Kirjastolevy. 1, 78.8911, musiikki, CD

kirjastolevyMaailman surullisin näky on vanheneva kirjastosetä. Hailakoin silmin, huonoryhtisenä ja tyylittömästi pukeutuneena hän vaeltelee hyllyjen välissä. Hänen jo ennestään koholla oleva verenpaineensa nousee, kun hän ei löydä hakemaansa kirjaa oikealta paikalta.  Tätäkö on elämäni? Vielä toiset 25 vuotta vaellan hyllyjen välissä, etsien? Salaa hän on kuitenkin ylpeä ammattitaidostaan, koska arvaa jo ennalta mihin väärään välikköön työharjoittelija on kirjan hyllyttäessään työntänyt.

Vanheneva kirjastosetä ei voi jämähtää paikoilleen, vaikka ehkä haluaisi. Nurkumatta hän opettelee aina vain uusia työtehtäviä. Hän seuraa aikaansa. Tekee mitä alan gurut häneltä vaativat. Hän digitalisoituu, opettelee käyttämään adaptereja ja porakonetta, tutkii oikeat liikeradat kahvakuulaharjoitteluun. Hän opiskelee RFID:tä, FRBR:ää ja RDA:ta. Hän käy esiintymistaidon kursseilla suoriutuakseen aina vain vaikeammaksi käyvistä luennoimistehtävistään. Hän soittaa, tanssii ja laulaa. Varmaan hän esiintyisi tankotanssijanakin, jos yleisten kirjastojen keskuskirjasto käskisi. Vapaa-ajat hän lukee, että pystyy vinkkaamaan kirjoja kirjallisuuskerholle.

Joskus harvoin hän kiroaa helvetin alimpiin syövereihin palautuksista urputtajat, myöhästymismaksuista valittajat ja viittä vaille sulkemisajan kaukopalveluasiakkaat. Enimmäkseen hän asiakkaista ilahtuu. Hänen pelottava olemuksensa muuttuu lempeän isälliseksi, kun joku reipas lapsi uskaltautuu kysymään neuvoa. Tutun eläkeläisrouvan silmien pilke tuo hymyn huulille. Kuuliaisesti hän yrittää kirjoja etsiessään keskustella suuria ajatuksia hautovan filosofin kanssa. Pilkkisaaliit ja polven kolotukset tulevat hänelle tutuiksi.

Heikkoina hetkinään kirjastosetä ajattelee, että olisipa kirjastotyö pelkkää lainaamista ja palauttamista. Niin kuin useimmat luulevat sen olevan. Kirjastosetä ei enää jaksa puolustella työtään. Kysyjille hän vastaa työpäiviensä kuluvan lähinnä kahvia juodessa ja romaaneita lukien. Tästä on todisteena orastava vatsahaava ja alati huononeva näkö.

Silti aina välillä hän tuntee valtavaa tyytyväisyyttä saadessaan työskennellä niin hienossa instituutiossa. Kuten nyt, kun hän heimostaan ylpeänä kuuntelee upouutta Kirjastolevyä, Pirkanmaalaisten kirjastoammattilaisten masinoimaa äänilevyä. Ylpeänä, mutta myös hieman kateellisena. Olisinpa itse keksinyt, olisipa meilläkin mahdollisuuksia tällaiseen. Äänilevy, jota ei voi mistään ostaa. Ainoastaan lainata kirjastosta.

Kirjastosetä ihastelee levyn ideoijien musiikkimakua, sillä useiden levyllä esiintyvien artistien tuotantoa löytyy hänen omasta levyhyllystään. Kauhistuen hän tajuaa, että Maritta Kuulaa ei sieltä löydy. Hetkeksi se vähentää levyn viehätystä.

Edelleen hieman julkaisijoille kateellisena kirjastosetä ajattelee, että onneksi levy julkaistiin cd-formaatissa. Lp:nä se heti varastettaisiin ja trokarit myisivät sitä Discogsessa sadalla eurolla. Semmoiseksi on maailma mennyt.

Levyn kuunneltuaan kirjastosetä myhäilee tyytyväisenä. Hän tekee kuvitteellisia kumarruksia artistien suuntaan. Tämän hienommin he eivät olisi voineet osoittaa tukeaan mahtavalle kirjastoverkostollemme. Ja hienoa, että levyn ovat julkaisseet juuri Tampereen seudun toimijat. Kirjastosetä ei voisi edes kuvitella, millaista hänen elämänsä olisi ollut ilman manserokkia.

Vaan kyllä meilläkin. Kyllä meilläkin yritetään. Syksyllä on Paavo Pesosen blueskonsertti ja Palefacen luento. Keväällä ehkä paikallisten muusikkojen protestilaulukonsertti. Viikon päästä runonlaulantaa. Ennen vuoden loppua meillä on suunnilleen viitisentoistatuhatta isompaa tai pienempää tapahtumaa.

Silti kohta tulee joku asiakas tai päättäjä, joka ehdottaa, että ”eikö kirjasto voisi järjestää tapahtumia.” Silloin tarvitaan ammattitaitoa, ettei kirjastosedän hymy hyydy.

Kategoria(t): Kirjasto | 3 kommenttia

Levyaddiktin päiväkirjasta osa 5

ajan_savelTeininä, 30 vuotta sitten, en voinut kuvitellakaan, miten vaikeaa vinyylilevyjen kuuntelu on 2000-luvulla. Ei saa käyttää levyharjaa. Ei saa säilyttää levyä alkuperäisessä sisäpussissa, ei ilman suojamuoveja. Ei saa kuunnella matkasoittimella, ei saa pestä vedellä. Yhdenkin rapsauksen takia pitää levy palauttaa myyjälle. Silloin ennen äänilevyjä ei varottu kuin lapsen silmää. Niitä kuunneltiin.

Hyvä on levyistä huolta pitää, en minä sillä. Itselläni ovat kaikki uutena ostamani levyt suht hyvässä kunnossa. Vaikka ostan, säilytän ja kuuntelen niitä väärin. Ymmärrän, että häiritsevästi napsuva levy palautetaan. Se ei vain tullut mieleenkään 80-luvulla. Todennäköisesti Radioapajan myyjä olisi viskannut minut pihalle, jos olisin yrittänyt. ”Itte pilasit.”

Heti ensimmäinen ostamani lp jumittui paikalleen kolmannessa biisissä. Semmoista nyt vain sattui. Harmitti, mutta neulaa käytiin tönäisemässä eteenpäin ja se siitä. Nyt, tuhansia levyjä myöhemmin, paikalleen jumittuvia levyjä on hyllyssäni ehkä 2-3 kappaletta. Maailman suurin ongelma se ei siis ole.

Jotkut vanhat levyni rahisevat, etenkin sinkut. Ei haittaa. Etenkään silloin, kun kuuntelen niitä matkasoittimella. Siitä sympaattisesta vehkeestä tulee aina niin hyvä fiilis, että melkein mikä vain kuulostaa hyvältä. Ei liene ihme, että 50 vuotta vanha, mahdollisesti jukeboksissa ollut levy ei näytä eikä kuulosta uudelta. Ei näytä, eikä kuulosta viidettäkymmenettään käyvä kuuntelijakaan. Naarmuja on. Kolhuja ja muuta kulumaa. Kohta ehkä ringwearia päälaella.

Musiikki on harvoin pelkkää musiikkia. Se on myös muistoja, nostalgiaa. Hetkiä eletyssä elämässä. Sieluun piirtyneitä hymyjä ja haavoja. Elämän jälkiä. Levyissä saa olla niitä samoja merkkejä.  Joillain kolhuilla on tarina. Ensimmäisen Sgt. Pepperini sisäpussista on palanut kulma pois. Kynttilävälikohtauksen muiston arvo on suurempi, kuin sen aiheuttama levyn reaaliarvon lasku.

Levyt ovat vanhoja, kuulija alkaa olla vanha. Muusikot vielä vanhempia. 60-luvulla tai aiemmin aloittaneet bändit ja artistit ovat väistämättä uransa loppusuoralla. Legendat häviävät. Enää ei mene pitkään, kun kaikki keikkailevat ja levyttävät muusikot ovat omaa ikäluokkaani ja nuorempia.

Niin se käy ja niin sen pitää käydä. Se on sitten itsestäni kiinni, haluanko seurata nuoria, nousevia kykyjä.

Mutta tiedättekö mikä on pelottavaa? Nuoret musiikkitoimittajat. Rocklehdet muuttuivat ihan pilipalimeiningiksi, kun vanhat jäärät korvattiin sirkeäsilmäisillä nuorilla. En voi luottaa parikymppisen kollin levyarvosteluun. Enkä sellaisen, joka ei ole ikinä kuullut Hurriganesin Roadrunneria tai Pink Floydin Animalsia. Se nyt ei vaan käy.

Täydellisessä maailmassa eläkkeelle joutuneet rocktoimittajat perustaisivat lehden, jossa kirjoittaisivat uudesta musiikista. Lehteen pääsisi töihin, jos on todistettavasti kirjoittanut Ajan säveleen tai Musaan. Miettisen kohdalla voitaisiin tehdä poikkeus.

Se olisi sopiva lehti meille ikärasisteille.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Petri Tamminen – Suomen historia

petri_tamminen_suomen_historiaKun kävin lukemaan Petri Tammisen kirjaa Suomen historia, oli ensireaktioni suuttumus. Tämmöisellä saatanan läpyskällä saadaan kustannussopimus ja kaikki kehuvat. Mokomia pikkujuttuja pystyy kirjoittamaan kuka tahansa.

Aina Tammisen kirjat ovat olleet ohuita. Juuri sellaisia, joita voisi koululaisilla luettaa, jos niillä ei olisi kiire tutustua Kauppa-Lopoon ja Kärpästen herraan. Enon opetukset on mainio, samoin Muita hyviä ominaisuuksia. Mitä onni on -kirjassa päähenkilön saamattomuus alkoi ahistaa ja jätin sen kesken. Paksu ei sekään ole. Elämiä ja Muistelmat ovat hienoja. Rikosromaani on hieman outo, vaikka jokainen tuntee jonkun, joka on kirjan rikollisen kaltainen. Meriromaania en saanut luettua alkua pidemmälle. Vielä.

Mutta Suomen historia. Juha Seppälän taannoinen samanniminen teos on rienaavuudessaan loistava. Tammisen kirjan perusidea on sama, kuin Seppälän teoksen loppuosassa ja Hotakaisen Finnhitsissä. Lyhyitä kuvauksia yksittäisten ihmisten kokemuksista. Sillä erolla, että Tammisen kuvaukset ovat tosia. Tosia, tai muistikuvia.

Jutuista muodostuu kiehtova, jännittävä, järkyttävä, liikuttava ja hauska tarina suomalaisuudesta. Juha Miedon sadasosan tappio Lake Placidissa ei tunnu maailmanlopulta, kun sitä vertaa lahtarin kiväärinpiipulla suorittamaan raskaana olevan naisen pahoinpitelyyn. Elämä vuonna 1980 oli toisenlaista, kuin 1918. Suuttumukseni kirjaa kohtaan hälveni sivu sivulta. Kun loppuun päästessäni tajusin, että jutut eivät olekaan kirjailijan keksimiä, parantui kirja entisestään.

Tarina etenee kronologisesti. Lopussa Tamminen tekee kuitenkin siirtymän 1950-luvulle ja lukija huomaa, että juuri mikään ei ole maailmassa muuttunut.

Tamminen on tiiviin ilmaisun mestari. Tämän kirja-arvostelun mittaan hän saa mahdutettua neljä elämäntarinaa.

Kategoria(t): Lukemista | Kommentoi

Detour 33 – Tamed by fear

detour_33_tamed_by_fearSlideputki on maailmanhistorian hienoin keksintö. Kuuntelen vaikka suomenruotsalaisia juomalauluja, jos ne soitetaan slidekitaralla. Slideputken hienoutta korostaa, että sen voi tehdä melkein mistä tahansa. Sen ei tarvitse edes olla putki. Linkkuveitsi, pullo, pätkä sääriluuta, pistoolin piippu. Kaikki käy.

Detour 33 -nimisen orkesterin debyyttialbumilla Tamed by fear slidekitara soi mukavasti. Yhtye tekee nykyaikaista bluespohjaista musiikkia. Tyylillä. Ei pakonomaisesti uudistaen, vaan kunnioittavasti. Ry Cooder, Daniel Lanois. Esa Kuloniemen The legend of Bicycle Bronson. Tällaiset nimet pyörivät mielessäni levyä kuunnellessani. The legend of Bicycle Bronsonia voinee pitää Tamed by fearin veljeslevynä, vaikka Detour 33 ei niin utuisissa sisäavaruuden sfääreissä liidäkään kuin Kuloniemi.

Tamed by fear kuulostaa elokuvamusiikilta. Ainahan instrumentaalimusiikki luo kuulijan mieleen erilaisia näkyjä, mutta tämän levyn voisi tällaisenaan sijoittaa amerikkalaisen indieleffan soundtrackiksi. Menisi ihan täydestä.

Ainoa minulle ennestään tuttu soittaja levyllä on Jarkka Rissanen. Oletan bändin muidenkin pelimannien (Jussi Kolho, Markus Väisänen, Janne Mathlin, Olli Puolakka) olevan pitkän linjan pelimanneja. Sen verran hyvin heillä on tyyli ja sisältö hallussa. Tyylistä pitää mainita myös levyn komea kansikuva. Harmi, että itse kotelo on pelkkä pahviläpyskä, joka meillä suurten levykokoelmien miehillä helposti häviää jonnekin, josta sitä ei enää ikinä löydy.

Levyn aloitusbiisissä, Back home, on rujonkaunis popmelodia, josta tulee mieleen joku Steve Morsen aikainen Deep Purplen kappale. Never a word, ehkä? Hyvän mielen musiikkia, joka tapauksessa. Ballad of stabbed girl on kaunis myös, melankolisesti. Drifters waltz vertautuu The Bandin Last waltzin teemaan. Paitsi valssina, myös siksi, että Detour 33 ammentaa varmasti inspiraatiota The Bandista tai The Bandin vaikutteista.

Sleeping with .44:ssa on syvän etelän tunnelmaa, joka muuttuu rytmikkääksi jammailuiksi. Rolling Stonesin tapaan. Jammailun jälkeen bändi siirtyy pelottaviin tunnelmiin The barnin myötä. En tiedä mitä kappaleen säveltäjä on ajatellut, mutta tämä on kuin kauhuelokuvan soundtrackia. Joku mielipuoli siellä ladossa vaanii… Nimibiisi Tamed by fear henkii spagettiwesterntunnelmaa ja Royal sorrow päättää levyn cooderisti, taidemusiikin oloisesti. Kappaleessa on samaa fiilistä kuin Drifters waltzissa.

Tamed by fearin on julkaissut – tai tarkemmin sanottuna helmikuun loppupuolella julkaisee – Humu Records. Kyseisen firman levyjä ja toimintaa olen sen verran paljon kehunut, että kohta kukaan ei usko, että en saa tästä rahaa… En kuitenkaan saa. Tuskin sitä saa levy-yhtiökään: ei kai näitä levyjä kukaan osta, vaikka kaikkien pitäisi. Semmoisella mallilla on maailma. Humu Recordsin artisteja ovat ainakin Country Dark, Jonas and I, Cheese Finger Brown ja Black Peider. Helppo niitä on kehua. Detour 33 sopii hyvin samaan joukkoon.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Graeme Thomson – George Harrison

harrison”Isä, mikset ole kertonut minulle, että olit Beatlesissa.”
”Ai, anteeksi. Olisi varmaan pitänyt kertoa.”

Tämä George Harrisonin ja poikansa Dhanin käymä keskustelu kertoo paljon Georgen suhtautumisesta uraansa The Beatlesin jäsenenä. Beatlena oleminen ei tehnyt ihmiselle hyvää. Tällä kertaa yhtyeen turmiollisen vaikutuksen jäsentensä ruumiilliseen ja henkiseen terveyteen, sekä etenkin ihmissuhdetaitoihin, todistaa Graeme Thomson.

Thomsonin Harrison-elämäkerta kuuluu alan kirjallisuuden kärkikastiin. Kirja keskittyy päähenkilöönsä. Siinä ei tuhlata aikaa Beatlesin historian läpikäymiseen, koska se on varmasti jokaiselle tämän kirjan lukijalle ennestään tuttu. Beatles oli vain osa Harrisonin elämää.

Thomsonin suhtautuminen Harrisoniin on neutraali. Kirjaa ei ole kirjoitettu fanilasit silmillä, mutta ei se ole albertgoldmanmainen luonnemurhakaan. Harrisonin hyvät ja huonot puolet kerrotaan uskottavasti. Harrison on vielä kirjan lukemisen jälkeenkin suosikkibeatleni. Huumorintajuinen, tyly, sanavalmis, ajattelematon, lämminhenkinen, mukava ja  vittumainen mies.

Harrison oli hiljainen, salaperäinen ja järkevä beatle. Näin meille on kerrottu. Thomsonin kirjan perusteella Harrison oli salaperäisyydestä ja henkisyydestään huolimatta just yhtä huono ihminen, kuin me taviksetkin. Koska hän vietti hehkeimmän nuoruutensa maailman suosituimmassa rockyhtyeessä, kaikki tapahtui hänelle kuitenkin koko loppuelämänsä ajan potenssiin sata. Esimerkiksi Harrisonin parisuhdekiemurat olivat omituisia jopa Beatles-mittakaavassa. Lennonkin paheksui niitä, vaikka hän jos kuka kuuluu ryhmään ”paraskin puhuja”.

Harrison taiteili uskonnollisuuden, henkisen kehittymisen ja huumehöyryisen irstailun välillä. Lähipiiri ei koskaan voinut tietää ”onko hänellä käsi papupussissa vai kokaiinipussissa”. Harrison koki paljon aitoa ystävyyttä, mutta joutui myös liikemiesten ja harekrishna-jengin hyväksikäyttämäksi. Kaikesta epäluuloisuudestaan huolimatta häntä oli helppo jymäyttää.

Thomson on julman kriittinen Harrisonin taitojen ja laulujen suhteen. Näin fanipojan näkökulmasta liiankin kriittinen. En silti väitä Thomsonille vastaan. Paitsi Cloud 9:n kohdalla vähän: se on vielä parempi, mitä hän antaa ymmärtää. Mielipiteeseeni toki vaikuttaa, että olin otollisessa iässä levyn ilmestyessä. 17-vuotias. Muistan, kun kävin sen koulun jälkeen polkupyörällä Radioapajasta ostamassa ja miten hyvältä se heti kuulosti. All things must pass -albumia kuuntelen tämän elämäkerran luettuani toisella korvalla kuin ennen. Nyt osaan paremmin arvostaa sitä, vaikka osa siitä on upotettu niin massiivisen äänivallin taakse, että kuunteleminen on vaikeaa.

Jääräpäisellä Beatles-vastenmielisyydellään Harrison vaikeutti uraansa. Hän kieltäytyi esittämästä Beatlesin aikaista materiaalia, tai jos esitti, muokkasi kappaleet alkuperäistä huonommiksi. Vasta Cloud 9:n myötä hän pääsi melko sinuiksi entisen yhtyeensä aiheuttamien traumojen kanssa. Tosin kirjassa kerrotut tapahtumat Anthology-projektin ajalta kielivät armottomasti, että lopullista puhdistautumista aiheen suhteen ei koskaan tapahtunut.

Jos Harrison olisi hyväksynyt historiansa beatlena aiemmin, olisi hänen koko soolotuotantonsa saattanut olla All things must passin, Cloud 9:n ja postuumisti julkaistun Brainwashedin tasoa.

Beatles jätti jälkeensä ainakin kolme vihaista ja katkeraa miestä. Ringo on pysynyt sen verran joviaalina, että hänestä on vaikea sanoa mitään. Toivottavasti hänestä kirjoitetaan joskus laadukas elämäkerta. Ehkä sellainen jo on, mutta ulkomaankielellä en enää jaksa kirjoja lukea. Paitsi Mark Lewisohnin massiivisen Beatles-trilogian. Ostin sen ensimmäisen osan itselleni isänpäivälahjaksi reilut kolme vuotta sitten. Olen nyt sivulla 32 ja pikkuhiljaa kirjassa aletaan siirtyä 1900-luvulle. Oletettavasti Love me don ilmestymiseen päästessä ollaan sivulla 2563.

Beatlena oleminen ja Beatlesin lähipiiriin kuuluminen oli vaarallista. Lennon ammuttiin, Harrisonia puukotettiin. Stuart Sutcliffe kuoli nuorena, Brian Epstein teki itsemurhan ja Mal Evans ammuttiin. Tarina on traaginen, kirjoja aiheesta riittää. Nyt meinaan aloittaa Philip Normanin McCartney-elämäkerran, vaikka edelleen suhtaudun Normaniin epäluuloisesti surkean Shout! -tekeleen takia. Äijän Lennon-elämäkerta muutaman vuoden takaa oli onneksi jo sitä parempi. Harmittaa silti jo etukäteen, että taas pitää lukea McCartneyn sekoiluista Lindan kuoleman jälkeen. Eivät ne ikinä oppineet olemaan, beatlet.

Kategoria(t): Lukemista | Kommentoi

Progorava – Laitakaupungin kasvot

progorava_laitakaupungin_kasvotMantelikalasta, 70-luvun Vihanneksista ja ties mistä tuttu partakarpaasi  Michka lähetti minulle Progoravan cd:n Laitakaupungin kasvot. Michka on sen verran hurjan näköinen äijä, että päätin suosiolla vääntää levystä blogimerkinnän. Michka ei levyllä soita, mutta kaiken levyltä löytyvän säveltänyt, sanoittanut, sovittanut, äänittänyt, miksannut sekä rumpuja lukuun ottamatta soittanut Markus Rantala on Michkan bändikaveri Mantelikalasta. Rantala on ilmeisen monipuolinen ja lahjakas multi-instrumentalisti ja Progorava on siis hänen sooloprojektinsa.

Progoravasta tulee mieleen kehittyvästä musiikista diggaava tuuheahäntäinen jyrsijä. Liekö nimellä joku mystisempi etymologia? Levyn lähettäjän takia oletin Laitakaupungin kasvojen sisältävän ramopoppia tai muuta punkahtavaa musaa. Se on kuitenkin funkia jytää yhdistettynä 90-lukulaiseen kotimaiseen Don Huonot kohtaa Radiopuhelimet -tyyliseen indieräminään.

Biisien raskaimmat ja kulkevimmat riffittelyt ovat kuin ajalta, jolloin Deep Purple ja Led Zeppelinkin flirttailivat funkin kanssa. Hyvin ne sen silloin tekivät, vaikka mieluiten pidän rokin rokkina ja funkin funkina. Lievä epäluuloni tällaista yhdistelyä kohtaan johtuu jossain vaiheessa suosiossa olleesta pomppumetallista. Jota Progorava ei tosiaan ole. Voin kuvitella, että Rantala hehkuu pyhää vihaa, koska edes ajattelen moista. Mutta koska tämä on jonkinlaista vaihtoehtorokkia, niin otettakoon nämä kirjoitukseni vaikka vaihtoehtoisina faktoina…

Purplemaisuuksista ja ysärifiiliksistä huolimatta Progorava ei ole retrobändi. Musiikki on tätä päivää, vaikka mukana on juuria kunnioittava ja hymyilyttävä Sly & The Family Stone -vihjaus. Myös levyn aloitus hymyilytti, koska sanaparin ”hei mies” ansiosta luulin ensimmäisen biisin olevan versio Eppujen Viimeisestä funkista… Koko levy on tasavahvaa materiaalia, mutta viimeiset biisit Olemme kuin yksi ja Toinen maailma nousevat selkeimmiksi iskusävelmiksi. Jos aika olisi toinen, nämä soisivat radiossa.

Laitakaupungin kasvot ei kuulosta siltä, että yksi mies on soittanut lähes kaiken. Mikäs se on tehdessä, kun osaa. Ilman kansitekstejä olisin ollut varma, että kyseessä on oikea bändi.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit – Tapaus Patsaspuisto ja joukkorahoitus

-Hei Mika.

-Hei.

-Nyt menee liian pitkälle.

-Häh? Ai niinku mikä?

-Addiktiosi. Enää ei riitä, että ennakkotilaat äänilevyjä viikkoja, jopa kuukausia ennen julkaisupäivää. Nyt olet työntänyt rahasi levyyn, jonka julkaisusta ei edes ole mitään takeita!

-Ai jaa, tarkoitat sitä Tony Gerberin Secret garden -lp:tä? Sitä joukkorahoituksella valmistuvaa. Tai yhteisörahoituksella. Kuulostaa hienommalta siten.

-Just sitä. Parikkalan Patsaspuiston innoittamana tehtyä ambient-lp:tä. Lokkien kirkunaa ja tuulen suhinaa, pelkän pitkän intron sisältävää äänilevyä.

-Ei ei ei. Ei se ole semmoinen. Gerberin levy on kuulemma enemmän jotain krautrockin tapaista. Kosmista maalailua. Ei maailmanmusiikkia, vaan maailmankaikkeuden musiikkia.

-Maailmankaikkeuden musiikkia? Kuulemma? Voi hyvän tähden. Miten joku voi olla noin vietävissä?

-Tää on kuule hieno juttu. Ajattele nyt. Joku Nashvilleläinen pitkätukkahippi ja partaradikaali innostuu tekemään musiikkia Parikkalasta. Ja osa rahoista menee Patsaspuiston ylläpitämiseen. Kyllä nyt jumalauta sen verran pitää kotiseuturakkautta olla, että noin hienon idean kustannuksiin osallistuu.

-Just joo. Tuo on taas yksi hyvä tekosyy ostaa levy. ”Kotiseuturakkaus”. Ei tästä pitkä aika ole, kun blogissasi sanoit, ettet tunne minkäänlaista kotiseuturakkautta Parikkalaa kohtaan.

-Joo joo, mutta kun tätä hommaa masinoi Patsaspuiston pehtoori Heikkilä. Se on sukua, nääs.

-Suku on pahin, sitä olet aina sanonut.

-Velat muuttuvat saataviksi ja sukulaiset ystäviksi. Niin näissä levyhommissa helposti käy…

-On siinä meillä varsinainen mesenaatti. Ensin se elättää kaikki lähiseutujen levykauppiaat ja jobbarit ja ties mitkä sinkkujenmyyjät ja nyt sitten tunkee viimeiset euronsa johonkin hyvin epämääräiseen, tuskin koskaan julkaistavaan äänilevyyn. Ne taiteilijat, hipit ja puunhalaajat palestiinalaishuiveineen kusettavat sinulta rahat ja naureskelevat risupartaansa koko matkan pankkiin.

-Ei todellakaan noin. Mitä useampi antaa niille rahansa, sen varmemmin levy ilmestyy.

-Ai sen takia pakotit myös lapsesi ja vanhempasi osallistumaan tähän projektiin?

-Juu juu. Pakko varmistaa, että saan sen levyn varmasti. Mene vaan sinäkin äkkiä tuonne ja osta lp, cd tai kirja: http://mesenaatti.me/pelastetaanpatsaspuisto

-Että paskat Patsaspuistosta ja sen ylläpitämisestä. Kunhan sinä vain saat levyn?

-Raivasin jo hyllystä tilaa sille, tuonne G:n kohdalle.

Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista | Kommentoi