Anonyymit addiktit, 107. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Wigwamia kuuntelet.

Nuclear nightclubia. Pave Maijasen muistoksi.

-Niin. Hänkin sitten läksi.

-Läksi läksi. Kova ukko oli, ei ole montaa vastaavaa. Tai yhtään.

-Sinulla on paljon hänen levyjään.

-On. Hänen nimensä kummittelee kovin monen äänilevyn krediiteissä. Jos ei soittajana, niin muuten.

-Olet hänen soololevyjäänkin ostellut.

-Aina kun on eteen tullut. Ja on niitä tullut. Myyty aikanaan paljon, kirpparit niitä pullollaan. Halvalla.

-Mutta eivät pitkään?

-Niin. Eiköhän ne nyt poimita niistä pois. Kuolema on hyvä myyntivaltti.

-Levätköön rauhassa, hieno mies.

-Hieno mies.

-Miten on vuosi muuten lähtenyt käyntiin?

-Ihan hyvin, ei tässä mikä.

-Taitaa olla ensimmäinen vuodenvaihde pariinkymmeneen vuoteen, kun et edes muodon vuoksi ole uudenvuodenlupauksessasi uhannut lopettaa tai edes vähentää äänilevyjen ostelua.

-Minulla on selkärankaa, osaan pitää elämäni ja talouteni hallinnassa ilman hölmöjä lupauksia.

-Oho. Ennenkuulumatonta puhetta.

-Ostan jatkossa levyjä vain silloin, kun on pakottava tarve saada joku tietty, tarkasti määritelty yksilö.

-Kuten perjantaina Lappeenrannan popup-levykaupasta Sonny Boy Williamson kakkosen ja Little Walterin tuplat, joiden sisältö sinulla on ennestään hyllyssäsi kahdessa formaatissa?

-Nämä ovat tätä upeasti kuvitettua Chess blues masters -sarjaa, joka pääsee vinyyliformaatissa oikeuksiinsa. Aion hankkia koko sarjan.

-Niinpä niin. Käydään läpi poimintoja tämänvuotisista ostoksistasi. Ei kaikkia, koska aikamme riitä.

-Ei niitä nyt vielä niin paljon ole.

-On niitä.

-Tuskin neljääkymmentäkään vielä.

-Tuskin?

-Niin. Tai ei ainakaan paljoa yli.

-Plus kirjaston poistolevyt?

-Niitä ei lasketa.

-Sel-vä. Muutama otanta kuitenkin nyt. The Outlawsin uusin?

-Se on southern rockia, se on aina hyvää. Tai yleensä.

-Papparokkia se on. Eikä enää edes aito The Outlaws, koska Hughie Thomasson on kuollut.

-On siinä pari alkuperäisjäsentä kuitenkin. Ja hyvin toimii, kunnon rokkia. Ei pelkkää iskelmää särökitaroin.

-Kansasin uusin? Samaa papparokkia.

-Erilaista papparokkia, progepapparokkia. Oikein mainio levy. Viulut ja kaikki.

-Venomin Possessed?

-Nyt minulla on bändin viisi ekaa, eli riittävästi.

-En ymmärrä miksi diggaat Venomista? Sehän on black metallia.

-Venom on rokkenrollia. Punkkia ja Motörheadia. Metallia on vain mausteeksi, jos sitäkään.

-Eiväthän ne osaa edes soittaa. Särökitaraakin on, pelkkää metelöintiä. Niin sanotusta laulusta en ilkiä edes mainita.

-Vaan meno on kova, kulkee ja kolisee.

-Saatanaakin palvovat.

-Ja ihan helevetin tosissaan! Minusta nyt on tullut tämmöinen yhteiskunnan vastainen anarkisti vanhoilla päivilläni.

-Aivan. Unohdetaan loput hankintasi. Huomasin, että kävit äsken Äksän sivuilla ja kaivoit pankkitunnuksia lompakostasi.

-Ei mitään yksityisyyttä pienellä ihmisellä taas.

-Mitä ostit?

-Pari puuttuvaa King Crimsonia.

-Pari?

-No. Pari tai neljä. Välii?

-Miksi?

-On kauhia King Crimson kuume päällänsä, ollut jo monta kuukautta.

-King Crimson kuume, vaikka aina väität, että olet kriittinen progesi suhteen. Ja että King Crimson on sinulle liian vaikeaa musaa.

-Olen olen, mutta nyt Crimson on ihan paras! Se on auennut minulle hitaasti.

-Kuulon huononnuttua?

-Heko heko. Toleranssi kasvaa, kohta kuuntelen Gentle Giantia ja Magmaa.

-Ettei innostuksesi johtuisi siitä, että Toyah ja Robert Fripp ovat tehneet hauskoja lockdown-videoita Youtubeen?

-Niin no. Ne herättivät minut huomaamaan, että Fripp on huumorimies. Olen aina pitänyt häntä kuivana virkamiestyyppinä.

-Kova kitaristi se on.

-On. Kuuluu siihen sarjaan kitaristeja, että kaltaiseni puukorvakin saattaa sokkotekstissä hänen tyylinsä tunnistaa.

-Minulla on paha aavistus siitä, mitä rupeat seuraavaksi ostelemaan.

-Niin?

-King Crimson collector’s clubin livebokseja.

-En varmasti rupea! En varmasti.

-Etkö?

-En. Samat biisit miljoonana eri versiona, varmaan samassa järjestyksessäkin. Ei mitään järkeä.

-Ostathan sinä kaikki Hendrixinkin livet.

-Se on eri asia. Hendrix on jumala. Fripp ei. Vielä.

-Voitko tehdä uudenvuoden lupauksen, että et rupea ostamaan King Crimsonin livebokseja?

-Öö…

-Niin?

-Jos nyt yhden? Tai vaikka kaksi?

-Ei yhtään.

-Ei yhtään?

-Niin. Voitko luvata, että et osta yhtään King Crimsonin liveboksia vuonna 2021?

-En.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Nemesis & Juha-Matti Rautiainen – Off the map

Suku on pahin. Tai siis paras: Kimmo-serkku löi käteeni komean Off the map -cd:n. Sen on säveltänyt ja soittanut Nemesis & Juha-Matti Rautiainen -kollektiivi, ulkoasun on Kimmo suunnitellut ja tehnyt. Heikkilä.

Nemesis on syntikoita ja muita suhinalaitteita soittavat Ami Hassinen ja Joni Virtanen, ilmeisesti vierailevana tähtenä on mukana basisti-syntetisaattoroija Rautiainen. Soittotaidoton Heikkilä on kreditoitu osaksi orkesteria, koska hän on musiikin visualisoinnin lisäksi ideoinut kokonaisuutta.

Off the map on perinteistä ambient-musiikkia. Tuhtia, turvallista ja harrasta, jykeväsoundista suhinaa, hurinaa ja pimputusta, vähän myös pulputusta ja kilkutusta. Kuuntelen sitä sujuvasti, jopa nauttien, mutta sanoa en siitä mitään osaa. Kysyin siis Heikkilältä tarkemmat speksit, että minkälaista kamaa Off the map on, ja mitä sillä yritetään sanoa:

”Off the mapilla oli tarkoitus tehdä avaruusromu-musiikkijulkaisu, mutta ilman kliseistä kuvamateriaalia avaruuksista ja planeetoista ynnä muista scifi-maisemista. 70-luvun lapsena olen pienestä pitäen tutkinut koulukarttoja ja niistä on jäänyt mielenkiinto väreihin ja maiseman muotoihin. Pari vuotta sitten aloin skannaamalla työstää 70-luvun karttoja, suurensin niitä ja poistin tekstin siten, että jäljelle jäi vain graafisia elementtejä ja lisäsin kuvankäsittelyllä värimuunnoksia.”

Allekirjoittanut voi todistaa Heikkilän fiksaation karttoihin, niitä hänen taloudessaan on aina riittänyt. Entä mistä idea karttojen ja musiikin yhdistämiseen?

”Alkuperäinen tarkoitukseni oli pitää muokatuista karttaprinteistä näyttely, jonka taustamusiikki tulisi Nemesikseltä, mutta innostukseni lopahti. Idea kuvien ja musiikin yhdistämisestä jäi kuitenkin itämään, ja kun Nemesis ja Juha-Matti Rautiainen järjestivät yhdessä improvisaatiojamit, jotka myös nauhoitettiin, päätimme julkaista levyn. Tarkoitus oli käyttää levyn kuvituksena näyttelyyn tekemiäni kuvia, mutta kun kuuntelin levyä, päätin tehdä kuvia myös lisää. Levyn biisit on tarkoituksellisen kryptisesti nimetty pelkillä koordinaateilla, niiden perusteella voi halutessaan tutkia mistä karttakohteesta kuva on peräisin.”

Nyt on sitten ilmeisesti sekä Nemesiksen, että Heikkilän klaanissa rahahuolet ohi, kun olette näin upean levyn saaneet julkaistuksi?

”Tällaisen levyn julkaiseminen on taloudellisesti äärimmäisen typerää, mutta haluamme näyttää, että CD ei ole kuollut formaatti ja yhteistyöllä saadaan aikaiseksi näyttäviä julkaisuja.”

Näin siis kertoi levyn ideoinut ja kuvittanut graafikko-taiteilija Kimmo Heikkilä. Ambient ei ole ominta alaani, kuvataide vielä vähemmän, mutta Off the map on hieno, jylhä ja kaunis levy. Mahtipontinen, mutta lämminhenkinen. Se kelpaa tuikata levyhyllyyn muutama vuosi sitten ilmestyneen Living statuesin viereen ja aina toisinaan ottaa se sieltä kuunteluun ja katseluun avaruudellista tunnelmaa, leveitä sävelmaalailuita tai ihan vain rauhoitusta tarvitessani.


Asiasta kiinnostuneet voivat ostaa perus-cd:n orkesterin omalta Bandcamp-sivulta ja boksiversion Kimmolta Ihmekammarista.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Rajatapauksia-blogin lukuhaaste

Suomessa ei mikään riitä. Kaikki menee aina kohtuuttomuuksiin, kuten Veikko Huovinen on Kylän koirissa hienosti kuvannut:

”Kaikkeen tartutaan meillä aina mitä suurimmalla vakavuudella. Kun myrkytetään variksia, niin varikset ovat kerta kaikkiaan suuria roistoja riistamailla. Kun vihataan kissoja, niin niitä sitten vihataan ja ammutaan kuin lainsuojattomia. Kun kyyditään ihmisiä rajan taakse, niin siinä samalla yritetään viedä Ståhlbergikin. Kaikki menee mahdottomiin, aivan hulluuteen saakka.”

Viimeisin Suomessa mahdottomiin viety asia on kirjastojen erilaiset lukuhaasteet. 2021 alkaa niin monta lukuhaastetta, että niihin kaikkiin ei pysty osallistumaan Henriika Tulivirtakaan, tuskin edes Laura Kuivalahti. Pakko Rajatapauksia-bloginkin on lukuhaaste esittää, en muuten ilkiä itseäni kirjastonhoitajaksi enää kutsua.

Lukuhaasteita on paljon, mutta Rajatapauksia-blogin lukuhaaste on niistä paras! Se on suurenmoinen, kaikki muut lukuhaasteet kalpenevat sen rinnalla, Rajatapauksia-haasteella tehdään lukemisesta suurta taas! Rajatapauksia-blogin lukuhaaste on muita parempi lukuhaaste myös siksi, että siinä on vähemmän kirjoja kuin muissa haasteissa. Tavallaan.

Kaikki haastekohdat suorittanut saattaa voittaa upeita palkintoja joskus jossain. Haasteen idea on, että voit vapaasti näiden teemojen ja ohjeiden pohjalta valita luettavaksi itseäsi miellyttävän kirjan:

  1. Kirja, jossa selkeistä sielullisista ongelmista kärsivä merikapteeni jahtaa mielipuolen tavoin valkoista merinisäkästä.
  2. Vähintään kymmenosainen kuuluisa kirjasarja, jossa mahdollisesti etsitään jotain tai muuten vaan harhaillaan pitkin 1800-luvun Ranskaa ja ollaan kovasti sivistyneitä.
  3. Tsaarin hallitsemassa valtiossa kirjoitettu 1800-luvun klassikko, jossa murhataan – nykylainsäädännön mukaan ehkä paremminkin tapetaan tahi lievästi pahoinpidellään – joku, ja lopussa joudutaan vankilaan ja mitään muuta siinä ei oikeastaan tarvitse tapahtuakaan.
  4. Vähintään 26-osainen kirjasarja, joka kertoo köyhiin, pohjoisiin oloihin joen törmäälle syntyneen huonon itsetunnon omaavan, mutta kovan työ- ja naistenmiehen kasvamisesta ja kehittymisestä oman alansa ammattimieheksi, ja joka myöhemmin toteuttaa lapsuudestaan asti haaveilemansa unelman kirjoittamisesta.
  5. Vähintään 24-osainen ulkomaalainen sarja, joka tapahtuu pääosin Afrikassa, mutta jonka pääosassa on vitivalkoinen mies ja jossa on runsaasti kolonialismia, rasismia, luokkayhteiskunnan ja sovinismin ylistystä, isoja apinoita, leijonia ja norsuja ja jonka on kirjoittanut kirjailija, joka ei ole koskaan käynyt Afrikassa.
  6. Leppoisa yhdenpäivänromaani, joka tapahtuu saaristossa ja jossa esimerkiksi valitaan piippua vähintään seitsemänkymmenen sivun verran.
  7. Jonkun myöhemmin jos jonkinlaisista rikoksista kiinnijääneen lahkolaissaarnaajan pamflettityylinen teos, jossa esimerkiksi parjataan Black Sabbathia ja kerrotaan miten rockmusiikki pilaa nuorten elämän ja kannustaa heitä muun muassa saatananpalvontaan.
  8. Egyptiin sijoittuva kirja, joka kertoo kallonporauksesta, vainajien balsamoinnista ja harvinaisen vittumaisesta naisesta, ja jonka kirjoittaja ei koskaan ole käynyt Egyptissä.
  9. Useampiosainen, vähintään kahdensadan vuoden takaisiin tapahtumiin sijoittuva, klassikoksi luettava kirjasarja, jossa eletään sekä sodan että rauhan aikoja.
  10. Alkuperäiskielinen laaja kirjasarja, jossa käydään läpi vuosien 1939-1945 tapahtumia ja jonka on kirjoittanut jonkun eurooppalaisen saarivaltion tuolloinen pääministeri.

Voilà! Tämän helpommaksi ei lukuhaaste enää muodostu. Onnea matkaan! Jos ja kun saat kaikki haastekohdat suoritettua, voit lähettää lomakkeen vaikka Korvatunturille. Lähettäneiden kesken arvotaan ehkä palkintoja, voittajat voivat noutaa ne postitoimipaikasta sodan jälkeen kello kuusi.

Kategoria(t): Kirjasto, Lukemista | Kommentoi

McCartney III

Sir Paulin uusin soololevy on hyvä. Se on sekava, se olisi tarvinnut tuottajan, siinä olisi pitänyt olla bändi. Silti se on hyvä. Erittäin hyvä.

Moni McCartneyn aiemmista Beatlesin jälkeisistä levyistä, sooloista tai Wingsin kanssa tehdyistä, on jäänyt hyllyyni pölyyntymään yhden kuuntelun jälkeen. Eivät ne huonoja ole, iso osa niistä on vaan niin pirun keskinkertaisia. III on jo nyt eniten kuuntelemani McCartney Band on the runin ohella.

McCartney oli Beatlesin lahjakkain muusikko, sen innovaattori ja kantava voima. Ilman Beatlesia McCartney olisi kuitenkin jo lähes unohdettu 60-70–lukujen laulaja-lauluntekijä monien muiden jo lähes unohdettujen 60-70–lukujen laulaja-lauluntekijöiden rinnalla. McCartney on mies, joka tarvitsee suorapuheisen jääräpään bändikaverikseen tai tuottajakseen. Sellaista hänellä ei ole sitten 60-luvun ollut, puoliso ei sellaiseksi kelpaa. McCartney luottaa lahjoihinsa, ehkä hän kuvittelee jokaisen rämpyttämänsä soinnun olevan mestariteos. Aika usein onkin, en minä sillä. Ehkä hän kaikesta tuotteliaisuudestaan huolimatta on laiska, päästää itsensä helpolla: ”Kyllä tää kelpaa, minähän olen beatle.” Aina välillä McCartney kuitenkin tekee Flowers in the dirtin ja Chaos and creation in the backyardin kaltaisia mestariteoksia, jotka pärjäävät vertailussa mihin vaan.

McCartney III on jopa erinomainen levy. Kaltaiseni bluesorientoituneen kuulijan kiinnostus herää heti avausbiisillä Long tailed winter bird. Välillä III on perinteistä McCartneyn sooloalbumimateriaalia (Find my way, Pretty boys), hetkittäin lopunaikojen Beatlesia (Kiss of Venus), välillä kuin The Beatles soittamassa Klaatua (Seize the day). Women and wivesilla Paul on kuin Tom Petty, Lavatory Lil ja Slidin’ jytäävät ja jyräävät kuin White Stripes kovimmillaan. Tämän ei pidä ketään yllättämän, sir Paul on jytännyt ja jyrännyt aina, Beatlesista lähtien. Viimeksi Fireman-projektissa ja Dave Grohlin Sound cityssä.

Paria biisiä sir Paul yrittää pilata tanssimodernilla rummunjytkeellä (Deep down ja Deep deep feeling, joka on muuten melko huima trippi, kuin Kate Bush esittämässä nykysoulia), mutta se on ainoa negatiivinen asia, jota haluan kokonaisuudesta sanoa. Väkisin tosin mietin, millainen III olisi kunnon tuottajan käsittelemänä, oikean bändin kanssa soitettuna. Vaikka on miten kova artisti, harvoin jos koskaan on hyvä idea soittaa levylleen kaikki soittimet itse. Turha märehtiä sitä, tuskin edes huomaisin asiaa ilman kansitekstejä. McCartney panee tämän pitkien välimatkojen vuoden tyylikkäästi pakettiin täysin itse tekemällään albumilla.

McCartney on ollut ikäloppu ukko 80-luvulta lähtien. Nyt oikeasti vanhana hän kuuluu Egypt stationin ja McCartney III:n ansiosta samaan vanhuusiän kukoistuskautta elävään jengiin kuin monet häntä jo nuoremmatkin tekijät. Rock on nykyisin nuorisomusiikkia samalla tavalla kuin blues: sitä kuuntelevat vain asialle sielunsa ja sydämensä loppuiäkseen menettäneet. McCartney III on kaikessa sekavuudessaan tasapainoinen albumi, joka lisää arvostustani sen tekijää kohtaan entisestään. On hieno veto päättää albumi palaamalla aloituskappaleeseen. Ympyrä sulkeutuu, on jäähyväisten aika. Vaikka tuskin kuitenkaan on, sir Paul ei ole vielä kahdeksaakymmentäkään.

Tähän on hyvä päättää äänilevyvuosi 2020. Kiitos kaikille blogini lukijoille! Erityiskiitos teille, jotka olette kirjoituksiani kommentoineet tai jopa niitä sosiaaliseen mediaan linkittäneet.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 2 kommenttia

Horsepower

Joulunpyhäni menivät äänilevyjä kuunnellessa, nukkuessa ja lihoessa. Tapaninpäivän iltana iski tyhjyys, en enää löytänyt vajavaisesta levyhyllystäni mitään sen hetkiseen fiilikseen sopivaa. Halusin kuunnella jotain iloista, jotain hauskaa. Parin tunnin miettimisen jälkeen muistin Horsepowerin.

Horsepower on vanhakantainen jytäbändi Tampereelta, ja ainakin ulkopaikkakuntalaiselle se henkilöityy laulaja Juha Junttuun. Junttu on erinomainen alansa edustaja, hänen olemuksestaan ja vähän laulustaankin tulee Heikki Pöyhiä mieleen. Minulla on muistikuva, että Horsepoweria puffattiin Soundissa Juho Juntusen toimesta aikanaan aktiivisesti, mutta homma ei ikinä päässyt isoilleen. Hyllyyni on silti päätynyt kaikki kolme bändin studioalbumia ja saman verran sinkkuja.

1989 ilmestyneellä debyyttialbumi Viriginityllä on paljon asioita kohdallaan. Soitto on komeaa, samoin laulu, TT Oksala on vääntänyt soundit paikalleen. Biisit ovat melko hyviä ja B-puolella bändi pääsee Big fat mamalla ja Weekend wizardilla vauhtiin, peergüntmäisissä Rosaliessa ja Crawling on the floorissa on hitin aineksia. Soitto on tiukkaa ja terävää, mutta riffit eivät iske eivätkä potki. Ei AC/DCtä osaa tehdä kuin AC/DC, ehkä myös Krokus parhaimmillaan. Virginity ei lähde lentoon, viimeinen silaus puuttuu. Edes nättien poikien munasillaan olo Bad hearted woman -sinkun takakannessa ei auta. Huono Virginity ei ole, se on vain tylsä.

Pari vuotta myöhemmin ilmestyneen ja hieman lapsellisella kansikuvalla varustetun Second albummahin avausbiisillä Big black car mukaan on otettu puhaltimet. Se tuo tietenkin mieleen Boycottin, valitettavasti torvisoitto kuitenkin jää vaisuksi ja vajaaksi, eikä sitä muilla biiseillä kuullakaan. Peräkkäin kuunneltuna Mikko Karmilan Second albummahille ruuvaamat soundit eivät tehokkuudessaan pärjää Oksalan Virginitylle, mutta ovat enemmän rokkenroll. Meno on debyyttiä raaempi soitoltaan, biiseiltään ja Juntun paikoin liki Brian Johnson -vaihteen löytäneeltä lauluääneltään.

Horsepower on pannut toisella albumillaan biisit väärään järjestykseen. B-puolen avaava Gloria olisi ehdottomasti pitänyt olla A1. Jos toinen biisi vielä olisi ollut bändin ehkä rajuin rokki A new rose every day ja kolmas levyn nyt päättävä, rokkitytöille räätälöity I’ll wait, olisi homma toiminut paljon paremmin. Bändin paketti on sekaisin, aivan kuin se ei tietäisi ollako AC/DC vai Hanoi Rocks: Tough guysilla on selkeitä Hanoi-vaikutteita. Ja esimerkiksi Moonchild on biisi, jonka Havana Blacks ehkä olisi saanut toimimaan, mutta Horsepower ei. Flowers and fliesilla hommaan sotketaan täysin asiaankuulumattomasti funkkia. Yritys on kova, mutta identiteetti hakusessa. Kolmannella albumilla se löytyi.

Bändin viimeiseksi studioalbumiksi jäänyt Tall, terrific and trouble! vuodelta 1992 on levyistä paras. Palaset olivat koossa jo Viriginityllä, tällä levyllä ne on saatu oikeille paikoilleen. Second albummahin karumpi rock’n’roll-soundi on nyt Virginityn tavoin iso, Karmila on sisäistänyt bändin poltteen suurille areenoille. Edellisellä levyllä kuriositeetiksi jääneet puhaltimet on otettu kunnolla käyttöön, bändi kulkee sitä polkua, jolla Boycottinkin olisi pitänyt kahden ensimmäisen albuminsa jälkeen jatkaa. Tall, terrific and trouble! on kansiaan myöten komea paketti, vaikka Junttu Aitoa suomirokkia -kirjassa kansikuvasta urputtaakin. Hieno levy, jonka olisi pitänyt nostaa Horsepower suurempaan suosioon, mutta kenties aika ja olosuhteet olivat väärät.

Tall, terrific and troublen jälkeen Horsepower oli sanottavansa sanonut. Miehistö oli vaihtunut ja väsynyt, Juntun ambitiot siirtyneet musiikista teatterin suuntaan. Hommasta jää kolmannen levyn onnistumisesta huolimatta fiilis, että Horsepower ei koskaan saanut täyttä potentiaaliaan käyttöön. Bändi on kuitenkin edelleen tai jälleen kasassa, toivottavasti he nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin tekevät täydellisen rokkilevyn ja näyttävät närhen värkit kyynisille blogikirjoittajille ja muille rokkipoliiseille. Rupean joka tapauksessa metsästämään sekä Horsepowerin livelevyä, että Juntun soololevyä, niin hyvän maun Tall, terrific and trouble! suuhuni jätti.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 2 kommenttia

Anonyymit addiktit, 106. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Teit perinteisen vuosikatsauksesi tänä vuonna ostamistasi levyistä hyvissä ajoin ennen joulua.

-Näin tein.

-Oliko taas liian aikaista?

-Miten niin?

-Olet listan tekemisen jälkeen tilannut jo kaksi tänä vuonna ilmestynyttä äänilevyä lisää.

-Kaksi ei ole mitään. Se on melkein kuin nolla, hyvä jos numero ensinkään.

-Harkitsit blogissasi siirytyväsi ensi vuonna suoratoistoon. Sinulla on kuitenkin jo kuusi alkuvuodesta ilmestyvää äänilevyä ennakkotilauksessa.

-Vielä ei ole ensi vuosi.

-Ne ilmestyvät ensi vuonna, eli sinun pitää kuunnella ne suoratoistosta, jos olet päättänyt siirtyä suoratoistoon.

-Tänä vuonna tilattuja ei lasketa.

-Miksi valehtelet itsellesi? Sinulla ei ole pienintäkään tarkoitusta siirtyä suoratoistoon.

-Luin Twitteristä kaikkien alojen erityisasiantuntijan neuvon, että kun tarpeeksi ajattelee jotain asiaa, se toteutuu. Jos siis ajattelen ankarasti siirtyväni suoratoistoon, saatan jonain päivänä siirtyä.

-Että niin kuin suoratoistomeditaatiota?

-Jep. Ajattelen ankarasti myös suurehkoa lottovoittoa.

-Listan tekemisen jälkeen olet löytänyt hyllystäsi jo kolme sellaista tänä vuonna ilmestynyttä äänilevyä, joita et muistanut hankkineesi.

-Kaikkea ei voi muistaa.

-Miksi ostat niin paljon levyjä, että et muista mitä hyllystäsi löytyy?

-Hyllylöytöjen tekeminen on äänilevyharrastuksen suola.

-Miten monta vanhempaa äänilevyä olet tilannut listan laatimisen jälkeen?

-Ai miten monta? En juur yhtään.

-Miten monta?

-No, pari-kolme. Suunnilleen.

-Tarkemmin.

-Kaksitoista.

-Kaksitoista?

-Niin. Äksällä oli tuplaleimat.

-Eli säästit taas runsaasti, tilaamalla tuplaleimapäivillä kaksitoista äänilevyä?

-Kyllä!

-Kai ymmärrät, että kapitalisti kusettaa sinua noilla tarjouksilla. Ostat tarpeettomia levyjä, koska saat ne muka halvalla.

-Tarpeettomia levyjä?

-Kyllä. Levyjä, joita et olisi ostanut ilman niin sanottua alennusta.

-Ei ole olemassa tarpeettomia äänilevyjä. Kuten suuri Ranganathan sanoi: jokaiselle kuulijalle äänilevy, jokaiselle äänilevylle kuulija.

-Ranganathan? Sanoikohan hän ihan noin?

-Suurten ajattelijoiden viisaudet voi tulkita monella tavoin. Hän sanoi myös, että äänilevyt ovat käyttöä varten.

-Niin?

-Ranganathanin lakia pitää noudattaa! Luin taas somesta kuinka joku hamsteri kehui miten hänellä on hyllyssään ”orkkis muoveissa” jostain pienen painoksen äänilevystä. Tulevaa arvonnousua odottamassa. Äänilevyjen ostaminen pitäisi kieltää näiltä orkkis muoveissa -sijoittajilta, joille musiikki on vain keino rikastua. Äänilevyt ovat kuuntelemista varten.

-Ei se sinulta ole pois, jos joku ostaa äänilevyjä sijoitusmielessä.

-Minulta se nimenomaan just on pois, kun en saa kaikkia haluamiani äänilevyjä! En kerkiä tässä iässä ja tällä peruskunnolla mukaan kilpajuoksuihin uusista levyistä.

-Älä hermostu, muista verenpaineesi. Sinun ihan oikeasti kannattaisi siirtyä suoratoistoon. Spotifyssa ei tarvitse kilpailla, säilyy rahat ja mielenterveys.

-Kassellaan syssymmällä. Nyt en vielä pysty.

-Miksi et pysty?

-Sain joululahjaksi lahjakortin Sumaan.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Vuosikatsaus 2020

2020 oli taas kova kotimaisen musiikin vuosi. Joka puolelta tulvi itselleni uusia ja upeita artisteja ja bändejä, vanhoilla tutuilla taso säilyi. 2020 oli erityisesti Kalevi Suopursun vuosi, hän tai hänen klaaninsa kummittelee monen ostamani levyn krediiteissä. Joku aktiivinen yksilö voisi tehdä sukupuun, josta näkisi mihin kaikkiin orkestereihin ja projekteihin esimerkiksi Suopursu, Jukka Nousiainen ja Pekka Pirttikangas linkittyvät.

Vuoden 2020 levyksi oli kymmenkunta vaihtoehtoa, mutta yksi julkaisu nousi selkeästi ylitse muiden: joku iiris. Hänen debyyttialbuminsa on eniten tänä vuonna kuuntelemani äänilevy ja onnistuin näkemään jopa keikan, vaikka vaikeaa se oli.

Tässä ne tämän vuoden äänitteet, jotka ostin heti. Muutamista tosin sain arvostelukappaleen, ne ilahduttivat pienipalkkaista kirjastonhoitajaa suuresti! Jos olen kirjoittanut levystä arvostelun, se löytyy listasta linkkinä. Joistain ehkä vielä kirjoitan, vaikka voimani bloginkin suhteen alkavat ehtyä.

KOTIMAISET:

Amuri – s/t LP
Toivottavasti tämän loistavan levyn ansiosta saamme joskus vielä uusintajulkaisun Asko Raivio & Karisman lp:stä. Tai jos jollain pyörii ylimääräinen jaloissa, niin saa tarjota.

Avaruusasema – Alkusoitto CD

Bad Sauna – Kaikki on nähty jo/Lähtökohdat 7″

Bizzarro & Jukka Nissinen – Taipale broadcast volume 1 LP

Black Devils & Ile Kallio – Live at Tavastia CD

Dr. Helander & Third ward – Traffic jam on the back street LP

E-Musikgruppe Lux Ohr – Non plus ultra 2LP
Syy tämän ja parin muun levyn hankkimiseen tahi saamisen on lähinnä serkkuni Kimmon väsäämät komeat kannet. Onneksi Kimmo ei tee kansia huonoihin levyihin.

Joni Ekman – Sinulle LP
Yksi vuoden ihanimmista julkaisuista.

Emola-Hatsina String Band – Hobo Sapiens LP
VUODEN KAKSIPUOLISIN LEVY.

EP & Mr B – Happy rokkenroll 1. 10″

George Cloudy – II CD

Hermaja – Kultasuoni LP

Honey B. Family – Downward facing dog/Samartian 7″

Huojuva Lato – Viimeiset vanhat hyvät päivät CD
VUODEN KANTRILEVY.

John & Jason – Live tracks at Rootman studios CD
VUODEN LÄMMINHENKISIN HYVÄN MIELEN LEVY.

joku iiris – s/t LP
VUODEN LEVY.

Kadonnut Manner – Vol 3 LP
Ensimmäistä kertaa tätä pyörittäessäni luulin kuuntelevani Antti Alangon levyä. Sitten tajusin, että minullahan on jo ennestään tämän Lauri Mannerin sarjan edellinen osa hyllyssäni. Joskus oikein itteäni ihmettelen. Hienoa musiikkia joka tapauksessa, niin Manner kuin Alanko.

PK Keränen – Serobi songs LP
Hienoa musiikkia, melkein liian hienoa minulle.

Perttu Lempinen & Kultti – Ja kun me heräämme on jo kevät CD

Marjo Leinonen & Viranomaiset – Vanha schäferi LP

Ville Leppänen ja Käytetyt Miehet – Pikainen tusina CD

Litku Klemetti – Mona/Topsipuikolla aivoon 7″
Tämä discosinkku on ensimmäinen Klemetin julkaisu, joka ei minulle kolahtanut.

Lätsä – s/t LP

Maanalainen Armeija – I LP

Mara Balls – Ratina live ’18 LP

Maustetytöt – Eivät enkelitkään ilman siipiä lennä LP

Metsäheikki – Sammakko saunassa LP

Micke & Lefty feat. Chef – Let the fire lead CD

The Mystic Revelation of Teppo Repo – Oi te kamuiset LP

Robert Ensio Niemistö – Jolla on korvat se kuulkoon LP

Nightwish – Human. :II: Nature. 3LP

Ninni Forever Band – Uusi yhtye LP

Nuorisopalatsi – Pyörre CD
Bändin tuoreimmalla suoratoistojulkaisulla meno entisestään paranee.

The Outer Sonics – Dance a little light CD
VUODEN PARAS ENGLANNINKIELINEN LEVY.

Paha-Viitanen – Vihreät kasvot MC
VUODEN KASETTI.

Pelle Miljoona & Rockers – Tanssiva tuli LP

Faarao Pirttikangas – Tomumaja LP

Potatoes -Tapiola Hagalund CD

Puhelinseksi – Sydänkohtaus tanssilattialla LP
VUODEN NUORISOLEVY.

Puurtinen & Kantonen – Yhtä kaikki/Sininen – punainen 7″

Pöllöt – Taas vähään aikaan LP

Kimmo Pörsti – Wayfarer CD

Radiopuhelimet – Kosminen tiedottomuus LP

Markojuhani Rautavaara – Merisää CD

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – Mahdoton yhtälö LP

Rock Siltanen/Ville Pirinen – Combat school 7″

Rosita Luu – Samettisuu LP

Shubie Brothers – Casual CD

Strandberg Project – X CD

Kalevi Suopursu – Yksin yksiössä LP & MC
VUODEN ISKELMÄLEVY.

Otto Taimela – Kimmeltie LP

A. Takalo – Soivernau LP
Erittäin hieno levy, josta pitäisi ehdottomasti blogimerkintä kirjoittaa.

Tatu & Tutkimusmatkailijat – Matka kaikkine vaiheineen LP & CD
VUODEN HÄMYLEVY.

ULKOMAISET:

AC/DC – PWRϟUP LP
Tekisi mieleni provosoivasti sanoa, että paras AC/DC-levy sitten Poweragen. Pääpaino ilmavassa rock’n’rollissa, ei raskaassa jytäämisessä.

Blue Öyster Cult – The symbol remains 2LP

Blues Pills – Holy moly! LP

Joachim Cooder – Over that road I’m bound CD

Deep Purple – Whoosh! 2LP
Deep Purple – Throw my bones 10″

Lucifer – III LP

Bob Dylan – Rough and rawdy ways 2LP

Marcus King – El Dorado LP
VUODEN NUORI YLLÄTTÄJÄ.

Kvelertak – Splid 2LP

Paul McCartney – III LP

Ozzy Osboune – Ordinary man LP

The Rolling Stones – Living in a ghost town 10″

Testament – Titans of creation 2LP

Colter Wall – Western swing & waltzes and other punchy songs LP

Lucinda Williams – Good souls better angels 2LP

Witchcraft – Black metal LP

Neil Young – Times CD

Neil Young – Return to Greendale CD

Zakk Sabbath – Vertigo LP

RETROT:

Black Sabbath – Paranoid 50th anniversary edition 3CD

Jimi Hendrix – Live in Maui 3LP

Jethro Tull – Stormwatch 2 2LP

Led Zeppelin – Jimmy Page birthday at Royal Albert Hall 9 january 1970 2LP

Led Zeppelin – Live Scandinavia ’69 LP

Led Zeppelin – Live at Fillmore West 24th april 1969 LP

Tommi Liimatta – Liimatan Pan Alley 2LP

Robert Plant – Digging deep: subterranea 2CD

The Pogues – BBC sessions 1984-1986 CD

Elvis Presley – From Elvis in Nashville 4CD

The Rolling Stones – Steel wheels live 4LP

Neil Young – Homegrown LP

Näin. Kaksi levyistä on vielä tilauksessa. 2020 ilmestyi niin paljon hienoja levyjä, etenkin kotimaisia, että olen puolivakavissani miettinyt säästömielessä jättäväni tulevan vuoden uutuusjulkaisut väliin. Turha kuvitellakaan, että kirjastonhoitajan palkalla pystyisin kaikkia haluamiani hankkimaan, tuskin edes kaikkia niitä pakko saada -levyjä. Olen jopa miettinyt suoratoistoon siirtymistä. Mutta kun ei. Fyysiset musiikkitallenteet ovat olleet tärkeä osa elämääni jo yli 40 vuotta, en pysty niistä irtautumaan. Eikä käärinliinoissa ole taskuja.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 3 kommenttia

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 30

Minusta on tullut se kärttyinen vanha mies, jona minua jo pitkään on pidetty. En kestä minkäänlaisia vastoinkäymisiä, en minkäänlaista negatiivista palautetta, en kritiikkiä. En yhtään jaksa kuunnella tyhjänpäiväistä vänkäämistä yhtään mistään. Verenpaineeni nousee vaarallisen korkealle heti, jos joku asia ärsyttää. Alan olla vaaraksi lähimmäisilleni.

Otan nyt esimerkkinä vaikka tämän äänilevyasian. Näin hetki sitten Bad Sauna -nimisen orkesterin debyyttialbumin mainoksen. ”Rajoitettu vinyylipainos.” Saa-ta-na! Rajoitettu painos! En osta enää ensimmäistäkään sellaista äänilevyä, jota mainostetaan rajoitettuna painoksena. Jätän ne suosiolla arvonnousua odottaville sijoittajille ja muille hamstraajille. Ostan jatkossa vain, jos mainostetaan: ”Painoksen mahdollisesti loppuessa otetaan heti uusi painos”. Luulisi sen verran levy-yhtiön markkinointimerkonomilla olevan tolkkua, että jaeltaisiin tavaraa kaikille halukkaille.

Tyhmät sanat ärsyttävät lähes yhtä paljon kuin rajoitetut painokset, olen kurkkuani myöten täynnä tyhmiä sanoja. Yksi sellainen on narratiivi. Kaikilla on nykyisin narratiivi. Ei jumalauta. Narratiivi. Vuosi sitten kellään tai millään ei ollut narratiivia, kukaan ollut mistään narratiivista kuullutkaan. Nyt mummovainaan kissallakin on narratiivi. Ja kauppakeskuksilla, naapurikylän Reiskallakin on. ”Kansallinen narratiivimme vaatii meitä istumaan kilpaa muurahaispesässä.” ”Joukkueemme narratiivi on pelata omaa peliä omassa päädyssä ja katsoa mihin se riittää.” Mitä helvettiä?

Ja sitten tämä verttiys. Nykyisin jokainen on joku ihme vertti. Kaikkein kummallisimpia ovat introvertit. Luulisi introverttien pysyttelevän hiljaa omissa oloissaan, mutta tuolla ne kaduilla ja toreilla kulkevat jengeissä ja huutelevat kovaan ääneen introverttiyttään. ”Me olemme individualisteja ja teitä muita parempia, koska olemme kaikki introverttejä ja luonteemme on vahvasti tummansininen!” Olkaa verttejä, olkaa minun puolestani vaikka mortteja, kunhan pidätte sen omana tietonanne tai jätätte ainakin minut rauhaan.

Levyihin palatakseni. Kaikkein hirveintä on, että jotkut idiootit käyttävät mainoksissa näkemiään sanoja jokapäiväisessä kielenkäytössä. Niinkuin vaikka halpuutus. Kamalaa! Tai mikä pahinta: levykäinen. Vastedes blokkaan sosiaalisessa mediassa jokaisen, joka käyttää äänilevystä termiä levykäinen. Levykäinen! Jotain rauhoittavaa lääkettä tarvitsen nyt. Kaikki vihaavat Äksän mainoksia, mutta silti käyttävät niistä oppimiaan sanoja kuin pahaiset kakarat. ”Ostin rajoitetun painoksen värilevykäisen, koska olen kakkapylly.” Huh. Pakko on kaikesta huolimatta arvostaa Äksän markkinointineroutta, minäkin muistan heidän typerät sloganinsa ja varmaan juuri siksi siirrän palkkarahulini säännöllisesti heidän tililleen.

Rauhoitu, Mika, rauhoitu. Asiat ovat ihan hyvin. Nyt on tiistai. Tilasin sunnuntaina From Elvis in Nashville -boksin. Se ei tullut tänään, kuten luulin, se tulee huomenna. Ai ärsyttääkö? Ei tietenkään, miten tuommoinen pikkujuttu muka ärsyttäisi. Mitä väliä sillä on, kuulenko tuota 50 vuotta vanhaa ja jo ennestään tuttua musiikkia tänään vai vasta huomenna. Hätäkös tässä, valmiissa maailmassa. EI ÄRSYTÄ YHTÄÄN!

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Avaruusasema – Alkusoitto

Tuskin ehdin Tatu & Tutkimusmatkailijoiden hämykonsertosta Matka kaikkine vaiheineen toipua, kun käteen lyötiin Avaruusaseman samanmoinen uusi albumi. Alkusoitto. Avaruusalus on eteläkarjalaisten, tai ainakin eteläkarjalaislähtöisten, huippumuusikoiden allstars-kokoonpano. Superbändi. Roy Heino, Heikki Pöyhiä, Mikko Kupiainen, Juuso Partanen, Lauri Kuosa, Ville Wallenius ja Juho Hurskainen ovat tuttuja vaikka mistä, timantinkovia ammattimiehiä joka ainut.

Avaruusaseman pari vuotta sitten ilmestynyt debyyttialbumi Ensimmäinen oli oikein mainio progepläjäys, mutta pitkä ja vaikeaselkoinen. ”Avaruusaseman debyyttilevyn tunnelmat vaihtelevat kitaravetoisesta pop-ambientista punk-henkisen suomirokin kautta laiskankeinuvaan hiphop-grooveen ja syntikkasuhinoista bluesin kautta laulelmaan” kirjoitin silloin. Avaruusasemassa oli tuolloin terapiaprojektin maku, nyt sellaisesta ei ole tietoakaan. Nyt se on bändi.

Alkusoitto on instrumentaalimusiikkia, vaikka levyn juonta ihmisäänellä tarinallistetaan ja lauluakin vähän kuuluu. Alkusoitto on modernia musiikkia, mutta siinä kuuluvat juuret. Kuulen siinä Pink Floydia, Mike Oldfieldiä, jopa Kraftwerkiä. Tietenkin soittajien muita bändejä, olen kuulevinani jopa Riverdog Samsonia. Kehittyvä, tunnelmallisen eteerinen musiikki ei ole aivan ominta musiikkiani, mutta hyvin Alkusoitto kolmen soinnun ja korkean verenpaineen miehellekin kelpaa.

Progesta ja ambientista huolimatta bändi rokkaa runsaasti ja ankarasti. Hurskaisen saksofoni tuo sopivaa vanhan jazzin tunnelmaa, olisi saanut tuoda enemmänkin. Kitarointi on upeaa koko ajan. En tiedä kumpi on milloinkin äänessä, Heino vai Pöyhiä, mutta toimii komppi ja toimii soolo. Kuosan kosketinsoitinmaalailu hivelee korvia. David Gilmour ja Richard Wright olisivat pojistaan ylpeitä.

Avaruusasema on selkeyttänyt, terävöittänyt ja tiivistänyt ilmaisuaan. Alkusoitto on yhtenäinen, napakka paketti, musiikin muoto ja tarkoitus on löytynyt. Ensimmäistä vaivanneesta hajanaisuudesta ja sekavuudesta ei ole jälkeäkään, Alkusoitto on ehjä kokonaisuus. Siinä on perinteisen lp:n mitassa sanottu kaikki tarpeellinen. Avaruusaseman oma ääni ja paikka maailmankaikkeudessa on löytynyt.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Paha-Viitanen – Vihreät kasvot

Se tunne, kun itsellesi tuntematonta bändiä ensimmäistä kertaa kuunnellessasi hymy leviää korviin asti. Pää alkaa heilua musiikin tahtiin, nyrkki iskee ilmaan. Sitä ei voita mikään. Se tunne tuli taas, tällä kertaa Paha-Viitasen Vihreät kasvot -kasettia kuunnellessani.

Tai kasettia ja kasettia. Myönnän, että poltin Vihreät kasvot cd-rompulle ja kuuntelin sen ensimmäistä kertaa autossa. Nykyautoissa ei kasettisoitinta ole, kohta ei edes cd-soitinta. Hirvittää ajatellakin, että eräänä päivänä en ehkä enää voi autossani levyjä kuunnella. Valtavan levykokoelman omistavana en millään haluaisi ottaa suoratoistopalveluja käyttööni.

Mutta asiaan. Kun näin uutisen Mika Sollaksen ja Faarao Pirttikankaan yhteislevystä, tuuletin. Tätä olen odottanut! Paha-Viitanen on superbändi, Varpaisjärven suuret pojat vihdoinkin yhdessä! En tiennyt mitä tuleman pitää, mutta tiesin, että ainakaan ei huonoa. Oikeassa olin. Sollas, Pirttikangas ja rumpali Janne Heikkinen keittävät niin helvetillisen mökämusiikkisopan, että pää räjähtää. Se soppa on ankara, hauska, vauhdikas, hurmoksellinen, jopa hieman pelottava.

Paha-Viitasessa soi MC5 ja Stooges, siinä soi The Velvet Underground, Radiopuhelimet ja Bad Vugum -indie sekä savolainen hulluus. Tietenkin The Cramps ja The Country Dark. Bändin musiikillinen johtohahmo on Sollas, sen verran ankarasti tästä The Country Dark ja Chop Suey läpi paistaa, ja Sollas on tehnyt melkein kaikki biisit yksin. Se, että Pirttikangas osoittaa taitonsa huikeana mökämusakitaristina, ei tietenkään yllätä. Hänhän soittaa ihan mitä vain. Jatsit ja bluussit ja virret, miksei sitten myös rankimman rock’n’roll-räminän, jopa rautalangan. Esimerkiksi nimibiisin kitaratyylittely hellii korvia.

Vihreät kasvot ei ole pituudella pilattu, joten tähän voi tutustua, vaikkei se ihan ominta genreä olisikaan. Paha-Viitanen on kuitenkin marginaalimusiikkia ja sellaisena se tulee aina pysymään. Yhden käden sormilla pystyn luettelemaan ne ystäväni ja toverini, jotka tästä tykkäävät. Tai jotka tätä edes sietävät. Paha-Viitanen ei ole musiikkia kaikille, se ei koskaan tule soimaan Radio Suomen päiväohjelmissa, ei minkään kaupallisen radion taajuuksilla.

Jos etsit täydellisillä soundeilla esitettyä herkkää ja rauhoittavaa pitsinnypäläysmusiikkia tai kuuntelet mieluiten valaan ääntelyä, pysy Paha-Viitasesta kaukana. Tulee paha mieli muuten. Vaan jos etsit raainta mahdollista rock’n’rollia, sen hulluutta, huumoria ja pelottavuutta, hanki käsiisi Vihreät kasvot -kasetti.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi