Äänilevyistä ja niiden kulumisesta

Olen somesta lukenut, että vinyylilevyt menevät pilalle, jos niihin ei vaihda heti uutuuttaan pehmustettua sisäpussia, jos niitä ei säilytä suojamuoveissa ja jos niitä kuuntelee halvoilla vehkeillä. Ja jos ei näin tee, niin ei arvosta levyjään. Ja että halvoilla vehkeillä soittavat eivät osaa käsitellä levyjään.

Rupesin miettimään ensimmäistä ostamaani äänilevyä. Rainbown Straight between the eyesia. Se ei ollut ensimmäinen ostamani musiikkiäänite, mutta ensimmäinen vinyylilevy se oli. Ostin sen keväällä -85. Minulla ei ollut levysoitinta. Olin kuitenkin viimein saanut säästettyä rahaa ja tiesin sellaisen kohta ostavani. Kun muutamaa viikkoa myöhemmin panin Rainbown ensimmäistä kertaa soimaan upouuteen soittimeeni, oli tunnelma autuas. Death alley driverin alun polttomoottorimainen kitaramöykkä oli jotain sanoinkuvaamatonta. Nyt minulla on se! Levysoitin!

Kolmannessa biisissä, Bring on the nightissa, neula jäi jumittamaan paikalleen ja muutenkin levy oli Death alley driveria lukuunottamatta ihan paska. En tietenkään voinut myöntää sitä itselleni kuin vasta vuosia myöhemmin. Diggasin sitä hampaat irvessä, en tunnustanut pettymystäni kenellekään.

Karu alku elämäntavalle. Silloin ei ollut somea. En tiennyt, että levy olisi pitänyt jumituksen takia palauttaa ja vaatia kunnollinen yksilö tilalle. Siirsin vain neulaa joka kuuntelukerralla. Se oli ominaisuus, ei vika. ”Laitat sinitaralla muutaman kolikon äänirasian päälle, niin kyllä se siitä sorvaantuu” oli saamani neuvo asian suhteen. En laittanut.

Mutta joo. Tämä Straight between the eyes -lp on ollut minulla yli 33 vuotta. Olen kuunnellut sitä kymmeniä, ehkä jopa satoja kertoja. En siksi, että se olisi ylimaallisen hyvä, vaan siksi, että teininä minulla oli äänilevyjä rajallinen määrä. Silloin niitä ei kertakuuntelun jälkeen jätetty hyllyyn pölyyntymään. Kymmeniä, kenties satoja kertoja on Straight between the eyesia vedetty hyllystä ronskein ottein, se on selvinnyt kuudesta muutosta, sitä on kuunneltu ainakin viidellä erilaisella soittimella, halvoilla ja vähemmän halvoilla. Sen pitäisi siis olla paitsi kuuntelukelvoton, niin myös kansiltaan täysin loppu.

Ei se ole. Ei se uudenveroinen ole, sitä se ei ollut edes ostohetkellä. Mutta VG+ se voisi olla, VG vähintään. Kansissa on pientä kulumaa, jokaisessa kulmassa on hieman osumaa. Takakannesta huomaa, että jossain vaiheessa sitä on pidetty liian tiukassa hyllyssä, tarkka silmä huomaa ulosvetovaurioita. Selkämys on ehjä, vaikka hieman kulunut. Typeryyksissäni olen kirjoittanut nimeni kannen sisälle, mutta sitä en laske virheeksi ja pillunkuvia ei ole kukaan kansiin piirrellyt. Sisäpussin alareunassa on pieni levyn aiheuttama repeämä, muuten se on hyvässä kunnossa. Itse levyssä ei ole yhtään näkyvää naarmua, silmämääräisesti sanoisin sen olevan vähintään EX-. Jostain syystä tuo levyssä heti alkujaan vikana ollut jumiutuminen on nyt korjaantunut. Siinä kohdassa, missä levy jäi aikaisemmin paikalleen, kuuluu nyt vain kolme melko kovaa napsua. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuosikymmeneen voin kuunnella tämän levyn ilman, että käyn välillä siirtämässä neulaa. Onkohan minulla säädöt jotenkin pielessä… Noiden kolmen napsun lisäksi ei levyltä kuulu mitään ylimääräisiä ääniä tai rahinoita.

Jos tällainen levy olisi divarissa myytävänä, niin helposti maksaisin siitä toistakymppiä. Jos itse osaisin myydä, niin hintapyyntöni tälle olisi 8-10 euroa. Tosin jos joskus ihan oikeasti rupean levyjäni esimerkiksi kirpputorilla myymään, niin vitosen laariin minä tämän panisin. Kirpputori kun on mielestäni paikka, jossa on tarkoitus päästä tavarasta eroon, ei saada siitä maksimaalista voittoa. Mutta minä olenkin maailman huonoin merkonomi. Tai nykyisellään tietysti tradenomi…

Kaiken edellä kirjoittamani voi tietenkin kumota sillä myös internetistä löytämälläni kommentilla, että kirppareilta levyjään ostava porukka kuvittelee, että vinyylilevy kuulostaa aina hyvältä, kunnosta huolimatta. Ostan tosinaan levyjä kirppareilta, eli en minä tästä asiasta mitään tiedä. Paska mikä paska.

Vaan kummasti on Straight between the eyes parantunut sitten viime kuuleman. Ei tämä ole huono ollenkaan. Stone cold oli hieno biisi alunperinkin, mutta muutenkin tämä kuulostaa nyt hyvältä. Tite squeezessa Blackmorekin soittaa kunnon roots-tatsilla. Oikein hyvä esiaste seuraavan levyn lähes täydellisyyteen hiotulle aikuisrokille. Tätä voisi melkein pitää parempana kokonaisuutena kuin Difficult to curea. Kuulon ja muistin huononemisesta on myös hyötyä. Hyvä levy, en myy.

Mainokset

Kvelertak-maraton

Ostin viisi vuotta sitten Kvelertakin Meir-lp:n. Tai luulin ostaneeni. Kotona huomasin sen olevan bändin debyyttialbumin. On niin samanlaiset kansikuvat niissä. Debyytti osoittautui oikein mainioksi. Heti tämänvuotisen kesälomani alussa korjasin silti vahingon ja ostin myös Meirin. Ja koska ostin Meirin, oli minun pakko ostaa myös Nattesferd. Bändin kolmas lp. Tällaista tämä on.

Kirjoitin tuolloin blogimerkinnän Kvelertakista, mutta itseni toistamisen uhalla otin bändin uudelleenkäsittelyyn, kun on lisää levyjä hyllyyni kertynyt ja kuuloni entisestään huonontunut. Ja kukaan ei koskaan ikinä tule missään muistamaan mitä joku kylähullu on kirjoittanut jossain kusenpolttamassa blogissaan viisi vuotta sitten. Että ihan hyvin näitä juttuja voi kirjoitella uusiksi, nopeammallakin tahdilla.

Kvelertak on perin erilaista kamaa mitä yleensä kuuntelen, vaikka kuuntelen musiikkia monipuolisesti. Musiikkimakuni on laaja ja huono. Sietämätön rääkyminen ei kuitenkaan lähtökohtaisesti kolise ja Kvelertak on just sitä. Sietämätöntä rääkymistä. Vaan toleranssini kasvaa. Kun aikanaan kuulin ensimmäistä kertaa Rockradiosta Metallican Metal militian ajattelin, että ei tämmöistä rääkymistä ja liian nopeaa tykittämistä voi kukaan kuunnella. Nykyisin se kuulostaa heleällä äänellä lauletulta keskitempoiselta humpalta. Sama kävi Dead Kennedysin Too drunk to fuckin kanssa. Joissain asioissa vanhetessaan viisastuu.

Yritän olla avoin, ja joku Kvelertakissa vetoaa. Black metal -ideologia se ei ole, koska sitä en arvosta. En tosin tiedä onko Kvelertakilla sellaista, koska en ymmärrä mitä ne teksteissään selittävät. Ehkä bändi norjalaisuutensa takia turhaan assosioituu tuohon nyt jo valtavirroittuneeseen genreen. Kuvittelen bändin tekstien olevan jonkinlaista itsekeksittyä pohjoismaista mytologiaa, norjalaiskansallista versiota Ior Bockin sukusaagasta tai jotain. Tuskin sinne päinkään. Ihassama. Laulakoot vaikka Mimi-tädin mankelinväliin jääneestä tissistä, meno on kuitenkin kovaa. Se riittää.

Pelkäksi metallibändiksi sanominen ei tekisi Kvelertakille oikeutta, koska metallia voi olla mikä tahansa särökitaroilla soitettu iskelmä. Kvelertak on rock’n’roll. Ankaraa, vakuuttavaa, elävää rock’n’rollia. Siinä yhdistyy 70-lukulainen riehakas punk krautrock-junnaukseen, se on enemmän Motörhead kuin ensimmäisen demonsa jälkeen joukkoitsemurhaan toimintansa lopettanut Örgönzözöl tai muu norjalainen tr00-orkesteri, jonka nimi on kuin huonosti rakennettua risuaitaa. Nattesferdillä Kvelertak on uskaltautunut ottamaan mukaan jopa selkeitä pop-vaikutteita Ghostin tapaan.

Kvelertak on piilottanut rääkymisen ja kaahaamisen taakse komeita riffejä ja melodioita. Jytäriffejä, Hanoi Rocks -tyylisiä, iskeviä ja mieleenjääviä kitaramelodioita. Kvelertak ei hetkeäkään tingi armottomuudestaan, se ei yritä mielistellä kaltaistani keskivertokuulijaa. Se vain osaa panna palikat sellaiseen järjestykseen, että pinnan alta löytää vaikka mitä. Kunhan pääsee yli rääkymisestä. Se ei kaikilta onnistu.

Tietenkin kaltaiseni 70-luvun jytään ja sen kiljukauloihin fakkiutuneen kalkkiksen tekisi mieli sanoa, että paremmalla laulajalla Kvelertak olisi vielä parempi kuin nyt. Ehkä homma on kuitenkin niin, että solistin toisenlaisella ulosannilla Kvelertak ei olisi Kvelertak. Bändin ”laulaja” on tosin Nattesferdin ilmestymisen jälkeen vaihtunut, joten saa nähdä miten jatkossa käy. Leijona on vaihtunut rottaan, kommentoi uusi solisti. Erlend Hjelvikin kutsuminen leijonaksi on näin lapsena Tarzaninsa lukeneen mielestä hieman arveluttavaa: leijonan karjunta ei tosiaan kuulosta Hjelvikiltä…

En tiedä. Mihin tämä vielä päätyy? Minulla, konservatiivisella tapakristityllä, on hyllyssäni Mercyful Fatea, Venomia, Dimmu Borgiria, Impaled Nazarenea, Turbonegroa ja Kvelertakia. Luultavasti löydän kohta itseni kaatamasta hautakiviä ja pelottelemasta kirkonmeininkeihin vaeltavaa körttikansaa pandameikit naamallani.

The Outer Sonics – 2

Kuva: Jussi Koivunen

Olin helpottunut, kun kaksi vuotta sitten kuulin The Outer Sonicsin debyyttialbumin Violet. Violet oli kunnianhimoinen, mielestäni 80-lukulainen rocklevy. Valmis, kypsä ja aikuinen rocklevy. Sopivan pop, sopivan prog, sopivan rock.

Bändin laulusolisti Nina Hiironniemi ja rumpali Mika Hiironniemi vaikuttivat ennen The Outer Sonicsia Hiidensointi-nimisessä orkesterissa, tykästyin sen levyihin kovasti. Hiidensointi hajosi, mutta onneksi The Outer Sonics osoittautui hyväksi myös. Erilaiseksi kuin Hiidensointi, mutta hyväksi.

Pelkäsin The Outer Sonicsin jäävän projektiksi, mutta onneksi näin ei käynyt. Hektisessä internetajassa ei voi olla varma hyvänkään bändin jatkuvuudesta, joten olen iloinen pidellessäni bändin toista albumia hyppysissäni. Hiironniemien lisäksi bändissä soittaa Ari Niemi ja Samuli Happo. Lähes kaikilla biiseillä myös Jarno Forsman.

The Outer Sonics 2 jatkaa debyytin jalanjäljillä. Bändin musiikki on laadukasta, haastavaa popmusiikkia. Se on helisevää kitarapoppia, tehokasta riffirokkia ja synkistelyä. Jytäelementtejä ja ilmavaa poppia. Kappaleet kruunaa Nina Hiironniemen unenomaisen kaunis ääni. Kaikki laulut ovat Ninan ja Ari Niemen käsialaa. The Outer Sonics on bändi ja Nina Hiironniemi on vain yksi osa bändiä, mutta laulusolistiin orkesteri aina henkilöityy. En kannusta Ninaa soolouralle, mutta olisi aika huimaa kuulla tällä äänellä varustetun naisen laulavan suomeksi laadukasta iskelmää, jota tässäkin maassa on aikanaan tehty. Tuli vaan mieleeni…

Levy lähtee käyntiin rauhallisesti kasvavalla Winter breezellä. Happy ending ja etenkin Void of infinity rokkaavat rajusti. Soundin kirkkaus on täydellinen. Kuivan virvelisoundin päällekäyvyys vaatii hieman totuttelua. Niemi on tyylikäs ja monipuolinen kitaristi, häneltä irtoaa helinät ja jytäriffit, aina laulujen ehdoilla. Popimmillaan ja helisevimmillään orkesteri on Moonissa ja Shine on messä. Moonia ei turhaan julkaistu albumin ensimmäisenä maistiaisena. Folklaulemana alkava Color the sky paisutellaan juhlallisesti hieman Riverdog Samsonilta kuulostavaksi menobiisiksi. Industry of fools on progeslovari, synkkä Deep waters myös. Herkkää pianoballadi Anytimea maustaa Masa Orpanan saksofoni. Reach out on myös synkähkö, All I fear päättää levyn kelttiläisfolkisti.

The Outer Sonicsilla on palaset kohdallaan. Sen musiikissa kuuluu soittajien historia progeineen, kansanmusiikkeineen, voisin kuvitella jonkun heistä soittaneen myös heavybändissä. The Outer Sonics oli valmis jo debyytillään, kuten nykyisin bändeillä tapana on. Kakkosalbumi ei muuta kuvaa orkesterista, se on oman tyylinsä löytänyt. Tehnyt.

Yritin välttää tuon pahamaineisen termin – progen – käyttämistä The Outer Sonicsin yhteydessä, koska se saattaa karsia potentiaalisia kuulijoita… Mutta on tässä sitä. Sitä ei kuitenkaan tarvitse pelätä. The Outer Sonics tekee omanlaistansa kehittyvää musiikkia. Outer Sonicsilla on selkeä, oma ääni. Soitossa on paljon kuulijalle tutunoloisia elementtejä, mutta ei niiden lähdettä paikallistamaan pysty. Biisit on rakennettu niin onnistuneesti, että koko ajan tuntuu, että just näin niiden pitää mennä. Mitään ei puutu. No, ehkä rosoisuutta hieman: niin kaunis kuin Nina Hiironniemen lauluääni onkin, rupesin levyn loppupuolella kaipaamaan vähän revittelyä siihen. Kaiken kuulauden keskellä voisi olla hitunen rumuutta. Color the skyssa ollaan lähellä sitä.

Minulle tulee levyn loistavista soundeista, melodiakuluista ja yleistunnelmasta mieleen Rushin Grace under pressure ja levyt sen molemminpuolin. Tässä on samaa korviahivelevää kirkkautta kuin niissä ja esimerkiksi Nik Kershawin The riddlessä. The Outer Sonicsin musiikki on kauneudessaan pelottavaa, vaarallista. Voimakasta. Siinä on syvyyttä, tummia varjoja. Tämä ei ole kevyttä kertakäyttöpoppia, vaan pysäyttävää, monikerroksista tavaraa. Ei kuitenkaan vaikeaa, hankalastiavautuvaa. Ei. Hyvä musiikki kuulostaa tutulta ensikuulemalta. The Outer Sonics on kuin vanha ystävä.

Robert Finley – Goin’ platinum!

En tiennyt Robert Finleystä juuri mitään, mutta ostin hänen Goin’ platinum! -lp:nsä. Ostin, koska Kirjoituksia toisesta kerroksesta -kulttuuriblogissa oli siitä maininta. Kuulun siihen ilmeisesti aika harvinaiseksi käyvään ihmisryhmään, joka tykkää tehdä sokko- ja heräteostoksia. Sen verran on jo kokemusta, että harvoin sokko-ostokset menevät pieleen. Tai sitten osaan valehdella itselleni vakuuttavasti.

En ollut varma mitä tuleman pitää, kun panin Goin’ platinumin pyörimään. Mika Kempas mainitsi blogissaan bluesin ja soulin. Epäilin, jopa toivoin, kuulevani jonkinlaista modernisoitua roots-musiikkia, vanhan miehen laulaja-lauluntekijä -kamaa. Kuulin soulia. Rehellistä, perinteistä soulia.

Ja näin on hyvä. Olen soulini suhteen vanhanaikainen. Redding, Cooke, Pickett, Burke, Bland. Franklin, Thomas, Brown. Mitä näitä nyt on, kaikkien tuntemia. Southern soul on lähinnä sydäntäni, Sharon Jonesin retroilu kiinnosti enemmän kuin nykysoul. Aina ei tarvitse olla ajan hermolla, soulin suhteen en halua olla.

Goin’ platinum! ei ole hiilipaperikopio Staxista ja Voltista. Se ei ole pelkkää retroilua, mutta se on vanhanaikaiseen makuun sopivaa. Toki heti avauskappaleesta Get it while you canista voi vetää ajatuskulkuja Hard to handleen ja muissakin kappaleissa on tutuhkoja melodiakulkuja, tuttuja sovitusratkaisuja. Levyn on tuottanut ja sen kaikki biisit on tehnyt The Black Keysistä tuttu Dan Auerbach. Goin’ platinumissa on siis jotain samaa kuin Little Stevenin ja Bruce Springsteenin masinoimassa Gary U.S. Bondsin toisessa tulemisessa 80-luvulla. Auerbachilla on näkemystä, hän on todellakin sisäistänyt soulin. Sen sielun.

Goin’ platinumista tulee mieleen myös Nathaniel Mayerin vanhoilla päivillään levyttämä I just want to be held -albumi. Tai sen sofistikoituneempi versio. Sekä Mayerissa että Finleyssä on paitsi ikää, myös voimaa. Finley uhkaavasti pidättelee sitä, Mayer huutaa sen kerralla kuuluviin.

Finleyn edellisen albumin – debyyttialbumin – nimi on Age don’t mean a thing. Kyllä se meinaa. Kempas pohtii blogissaan oikeutetusti, että ikä on muutakin kuin numeroita. Aika tekee tehtävänsä. Ikä kuuluu Finleyn äänessä. Se saa kuulua, sen pitää kuulua. Vuodet kuluvat ja kuluttavat, mutta niiden tuomat rajoitukset voi kääntää edukseen. Robert Plant tekee nykyään jopa nuoruutensa päivien veroista musiikkia, Johnny Cash teki vanhuksena uransa hienoimpia albumikokonaisuuksia, Solomon Burke onnistui Don’t give upon mellä huippusuoritukseen. Kukaan ei enää jaksa ihmetellä Rolling Stonesin hyviä levyjä. Esimerkkejä riittää. Finley on yksi sellainen.

Joskus onni potkaisee äänilevyasioissa, aika useinkin. Kuulin Robert Finleystä ensimmäistä kertaa maanantaina, torstaina Goin’ platinum! löytyi kouvolalaisen divarin laarista. Johdatusta, sanon minä.

Waldemar Wallenius – Musaa ja Soundia

Olen tämän viikon lueskellut ja selaillut Tommi Liimatan Waldemar Walleniuksen 70-luvun kirjoituksista koostamaa Musaa ja Soundia -kirjaa. Ei sitä kerralla jaksa millään lukea. Se on kuin muinoiset Soundi-kirjat Platat ja Laula pieni laulu; poimien tutustuttava. Soundtrackina Walleniuksen kirjoituksille olen pyöritellyt kirjan sivuilta löytyviä äänilevyjä. Muun muassa The Advertsia, Wigwamia ja Dr. Feelgoodia sekä Juvaa ja Jukka Kuoppamäkeä. Wigwamia olisin pyöritellyt muutenkin, koska 2018 on kuuma Wigwam-kesä. Minulle.

Minulle 70-luvun Musat ja Soundit ovat tuttuja vain Soundi-kirjojen koosteina ja myöhemmin divareista ostaminani yksittäiskappaleina. En juhlinut musalaisten tavoin Wigwamia maailman parhaana bändinä vuonna -74, en kokenut ankaraa punk-herätystä yhdessä soundilaisten kanssa vuonna -77. 1977 aloitin peruskoulun ja punkkia enemmän kiinnostivat aamujäiset lätäköt, sukset ja lumilinnat. Musiikkipuolelta Erkki Liikanen ja Silhuetit.

70-lukuun keskittyvä Musaa ja Soundia -kirja herätti muistoja 80-luvulta. Se oli tiedonvälitykseltään vielä edellisen vuosikymmenen kaltainen. Se vähäinen tieto mikä popmusiikista oli suomenkielellä saatavilla, se luettiin moneen kertaan. Tätä muistelee Liimattakin kirjan esipuheessa. Soundi-kirjat ynnä Elvis, Jerry Lee Lewis, Beatles, Stones, Hendrix ja Morrison. Siinä ne melkein olivat, 80-luvulla suomenkielellä saatavilla olevat rockmusiikkikirjat.

Niiden lisäksi oli Soundi. Soundiin siirryttiin heti, kun Suosikin julisteet ja tarrat lakkasivat kiinnostamasta. Tosin 80-luvun alkupuolella Suosikissakin oli toisinaan asiallisia juttuja. Ja joka vuosi megasuperturbo Elvis-speciaali. Kiitos tästä Jyräykselle! Suosikista Soundiin siirtyivät kuitenkin ne, joille rockmusiikki jäi osaksi elämää lopuksi elämää.

Aikana ennen internetiä musiikkilehtien jutut eivät olleet kertakäyttöjournalismia. Soundit säästettiin, niitä luettiin vuosikausia. Osa ostamistani ja tilaamistani 80-luvun Soundeista on edelleen tallessa. Osa on kulunut loppuun, osa kadonnut muutoissa tai muuten vaan. Ensimmäiset ostamani irtonumerot vielä päätyivät leikeltäviksi ja kuviksi huoneeni seinille. Onneksi tulin järkiini ja jätin sittemmin lehdet ehjiksi.

Tuolloin musiikkilehdet luettiin läpi. Ihan sama, vaikka ei ollut mitään hajua artikkelin artistista tai musiikkityylistä, kaikki jutut luettiin. En vieläkään omista yhtään The Fugsin levyä, en muista The Fugsia ikinä edes kuunnelleeni, mutta muistan Juho Juntusen bändistä kirjoittaman artikkelin lähes ulkoa. Reggae ei kiinnostanut yhtään, mutta aiheeseen liittyvät jutut luin. Sitkeästi luin bluesarvosteluja, vaikka valaistuin alan musiikkiin vasta vuosituhannen vaihteessa. Walleniuksen pitkistä historiikeista jäi jotain itämään.

En tiedä ymmärsivätkö Soundin toimittajat mikä merkitys heidän kirjoituksillaan nuoren musiikkifanin elämässä oli, minkälaisen portinvartijan asemassa he olivat. Ei Soundin levyarvosteluja kritiikittömästi uskottu, mutta vakavasti ne otettiin. Välillä tunsin pyhää vihaa, kun heavylevyihin suhtauduttiin naureskellen, ylimielisesti. Sen suhteen tilanne muuttui pitkin 80-lukua, kun toimituskuntaan tuli uutta verta, eikä Juho Juntunen ollut enää ainoa heavyn puolestapuhuja. Kehuvat arvostelut otin aina tosissani. Yhä edelleen voin huoletta ostaa Jussi Niemen hehkuttaman albumin, vaikka en tietäisi bändistä tai artistista mitään. Niemen kehuma musiikki on aina hyvää.

Yksi Soundin suurimmista hienouksista oli sen monipuolisuus. Vaikka kaikki lehden jutut eivät olleet kiinnostavia, niin ne jäivät mieleen ja niistä on voinut myöhempinä vuosikymmeninä ammentaa. Iän ja kokemuksen kertyessä, musiikkimaun laajentuessa. ”Ai niin, tästä oli juttu Soundissa 80-luvun alkupuolella, pitääpä tutustua.”

Musaa ja Soundia –kirjaa lukiessa kannattaa muistaa, että siinä olevat kirjoitukset kuvastavat aikaansa. Maailma oli toisenlainen 70-luvulla. Silloin oli uutta tehdä gonzomaisia juttuja. Puhekielisiä, jyrkkiä, edistyksellisiä. Nykypäivänä, kun puhekieltä, provosointia, perustelematonta haukkumista ja jatkuvaa itsensä ylentämistä muita alentamalla saa lukea somesta päivittäin, ei Walleniuksen juttujen arvoa välttämättä tajua, jos niitä ei aseta oikeaan kontekstiinsa. Ja se oikea konteksti on 70-luku, jolloin rockmusiikki oli vielä uutta ja vakavasti rockmusiikista kirjoittaminen vielä uudempaa.

Wallenius on kirjassa nuori, jyrkkäkin. Hän sauhuaa, hehkuttaa ja urputtaa. Sanoo rumasti, jos myös kauniisti. Ennen kaikkea hän on innostunut. Tulisieluisen innostunut. Hän elää ja hengittää musiikkia, riemuitsee sen mahtavuudesta ja kärsii sen huonoudesta. Hän ajattelee, ja kertoo sen jälkeen mielipiteensä. Tuskin hän välttyy selkääntaputtelultakaan, lienee kuitenkin ollut kaveri monen aikansa popparin kanssa. Ehkä kirjoituksissa on myös popsnobismia, mutta sekin on rehellistä.

Musaa ja Soundia on hyvä kooste, mutta pelkkä pintaraapaisu. Odotin kirjan olevan vähintään samanlaisen tiiliskiven kuin Liimatan kokoaman Veikko Ennala -kirjan. Ja olisi kirja saanut kattaa Walleniuksen Soundi-uran loppuun asti. Olen kahden vaiheilla, että ostanko kirjan omiin kokoelmiini vai tyydynkö lainaamaan sitä aina tarvittaessa kirjastosta. Jos vain tietäisin, että kirjalle tulee 80-luvun jatko-osa…

Tuskin Soundin ja Waldemar Walleniuksen kaltaista instituutiota enää ikinä syntyy. Ammatikseen ja elämäntyönään pelkästään populaarimusiikista kirjoittavia ei enää ole. Soundi elää, jopa paperisena versiona vielä. En silti usko sen tulevaisuuteen, se ei edes kiinnosta. Ei rocklehdelle riitä lukijoita sen kummemmin nuorisossa kuin vanhusväestössäkään. Wikipediasta voi tarkistaa bändien kokoonpanot ja somesta levy- ja keikka-arvostelut. Pitkiä kirjoituksia ei lue enää kukaan. Soundi kuului viime vuosituhannelle, ei nykyaikaan. Vieläköhän The Fugsin levyjä saisi jostain?

Äänilevyaddikti kesälomailee

Loma. Pakko kehitellä lapsille lomatoimintaa. Vaikka heille olisi kelvannut, että emme tekisi mitään. Haluaisivat pelata kaiket päivät Playstationia. Onneksi myös lukea. Sitä ne tekevät molemmat.

Olen kuitenkin vastuullinen isä, joten aktiviteettia pitää keksiä. Minne haluaisitte mennä? ”No ei ainakaan Savonlinnaan.” Kyllä siellä käydään, Lehtisen Markulla on levystössään yksi Phil Collins minulle jemmassa. ”Meh, ihassama, joo joo.” Entä haluaisitteko käydä Joensuun taidemuseossa? ”Meh, ihassama, joojoo”. Hyvä. Pääsen samalla Levy-Eskoille. Vieläkö teidän ikäiset haluavat huvipuistoon? Miten olisi Tykkimäki? ”Meh, ihassama, joojoo.” Hyvä. En olekaan käynyt Novgorodissa ikinä. Divarissa siis.

Voilá! Näin helppoa se on, kun sen osaa. Levy-Eskoilta löytyi neljä lp:tä, samoin Novgorodista. Markun levystössä emme vielä käyneet. Joensuun taidemuseo oli upea paikka tyylikkäine ja ilmavine näytteilleasetteluineen, Levy-Eskot jo ennestään hyväksi havaittu. Novgorodissa näytti olevan komea kokoelma yhtä sun toista. Vaan koska kuumuus, paniikkihäiriö ja lapset, niin ratsasin pelkästään uudet levyt. Niihinkin piti lainata rahat pojalta, vain käteinen kelpasi. Sitä vartenhan lapset ovat. Tykkimäki oli Tykkimäki. En uskaltanut mennä edes karuselliin.

Oikeasti kesälomalla pitäisi mennä moottorisahan kanssa metsään, remontoida sauna, rakentaa huvimaja, osallistua yhdistystoimintaan, käydä talkoissa, möyriä kasvimaalla ja juosta kieli vyön alla kesätapahtumissa. Tehdä töitä. Sitä useimmat ihmiset harrastavat lomilla ja vapaa-ajallaan. Työn tekemistä. Minä en. Minulle riittää työ työksi. Vapaa-ajalla en sitä tee. Vapaa-aikani vietän levyjen ja kirjojen parissa. Vietän tosin niiden parissa työaikanikin…

Korjasin minä mökillä laiturin. Osittain. Nyt sillä uskaltaa melkein kävellä.

Levy-Eskoilla tyttäreni sanoi, että hän haluaisi jonkun Nirvanan levyn. Kerkesin möläyttämään, että levyjen ostamisessa ei ole mitään järkeä. Korjasin kuitenkin lausuntoani. Että ei ole mitään järkeä ostaa sellaisia levyjä, jotka minulla jo on. Lupasin hänelle omat Nirvana-cd:ni. Sinne menivät Bleach, Nevermind, In utero ja MTV unplugged. Ennakkoperintönä.

En tiedä mitä teen, jos hän innostuu Beatlesista. Minulla ei kuitenkaan ole bändin tuotanto kuin neljään kertaan hyllyssäni.

Ei vaan. Olen ylpeä siitä, että tyttäreni pitää Nirvanasta ja arvostaa äänilevyjä. Oloni on kuitenkin hieman haikea. Ehkä ostan Nirvanat itselleni vinyylinä.

Anonyymit addiktit, tapaus The Rolling Stones

-Hei Mika.

-Hei.

-Tutkin levyhyllyäsi.

-Taas?

-Löysin sieltä viisi suht tuoretta The Rolling Stonesin From the vault -livepakettia.

-Niin?

-Niiden lisäksi yhden muun Stonesin uudehkon tuplaliven sekä dvd-boksin.

-Niin?

-Mitä sinä teet seitsemällä Rollareiden arkistoista kaivetulla livellä? Sinulla on jo ennestään puolenkymmentä bändin livealbumia.

-Kuuntelen niitä, tietysti.

-Kuuntelet samoja biisejä, jotka sinulla jo on hyllyssäsi muina, parempina, versioina? Studioversioina. Älppäreillä, c-levyillä, sinkuilla.

-Ei varmasti ole hyllyssäni esimerkiksi Saint of mesta kuin yksi versio ennestään.

-Yhden biisin takia ostit seitsemän livelevyä?

-Höpsis. On näissä muutakin uutta. Tuo oli vain esimerkki. Tällä yhdellä jopa soitetaan Sticky fingers -albumi kokonaan.

-Wau.

-Se on vuodelta 2015. Melkein 45 vuotta alkuperäisen albumin ilmestymisen jälkeen.

-Vuodelta 2015. Eli Rollareiden ties monenneltako ehdottomasti viimeiseltä kiertueelta on tämä suunnattoman tärkeä taltiointi.

-Niin. Rollareiden ensimmäinen ehdottomasti viimeinen maailmankiertuehan oli jo 1978.

-Silloin et tiennyt bändistä mitään.

-En. Rekisteröin bändin tosissani vasta vuoden -82 kiertueen aikana. Apu-lehdessä oli laaja juttu Göteborgin keikasta. Ja serkkulikka oli äänittänyt radiosta Start me upin ja hänellä oli Suosikista repäisty keikkajuliste seinällään.

-Se missä melkein neljäkymppiset vanhat ukot Mick ja Keith ovat rinnakkain irvistelemässä?

-Se. Sitten tykästyin She was hotiin. Paitsi biisiin, niin myös videoon.

-Se on kyllä hot se video.

-On. Tulee edelleen uniin. Undercover oli ensimmäinen ostamani Rollari-albumi.

-Ja sen jälkeen olet ostanut muutaman lisää.

-Muutaman, juu.

-Oletko nähnyt bändin livenä.

-Kerran. Voodoo lounge -kiertueella. Se oli ehdottomasti viimeinen mahdollisuus nähdä ikäloppu bändi keikalla.

-Mitäs pidit?

-Se oli siihenastisen elämäni hienoin päivä. Keith on jumala. Yhä edelleen se on yksi hienoimmista päivistä elämässäni. Neljänneksi hienoin.

-Neljänneksi? Mitä ne hienommat päivät ovat?

-Lapsieni syntymäpäivät.

-Entä kolmanneksi hienoin?

-Se jääköön salaisuudeksi.

-Joko nyt on bändin livelevyjä riittävästi hyllyssä, vai aiotko vielä jonkun ostaa?

-Näitä eri From the vault -paketteja on jäljellä ainakin miljoona!

-Niinpä niin. Aiotko vielä joskus käydä Stonesin keikalla?

-Ehkä sitten kun olen eläkkeellä.

-Et sinä koskaan pääse.

-Ai niin.