Ala-Tölviön levymessut

-Bläkkis-Pete, moro! Läksit sinäkin messuilemaan.

-Hail Satan ja muita sen kaltaisia asioita! Joo, täällä ollaan taas.

-Joko oot tehnyt löytöjä?

-No kuule! Katos tätä! Mayhemin Deathcrush-orkkis! Oon aika pitkään etsinyt tätä.

-Oho, paljon kärsit?

-En paljon paskaakaan. Kaks ja puol tonnia. Ja tää on lähes VG miinus! Kannet on kyllä aika kehnot. Verta ja spermaa ruikittu päälle.

-Jahas. On sillä hintaa.

-Halpa se oli. Pitää tosin myydä kaikki muut levyt pois, että saan tämän maksettua.

-Ootko Mintti-Masaa nähnyt? Sehän kiersi ennen vanhaan kaikki levymessut, kiistelemässä kuntoluokituksista ja tinkaamassa.

-Masa ei päässyt. Vaimo kielsi.

-Häh? Vaimo kielsi?

-Joo. Masa yritti uskotella sille, että lähtee viikonlopuksi kavereiden kanssa ryyppäämään ja huoriin, mutta vaimo huomasi paikallislehdestä levymessujen mainoksen. Arvasi, että sinne se pyrkii eikä ryyppyreissulle. Eikä päästänyt.

-Kova on kuri Masalla.

-Vaimolle oli kai viimeinen pisara, kun Masa oli myynyt autonsa ja anopin perintöhopeat saadakseen edelliset levyostoksensa maksettua. Sen jälkeen Masa ei ole päässyt yksin mihinkään.

-Elämä on kovaa. Mites Goya-Karjalainen? Se on ihan varmasti täällä.

-On on. Aina se on. Tuolla se menee. Sillä on taas nuo kärryt mukana.

-Joo. Ja täynnä näyttää jo olevan. Goyaa, Claydermania ja K-Teliä.

-Ne nuo myyjät antavat niitä sille ilmaiseksi jo. Ei tartte roudata kaatikselle, kun Karjalaiselle kelpaa.

-Legendan mukaan sillä on yli kaksisataa Summernight moodsia.

-Totta se on. Ja oli kuulemma rakentanut ulkorakennuksen levyjään varten.

-Jep. Itse teki. Kunnan rakennustarkastaja on tosin käskenyt purkaa sen, kun mitään lupia ei ollut. Ja se on ihan hirvee rötiskö, kaatumista vajaa.

-Goya-Karjalainen ei oo ikinä ollut mikään rakennusmies, ei.

-Se mitään muuta osaa kuin levyjä ostaa.

-Eikä mitään muuta kuin halpoja levyjä.

-Tissi-Tero on tietenkin täällä?

-On se. Lymyilee jossain. Sitä pelottaa. Täällä on kuitenkin muutamia naisia.

-Pelkää naisia, mutta sillä on maailman suurin kokoelma tissikantisia älppäreitä?

-On. Kerran kävin siellä kylässä ja näin ne. Seinät täynnä toinen toistaan rivompia levynkansia ja lattia täynnä talouspaperimyttyjä. Ei siellä voinut olla, läksin pois.

-Tero ei oo vissiin ikinä saanut naista?

-Ei ole. Eikä saa.

-Levyjä on kuitenkin. Se on pääasia.

-Kyllä näin on. Ootko itte mitä löytänyt?

-Eiku justiinsa tulin. Mitä tässä nyt on, kolme-neljäkymmentä älppäriä vasta. Sattui tuolla ekalla kauppiaalla olemaan laadukasta kasariheviä.

-Ei oo paljon vielä. Ja enää neljäkymmentä pöytää ratsaamatta.

-Aika huonosti menee joo. Tässä vaiheessa pitäis ehdottomasti olla jo ainakin viiskymmentä levyä plakkarissa.

-Yritä nyt vähän skarpata. Mutta nyt pitää jatkaa kierrosta. Yhdellä myyjällä on kuulemma Osculum Infamen Dor-nu-Fauglith -lp kaupan. Mutta se ei myy sitä, jos ei ostaja pysty todistamaan olevansa true.

-Onnea matkaan.

Mainokset

Jukka Nousiainen – Ei enää kylmää eikä pimeää

Jukka Nousiaisen uuden levyn voisi kuitata sanomalla, että Jukka Nousiaiselta on ilmestynyt uusi levy. Kaikki joita asia koskee, tietävät kuulematta levyn olevan hyvä.

Olen kehunut Nousiaista kyllästymiseen asti ja teen sitä taas. Ei enää kylmää eikä pimeää on yhtä hyvä kuin hänen kaksi edellistä soololevyään. Nousiainen on amatöörimäisyyden ammattilainen ja kuulostaa aina itseltään. Hän ei enää yllätä, eikä se haittaa yhtään. Luin tosin pari päivää sitten uutisen, että Nousiainen liittyy Jolly Jumpersiin. Se yllätti. Mies on nopeampi kuin Dave Lindholm nuorena.

Ei enää kylmää eikä pimeää alkaa hitaalla, melankolisen toiveikkaalla bluesilla. Sen jälkeen seuraa paisuvaa, juurevaa jytää (Aurinko paistaa romukasaan), riffirokkia hienoilla popkoukuilla (Kaikkesi sä annoit), noitalinnamaisuutta ja tehosekoitinmaista kertosäettä (Jukan tehdas) ja lisää jytäbluesia (Pimeä ja kylmä planeetta).

B-puolen Suuret unelmat sisältää tekstissään Talmud Beach -viitteen ja oikeastaan koko levyllä on Talmud-fiilis. Creedence-henkinen 80-lukulainen rokinrenkutus Vielä voisko vähän uskoa ihmiseen on varustettu taas loistavalla kertosäkeellä. Köyhät kyykkyyn on ilkeydessään ja pidätellyssä voimassaan kuin Kauko Röyhkää ja levyn päättävä nimibiisi palaa edellisen albumin psykedeelisiin tunnelmiin.

Ei enää kylmää eikä pimeää on kasvava levy. Se iskee kerrasta ja vielä paranee kuuntelukertojen myötä. Iskevistä biiseistä ja kauniista melodioista huolimatta Nousiaisesta tuskin koskaan tulee suurta kansansuosikkia. Ei sellaisia tule enää kuin laulukilpailuista. Nousiainen on riippumaton, suuryhtiöistä ja maksimaalisesta voitontavoittelusta piittaamaton omaehtoinen toimija, joka haluaa pitää langat omissa käsissään. Vaikka hän tekee lähes kaiken itse, niin tuntuu kuin hän muista diktaattoreista poiketen luottaisi kanssaeläjiinsä ja -toimijoihinsa. Nousiainen vaikuttaa mukavalta mieheltä. Hän on vain niin lahjakas, että pystyy tekemään hommat itse.

Jukka Nousiainen, Mara Balls, Litku Klemetti. Suomen laulaja-lauluntekijä -osastolla on kaikki hyvin.

Near mint, Excellent vai Poor?

-Moi! Mitä äijä?

-Mitä äijä! Tartte keljuilla siinä.

-Oho. Mikä noin risoo?

-Ai mikä risoo? Katso nyt tätä levyä!

-Kamasi Washingtonin uusin näyttää olevan. Mitä siitä?

-Tämän piti olla neljän lp:n paketti. Mutta tänne oli jumaliste piilotettu viides levy tänne kansien sisään.

-Sehän on hieno yllätys!

-Yllätys joo. Ei nettiaikana ole yllätyksiä. Kaikki tiesivät etukäteen, että siellä on ylimääräinen levy mukana.

-Mikä siinä sitten noin ärsyttää?

-Mikäkö? Se piti leikata sieltä kansista ulos se levy!

-Leikata?

-Lei-ka-ta. Oli piilotettu kunnolla, ei ilman teräasetta saanut levyä pois.

-No mitä sitten? Poishan se oli saatava, ei sitä muuten voi kuunnella.

-Mutta kun nyt tämä ei ole enää NEAR MINT tämä levy! Nippa nappa VG miinus. Korkeintaan.

-Voi kauheeta.

-Mattoveitsellä yritin avata. Haava tuli sormeen ja kansi repesi. Katso nyt!

-Ei tuo paha ole, ihan siististi leikattu. Siis tuo kansi. Sormestasi olen huolissani.

-Pilalla. Kannet pilalla. Elämä pilalla.

-Onko se hyvä se piilolevy?

-En tiedä. En ole kuunnellut koko levyä.

-Miksi et?

-No kun kannet on pilalla! En pysty nauttimaan musiikista!

-Jaahas. Elämä on kovaa.

-On. Ei kestä ihminen tällaista. Ensin toista kuukautta odotan levyä, ja sitten käy näin.

-Yritä jaksaa. Miten sinulla muuten menee?

-Ai miten menee?! Katso tätä toista netistä tilaamaani lp:tä. Myyjä sanoi, että kunto on EX plus.

–Roadrunner. Tuttu levy. Miksi sinä sitä kuuntelet? Olet osannut sen ulkoa rippikouluikäisestä asti.

-Ei tätä kuuntelukappaleeksi ostettu. Ostin, koska ennestään ei ole hyllyssä kuin se kälyinen uusintapainos, jonka 80-luvulla hommasin. Pitää olla orkkis.

-Niin? Siinä se nyt on, ole tyytyväinen.

-Tyytyväinen? Piti olla EX plus. Onko tämä muka EX plus?

-Ihan hyvältä tuo näyttää.

-Herra jestas! Selvää pyörökulumaa kannessa! Ja vasen alakulma on ottanut osumaa! Pilalla. Ihan pilalla. In the nudessa kuului yhdessä kohtaa selvä napsahdus!

-Ei se ihme ole, jos yli 40 vuotta vanhassa levyssä kuuluu napsu ja on kannessa kulumaa. Et itsekään ole enää ihan priimakunnossa. On naarmua naamassa ja nivelissä napsuu. Ja mitä sillä kunnolla on väliä, koska et aio levyä jatkossa edes kuunnella?

-Napsu laskee levyn arvoa! Eikä levyn ja kansien kunto ole edes pahinta: tässä on kirjoitusvirhe kansiteksteissä!

-Niin?

-Vuoromies. Tässä lukee Vuoromies! Ei jumalauta sen vertaa oikoluettu, että olisivat nimet oikein. Vuoromies! Ja takakannessa on biisit väärässä järjestyksessä. Ei ihme, että Love meni konkkaan, näin kelvottomalla laadunvalvonnalla. Ja minulta kymppi kankkulan kaivoon taas.

-Kymppi 44 vuotta vanhasta pilalla olevasta levystä on aika paljon, juu-u.

-Reklamoin tietysti asiasta. Myyjä piti hulluna. Uhkasi viidennen puheluni jälkeen poliisilla ja sain bannit huutonettiin.

-Äänilevyistä ei tule sinulle mitään muuta kuin paha mieli. Aina.

-Siirryn – saatana – suosiolla suoratoistoon.

Neulanvaihto-operaatio

Eilen oli pakko vaihtaa levysoittimeeni neula. Parin euron äänilevyllä tekee parhaimmillaan monen kympin vahingon. No, neula oli käyttöikänsä päässä, en syytä tietoisesti huonokuntoisena ostamaani Ritva Oksasen lp:tä tästä katastrofista. Perunapellon näköinen levy oli vain se viimeinen pisara, joka pakotti neulanvaihtoon.

Olin asiaan jo varutunut, Viikarista tilaamani Ortofonin neula oli valmiina. Ihme kyllä jopa löysin sen, vaikka ostamisesta on pari kuukautta. Viimeksi sain etsiä kolme päivää, ennenkuin löysin varmaan paikkaan jemmaamani uuden neulan. Ihme kyllä vaihto onnistui, vaikka en ole sitä tässä soittimessa aiemmin tehnyt. Jämäkkä veto, hellä työntö ja homma oli selvä.

Neulanvaihdon myötä piti soitin tietysti säätää. Eli kierrellä nutikoita. Se oli taas niitä hetkiä, kun kadehdin miehiä, jotka huoltavat autoja, tekevät remontteja, rakentavat taloja, korjaavat sähkölaitteita. Oikeita miehiä. Ei mitään marjanpoimijoita tai kirjastonhoitajia.

Toistaitoisuus kaikessa teknisessä vatkaamisessa harmittaa. Joka kerta levysoitinta säätäessä pitää katsoa Youtubesta video ja lukea netistä ohjeet. Että mitenkä se nyt meni. En tälläkään kertaa jaksanut muuta kuin vääntää kaikki liikkuvat osat vähän sinne päin. Kun kesäloma alkaa, niin sitten viilaan neulapainot ja antiskatingit ja bitchcontrollit viimmesen päälle kuntoon. Ihan varmasti.

En tosin edelleenkään tiedä miten pitch controlia Dualissa veivataan. En osaa katsoa strobolevyä oikeasta kulmasta tai oikeassa valossa tai jotain. Yritin taannoin jopa ladata puhelimeen appsin toimenpidettä varten, mutta ei se androidissa pelittänyt. Eli en osannut. Edellisessä soittimessani homma oli helppoa, koska strobovalo ja pallerot olivat levylautasen reunassa vakiovarusteena.

Vaan soitin soi taas, se on pääasia. Silti joka kunnassa pitäisi olla päivystävä levysoittimensäätäjä, joka hoitaisi tällaiset hommat. Me säälittävät lukumiehet kauluspaitoinemme saisimme keskittyä oleelliseen.

Sen verran homma tympäisi, että olen tämän päivän kuunnellut lähinnä sinkkuja matka-Philipsilläni. Siinä ei tarvitse kierrellä kuin volumepotikkaa. Matkasoittimen jykevä neula kyntää vähän huonompikuntoisemmankin levyn nikottelematta alusta loppuun. Tosin aina kun kuuntelen sinkkuja, takoo takaraivossa, että niitä on metrin verran aakkostamatta. Sitten taas vituttaa.

Levyaddiktin päiväkirjasta, osa 15

En ollut nähnyt rakkaita lapsiani puoleentoista viikkoon, ikävä oli kova. Kun eilen heidät sitten hain kotiin, oli minuutissa täysimittainen sota käynnissä. Verenpaineeni kieppui hengenvaarallisissa lukemissa, tytär itki ja huusi, poika rupesi mököttämään.

Onneksi olen aikuinen mies. Pystyn käsittelemään tällaiset tilanteet analyyttisen rauhallisesti. Aluksi kerroin, että

-minun ja mummon maksamat ulkomaanmatkarahat peritään takaisin viimeistä penniä myöten
-jatkossa on kummankaan kelvottoman kakaran aivan turha odottaa enää koskaan ikinä saavansa hyvistä koenumeroista tai todistuksista yhtään rahaa yhtään keneltäkään
-aivan turha kuvitella yhtään mitään etuisuuksia vastedes, etenkään sinun, rakas tyttäreni
-netti on sitten poikki koko viikonlopun, mahdollisesti koko loppuvuoden
-pleikkariin ei tänä viikonloppuna kosketa, luultavasti ei enää ikinä.

Koska konflikti alkoi niinkin tärkeästä asiasta kuin mansikoiden siivoamisesta, niin ilmoitin vielä, että tähän taloon ei enää ikinä osteta yhtään mansikkaa tai jos ostetaan, niin kumpikaan teistä ei syö niistä ensimmäistäkään. Onko nyt kiva, kun kaikilla on paha mieli? Sen jälkeen takavarikoin nuoremman yksilön puhelimen, sammutin wi-fi:n ja sulkeuduin ovet paukkuen omaan huoneeseeni kuuntelemaan äänilevyjä.

Divarista samana päivänä löytämäni Demonin Taking the world by storm osoittautui yllättäen heavyksi. Yllättäen, koska parilla aiemmalla levyllä bändin ote oli melko progressiivinen. No, ei se oikeastaan yllättänyt, osasin sentään kansikuvasta jotain päätellä. Oikein mainio alansa levy on Taking the world by storm. Demon on pätevä bändi.

Demonin jälkeen kuuntelin päivän toista löytöä, eli Fastwayn Trick or treatia. Sen arvasin kasariheavyksi, mutta ostin silti. Bändin eka lp on meinaan mainiota jytää ja Dave King hieno genrensä laulaja. Muunkin genren. Valitettavasti Fastwayn myöhempi tuotanto ei pärjää debyytille. Jaksoin kuunnella Trick or treatin ensimmäisen puoliskon, sitten alkoi omatunto soimata. Oli pakko miettiä murrosikäistä käyttäytymistäni äskeisessä yhteenotossa.

Poika oli jo lopettanut mököttämisen. Kävin koputtelemassa tyttäreni huoneen ovelle:

-Avaa nyt, en ole enää vihanen. Miulla on vaan asiaa.
-Laita viestiä!

Eihän siinä mikä, pakko nöyrtyä ja avata Whatsapp:

-Anteeksi. Olin liian jyrkkä. Minulla oli niin ikävä teitä, kun ei olla 2 vkoon nähty, ja se ikävä kärjistyi typeräksi riitelyksi, kun viimein nähtiin. Näin se välillä menee. Pitkään aikaan ei ollakaan riidelty.

Puolen tunnin kuluttua tuli vastaus:

-Aha. Ihmettelen että ite huomasit.

Se siitä, rauha maassa, katotaanko tänään Maze runnerin kolmas osa, katotaan vaan. En ymmärtänyt elokuvasta mitään ja lapset huokailivat, kun kyselin mitä milloinkin oikein tapahtuu. Oikea elämä jo on dystopiaa, miksi sitä enää elokuvassa pitää katsoa?

Mitä opin tästä? En mitään. Olisin kyllä lähes 48-vuotisen elämäni aikana jo oppinut, jos olisin. Kannattaa kuunnella Demonia, jos joutuu ottamaan yhteen raivoavan teinipirulaisen kanssa. Se rauhoittaa.

Olen ajatellut kirjoittaa lastenkasvatusoppaan, koska olen aiheen asiantuntija kuitenkin. Lisäksi odottelen isänpäivän kieppeissä postia MLL:lta tai joltain valtiolliselta instanssilta, sillä on kai minun joskus saatava se vuoden isä -palkinto!

Avaruusasema – Ensimmäinen

”Sekakaloja, ahvenia ja teeriä.” Tämä kenraali Airon lause pyöri päässäni Avaruusasema-nimisen orkesterin levyä Ensimmäinen ensimmäistä kertaa kuunnellessani.

Avaruusaseman Ensimmäinen on imatralaislähtöisten ykkösketjun muusikoiden tekemä projekti, jossa he terapiamielessä vaihtavat vapaalle ja oikeiden bändiensä rinnalla meditoivat ja leikkivät sgt. peppermäisesti ja kingstonwallisti Radioheadia ja Meddlen aikaista Pink Floydia. Tämän he tekevät kuitenkin millään tavalla retroilematta tai menneisyyttä tributoimatta. Avaruusasema onnistuu kuulostamaan uudelta ja silti tutulta, helposti päähän tarttuvalta musiikilta.

Ensivaikutelmani Avaruusaseman levystä oli, että liian pitkällä cd:llä oli liian monta liian pitkää toisiinsa sopimatonta kappaletta. Liikaa tavaraa, liikaa genrejen sekamelskaa. Kuuntelukertojen myötä palaset alkoivat kuitenkin loksahdella kohdalleen. Linjattomuus muuttui jatkumoksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Pitkien biisien meditatiivinen ja mantramainen ote vei mennessään.

Avaruusaseman debyyttilevyn tunnelmat vaihtelevat kitaravetoisesta pop-ambientista punk-henkisen suomirokin kautta laiskankeinuvaan hiphop-grooveen ja syntikkasuhinoista bluesin kautta laulelmaan. Vaikka muutamat kappaleet alkavat täysin levyn tunnelmaan sopimattomasti, ne loppujen lopuksi muotoutuvat sellaiseksi avaruusmusiikiksi, jota bändi tekemisellään hakee. Paras esimerkki tästä on hiphoppina alkava Pinnan alla, joka muuttuu hiljalleen upeaksi groovejamitteluksi. Avaruusaseman meditatiivinen ote on niin hypnoottinen, että jopa pelkkä minuuttitolkulla jatkuva rumpukomppi pitää kiinnostuksen yllä.

Ensimmäinen olisi ehkä ollut parempi pelkkänä instrumentaalilevynä. Heikki Pöyhiä on yksi tämän valtakunnan komeaäänisimmistä laulajista enkä ymmärrä miksi hän ei laula levyllä enempää. Tai ainakaan en tunnista hänen ääntään kuin yhdellä biisillä. Ei Pöyhiän kaltaista lahjakkuutta kannata pitää bändissä rivimiehenä. Levyllä vierailee laulamassa Walleniuksen siskokset Meri ja Tuuli, mutta heidän osuutensa jää hieman vieraaksi. Biisit olisivat sopineet paremmin heidän omalle levylleen. On älytöntä jättää Pöyhiän potentiaali käyttämättä, joten olisi ollut parempi jos levyllä ei olisi laulettu ollenkaan.

Avaruusasemassa soittaa koko Riverdog Samson: Pöyhiä, Ville Wallenius ja Pekka Ranta. Avaruusasema ei kuitenkaan ole Riverdog Samson, vaan Walleniuksen ja minulle enestään tuntemattoman Roy Heinon projektibändi. Vaikka Ensimmäinen on kaikessa sekavuudessa onnistuttu pitämään yhtenäisenä kokonaisuutena, voisi ajatusleikkinä tuumia olisiko biisien Vapaamatkustaja, Musta kissa, Vieras saapuu asemalle ja Pari setelii ympärille voinut rakentaa toisen albumin ja pitää Ensimmäisen ambienthenkisenä instrumentaalifiilistelynä.

Ensimmäinen on on hemmetin hyvä levy, mutta minä haluan Riverdog Samsonia! Se, että Avaruusasema on hyvä ja että siinä soittaa koko Riverdog Samson ei riitä. Avaruusasema on kaikessa komeudessaan vain välipala ennen seuraavaa Riverdog Samsonin albumia.

Maaginen Teatteri – Välkkyvät elokuiset ruohonpinnat

Maaginen Teatteri soitti rokkia jo edellisellä Kun minua ei enää ole -levyllään, mutta silti uuden albumin rajuus yllätti. Kitarat murisevat ja rämisevät äkkivääriä riffejä, basso möyrii kunnolla, rumpalilla on svengi ja hiki. Bändin hieman turhan taiteellisesti nimetty Välkkyvät elokuiset ruohonpinnat on päällekäyvä räyhärocklevy. Maagisessa Teatterissa on voimaa. Välillä se näytetään suoraan, välillä se väijyy uhkaavasti taustalla. Puolet levyn biiseistä on vauhdikkaita ja rankkoja runttauksia, puolet hitaampia, mutta yhtä rankkoja.

Aloitusbiisi Levottomuus ja minä on ihastuttavan riipivää ja rajua, tutunkuuloista suomirokkia Kauko Röyhkän malliin. Röyhkästä muistuttaa myös toinen ankara biisi, Tiikeri ja sika. Siinä on Röyhkän lisäksi Radiopuhelimien funkia. Huono häviäjä menee samaan rankkuuden kategoriaan, kuten myös Kiireinen mies, vaikka se on melkein slovari. Kappale on suoraan nykymaailmasta: on hirmuinen kiire päästä tekemään ei mitään hyödyllistä. Biisi päättyy ovelasti linnunlauluun. ”Minä olen tämä kiireinen mies eikä mulla ole kiire.”

Levyltä löytyy myös Pelle Miljoonasta muistuttavaa reggaeta Armokuolemassa ja Läpinäkyvää sisältää modernia räppitatsia ja hiphop-elementtejä. Slovareissakin Maaginen Teatteri onnistuu pitämään vahvan rock-otteen. Levyn nimibiisissä laulaja Simo Hyvönen kuulostaa hieman Esa Elorannalta ja kappale on muutenkin garbomainen. Levyn päättää huikaisevan komea Neilikkakuun taika, joka pidätellyssä voimassaan on melkein pelottava.

Levyn kaikki kappaleet ovat Anssi Peuhkurisen käsialaa ja Simo Hyvönen on selkästi orkesterin keulahahmo. Hyvösen 80-lukulainen punk-ääni on oleellinen osa orkesterin olemusta. Bändilevy tämä silti on, sen kuulee. Maaginen Teatteri on yhteisellä asialla. Usealla biisillä mukana oleva trumpetti tuo musiikkiin jännittävää kohtalonomaisuutta, hienoiten levyn lopussa.

Vaikuttava levy, vakuuttava. Kuuntelin sen viikon aikana useaan kertaan työmatkallani, se vaati monta kuuntelua kolahtaakseen. Viimeisimmällä kuuntelukerralla pää heilui ja melkein koko auto heilui, kun käsi hakkasi rattia. Niin hyvältä Maagisen Teatterin rock tuntui.