Trendikkään kevätmiehen muotikuosi

Musiikkiblogimuotivaatteetn kirjoittajalle ei kukaan maksa mitään. Sääliviä katseita saan palkakseni. Muotibloggareille tulee rahaa kuin suokuokalla. Koska kirjastoalalla palkat ovat mitä ovat ja äänilevyt maksavat paljon, päätin muuttaa blogini aihetta. Tilinumeroani voi kysyä sähköpostitse.

Aluksi katsaus arki- eli työvaatteisiini.

Ruskea on muotia, joten päälläni on lähes uniikki Imatran museoiden T-paita. Tällaisia jaettiin kymmenkunta vuotta sitten ansioituneille museotyöntekijöille. Tai kaikille, mutta kuitenkin. Paita on muodikkaasti kulahtanut ja muodottoman avonaiseksi venynyt kaulus korostaa rintakarvojani. Kaikkia neljää.

Muut päivittäisessä käytössä olevat T-paitani ovat Imatran kaupungin ja/tai kaupunginkirjaston henkilökunnalleen viimeisen kymmenen vuoden aikana lahjoittamia. Lisäksi viikoittaisessa käytössäni on kadehdittavan vintage (rei’ät kainaloissa) Riverdog Samson -kuvioitu klassinen malli. Alunperin musta. Erityisen tärkeinä päivinä pukeudun poikani minulle ostamaan Lemmy Kilmister -paitaan, joka on asiaankuuluvasti revennyt kainaloista sekin.

T-paidan päällä käytän näin kevätolosuhteissa ruskeaa – edelleen muotiväri – nahkatakkiani. Ruskeaa nahkatakkia olen pitänyt vuodesta 1991 asti. Viimein väri tuli muotiin. Odotin tätä kuin Aku Ankka merimieskuosin paluuta. En ole pitänyt yhtä ja samaa takkia koko ajan, tämä on jo kolmas. Tallella ne vanhatkin ovat ja kun saan itseni kesäkuntoon – miinus 15 kg – otan ne jälleen käyttöön.

Arkihousuina käytän kaksi vuotta sitten ostamiani (Naiseni pakotti) seksikkääksi revittyjä sinisiä farkkuja. Ne olivat tiukat jo ostohetkellä, nyt entistä tiukemmat. Ääneni on noussut kahdessa vuodessa oktaavin. Myös reikiä ja kulumaa on housuihin tullut lisää. Olen huomannut housujeni kääntävän naisten katseet. Poispäin.

Toiset farkkuni ovat mustat. Ne ovat tosin jo lähinnä harmaat, mutta se on seuraava muotiväri. Nämä housut hankin muotitavaratalo Prismasta, koska kaadoin työmatkalla Dr. Pepperit toisten farkkujeni haaruksiin. Ostin uudet, sillä kukaan ei olisi uskonut, että en kussut housuihini. Hätäpäissäni ostin neljä numeroa liian isot, mutta aikansa naureskeltuaan taitava työtoverini kavensi ne viinipullopalkalla.

Farkkujeni alla on ornamenttikuvioiset pitkät kalsarit. There’s nothing between me and my Black Horse.

Sukassa näkyy olevan reikä, joten ei niistä sen enempää. Jalkineina näin loska-aikaan käytän hieman liian pieniä maihinnousukenkiä. Pienuus ei haittaa, koska sain kengät viisi vuotta sitten ilmaiseksi. Rakot voi aina puhkaista.

Ulko-olosuhteissa päätäni koristaa 20 vuotta vanha lätsä. Sen alkuperäisestä väristä en uskalla enää sanoa mitään. Lähipiirini mulkoiluista päätellen hattuasia siirtyy lähiaikoina ympäristöviranomaisten käsiteltäväksi.

Näin aikaansa seuraava kirjastosetä pukeutuu arkena. Muotiblogini seuraavassa osassa paneudun vapaa-ajan vaatetukseen. Siihen mennessä olen saanut niin paljon rahaa monikansallisilta vaateyrityksiltä, että pystyn kelvolliset äänilevynkuuntelukuteet hankkimaan.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Maija Kauhanen – Raivopyörä

maija_kauhanen_raivopyöräKansanmusiikki on karuja muistoja. Piupali paupali. Ala-aste. Kurikkalainen poikapari ja vaiennut viulu. Tylsyyden maksimointi. Lapsuuden traumat. Jollekin se on jopa vanhuuden traumoja: ”Punikkipiireissä en ala pyäriin ees leikilläni”, huusi Toivo Rönkä, kun olisi Mämmilän vanhainkodissa pitänyt laulaa On neidolla punapaula.  

Oikeasti kansanmusiikki on kaikkea muuta, kuin tylsää. Silti niinkin hieno asia saatiin peruskoulussa muutettua pakkopullaksi. Pelkästään kunnon pelimannimusiikkia kuunteluttamalla olisi voinut saada pikkupojan innostumaan aiheesta. Miksei musiikintunneilla soitettu Kyläpelimannien Ramppanpuljua ja pluttanaa -lp:tä? Jo Mauri Kunnaksen taiteilemat kannet olisivat herättäneet mielenkiinnon. No, ei tainnut Kangaskylän ala-asteella olla levysoitinta.

Kansanmusiikki elää ja muuttuu. Siksi se kansanmusiikkia onkin. Värttinä. Pekko Käppi eri projekteineen. Piirpauke tietenkin. Ne meille keskivertokuulijoille tutuimmat ovat. Okra Playground. Kun luin levyarvostelun Maija Kauhasen soololevystä Raivopyörä, ostin sen heti.

Olen aina myyty voimakasäänisten naisten edessä. Kauhasen vahva ja kirkas ääni on kuin joikua. Sietämättömän kaunista laulua, vaikka Kauhanen ei pelkää käyttää äänensä rujojakaan puolia. Kuten nimibiisissä. Kauhanen on kuin Maggie Reilly potenssiin viisi. Reillyyn ajatukset kulkeutuvat musiikin paikoittaisen mikeoldfieldimäisyyden takia. Ehkä? Raivopyörässä yhdistyy muinaissuomalaisuus, Lappi ja kelttiläisyys. Kalevalainen menneisyys ja modernit tanssirytmit.

Rockmusiikissa rajallinen soittotaito on monesti luovuuden ja omaperäisyyden lähde. Osaamisen äärirajoilla liikkuminen luo särmää. Raivopyörä todistaa sen, että luovuus ja omaperäisyys eivät katoa ylivertaisen soittotaidon myötä. Kun tekniikka on hallussa, voi soittaa mitä haluaa. Ja rikkoa oppimaansa vastaan. Esimerkkinä Alttarille-biisin loppu kanteleenrääkkäyksineen. Se on kuin Roadrunnerin tai Speed kingin intro.

Levyn kansiteksteistä ei ilmene kuka soittaa mitäkin. Tuskin Kauhanen itse on kaikkea soittanut? Soitti kuka soitti, homma toimii. Musiikki elää, hengittää ja groovaa. Toivon, että kansanmusiikkistatus ja opistomuusikkous eivät karkota potentiaalisia kuulijoita. Näitä potentiaalisia kuulijoita ovat kaikki.

Väite, että nykyisin ei tehdä yhtä hyvää musiikkia kuin ennen on väärä. Uuden musiikin löytäminen on vain niin helppoa, että harva viitsii etsiä. En minäkään aina jaksa. Helppo saatavuus vähentää mielenkiintoa. Hienointa on ostaa tuntematonta musiikkia laadukkaan levyarvostelun perusteella. Etukäteen kuuntelematta. Niin tein Raivopyöränkin kanssa ja taas se kannatti.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Kelja – Lauluja pienestä huoneesta

kelja_lauluja_pienestä_huoneestaKirjoitin taannoin, että Dr. Helander esittää akateemista bluesia. Ilkka Helander kun on oikeasti tohtori. Nyt kun sain käsiini Kelja-nimisen laulaja-lauluntekijän debyyttialbumin Lauluja pienestä huoneesta, voin kirjoittaa, että Kelja esittää akateemista folkia. Kelja, eli Petri Vanninen, kun on tohtori hänkin.

Kelja? Outo sana taiteilijanimeksi. Onneksi on Internet. Kelja tarkoittaa munkin kammiota. Ehkä se kuvastaa Vannisen musiikkia. Voin kuvitella, että nämä pienet laulut ovat vuosien saatossa saaneet muotonsa tohtorin salaisessa kammiossa. Kaikessa rauhassa, pikkuhiljaa. Mancaveiksi sellaisia kammioita nykyisin sanotaan. Paikkoja, joissa aikamiehet kuvittelevat edelleen olevansa nuoria. Jollekin se on paikka, jossa rassata autoa. Tai paikka jossa on höyläpenkki. Jollekin se on paikka, jossa voi vehdata äänilevyjen kanssa. Tai leikkiä muusikkoa. Kammio kuitenkin, kaikissa tapauksissa.

Petri Vanninen on pitkän linjan amatöörimuusikko. Hän on tehnyt lauluja koko ikänsä. Hän kertoo olevansa kauneuden ja harmonian ystävä. Ei kiiltokuvamaisen kauneuden, vaan sellaisen, johon kuuluu myös kipu, suru ja luopuminen. Riitasoinnut. Hyvin nuo sanat hänen soololevyään kuvastavat.

Lauluja pienestä huoneesta levyllä on mukana Yari Knuutinen. Jonkinlaisen tuottajan tai neuvonantajan ominaisuudessa. Ehkä sen takia levyä ympäröi Yarin bändin, Sen, aura. Tai näin kuvittelen, Yarin nimen krediiteissä nähtyäni. Se oli siitä erikoinen yhtye, että se nautti aikanaan punkkarien suosiota, vaikka bändin esittämä musiikki oli ihan hämyä. Muutenhan punkkarit olivat vahvoja uskossaan ja hyväksytyllä musiikilla oli tarkat määreet. En keksi Sen nauttimalle suosiolle punkkareiden keskuudessa muuta syytä kuin sen, että se oli mukana Pohjalla-kokoelmalla. Keljan musiikki on Sen tapaan vaikeasti määriteltävissä. Kelja esittää pienimuotoista, kaunista ja tyylikästä, ajatonta musiikkia. Herkkyyttä aikuiseen makuun. Kelja edustaa tyylikkäästi iankaikkista laulaja-lauluntekijä -perinnettä, sen jatkumoa.

Lauluja pienestä huoneesta käynnistyy leppoisalla Hyvän mielen bluesilla. Kappale on kuin kevennettyä Nurmiota. Leppoisuudessaan hyvä aloitus. Muitakin leppoisia esityksiä levyltä löytyy. Mukana on Mikko Perkoilan mieleen tuovaa laulelmaa (banjolla soitettu Kaksintaistelu ja koiralle omistettu Kuomanelämää) ja maalaisnostalgista kantria (Aikaa kestävää). Kantribiisiä tekee tietysti mieli vertailla Huojuvaan Latoon, koska saman maakunnan miehiä ovat. Kelja ja Lato. Ehkä maantieteellisistä syistä Lauluja pienestä huoneesta tuo hetkittäin mieleen myös Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta -albumin.

Vaikka Vannisella on jo sen verran ikää, että on vaikea uskoa hänen saaneen vaikutteita Zen Cafesta ja Samuli Putrosta, niin ne tulevat selkeästi mieleen kappaleista Värit ja Ihmisyyden päiväkirja. Jälkimmäisen Putro olisi voinut kirjoittaa 70-luvulla, jos olisi jo ollut laulunkirjoittajaiässä. Myös synkällä discobiitillä varustettu Vannisen taiteilijanimibiisi Kelja voisi olla Putron kynästä. 70-lukulaisuutta löytyy myös kappaleesta Oi jos voisit olla. Siinä on tiedostavan musiikin ote. Yksi levyn hienoimmista kappaleista on Tuuli. Syvää ja herkkää tunnelmointia. Tuuli on niitä lauluja, jotka tuntuvat tutuilta jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Levy loppuu yarimaiseen pianoballadiin Samettiseen tyhjyyteen.

Paitsi lauluiltaan, myös soitoltaan Lauluja pienestä huoneesta on komeaa kuultavaa. Muusikot soittavat tyylikkäästi, kappaleiden ehdoilla. Keljan bändissä soittavat Joonas Kaartti, Anssi Kirkinen ja Veikko Kyyrö. Vierailijoina ovat Yarin lisäksi Kemal Achourbekov ja Mikko Rautiainen. Levyllä on todella hyvät, erottelevat soundit. Ei tasapaksua äänimassaa. Ammattimiesten meininkiä.

Kun pääsiäispyhät pyörittelin levyä, antoi Naiseni sille suuren kehun: ”Tämä on ihan kuunneltavaa.” Ei sitä räyhää, jota yleensä muka kuuntelen. Että tätä pitää kuunnella ajan kanssa, kuunnella sanat. Kuunnella kaikki vivahteet. Ei taustamusiikkina, ei musiikillisena tapettina. Tämän kuunteluun pitää valmistautua ja siihen pitää keskittyä. Kynttilänvalossa. Ja on kuulemma vielä tanssimusiikkiakin. Mikä minä olen Naiselleni vastaan väittämään. Oikeassa on hän.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 49. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Olen huolestunut. Sinun pitää kerta kaikkiaan lopettaa tuo homma.

-Ai levyhomma?

-Niin. Olet koko ajan vihainen. Milloin mistäkin.

-En ole. Korkeintaan hieman ärtynyt.

-Pidin tämän viikon kirjaa vihastumisistasi. Olet hehkunut raivoa ainakin seuraavista asioista: Levyjen kutsumisesta levykäisiksi ja vinyköiksi. Siitä, että levyn ostanut henkilö kertoo tukevansa levykauppaa. Siitä, että monia kiinnostaa musiikkia enemmän äänilevyn rahallinen arvo.

-PERKELE! Pistän boikottiin ne, jotka pahoinpitelevät suomea älyttömillä eufemismeilla. Kansa nauraa ja käyttää samoja sanoja jokapäiväisessä käytössä. Ehe ehe, töks töks, apuva. Joku roti. Ja jos minä ostan levykaupasta levyn, niin en tue levykauppiasta. Ostan tavaraa. Saan rahalleni vastinetta. Mitä tukemista se on? Jos haluan tukea levykauppiasta, niin siirrän sen tilille rahaa muuten vaan. Tuetko sinä ruokakauppaa, kun käyt ostamassa sieltä leipää? ”Tuin tässä S-ryhmää seittemälläkympillä, ostin sieltä leipykäisiä ja perunoisia.”

-Rauhoitu, hyvä mies.

-Ja nämä sijoittajat. ”Mikä mahtaa olla tämän levykäisen arvo? Paljonko minun pitäisi saada tukea, että luopuisin tästä?” Kirpparit täyttyvät paskakuntoisista, tappiinsa hinnoitelluista keräilyharvinaisuuksista. Claydermania kympillä ja Goyaa kolmella. Kuuntelukelvoton kotimainen viiskymppiä, koska se on Love. Olkoon vaikka miten umpisurkea musiikillisesti, tai että sitä ei huonon kunnon vuoksi pysty kuuntelemaan. Mutta se on harvinainen!

-Nyt rauhallisesti. Verenpainelääkityksesi on jo aika kova.

-Kieltää pitäisi kaikki. Sakot levyjen kuuntelemisesta, suoratoisto on keksitty. Levykaupat pitäisi lopettaa. Lainmuutoksella Spotify pakolliseksi. Kansa ei ole kypsä hankkimaan minkäänlaisessa fyysisessä olomuodossa olevaa musiikkia. Äänilevyjen hintaoppaat pitäisi kantaa nuotioon. Discogs hakkeroida.

-Tuo on sitä samaa kuin se, että Internet pilasi käytettyjen autojen kaupan, koska asiakkaat saavat oikeaa tietoa hinnoista. Pystyvät vertailemaan. Sinua harmittaa, kun et enää saa Beatlesia vitosella?

-Haista nyt jo. Kaikki vedetään Suomessa överiksi. Nyt levyhomma. Mitään ei tässä maassa osata tehdä kohtuudella.

-Kyse on erilaisista arvomaailmoista ja erilaisesta suhtautumisesta kielen vivahteisiin. Ei se sinulta pois ole, jos muut hellittelevät aarteitaan lempinimillä. Tai pyytävät ja maksavat levyistä sen, mikä niiden nykyinen arvo on.

-MUTTA NE MUUT OVAT VÄÄRÄSSÄ!

-Suhdanteet vaihtelevat. Ei tästä pitkä aika ole, kun levymessuilla myytiin harvinaisia c-levyjä 200 markalla.

-Niin joo. Nyt c-levyjä saa kirppiksiltä ja divareista parilla eurolla. Silti jostain kälyisestä muutaman cd:n boksista pyydetään 140 euroa!

-Nyt ymmärrän vihaisuutesi. Sinua rassaa se tuleva Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -deluxe-boksi.

-Super deluxe -boksi, jos tarkkoja ollaan. 140 euroa!

-Ei se tee kuin vähän päälle parikymppiä per levy. Normihinta uudelle cd:lle tai dvd:lle.

-50 vuotta vanhasta levystä!

-Aiot siis ostaa sen?

-140 euroa! Ja kolmekymppiä lisää, jos hankkii myös tupla-lp:n.

-Sinulla on viisi Sgt. Pepperiä. Nekö eivät riitä?

-Mutta super deluxe ja tupla-lp!

-Ostat siis?

-Pakkohan se on.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Deep Purple – Infinite

infinite”Kaikista maailman bändeistä sinä kuuntelet Deep Purplea!”

Näin hämmästeli stereotyyppinen taideopiskelija maihareineen ja palestiinalaishuiveineen taiteilijaystävälleni, yllätettyään hänet kuuntelemasta maalaushommiensa taustamusiikkina Purplea. Tapaus kuvastaa hyvin Deep Purplen olemusta. Se ei ole hipstereiden ja erikoisuudentavoittelijoiden musiikkia. Purple on kuin villasukka tai pitkät kalsarit: ei järin seksikäs, ei koskaan muodissa, mutta äärimmäisen tarpeellinen ja käytännöllinen. Lämmin. Musiikkia ilmaston mukaan pukeutuville tasamaan tallaajille. Tavallisille veronmaksajille, pienestä ja hiljaisesta elämästä pitäville ihmisille.

Ostin Deep Purplen Infiniten heti sen ilmestyttyä. Stop the press, juu. Sisäkannessa bändin jäsenet on ikuistettu jäävuoreen. In ice. Edellisen levyn jälkeen odotukseni olivat korkealla. Ensimmäisen kuuntelun jälkeen olin hämmentynyt. Pettynyt? Toisen kuuntelun jälkeen huokasin helpotuksesta. Kolmannen kuuntelun jälkeen en juossut pellonreunaan julistamaan Infiniten suuruutta, mutta olin onnellinen siitä, että 49 vuotta ensimmäisen albuminsa julkaisun jälkeen orkesteri on edelleen hyvissä voimissa. En taas ihan vähään aikaan ole kuunnellut yhtä levyä näin monta kertaa peräkkäin. Infinite-lp:n mukana tuli levytyssessioista kertova dvd, mutta sitä en ole vielä katsonut.

Infiniten aloittava Time for bedlam säikäytti. Biisi on sinkulta tuttu, mutta nyt se kuulosti kummalliselta. Ian Gillanin aloittaessa tajusin, että levyä pitää soittaa 45 rpm… Olen vanhanaikainen ihminen ja mielestäni etiketissä pitäisi ilmoittaa, jos 12-tuumaisen vinyylilevyn pyörimisnopeus on jotain muuta kuin 33 1/3 rpm. Osa vinyyliversion ostajista ärsyyntynee jatkuvasta puolenvaihdosta. Onneksi cd on keksitty.

Nopeampi vauhti paransi Time for bedlamia kummasti. Kappale antaa esimakua siitä, että iästään ja tavallisuudestaan huolimatta bändi jaksaa elää ajassa. Toisaalta tämä on Steve Morse -ajan perus-Purplea, toisaalta ei. Kuulija jää hämmentyneeseen odotuksen tilaan.

Hip boots on Morse-ajan perus-Purplea. Menevä jytä. Siinä missä Infiniten ensimmäinen kuuntelu meni hämmästellessä, aloin toisella kuuntelulla Hip bootsin soidessa miettiä, kuinka monta kertaa joudun vielä käyttämään termiä ”Morse-ajan perus-Purplea”…

All I got is you on sekin cd-sinkulta tuttu. Rauhallisen alkunsa ja nimensä takia se vertautuu edellisen albumin All the time in the worldiin. Ei mene sen edelle, mutta melkein pääsee rinnalle. Don Aireyn soolo tuo mieleen Burnin. Jos ovat bändin jäsenet vanhoja, niin sitä taitaa olla kuulijakin: aikani mietittyäni jouduin tarkistamaan Wikipediasta minkä niminen heppu Purplessa soittaa koskettimia. Olen huolestunut muististani.

Ian Paice soittaa läpi levyn todella groovesti ja All I got is youlla hän yllättää hiphop-vaikutteilla. Deep Purple on Ian Paicen orkesteri. Hän on ollut mukana kaikilla bändin levyillä ja Perfect strangersin pientä notkahdusta lukuun ottamatta ollut loistava ja oleellinen osa Deep Purplen rock’n’rollin rollia.

One night in Vegas ja Get me outta here ovat Morse-ajan… Ääh, tiedätte kyllä. Get me outta here on levyn heavyin biisi. Purple on nykyisin parhaimmillaan The suprisingin kaltaisissa hieman rauhallisemmissa kappaleissa. The suprising tosin on progemaisen vaihteleva, jytääkin siitä löytyy. Fiilis on kauhuelokuvamainen. Upeaa kuultavaa.

Johnny’s bandilla palataan rock’n’rolliin. And it feels good! Kertosäe voisi olla Bruce Springsteenin tai Little Stevenin kynästä. On the top of the world taas, se on… Niin. Morse-ajan jne. On the top of the world sisältää sellaisen harvinaisuuden, kuin lähes saumattomasti kappaleeseen sopivan puheosuuden. Sellaisia harvoin kuulee.

Birds of prey ei ole väärinkirjoitettu Uriah Heep cover, vaan hämärä hämyily. Gillanin ääntä on käsitelty jollain modernilla härpäkkeellä, ja kosketinsoitinsoolo on erikoista avaruuspimputtelua. Gillanin ääntä on muutenkin studiossa käsitelty aiempaa enemmän. Lienee ymmärrettävää. Birds of prey on The suprisingin ohella levyn parhaimmistoa. Infiniten päättää Roadhouse blues. Doorsia, tietenkin. Purplen versiossa paino on sanalla blues. Mielikseen sitä kuuntelee. Purple on kuitenkin harvoin soittanut bluesia.

En odottanut Infiniteä samalla innolla kuin aikanaan Perfect strangersia, mutta odotin kuitenkin. Ei se silti samanlaista innostusta aiheuttanut, kuin Now what?! heti kättelyssä. Infinite ei ole lankulla päähän -levy, vaan hitaammin avautuvaa sorttia. Bändi on modernisoinut soundiaan, paikoin suorastaan yllätyksellisesti. Yllätyksellisyys ja Deep Purple eivät ole pitkään aikaan kuuluneet samaan lauseeseen. Hienoja levyjä se on silti tehnyt. En vielä pysty samanlaisiin hehkutuksiin, kuin Bananasin ja Now whatin kohdalla. Mutta täytyy kunnioittaa, että bändi jaksaa jossain määrin uusiutua. Ehkä nuo alussa mainitsemani hipsteritkin vielä innostuvat…

Now what?! innosti lähes samalla tavalla kuin Black Sabbathin komea 13. Infinite tuntuu hieman Abandonin kaltaiselta välityöltä. Abandon ei tosin ole huono levy, eikä ole Infinitekään. Kun nyt kirjoitan näitä viimeisiä rivejä levyn soidessa, kuulostaa se taas paremmalta kuin edellisellä kuuntelulla.

Onko Infinite välityö? Koenko seuraavan kuuntelun jälkeen valaistumisen ja nostan Infiniten bändin parhaimmaksi tekeleeksi? Tulevaisuus näyttää. Onko Infinite Deep Purplen levytysuran päätös? Tuskin. The Rolling Stoneskin elää vielä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 4 kommenttia

Anonyymit addiktit ja Kamasi Washington

kamasi_washington_epic-Hei Mika.

-Hei.

-Puhutaan heräteostoksistasi.

-Taas? Mitä puhumista niissä nyt on?

-Ison osan tilistäsi lohkaisi tripla-lp, jolta et ennen ostamista ollut kuullut nuottiakaan. Et ollut edes levyn julkaisseesta artistista kuullut ikinä.

-Niin, tämä Kamasi Washington. The epic. Juu, heräteostos oli. Ostan levyjä kuuntelematta niitä ennakkoon. Se on eri porukka, joka ennen ostopäätöstä kuuntelee levyn kolmeenkymmeneen kertaan suoratoistopalvelusta ja sitten jättää ostamatta. Kun se on jo kuultu ja ulkoa opittu.

-Mikä laukaisi ostoreaktion tällä kertaa?

-Somessa joku kehui.

-Sosiaalisessa mediassa joku kehuu joka päivä jotain. Ostatko kaiken, mitä joku somessa kehuu?

-Enemmän siellä inhotaan kaikkea. Siksi on aina iloinen yllätys, jos joku positiivisessa mielessä sauhuaa uudesta musiikista. Ja oli tässä hieno kansikuva.

-Hieno kansikuva?

-Kyllä näillä vuosilla pystyy jo kansista päättelemään, onko levy hyvä.

-Eihän siinä ollut kannessa edes tissejä. Se sinulla heräteostoksien perusteena yleensä on.

-Heko heko. Etäisesti Buddy Milesin ja Clarence Clemonsin näköinen mies poseeraa saksofonin kanssa, taustalla kuuta ja planeettaa. Ei semmoinen levy voi olla huono. Siitä heti näkee, että nyt on henkistä ja korkealentoista kerrontaa. Että tässä meillä on 2000-luvun A love supreme. Ei voi huono olla tällaisella kannella.

-Ja se on oikeasti hyvä se levy?

-Trumpetit soi oikein mahtavasti, että kyllä siellä on ammattimiehet asialla. Punkkareille mieluisaa kamaa, stydi soundi. Tosin joistain biiseistä olis saanut lyhyemmän, jos olis vaihtanut a- ja b-osat keskenään. Oppis nyt lopettaan nää biisit ajoissa.

-Eli et ole edes kuunnellut sitä vielä?

-Hei, en minä jatsia osaa analysoida. Jatsihan on paskaa, paitsi Levyraadissa. Totta kai olen kuunnellut. Oli melkoinen urakka, kolme lp:tä. Jäi töiden jälkeen iltapäiväunet ottamatta.

-Sano nyt jotain siitä. En muuten usko, että olet kuunnellut.

-No fuusiomusaa tämä on. Perinteisesti kuitenkin, pysyy kaltaiseni tasamaan tallaajakin kärryillä. Selkeästi uutta kamaa, vaikka tuttuja kaikuja on paljon. Kuulostaa välillä Miles Davisilta, paljon John Coltranelta. Soulia, vähän funkkia. Sielua runsaasti. Tulee fiilikseltään mieleen 60-luku, Charles Lloyd Quartetin Love-in. Vaikkei ole sinne päinkään. Bändillä on historia hallussa. Muutamassa biisissä laulaa sooloa kaunisääninen jazzlaulajatar. Malcolm’s themessä duettona jonkun bassomörisijän kanssa. Puheosuuden siinä hoitaa itse Malcolm X.

-Jahas, siinähän sitä. Vieläkö jotain?

-Hirmuisesti on soittajia mukana. Ja laulajia, kun melkein kaikissa biiseissä on iso kuoro. Porukkaa on kuin Ketterän pelissä. Äänivalli on spectoriaaninen, välillä. Soittajat ovat ilmeisen hyviä, aina ne jatsissa ovat. Sooloja riittää, mutta tämä on musiikkia. Ei suorittamista, ei egotrippailua. Ja soundit! Kyllä kelpaa uusilla vintageilla kuunnella. Kokonaisvaltainen, lämmin kokemus.

-Ei siis hutiostos. Kiva. Niitäkin tuolla taktiikalla tietysti tulee.

-Ei tule. On tässä jo reilusti yli kolmenkymmenen vuoden kokemus levyjen ostamisesta. Ja huono musamaku. Sekin auttaa.

-Selvä, olkoon niin. Uusi Deep Purplen levynkin on jo postissa tulossa. Siitä ei voi puhua heräteostoksena. Minkä verran sinulla nyt niitä on, Purplen levyjä? 50?

-50? Hah, ei niitä niin paljon ole. Odotas vähän, tarkistan. Joo, hetkinen. Jos kaikki formaatit lasketaan, niin on näitä. Oho. 84.

Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista | Kommentoi

The Stone Roses – s/t

stonerosesThe Stone Roses on paras. Näin luin Soundista 1990-luvulla. Menin hypeen mukaan ja hommasin bändin debyyttialbumin. Nyt, vuonna 2017. 28 vuotta julkaisun jälkeen.

Soundin arviota lukuun ottamatta The Stone Roses meni minulta reaaliaikana täysin ohi. Vuosikymmenen vaihteeseen ja 90-luvun alkuvuosiin osui muista kiireitä. Ylioppilaskirjoitukset, armeija, opiskelu, muutto Helsinkiin, työelämään siirtyminen, aikuisuuden opettelu. Meni muutama vuosi siten, että musiikki ei määrännyt. Kovimpia kolahduksia olivat lähinnä kotimaiset räminärokkia soittavat indiebändit.

Ehkä vuosikymmenen vaihde oli muutenkin vaisu musiikin suhteen? Kukaan ei tehnyt vallankumousta. U2 ja Metallica muuttuivat dinosauruksiksi. Grunge oli vasta tulossa, samoin jollottavan brittipopin uusin aalto. Räppi oli kovassa nosteessa, se noste on säilynyt näihin vuosiin saakka. 80-luvun alun innovatiiviset syntikkabändit ja Big Countryn kaltaiset kitarabändit hiipuivat pois. Tukkahevibändit siirtyivät rootsimpaan ilmaisuun tai kuolivat. Ehkä The Stone Rosesin ja R.E.M:n kaltaiset helisevät kitarabändit kuulostivat tuohon saumaan tuoreilta. Ne olivat edelläkävijöitä.

En ennen tätä päivää ollut tietoisesti kuullut yhtään The Stone Rosesin biisiä. Ensin ajattelin, että oliko -89 tosiaan niin huono musavuosi, että tästä tuli maailman paras levy? Muitakin hyviä silloin ilmestyi. Pistepirkkojen Bare bone nest, David Byrnen Rei momo, Kate Bushin The sensual world, Elvis Costellon Spike, Dylanin Oh mercy, Neville Brothersin Yellow moon, Radiopuhelimien K.O, Tom Pettyn Full moon fever. Ja mitä lie muutakin.

The Stone Rosesin debyytin hyvä fiilis kuitenkin kolahti. Mainio levy, vaikka ei aiheuta suuria tunnemyrskyjä. Bändi yhdistelee hienosti oman aikansa nykyaikaa ja 60-luvun folkhenkistä byrds-helinää. Orastavan tanssittava, myöhemmin trip hopiin kulminoituva nörttimäinen ysäriahistus yhdistyy kukkaishippeilyyn.

Vaikka olen enemmän bluespohjaisen, rajumman musiikin ystävä, niin välillä tällainen häikäilemättömän kaunis popmusiikki toimii. On mahdollista, että otan The Stone Rosesin kuunteluun useammin kuin The Smithsin tai Prefab Sproutin tai Belle & Sebastianin. Tai sitten levy hautautuu hyllyyn monien muiden kaltaistensa tavoin, koska sieluni huutaa bluesia ja jytää. Ja muutaman vuoden päästä teen hyllystäni löydön. Että on tullut tällainenkin ostettua nuorena miehenä. Alle viisikymppisenä.

Soundi vertaisi jutussaan jalkapalloa ja rockmusiikkia. The Stone Roses oli Brasilia, koska Brasilia on paras. Vuoden 1990 MM-kisoissa Brasilia pelasi kuitenkin tylsää, ei ollenkaan brasiliamaista jalkapalloa. Kisat olivat tylsät. Maailmanmestaruuden voitti – tietenkin – Saksa. Vuonna 1994 The Stone Roses julkaisi toisen albuminsa ja Brasilia voitti maailmanmestaruuden.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 5 kommenttia