Anonyymit addiktit, 75. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Ostit tänään kaksitoista laserlevyä.

-Nyt on ostajan markkinat. Vielä.

-Miten päädyit töihin mennessäsi ostamaan kaksitoista laserlevyä?

-Kaikki lähti siitä, että nukuin huonosti.

-Niin?

-Minulla oli iltavuoro. Heräsin silti jo kuuden jälkeen. En jaksanut nysvätä kotona koko aamupäivää.

-Muutenkin nysväät kotona kaiken vapaa-aikasi. Räpläät puhelintasi, tai mitä nyt milloinkin räpläät. Miksi et tänään?

-Ei huvittanut. Päätin käydä Lappeenrannan Sumassa.

-Nukut huonosti ja heräät liian aikaisin aina. Et kuitenkaan aina iltavuoroon mennessäsi tee ylimääräistä 80 kilometrin lenkkiä Lappeenrannan kautta, lisäten jo muutenkin ylipitkää työmatkaasi. Joten selitä.

-Itse asiassa se oli Helsingin sanomien vika.

-Helsingin sanomien vika?

-Niin. Helsingin sanomissa oli kolumni, jossa muisteltiin Miika Tenkulaa. ”Musiikillisen neron kuolemasta kymmenen vuotta”, tai jotain sellaista.

-Niin?

-Rupesin miettimään, että oliko Tenkula musiikillinen nero. Sen selvittämiseksi kuuntelin koko alkuviikon Sentencediä työmatkoillani.

-Miten tämä liittyy siihen, että päädyit aamulla Lappeenrantaan?

-Halusin lisää Sentencedin levyjä. Minulla ei ollut niitä ennestään kuin viisi.

-Löytyikö niitä Lappeenrannasta?

-Löytyi. Yksi. Down.

-Ajoit ennen töihin menoa 120 kilometriä Lappeenrantaan saadaksesi yhden Sentencedin levyn?

-Ei se ollut ainoa syy.

-Vaan?

-Puhuin eilen kollegani kanssa Garbagesta.

-Sinua on kielletty puhumasta äänilevyistä työpaikallasi.

-Tämäkään ei ollut minun syytäni. Keskustelimme RDA-standardin vaikutuksista musiikin sisällönkuvailuun asiakasnäkökulmasta. Päädyimme Garbageen.

-Ja?

-Ostin Sumasta Garbagen neljä ensimmäistä albumia.

-Neljä?

-Sain halvalla.

-Ovatko ne edes hyviä?

-Missä välissä minä niitä muka olisin vielä kerinnyt kuuntelemaan?

-Niin. Pääasia on levyjen ostaminen. Ei kuuntelu.

-Niin.

-Entä nämä muut. Kaksi Stam1naa, kaksi Mokomaa? Sinä et edes pidä nykymetallista.

-Kotiseuturakkaudesta ostin ne. Molemmat bändit ovat meiltä päin. Noin niinkus laajasti ottaen meiltä päin. Ja pidän minä hyvästä metallista. Sentencedistäkin.

-Olet aina väittänyt, että et tunne kotiseuturakkautta.

-Musiikillista sellaista tunnen.

-The John Butler Trio. Mikä tämä on?

-En tiedä. Mutta oli kontrabasso takakannessa, sen on siis pakko olla hyvä.

-Tuplakokoelma The story of northern soul? Sinulla kymmenittäin soulkokoelmia hyllyssäsi ennestään.

-Mutta ei just tätä.

-PJ Harvey?

-Sekin jäi 90-luvulla väliin. Nyt on tullut aika. Tosin tämä levy on tältä vuosituhannelta.

-Aika on tullut, kyllä. Ostit tänään kaksitoista laserlevyä. Eilen yhden, sen lisäksi kolme lp:tä. Joko riittää tälle viikolle?

-Charles Bradleyn Black velvet– ja Absoluuttisen Nollapisteen Simpukka-amppeli -lp:t ovat vielä tulossa. Ja Rauman Arilta nippu sinkkuja.

-Charles Bradley?

-Kollega esitteli viime viikolla hänen viimeistä levyään luetteloidessaan sitä. Epäili, että voisin tykätä. Tykkäsin, tilasin.

-Kollegasi vika tämäkin?

-Niin.

-Kaikki on aina jonkun muun vika? Hesarin, kollegoiden, olosuhteiden?

-Niin.

-Selvä. Entä oliko Miika Tenkula musiikillinen nero?

-Neroudesta en tiedä, mutta hienoja, melodisia kitarasooloja hän soitti, ja hyviä biisejä teki. Siinä on yhdelle miehelle jo ihan tarpeeksi.

-Eli sinun pitää ostaa ne vielä puuttuvat muutamat Sentencedin levyt?

-Minun pitää ostaa ne vielä puuttuvat muutamat Sentencedin levyt, kyllä.

Mainokset

Laserlevy on tulevaisuuden formaatti

Hei sinä setämies siellä! Juuri sinä. Sinä, joka edelleen verhoat rimppakinttusi mustiin pillifarkkuihin ja vartalosi bändipaitaan sekä hihamerkein koristeltuun farkkutakkiin, kuten 35 vuotta sitten, vaikka kaljamahasi saa sinut näyttämään niissä vetimissä ylipainoiselta vesilinnulta. Ja sinä täti-ihminen, joka vuonna -85 näytit samalta kuin edellä mainittu mies poikana, paitsi että sinulla oli enemmän meikkiä ja parempi perse. Diggasitte silloin heavyrockista, joka yks kaks muuttui tukkaheavyksi, ettekä sen jälkeen ole suosikkimusiikkianne vaihtaneet. Ette koskaan kasvaneet aikuisiksi, ainakaan te setämiehet. Tässä on juuri teille täsmäsuunnattu uusi cd: Vandenberg’s Moonkings – Rugged and unplugged.

Jep. Olen ostanut tänä vuonna paljon myös c-levyjä. Niissä on ostajan markkinat. Kannattaa poimia niitä divareista ja kirpputoreilta puoli-ilmaiseksi nyt, ennen kuin joku keksii, että ne ovat hip ja cool, ja hinnat pompsahtavat pilviin. Olen tehnyt hyviä löytöjä. Luultavasti teen niitä jatkossakin, sillä ihmiset ovat konmarituksen jälkeen innostuneet kuolinsiivouksesta. Eli luopuvat lopuistakin tavaroistaan. Jo vain se minulle sopii! Laserlevy on tulevaisuuden formaatti.

Moonkingsin Rugged and unplugged on kasariheavya ilman heavya. Se on akustisilla kitaroilla säestettyä riisuttua tukkaheviä jo kaljuille, tai vasta kaljuuntuville vanhoille heavyreliikeille. Bändin liideri Adrian Vandenberg teki 80-luvulla nimellään laadukkaita alan levytyksiä, ja liittyi sitten Whitesnakeen. Moonkingsin solisti Jan Hoving on kelvollinen Coverdale-stuntti. Rugged and unpluggedia te sedät ja tädit voitte kuunnella vaikka lapsenlapsenne olisivat kylässä, tai puolisonne kärsisi kuulovauriosta. Ihan kiva levy, ja sopivan lyhyt. Ei tätä kerralla pitempään jaksaisi.

Sen sijaan myös heräteostamani Ruotomielen Koiruohobluesband on aivan helevetin kovaa ja äänekästä rokkia. Rock’n’rollia. Pyöreää, kulkevaa musaa. Sellaista 70-lukulaista katurokkia. Sitä mitä 80-luvulla teki Hanoi Rocks, sitä mitä tämän vuosituhannen alussa teki Flaming Sideburns, sitä mitä tekee joku joka sukupolvessa. Tyylinmukaisesti Koiruohobluesbandilla on komea King Crimson -kunnianosoitus (21st century schizoid man -saksofoni), ja yli kymmenminuuttisessa Marrasenkelissä pannaan jo ihan jatsiksi. Pelle Miljoonakin saa huomiota osakseen, kunnioittavasti. Loistava levy, jota eräs musadiggari yritti jo aiemmin minulle myydä. Nimen perusteella päättelin bändin olevan nykymetallia tai CMX-klooni, joten jätin väliin. Olin taas kerran ennakkoluulojeni vanki. Nyt minulla on Koiruohobluesband-cd:n lisäksi Jytisevä voima -lp, ja Delta city -cd on Äksältä tulossa. Niin se käy.

Olen pitkään ajatellut tutustuvani orkesteriin nimeltä Kyuss. Yks kaks esimieheni ilmoitti, että hänellä on myytävänä neljä Kyussin cd:tä. Ilmeisesti työhuoneessani on salakuuntelulaitteet tai tietokonettani valvotaan. Oli miten oli, nyt hyllystäni löytyy bändin albumit Kyuss, Wretch, …And the circus leaves town ja Blues for the red sun. Jotain niistä jo työmatkallani kuuntelin. Semmoista Black Sabbath -henkistä ankaraa junttausta se oli, onneksi Sabbathin tavoin nyanssirikasta. Odotan sopivaa mielentilaa tutustuakseni niihin tarkemmin.

Mitähän kaikkea muuta olen tänä vuonna cd-formaatissa hankkinut? Black Label Societya, joka kuulostaa aina samalta, paitsi jos se soittaa akustisesti, ja silloinkin se kuulostaa melkein samalta. Red Hot Chili Peppersiä, jonka MTV loppuunkulutti ysärillä, mutta joka nyt kuulostaa ihmeen tuoreelta. Mokoman Kuoleman laulukunnaat, joka on aika rankkaa kamaa meiksille. Cranberriesiä, jonka No need to argue jäi vuosia sitten exälle. Songs of Anarchy -kokoelmia. En muista enää.

Onneksi antikvariaatti Suma muutti Imatralla isompiin tiloihin, että kaikki kuolinsiivoojilta tulevat cd:t sinne siksi aikaa mahtuvat, kunnes siirtyvät sieltä minulle.

Faarao Pirttikangas & Nubialaiset – Syvä Sawo

Ennakkotilasin Faarao Pirttikangas & Nubialaisten uuden albumin heti, kun se oli mahdollista. Ennakkotilasin, vaikka olin hieman epäileväinen, että vieläkö homma kantaa. Pirttikangas eri kokoonpanoineen on vääntänyt omanlaistansa meininkiä jo 20 vuotta, liekö enää mitään sanottavaa.

Syvä Sawo osoittaa, että on. Sitä sanottavaa. Se lähde, josta Pirttikangas ammentaa, se ei vähällä tyhjene. Hän nimittäin ammentaa kaikesta. Nyt entistä enemmän itäisiltä mailta. Egyptistä, Intiasta? Jostain sieltä, olen huono maantiedossa. Albumi esimerkiksi alkaa zeppeliinimäisen funkisti Kingston Wallin mieleentuovalla riffillä, ja jostain itämailta zeppelinit ja wallitkin ideoitaan hakivat. Syvä Sawo on malliesimerkki kulttuurien onnistuneesta sekoittamisesta: itämainen rakkaus kohtaa savolaisen hulluuden, afroamerikkalaisen jumalanpalveluksen kiihko rekilaulut. Pirttikankaan aiempi synkkä luterilaisuus loistaa poissaolollaan Syvällä Sawolla. Nubialaiset ovat nyt iloisia, viulut soivat ja rock’n’roll raikaa.

Katsoin ennen levyn saapumista nimibiisin musiikkivideon. Säikähdin, että nyt ne tekevät huumorimusiikkia! Siitä en pidä, mutta pidän musiikista, jossa on huumoria. Sitä on rock’n’rollissa, sitä on bluesissa, sitä on gospelissa. Ja sitä on Pirttikankaassa, Syvällä Sawolla enemmän kuin aiemmin. Huumori ja monimerkitykselliset tekstit ovat aina olleet osa mustaa musiikkia. Tietenkin ne silloin ovat osa myös savolaista mustaa musiikkia. Huumorimusiikkia Syvä Sawo ei silti ole.

Parhaina esimerkkinä Syvän Sawon huumorista ja hyvästä mielestä ovat nimibiisi, loppuaan kohti saksofonin johdattamaksi iloiseksi rock’n’roll-kohkaukseksi muuttuva raaka blues Paha hattara, sekä iloisella pelimanni- ja havaiji-meiningillä varustettu Henki höyryää. Pirttikankaan aiemmin ehkä kiero ja synkähkö huumori on nyt reipasta. Silti tämä on selkeää paholaisen musiikkia. Silti tai siksi. Sen todistaa parhaiten Tanssi hohtava mamma, joka on tekstiltään hauska, musiikiltaan aavemainen.

Välillä savolainen itämaisuus yhdistyy Mississippi John Hurtin näppäilyyn ja vuoristomusiikilla maustettuun viihdeiskelmään, välillä suomalaiseen kansanmusiikkiin, jopa virsimäiseen kuorolaulantaan. Vesterisen raato markkinahenkisenä kuplettirallina on levyn ainoa hieman heikompi kokeilu.

Syvä Sawo on yleisöystävällisintä Faaraota ikinä. Lähes radiokelpoista. Silti se ei ole menettänyt omaperäisyyttään ja vakuuttavuuttaan. Kansitaiteeltaan albumi on parasta Pirttikangasta, tutkimista ja lukemista riittää monen kuuntelun ajaksi. Soittajatiedoissa olisi tosin tarpeen, että kerrottaisiin kuka on tehnyt mitä. Nyt en esimerkiksi tiedä kuka on toinen solisti kappaleella Henki höyrytköön. Ehkä se vielä kansiteksteistä löytyy, kun aikani tutkin.

Pyrintöni äänilevytetyn uuden musiikin suhteen keskittyvät nykyisin pitkälti kotimaisiin artisteihin. Ehkä se on tervettä itsesuojeluvaistoa: en epäile, etteikö maailmalla tehtäisi jatkuvasti yhtä hyvää musiikkia kuin Suomessa, mutta ei kenenkään aika eivätkä rahat riitä kaikkien maailman äänilevyjen ostamiseen. Faarao Pirttikangas & Nubialaiset vastaa kymmentä ulkomaalaista orkesteria, joten en kanna asiasta murhetta.

Anonyymit addiktit, 74. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Hyvää ystävänpäivää.

-Taidat vittuilla.

-Olet taas sössinyt asiasi ja kaikki vihaavat sinua.

-Minkä minä sille voin, että kaikki maailman ihmiset ovat aina väärässä. Tai että kukaan ei tule toimeen kanssani. Opettelisivat olemaan.

-Itsessäsi ei ole mitään vikaa?

-Miten minussa nyt mitään vikaa voisi olla?

-Olisiko sinun aika katsoa peiliin?

-Katson lähes joka päivä.

-Ja mitään vikaa ei peilikuvassa ole?

-Ei. Peilissä se vika on, jos kuvassa on jotain pielessä.

-Selvä. On varmasti vaikea elää maailmassa, jossa ainoana on aina oikeassa.

-Ei se helppoa ole. Lähinnä surullista. Pentti Linkolan sanoin: elämässä on kyllä iloja, mutta suruja on aina paljon enemmän.

-Kaikesta huolimatta tälläkin viikolla on iloja ollut?

-Aika vähän. Vasta kaksi äänilevyä olen ostanut. Kaksi onneksi tulee huomenna. Agentsin ja Faarao Pirttikankaan uusimmat.

-Mitkä ne kaksi jo ostamaasi ovat?

-Bonnie ’Prince’ Billyn I see a darkness ja Beckin Odelay.

-Mikä laukaisi ostoreaktion näiden vanhojen levyjen suhteen?

-Tuli pakonomainen tarve saada yksi The Cardigansin levy. Ostin First band on the moonin. Postimaksuja säästääkseni oli tilattava siihen rinnalle myös jotain muuta.

-Miten päädyit juuri näihin kahteen albumiin?

-En keksinyt mitään tähdellistä ostettavaa, joten selasin 1001 albumia jotka jokaisen on kuultava edes kerran eläessään -kirjaa 90-luvun kohdalta. 90-luvun musiikki jäi reaaliaikana jotenkin väliin, haluan nyt sivistää itseäni sen suhteen. Näihin tällä kertaa.

-Luit kirjasta mitä levyjä haluat ostaa?

-Lukeminen kannattaa aina. Beckiltä minulla on joku levy jo ennestään hyllyssäni, mutta Bonnie ’Prince’ Billy oli ennestään tuntematon. Tai yhdellä Johnny Cashin albumilla on versio I see a darknessin nimibiisistä, mutta muuten en hänen musiikkiaan ennestään tuntenut.

-Eikö olisi järkevämpää kuunnella suoratoistopalvelusta mitä kannattaa ostaa kuin lukea kirjasta? Kirjoittajilla voi olla huono musiikkimaku.

-Painettu sana on aina painettu sana. Luotan edelleen ammattitaitoisiin musiikkitoimittajiin, ja kyseinen kirja on osoittautunut ennenkin asialliseksi arvioinneissaan.

-Olet siis täysin kepilläohjattava, kaikin puolin huijattavissa oleva yksilö.

-Kirjastoalan ihmisenä osaan suodattaa oikean tiedon väärästä.

-Kuten sen, että sinussa ei ole mitään vikaa, vaan kaikissa muissa on?

-Se on fakta.

-Selvä. Oliko The Cardigans hyvä?

-Oli. Olisi pitänyt samalla ostaa myös Gran turismo.

-Ja nyt olet sen tietysti jo tilannut?

-En. Pitää ensin taas selata sitä kirjaa, että löydän muutakin ostettavaa, ja säästän postikuluissa.

Janne Westerlund – Bell

Synkkä, synkempi, Janne Westerlund. Ostin Janne Westerlundin uuden lp:n. Sen nimi on Bell. Sen rinnalla Westerlundin kaksi edellistä synkkää sooloalbumia ovat melkein iloisia.

Westerlundin Marshland-lp pääsi muutama vuosi sitten yllättämään. Hienoudellaan. Ostin sen kansikuvan perusteella. Vasta kotona tajusin, että Westerlund on Sweetheart-äijä. Riitaoja-äijä, Circle-äijä. Mitä näitä nyt on. There’s a passage pari vuotta sitten ei enää yllättänyt. Ihastutti vain. Oli päivänselvää, että ostan myös uuden Bell-lp:n.

Marshland ja There’s a passage ovat aika blues. Alkukantaisen blues. Bell on myös, eri tavalla. Sitä ei voisi arvostella Blues Newsissä, Marshlandin olisi voinut. Bell on blues kuin Nick Cave toisinaan. Täysin omalla tavallaan, omintakeisen juurevasti. Appalakkien vuoristomusiikki kohtaa körttiläisyyden, synkimmän suomalaisen kansanmusiikin. Shamanistista rituaalimusiikkia kaupunkilaisen tyylikkäästi, ilman metsää ja nuotiota. Kuin Westerlund olisi poiminut aiemmilta levyiltään kaikki synkät elementit, yhdistänyt ne krautrockin junnaavaan hypnoottisuuteen, vailla rockin äänekkyyttä. Silti tämä on enemmän rock kuin moni muu.

Bell on pelottava. Pelottava, vaikka esimerkiksi Talking lake on kuin vanha ukko soittaisi banjoa vuoristomökin terassilla. Biisin tunnelma ei kuitenkaan ole leppoisa, ei sinne päinkään. Albumin pelottavuus hellittää vasta viimeisellä biisillä: Tall ships päättää levyn toiveikkaasti. Surumielisen toiveikkaasti, mutta pienen pienen valonsäteen se levylle kuitenkin tuo.

Bellin musiikki on kasvavaa. Se on pienimuotoista, mutta suurta. Siinä on suunnatonta voimaa ja Westerlundin vanhassa lauluäänessä on vampyyrimaista vuosisatojen patinaa. Jos haluat musiikkisi iloisena, reippaana ja kevyenä, pysy Bellistä kaukana. Jos haluat vaikuttua, keskittyä ja pikkuisen pelätä, ota Bell kuunteluun. Älä kuuntele morkkiksessa.

Kun ennakkotilasin Bellin, tilasin samalla myös kaksi muuta Westerlundin tähdittämää lp:tä. Bensiinin R:n ja Plain Riden Skeleton kitesin. Skeleton kitesin kuuntelin vasta kerran, joten ei siitä sen enempää, mutta jumaliste miten rankka on R. Kuin Sweetheartin ja Radiopuhelimien ristisiitos. Teki hyvää pitkästä aikaa kuunnella räminää, vaikka en tiedä miten vakavissaan R on tehty. Bellin kanssa ei tarvitse hetkeäkään miettiä ollaanko tässä nyt tosissaan. Kyllä ollaan. Ihmeellinen monilahjakkuus tämä Westerlund. Eikä suinkaan ainoa sellainen Suomessa. Meillä on musiikillisesti kaikki hyvin.

Anonyymit addiktit, 73. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Pitkästä aikaa. Missä olet piileskellyt?

-Autossa ja lumitöissä, väliajat töissä tekemässä projekteja. Lopun aikaa olen nukkunut. Tai yrittänyt nukkua.

-Et siis ole levyjä ostanut?

-Niin no.

-Lupasit itsellesi, että tänä vuonna vähennät äänilevyjen oston minimiin. Onnistuiko?

-Ei.

-Miksi edes yritit?

-Petän itseäni aina kun mahdollista.

-Käydään läpi tämänvuotiset ostoksesi.

-Ei käydä.

-Miksi ei?

-Meillä ei riitä aika.

-Käydään läpi joitakin tämänvuotisia ostoksiasi.

-Selvä.

-Aloitetaan tästä viikosta. Rainbown live vuodelta -84. Tripla-lp + tupla-cd. Miksi?

-Siksi koska se on Rainbown levy.

-Onko se hyvä?

-Puolet on. Blackmore on hyvässä vedossa. Levyn loppupuoli on kyllä aika tuskallista kuunneltavaa, koska Joe Lynn Turner jotenkin menettää kiinnostuksensa biiseihin. Rumpu-, kitara- ja kosketinsoitinsoolot ovat aina tuskaa. Bassosoolo puuttuu, Luojan kiitos.

-Onko levyllä Smoke on the water?

-On. Varsinainen antikliimaksi. Varmaan huonoin hyllystäni löytyvä Smoke on the water -versio. Ja se on paljon se.

-Eli täysin turha ostos?

-Ei tietenkään. Se on Rainbow.

-Selvä. Janne Westerlundin Bell-lp?

-Westerlund on laadun tae. Ostin samalla myös Bensiinin ja Plain Riden lp:t.

-Cardigansin First band on the moon?

-Joku kehui, huomasin etten tunne, ostin yhden. Oli tutun kuuloista. Varmaan soi 90-luvulla radiossa.

-Litku Klemetin sinkku ja Päivä päivältä vähemmän -lp?

-Sisäinen pakko ostaa kaikki Klemetin julkaisut.

-Neil Youngin ja Crazy Horsen Everybody knows this is nowhere -lp?

-No kun kaveri myi ja tehtiin vaihtokauppoja. Vein hänelle laatikollisen sinkkuja ja toin vaihdossa muutaman lp:n ja sinkun. Jazz Gillumin sain kaupanpäälle ja pari etno-lp:tä.

-Ruotomielen Jytisevä voima -lp?

-Pari viikkoa sitten ostamani Koiruohobluesband -cd oli niin hyvä.

-Kolme Black Label Societyn cd:tä?

-No kun työtoveri myi.

-Neljä Kyuss-cd:tä? Neljä?

-Siis tämä työtoveri luopuu levyistään. Tai oikeastaan poikansa levyistä, mutta siitä ei saa puhua.

-Kaksi Red Hot Chili Peppersin cd:tä?

-Sain melkein niinkus kaupanpäälle. Annan ne tyttärelleni, jos hän ne haluaa. Ehkä.

-Kaikki nämä tällä viikolla?

-Jep.

-Eiköhän tämä istunto ollut tässä.

-Eikä! Puhutaan viime viikon hankinnoista. Ja sitä edellisen. Tämä on kivaa!

-Ei muuten puhuta.

-Miksi ei?

-Tämän ei ole tarkoitus olla kivaa. Puhutaan siitä, että sinun pitää vähentää äänilevyistä puhumista.

-Häh?

-Oletko huomannut, että sinulla ei enää ole ystäviä?

-Öö… niin, no. En ole ajatellut asiaa.

-Oletko huomannut, että työtoverisi välttelevät sinua?

-Aika rauhassa olen tosiaan saanut olla kahvihuoneessa.

-Tiedätkö mistä se johtuu?

-En.

-Kukaan ei enää jaksa kuunnella äänilevyjuttujasi. Ketään ei kiinnosta. Aikaisemmin he jaksoivat teeskennellä kiinnostunutta, mutta rajansa kaikella.

-En minä niistä niin paljoa puhu.

-Kyllä puhut.

-No kun ne kiinnostavat minua.

-Vaan ketään muuta ei.

-Onko näin?

-On. Luultavasti asia viedään kohta luottamusmiehen tietoon, ja varoituksesta on puhuttu.

-No jopas.

-Niinpä. Lupaatko vastedes olla puhumatta äänilevyistä työtovereillesi?

-Joo, tietysti. Ehkä. Jos puhun vain vähän?

-Et ollenkaan.

-Hyvä on, lupaan.

-Hienoa.

-Heti ensi viikon jälkeen lakkaan puhumasta. Ensi viikolla meinaan pitäisi tulla postista Bonnie Prince Billyn ja Beckin lp:t ja perjantaina ilmestyy Faarao Pirttikankaan uusin sekä Agentsin ja Ville Valon yhteistekele! Saanhan minä vielä niistä puhua, saanhan?

RuoTo – Alisessa salissa

Me ukkoina jo syntyneet aina välillä huolestumme kitararockin tulevaisuudesta. Sitten RuoTo tulee ja julkaisee vuoden 2019 alkajaisiksi levyn, jonka riffit rouhivat sydänalaa, ja jonka viimeisen biisin aikana kehon läpi kulkevat kylmät väreet. Voimme nukkua yömme rauhassa, me tulevaisuudenmurehtijat.

RuoTon edellinen albumi, Talvenselkä, oli progen ja jytän marinoimaa folkrokkia, sielunveljet-suomalaista ankaraa kansanmusiikkia. Se oli omperäinen, kansiaan myöten omanäköisensä paketti pohjoista hulluutta ja herkkyyttä. Hieno, aikaa kestänyt albumi, aika on sitä jopa entisestään parantanut.

Nyt RuoTo on Alisessa salissa -albumillaan uudistunut. Uudistuminen on vaarallista, joskus vaarallisempaa kuin olla uudistumatta. Talvenselän lapsenomaisuus ja viattomuus on jäänyt taa. Onnistuneesti. Viattomuuden tilalla on rankkuus. Rankkuus ja synkkyys. Edellisen levyn proge-elementit ovat vaihtuneet murskaaviin heavyriffeihin, kitara ja basso möyryävät kuin muinaiset hirviöt helvetin syövereistä. Alisessa salissa on miehekästä, vahvaa, lähes pelottavaa jytää. Turhaan ei kansiteksteissä lue ”tämä on kova paikka.” RuoTon musiikki on nyt niin kovaa, että siitä ei pääse läpi.

Alisessa salissa on kuin historiallista jatkumoa viiden ensimmäisen albumin Black Sabbathille. Master of realityn aikainen Sabbath nai Wolfmotherin, ja kohtaa groovaavaksi heitäytyneen Kotiteollisuuden. Välillä piti kansiteksteistä tarkistaa, että lukeeko soittajatietojen kohdalla Butler – Iommi – Ward. Perttu – Oinas-Panuma – Vähkyrä siellä kuitenkin lukee.

Kaikki biisit ovat kitaristi-laulaja Ossi Oinas-Panuman käsialaa. Sydänalaa puristavan jykevien kitara- ja bassosoundien rinnalla Oinas-Panuman herkkä lauluääni on oleellinen osa bändiä. Se luo kontrastia, valoa ja varjoa. Pelkkää jyräystä Alisessa salissa ei ole, hiljaisia hetkiä on myös. Nekin säälimättömän pelottavia, hengähdystaukoa ei anneta. RuoTon soitto on päällekäyvää, mutta ei nyanssitonta. Siinä on elävää rumpalointia myöten samaa vapautta, ilmavuutta ja tilaa kuin alan esi-isillä. Ja mikä tärkeintä, RuoTo kuulostaa edelleen itseltään.

Alisessa salissa jatkaa kansiltaan samaa tyylikästä linjaa kuin Talvenselkä. Kannen kuvassa Ossi Oinas-Panuma leikkii pikkupoikana lätäkössä poroaidan vieressä, sisäkannessa hän bändikavereidensa kanssa nostaa käsillään poronsarvia järvestä. Etukannen alakulmassa on Samuli Paulaharjun tallentama painajaisristi. Jotakuinkin täydellisesti levyn sisältöä kuvastavat kannet. Mystiset, pohjoiset, pelottavat, silti lämpimät.

Albumin aloittava nimibiisi vetää hiljaiseksi. Jykevääkin jykevämpi basso tuntuu vatsanpohjassa, mytologinen teksti vie jonnekin syvälle. RuoTo on paitsi maanläheinen bändi, myös maanalainen. En väitä ymmärtäväni kaikkia Oinas-Panuman kansanperinteen yöpuolelta ammentavia tekstejä, mutta komealta ne kuulostavat. Ne olisivat asiantuntevan analyysin väärtit.

Jykevä jytä jatkuu Immigrant songin kompilla lähtevälla Ruumiinsyöjillä, joka yhdistää Sabbath-jyräykseen modernimpaa riffittelyä. Kutsu jatkaa samoilla linjoilla, herkemmällä tatsilla tosin. Seuraavat kaksi biisiä ovat osittain hiljaisempia (Tässä valossa, Huomen), mutta vakuuttavia yhtä kaikki. Mielessäni kävivät nimet Kuusumun Profeetta ja Jukka Nousiainen. Myös kuulaan kirkkaasti alkava Kaiku, joka… tuo etäisesti mieleeni kaikuja Kuusumusta.

Siunatussa on lahkolais-kristillistä synkkyyttä, päässäni takoo ”have you ever tought about your soul, can it be saved…” Haamukipu liikkuu jo melkein liian pelottavan rajalla, onneksi popahtava kertosäe rauhoittaa. Surutyössä on jonkinlaista ysäri-indie -fiilistä, senkin kertosäkeessä popmelodiaa. Kai minun viimeistään Surutyön kohdalla on CMX:n nimi mainittava. RuoToa pystyy tosin diggailemaan ihan boogiepohjalta, ilman munkkilatinan ja esoteerisen kirjallisuuden sen syvempää tuntemusta.

Levyn päättää Kuolinnaamio, kauniisti ja rauhallisesti. Ja synkästi. ”Ovat kiitokseni sanat tyhjää tekojesi rinnalla.” Iho kananlihalla sitä ensimmäisellä kerralla kuuntelin.

Kaikista tiputtelemistani nimistä huolimatta RuoTo on RuoTo, sillä on oma äänensä. Alisessa salissa on uudenlaista RuoToa. Tavallaan. Enemmän rock, kuten kliseinen ilmaisu kuuluu. Toivottavasti kukaan ei sen takia jätä levyä kuuntelematta, sillä RuoTo on edelleen sama bändi mitä se oli Talvenselkä-albumilla. Kenties hieman aikuisempi, kenties maailman murjomana vähän surullisempi. Alisessa salissa on Talvenselän kaltainen ainakin siinä, että se kuulostaa viiden vuoden kuluttua varmasti ihan yhtä tuoreelta, ajattomalta ja hyvältä kuin nyt.

Talvinen, torstainen ehtoopuoli. Tammikuun viimeinen päivä. En vielä uskalla julistaa Alisessa salissa –albumia vuoden 2019 parhaaksi levyksi. Vuoden heavylevy se ainakin on.