Ajatustenlukua kirjastossa

Pete Poskiparta luulee olevansa mentalisti. Ei hän ole. Kirjastotäti on. Kirjastotäti lukee ajatuksia. Vaikka asiakas ei tietäisi tai haluaisi kertoa mitä haluaa, kirjastotäti tietää.

Kun kirjastoon tulee eksyneennäköinen teinipoika A4 kädessään, kirjastotäti hakee hänelle heti Kärpästen herran tai Kauppa-Lopon. Opetussuunnitelma pakottaa, nääs.

Lainaustiskille tulevalle kärsivännäköiselle asiakkaalle kirjastotäti kysymättä kertoo missä on maksuton vessa.

Asiakas kysyy kirjaa, jonka kannessa on keltainen pallo ja lentokone. Kirjastotäti hakee Jojo Moyesia.

Asiakkalle on suositeltu kirjaa, jonka nimessä oli huonekalu. Ehkä keinutuoli. Ja joku lomakohde. Kirjastotäti hakee kirjan Valkoinen sohva Rivieralla.

Asiakas kysyy Marko Pukinparran muistelmia. Kirjastotäti hakee Marco Hietalan omaelämäkerran.

Venäläisen naisen kirjoittamaa punakantista ja suosittua kirjaa kysyneelle kirjastotäti hakee violettikantisen Puhdistuksen.

Asiakas kysyy Viipurista kertovaa sotaromaania, jossa on kartta mukana. Kirjastotäti hakee Hylätyt talot, autiot pihat.

Lainausautomaatilta tiskin suuntaan vaeltavalle hämmentyneen näköiselle asiakkaalle kirjastotäti sanoo heti, että ”automaatti ei toimi, koska teillä on viimevuotisia maksuja maksamatta.”

Vaan jos kirjastotädit ovat ajatustenlukijoita, ovat jotkut asiakkaista taikureita: kun he saapuvat paikalle, päivystysvuorossa oleva henkilökunta katoaa palvelutiskeiltä kuin taikaiskusta.

Mainokset
Kategoria(t): Kirjasto | Yksi kommentti

Paavo Pesonen – Past comes back to haunt you

past_comes_back_to_haunt_you_pesonenJos musiikissa ulvahtaa slidekitara ja huuliharppu tai rämähtää banjo, olen myyty mies. Country, bluegrass, blues. Tai jos iso musta mies tai nainen huutaa kovaa. Gospel, soul, rhythm & blues. Jos olisi pakko valita musiikkityyli, jota kuuntelisin autiolla saarella, valitsisin sellaisen jolla on edes jonkinlainen afro- tai muuten vaan amerikkalainen rootspohja. Vaikka miten kaukainen ja häilyvä, kunhan se vaan on. Kaikki käy. Jatsikin.

Kirjastossamme esiintyi taannoin lahtelainen kitarataituri Paavo Pesonen. Hänen esittämässään musiikissa ei amerikkalaisen ja muun perinnemusiikin pohja ollut kaukaista ja häilyvää. Se oli sitä itseään. Amerikkaa, Eurooppaa, Afrikkaa. Pesosen on täytynyt joko käydä keskiyöllä tienristeyksessä tai viettää pelottavan iso osa elämästään alan levyjä kuunnellen, soittotyylejä tutkien, kitarastaan osan itseään tehden. Niin huikealla ammattitaidolla ja esittämänsä musiikin hengen sisäistäneenä hän irrottaa kitarastaan slidet ja fingerpickingit, piedmontit ja ragtimet, string- ja jugbandit, maalaisbluesit ja spirituaalit ja folkit ja mitä niitä onkaan. Pesosen kitara soi kuin orkesteri.

Kyselin tuolloin Pesoselta äänilevyn perään: ”Ostan, ostan, heti tänne semmoinen!” Varovasti tämä nuori herrasmies lupaili, että ehkä joskus. Että hän ei oikein ole kauppamies ja kun sitä myydäkin pitäisi ja eihän sitä kukaan osta ja jos vaikka ilmaiseksi jakelisi. Nyt on kuitenkin kädessäni Pesosen cd nimeltään Past comes back to haunt you.

Past comes back to haunt you on monenlaisen perinnemusiikin ja musiikkikulttuurin pesostettu, instrumentaalinen sulautuma. Levyn olisi voinut varustaa nimellä The rough guide to traditional european-american folk guitar music by Paavo Pesonen. Albumilla soi vain Pesosen akustinen kitara. Kuusi- ja kaksitoistakielinen sekä resonaattori. Blues Newsin haastattelun mukaan laulaminen edellyttäisi soiton suhteen sellaisia kompromisseja, joihin Pesonen ei ole valmis.

Past comes back to haunt youn teema on irtonainen, lennokas ja hivelevän kaunis pikkaus. Alkukantaista deltabluesia tai modernia kitaranvingutusta ei siltä löydy. Keikalla kuultu Charley Patton ja Son House -osasto on jätetty pois. Musiikissa on silti raakuutta ja voimaa. Pelkkää hempeilyä se ei todellakaan ole. Oikeastaan ollenkaan.

Past comes back to haunt you alkaa kappaleella Maythorn. Se on reipas sekoitus eri tyylejä. ”Sekamelska”, sanoo taiteilija itse, eikä osannut kertoa mihin genreen biisin voisi asettaa. Kyseessä on Pesosen kunnianosoitus vanhoille kenttä-äänityksille. Maythorn näyttää heti kättelyssä mistä albumissa on kyse: huikean taiturimaisesta akustisen kitaran soitosta ja esitetyn musiikin syvällisestä tuntemisesta. Soitto on raakaa, mutta kaunista.

Where deep waters flow on bluesmainen folkballadi, Coon can blues taasen taiteilijan itsensä mukaan monien tyylien sekoittama murhaballadi. Maallikkokuuntelijan on vaikea mieltää näin reipasta renkutusta murhaballadiksi… Hra Tradin säveltämää Cripple creekiä Pesonen kuvailee imitaatioksi stringbandista ja se kuulostaakin kuin mukana olisi useampia soittajia. Tulee mieleen juttu siitä, kun Keith Richards kuuli ensimmäistä kertaa Robert Johnsonia: ”Kuka tuo toinen kitaristi on?”

Guitar ragin on säveltänyt 1920-luvulla vaikuttanut ja 60-luvun bluesrevivalista unohdettu Sylvester Weaver. Pesosen sliden värittämä vauhtibiisi on sen verran loistava, että on pakko hommata Weaveria levyhyllyyni. When the soil is soft again on blues, josta minulle tulee mieleen Reverend Gary Davisin kitarasaarnat. Mahtavan hengellinen fiilis!

Amazing graceen Pesonen kertoo etsineensä kitarallaan irlantilaisen säkkipillin tunnelmaa. Ihastuttava versio, joka on paljon muutakin kuin ulkoluenta tästä kaikille tutusta virrestä. Laulun kosketus on pyhä. Progemaiseen pituuteen yltävässä Till morning clearissa Britteinsaaret kohtaavat Appalakit ja minun korviini fiilis on hyvinkin blues. Mielenkiinto säilyy koko kappaleen ajan. A man ain’t nothing but a man perustuu lähes kaikkien esittämään John Henryyn ja on reipas ja omaperäinen kiertely tutun melodian ympärillä.

Albumin huipentaa Blind Willie Johnsonin Dark was the night, cold was the ground. Se on yksi maailmankaikkeuden hienoimpia kappaleita ja Pesonen versioi sen kunnioittavasti. Slide ja resonaattori on yhdistelmä, joka tunkeutuu sieluni syvyyksiin ja parantaa haavoja. Aamen.

Yli puolet levyn kappaleista on Pesosen sävellyksiä. Sävellyksiä, mukaelmia. Niissä on teemoja ja vaikutteita vanhoista lauluista, mutta silti ne ovat Pesosen omia. Kunnianosoituksia, perinteen jatkamisia. Covereistakin hän tekee omiaan. Pesosen kitaran iso soundi ei lakkaa ihmetyttämästä. Yksi mies, yksi kitara. Ja tällainen täyteläisyys. Ei pärjää toivelaulukitaristi, ei.

Instrumentaalimusiikki ei myy. Ei tosin taida nykyisin myydä mikään muukaan musiikki. Mutta tarvitsisiko Pesonen rinnalleen laulajan? Kirjastokeikan yleisön mukaan ei. Yleisö istui paikallaan kuin hypnotisoituna, pelkkään soittoon keskittyen ja monet tulivat jälkeenpäin kehumaan tilaisuutta. Ihmettelemään soiton kauneutta ja helppoutta. Pesonen saa kitaransa soimaan niin isosti ja täyteläisesti, että se toimii sellaisenaan. Myös näin äänilevyltä kuunneltuna.

Silti kuulisin Pesosen rinnalla mielellään ainakin välillä laulajan. Naislaulajan. Olisi komeaa kuulla vaikka Death letterin mörinä tai Dark was the nightin hyräily naisen versioimana, Pesosen autenttisesti säestämänä. Memphis Minnien, Joan Baezin ja Marjo Leinosen yhdistelmä olisi sopiva tulkitsemaan näitä lauluja.

Past comes back to haunt you on joka tapauksessa huima albumi. Tällaista musiikkia voin kuunnella koko loppuikäni kyllästymättä. Toivottavasti loppuikäni on vielä pitkä. Paavo Pesosen musiikki kuulostaa aidolta ja alkuperäiseltä. Se on aitoa ja alkuperäistä. Se myös innostaa kaivautumaan yhä syvemmälle tämän musiikin juuriin. Itse olen liikaakin jämähtänyt Mississippin suistomaalle, mutta Past comes back to haunt youn ansiosta aloitan uuden tutkimusmatkan, muihin osavaltioihin ja toisille mantereille. Kiitos, Paavo!

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Kurjien Kappeli – Vapauteen

kurjien_kappeli_vapauteenVanhojen punkkien Kurjien Kappeli jatkaa pieniä julkaisujaan Vapauteen-singlellä. Digitaalisella singlellä. En jaksa nurista suoratoistosta. Pakko hyväksyä, että harrastuspohjalta toimivien bändien ei kannata tehdä fyysisiä levyjä. Cd marginalisoituu, vinyyli kiinnostaa hypestä huolimatta perin pientä väestönosaa. Keikoille sentään tuntuu väkeä riittävän, kun mikä tahansa takavuosien tähti myy areenan ja stadionin täyteen.

Vapauteen on Kurjien Kappelin kolmas single. Edellisellä kerralla bändistä kirjoittaessani (13.7.2017) sanoin siinä olevan hyvällä tavalla vanhenemisen tuomaa seesteisyyttä. Seesteisyyttä ilman hiipumista ja väljähtyneisyyttä. Hiipumisesta ei ole merkkiä vieläkään, bändin energiataso on ennallaan.

Vapauteen on mukavalla kitarariffillä käynnistyvä, loppuaan kohti paisuva perinteisenkuuloinen suomirock-balladi. Ei mikään pissis-/siideriballadi, vaan miehekkään rock. Toinen kappale, Yksinäiset, on nopeampi rokkibiisi. Siinä on räyhäkästä kitarariffailua ja taiteilevaa punkbassottelua. Hieman hanoirocksmaista menoa. Oikein mainioita lauluja kumpikin. Sydämellä ja kokemuksella tehtyä musiikkia, jossa kuuluu eletty elämä.

Kurjien Kappeli esittää keski-ikäisten miesten nostalgisia, melankolisia ja silti toiveikkaita lauluja keski-ikäisille miehille. Ja naisille, jotka kärsivät keski-ikäisistä miehistä. Laulut kertovat yksinäisyydestä ja rakkaudenkaipuusta. Lapsuuden traumoista, tuskasta ja sairaudesta. Suomen surkeista ilmasto-olosuhteista. Surumielisen toiveikkuuden ansiosta Kurjien Kappeli välttää perisuomalaisista aiheistaan huolimatta roudasta rospuuttoon -tyylisen surkeuden maksimoinnin.

Kurjien Kappelin musiikki on yksinkertaista, silti biisit kasvavat kuuntelukertojen myötä. Näihin lauluihin ei kyllästy ja jotain vanhojen punkkien energiasta tarttuu kuulijaan. Minuunkin. Väsyneeseen keski-ikäiseen mieheen.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Levyaddiktin päiväkirjasta osa 11

kokiksetKuuntelin viimeiset pari viikkoa työmatkoillani Love Recordsin sinkkubokseja ja Pokon julkaisemia Suomalaisen rockmusiikin kehitys Elviksen kuoleman jälkeen -kokoelmia. Pokon kokoelmasarjasta julkaistiin 12 osaa (1978-1989), mutta minä hölmö lopetin aikanaan niiden ostamisen vuoteen -84. No, sitä on turha murehtia. Kaikki haluamani levyt päätyvät jossain vaiheessa hyllyyni, noistakin puuttuvat viisi. Ei tässä tarvitse kuin odotella.

Suomi ei olisi se Suomi mitä se on ilman Love Recordsia. Hurja määrä Kaikki singlet -boksien biiseistä on osa kansamme kollektiivista muistia. Ainakin sen kansanosan, joka on elänyt 70-luvun. Luultavasti nuorempienkin, sen verran ahkerasti Loven tuotanto on radiossa aina soinut. Minulle Love Records on jotain, jonka olen imenyt jo äidinmaidosta. Tai siskojeni ja serkkulikkani c-kaseteilta, radiosta ja televisiosta, jos tarkkoja ollaan. Love Records on tärkeä osa menneisyyttäni. Osittain oikeasti elämääni menneisyyttä, osittain myöhemmin opittua.

Pokon Suomi-rock -sarja on aidosti hehkeimmän nuoruuteni musiikkia. Etenkin osat 1982-83. Nuo kaksi vuotta ovat määritelleet musiikillista identiteettiäni enemmän kuin muut. Ei pelkästään suomirock, vaan monet muutkin sen ajan kolahdukset. Lapsuuden musiikkikokemukset olivat muiden aiheuttamia, noina vuosina alkoi omaehtoisen musiikkidiggailun aika.

Murheellisten laulujen maa, Taivas saa odottaa, Sitähän se kaikki on, Levottomat jalat. Emil Zatopek, Kaasua, komisario Peppone, Balladi kaiken turhuudesta, Yhdessä itkien. Sieltä se lähtee. Siihen päälle vielä Black Sabbathin Live evil, Popedan Mustat enkelit, Hard rock -83 -kokoelma, Rolling Stonesin Undercover, Thin Lizzyn Life live, ZZ Topin Eliminator ja monet muut. Noista alkoi tutustuminen silloiseen nykyisyyteen ja menneisyyteen ja sillä tiellä olen edelleen. Ja pysyn.

Menneisyyteen ei kannata jämähtää, ei edes musiikillisesti. Välillä on silti nostalgisoitava ja mikäs on nostalgisoidessa, kun oman menneisyyteni musiikki on näin jumalattoman hienoa. Kuten kaikkien muidenkin menneisyyden musiikki on. Are teenage dreams so hard to beat?

Työpaikat, ammatit, asunnot, autot ja puolisot vaihtuvat. Lapset ovat vain lainaa, terveys tuurista kiinni. Musiikki on ainoa mikä pysyy. Musiikki on tärkeintä, eikä sekään ole kovin tärkeää.

Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 59. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Vaikutat masentuneelta.

-Rahahuolia tässä.

-Jaahas. En varsinaisesti ihmettele.

-Kirjastoalalla on pienet palkat.

-Mitä muuten kuuntelet?

-Ai tämä? Juu! Ei tämmöiseen ahistustilaan auta kuin Led Zeppelin. Tämä on ykköslevyn triplapainoksen liveosuus. Aivammahtava! Ja katso miten komea paketti!

-Sinulla on tämän ykköslevyn triplapainoksen lisäksi hyllyssäsi Zeppelinin ensimmäinen albumi myös cd:nä ja ihan tavallisena vinyylipainoksena.

-On on! Se normi-lp on ihan ensimmäisiä ostamiani äänilevyjä. Kymmenen ensimmäisen joukossa. Anttilasta ostin vuonna -85. Maksoi 19 markkaa.

-Sinulla on Led Zeppelinin ensimmäinen albumi kolmena eri versiona. Mihinkähän ne sinun rahasi mahtavat olla menneet? Mikähän se on se syy, että pitää murehtia raha-asioita? Oletko yhtään ajatellut?

-Ööö… En nyt oikein ymmärrä?

-Että oletko ikinä ajatellut, että jatkuva rahapulasi on ihan itseaiheutettua?

-Itseaiheutettua? Tajuatko minkälaista työmatkaa ajan päivittäin? Aina saa olla lompakko levällään huoltoasemalla tai autokorjaamolla. Ja renkaita pitää ostaa koko ajan. Pissapoikaan nestettä. Digihärvelit koko ajan paskana, jatkuvasti saa pelätä uusia kuluja.

-Kuuntele nyt oikein tarkkaan: rahapulasi johtuu äänilevyistä. Ää-ni-le-vyis-tä. Ei mistään muusta.

-Jaa? Tosiaan. Onko noin?

-On. Juuri näin on. Aina löytyy joku Zeppelinin tripla tai perikunnan jämänauhoista koostama uusi Hendrix-julkaisu tai hyllystäsi puuttuva Elviksen levy, jonka kotiin tultuasi huomaat kuitenkin jo ennestään hyllyssäsi olevan. Kuten tällä viikolla taas kävi. Tai mitä milloinkin.

-Niin se TV-special -live. Siitä saa kivan taulun.

-Älä vaihda puheenaihetta. Olet aivan itse kaivanut sen kuopan, jossa taas kerran olet.

-Niin mutta ei minulla ole muita harrastuksia. Pitää ihmisen jotain harrastaa.

-Ei tuo äänilevyjen kanssa vehtaaminen ole mikään harrastus. Harrastuksista on jotain hyötyä. Kunto kasvaa tai näkee ystäviä tai jotain. Sinä nyhväät kotonasi kääntelemässä äänilevyjä. Murehtimassa niitä jotka vielä puuttuvat. Harrastuksesta pitäisi tulla edes hyvä mieli. Sinulla ei koskaan ole hyvä mieli.

-On joskus levykaupasta tullessa.

-Niin. Sen ajan mikä menee kassalta ulko-ovelle kävellessä. Sen jälkeen jo alkaa mietityttämään ne kauppaan vielä jääneet levyt.

-Niin, mutta… Kyllä tämä on yhteiskunnan vika!

-Ihan se on oma vikasi, että käytät ruokarahat äänilevyihin ja kuljet ikivanhoissa vaatteissa ja ajat sileäksi kuluneilla renkailla.

-Lapsille perintöä pitää kerätä. Ovat sitten iloisia, kun minusta aika jättää.

-Hah. Joku jobbari vie kokoelmasi, hyvä jos kuljetuskustannuksia maksaa. Lapsille ei jää kuin huonot muistot pakkokuuntelutussessioista.

-Mitä minä sitten tekisin, jos en ostaisi äänilevyjä?

-Kuuntelisit niitä mitä jo on.

-Mitä enemmän kuuntelee, sitä enemmän löytyy uutta kuunneltavaa. Eli ostettavaa.

-Aina on se suljetun osaston vaihtoehto.

-Jos laitat paperit vetämään.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 58. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Lattialla lojuvasta levypinosta päätellen olet taas käynyt ”koulutuksessa”.

-Niin juu. Joo. Palvelumuotoilua opiskeltiin, juu.

-Sinultahan on kielletty kaikenlainen oman työpaikan ulkopuolinen koulutus ja kaikenlaiset työmatkat.

-En tiedä miten tässä näin kävi. Lie Johtaja unohtanut määräykset.

-Koulutuspäivän aikataulu oli tiukka, miten pääsit livahtamaan levykauppaan?

-Vaati se hieman järjestelyjä. Koko ajan pitivät kollegat silmällä, että en poistu paikalta. Ruokatunnilla pääsin livahtamaan, kun eivät salaatti suussa pystyneet estämään lähtöäni.

-Vai niin. Katsotaanpa. Anssi Tikanmäki, Nicolas Kivilinna, Garbo, Flamin’ Groovies. Ja tässä on Radiopuhelimien Maalla-lp! Sinulla on tämä ennestään cd:nä ja olet päättänyt olla ostamatta lp:nä sellaisia, jotka sinulla jo cd:nä ovat.

-Niin. Ja taas ostin.

Sota-ajan lauluja -tupla-lp? Tämäkin sinulla on ennestään. Jopa lp:nä.

-Eikä ole. Se on se Jermu-kokoelma se aiempi.

-Samat biisit tässä kuitenkin on.

-On ne eri järjestyksessä kuitenkin.

-Kuusi lp:tä ruokatunnilla. Aika hyvin. Mikä tuo toinen pino on?

-Ai nuo Sibeliukset? Ne tulivat yllättäen ja pyytämättä. En maksanut niistä mitään.

-Vai niin. Ilmeisesti diilerisi pelkää, että olet päässyt kuiville ja lähetti ilmaisnäytteitä.

-Hyvää hyvyyttään lähetti. Näin uskon.

-Katsotaanpa vähän itse levyhyllyä. Täällä on ainakin Eppujen Ratina-keikka, Remun tuplalive, uusi First Aid Kit, Colter Wall, Slim Harpo, Nena. Nena? Mitä ihmettä?

-Vähän verestin teinimuistoja, juu.

-Onko se edes hyvä?

-Hyvä? Hyvyys on määrittelykysymys. Suosikissa ihasteltiin Nenan kainalokarvoja silloin joskus.

-Ja niiden takia ostit levyn?

-Älä jaksa. 99 luftballoons on hyvä biisi. Ainakin nyt, kun edellisestä kuuntelusta on 35 vuotta. Reaaliaikana sitä soitettiin yliannostukseen asti.

-Vai niin. Mutta tämä hyllysi. Siis täällä on ainakin 40 tänä vuonna hankittua lp:tä! Puhuit jotain sellaista, että vähennät äänilevyjen ostoa tänä vuonna?

-Enkä puhunut! Sanoin, että ostan vain pakolliset.

-Tämä Uriah Heepin Salisbury kuuluu niihin pakollisiin?

-Pakko se oli ostaa, kun halusin sen kuunnella. Enkä löytänyt hyllystäni, vaikka sen piti siellä olla.

-Siis ostit uuden kappaleen, koska et löytänyt entistä yksilöä hyllystäsi?

-Niin. Tai siis en. Ehkä olin erehtynyt luetteloinnissa, ehkä minulla ei ollutkaan sitä.

-Ei hyvältä näytä tämä hommasi.

-Joskus levyjä vain häviää. Ne materialisoituvat ei-olevaiseen tai jotain.

-Olet ammattimies, kirjastonhoitaja. Sinun pitäisi osata pitää tavarasi järjestyksessä.

-Tilanpuute, tilanpuute. Joutuu soveltamaan.

-Vaan ostaa täytyy. Monta levyä on tilauksessa?

-Ei montaa. Lasten Hautausmaa, Saimaa. Jimi Hendrix. Jotain sellaista. Tuomas Holopaiselta ilmestyy uusi.

-Ja kaikki yhtä pakollisia kuin Salisbury?

-Juu.

-Viimeksi tänään sinulta kysyttiin, että minkä verran käytät rahaa äänilevyihin. Mitä vastasit?

-Kaikki.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

First Aid Kit – Ruins

first_aid_kit_ruinsFirst Aid Kit tekee musiikkia, jossa vanheneminen ei ole haitta. Koska ruotsalaisen naisen odotettu elinikä on varmasti korkeampi kuin makkaraperunoista, viskistä, sikareista ja yleensäkin kaikesta epäterveellisestä pitävän suomalaisen miehen, voimme olettaa First Aid Kitin tekevän hienoja levyjä vielä 50 vuoden kuluttuakin. Jos en olisi suomalainen mies odottelisin malttamattomana Söderbergin sisarusten ikääntymistä Emmylou Harrisin nykyisille kymmenille.

First Aid Kit on vajaassa kymmenessä vuodessa julkaissut neljä albumia ja muutaman pienemmän levyn. Toista se oli 80-luvulla, jolloin bändi kuin bändi julkaisi pitkäsoiton joka vuosi. 60-luvusta puhumattakaan. Mutta hyvä näin. Aika kuluu niin nopeasti, että lienenkö kerinnyt Stay goldiakaan kuuntelemaan kuin muutaman kerran ja nyt jo julkaistiin uusi Ruins-lp. Ennakkotilaustani kuukausitolkulla odottaessani ajattelin, että First Aid Kit kaipaisi hieman uudistumista. Pientä muutosta.

Ruinsilla on mukana enemmän soittajia kuin aiemmin. Äänimaailma on paikoin iso, mutta selkeä. Ruinsilla on modernia poppia, vähemmän modernia 60-luvun folkpoppia, Björk-kiljahduksia ja perinteistä kantria. Kaiken lähtökohta on edelleen se tuttu, ihastuttava ja tunnistettava Klaran ja Johannan laulusoundi. Ruins on taidepopilla silattua svenskamericanaa.

Ruins on erittäin hyvä levy, kuten kaikki muutkin First Aid Kitin julkaisut. Se on enemmän popmusiikin suuntaan kallellaan kuin aiemmat albumit. Söderbergien laulutyylin takia he voisivat tehdä mitä vaan ja aina sen tunnistaisi First Aid Kitiksi. Bändi on muuttunut hieman, mutta ei liikaa. Ehjää ei kannata korjata, pieni viilaus riittää. First Aid Kit on viilannut olemustaan onnistuneesti kohti nykypäivää. Samalla tavoin kuin Emmylou Wrecking ballilla.

Kaipasin muutosta, sain riittävästi muutosta. Onko muutos tarpeellista? Mieleeni tuli Ismo Alanko. Muutos on ollut hänelle suorastaan itseisarvo koko hänen uransa ajan. Silti päällisin puolin suuretkin muutokset ovat loppujen lopuksi olleet pelkkää kosmetiikkaa. Muutos toistaa samaa kaavaa. Alangolla oli palikat hallussaan jo ensimmäisellä levyllään ja kaikki hänen tekemänsä kuulostaa Ismo Alangolta. Muutokseen väsyy. Beatleskin palasi lopussa juurilleen.

Palikat ovat olleet hallussa alusta asti myös First Aid Kitillä. Se on valinnut muuttumisessa hitaan kiiruhtamisen taktiikan. Jännittyneenä odotan mitä keski-ikäistyminen tuo sisaruksille tullessaan.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi