Kirjoittajan arkistot: Mika

Maaseutumusiikkia.fi on jo toistakymmentä vuotta pyyteettömästi levittänyt ja levyttänyt enimmäkseen hyvin marginaalissa olevaa provinssikeskeistä musiikkia. ”Enämpi asenne kuin genre – sitä on maaseutumusiikki”, lukee tuoreimman kokoelmalevyn Maaseutumusikkia vol. III:n kannessa. Hyvin sanonta levyä kuvaa, vaikka kaikilla esittäjillä jonkinlainen juuri- tai … Lue loppuun →

Minun on pitänyt kirjoittaa Säröstä jo pitkään. Tykästyin taannoin kovasti bändin 2014 ilmestyneeseen Nosturi-albumiin, ja etenkin pari vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen Särö on ystävämme -cd-ep:hen. En ole kuitenkaan saanut orkesterista kirjoitusta aikaan, koska olen tyhmä, laiska ja saamaton. Nyt kun Särön … Lue loppuun →

Ghost Ship Navigatorsin ensimmäinen levy Introduction to autumn decaying and sonic depression -ep ilmestyi vuonna 2013.Täyspitkän levyn, Cabinet of curiosityn, piti ilmestyä saman vuoden syksyllä, mutta kitaristilla ja laulajalla menivät sukset ristiin, eikä virallista julkaisua koskaan tullut. Bändi kuoli ja … Lue loppuun →

Viisisataa haitaria joen pohjassa, mitä se on? Se on hyvä alku. Mikä on herrasmiehen määritelmä? Herrasmies osaa soittaa haitaria, mutta ei soita. Haitari, harmonikka, hanuri, sirmakka, kurttu, pirunkeuhkot. Rakkalla lapsella on monta nimeä, vähemmän rakkaalla vielä useampi. Luterilaisen helvetillä pelottelun … Lue loppuun →

Psykoakustiikan voima on vahva. Bob Dylanin vuoden 2009 albumi Together through life on ollut minulle vähän semmoinen just another Dylan-record, vaikka se on saanut paljon kehuja ja vaikka se jatkaa selkeästi kolmen edellisen albumin juurevaa meininkiä. Juureva Dylan on toki … Lue loppuun →

Mara Ballsin uusin levy Maranormaali ilmiö ei ensimmäisellä kuuntelulla ollut samanlainen tajunnanräjäyttäjä kuin bändin kaksi ensimmäistä, täystyrmäyksen aiheuttanutta albumia. Ei tietenkään. Vuorten taa, Elävä kivi ja Ratina live ’18 ovat semmoista äänivallia ja jyräystä, että sen päällekäyvämmäksi ei pääse. Maranormaalilla … Lue loppuun →

Utopia, Texas on Huojuvan Ladon kahdeksas albumi, jos Valtimon Seiska -live lasketaan mukaan. Yhtään huonoa levyä tuohon määrään ei mahdu, eli sellainen ei ole tämä uusinkaan. Olen aiemmin kirjoittanut Huojuvan Ladon olevan bändi, jolla on oma ääni, ja satunnainenkin kuulija … Lue loppuun →

Termi ”taiderock” saa minut aina varpailleen. Se on jotain, jota kaltaiseni lähinnä bluespohjaisesta musiikista diggaava Popeda-fani ei ymmärrä. Ei edes halua ymmärtää. Haluttomuus johtuu taiderockin kuuntelijoista. Niistä, joiden on korostettava omaa erinomaisuuttaan ja snobistisesti irvailtava huonommalle musiikille. Etenkin bluesille ja … Lue loppuun →