Koska kirjoitin blogimerkinnän Ian Gillanin soolotuotannosta, on semmoinen kirjoitettava myös hänen aikalaisestaan ja kollegastaan Robert Plantista. He molemmat olivat tai ovat huippubändin solisteja, ja he molemmat ovat minulle niitä kiljujia, joiden kautta määritän heavy rockin olemuksen vielä tänä päivänäkin. Kumpikin heistä on tehnyt pitkän soolouran. Gillan on onnistunut soolourallaan parhaiten silloin, kun on palannut menneisyyteen, Plant sen sijaan on ammentanut menneisyydestään vain ideoita, ja etsinyt aina uutta. Gillanin sooloura on sekava ja poukkoileva, Plant on tehnyt itsensä näköistä, osittain modernia ja jopa innovatiivista musiikkia vuosikymmenestä toiseen.
Plantin ensimmäinen soololevy Pictures at eleven (1982) ilmestyi pari vuotta Led Zeppelinin hajoamisen jälkeen, ja siinä laulaja tekee vielä selkeätä surutyötä: liki kaikki biisit voisivat olla millä tahansa myöhempien aikojen Zeppelinin levyllä. Burning down one size ja Moonlight in Samosa etunenässä, samoin bluesit Slow dancer ja Like I’ve never been gone. Niistä ensin mainittu on täyttä Physical Graffitia ja jälkimmäinen hienostuneempaa Precence-bluesia. Vain popimmat Fat lip ja Far post poikkeavat zeppelin-kaavasta.
1983 ilmestynyt The Principle of Moments on edelleen zeppelinmäinen, mutta jo 80-lukulaisine soundeineen enemmän ajassa kiinni. Huvittaa, että levyllä on biisi nimeltään In the mood. Samanniminen kappale löytyy Rushin debyyttialbumilta (1974), ja se on täyttä Zeppeliniä. Nyt Plantin Messin’ with the Mekon kuulostaa niin Rushilta, että liekö hän tehnyt sen piruuttaan.
The Principle of Moments ja Pictures at eleven ovat samantyyppinen kaksikko, niillä Plant otti löysät pois. Yleisö sai mitä halusi, eli Led Zeppeliniltä kuulostavaa musiikkia. Kun siihen päälle vielä tuli The Honeydrippers: Volume One mini-lp (1984), eli Plantin, Jimmy Pagen ja Jeff Beckin hauskanpitoprojekti, oli Plant valmiina uusiin koitoksiin. Eli Shaken ’n’ stirrediin (1985).
Shaken ’n’ stirredillä Plant otti irtioton Zeppelinistä – vaikkakaan ei lopullisesti – ja tuloksena on silkkaa aikansa syntikkavetoista poppia. Pink and black on vielä etäisesti zeppelinmäinen, mutta levyn yleismeininki viittaa hieman King Crimsonin Rediin ja Beatiin. Myönnän vertailun olevan yliampuva, ja se johtuu vain Zeppelinin ja Crimsonin legendastatuksista. Shaken ’n’ stirred ei ole huono, mutta välityö se on. Ja jopa jossain määrin epäonnistunut aikansa kuva. Se on kuitenkin pakollinen irtiotto menneisyydestä. Soolouraidentiteetti alkoi muodostua. Mielenkiintoista sinänsä, että vain pari kuukautta Shaken ’n’ stirredin julkaisemisen jälkeen Plant esiintyi Live Aid -konsertissa vanhan bändinsä kanssa, Phil Collins rumpalina. Collins oli mukana Plantin kahdella ensimmäisellä soololevyllä.
Robert Plant ei hyvästä yrityksestään huolimatta vielä päässyt eroon Zeppelin-taakastaan. Sikäli kuin se taakka edes oli tai on, Zeppelinhän ei loppunut perinteisesti suureellisiin riitoihin ja välirikkoihin. 1988 ilmestyi Now and zen, jota voi kutsua jonkinlaiseksi menneisyyden puhdistusriitiksi: Tall cool one -biisiin on sämplätty otteita Led Zeppelinin tuotannosta, ja Jimmy Page soittaa sillä ja Heaven knowsilla soolot. Now and Zen ei ole niin paljon aikaansa sidottu kuin Shaken ’n’ stirred. Levyllä on hieman hard rock -elementtejä ja siinä on positiivisella tavalla 80-lukulainen soundi: Now and zen kuulostaa äänentoistollisesti erinomaiselta. Sitä seuraava Manic nirvana (1990) kallistuu enemmän jytämeininkiin, sen voi päätellä jo kansikuvasta. Manic nirvana on hyvä jatko Now and zenin historialliselle itsetutkiskelulle, eikä Plant enää tämän jälkeen soololevyillään heavyrokkiin palannut. ”Minulla ei ole mitään tekemistä heavy metallin kanssa” hän sanoi kolmea vuotta myöhemmin.
Fate of nations (1993) on selkeä vedenjakaja Plantin uralla. Se on erinomainen, tasapainoinen ja tyylikäs levy. Siitä huokuu, että Plant tekee musiikkiaan täysin omista lähtökohdistaan ja itselleen. Fate of nationsilla on hippihommia ja Intiaa, folkia ja rokkia. Sitä samaa mitä Zeppelinissä oli, mutta nyt musiikki on silkkaa Robert Plantia.
Fate of nationsin jälkeen Plantin ei ole tarvinnut etsiä itseään ja haikailla tai karistaa kannoiltaan menneisyyttään, vaan hän on kovalla itseluottamuksella voinut tehdä pitkän, monipuolisen ja laadukkaan uran sooloartistina, jossa kuuluu uran kaikki vaiheet ja tasot. Koko historia. Siksi on kummallista, että näin hienon soololevyn jälkeen hän lyöttäytyi jälleen yhteen Pagen kanssa, ja he julkaisivat akustishenkisen No quarter -liven (1994) ja studiolevyn Walking into Clarksdale (1998). No quarter on levyistä mielenkiintoisempi, vaikka siinä ennestään tuttua materiaalia onkin. Kumpikaan levyistä ei ole huono, mutta niiden suurin anti on, että niillä soitti puolet Led Zeppelinistä. John Paul Jonesia ei ilmeisesti edes kysytty mukaan.
Varsinainen seuraaja Fate of nationsille ilmestyi vasta 2002. Dreamland. Liki kaikki sen biisit ovat covereita (muun muassa Bob Dylanilta, Skip Spenceltä ja Tim Buckelylta) ja kokonaisuus on melkoista hämyilyä: Dreamland on kuin Fate of nationsin sumuinen, eksyksissä oleva melankolinen pikkuveli. Tämä ei ole moite, levy on erittäin hyvä. Se on synkkä, jopa painostava. Tunnelma on aavemainen. Muistan olleeni ensikuuntelulta levyyn pettynyt, mutta olen muuttanut mieleni. Dreamland on keskittymistä vaativa ja kuuntelu kuuntelulta kasvava juureva kokonaisuus ja kokemus. Upea levy.
Mighty ReArranger (2005), jolla mukana on Strange Sensation -niminen orkesteri, on edeltäjäänsä reippaampi. Ei niin synkkä, vaan enemmän rock. Ja parilla biisillä on modernia tanssibiittiä. Se ei haittaa, mutta niistä jää jonkinlainen pakonomaisuuden tunne. Nyt on oltava moderni! Edes pikkuisen. Plant on aina elänyt ajassa, ei sitä olisi tarvinnut jumpsisjömpsis-jyskeellä korostaa. Hyvä levy joka tapauksessa, vaikka ei ihan edeltäjänsä veroinen.
Kahden soolon jälkeen Plantille tuli taas tarve tehdä levy jonkun muun kanssa. Alison Kraussin kanssa tehty Raising sand (2005) on saanut kaikki mahdolliset kehut ja palkinnot, eikä turhaan. Se on hieno coverlevy, jonka biisit on taiten valittu. Toistakymmentä vuotta myöhemmin kaksikko teki toisen levyn Raise the roof (2021), joka toistaa kaavaa, ja on erinomainen sekin. Palkintoja se ei enää kerännyt, uutuudenviehätys oli mennyt. Levyt ovat hyviä, mutta minua ärsyttää, että juuri nämä kaksi levyä nostetaan erityisen korkealle Plantin urasta puhuttaessa. Hän on koko 2000-luvun tehnyt pelkästään hyviä tai erinomaisia levyjä, miksi juuri nämä ovat nousseet ylivertaiseen asemaan? Ehkä asia on, kuten eräs toverini lievän kyynisesti asian ilmaisi: ”Kun on ruutupaita, lap steel -kitara ja T-Bone Burnett tuottamassa, silloin on musa aitoa.” Plant tarvitsi rinnalleen aidomman artistin saadakseen ansaitsemaansa arvostusta.
Muinoiselta bändiltään nimensä napanneella Band of Joylla (2010) Plant jatkoi matkaa americanan hetteiköllä Raising sandia rokimmin. Ja syvemmin. Esimerkiksi Satan your kingdom must come down on niin vahvaa tulkintaa, että siinä möyritään todella syvällä bluesin alkumudassa. Biisistä tulee väistämättä mieleen When the levee breaks. Central two-o-nine ja Cindy ovat syvää tulkintaa myös. The only sound that matters ja Harm’s swift way kuulostavat niin paljon The Rolling Stonesilta, että hetkeksi unohdin, kenen levyä olen kuuntelemassa. Band of joy on taas kerran erinomainen Robert Plantin levy. Se aloitti upean puolenkymmenen levyn suoran. Ikämiessarjassa, mutta ilman minkäänlaista ikähyvitystä.
Lullaby and the Ceaseless Roar (2014) ja Carry fire (2017), joilla molemmilla Plantia säestää Sensational Space Shifters -niminen orkesteri, ovat järjettömän hienoja levyjä. Plant löysi yli kuusikymppisenä soolouralleen ihan uuden vaiheen ja vaihteen, pidän näitä ja Band of Joyta kaikkein eniten Robert Plantin itsensä kuuloisina levyinä. Levyt – etenkin Lullaby – ovat massiivisia paketteja ja etnomeiningeissään haastavia, mutta Plant onnistuu yhdistämään itämaiset vaikutteet, triphopin, taiteellisen brittipophissuttelun, riffirokin ja amerikkalaisen perinnemusiikin helposti kuunneltavaksi ja täydellisesti häneltä itseltään kuulostavaksi sopaksi.
Tuorein Plantin enemmän tai vähemmän sooloalbumi on nimeltään Saving Grace (2025). Sen kannessa lukee esittäjinä Robert Plant with Suzi Dian. Plant on haastatteluissaan sanonut haluavansa olla osa bändiä, ja siihen kaikki hänen ikämiesvaiheen levynsä ovat selvästi pyrkineet. Saving grace on jälleen coveralbumi, ja erinomainen sellainen. Se, onko Robert Plantin uudella levyllä enää merkitystä kenellekään muulle kuin meille sielumme jo nuorina Led Zeppelinille menettäneille, sitä en tiedä. Tuoko Saving Grace Robert Plantille yhtään uutta kuulijaa? Tai tarvitseeko edes tuoda, kyllä nuorison parhaimmisto aina Led Zeppelin löytää. Itse pidän Saving Gracesta enemmän kuin kahdesta hänen Alison Kraussin kanssaan tekemästään, koska siinä on enemmän bluesia.
Robert Plant on edelleen ja ikuisesti Led Zeppelinin laulaja, mutta se ei vähennän hänen soolotuotantonsa arvoa. Plantin levytysura sooloartistina on jaettavissa ylimalkaisesti kolmeen jaksoon:
-alkuvaiheeseen, jolloin hän irtautui entisestä bändistään (1982-1985)
-hakemis- ja itsensäetsimisvaiheeseen, jolloin hän loi itselleen vakavasti otettavaa artisti-identiteettiä, ja lopulta löysi sen (1988-1993)
-tasapainoiseen ja taiteellisesti onnistuneeseen ikämiesvaiheeseen (2000-luku).
Vaikka Zeppelin oli yksi parhaista ikinä, on Plantin tuorein soolomateriaali niin vahvaa, että turha haikailla jonkun edesmenneen hämybändin perään. Tai poikabändin, kuten Plantilla oli tapana sanoa.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 