Tuomari Nurmio & Knucklebone Oscar – Judge meets the King

davOlen huono katsomaan televisiota. Aika menee äänilevyjen kanssa vehdatessa tai sosiaalisessa mediassa verenpainetta nostattaessa. Pahimmillaan molemmissa yht’aikaa. Sattumalta rupesin kuitenkin tuijottamaan Areenasta Vintage-valtakunta –nimistä sarjaa ja katsoin kaikki jaksot melkein yhdeltä makuulta.

Vintage-valtakunnassa kaksi helsinkiläistä, terveellä kaupunkilaisjärjellä varustettua keski-ikäistä äijää jatkaa ikuista nuoruuttaan pop-antiikiksi kutsumansa roinan parissa. He kiertelevät käsikirjoitetusti ympäri Suomea tapaamassa kaltaisiaan ja välillä ovat tekevinään kauppoja. Pikkupoikamaista äijäenergiaa tasapainottavana tekijänä mukana on kaunis nainen järjestystä pitämässä. Vallan viihdyttävä ohjelma, jonka päähenkilöt ovat leppoisanoloisia kavereita. Vintage-valtakunta on urbaani, tyylikäs ja rockhenkinen vastine Suomen huutokauppakeisarille. Kaltaiseni junttikin katsoo sitä mieluusti. Katsoo ja kuuntelee: päähenkilöiden puheenparsi on ehtymätön ilon lähde mie-sietä vääntävälle maalaiselle.

Kaikissa ohjelman jaksoissa on tullut hyvää, kuin suoraan minulle täsmäsuunnattua musiikkia. Siksi en meinannut pysyä pöksyissäni, kun yhdessä jaksoista selvisi, että nämä Weird Antiquesin äijät ovat julkaisemassa Tuomari Nurmion ja Knucklebone Oscarin yhteislevyä. Eikä mitä tahansa levyä, vaan gospelia sisältävän seiskatuumaisen ep:n! Iski melkein paniikki, että miten saan sen hankittua ennen kuin trokarit ja muut useita kappaleita samaa levyä haalivat mulkvistit kerkiävät väliin. Kuten Bigfeet & LaLan kanssa kävi. Nyt onnisti, sain ep:n suht helposti hyppysiini.

Olen kranttu Nurmion suhteen. Neljä ensimmäistä albumia ovat ihan parasta, mutta jossain vaiheessa hänen musiikkinsa muuttui pyöreästä kulmikkaaksi ja mielenkiintoni hävisi. Olen lisäksi sen ikäinen, että Ramona aiheutti aikanaan traumoja. Knucklebone Oscar on minulle parhaimmillaan loistavassa White Knuckles Triossa, joka valitettavasti pani pillit pussiin vähän aikaa sitten.

Tuomarin ja Oscarin yhteislevy Judge meets the King on coverbiiseistä huolimatta tekijöidensä kuuloista kamaa. Siinä yhdistyy molempien herrojen parhaat puolet. Paitsi Nurmion tekstit tietenkin puuttuvat, koska kyse on amerikkalaisesta perinnemusiikista alkuperäiskielellä esitettynä. Nurmio laulaa paremmin mitä olen hänen viimeaikoina laulavan kuullut ja Knucklebone Oscar pitää hulluutensa kurissa samalla tavalla kuin White Knuckles Triossa. Amerikkalaisen juurimusiikin syvä ymmärrys huokuu kaikesta.

Kolmen ties keiden kaikkien levyttämän traditionaalin ja Link Wrayn Fire and brimstonen tulkinnan hurjuudessa on mustan jumalanpalveluksen tuntua. Tai mustan Jumalan palveluksen. Vaikka Will the circle be unbroken on ehkä valkoihoisen nutturapään sävellys ja Link Wray Amerikan alkuperäisasukas, on meno autenttisen blues. Levyn kappaleet eivät ole hiilipaperikopioita kenenkään muun versioista, ne ovat Nurmiota ja Oscaria. He ja koko bändi ovat selkeästi omimmalla alueellaan tällaisen musiikin parissa.

Nurmion ja Oscarin lisäksi levyllä soittavat White Knuckles Triosta tuttu pianisti RK Hillside, eli Risto Kumpulainen, saksofonisti Johannes Salomaa ja rumpali Janne Mathlin. Taustoja gospelhuutaa upeasti Ira Multaharju ja lienee tuolla muitakin kuorolaisia.

Mitä tässä muuta voi kuin ylisanoja lausua. Tuomari tulee ja Tuomari tuomitsee, veljet todistavat väkevästi, taivas syöksee tulta ja tulikiveä. Usko tai itket ja uskot. Toivotaan, että herrojen yhteistyö ei jää vain tämän seiskatuumaisen mittaiseksi. Halleluja, siskot ja veljet, halleluja!

Mainokset
Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Levyadditkin päiväkirjasta osa 14

dav-Tuon kerääminen kesti varmaan mieheltänne kauan.
-Vuosia. Tämä kokoelma on kai paras saavutus, mihin hän on koskaan yltänyt.

Korkeimman asteen äänilevyaddikti tietää sanomattakin, että yllä oleva pätkä on Nick Hornbyn kirjasta Uskollinen äänentoisto. Katkeroitunut vaimo siinä realisoi nuoremman naisen matkaan lähteneen puolisonsa singlekokoelmaa. Moni meistä keski-ikäisistä, henkisesti syrjäytyneistä, huonostipukeutuvista miehistä ja muutama hassu nainen tuntee piston sydämessään dialogista, joka jatkuu ”hän vain loisii luonani, istuu leveällä perseellään ja tuijottaa levyjen tuotemerkkejä.”

Oletan tuotemerkkien tarkoittavan tässä tapauksessa levyetikettejä. Levyetikettien tuijottamisessa ei ole mitään outoa. Ne ovat kauniita. Stax, Chess, Sun, Kama Sutra, Swan, Roulette, Decca, Laurie, Love ja monet muut. Helposti tuijottelen niitä koko illan. Kuvataiderajoitteisena minulle riittää maksimaaliseen visuaaliseen taidenautintoon Beatlesin keltaetikettinen Parlophone.

Niin. Johonkin olen elämässäni yltänyt. Olen täyttänyt Lundiaa äänilevyillä. Siinä sitä on hiilijalanjälkeä ja perintöä tuleville sukupolville. Levykokoelmani ei ole parasta johon olen yltänyt. Minulla on kaksi lasta. He ovat jaetulla ykkössijalla lyhyessä saavutusteni luettelossa, levykokoelma vasta toisena. Tilanteeni ei ole yhtä huono kuin Hornbyn kirjassa, vaikka se ulkopuolisen silmin siltä näyttää. Vaan näyttäköön. Levyhyllyni on osa identiteettiäni ja se siitä.

Sijoituskohde levykokoelmani ei ole. Hyllystäni löytyy monenkuntoisia levyjä ja säilytän ne siellä paljaaltaan, ilman suojamuoveja. Raskaan sarjan keräiljöiden mielestä levy on pilalla jo silloin, jos edellinen omistaja on kirjoitellut jotain kansiin tai sisäpusiin. Vaikka muuten olisi NEAR MINT, niin kirjoitus kannessa pudottaa luokituksen VG:ksi. Minulle edellisten omistajien sepustukset tuovat jopa lisäarvoa. On hienoa tietää, että Stig Wallin osti Zappan Ruben & The Jetsin 23.1.1969 ja että Petteri hommasi Peter Gabrielin toisen sooloalbumin Musan tilaajaetuna 1.9.1978. Myös joidenkin levyjen takakannesta löytyviä Raamatun jakeita on mielenkiintoista selvitellä. Onko niiden kirjoittaja tullut synnintuntoon ja myynyt kokoelmansa pois?

Itse en levynkansiin kirjoittele, mutta tapanani on säilöä kansiin lehtileikkeitä ja lasteni piirustuksia. Toivottavasti he ymmärtävät poimia jälkimmäiset kansista pois, jahka joskus tulevaisuudessa myyvät levyni.

Tuo äänilevyjen kuntoluokitus aiheuttaa jatkuvasti polemiikkia verkkokauppoja tehtäessä. Avasin tätä salaperäistä koodien maailmaa kolme vuotta sitten blogissani (11.6.2015), mutta en edelleenkään ymmärrä miksi kutakuinkin kuuntelukelvottoman äänilevyn kuntoluokitus voi olla VG, eli very good. Sen takia ehdotan otettavaksi käyttöön uudistetun koodiston kotimaisessa kaupanteossa:

ISMOA = iskemätön, säilytetty muoveissa odottamassa arvonnousua
KKTKET = kertaalleen kuunneltu, toista kertaa ei tarvinnut
UVEMMO = uuden veroinen, en muista miksi ostin
SKL = selkeästi käytetty levy
KKPB = kovasti kuunneltu, pieniä bilevaurioita
OTN = onhan tässä naarmuja
KVK = kestää vielä kuunnella
NJPPB = neula jää paikalleen parissa biisissä
AP = aika paska
IP = ihan paska
EKEK = ei kelpaa edes kulhoksi

Noihin kun vielä lisäilee plussia ja miinuksia tarpeen mukaan, niin jo rupeaa homma toimimaan eikä ostajan tarvitse pettyä huomatessaan ”erittäin hyvän” levyn olevan keskeltä halki.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Litku Klemetti – Taika tapahtuu

davVihaan c-kasetteja. Lapsuuden traumoja, kuten kaikki. Kavereilla oli levysoittimet, minulla monomankka. Kasetit kuuluivat huonosti, nauha meni poikki tai ruttuun. Kansitekstit olivat huonot. Paitsi Iron Maidenilla. Sen kaseteissa oli samat tekstit ja kuvat kuin lp:llä. Tulevan kirjastoammattilaisen päättäväisin ottein päällystin Powerslaven kansivihkon kontaktimuovilla. Sen jälkeen kasetti ei enää mahtunut koteloon.

Kun vuonna -85 sain levysoittimen huomasin edelleen äänitteleväni kaseteille radiosta ja lainalevyiltä. Levyjen ostaminen oli harvinaista herkkua. Viimeiset äänitykseni tein Helsinkiin muuttaessani 90-luvun alkupuolella. Nauhoitin kasetille Beatlesia, ettei savuisessa, sumuisessa kaupungissa iske koti-ikävä.

Viha on kuin pelko. Siitä pitää päästä eroon. Ostin Litku Klemetin uuden albumin c-kasettina.

Litku Klemetin Horror ’15 oli loistava, Juna Kainuuseen suunnilleen myös. Sen nimibiisi on vuosikymmenen komeimpia lauluja. Levyt ovat niin hyviä, että indiepopparista tuli lähes valtavirtaa. Nuoriso ihmetteli miksi setämiehet innostuivat tällaisesta. Nuoriso ei tajua, että Litku Klemetti kuulostaa setämiehen nuoruudelta. Ajalta, jolloin rockmusiikki oli kapinaa aikuisuutta vastaan. Jopa uutta. Klemetti on tuulahdus ajalta, jolloin musiikissa oli aatteen paloa. Harhaista kuvitelmaa, että sillä voisi muuttaa maailmaa. Litku Klemetti ei silti ole nostalgiatrippi, vaan se on onnistunut löytämään musiikissaan sen saman kipinän, joka sukupolvi sukupolven jälkeen on löydetty ja jonka sytyttämänä on tehty ajassaan kiinniolevaa ajatonta musiikkia.

Litku Klemetti on Taika tapahtuu -albumillaan edelleen iskelmän, uuden aallon ja progen yhdistelmää. Edelleen kotikutoisen ja amatöörimäisen kuuloista. Urkuvetoisuutensa takia mieleeni tulee Greenslade ja Quatermass. En usko, että muille tulee. Levyllä on enemmän Horror ’15- kuin Juna Kainuuseen -fiilistä, iskelmän ja rokin yhdistelmässä paino on jälkimmäisessä. Kummastakin on löydetty parhaat puolet, progemenneisyys kuuluu. Esimerkiksi kappale Suklaasydän on täyttä progea, mutta siihen on liitetty viittauksia kotimaisen popmusiikin historiasta. Aloituskappale Taikaa polkuharmoonisine soundeineen ja Yöt on unta varten ovat onnistuneimpia monen lähteen yhteensulautumia. Samoin samoin Miksi en lähtisi kaupunkiin.

Mömmön laulun äänikollaasi kuvastanee laulun kohteen hulluutta. Urkuri olisi nimensä puolesta voinut olla levyn otsikko. Sytkärissä tulee mieleen, että Klemetti on uusi Se. Yarin Se. Hämymusaa soittanut punkkien suosikki. Klemetissä on samaa rajojen rikkomista kuin Siinä.

Litku Klemetti on Litku Klemetti isolta osaltaan laulun ja laulumelodioiden takia. Melodiat ovat yksinkertaisia, jossain määrin itseään toistavia. Sen voinee käsittää tyyliksi. Parempi olla yksinkertainen kuin keskinkertainen. Ja keskinkertainen Klemetti ei ole. Onko Taika tapahtuu samanlainen mestariteos kuin Horror ’15 ja Juna Kainuuseen, sen suostun päättämään vasta kun saan lp:n käsiini, syksyllä. Vinyylin tuomaa psykoakustiikan voimaa ei voi vähätellä. Kasetti on kuitenkin pelkkä lelu. Taika tapahtuu ei näin kasetilta kuunneltuna ole niin iskevä kuin aiemmat albumit. Selkeät hitit puuttuvat, mutta albumi paranee joka kuuntelulla.

Litku Klemetin aitoudesta heräsi keskustelua sen jälkeen, kun Sanna Klemetin gradun aihe selvisi medialle. ”Jaettu estetiikka ja kokeellisuus suomalaisessa undergroundmusiikissa 2010-luvulla.” Onko Litku osa opinnäytetyötä? Pöh. Akateemisuus voi olla rock. Popedassakin soitti aikanaan pari-kolme yliopisto-opiskelijaa. Jos Litku Klemetti on osa tieteellistä tutkimusta, niin tutkimus on onnistunut. Oletan kuitenkin Litkun olevan Klemetille Maria Mattilan Mara Ballsin tavoin sekä rooli, että iso osa sisintä.

No niin. Vihan kohde kohdattu silmästä silmään. Enää en vihaa kasetteja. Mitään järkeä sellaisen ostamisessa ei kuitenkaan ollut. Hetken mielijohde, ensimmäinen ostamani kasetti sitten vuoden -85. Todennäköisesti myös viimeinen. Jos joku artisti julkaisee musiikkiaan vain kasetilla, niin silloin sitä ei ole suunnattu minulle.

Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että pääsin pahimmasta kasettivihastani eroon jo ennen Litku Klemettiä: Mantelikala-yhtye lähetti minulle kolme vuotta sitten kasettisinglensä, kun blogissani kasetteja haukuin. Se huvitti minua suuresti. Jos joku on tässä maailmassa hölmömpää kuin c-kasetti, niin se on c-kasettisingle.

Minulla on kaseteista hyviä lapsuus- ja nuoruusmuistoja. Melkein harmittaa, että panin lähes kaikki valmiiksiäänitetyt kiertoon. Kolme tärkeintä säästin, lisäksi jonkun verran radioäänityksiä ja lankomiehen peruja olevia tissikantisia huoltoasemakokoelmia. Jäljitelmälevytyksiä. Niistä maksaa hipsteri mansikoita 30 vuoden kuluttua. Samoin tästä Litku Klemetistä. Perilliseni voivat ne sitten myydä ja kiittää isänsä kaukonäköisyyttä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 4 kommenttia

Deep Purple – The Infinite live recordings vol. 1

infinite_live_recordings-Moro, mitä äijä?

-Mitäs tässä, eihän tässä mitä.

-Purplea kuuntelet? Olet jämähtänyt nuoruutesi suosikkeihin, niinkö?

-Minähän olen nuori! Ja tämä on ihan uusi konsertti ja levy. Viime vuodelta.

-Oho! Ja silti kuulostaa ihan hyvältä.

-Jep. Bändi on hyvässä vedossa. Tällaista Deep Purplen liveä minulla ei aiemmin ole ollutkaan.

-The Infinite live recordings. Millä ratkaisevalla tavalla tämä eroaa niistä kymmenistä bändin konserttitaltioinneista, jotka sinulla ennestään on?

-Äärimmäisen ratkaisevalla tavalla: tämä on niistä ensimmäinen, jolla soittaa Don Airey.

-Don Airey on riittävä syy ostaa triplalevyllinen ennestään tuttuja biisejä?

-On.

-Niin kai sitten. Tuli Aireysta mieleeni, että Purplessa on enää yksi alkuperäisjäsen mukana. Paice.

-Näin on. Gillan ja Glover ovat kuitenkin legendaarisimman kokoonpanon miehiä ja Morse on ollut mukana pitempään kuin Blackmore ikinä. Aireykin on ollut bändissä yli 15 vuotta.

-Niin pitkään? Sehän on nuori mies vielä?

-Jep. Ei vielä seitsemääkymmentä.

-Lord kuoli kuusi vuotta sitten.

-Se tässä taas hämmästyttää, että Lordia ei osaa edes kaivata. Niin hyvin Airey tonttinsa hoitaa. Paitsi soolospotti on tietty melkoista tuskaa.

-Aina soolospotti on, soittimesta riippumatta.

-Kieltämättä. Mutta bändi toimii, soitto toimii, soundit ovat hyvät. Morsekin on rauhoittunut sitten Purpendicularin aikojen.

-Tyylikkäästi soittaa hän.

-Ei tarvitse ikähyvitystä antaa kenellekään. Paitsi Gillanille tietysti, vähän.

-Paremmassa kunnossa se nyt on kuin Perfect strangersin aikaan.

-On tämä onnistunut ostos. Edellinen kuulemani bändin live on 22 vuoden takaa, joten oli korkea aika päivittää tilanne.

-Siitä on aikaa.

-On. Live at Olympia ’96. Tämä Infinite-live on mielenkiintoisempi. Olympian ostin Prahasta 1997. Häämatkalta. Avioliitto on muisto vain, mutta Deep Purple elää.

-Kaunista.

-Kolmasosa biiseistä on Purple-mittapuulla uutta tuotantoa. All I got is youta jäin kaipaamaan, muuten ei ole valittamista.

-Joko nyt hyllyssäsi on riittävästi Deep Purplen konserttitaltiointeja?

-Ei. Satrianin aikainen puuttuu. Virallista sellaista ei ole, kuten ei Turnerin ajaltakaan. Mark I:n keikkakunnosta ei kai ole minkäänlaista todistetta. Huijarimanagerien ja Rod Evansin ”Deep Purple” teki muutaman konsertin vuonna -80. Kuriositeettimielessä olisi mukava saada siltäkin joku taltiointi.

-Siinähän sitä olisi, kyllä kyllä.

-Tältä huijaus-Purplelta on vissin albumillinen studiomateriaalia olemassa, mutta sitä ei ikinä julkaistu.

-On ne lakimiehet pikkumaisia.

-Randy California tuurasi Blackmorea yhdellä keikalla -72. Sitä ennen Al Kooper kävi treeneissä tuuraajaehdokkaana. Jos joku on vaikka kasettimankasta painanut reciä noissa sessioissa? Ei sitä koskaan tiedä.

-Kuka fantasioi mistäkin.

-Olisi hekumallista saada mark I:n live!

-Miten monta Smoke on the wateria levyhyllystäsi löytyy?

-Jaa-a. Yhtä monta kuin Hendrixin Hear my train a-comingia. Tai muutama enemmän.

-Tämä livepaketti on muuten vol. 1. Lienee turha kysyäkään aiotko ostaa volumet 2, 3 ja 4.

-Lienee.

Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista | 2 kommenttia

The Rolling Stones – Metamorphosis

metamorphosisVuosia sitten ostin nyt jo edesmenneestä Liirin Askon 50’s divarista The Rolling Stonesin kokoelma-lp:n Metamorphosis. Katselin biisilistaa. Out of time, Heart of stone, Memo from Turner. Jaahas, taas joku Deccan rahastuskokoelma bändin varhaistuotannosta. Outoja biisejä tässä on, mutta ovat varmaan jotain ensimmäisten albumien täytebiisejä. Ei voi muistaa. Erikoinen kansikuva kuitenkin, ostan pois. Kotona työnsin levyn hyllyyn. Kuuntelen joskus. Yksi Rollari lisää kokoelmiini, vaikka en levyjä keräilekään…

Puolenkymmentä vuotta myöhemmin kaverini Jarmo analysoi kyseistä lp:tä Facebookissa. Ihmetteli miksei biisiä Family otettu Beggars banquetille. Vaikka Factory girlin tilalle. Hätkähdin. Family? Beggars banquetille? Beggars banquet on liki paras Rollareiden lp. Miksi joku haluaisi, että sillä olisi Family Factory girlin tilalla? Ikinä kuullutkaan tuollaista Familya. Paniikissa tutkin levyhyllyäni. Minullahan on tämä Metamorphosis! Ja tässä on Family. Niin joo. En ole kertaakaan kuunnellut tätä taas yhtä rahastuskokoelmaa bändin varhaistuotannosta.

Hävetti. Kuuntelin, otin levystä selvää. Metamorphosis ei todellakaan ole vain yksi The Rolling Stones -kokoelma. A-puoli on osittain studiomuusikoiden soittamia ja Jaggerin laulamia enemmän tai vähemmän Jagger-Richards -sävellyksiä, jotka annettiin muille artisteille. B-puolella on albumeilta poisjäänyttä kamaa. Poisjättämiselle tai muille artisteille antamiselle on syynsä. Eivät nämä järestään kaikki mestariteoksia ole. Vaikea kuvitella esimerkiksi Some things just stick in your mindia kuin korkeintaan keskinkertaiselle Between the buttonsille. Metamorphosis on mielenkiintoinen dokumentti silti. Don’t lie to men kaltaiset rokit ja Downtown Suzien kaltaiset bluesit toimivat aina. I don’t know why olisi melkein kelvannut Let it bleedille. Jiving sister Fannysta puhumattakaan. If you let me ei välttämättä olisi huonontanut loistavaa Aftermathia.

Postimerkkeilijöitä kiinnostanee, että Heart of stonessa soittaa Jimmy Page, Downtown Suziessa Ry Cooder ja kansiteksteistä päätellen jollain kappaleella myös John McLaughlin. Steve Winwoodin, Jim Capaldin ja Stephen Stillsin nimet mainitaan Internetin ihmemaailmassa. Kansiteksteissä kiitetään myös Gene Pitneytä. En tiedä miksi, mutta kiitos Genelle on aina paikallaan. Kuluttajaa ajatellen olisi kiva, jos soittajatiedot kerrottaisiin kansiteksteissä suoraan eikä vihjailemalla. Voi tietysti olla, että kukaan ei tiedä, ei muista.

Mielenkiintoinen levy. Onneksi ostin. Olen kuunnellut mieleisimpiä Rollari-levyjäni niin paljon, että niiden kuuntelu tuntuu nykyisin turhalta. Hyllyssäni on kuitenkin bändin albumeita, joilta en välttämättä muista yhtään biisiä nimeltä. Ja näköjään myös albumi, jota en muistanut siellä edes olevan. Eli Rollareissa on yhä tutkittavaa, minulle uutta musiikkia. On vain niin helpompi kaivaa miljoonatta kertaa kuunteluun Exile on Main St. ja taantua kahdeksantoistavuotiaaksi.

Se Jarmon mainitsema Family. Se on erikoinen biisi. Oli oikea valinta olla ottamatta sitä Beggars banquetille.

 

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Scars on Broadway

scars_on_broadwayTuimailmeinen Johtaja pyysi minut kymmenkunta vuotta sitten toimistoonsa. Olin muutaman vuoden tehnyt talossa pätkätöitä mitä kummallisimmilla työsopimuksilla, joten peljästyin suuresti. Oletin kuulevani ihan liian tutun ”voi Mika kuule” -puheen. Siis sellaisen, jossa kerrotaan miksi työsopimustani ei jatketa. Koska kaupungin budjetti, työharjoittelijat, ketjutus, määrärahojen leikkaus ja rekrytointikielto. Ja että olen lisäksi paha ja huono ihminen, haitaksi työilmapiirille.

Johtaja kuitenkin vienosti hymyillen löi käteeni äänittämänsä rompun ja kehotti kuuntelemaan. Sillä oli biisejä Serj Tankianin Elect the deadilta ja Scars on Broadwayn debyytiltä.

Kuuntelin levyn kotimatkalla. Heti seuraavana päivänä marssin Citymarkettiin ostamaan Scars on Broadwayn cd:n. Siihen maailmanaikaan niitä marketeissa myytiin. Elect the dead oli hyvä myös ja sen hankin oikeana levynä myöhemmin.

Scars on Broadwayn levy oli ja on mahtava. Ajattelin, että ei haittaa yhtään, vaikka loistava Mezmerize/Hypnotize jäisi System of a Downin viimeiseksi albumiksi, kun kerran bändin jäsenet tekevät yhtä hyvää musaa sivu- ja sooloprojekteissaan. En arvannut Scars on Broadwayn levytystahdin olevan näin hidas. Debyytti ilmestyi 2008, nyt 2018 huhutaan uudesta pitkäsoitosta. System of a Downin levystä ei kai saa edes haaveilla.

Daron Malakianin ja John Dolmayanin Scars on Broadway on System of a Downin lapsi. Siinä on samaa vihaa, päällekäyvyyttä ja uhoa kuin emobändissään, mutta ilman kikkailua ja zappamaista pelleilyä. Scars on Broadway soittaa simppeleitä popbiisejä suoraan. Suoraan, vakavissaan ja vakuuttavasti.

Scars on Broadwayn raju ja metallinen pop on rock. Bändi yhdistää Beatlesin ja Hanoi Rocksin, kauniin melodian ja autenttisen rappio-rock’n’rollin. Jos System of a Down on päivitettyä Dead Kennedysiä, on Scars on Broadway yhteensulautunutta 60-luvun poppia, 70-luvun punkia, 80-luvun syntikkapoppia ja myöhempien vuosikymmenien metallia.

Heti aloitusbiisi kertoo missä mennään: ensin vedetään turpaan, sitten hempeillään, sitten jatketaan turpiinvetoa. Toisen kappaleen soidessa olin jo valmis myymään sieluni. Jumaliste! Nämä ovat Beatlesinsa kuunnelleet ja sen nykypäivään tuoneet. Koko levy on mättämisen ja kauneuden yhdistelmää. Scars on Broadway on onnistunut yhdistämään metallisuuden ja popmelodiat tavalla, johon kukaan ei aiemmin ole pystynyt. Metallibändien pop-biisit ovat iskelmiä, mutta Scars on Broadway onnistuu tekemään kauniista ja herkästä popista raakaa ja rankkaa.

Scars on Broadwayssa ei ole mitään kornia, siinä ei ole minkäänlaista camp-huumoria. Vaikka se kaikessa vakavuudessaan on myös hauska. Esimerkiksi Youtubesta löytyvä bändin uusi video Lives on paitsi hieno, niin myös humoristinen. Itse biisi olisi ihan hyvin voinut olla tällä debyyttialbumilla, niin samantyylinen se on. Voinen rauhallisin mielin odottaa uuden albumin julkaisua, sillä pakonomaiseen ja turhaan muuttumisleikkiin ei Scars on Broadway ole ruvennut.

Ainoa asia mikä Scars on Broadwayssa ärsyttää on se, etten vieläkään ole saanut sen albumia lp:nä. Taas se on tilauksessa, tuskin nytkään tärppää. Haluan sen myös vinyylinä, koska se on eniten kuuntelemani 2000-luvulla julkaistu äänilevy. Se kuulostaa nyt yhtä hyvältä kuin tuona pelottavana päivänä, jolloin Johtaja pyysi minut huoneeseensa. Olen edelleen samassa työpaikassa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 3 kommenttia

Anonyymit addiktit, tapaus Hendrix

windcries-Hei Mika.

-Hei.

-Olet kerrankin iloisen näköinen.

-Olen aina iloisen näköinen, kun haen postitoimipaikasta Jimi Hendrixin levyn!

-Vai niin. Mitä hienoa tältä lähes 50 vuotta sitten kuolleelta taiteilijalta nyt on julkaistu?

-Tämä ei ole uusi julkaisu. Vinyyliversio Bluesista. Ilmestyi ensimmäisen kerran melkein neljännesvuosisata sitten.

-Sinulla on se ennestään cd:nä?

-Tietenkin.

-Sinulla on kolmekymmentä Hendrixin lp:tä. Miten moni niistä on hyvä?

-24 niistä on loistavia.

-Eli kuusi huonoa, siis?

-Eiku kaksi. Neljä niistä on vain hyviä.

-Sel-vä. Sinulla on 13 Hendrixin cd:tä. Miten monta niistä sinulla on myös lp:nä?

-Se on vähän tulkintakysymys.

-Tulkitse nyt vaan.

-No, yksitoista.

-Ja sitten sinulla on vielä pari cd-boksia ja nippu singlejä, joilta löytyy samat biisit, jotka sinulla on cd:nä ja lp:nä.

-Cd-bokseilla on eri versioita. Enimmäkseen.

-Mitä järkeä tämmöisessä on?

-Mitä järkeä? Herra jestas! Se on Jimi Hendrix! Jos Jumala soittaa sähkökitaraa, niin se soittaa sitä kuin Jimi Hendrix. Jimi Hendrix melkein on jumala.

-Hendrix ei tosin ole ainoa, jolta sinulla on cd:t ja lp:t ja sinkut. Vieläkö sinulta puuttuu jotain oleellista hänen tuotannostaan.

BBC- ja Woodstock-livet. Tai siis ovat ne cd:nä, mutta tilasin ne just myös vinyylinä. Tai on minulla tuo BBC myös lp:nä, mutta vanhempana painoksena.

BBC-live. Sinulla on se siis cd:nä ja sinulla on se vanhempana vinyylipainoksena, jossa on melkein samat kappaleet. Muutama vähemmän, muuten samat. Silti tilasit siitä vielä toisen vinyyliversion.

-Melkein samat kappaleet. Melkein. Se ei siis ole sama levy, koska siinä on vain melkein samat kappaleet. Täysin eri julkaisu.

-Mutta cd:llä on just samat laulut. Miksi se ei riitä sinulle?

-Kotioloissa on hankala kuunnella cd:tä, kun soitin on huono ja vintagevahvistimen potikka reistaa, jos sitä joutuu kääntelemään.

-Eli on järkevämpää ostaa kolmellakympillä vinyyli, kuin korjata potikka? Paineilma ja CRC riittäisi.

-Niin no. Mutta vinyyli on aina vinyyli.

-Myyt varmaan cd:n pois, kun saat vinyyliversion?

-En. Minulla on pitkä työmatka, kuuntelen päivittäin c-levyjä.

-Niin, se työmatka. Huhu kertoo, että kävit autokaupassa ja suutuit myyjälle, koska havittelemassasi autossa ei ollut cd-soitinta.

-Kyllä! En osta hybridi-Snobillacia, vaikka meinasin. Myyjä väitti, että cd-soitin on turha kapistus ja sitä ei saa Snobillaciin edes lisävarusteena. ”Ei autoissa enää ole kasettisoittimiakaan.” Perkele.

-Hybridi pelastaisi maailman tai ainakin hidastaisi lopullista katastrofia. Sinulle cd-soitin on tärkeämpi kuin elämän jatkuminen maapallolla?

-Joku järjestys on oltava!

-Eli autonvaihto tyssäsi sitten siihen?

-Hommaan Rutinoffin. Siinä on cd-soitin vielä.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi