Deep Purple – Rapture of the deep

Vuonna 2005 ilmestyi Deep Purplen se vaikea kahdeksastoista studioalbumi. Rapture of the deep. Olin tuolloin vuoden vanhan tyttölapsen isä. Työkuvioini olivat edelleen sirpaleiset, mutta paranemaan päin. Elämän palaset loksahtelivat paikoilleen, vaikka samalla rusahtelivat särkyessään.

Kukaan ei varmasti ylläty, kun kerron Rapture of the deepin olevan hyvä levy. Siinä on hyviä perusbiisejä, jykevät ja nyanssirikkaat Michael Bradfordin takomat soundit ja se on sopivan pituinen. Joku siinä silti mättää, se ei herätä tunteita. Ehkä bändi säikähti Bananasin 70-lukulaisuutta ja teki paluun nykyaikaan. Kun levyn purppuranvärinen vinyyliversio on vielä maanantaikappale, ovat fiilikset jo lähtökohtaisesti negatiiviset. Cd kuulostaa kyllä erittäin hyvältä.

Rapture of the deepillä on kolme Purple-klassikon kategoriaan soviteltavaa biisiä: Clearly quite absurd, Before time began ja nimibiisi. Nimibiisistä tulee selkeät Kashmir-fibat. Alkuaikoina pidin sitä levyn parhaana biisinä, parhaimmistoa se on edelleen. Paicen nykivä rumputyöskentely kuitenkin häiritsee. Purple on jytäbändi, ei jytäbändi kikkaile modernien rytmien kanssa, saatana. Samaa vikaa on muuten loistavalla päätösbiisillä Before time began. Aina on mennyt pieleen, kun Paice on muuttanut tyyliään. Suutari pysyköön lestissään. Loistava, kaikin puolin onnistunut Clearly quite absurd on selkeästi Purpendicularia, kaunis balladi ja ehdoton klassikko.

Sitten ne muut biisit, joista yksikään ei ole huono. Surinalla ja hurinalla alkava aloituskappale Money talks on mollivoittonen ja hitaasti kiiruhtava rockpala. Se herättää ajatuksen, että reippaan Bananasin jälkeen Purple on taas surumielisellä kaudellaan. Ilmestymisaikana pidin Money talksia rasittavana renkutuksena, joka antoi negatiivisen leiman koko albumille. Nyt tykkään siitä. Girls like that on iloisempi ja rennompi riffittely iskevine kertseineen ja yksinkertaisen tyylikkäine kitarakuvioineen. Siinä on jopa 70-luvun kaikuja. Wrong man on raskas, riffiltään Whitesnaken Ready an’ willingin mieleen tuova ihan ok välipala. Don’t let gon riffirokki on peruskamaa ja Back to back on niitä Purplen funkjohdannaisia, joista vakaa mielipiteeni on, että jytä ja funk pitää pitää erillään toisistaan. Kiss tomorrow goodbye ja Junkyard blues ovat ihan hyviä biisejä.

Mitä nyt?! Haukun levyä, jolla ei ole yhtään huonoa biisiä. Aiemmat levyt kehuin, vaikka niillä oli. Yritä tässä sitten itseänsä ymmärtää. Minua häirtsee se, että joku minua albumissa häiritsee. Se on hengetön ja tasapaksu. Tulee mieleen Arto Paasilinna, jolle kustantaja ehdotti pienen kirjoittamistauon pitämistä: ”Minä olen kirjailija ja kirjailija kirjoittaa kirjoja.” Ehkä Deep Purplen oli pakko tehdä levy, koska se on rokkibändi ja rokkibändit tekevät levyjä. Eikä siinä mitä. Jos bändi tekee levyn, joka kuulostaa hyvältä ja jolla ei ole huonoja biisejä, niin siitä vaan. Ei paljon paina, jos joku kylähullu blogikirjoittaja narisee, vaikka ei itsekään ymmärrä miksi narisee.

Rapture of the deepin jäkeen Deep Purple on tehnyt vielä kolme erinomaista studioalbumia. Now what?! , Infinite ja Whoosh! Seuraavaa jo odottelen.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s