Lätsä – s/t

Olen markkinahenkilön uhri, kepillä ohjattava hölmö. Ostin Lätsän levyn ihan vain mainoslauseen perusteella. ”Folkia, bluesia, rockia ja maagista liveä.” Toki ostopäätökseen vaikutti myös levy-yhtiö, Helmi Levyt. Niiltä kun ei huonoa tule. On Lätsän debyyttialbumin julkaisussa mukana myös Joteskii Groteskii -firma. Olen pihalla näistä levy-yhtiökuvioista. Ennen oli selkeämpää. Oli Love, Poko ja Johanna. Nyt on vaikka mitä.

Mutta onneksi olin mainoksen vietävissä. Lätsä on juuri minulle täsmäsuunnattua musiikkia. Se on kuin alkuaikojen J. Karjalainen & Mustat Lasit. Siinä on Dave Lindholmia, Pekka Strengiäkin ehkä. Jukka Nousiaista, Pekko Käppiä. Nykynuoret ottavat vaikutteita paitsi menneisyydestä, myös muista nykynuorista. Ruutia keksitään uudestaan, entistä nopeammin. Näin se käy. Näin se on käynyt Elviksestä ja Beatlesista lähtien. Aiemminkin. Jotain vanhaa, jotain uutta, jotain sinistä. Paljon omaa. Sitä on Lätsä.

Puhaltimet ovat oleellinen osa Lätsää. Johannes Vartolan sähkökitara on velkaa David Gilmourille, ainakin biisissä Voileipä puhuu. Hyvin vetää kitaralla myös Ossi Nurmela. Rytmiryhmä J. Koho ja Veli-Matti Ikävalko groovaa, Eero Nurmela soittaa iloisesti Hammondilla. Lätsän musiikki kulkee, se on pyöreää ja rullaavaa. Kuuntele Sitruunamelissa, jos et usko. Keskiyön cowboy on kuin Neil Young parhaimmillaan, Työtön nuori mies on paitsi kauan kaivattu protestilaulu, myös kaiken hienon kotimaisen rockmusiikin tiivistelmä. Siinä on 80-luvun uutta aaltoa, siinä on 90-luvun Lahtea, siinä on kuus- ja seitkytlukua. Nurmiota, Pelleä, Tehareita ja Baddingiä.

Lätsä on nykyajan ja tulevaisuuden laulaja-lauluntekijä, hän kuulostaa uudelta ja vanhalta. Seuraavan kerran, kun joku ikätoverini tai jopa joku vielä vanhempi reliikki tulee selittämään, että nykyisin ei tehdä hyvää musiikkia, lyökää sitä pesäpallomailalla polveen. Elämme mahtavaa kotimaisen musiikin aikaa just nyt.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Dr. Helander & Third Ward – Traffic jam on the back street

Pari vuotta sitten ilmestynyt Dr. Helander & Third Wardin Meat grindin’ business kuuluu suomibluesin ylimpään kastiin. Sille ei tarvitse antaa maantieteeseen, ihonväriin, ikään tai mihinkään muuhun älyttömään asiaan perustuvaa tasoitusta missään kohtaa.

Odotukseni bändin toista albumia Traffic jam on the back streetiä kohtaan olivat suorastaan kohtuuttomat. Ei bändi voi pystyä toista kertaa samaan monipuolisuuteen, röyhkeyteen ja päällekäyvyyteen kuin Meat grindin’ businessillä. Ukot vanhenevat, muisti menee, vauhti hidastuu. Toiveikkaasti silti asetin levyn soittimeen, ei näiltä miehiltä voi tulla huonoa tavaraa. Eikä tullut.

Tohtori Helanderin laulu on nyt paremmassa kuosissa kuin debyytillä. Panu Syrjäsen saksofoni muutamalla biisillä on takorautaa, saksofonia pitäisi olla aina ja kaikkialla. Levyn avaava Nasty revelator kertoo heti missä mennään, perusasioissa. (Gimme some of that) Back beat on Stevie Rayn mieleen tuovaa upean kitaroinnin funkbluesia ja Hard luck day juuri sitä maanläheisyyttä jota bluesiltani haen. Gambina bluesilla Esa Kuloniemen slide hivelee sielua. Kitarasoolo myös funkahtavassa Blown off with the windissä on something else! Blown off with the wind on levyn kulminaatiopiste, b-puolelle siirryttäessä bändi on lämmennyt. Ote tiukkenee, meno kovenee. Intensiteetti kasvaa ja yleisö käy vastaanottavaisemmaksi. Traffic jam on the back street on tohtori Helanderin bändin keikka ja viimeistään tässä vaiheessa jengi siirtyy lavan eteen joraamaan.

B-puolen avaama aistikas yökerhokeinunta, Tomi Leinon huuliharppusoololla käynnistyvä, Helanderin upean kitaratyylittelyn ja Saxman Syrjäsen huiman soolon kruunaama The fish thing lienee nimeltään Zappa-huumoria. Itse biisi ei ole huumoria, vaan albumin parhaimmistoa. Strike a match ja Highway shoes ovat vauhdikasta peruskamaa. Black hole on huimallla kitarasoololla varustettu suorastaan pelottava junttaus ja levyn huipentaa Kuloniemen sliden dominoima Prime minister, joka vie mielikuvat Mississippin kukkuloille, hikiseen juke jointiin.

Traffic jam on the back street ei kaikessa hyvydessään ole niin armottoman kova kuin liki puskista tullut Meat grindin’ business, mutta se on silti alan ehdotonta eliittiä. Yllätysmomentin puutteen korvaa monipuolisuus ja esittämänsä musiikkinsa täydellisesti sisäistänyt jengi, joka on kaikesta osaamisestaan huolimatta raaka ja alkukantainen. Sanalla sanoen blues. Third Ward tietää mitä tekee, siinä on sitä jo ammoin edesmenneitten alan mestareiden, mustien ja valkoisten, uskottavuutta ja voimaa, jonka ansiosta blues jaksaa vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen sykähdyttää. Ja mikä parasta, tässä musiikissa ikä ei merkitse mitään.

Kannattaa ostaa tämä levy ihan vaikka vaan sen takia, että äijät saisivat vähän paremman keikkabussin kuin tuo kannessa oleva ikäloppu Transit…

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Amuri – s/t

Amurin levyn kansi, bändin jäsenet istumassa baarin pöydän ääressä oluet edessään.

Ennakkotilasin Amurin debyyttialbumin hyvissä ajoin, odotukseni olivat Kalevi Suopursun soolodebyytin takia suuret. Liian suuret. Eeeeei tämä nyt oikein, on vähän vaisua tavaraa. Ajattelin parin kuuntelun jälkeen. Amuri kärsi Yksin yksiössä -albumin loistavuudesta. En oikein uskaltanut tunnustaa edes itselleni, että olin pettynyt.

Enää en ole, kävin Humu-klubilla joku iiriksen ja Amurin keikalla. Lähtökohtaisesti olin paikalla joku iiriksen takia. Hän oli juuri niin ihastuttava, ankea ja hauska kuin debyyttialbumillaan. Mutta sitten tuli Amuri. Olin jo ekan biisin jälkeen aivan myyty. Amuri oli juuri samalla tavalla syvällä suomalaisen mielenmaiseman ytimessä kuin Suopursu soolollaan tai Badding parhailla levyillään. Levyltä hätäisesti kuuntelemani biisit nousivat irish coffeen ja rommitotin siivittämässä livetilanteessa lentoon ja pari päivää myöhemmin kotiuduttuani ja levyä jälleen kuunneltuani, ei ensikuuntelujen pettymyksestä ollut tietoakaan.

Amuri soittaa täydellistä iskelmää. Suopursun biisit ovat täynnä kaurismäkeläistä melankoliaa ja Mikko Siltanen tuo omilla biiseillään mukaan hurmaavaa soul- tai discovivahdetta. Tosin nekin melankolisesti ja Suopursun Herätä minut on kuin Doorsin Riders of the storm discosti, joten rajat ovat häilyvät. Pesosen koskettimet ovat oleellinen osa Amurin viehätystä. Levyn biiseistä kuusi on Suopursun käsialaa, neljä Mikko Siltasen.

Jos Amurin levyä pitää kuvata yhdellä sanalla, on se ihana. Amuri on niin herkkä, että pelottaa sen menevän rikki. Ulkoiselta olemukseltaan bändi on kuin Cheap Trick: kaksi rokkaria, kaksi perusjantteria. Suopursu on kuin suoraan Arvottomista, Sebastian Krühn voisi soittaa 70-luvun kovimmassa progebändissä. Anna Pesosen vaatetus keikalla lippahattuineen ja tuulipukuineen näytti Hansulta ja Pirreltä, Siltanen on habitukseltaan pelottava, kaljuuntuva korsto ja karju. Bändi antaa toivoa meille tasamaan tallaajille, meistäkin voi tulla tähtiä ja rokkareita. Ilman nahkaa ja niittiä, arkivaatteissa.

Nämä samat muusikot pyörivät niin monessa bändissä ja projektissa, että en enää edes yritä ottaa selvää kuka on missäkin. Suopursun klaani. En jaksa edes opetella soittajien nimiä. Pääasia on, että aina kuulostaa hyvältä. Talmud Beach, Räjäyttäjät, Samanna, Jari Raaste, Juice Normaali, Metsäheikki, Rock-Siltanen. Ja monta muuta. Nauratti ja hävetti, kun keikalla yhden Siltasen laulaman biisin kohdalla huutelin Humu Recordsin toimitusjohtajan Ryynäsen korvaan, että tämä kuulostaa Jari Raastelta. ”Noista kolme soittaa siinä” oli vastaus. Jos joskus aktivoidun kiinnostumaan kuka soittaa missäkin, voin tarkistaa asian Ryynäseltä tai K.p. Tikalta.

Amurin debyyttialbumi on aika täydellinen. Sen kansikuva on hieno kunnianosoitus Asko Raivio & Karsimalle, tuli taas lisää pituutta ostoslistaan. Harkitsen vakavasti, että en enää osta uutuuslevyjä kuin kotimaisilta pienlevy-yhtiöiltä. Niissäkin painottuen niihin, jotka jollain tavalla kuuluvat Suopursun klaaniin. Joku noheva voisi tehdä sukupuun kaikista niistä bändeistä joihin esimerkiksi Suopursu tai Jukka Nousiainen jollain tavalla linkittyy. Riitäisi äänilevyaddiktille keräämistä. Taloudellisesti ajatellen tämä mahtava suomirockin vuosikymmenen on kuluttajalle täysin järjetön. Nytkin minulle on toistakymmentä kotimaista pienlevy-yhtiön lp-levyä jälkitoimituksessa, ennakkotilauksessa tai postitusvalmiina. Saisikohan blogikirjoittamiseen apurahaa?

Entä jos kaiken tämän osaamisen ja ihmeellisen ehtymättömän luovuuden, mikä tässä piiri pieni pyörii -leikissä bändistä toiseen kulkee, keskittäisi yhteen ainoaan bändiin? Kuihtuisiko homma kasaan vai tapahtuisiko maailmanvalloitus? Ehkä on parempi, että antaa jengin sauhuta vaan siellä missä haluaa, koska laatu on jatkuvasti priimaa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Grillin’ Willie and the Vegetarians – Celsius & Fahrenheit

On tunnettu tosiasia, että äänilevyjen ostelu aiheuttaa äänilevyjen ostelua. Samoin alkoholin ostaminen. Sitä ei yleisesti tiedetä, että myös sarjakuvien ostaminen aiheuttaa äänilevyjen ostamista. En päässyt Pauli Kallion Ammatti : käsikirjoittaja -sarjakuvakirjassa kuin Ornette Birks Makkosen osuuden alkuteksteihin asti, kun piti jo tilaus näpytellä. Grillin’ Willie & The Vegetariansin Celsius & Fahrenheit. Kallio on tehnyt kyseiselle levylle lyriikat.

Grillin’ Willie & The Vegetarians on orkesteri, joka esittää soundtrackia kuin suoraan Kallion käsikirjoittamiin sarjakuviin Kramppeja & nyrjähdyksiä ja Ornette Birks Makkonen. Bändin musiikista diggailevat varmasti sekä Ornette Birks, että Kramppien Esko ja Risto. Grillin’ Willie & The Vegetarians on paras yhtye, jossa Makkosen kuvittaja Ville Pirinen on ollut mukana, ja hän on ollut mukana monessa.

Grillin’ Willie & The Vegetarians on oikea, ammattimainen orkesteri, sarjakuvayhteydestä huolimatta: Pirinen, Sami Sippola, Simo Laihonen, Jukka Salminen ja Ville Rauhala ovat ihan oikeita muusikoita. Vieralijoina levyllä ovat muun muassa Masa Orpana ja Sweet Jeena. Vaan kun kannet ovat Pirisen käsialaa ja kuvissa saksofonia puhaltaa Ornette Birks, en voi olla sarjakuvista puhumatta.

Celsius & Fahrenheitilla on kaikki kohdallaan, suurella sydämellä ja osaamisella tehty musiikki ja maailman paras sarjakuva lyövät onnistuneesti kättä. Grillin’ Willie & The Vegetariansissa on vahvaa bluesin juurevuutta, autotallilaista viidakkorytmien rock’n’rollia, sykkivää funkia, hillitöntä rockabillyä ja saksofonin ansiosta riittävästi rhythm’n’bluesia. Saksofonin ansiosta myös riittävästi jazzia, joka menee monessa biisissä ihan freeksi. Mad-eyed lady of the Badlands lienee nimeltään sanoittajan kunnianosoitus Dylanille ja More or lessin pistepirkkoilu tai velvetundergroundailu menee yli kymmenen minuutin pituudessaan jo aika progeksi.

Pirinen laulaa paremmin kuin ikinä ja usealla biisillä mukana oleva Sweet Jeena hehkuu paitsi tyylikkyyttä, myös voimaa ja rosoa. Divorce boogiessa Villen ja Jeenan äänet sointuvat täydellisen karheasti yhteen. Sweet Jeena lienee esikuva Sixty Minute Menin solistille Sugar Janelle.

Green Willie & The Vegetarians ammentaa juurilta, mutta on tätä päivää. Jos nyt kymmenen vuotta vanhasta levystä voi niin sanoa, tietysti voi. Ei tällainen kama väljähdy ja kymmenen vuotta on nykyisin tosi lyhyt aika.

Sarjakuvittajilla on ennenkin ollut bändejä ja muusikot ovat tehneet sarjakuvia. Robert Crumbilla oli Cheap Suit Serenaders -orkesteri, Radiopuhelimien Mäki ja Absoluuttisen Nollapisteen Liimatta ovat julkaisseet sarjakuvia, J. Tilsa ja Pasi Heikura vääntävät jatsia Jahnukaisissa, Black Peider on sarjakuvasankari itsekin. Paloniemi, Larmola, Ahonen, Nissinen. Näitä riittää. Minulle Grillin’ Willie & The Vegetarians on Kramppien ja Ornetten takia ”sarjakuvabändeistä” ykkönen. Kramppeja & nyrjähdyksiä on kuvittanut elämääni 90-luvun nuoresta aikuisuudesta aina nykyaikaan ja keski-ikäisyyteeni asti, Ornette Birks Makkonen on avannut tietä jazzin diggailuun.

Kramppien päähenkilöt ovat periaatteessa hieman itseäni vanhempia, mutta onneksi sarjakuvan todellisuudessa aika kulkee todellisuutta hitaammin. Suhteet, perheellistymiset, erot, uudet suhteet. Kaikki olen nähnyt sekä elämässäni että sarjakuvassa, vaikka en samaan tahtiin. Tärkein yhdistävä tekijä minulla ja sarjakuvien sankareilla on tietenkin musiikki. Se ei koskaan ole poistunut elämästämme. Celsius & Fahrenheitia kuunnellessani voin asiaankuuluvalla hartaudella tutkia Kallion Ammatti : käsikirjoittaja -kokoelmateosta ja miettiä mitä kaikkea elämässäni on sen sisältämien tarinoiden julkaisuaikoina tapahtunut.

Grillin’ Willie & The Vegetariansin Celsius & Fahrenheit on kerrassaan upea ja monipuolinen rytmimusiikkilevy, siinä on kaikki tyylikästä. En toki mitään vähempää odottanutkaan, onhan kansiteksteissä Pauli Kallion nimi.

Kategoria(t): Kuuntelemista, Lukemista | Kommentoi

Soundi 7/2020

soundiKirjoitin taannoin Soundista numero 8/1977. Nyt palaan nykyaikaan, tutkin Soundia 7/2020. Numerosta voisi päätellä, että kyseessä on heinäkuun lehti. Ilmestymispäivästä 28.8. sen luulisi olevan elokuulta. Tämä on kuitenkin syyskuun numero. Kaukana ovat ajat, jolloin kuukausittain ilmestyvästä lehdestä ilmestyi vuodessa 12 numeroa ja viikkolehdestä 52.

Hieman pitkin hampain uuteen Soundiin tartun. Panin lehden aiikanaan boikottiin syistä, jotka voitte lukea aiemmista blogimerkinnöistäni. Silti minun on heti kättelyssä sanottava, että jos Soundi jatkaa samaan malliin kuin tässä lehdessä, saatan lopettaa boikottini ja ruveta taas irtonumero-ostajaksi.

Syyskuun lehdessä on vahvasti huomioitu meidät keski-ikäiset musadiggarit. Nuorisoakaan ei kai ole unohdettu, koska lehden kannessa on kuva laumasta hipsteripartaisia hiphoppareita. Enkä tosin tiedä onko Lähiöbotox nuorisomusiikkia. Omat teini-ikäiset lapseni kuuntelevat kaikenmaailman pinkfloydeja, ironmaideneita, nirvanoita, beatlesejä ja zeppelinejä, joten en tunne perusteinien suosikkimusiikkia.

Uusimman Soundin kansikuvana ja pääotsikkona on siis Lähiöbotox. Muut kannesta löytyvät nimet ovat Plutonium 74ää lukuunottamatta tuttuja: Jarkko Martikainen, Rosita Luu, Costello Hautamäki ja Blues Pills.

Pääkirjoituksessa kommentoidaan asiallisesti biisiä The night they drow old Dixie down. Se on yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni, vaikka olen suvakki, vihervasemmistolainen ja kommunisti. Kuulemma. Omasta mielestäni olen tosin isänmaallinen, maanpuolustushenkinen ihminen, mutta haittaisänmaalliset ovat toista mieltä. Mikko Meriläinen käsittelee kirjoituksessaan Early Jamesin tekemää muokattua versiota biisistä asiallisen ympäripyöreästi. Tolkun ihmisen tavoin. The night they drove old Dixie down kertoo Yhdysvaltain historiasta, ja se on opettanut siitä minulle enemmän kuin mitä laiskuuteni takia koulussa ikinä opin. Kirjoitus on hyvä. Harmittaa, että tolkun ihmisestä on tehty kirosana. Musta ei toimi, valkoinen ei toimi, harmaan eri sävyt ovat ne, joilla maailma pyörii.

Seuraavalla aukeamalla on Pekka Laineen kirjoittama ja koko Soundin toimituksen allekirjoittama muistokirjoitus Peter Greenistä. Kiitos siitä.

Uutissivustolla kerrotaan koronan aiheuttaneen superkokoonpanon nimeltä Red Wolf. Tunnen tästä superkokoonpanosta vain Janne Joutsenniemen. Sam Shingler julkaisee sooloalbuminsa. Se on varmasti hyvä uutinen niille, jotka artistin tuntevat. Samoja suunnitelmia on myös Noora Louhimolla, joka jutun luettuani paljastuu Battle Beastin laulajaksi. Näin Battle Beastin toissa kesänä livenä Olavinlinnassa. Hieno show, tuli Harald Hirmuisen Helga-vaimo mieleen. Maustetytöiltä on tulossa uusi albumi, ostan sen. Jarkko Vehniäinen ja Marja Lappalainen tekevät upeaa Kamala luonto -sarjakuvaa, valitettavasti heidän Soundissa ilmestyvä pilakuvansa ei ole samaa tasoa.

Elämäni soundit -sarjassa omista suosikkilevyistään kertoo jazzmies Antti Lötjönen. Omasta levyhyllystäni löytyy kaksi hänen esittelemäänsä albumia. Voisi löytyä enemmänkin. Olen ilahtunut, että jutun on kirjoittanut Asko Alanen. Hänen nimensä olen nähnyt Soundissa aina siitä lähtien, kun rupesin sitä lukemaan.

Seuraavalla sivulla on Tarkkailuluokka-sarja, siinä puhutaan Arpasta. Skippaan jutun suosiolla. Seuraavalla aukeamalla on ihan mainio Niko Peltosen kolumni Kolmannen Naisen biisistä Paskanhajua. Sitä seuraa Arttu Seppäsen kolumni, jossa heitetään hyvästit laulaville urheilijoille. Juttu on varmasti hyvä, mutta skippaan sen, koska kirjoittaja on pipopäinen partamies. Luen jutun kuitenkin joskus myöhemmin, koska Seppänen ei kai ole pahin mahdollinen hipsteri. Saisi mennä parturiin kuitenkin.

Sitten seuraa kuuden sivun juttu Costello Hautamäestä. Se on Popeda-diggarille yhtä juhlaa! Kansikuvabändistä Lähiöbotox on Timo Isoaho kirjoittanut seitsemän sivua, mutta se ei setämiestä kiinnosta. Jos olisin ostanut tämän lehden, lukisin jutun myöhemmin. Tutkimani lehti on kuitenkin kirjaston omaisuutta. Henkilökunnan etuoikeudella pihistin sen viikonlopuksi, vaikka se on uusin numero. Minun on siis palautettava lehti maanantaina ennen kuin kirjasto aukeaa.

Sitten seuraa taas minua kiinnostavaa asiaa jopa 12 sivun verran! Jarkko Martikainen, Merita Berg, Blues Pills ja kaiken kruununa Jussi Niemen kirjoittama artikkeli loistavasta Emola-Hatsina String Bandista! Jussi Niemi on yksi suosikkitoimittajistani ja on upeaa, että hänen annetaan edelleen kirjoittaa Soundiin. Vaikka varmasti on jo eläkeukko.

Jo nämä kaksitoista sivua olisivat riittäneet Soundin rehabilitointiin, mutta kahden sivun Plutonium 74 -jutun jälkeen tulee vielä Niemen vuonna 1992 tekemä, mutta silloin julkaisematta jäänyt Jeffery Lee Piercen haastattelu. Uskomatonta! Onko tämä se sama lehti, joka kuusi vuotta siten haistatti paskat minulle ja kaltaisilleni ja yritti hankkia itselleen nuoria lukijoita?

Sitten alkavat levyarviot. Heti ensimmäisellä aukeamalla on meille sedille jä tädeille suunnatut Amurin, Bob Dylanin ja Jarvis Cockerin levyjen arvostelut. Levyarvosteluja on yli viisikymmentä. Tähän mennessä olen ostanut arvostelluista levyistä neljä (Amuri, Dylan, Blues Pills, Deep Purple). Tulen todennäköisesti ostamaan vielä kaksi (Jarkko Martikainen, Aaltonen Kullhammar jne.) ja jos markalla saan, niin yhden vähemmän kiinnostavan vielä (Zakk Sabbath).

Lehden lopussa on vielä meille vanhuksille suunnatut yhden sivun jutut Napalm Deathista ja Phil Anselmosta. Vanhuksille on varmaan suunnatu myös Silentiumista kertova juttu, itse en bändiä kuitenkaan tunne. Toiseksi viimeisllä aukeamalla itselleni tuntematon Matti Nives kirjoittaa jatsista, mutta ei onnistu herättämään kaltaiseni wanna-be jatsidiggarin mielenkiintoa. Sitten on aukeaman verran kirja- ja elokuva-asiaa, mutta koska kirjoittaja ei ole Asko Alanen, vain silmäilen sivut läpi.

Viimeiset sanat saavat päätoimittaja Meriläinen ja itselleni tuntematon Lasse Luhta. Molemmat jutut ovat mielenkiintoisia.

Näin. Tämä on paras selailemani uusi Soundi moneen vuoteen. Parempi kuin elokuun -77 lehti. Silti minua vituttaa. En tykkää yhtään, että suuri osa kirjoittajista on itselleni täysin tuntemattomia nuorison edustajia. Haluan Juho Juntusen, Timo Kanervan ja Waldemar Walleniuksen. Jos Pop media haluaa myydä paperilehtiä, sen pitää muuttaa Soundi entistä enemmän Classic rockin ja Mojon tapaiseksi nostalgialehdeksi. Jos Pop media haluaa meidän keski-ikäisten ostavan Soundia, siinä pitää kirjoittakaa vanhoista bändeistä sekä pienten itsenäisten levy-yhtiöiden julkaisuista. Unohtakaa nuoriso. Ei se lehtiä osta.

Pinja Sorvalin ansiosta tulen tulen ostamaan Merita Bergin soololevyn, enkä enää vihaa Mikko Meriläistä. Ei siis huono Soundi.

Kategoria(t): Lukemista | Kommentoi

Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä

dav

Muutama vuosi sitten huomasin Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä -orkesterilta ilmestyneen uuden levyn. Merisavua Valassaarilla. Hämmästyin suuresti, sillä luulin sen olevan bändin ensimmäinen julkaisu sitten vuonna 1981 ilmestyneen debyyttialbumin Alavilla mailla hallan vaara. Tosiasiassa bändiltä oli tullut sen jälkeen kaksi omakustannetta, Nahkiaisen tiedot puuttuvat ja Yöllä tuuli yltyy. Ensimmäisen ja toisen albumin välillä oli tosin 34 vuotta.

Bändin ja sen albumien nimet ovat parhaat ikinä. Ne ovat tuttuja sanontoja meille, jotka ennen vanhaan kuuntelimme paljon radiota ja altistuimme Merisäälle. Nykyään tuo klassikko jää kuulematta, koska kaiken maailman turhannaurajien ja muiden länkyttäjien takia kuuntelen radio-ohjelmat valikoiden Areenasta.

Kirjoitin Merisavua Valassaarilla -levystä arvion ja sen ansiosta bändin kitaristi Pentti Laitinen lähetti minulle kaikki bändin levyt. Tällaista toimintaa jatkuvien talousvaikeuksien kanssa kamppaileva kirjastonhoitaja suuresti arvostaa. En varmasti ollut ainoa, joka luuli orkesterin tehneen vain yhden levyn. Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä on Soundin biisikisan vuonna 1980 voittaneen, ensimmäiseltä levyltään löytyvän ja singlenä julkaistun Pearl Harbourin vanki. Eli teki bändi mitä teki, aina se muistetaan siitä helteisestä aamupäivästä, jolloin korpraali Brown istui laivaston kanttiinissa juomassa inkiväärioluttaan. Samalla tavalla kuin Heikki Turunen muistetaan Simpauttajastaan ja Veikko Huovinen Konsta Pylkkäsestään ja The Rolling Stones on aina se bändi, joka soitti Satisfactionin.

Vaikka Pearl Harbour lähtökohtaisesti kertoi toisesta maailmansodasta, oli se vuonna 1981 pelottavan ajankohtainen. Yksitoistavuotias poika oli tuolloin vakaasti sitä mieltä, että ydinsota alkaa justiinsa. Muistan jo peruskoulun ensimmäisellä luokalla pohditun, pystyykö yksi ydinpommi tuhoamaan koko Suomen. Myöhemmin Iron Maiden lietsoi teiniin pommin pelkoa kappaleellaan Two minutes to midnight. Ei se sitten koskaan alkanut, ydinsota. Kun katsoo lämpenevää nykymaailmaa haittaisänmaallisine natsi- ja fasistilarppaajineen, valheilla valtaan nousseine poliitikkoineen ja niiden nilkkimäisine opetuslapsineen, en ole ollenkaan varma oliko se hyvä juttu.

Alavilla mailla hallan vaaraa ei ole julkaistu laserlevynä. Sain sen alkutuottajan polttamana cd-romppuna. Katoavaa kansanperinnettä sekin jo. Lp-versiota on käytettynä saatavilla, hinta vaihtelee kolmestakympistä täysin järjettömään kahdeksaankymppiin. Uusintapainokselle olisi tilausta. Vaikka Alavilla mailla hallan vaara– ja Nahkiaisen tiedot puuttuvat -levyjen välillä oli kymmeniä vuosia, on bändi säilyttänyt omaleimaisuutensa ja ajattomuutensa. Ajatuksissani Kotka Rankki toimii musiikillisesti samoilla leveleillä Kumma Heppu & Lopunajan Voideltujen ja Noitalinna Huraan kanssa, vaikka etenkin jälkimmäiseen verrattuna Kotka Rankissa on muusikkomuusikoita ja siinä on aimo annos sarkasmia, viiltävää humoristisuutta, politiikkaakin. Ei mitään näistä päälleliimattuna, vaan sopivasti tai rivien välissä. Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä on salaperäisestä virnuilustaan huolimatta hyvien puolella. Perinteisiin rokujen päähänlyöntikisoihin tai punkkien sylkemisrituaaleihin ei mikään mainituista bändeistä osallistuisi, vaikka ovat ne ajat varmaan kokeneetkin.

Mielelläni kuvailisin Kotka Rankin musiikkia pienimuotoiseksi suureksi musiikiksi, vaikka se on usein hyvinkin rock ja hyvinkin mahtipontinen. Välillä se on myös proge, sitä korostaa Sakari Kukon mukanaolo kaikilla kolmella viimeisimmällä levyllä. Välillä homma menee musiikillisesti ihan renkutukseksi, kuten Konttorikantrilla, josta Jussi Raittinen teki myöhemmin hitin nimellä Samassa veneessä. Vakavaa asiaa siinäkin biisissä. Kaikki bändin neljä levyä ovat vain ja ainoastaan silkkaa Kotka Rankkia. Bändin tyyli on niin täysin oma, että mikä tahansa biiseistä voisi olla millä tahansa levyllä ja miltä tahansa vuosikymmeneltä aina 70-luvulta lähtien. Silti Kotka Rankki ei ole maneeriensa vanki tai tylsä.

Kiinnostaisi tietää minkälaiset ihmiset Kotka Rankkia nykyään kuuntelevat. Kaltaiseni keski-ikäiset musafriikit? Radio Suomen peruskuuntelijat? Luultavasti nuo, tosin en tiedä soiko bändi Radio Suomessa. Nuoriso nyt ei ainakaan diggaa, eivätkä Novan kuuntelijat. Jonkinasteista harrastuneisuutta tällaisen musiikin kuuntelu vaatii, tapetiksi se ei kelpaa.

Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä on niitä orkestereita, joiden ansiosta maailma on ihan oikeasti pikkuisen parempi paikka. Jotain niin sydämeenkäyvää rauhaa ja rakkautta, keskittymistä vaativaa syvällisyyttä ja ihasteltavan taidokasta soittamista siinä on. Nuoruutensa säilyttäneiden aikuisten ihmisten musiikkia aikuisille ihmisille.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Perttu Lempinen & Kultti – Ja kun me heräämme on jo kevät

kulttiKuten olen monesti sanonut, en tee blogimerkintöjäni suoratoistopalveluiden perusteella. Paitsi jos nätisti pyydetään. Tällä kertaa näin teki Perttu Lempinen yhtyeestä Perttu Lempinen & Kultti. Pitkään silti viivytin Ja kun me heräämme on jo kevät -”levyn” kuuntelua. Lopullisen sysäyksen siihen antoi hämärä kansikuva. Se on upea, vaikka siinä on kulttimainen, ahistavan patriarkaalinen ja uskonnollisen fundamentalistinen meininki. Levyn aloittavan Be my baby -coverin jälkeen päätin uskoa, että kansikuva ei edusta bändin henkisiä arvoja ja kuuntelin muutkin biisit.

Lempisen ja Kultin musiikissa on selkeitä 60- ja 80-luvun vaikutteita. Ilmeisesti levyllä on Be my babyn lisäksi myös pari muutakin coveria, mutta en tunnistanut niiden alkuperää. Lempisen laulutulkinnoissa kuulen Keban Ali Alikoskea ja Aknestikin Jukka Takaloa. Lempisen lauluäänessä on kulttijohtajan suostuttelevaa vonkausta, patologisen naistenmiehen vikittelevää huokailua. Se ei varmasti kaikkia miellytä, itsekin olisin kaivannut näihin tarkoituksellisen lipeviin maneereihin vaihtelua.

Mutta. Jos on pokkaa coveroida The Ronettesia ja jos sekä lauluääni että musa muutenkin tuovat mieleen Keban, ei bändi voi olla huono. 60-luvun fiilikset säilyvät kautta koko albumin. Ei vähiten Henna Lammin ihastuttavien koskettimien ja Hanna Lammin ja Veera Syrénin eläväisen rytmiryhmän ansiosta. Kotikutoinen garagemeininki kolisee minulle aina.

Jonkinlaista vaihtelua olisin kuitenkin kaivannut. Vaikka kokonaisuus on yhtenäisyydessään herkkä ja sumuisen eteerinen, ovat biisit ja esitykset liian toistensa kaltaisia. Lauluntekijänä Lempisessä on samaa potentiaalia kuin muutamissa kuuluisammissa ja hypetetymmissä kollegoissaan tällä hetkellä, kuten vaikka Kalevi Suopursussa, mutta lopullinen silaus puuttuu. Uskon ja toivon, että Perttu Lempinen & Kultti ei jää yhden levyn ihmeeksi. Näin hienon bändin ja näin lahjakkaan lauluntekijän tyyli varmasti tarkentuu vielä, musiikkiin tulee lisää sävyjä. Nyt niitä sävyjä on vasta yksi, ja vaikka se on ihastuttava, ei se riitä.

Ja kun me heräämme on jo kevät on erittäin hyvä alku. Joku kokenut, äreä ja ankarasti sovituksiin puuttuva vanha tuottajasetä olisi voinut saada tästä puristettua mestariteoksen.

Vaan en minä rupea suoratoistojen perusteella tekemään blogimerkintöjäni kuin poikkeustapauksissa. Spotify ei suostunut toimimaan, jos samalla tein muistiinpanoja tekstinkäsittelyllä, Youtubessa tuli joka biisin jälkeen mainoksia. Ei minulla ole läppärissäni edes oikeita kaiuttimia, kunnon kuulokkeitakaan ei ole. Haluan kuunnella musiikkini äänilevyltä. Hyvistä stereoista, kaikessa rauhassa, ilman mainoksia ja muuta paskaa siinä ympärillä. Haluan pitää blogikirjoitteluni miellyttävänä harrastuksena ja suoratoiston kuuntelu ei siitä sitä tee.


PÄIVITYS viikkoa myöhemmin:

No niin! Kannatti taas narista, nyt on laserlevy hallussa. Ja jytisee meinaan komeasti. Varmasti jytisisi samaan malliin, jos olisi blutoothit ja pelit ja vehkeet, näin minulle taas kerran itseäni modernimpien musiikinkuuntelijoiden taholta kerrottiin. Silti olen niin tyytyväinen ihan komeaa koteloani käännellessäni, musiikkia kotistereoistani ja äänilevyltä kuunnellessani, että tykkään tästä paljon enemmän nyt kuin arvostelua kirjoittaessani.

Fyysiseen ääniteformaattiin jämähtänyt setämies kiittää.

dav

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 103. istunto

mde

-Hei Mika.

-Hei.

-Onneksi olkoon!

-Kiitos.

-Täytät tänään viisitoista vuotta!

-Häh?

-Niin niin. Onneksi olkoon. Viisitoista on hieno ikä. Elämä edessä, päätösten aika.

-Täytän itse asiassa viisikymmentä.

-Viisikymmentä? Sinä?

-Minä.

-Heh heh! Hyvä vitsi. Et todellakaan täytä.

-Viisikymmentä vuotta täytän tänään.

-Et varmasti ole päivääkään yli viisitoistavuotias!

-No kiitos nyt tästä, olen kyllä hyvin säilynyt. Sutjakka ja urheilullinen mies.

-Mutta sinä ostit viime viikonloppuna kolme Dion lp:tä.

-Ostin. Killing the dragonin, Angry machinesin ja Magican.

-Sinulla ei ollut niitä ennestään?

-Magica on laserlevynä. Annoin sen pojalle. Killing the dragonia ei ole missään formaatissa. Nyt ihmettelen, että miksi ei, tämä on nääs niiden alkupään klassikkojen veroinen. Angry machines oli joskus, mutta laitoin sen kiertoon.

-Miksi?

-En pitänyt siitä.

-Nyt kuitenkin ostit vinyyliversion?

-Se kuulostaa vinyyliltä paremmalta.

-Ai-van. Mutta asiaan: kukaan yli viisitoistavuotias ei osta Dion levyjä.

-Anteeksi?

-Tällaisia levyjä ostavat vain lapset ja teini-ikäiset.

-Miten niin?

-Katso näitä kansikuvia. Tässä tapetaan lohikäärmettä. Toisessa riehuu koukkukätinen mörköterminaattori liekkien keskellä. Kolmannessa irvistää ilmeisesti Eddie the Headin vähälahjaisempi pikkuserkku.

-Se nyt vaan kuuluu tähän Dion fantasiamaailmaan, että on tällaisia.

-Mitä se Dio oli näitä levyjä tehdessään, jotain 75-vuotias?

-Heko heko. Kannet ovat täynnä symboliikkaa. Lohikäärme kuvastaa ihmisen sisäisten pelkojen voittamista, pelottavat robotit tekniikan ylivaltaa, Magican hirviö… öö… se symboloi varmaan jotain sekin.

-Jep. Ja pimeässä nousevat sateenkaaret symboloivat lähinnä huonoa tietämystä luonnonilmiöistä.

-Älänny viitti.

-Hyvä on. Ei Ronnie James Dio turha mies ollut. Rainbow Rising on periaatteessa ihan ok heavylevy.

-Periaatteessa?! Se on maailman neljänneksi paras heavylevy.

-Ehkä, mutta se loi hirviön.

-Joo joo. Ei se Dion vika ole.

-Nimenomaan on. Dion takia tulivat miekat ja magiat ja turkistangat. Sinisävyiset susikannet ja Iskelmämelodialla kie’utut tonttulaulut. Kopotikopoti-kompit, cembalot ja surinakitarat. Dio pilasi kaiken.

-Ei pilannut.

-Maailma olisi parempi paikka, jos herra Padovana olisi vain The Red Capsiensa kanssa doo-woppia laulellut tai vääntänyt bassolla boogiewoogieta The Electric Elvesissä.

-Liioittelet.

-Ehkä, mutta jo vuonna 1974 Musassa kirjoitettiin Elfin Carolina county ballista, että ”viime kädessä tuon surkean laulusolistinsa ansiosta Elf ei onnistu” ja että ”kaiken lisäksi tässä levyssä on ruma kansi.”

-Ne nyt olivat tuommoisia Musassa.

-Voi tietysti olla, että Risingista alkanut ja powermetalliin johtanut polku oli Blackmoren käytännön pila, jota Dio avitti.

-Onpa hauskaa. Voisitko näin syntymäpäiväni kunniaksi sanoa edes jotain positiivista Ronnie Jamesista.

-Hänen liittymisensä Black Sabbathiin oli periaatteessa mestariratkaisu.

-Mutta?

-Sen myötä Geezerin loistavat lyriikat vaihtuivat maalaistyttöiksi ja neonvalaistuiksi ritareiksi. Ja kun keikoilla oli kuitenkin pakko laulaa myös vanhoja Sabbath-klassikoita, niin Dio veti appelsiinilaatikon päällä karjuen Iron mania. Voi hyvä tavaton.

-Ihmisen suuruutta ei mitata metrimitalla.

-Olet oikeassa. Mutta heavy ei lähtökohtaisestikaan ole musiikkia. Pelkkää huutoa, metelöintiä ja naurettavia kansikuvia. Heavy on rumaa. Sinun täytyy olla täynnä vihaa, koska kuuntelet tällaista musiikkia.

-Joo joo. Kohta varmaan väität, että minulla on aivovaurio.

-Olet altistunut Ronnie James Diolle liian kauan. Mikäs vuosi se oli, kun Diosta innostuit?

-Jaa-a, se oli silloin kun Hard rock -83 ilmestyi.

-Olit kolmetoistavuotias silloin.

-Niin.

-Ja edelleen kuuntelet samaa musaa.

-Kyllä, toisinaan.

-Hyvä on. Ehkä Dioa viisitoistavuotiaiden lisäksi kuuntelevat myös jälkeenjääneet viisikymppiset. Onneksi olkoon syntymäpäiväsi johdosta, kaikesta huolimatta!

-Kiitos.

-Onko sinulla vielä jotain toiveita elämässäsi jäljellä, kun nyt aloitat seesteiset vanhuutesi päivät?

-Lock up the wolves pitäis saada vinyylinä ja Strange highways edes jossain formaatissa.

Kategoria(t): Huuhaa | 4 kommenttia

Helistä ja lapsuudesta

dav

Synnyin Melkoniemen Muikkulahdessa vuonna -70. Muutin sieltä pois vuonna -72. Muutin sinne takaisin vuonna -89. Muutin sieltä toisen kerran pois armeijan jälkeen vuonna -91. Muutin sinne toisen kerran takaisin vuonna 2013. Olen elämässäni päässyt pitkälle, lähes puolen kilometrin päähän syntymäkodistani.

Syntymäkotini oli kaksikerroksinen maalaistalo, jonka alakerrassa oli porstua, tupa, keittiö, pieni ja suuri kammari, sekä todella pelottava kellari kuin suoraan Stephen Kingin kirjasta Se. Yläkerrassa oli kaksi makuuhuonetta sekä vintiksi kutsuttua varasto- ja kesäasumistilaa. Tuo talo tulee edelleen uniini. Vietin siellä lapsuuteni parhaita hetkiä siskoni Helin kanssa viikonloppuisin ja lomilla. Lapsuudessani oli aina kesä. Olimme aina pienessä kammarissa kuuntelemassa musiikkia tai lukemassa, olimme aina heinäpellolla, uimassa tai istumassa Eemeli-nimisessä vaahterassa. Oli kissoja, koiria ja Gabriel-niminen karitsa. Iltaisin Heli nukutti minut kertomalla tarinoita, joita joskus myös kirjoittelimme ruutuvihkoihin.

Virallisen tulkinnan mukaan Heli on serkkuni, mutta oikeasti hän on siskoni. Olin ja olen Helille paitsi pikkuveli, myös jonkinlainen järjen ääni. Aina kun hän keksi jotain oikein typerää, palautin hänet maan pinnalle ja sanoin: ”Ei kehattas”. Järkevyyteni ansiosta emme esimerkiksi tappaneet lammasta ja tehneet siitä rosvopaistia, massiivinen merirosvolautta jäi tekemättä, emme karanneet kotoa. Oikeasti vastustukseni Helin impulsiivisesti kehittämiin hölmöilyihin ei johtunut järkevyydestä, vaan pelkuruudesta. Olen aina ollut arka.

Heli on minua neljä vuotta vanhempi ja hän opetti minut paitsi pahantekoon, myös musiikinkuunteluun. Heli äänitti patterimankalla putkiradiosta Nuorten sävellahjasta ja myöhemmin Rockradiosta tulleita biisejä. Mankassa oli myös virtajohto, mutta erään kuuntelusession tuoksinassa se meni poikki ja sylki tulta. Sen jälkeen mentiin pattereilla. Antennia mankassa ei ollut, siksi äänittäminen piti tehdä putkiradiosta. Helin ansiosta tutustuin muun muassa Pelle Miljoonaan, Ratsiaan, Hassisen Koneeseen, Ramonesiin ja Sex Pistolsiin. Helin takia punk ja uusi aalto ovat minulle aina lapsuuden mieleen tuovaa hyvän mielen musiikkia. Oman musiikkimaun kehitin itselleni toisen serkkuni, eli veljeni Kimmon kanssa.

Heli ei koskaan pilkannut minua, hän ei koskaan muistuttanut minua tekemistäni tyhmyyksistä. Aina hän oli minulle hyvä ja lohdutti minua. Hän tekee sitä yhä, vaikka olemme jo aikuisia. Minä olen hänelle edelleen järjen ääni. Vaikka kaikki on muuttunut, on kaikki kuin aina ennenkin.

Elämä ei ole koskaan ole ollut niin hyvää kuin pienessä kammarissa.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

George Cloudy – II

george_cloudyGeorge Cloudy on melko tuntemattomaksi jäänyt folkrockbändi Yhdysvaltain länsirannikolta. Se perustettiin 60-luvun puolivälissä ja orkesterin debyyttialbumin mainitaan vaikuttaneen suuresti muun muassa Fairport Conventionin Liege & liefiin, Incredible String Bandin The hangman’s beautiful daughteriin ja etenkin Crosby, Stills & Nashiin. 1968 ilmestyneellä kakkoslevyllään tämä mainio orkesteri siirtyi debyyttialbuminsa melko perinteisestä folkista ajan hengen mukaisesti rokimpaan, hipimpään ja psykedeelisempään ilmaisuun, säilyttäen kuitenkin juurevan maanläheisyytensä ja kenties viattomuutensakin.

Niin. Näinä täysin käsittämättöminä vaihtoehtoisten faktojen aikoina joku varmaan uskoo tuon. George Cloudy on kuitenkin Suomesta, Etelä-Karjalasta ja 2020-luvulta. Voisi se olla muualtakin. Toisesta ajasta ja paikasta.

George Cloudyn kokoonpano on sama kuin debyyttialbumilla (Hanna Kaskela, Lauri Kuosa, Juuso Partanen, Heikki Pöyhiä), ja kakkoslevyn tunnistaa edelleen George Cloudyksi. Levyn vierailijat ovat yhtä kovia nimiä kuin bändi itse, vähintään: Mikko Kupiainen, Rami Hakala, Esa Niiva ja Ismo Vänskä. Kaikki biisit ovat tälläkin kertaa bändin omaa tuotantoa, Kuosan ja Pöyhiän kädenjälkeä. Kaskela on kirjoittanut lyriikat kahteen biisiin. Tällä kertaa levy on pakattu kunnolla! Digipak monisivuisella kansivihkolla ja komealla kuvituksella. Kuluttaja kiittää!

Olen tyytyväinen, että George Cloudy teki toisen albumin. Nykyaikana monet bändit tekevät vain yhden ja siirtyvät muihin projekteihin. Nämäkin muusikot huseeravat vaikka missä, pieninä palasina on leipä maailmalla. George Cloudy toimii kuitenkin kuin orkesterit vanhoina hyvinä aikoina, se kehittyy. Kaikki ei tullut sanotuksi debyyttialbumilla.

Levyn aloittava Once more round the sun kertoo missä mennään. Hippihommissa. Tunnelma on helisevä ja eteerinen, sumuinen. Niivan saksofoni tuo biisiin asiallisen jatsin tuulahduksen, homma ei leviä ihan ihan pilvijuhliksi. Mieluusti olisin kuullut Niivaa levyllä enemmänkin. Solistina Once more round the sunilla on Kuosa. Liidilaulut jakautuvat levyllä tasaisesti Pöyhiän ja Kuosan kesken, Partanen ja Kaskela saavat molemmat myös omat soolonsa.

Train (Into oblivion) on leimallista Pöyhiää. Kasvava ja rokkaava biisi voisi löytyä Riverdog Samsonin levyltä. Train on upea, pöyhiäläinen mestariteos. Antarcticalla bändi palaa maanläheiseen ilmaisuun melankolisen reippaasti. Partasen haitari ja Kaskelan viulu pääsevät ensimmäistä kertaa kunnolla kuuluviin. Pelkäksi folkrenkutukseksi Partasen laulama biisi ei jää, se paisuu juhlakuntoon. Forces on Partasen lynottmaisen bassokuvion ohjastama komea riffirockhissuttelu. Luulin biisin olevan Pöyhiän käsialaa, mutta Kuosa sen tehnyt on. Järjettömän hienoa meininkiä, tällaista kamaa voisin kuunnella vuorokauden putkeen.

Pöyhiän Summerainissa yhdistyy riverdogmainen hämyily georgecloudylaiseen helinään ja kenties Solar Apparatuksen outoiluun. Wild spirit palauttaa meiningin taas maan pinnalle. Bluesista, CS&Nsta ja Paul Simonista ammentava iloinen laulelma sopii tähän kohtaan just eikä melkein. Lopun psykedeelinen soolo muistuttaa, että hippejä tässä kuitenkin ollaan… Kaskelan laulama ja Pöyhiän stemmoittama Haven for a raven on ihana. Silkkaa Incredible String Bandia, mutta helpommin ymmärrettävässä muodossa. Levyn päättävä Praia on kumarrus debyyttilevyn suuntaan, yksinkertaisen kaunis ja karu päätös levylle, täynnä suurta, hiljaista osaamista. Praia on kuin kunnianosoitus bändille itselleen.

II on upea levy. Minulta kysyttiin kumpi levyistä on parempi, ykkönen vai kakkonen. Ainoa oikea vastaus tähän on, että ne ovat molemmat parempia. Debyytti on akustisuudessa sellaista yhteisöllistä musiikkia, jonka perinteisiä ja juurevia biisejä kuunnellaan kuin kamarikonsertissa, tuolilla istuen. Korviahivelevän kauniin stemmalaulun sävelpuhtautta analysoiden, hurjimmissa kohdissa kenties muutama kelttiläinen perinnetanssihyppy loikaten. Toinen levy kuunnellaan silmät ummessa, muidenkin seurassa yksin, omassa sisäavaruudessa. Mieluiten suitsukkeiden miedossa tuoksussa, lootusasennossa hitaasti keinuen.

George Cloudy ei tehnyt jatko-osaa ykköselle, vaan otti rohkeasti useamman askeleen eteenpäin menettämättä sitä folkin taikaa, joka debyyttialbumilla oli. Ai hitto miten hienosti tämä toimisi keikalla, jos orkesteri pukeutuisi kukkaisvermeisiin, taustakankaalla pyörisivät psykedeeliset värivalot ja lavalla tanssisi harsoihin sun muihin kauhtanoihin pukeutuneita keski-ikäisiä hippityttöjä. Tämän shown jos tekevät, saattavat saada minutkin ihmisten ilmoille miesluolani uumenista.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi