Cheese Finger Brown – Low-down people

cheese_finger_brownAlussa oli Elvis. Ennen Elvistä oli vaikka mitä, mutta minulle Elvis oli alkusysäys. Alkusysäys kaiken musiikin diggailulle. Myös bluesin. Elvis oli blueslaulaja.

Elviksen jälkeen päädyin mutkan kautta 70-luvun jytään. Blues siinäkin soi. Kuljin reittiä alaspäin. Creamiin, Yardbirdsiin, Blues Breakersiin, Rolling Stonesiin. Riittävän pitkälle ja kauas kuljettuani löytyi delta blues. Matka juurille kesti pari vuosikymmentä. Olin jo miltei aikamies lopullisen bluesherätyksen kokiessani.

Vajaa vuosi sitten aloittaneen ja juurimusiikin parissa kunnostautuneen Humu Recordsin julkaisemaa suomalaistuneen alankomaalaisen bluesmiehen Cheese Finger Brownin Low-down peoplea kuunnellessani tämä kymmenvuotiaana bluesiin ensikosketuksen saanut 46-vuotias mies on onnellinen. Low-down people ei ole oppikirjamaista bluesin ulkoluentaa. Se on aitoa tavaraa. Juuri sitä, jota bluesiltani haluan. Alkuvoimaista, alkukantaista. Mies, ääni ja kitara. Turhaan ei levyn saatekirjeessä mainita Herrojemme John Lee Hookerin ja R.L. Burnsiden nimiä. Mississippin rinteiden maalaisbluesia. Blues on perinnemusiikkia, esikuvien kuuluminen on pelkästään hyvä asia.

Heti nimibiisin riffiä voisin kuunnella päivätolkulla. Se on hypnoottista, meditatiivisen puhdistavaa tanssimusiikkia, jonka tahtiin voi vaipua rauhalliseen transsiin tai jorata itsensä kipeäksi räkäisessä juke jointissa. Musiikkia, jossa aika ja paikka menettävät merkityksensä. Hypnoottisuus on levyn määräävä tekijä. Kuten olla pitää. Silti myönnän, että 15 biisiä Cheese Fingeriä on melkoinen urakka ja kun leppoisa kantri Lullaby before I go levyn päättää, on olo turta…

Monet tutut nimet pyörivät mielessäni levyä kuunnellessa. Sonny Terry (Nashville funk), Faarao Pirttikangas ja Captain Beefheart (Old hashbrown), 22-Pistepirkko (You know it you bought it). The Country Dark voisi tehdä räväkän coverin Who are you to judgesta, Dr. Jesus voisi olla suoraan The Blind Boys of Alabaman myöhäisvuosien levyltä. Come on Jackin puheblues on kuin Robbie Robertsonin Somewhere down the crazy river pelottavaksi bluesistettuna. Samaa fiilistä on Grey eaglessa. Fat Possumin henki liikkuu levyn yllä. Ääntä ja kitaraa täydentää huuliharppu, välillä myös munniharppu. Välillä levyllä soi kantri.

Cheese Finger Brownin lauluäänessä on sellaista autenttisuutta, että välillä voisin vannoa levyllä ääntelevän 1930-luvulla levytyksensä tehneen bluesmiehen haamun. Cheese Finger Brown on kuitenkin nuori, valkoinen mies. Sitä on pirun vaikea uskoa. Äänessä on samanlaista kokemusta ja vakuuttavuutta kuin nuoren polven bluesmiehen Buddy Guyn myöhempien aikojen Sweet Tea -levyllä. Äänessä on Tom Waitsia, Faarao Pirttikangasta, sellakan rahinaa.

Blues on juurimusiikkia, bluesilla on vahva pohja menneisyydessä. Bluesissa pitää juurien kuulua, juuret ovat oleellinen osa bluesia. Low-down peoplessa yhdistyy monen maanosan jo aiemmin monesti yhdistynyt mustan musiikin osaaminen. Afrikka, Amerikka, Eurooppa. Suomi ja Kuopio. Kun yhdistää vanhaa ja vanhaa, syntyy uutta.

Cheese Finger Brown, eli Pim Zwijnenburg, on sisäistänyt bluesista jotain oleellista. En usko, että hän vetää vanhan bluesmiehen roolia. Hän elää sitä.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 43. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Et ole kuunnellut stereoitasi koko kesänä.

-No en ole, en.

-Miksi ihmeessä?

-Olen joutunut evakkoon. Lapsille piti molemmille saada omat huoneet ja jouduin muuttamaan kuunteluhuoneestani levyosaston sohvalle. Stereot eivät mahdu sinne, koska levyt.

-Jahas. Eli asustat levyjesi keskellä, mutta et voi kuunnella niitä. Mahtaa olla katkeraa.

-Kuka on sanonut etten voi kuunnella? Kuuntelen päivittäin. Ihanalla matkasoittimellani, mono-Philipsillä.

-Monovehkeellä, matkasoittimella? Mitä ihmettä? Vinyyli on kuulemma ylivertainen formaatti, jossa kaikki musiikin nyanssit pääsevät esiin paremmin kuin missään muussa formaatissa ja sinä kuuntelet niitä onnettomalla monosoittimella?

-Joo joo. Hienolta kuulostaa. Volyyminappula löytyy, jopa tone. Meno on kova. Kuuntelen myös c-levyjä, vaikka stereot jäivät pojan huoneeseen.

-Ja millähän vehkeellä?

-Vaaleanpunaisella ja pyöreällä Philipsin Soundmachine -mankalla, jossa on dynamic bass boost.

-Siis mikä on?

-En tiedä. Jotain high-end -terminologiaa lienee.

-Somen puolella joku kyseli, että uskaltaako tuollaisella matkasoittimella ihan oikeasti kuunnella vinyylejä. Menee levyt pilalle.

-Just joo. Nää on näitä, jotka eivät uskalla ottaa levyjään edes muoveista pois, ettei arvo laske. Saa-ta-na. Levyt on tehty kuunneltaviksi, ei sijoituskohteiksi. Tai perillisille minttikunnossa jätettäviksi. Kaatopaikalle ne ne kuitenkin roudaavat.

-Niin, perilliset. Mitä perillisesi tuumaavat siitä, että heille jää eräänä päivänä satoja, kenties tuhansia, kiloja äänilevyjä?

-Kysyin sitä. Tytär sanoi, että ”mihin mie ne laitan” ja poika, että ”mitä mie niillä teen”. Sinäkin Brutukseni, ajattelin jälkimmäisen kohdalla. Pari vuotta sitten hän vielä aktiivisesti kuunteli niitä.

-Miksi ei enää?

-”Siksi koska en ole enää hullu” hän sanoi. Mutta tosiasiassa siksi, koska Playstation. Kadun sitä päivää, jolloin annoin periksi ja hommasin sen. Olen täydellisesti epäonnistunut kasvattajana.

-Kaikkihan me olemme. No, mitäs nyt? Levykokoelmasi tulevaisuus on karu.

-Mikäs siinä, eihän siinä mikä. Askartelen niistä eläkkeellä kulhoja ja kelloja. Tai siis askartelisin, jos joskus pääsisin eläkkeelle.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Assai

assaiMikä yhdistää Urho Kekkosta ja instrumentaaliprogea? Niin. En minäkään tiennyt ennen eilistä. Vastaus on basisti Pekka Ranta. Kävin Naiseni kanssa katsomassa Imatran kesäteatterissa Kekkonen syntymästä kuolemattomuuteen -näytelmän ja teatterin orkesterissa soittava Ranta toimitti minulle Assai -nimisen yhtyeen instrumentaaliprogea sisältävän mini-cd:n, jolla hän myös soittaa.

Näytelmä oli ok. Hauska, liikuttavakin. Siinä naitiin, juotiin, kiroiltiin ja oltiin munasillaan. Kuten kesäteatterissa kuuluu. Lavalla loisti -muiden näyttelijöiden ohella- tapansa mukaan Riverdog Samsonista ja George Cloudysta tuttu Heikki Pöyhiä. Orkesterissa soittivat George Cloudysta ja The Solar Apparatuksesta tuttu Lauri Kuosa ja tietenkin Riverdog Samsonista tuttu Ranta sekä Syvänmerensukeltajista tuttu Pekka Seppänen. Basisti Ranta yllätti soittamalla muutamassa kohtauksessa kitaraa. Hyvin sujui sekin. Musiikillisesti esityksen huippukohdat olivat alun Finlandia Tikanmäen sovituksella ja huimaksi menopalaksi yltynyt Procol Harumin Pandora’s box. Vielä kun muistaisi mitä kohtausta Pandora’s box tahditti. Se meni ihan ohi, koska keskityin orkesterin taidonnäytteeseen.

Mutta Assai. Täysin tuntematon nimi minulle. Varmaan muillekin. Imatralaista progressiivista rockmusiikkia. Kitaristina ja säveltäjänä Kiril Georgiev, joka on paremmin tunnettu ravintola Buttenhoffin omistajana. En tiedä mitään Georgievin menneisyydestä muusikkona.

Olen kranttu progen suhteen. Mitä enemmän tulee ikää, sitä yksinkertaisemmasta musiikista pidän. Pelkkään monimutkaisuuteen ja/tai soittotaidon esittelyyn keskittyvä kama ei uppoa. Vaadin progeltani hyviä biisejä. Assailla niitä on, vaikka on hyvin soitettua ja vaikka on instrumentaalimusiikkia. Yllättäen en edes kaivannut tähän laulajaa.

Aloitusbiisi Back to Utopia on kerrasta mieleen jäävä riffirypäs ja melodinen tyylittely. Homman kruunaa tässä ja koko levyllä Aaretti Korpisalon ihanasti 70-lukulaiset urut. Urku on kuin saksofoni; siitä tulee aina hyvälle mielelle. Mielikuvat kiisivät Back to Utopian myötä Rushin suuntaan. Toisaalta Georgievin kitarointi  vie ajatukset 80-luvun loppupuolen kitaristeihin, Vaihin ja Satrianiin. Mitään kitarasankarimusiikkia Assai ei kuitenkaan ole.

Kun nyt rupesin vaikutteita miettimään, niin Back to Utopian ankarasta kitarariffailusta ja Mikko Kupiaisen kovakätisesta rumpaloinnista tulee mieleen King Crimsonin THRAK ja Blues on redsin jytämäisyydestä 70-luvun Deep Purple progressiivistettynä. Jopa Free -vaikutteita on havaittavissa. Eastside of the moon on raskaampaa jytää. Pelkkää paahtoa levy ei ole, vaan esim. aloitusbiisissä meno vaihtuu lopussa rauhalliseksi akustiseksi näppäilyksi ja levyllä soi Rami Hakalan stilikka kauniisti.

Vaikutteet eivät ole päälleliimattuja, ei sinne päinkään. Assai tekee omaa musaansa, ei pastissia. On vain hyvä, että musiikilliset juuret kuuluvat. Kaikilla hyvillä muusikoilla on esittämänsä musiikin perusteet hallussa. Miten sitä muuten mitään uutta pystyisi luomaan, jos ei tunne historiaa.

Basisti Ranta ja Riverdog Samsonin debyytillä rummuttanut Kupiainen soittivat myös imatralaisten Pätilän veljesten Aching Hands -yhtyeen mainiolla debyyttilevyllä. Aching Handsin levyllä lauloi Heikki Pöyhiä. Voinee sanoa, että Riverdog Samson on eteläkarjalaisen progen kivijalka. Vielä kun Assai ottaisi mahdolliselle pitkäsoitolleen Pöyhiän laulamaan, niin sisäsiittoisuus alkaisi olla jo 70-luvun brittijytän tasolla… Mutta kuten sanottua: Ei Assai välttämättä laulua kaipaa.

Assain debyyttijulkaisu on hämmentävän hyvä. Tämän voin sanoa ilman mitään kotiseututasoitusta. Hyviä sävellyksiä, mieleen jääviä riffejä, elävää soittoa. Kolmen biisin yhtenäinen kokonaisuus. Georgievilla on selkeä näkemys siitä mitä hän haluaa tehdä ja hyvät yhteistyökumppanit näkemyksensä toteuttamiseen. Toivottavasti tämä ei jää Assain ensimmäiseksi ja viimeiseksi julkaisuksi.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Radiopuhelimet – Saastan kaipuu

radiopuhelimet_saastan-kaipuuOstin kesälomareissulla Radiopuhelimien uuden levyn. Kaikista maailman paikoista ostin Radiopuhelimien uuden levyn Tuurin kyläkaupasta. Joskus 15 vuotta sitten kävin kyseisen kaupan parkkipaikalla ja kieltäydyin menemästä yhtään edemmäs. Nyt menin kauppaan mukisematta. Kävin talvella Ikeassakin, vaikka aiemmin pidin Ikeassa käymistä avioeroperusteena. Mikähän minua vaivaa…

Keskellä ei-mitään on halpahalli, johon kuskataan asiakkaita toiselta puolelta Suomea tilausajobusseilla. Hämmästelin ja naureskelin ihmisten täydellistä typeryyttä. Kunnes tajusin, että siellä olen itsekin. Ihastelemassa Keskisen puutarhan yksisarvispatsaita ja kreikkalaistyylisiä pylväitä.

Keskisen suuruudenhulluutta ja markkinointiosaamista on pakko arvostaa. Kyläkauppa oli kaikkien tiedossa jo ennen tv-julkisuutta. Ostohuuma iski minuunkin. Keräsin levyosastolta kymmenkunta Eläkeläisten c-levyä koriini (3,95 kpl). Tulin kuitenkin järkiini ja panin ne pois. Tunsin outoa tyydytystä, kun löysin lp-laarista nimenomaan Saastan kaipuu -nimisen levyn. Radiopuhelimien musiikki on täydellinen vastakohta kyläkaupan markkinatunnelmalle ja on hienoa, että tällaista marginaalimusiikkia löytyy kaupan valikoimista. Keskinen on ymmärtääkseni musadiggari.

Noin muutenkin kesälomareissu meni hyvin. Parikymmentä äänilevyä jäi haaviin.

Radiopuhelimet ei ole 30 vuoteen onnistunut tekemään yhtään huonoa tai edes keskinkertaista levyä. Saastan kaipuu on saanut jopa ärsyttävän paljon kehuja. Missä on se nuori ja kunnianhimoinen kriitikko, joka tulee ja ampuu bändin alas? Se kriitikko, joka sanoo ettei ymmärrä, ei tajua hölkäsen pöläystä ja teilaa vanhat äijät ja niiden metelöinnin maanrakoon?

No. Ei niin typerää kriitikkoa ole. Vielä. Saastan kaipuulla Radiopuhelimet ottaa löysät pois heti kättelyssä ihastuttavan jatsilla aloitusmetelöinnillä. Satunnainen kuulija lopettaa kuuntelun tähän. Kun Paha kuolkoon lähtee, on homma sitä myöten selvä. Taas kerran. Radiopuhelimet ei vieläkään pysty yllättämään tekemällä huonon levyn.

Bändin kulkevuutta on aina korostettu, vaikka välillä bändi on innostunut nykivyydestä. Mutta Saastan kaipuu on todella rullaavaa meininkiä. Tanssimusiikkia. Funkkia ja jytää, rytmiryhmä on käsittämättömässä vireessä. Ankaraa lyriikkaa, selkeästi artikuloituna. Saksofoni soi. Harmaata on melkein poppia. Tyhjyyksien välillä jatkaa edellisen lp:n akustista linjaa.

On se kova. Kovin. Kaikki bändin levyt ovat kovia, mutta Saastan kaipuu saattaa olla jopa niiden paras. Ihan tavallisen näköiset suomalaiset miehet vääntävät maailman rajuinta rokkia vuosikymmenestä toiseen. Tämä on rock and roll. Ehkä käyn vielä joskus Tuurissa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 42. istunto

axeattack-Hei Mika.

-Hei.

-Sitä on levyjä taas osteltu.

-Niin no. Ihan muutamia.

-Ihan muutamia niin. Mittasin, että musiikkiosastosi lattialla on 40 cm:n kasa edellisen Suuren Uudelleenjärjestelyn jälkeen hankittuja lp-levyjä ja kuusi kiloa singlejä.

-Oho. On se painavaa, vinyyli.

-Kaikenlaista täällä näkyy taas olevan. Onko sinulla jotain kerrottavaa tällaisista kokoelmalevyistä kuin Axe attack ja Axe attack II?

-Mitä niistä? Hyviä levyjä. Rainbow, Ian Gillan, Motörhead, Scorpions, AC/DC, Whitesnake, Black Sabbath, Ted Nugent, Rush, BÖC ynnä muuta. Täyttä tavaraa alusta loppuun.

-Tarkennusta hankintaperusteisiin haluan kuulla. Näillä kahdella levyllä on yksi sellainen biisi, jota ei ennestään löydy levyhyllystäsi. Minkä tekosyyn keksit perustellaksesi itsellesi näiden ostamisen?

-Tässä mitään tekosyitä tarvita. Axe attackien kanssa kävi niin, että Facebookissa joku kehui. Eikä minulla ollut niitä. Kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää. Eli nyt minulla on ne. Sitä paitsi nämä ovat originaaleja K-tel -julkaisuja. Arvo säilyy. Se on tärkein kriteeri äänilevyn hankinnalle nykyisin, tuleva myyntiarvo. Pääasia ei ole musiikki, vaan maksimaalinen voitto.

-Juupa juu. Facebookissa joku kehui. Entäs sitten tämä Precious metal -kokoelma? Tällainenkin löytyi. Tässä näyttää olevan niinkin rajuja metallibändejä kuin Point Blank, Steppenwolf, Lynyrd Skynyrd ja Wishbone Ash.

-No just siks sen ostin. Että jytämusiikkia on monenlaista. Minulle aina nauretaan, kun kerron määritteleväni heavymusiikin J-V. Sappisen Heavy rock -kirjan mukaan. Tällä levyllä todistan käsitykseni oikeaksi. Lisäksi tässä on yksi bändi, josta en ole ikinä kuullutkaan. New England.

-Osasikohan Sappinen kirjaa kootessaan aavistaa, että vielä 37 vuotta myöhemmin joku pitää sitä suunnilleen jumalan sanana ja perustelee typeriä levyostoksiaan sillä.

-Niinpä. Kyllä pitäisi Sappiselle joku palkinto myöntää. Pulitzer tai Nobel tai joku.

-Tämä tästä. Huomasit varmaan, että yksi niistä, jotka aikanaan aiheuttivat äänilevyharrastuksesi alkamisen, poistui eilen keskuudestamme.

-Scotty Moore. Niin. Rauha hänen sielulleen. Hän oli ensimmäinen kitarasankarini. Yksi niitä harvoja, joiden soiton kaltaiseni puukorvakin tunnistaa sokkotestissä.

-Moore eli pitkän ja toivottavasti hyvän elämän.

-Siitä tulikin mieleeni, että 80-luvulla tilasin jostain levykaupasta Mooren The guitar that changed the world -lp:n. Se ei ole vieläkään tullut! Reklamoisin, jos muistaisin mistä firmasta sen tilasin.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

The Outer Sonics – Violet

outer_sonics_violetThe Outer Sonicsin Violet on niitä levyjä, joita kuunnellessa ei räplätä puhelimia eikä tietokoneita tai mitä ikinä kuka tykkääkin räplätä. Se on niitä, joita kuunnellaan sohvalla selällään, kädet hartaasti ristissä.

Myönnän säikähtäneeni, jopa pettyneeni, kun kuulin Hiidensoinnista tuttujen Nina ja Mika Hiironniemen perustaneen uuden orkesterin. Hiidensoinnin muutama vuosi sitten ilmestynyt Ovia ja aikoja on yksi hienoimpia kuulemiani 2000-luvun progressiivishenkisiä levytyksiä. Täydellinen paketti kansia myöten.

The Outer Sonicsilla laulukieli on vaihtunut englanniksi. Saa-ta-na! Miksi aina käy näin, ajattelin. Kahden hyvän levyn jälkeen pannaan hyvässä vauhdissa ollut homma pakettiin ja vaihdetaan suuntaa. Ennen vanhaan homma meni toisin. Bändeillä meni pari-kolme albumia ennen kuin edes löysivät suunnan. Sen jälkeen tehtiin albumi tai kaksi per vuosi ja 7-10 vuodessa oli kaikki tarpeellinen sanottu. Nykyisin bändit ovat valmiita jo debyyteillään ja pelkästään albumien väli tuppaa olemaan tuon 7-10 vuotta…

Vaan piruakos tässä valitan, asiaan. Hiidensoinnin lisäksi Mika Hiironniemen nimi on näkynyt Jo’ Buddy & The Funky Kingstonen levyllä, Perunateatterissakin hän näyttää soittaneen. Kitaristi Ari Niemi ja basisti Janne Haapala ovat minulle ennestään tuntemattomia nimiä. Vierailijoista mainittakoon myös Jussi Raulamon kuvioista tuttu Masa Orpana.

Nina Hiironniemen huokailevan seksikäs ääni on just niin ihana kuin aina ennenkin. Mietin pitkään kehen Ninan ääntä voi verrata. Viimein tajusin, että itseltään Nina kuulostaa. Turha mennä merta edemmäs kalaan, ääni on tuttu Hiidensoinnista… Vähän samalla tavalla The Outer Sonicsin musiikki kuulostaa tutulta, vaikka se on täysin omaansa. Tutulta kuulostaminen on hyvän musiikin merkki.

Violet flirttailee häikäilemättä ja tyylikkäästi kunnianhimoisen popin, nykyiskelmän ja progen välimaastossa. Helpotuin suuresti, koska aloituskappale Windowflowerissa on selkeitä Hiidensointi -kaikuja. Noin muuten levy on kyllä ihan muuta. Minulle tulee Violetista lämpimän 80-lukulainen fiilis. Ehkä se johtuu Police/Sting –vaikutteista (esim. Violet moonin riffi ja Eternalin jatsitorvi) tai In the heart of the gamesin hienosta synapimputuksesta. Jossain vaiheessa mieleeni tuli ABC:n loistava Lexicon of love, välillä Marillion. Levyn onnistunut soundimaailma on kuitenkin modernin ajaton.

Violet on rauhallista musiikkia. Biiseissä on akustista kitaraa ja muuta hempeilyä. Rokkivaihde isketään silmään vain Imprisonedilla ja ankaralla progeriffillä varustetulla Flowlla. Ensimmäisellä kuuntelulla odottelin milloin alkaa mättäminen. Ei se koskaan alkanut, eikä se yhtään haittaa. Violet on positiivisella tavalla aikuisrokkia. Niin kevyen progressiivisella ilmeellä varustettu musiikki aina. Joudun tämän kuten niin monen muunkin kotimaisen levyn edessä jälleen kerran hiljenemään ja ihmettelemään suomalaisten muusikkojen osaamista. Soitto toimii, laulu toimii, sävellykset toimivat, studio-osaaminen toimii. Maa on täynnä lahjakkuuksia ja osaamista, vaikkei se radiota kuuntelemalla selviäkään.

Kaikki levyn kappaleet ovat hyviä. Jos yksi pitäisi nostaa ylitse muiden, voisi se olla päätösbiisi Whispering wind. Sen kelttiläinen eeppisyys jotenkin tiivistää Violetin ominaisuudet yhteen pakettiin. Voisi se paras biisi olla myös Aurora. Tai joku muu. Violet on monipuolinen, mutta yhtenäinen kokonaisuus.

The Outer Sonics vai Hiidensointi? En tiedä. Kaipaan suomen kieltä, kaipaan kansanmusiikkimaisuutta. En tiedä onko Hiidensointi kuollut ja kuopattu vai tauolla. Luulen, että taiteilijoiden intressit ovat nyt The Outer Sonicsissa ja Hiidensointi on ollutta ja mennyttä.

Sen verran romanttinen ihminen olen, että diggaan sitoutumisesta. Että jos on bändi, niin siitä ei hypitä projektimielessä muihin bändeihin, vaan painetaan läpi tuulen ja tuiskun sen yhden ja ainoan bändin puolesta. Tai jos ei paineta, niin sitten pannaan homma kerralla poikki. Mutta rokkihommasta on tullut samanlaista projektityötä kuin kaikesta muustakin työstä. Siihen lienee tyytyminen. Enää koskaan ei tule yhtyeitä, jotka juhlivat vuonna 2066 50-vuotispäiviään. Toivottavasti The Outer Sonics tekee vielä ainakin toisen levyn.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Black Peider – Singer-songfighter

black_peider_itseKokonaisvaltainen taideteos on termi, joka tuli mieleeni Black Peiderin äänilevyn Singer-songfighter käsiini saatuani. Levyn kylkiäisenä on 200-sivuinen Petteri Tikkasen tekemä sarjakuvakirja Black Peiderista. Tai kirjan kylkiäisenä on levy. Jouduin miettimään teenkö arvostelua kirjasta vai levystä.

Kokonaisvaltainen taideteos on myös kuvitteellinen ja silti olemassa oleva muusikko Black Peider. Black Peider on sarjakuvataiteilija Petteri Tikkanen. Painitrikoisiin ja naamariin sonnustautunut huutava karvanaama. En tiedä onko muusikko Black Peider henkiin herännyt sarjakuvahahmo vai perustuuko sarjakuvahahmo muusikko Black Peideriin.

Kontrasti sarjakuvan päähenkilö Black Peiderin ja muusikko Black Peiderin välillä on melkoinen. Sarjakuvan Black Peider on hyväntahoinen, kiltti pallopää. Oletan hahmon olevan Petteri Tikkasen kaltainen. Muusikko Black Peider on rankka ja pelottava riehuja, joka ei vaikuta sarjakuvahahmo Black Peideria muistuttavalta Petteri Tikkaselta.

Olen aiemmin nähnyt Black Peider -sarjakuvia, mutta en ole kiinnittänyt niihin huomiota. Asterix-Mämmilä-Kramppeja & nyrjähdyksiä -koulukunnan miehenä nykyaikaisen pelkistetty tyyli ei ole innostanut. Luin kirjan kuitenkin kokonaan. Ja luin hartaudella. Taas kerran olen ollut ennakkoluulojeni vanki; teos on hyvä. Sarjakuvan Black Peider elää musiikin täyttämässä maailmassaan, pohtii hellyttävällä tavalla elämäänsä ja musiikkia. Vertailu Kramppeihin & nyrjähdyksiin on väistämätöntä.

Singer-songfighter -levy on karu. Mies ja kitara. Enimmäkseen akustisesti, ajoittain sähköisesti. Levy on rauhallisempi ja leppoisampi mitä netistä löytyvien keikkataltiointien perusteella oletin. Odotin jonkinlaista Jon Spencer Blues Explosion potenssiin kolme -tyylistä räyhää, mutta singer-songwriter -kamaa tämä on. Aloitusbiisi Ghost on suorastaan hellä. Sen jälkeen alkaa ankarampi mättäminen I got a bonella. Levy kulkee folkista bluesiin ja Stoogesiin, Roky Ericksonin kautta koukaten. Hurjimmillaan -biisissä Pimp- kuulostaa kuin Jim Morrison mölisisi tuhannen päissään John Lee Hookeria, hempeimmillään, eli Piercing blue eyesilla kuulija melkein liikuttuu. Vaikuttavaa ja vakuuttavaa musiikkia, jota ei voi suositella soitto- ja soundiorientoituneelle kädet puuskassa -jengille.

Vaikka Black Peiderin ulkoinen habitus muistuttaa hulluksi tullutta vapaapainijaa, tekee hän ihmeen kauniita lauluja. One night stand, Do you ever wonder, Punk till I die, Freedom calling muun muassa. Kauneuden vastapainona on sitten Fat Possum -tyyppistä ankaruutta, kuten Pimpillä ja You have been banging my babylla. Ankaraa tilitystä, kuten nimistä voi päätellä…

Minä vaan niin tykkään tällaisesta musiikista. Yksinkertaisesta, raa’an kauniista. Musiikilla pitää olla juuret ja Singer-songfighterilla ne ovat tanakan syvällä. Ehkä tämä paketti on silti enemmän ääniraidalla varustettu sarjakuva kuin äänilevy sarjakuvaliitteellä. Tämä levy on julkaistu pienenä c-kasettipainoksena jo viisi vuotta sitten. Nyt odotan Black Peiderilta oikeasti uutta musiikkia.

Petteri Tikkanen/Black Peider on sarjakuva- ja musiikkimaailman Kari ”Tykylevits” Tykkyläinen. Tämä otettakoon kehuna.

Kategoria(t): Kuuntelemista, Lukemista | Kommentoi