Tällä kertaa rock’n’rollin ilosanomaa julistaa The Backkick. Ja voin kertoa teille veljet ja siskot, että julistaa komeasti! The Backkick on kovaa rock’n’rollia. Rock’n’rollia, rockabillyä, rhythm’n’bluesia. Tyylikästä, oman arvonsa tuntevaa, röyhkeää. Tykästyin muutama vuosi sitten ankarasti Sultans of Junglen levyyn Punchlines ja The Backkickissä on kaksi samaa äijää, kitaristi Kola Pietiläinen ja rumpali Jupe Litmanen. The Backkick on hengeltään sitä samaa kuin Sultans of Jungle, mutta vielä perinteisemmin ja alkukantaisemmin.
Pietiläisen ja Litmasen lisäksi The Backkickissä vaikuttavat laulaja Juho Uusihakala, kitaristi Petteri Littu ja basisti Tomi Valasvuo. The Backkick ei ole nuoriso-orkesteri, vaan se tekee nyt liki 40 vuotta perustamisensa jälkeen toista tulemistaan. Ja mikä on tehdessä, koska viriileillä miehillä näyttää jalka tamppaavaan kuin nuorella oriilla. The Backkickillä on kojo mollukassa. Minulla on semmoinen tunne, että 70-luvun lopun rockabilly-revival tekee kohta uuden revivalin. The Backkickin lisäksi sitä valmistelee muun muassa loistava The Hip-shooters, jolta vähän aikaa sitten ilmestyi mainio kymppituumainen.
Minulla oli ilo ja kunnia kuulla etukäteen osa The Backkickin tulevan levyn kappaleista, enkä malta olla kirjoittamatta blogimerkintää jo niiden perusteella. Tällaisesta roc’n’roll-juhlasta pitää sauhuta, vaikka se ei vielä lopullisessa muodossa olisikaan. Osa biiseistä on covereita, osa Pietiläisen tekemiä. Coverit eivät haittaa, en edes tunne kaikkien alkuperäisversioita. Maailmassa on niin paljon hienoja rock’n’roll-biisejä, että yksi elämä ei riitä kaikkien niiden kuuntelemiseen, ja niitä kannattaa tehdä maailmalle tutuksi. The Backkick on malliesimerkki ”singer not the song” -mentaliteetista, eli meininki on tärkeämpää kuin se kuka biisit on tehnyt.
Spotifystakin löytyvä The worrying kind on kuin teinityttöjen suosikkipojan laulamaa Eddie Cochrania. Uusihakalan hunajainen ääni sopii tähän ja muihin biiseihin loistavasti. Se pehmentää muuten rajua musiikkia, selkeimmin ikivanhalla Til’ I walz againilla. Beatlesinkin Hampurin aikoina soittama Nothin’ shakin’ rullaa komeasti ja sen autotallisoundi on ihana. Big time on rauhallisen groovaava rockabilly ja Pietiläisen kirjoittamat So many times ja Under your feet voisivat hyvinkin olla alkuperäistä 50-luvun kamaa. So many times on kunnon rocka- ja hillbilly-meininkiä, Under your feet boogieta samoin vivahtein.
The Backkick elää ja hengittää rock’n’rollia, se on esittämänsä musiikin sisäistänyt. Se rullaa, ja vaikka se on rankkaa, on se kevyttä. Ilmavaa. Juuri sitä, mitä rock’n’roll alunperin oli ja parhaimmillaan on. The Backkick on autenttista kamaa. Kaikesta kuulee, että nämä äijät ovat rakastamansa musiikin parissa nyt.
Micke Björklöf & BlueStripin uusin levy ilmestyi jo vuonna 2007. Whole ’nutha thang julkaistiin ensimmäisen kerran tuolloin, mutta se jäi perin vähälle huomiolle levy-yhtiön ongelmien takia. Nyt, BlueStrip -orkesterin 30-vuotisjuhlan kunniaksi, saksalainen Ruf Records julkaisi levyn uudelleen. Kelpaa kyllä! Meininki on näin 14 vuotta myöhemmin edelleen tuoretta. Whole ’nutha thang voisi hyvinkin olla seuraaja Micke & Lefty feat. Chefin viimevuotislle Let the fire lead –levylle.
Micke Björklöf ja hänen orkesterinsa ovat jääneet suurelle yleisölle liian vähälle huomiolle. Omassa blueskuplassani olen viimeistään Let the fire leadin -levyn myötä huomannut Björklöfin olevan Esa Kuloniemen, Jo’ Buddyn ja Ilkka Helanderin kaltainen suomirootsin mestari.
Whole ’nutha thang on nykyisen elämänmenon näkökulmasta ehkä vanha, mutta tuore se silti on. Tällainen musiikki ei vanhene. Hieman ensikuuntelulla hämmennyin, koska aloitusbiisi Hard for a woman, hard for a man on sitä, jota kutsun iskelmäbluesiksi. Komea sävellys ja etenkin Lefty Leppäsen kitarointi vie kuitenkin mukanaan, hiljentää sisäisen bluesnatsini. Blues on myös tätä, ja saa tätä olla. Kun Björklöf vielä laulaa erittäin komeasti, en viitsi valittaa. Tai en edes voi, koska kuuntelukertojen myötä olen valmis pitämään Hard for a woman, hard for a mania levyn parhaimpiin kuuluvana biisinä. Jostain syystä olen jättänyt Björklöfin laulun aiemmin riittävästi huomioimatta, mutta jo tämä biisi todistaa, että hän on loistava laulaja!
Jungle cat menee juurille. Hooker-boogieen, slidemestareihin ja Lena Lindroosin (mm. Lena & The Slide Brothers) taustalaulujen ansiosta jopa gospeliin. Geraint Watkinsin (mm. Paul McCartney, Nick Lowe, Dave Edmunds, Status Quo) Hammond maustaa biisin hienosti, Leppäsen kitarointi on aina upeaa. Levyn kaikki biisit ovat joko Leppäsen tai Seppo Nuolikosken käsialaa. Hyvin he ovat vuosikymmenien mittaan alan tyylisuunnat omaksuneet, ja niitä onnistuneesti nyt yhdistelevät. Esimerkiksi Extreme on periaatteessa perusblues, mutta poikkeaa välillä ihan jatsiksi.
Whatever your name on herkkä pianoballadi, jonka Leppäsen slide kruunaa. Hieman siitä kuitenkin jää sellaista fiilistä, että yritetäänkö tässä kalastella mummojenkin suosiota. Back to my room on reippaampaa menoa, kuin Stevie Ray Vaughan esittämässä jump bluesia. Leppäsen kitarointi on ihanaa ja Timo Roiko-Jokelan vibrafoni tuo mukaan viehättävää viihdejazz-fiilistä. I fell from the tree (when I saw Robert Johnson pass me by) on levyn erikoisin biisi, joka voisi löytyä vaikka Elvis Costellon levyltä. Liekö tuottaja Neil Brockbankin mukanaololla jotain tekemistä biisistä välittyneen fiiliksen kanssa. Grapesugar love on funkahtavaa soulia puhaltimineen. Lindroos kohottaa biisin juuri sellaisiin korkeuksiin, johon soulin pitää nousta. Mainittakoon vielä, että levyllä mukana olevat puhallinsoittjat Matt Holland ja Martin Winning ovat soittaneet muun muassa nyt jo ikävästi höperöityneen Van Morrisonin bändissä.
It’s been so long on kantrivälipala, viehättävä sellainen, komeine urkuineen. Walking ’round the house heittää jump-vaihteen silmään ja on erinomaisen kulkeva reippailu. Girl of my favourite song menee suosikkilistani kärkeen, se on Otis Reddingiä Motown-poljennolla. Levyn päättää sen ”vaikein” biisi, Silver moon. Jossain määrin se vertautuu I fell down from the treehen, vaikka on innostavassa monotonisuudessaan enemmän blues ja roots. Vaikeudestaan huolimatta se on onnistunut päätösbiisi ja jättää sopivan hämmentyneeksi. Nälkäiseksi.
Whole ’nutha thang pyörii kokonaisuutena monelaisen afroamerikkalaislähtöisen juurimusan ympärillä. Sen musan ympärillä tämä jengi on aina pyörinyt. Levyn arvosteleminen on sen historian takia vaikeaa, koksa kyse on uusintajulkaisusta. Pitäisikö tätä verrata loistavaan Let the fire leadiin vai eikö pitäisi? Merkillepantavaa on, että vaikka Whole ’nutha thang on jo pitkälti toistakymmentä vuotta vanha, on se hengeltään sitä samaa kuin viimevuotiset Let the fire lead ja Lefty Leppäsen soololevy Pikainen tusina: elämäniloista, hyväfiiliksistä juurimusiikkia.
Björklöfin klaani on ottanut bluesista itselleen sen riehakkuuden ja toiveikkuuden, ei sitä masentavaa ”heräsin tänä aamuna ja beibi oli poissa ja koirakin oli viety” -meininkiä. Björklöfin, Leppäsen ja kumppaneiden musiikkiin kannattaa tutustua, vaikka blues tai sen johdannaiset eivät lähtökohtaisesti miellyttäisikään. Hieman tunnen jopa tekeväni vääryyttä niputtaessani Björklöfin termin blues alle. Whole ’nutha thang on joka tapauksessa mainio tapa aloittaa tutustuminen kotimaiseen bluespohjaiseen tai -johdannaiseen musiikkiin. Oli se sitä tai ei.
Miltä kuulostaa orkesteri, joka esittää kansanmusiikkia, taidemusiikkia, rockmusiikkia, bluesia ja funkya jazzia? Miltä kuulostaa Piirpauken, Gringos Locosin, Tanssiorkesteri Markojuhani Rautavaaran ja Värttinän yhdistelmä. Se kuulostaa Rautavaara WorldOrchestralta. Ja ihan hemmetin hyvältä.
Markojuhani Rautavaaran johtaman RWOn ainokainen julkaisu Puukko (2008) on musiikkia, joka kelpaisi Kaustisille, Ruisrokkiin, Pori Jazzeille ja Finlandia-taloon. Juuri näin pitää rokittaa kansanmusiikkia ja päinvastoin. Piirpauke on ilmeinen vertailukohta, Sakari Kukko onkin Puukolla isossa osassa. Kukko tekee levystä kuin levystä kiinnostavan, minulle hän on säveltäjänä ja taiteilijana Sibeliuksesta seuraava.
Puukolla on myös ihan oikea Sibelius-yhteys, koska Markojuhanin isä paitsi tapasi Sibeliuksen pariin otteeseen saatuaan häneltä stipendin opiskelujaan varten, oli myös yksi hänen arkkunsa kantajista. Näin se perinne jatkuu isästä poikaan, yhteys aiempiin polviin säilyy. Einojuhani Rautavaaran Angel of light on muuten yksi omia taidemusiikkisuosikkejani Sibeliuksen teosten ohella.
Minulla on ennestään viisi Markojuhani Rautavaaran levyä, ne kaikki ovat hyviä. Monien jo aikamiehen ikään päässeiden artistien tavoin Rautavaara elää nyt reilusti keski-ikäisenä luomisensa kukoistusvaihetta ja hän on kahdella edellisellä levyllään Lauluja Käärmesaaresta ja Merisää löytänyt jonkinlaisen kadehdittava tasapainon ja tyyneyden muusikkoudessaan ja musiikissaan.
Puukko poikkeaa aika paljon Rautavaaran muusta tuotannosta, osoittaen artistin laaja-alaisuuden ja muuntautumiskyvyn. Poikkeaa, vaikka levyllä on kaikuja aina Tanssiorkesteri Rautavaaran Yliannostus-levyltä asti. Puukolla Rautavaara laulaa hurjemmin kuin millään muulla levyllään, äänessä on rajuimmillaan samaa uskottavuutta kuin Blind Willie Johnsonilla ja Faarao Pirttikankaalla.
Heti aloitusbiisi Viinan kiro näyttää missä mennään, eli Kukon itämaisilla pilleillä varustetussa kansanmusiikkitatsisessa rockmusiikissa. Kovimmillaan rockmeininki on kappaleessa Tanssikaa ja huojukaa! sekä Kim Wistin hurjan heavykitarasoolon omaavassa jytässä Hyvä kansa.Päivänäkemätön on silkkaa jatsia funkilla, mutta iso osa levystä on myös laulelmallista, modernia kansanmusiikkia rock- ja jatsi-twistillä. Värttinämäisillään bändi on Ismo Alangolta kuulostavassa Itketysvirressä. Muta Mannisen sliden kruunaama, surun kauneutta ylistävä liki lennonmainen Avohakkuu voisi hyvinkin olla radiohitti.
Kukon lisäksi Puukolla on muutenkin vakuuttava henkilöstö: Manninen, Tipe Johnson, Masa Maijanen ja Miri Miettinen (eli se Gringos Locos), Susan Aho (Värttinä), Wist (Tanssiorkesteri Markojuhani Rautavaara), Johanna Vilja (nykyisin Mantere), accapellakvartetti Inehmo ja Rautavaaran soololevyiltä tutut Kimmo Lehtiö ja Teri Mantere. Rautavaara itse laulaa ja soittaa vaikka mitä. Puukon kappaleet ovat kaikki Rautavaaran sävellyksiä, samoin sanoituksiltaan hänen käsialaansa muutamaa traditionaalia lukuunottamatta.
Puukko on kauttaaltaan erinomainen albumi. Kaikessa kuuluu huikea ammattitaito ja groove, vaikka Puukko ei ole soittotaitokeskeistä suoritusmusiikkia. Pääpaino on biiseissä, tunnelmassa ja meiningissä.
Rautavaara WorldOrchestrassa kuuluu piirpaukemainen suomalaisuus. Sellainen suomalaisuus, joka ei ole nurkkakuntaista, vaan kansainvälistä kulttuurien yhteensulautumaa. Juuri sitä mitä Suomi on, ja juuri sellaista tyylien omaleimaista fuusioitumaa, josta meiksi diggaa. Tällä tavalla syntyy vanhasta perinteestä uutta ja innovatiivista musiikkia. Näin on syntynyt blues ja jazz, näin on syntynyt rock’n’roll. RWO on osa vuosisatojen musiikillista jatkumoa.
Hämmästyin säikähtäin, on taas vuosikatsauksen aika. Vuoden äänilevyksi oli useita ehdokkaita, muun muassa Jonas and I, El Primitivo, Cosmo Jones Beat Machine, Sameli Rajala, Jo’ Buddy ystävineen ja yllättäen jopa Iron Maiden.
Yksi nousi kuitenkin yli muiden, se minulle kaikkein eniten iloa ja hyvää mieltä tänä vuonna tuottanut julkaisu:
Remu & Skuugi Darlings – Rocking all life long LP Oletin ja toivoin Electric playn olevan Remun viimeinen levy, mutta tuskin on vielä tämäkään. Ja on tämä ihan ok.
First Aid Kit – Who by fire 2LP Tämä jäi kertakuuntelun jälkeen hyllyyn, tunnelma oli kuin koulun kevätjuhlassa. Ehkä annan levylle vielä uuden mahdollisuuden, koska olen pitänyt bändin kaikista aiemmista levyistä.
John Fogerty – Fogerty’s factory LP Onhan se kiva soitella musiikkia. Hommaa tämä levy vain, jos sinulla on kaikki Creedencet ja kaikki Fogertyn sooloalbumit jo hyllyssäsi.
Gea – Call for a snake CD Taitaa lähteä kiertoon.
Greta van Fleet – The battle at garden gate 2LP Oma ääni vahvistuu koko ajan.
Iron Maiden – Senjutsu 3LP Pitkä se on ja pari turhaa biisiä on ja plaa plaa plaa, mutta ohan se hyvä.
Tom Jones – Surrounded by time 2LP Hirvittävä pettymys, kun ajattelen miten hyviä levyjä Jones on tällä vuosituhannella ja etenkin viime vuosikymmenellä tehnyt.
Laura Mvula – Pink noise CD Kiertoon.
Robert Plant & Alison Krauss – Raise the roof 2LP Parempi kuin se näiden aiempi, joka sai jopa omituisen paljon kehuja, kun ottaa huomioon sen, että Plant ei ole tehnyt yhtään huonoa albumia tällä vuosituhannella.
Suzi Quatro – The devil in me 2LP
Knut Reiersrud Band – A new world CD VUODEN ULKOMAINEN LEVY.
Staves – Good woman CD Taitaa lähteä kiertoon tämäkin.
Tony Joe White – Smoke from the chimney LP
Lucinda Williams – Runnin’ down a dream 2LP
Lucinda Williams – Southern soul CD
Yes – The quest 2LP Yllättävän mukavaa pappaprogea.
RETROT:
Beatles – Let it be 5CD Beatles – Let it be LP
Black Sabbath – Heaven and hell 2LP
David Bowie – The width of a circle 2CD
Geezer Butler – Manipulations of the mind 4CD
John Coltrane – A love supreme – live in Seattle 2LP
David Crosby – If I could only remember my name… 50th anniversary expanded edition 2CD
Miles Davis – Merci Miles! Live at Vienne 2CD
Deep Purple – Hammersmith Apollo 2002/02/22 3LP
Deep Purple – Wollongong Australia 2001/03/13 3LP
Fleetwod Mac – Live 1980 2CD
Grateful Dead – Skull & roses 2CD Minähän siis päätin, että The golden road- ja Beyond description –boksien jälkeen en enää koskaan ikinä osta yhtään Grateful Deadin levyä.
Jimi Hendrix – Paris 67 LP RSDt ja mustat perjantait ärsyttävät, mutta poimin tämän kuitenkin pois, koska Hendrix.
Hurriganes – Hamina and Helsinki all night long 4LP Ihan turha tulla kenenkään sanomaan, että Hurriganes ei muka olisi ollut kova livebändi.
Hurriganes – Making of Hot wheels LP & CD
Hurriganes – Rockin’ live 1982 LP
Jethro Tull – A : 40th anniversary edition 3CD+3DVD
Jethro Tull – Benefit, the 50th anniversary enhanced edition 4CD+2DVD
Onhan niitä siinä. Pakko myöntää, että sorruin liian monta kertaa ”no ku sain niin halvalla” -syndroomaan, eli ihan noin montaa levyä ei olisi tänä vuonna tarvinnut ostaa. Muutaman olen saanut arvostelukappaleena, se lämmittää mieltäni aina.
(proto)Torvisen uusi albumi Toinen isi osoittaa taiteilijanimen taakse kätkeytyneen Timo Torvisen kehittyneen kaikilla osa-alueillaan sitten edellisen albuminsa. Tai luultavasti hän on vain ottanut osaamisensa kuulijaystävällisemmin käyttöön, Suomen teiniliitto 1939-1984 –kasetin kokeellisuus ja tahallinen vaikeus on vähentynyt. Omaperäisyys ei.
Torvinen tietää kykynsä ja ymmärtää oman arvonsa: ”Omasta mielestään (proto)Torvinen on Itä-Suomen Prince, megaluokan musiikillinen friikki ja älypää, joka ammentaa tekemisiinsä kaikista neljästä musiikkilajista, siis populaarimusiikista, taidemusiikista, kansanmusiikista ja noisesta.” Itseironisesta otteesta huolimatta tuo hänen oma määritelmänsä on tyhjentävän hyvä. Vaikka (proto)Torvinen on sooloartisti ja varmasti vähän diktaattorikin, levyllä soittavat hänen lisäkseen Heikki Kuikka bassoa ja Nikolai Tiitinen parilla biisillä kitaraa. He ovat osallistuneet myös biisien tekoon, kuten avustava tuottaja ja taustalaulaja Laura Kaljunenkin.
Torvinen on Toinen isi -levyllään löytänyt itsensä, vertailu muihin artisteihin on nyt turhaa. Vertailen silti. Tanssittavimmista biiseistä tulee mieleen Joni Ekmanin Sinulle-lp, levyn yleisilmeessä on Kalevi Suopursua ja hänen klaaniaan. The Jesus and Mary Chainia olen kuulevinani, luultavasti kuulisin myös Depeche Modea, jos tuntisin sen tuotantoa paremmin. Levyn selvin hittibiisi Kesä on tarkoituksellinen The Beatles- ja Lennon-pastissi, tai paremminkin kunnianosoitus.
Ihan ominta genreäni (proto)Torvisen musiikki ei ole, sikäli kun sillä mitään genreä on. Toinen isi on kuitenkin niin hyvää ja laadukasta musiikkia, että sen arvon ymmärtää kaltaiseni setärokkarikin. Levyn biisit vaeltavat ja vuorottelevat rajuhkon ja melodisen kitararokin (Setä sekä toinen hittibiisi Sipsejä ja kokista), taiteellisen syntikka- ja synkistelypopin (Saatana haluaa ostaa maailman, Naamioitu kostaja, nimibiisi) sekä niiden yhdistelmien (goottilainen Suolapatsas) välimaastossa. Lisäksi levyltä löytyy sielukasta ja tarttuvaa tanssimusiikkia (trendikkäät Poliisidisko ja FOMO, hittiehdokkaita molemmat). Potentiaalisia kuuntelijoita on läjittäin, kattaus on sen verran monipuolinen. Mieli avoimena tulta päin, näin suosittelen.
Toinen isi on siis helpommin omaksuttavaa musiikkia kuin Suomen teiniliitto 1939-1984, mutta ei se helppoa keskitien kamaa ole. Esimerkiksi kappaleet Saatana haluaa ostaa maailman ja Naamioitu kostaja vaativat useita kuunteluita, ja vasta ajan kyllässä etenkin Naamioitu kostaja paljastaa kaiken jylhyytensä. Onneksi mukana on kuitenkin tekstiltään Lynyrd Skynyrdin Don’t ask me no questionsista muistuttavan Sipseja ja kokista -biisin kaltaisia rennompia vetoja, ettei homma mene liian taiteelliseksi.
Tekstit ovat olennainen osa (proto)Torvista, hän onkin siviiliammatiltaan kirjastonhoitaja, eikä sitä peittele, kirjasto mainitaan parissakin biisissä: ”Sä et voi luottaa mihinkään kirjaston tätiin, nyt on kutsuttava setä hätiin.” Kirjastomaailma vetää puoleensa Torvisen kaltaisia luovia ja lahjakkaita ihmisiä. Monipuolisella osaamisellaan he nostavat kirjaston mainetta ja tunnettavuutta julkisuudessa ja asiakkaiden keskuudessa. Lisäksi he kompensoivat kaltaisteni leipääntyneiden ja lahjattomien suojatyöpaikkalaisten laiskuutta ja saamattomutta työyhteisön sisällä.
Koska postin kulku on nykyisin mitä on, en saanut Toinen isi -cd:tä julkaisupäiväksi. Oikeastaan se ei harmita, sillä ensi viikolla voin sitten fiilistellä ja hypistellä sitä oikeaa äänilevyä kansineen ja teksteineen kaikessa rauhassa, blogimerkinnän sanankäänteitä miettimättä. Äänilevyn musiikki vaatii, siitä en pääse mihinkään.
Maagisesta Teatterista tutun Anssi Peuhkurisen nykyinen bändi Roll Over Peuhkurinen on kuin aikamatka Love Recordsin viimeiselle kvartaalille. Aikaan, jolloin Lovella oli kaikkea. Roll Over Peuhkurisessa yhdistyy Pelle Miljoona ja Kari Peitsamo King Crimsoniin, suoraviivainen paahtaminen taiderokkiin. Crimson-fiilis syntyy Timo J. Jokisen omaperäisestä kitaroinnista, Pelle ja Peitsamo kuuluvat laulu- ja tekstitystyylissä. Laulaja-lauluntekijä Peuhkurinen on myös kirjoja julkaissut runoilija, ja se kuuluu teksteissä. Vaikka olen sitä mieltä, että laulut lauluina ja runot runoina, tarttui korviini albumia kuunnellessani monta huomiota ansaitsevaa riviä. Kuten ”olen mies, jolla on kotona kokoelma pelkoja, toisilla on äänilevyjä tai runokirjoja”. Peuhkurinen ei pelkää avautumista, tekstit tuntuvat henkilökohtaisilta. Kuitenkin paikoin ironialla viillellyiltä: ”Ainainen painajaiseni on seksi.”
Roll Over Peuhkurisen musiikki on taannoista Jungle-lehden määritelmää käyttääkseni ROCKROCK. Eli kunnollista, rajua rockmusiikkia, ilman pehmennyksiä ja iskelmäflirttailua. Laulajana Peuhkurinen ei ole mikään Caruso, vaan hänen juurensa ovat punkin ja uuden aallon maaperässä. Hetken mietin, että miltä biisit kuulostaisivat Simo Hyvösen laulamana, mutta se on turhaa spekulointia: tämä on Roll Over Peuhkurinen. Peuhkurinen korostaa bändin merkitystä ja tasavertaisuutta, vaikka orkesteri kantaa hänen nimeään. Roll Over Peuhkurisen nykykokoonpano on ollut kasassa pari vuotta, vaikka nimi on ollut käytössä jo vuodesta 2013 asti. Peuhkurisen ja Jokisen lisäksi bändissä soittavat basisti Veli Porspakka ja rumpali Einari Ailasmaa.
Roll Over Peuhkurisessa on tietenkin 80-lukua, mutta myös 70-lukulaista tiedostavuutta. Päätösbiisi Liftarissa mennään jo 60-luvulle, The Doorsiin ja Jefferson Airplaneen asti. Ensikuuntelulla olin kahden loistavan aloitusbiisin (äkkiväärä indiejytä Masentuneen aapinen ja etäisesti bluesahtava Hiljaisuutta äänettä) jälkeen hieman hämmentynyt, koska meininki muuttui taiteelliseksi (Sokkotreffit) ja jopa Kingston Wallin kaltaisia itämaisia asteikkoja hyödyntäväksi (Keskelle taulua). Jo rajulla Kusipäällä kuitenkin tajusin, että tämä on Roll Over Peuhkurisen tyyli: yhdistely yllättävistä lähteistä. Esimerkiksi hidas ja liki pelottava uuden aallon blues Kuori on mahdoton määritellä miksikään muuksi kuin Roll Over Peuhkuriseksi. Blues soi Jokisen kitaroinnissa aika paljon. Blues ja proge, Robert Fripp. Lakipisteestä toiseen ja Pelkojen kokoelma -biiseissä kuuluu funkrock, jälkimmäisessa Deep Purple mk IIIn ja IVn malliin. Harmaa talous (Anna beibi palaa) on silkkaa surfia ja rautalankaa, niitä löytyy myös progehtavasta Ovista ja ikkunoista.
Roll Over Peuhkurisessa yhdistyy kotikutoisuus tiukkaan rocksoitantaan. Juuri siitä minä pidän! Muutaman biisin kohdalla ajattelin Velvet Undergroundin kovimpia rokkibiisejä. Bändin elävyys ja klikitön, riippumaton jytä tuovat hurjimmillaan mieleen Black Sabbathin ja pudasjärveläisen RuoTon. Juuristaan ja omista vaikuttajistaan Peuhkurinen mainitsee muun muassa Nicepapin, Pasi & Mysiin ja Rudin. Luonnollisesti myös Sielun Veljet, Röyhkän ja Nurmion, niitä ei kai kukaan suomalainen 80-luvulla teinivuotensa viettänyt muusikko voi jättää mainitsematta. Kyllä ne Roll Over Peuhkurisessa kuuluvat, aivan kuten ne kuuluivat jo Maagisessa Teatterissa.
Roll Over Peuhkurisen debyytti on helevetin kova kokonaisuus. Se on ajatonta musiikkia, joka tuo mieleen monta eri aikakautta. Elävää musiikkia. Ihmisten soittamaa, ei tietokoneella pilkutettua. Roll Over Peuhkurisen debyytti ansaitsisi ehdottomasti vähintään cd-julkaisun. Humu Recordsin rosteriinhan bändi kuuluisi, Ryynäselle vinkiksi tämä… Vaan hyvä näinkin. Pääasia, että rokki soi, vaikka sitten suoratoistosta.
Elina Sarvi oli viisi vuotta sitten Aurinkokettu-nimisen yhtyeen laulaja. Bändin debyyttilevy jäi ilmeisesti sen viimeiseksi, kuten arvelinkin: Maisema oli niin valmis ja ammattimainen teos, että homma oli sillä selvä. Se on harmi, mutta valitettavan yleistä nykyisin: bändit ovat jo debyyttialbumeillaan niin valmiita, että tarina tulee kerrotuksi. Tarvetta kasvamiseen ja kehittymiseen ei ole.
Onneksi Aurinkoketun laulaja-lauluntekijä Elina Sarvi jatkaa muusikonuraansa soolomateriaalilla. Puolisen vuotta sitten hän julkaisi mainion soolosinglen Nauretaan pojille. Se on herkkä ja seksikäs kesäbiisi, täynnä nostalgiaa. Siitä tuli jossain määrin Merituuli-duo mieleen, villimpi sellainen. Vaikka 50+ -setämiehen on vaikea enää muistaa millaista nuoruusaikojen viriili kesäelämä oli – oli kellä oli – on laulun tekstissä sellainen elämän maku, että jossain määrin pystyn samaistumaan.
Hyvä biisi joka tapauksessa. Minun makuuni Sarvi ja Nauretaan pojille toimii paremmin kuin monet suursuosiossa olevat kotimaiset vahvat ja vihaiset naislaulajat. Siinä kun on jotenkin kotoinen fiilis. On lämpöä ja itseironiaa, hyvää mieltä ja auringonpaistetta.
Tänään – tai oikeastaan jo eilen – julkaistiin Sarven uusi digisingle ja video Jäähyväiset meille. Kuten nimi kertoo, se ei ole auringonpaisteinen rallattelu, vaan syksyinen erobiisi. Näin niissä kesäisissä pojille naureskeluissa ja niihin ihastumisissa liian usein käy. Sarven eteerinen ääni taipuu onnistuneesti myös surulliseen musiikkiin, mutta aiheesta huolimatta tunnelma ei käy liian synkäksi. Biisi on hyvä, herkkä ja kaunis. Sovituksessa ja äänimaailmassa on kevyen moderni ote, mutta ei liikaa. Tarkalla se on, mutta nykyaikaisuus ei puske liikaa päälle. Kiitos etenkin Matias Kiiverin maukkaan kitaroinnin.
Pidän kovasti molemmista kappaleista, mutta jälkimmäisen fiilikset ovat tietenkin läheisemmät. ”Miten kaksi ihmistä voi muuttua näin paljon, ettei hyvästien jälkeen ole mitään hyvää.” Jos et ole eron tuskaa kokenut, kuuntele tämä biisi. Jos olet, kuuntele silti. Biisi on surullinen, mutta parantava ja kohottava. Erosta tai menetyksestä toipuminen alkaa tuskasta, tämä biisi vähentää sitä.
Coveralbumin teko harvoin on kuningasidea. Ei se välttämättä ole sitä Deep Purplellekaan, mutta fanipoikana olen tyytyväinen semmoiseenkin ja kuuntelen Turning to crimea oikein mielelläni. Ilman pakonomaista pinnistelyä.
Turning to crime on täyttä Deep Purplea, vaikka se on hauskanpitolevy. Covervalinnat eivät Whiteroomia ja Shapes of thingsiä lukuunottamatta ole niitä kaikkein ilmiselvimpiä vaihtoehtoja. Mukana on biisejä, jotka ovat olleet soittajilleen nuoruudessaan ja viriileimmässä miehuudessaan mieleisiä. Yllättävin veto on Little Featin Dixie chicken, olisikohan Morsen valinta. The battle of New Orleans lienee otettu mukaan Lonnie Doneganin ansiosta, koska hänet on merkitty esittäjäksi Johnny Hortonin ohella, vaikka biisi alunperin on vielä vanhempaa perua. Kun Caught in the actissa on vielä pätkä Hot ’Lantaa, on etelävaltioiden osuus levystä melkoinen.
Dazed and confused lämmittää erityisesti mieltäni. Levyn aloittava Loven 7 and 7 is miellyttää minua jopa alkuperäistä enemmän, koska Love on jostain syystä aina jättänyt minut hieman kylmäksi. Hyvä ja hieno bändi, en minä sillä. Eniten arvelutti Oh wellin mukanaolo, mutta hyvin sekin Purple-jytäksi kääntyy.
Turning to crime on tasapainoinen ja monipuolinen levy. Gillan on selkeästi mukavuusalueellaan, Morse soittaa tyylikkäästi, kuten on soittanut jo kauan, Airey saa runsaasti palstatilaa, mikä oikein onkin. Glover on se haalea vesi siinä välissä, vaikka bändi ei mitään tasapainottavaa tekijää ole tarvinnut enää kolmeenkymmeneen vuoteen. Levylle on fanien mieliksi ripoteltu musiikillisia vitsejä, kuten Smoke onthe waterin riffiä ja ikuisen suosikkibiisini Del Shannonin Runawayn sooloa.
Vaikea sanoa mihin kohtaan janaa Deep Purplen tuotannossa Turning to crime asettuu. Ehkä sitä ei kannata hirveästi miettiä, koska kyse on faneille suunnatusta pandemia-ajanvietteestä. Purplet ovat hautaan saakka muusikkoja ja musiikin rakastajia, he haluavat tehdä musiikkia. Koska keikalle ei pääse ja uutta musiikkia vanhukset eivät vuodessa kerkiä synnyttää – hieno Whoosh! Ilmestyi tosiaan vasta vuosi sitten – ovat he halunneet tehdä tällaisen levyn.
Turning to crime on onnellisen, mutta tilanteeseen turhautuneen bändin välityön, josta välittyy soittamisen riemu ja suunnaton osaaminen, hyvä mieli. Meiksi diggaa. Levy-yhtiölle sen verran noottia, että jos lp pyörii 45 rpm, niin kirjoittakaa se – saatana – suurilla numeroilla etikettiin.
En ole kirjoittanut blogimerkintää kolmeen viikkoon. Kertaakaan 11 vuoden blogihistoriani aikana en ole pitänyt näin pitkää taukoa. Tauon syy ei ole sanomisen tarpeen loppuminen, vaan väsymys.
Yhtä lyhyttä tyventä lukuun ottamatta työpaikallani jo kolme vuotta jatkunut matalapaine ja -lento alkaa viimein näkyä kaikissa tekemisissäni. Jopa vapaa-ajalla. Mikään ei huvita, mitään en jaksa. Kaikkein vähiten jaksan typeryyksiä, jonninjoutavia narinoita ja pahan mielen kylvämistä. Korona-aika on muuttanut asiakastasapainoa, liian moni tutuista vakiasiakkaistamme loistaa edelleen poissaolollaan. Heidän tilalleen on tullut erikoisjengiä. Erikoisjengin ainoa hyvä puoli on se, että heidän ansiostaan tein lopullisen päätöksen vuorotteluvapaan hakemisesta.
Musiikkia sentään vähän jaksan. Black metal -innostukseni sai tällä viikolla päätepisteensä Darkthronen A blaze in the northern sky -lp:n muodossa. Nyt sitä genreä on hyllyssäni tarpeeksi. Tai no, Mayhemin De mysteriis dom Sathanas on vielä tilauksessa, mutta se taitaa jäädä saamatta. Darkthrone on kova, se liikkuu mustassa metallissaan musiikki edellä, se ei ole osallistunut niihin lapsellisiin ja/tai hengenvaarallisiin oheistoimintoihin, joista genre on suurelle yleisölle tuttu. Tarkemmat speksit noista oheistoiminnoista löytyy vaikka Jukka Nissisen kappaleesta Kirkonpolttaja.
Jos laulajan nimi on Oz Osborne ja bändin debyytialbumin ensimmäinen biisi on nimeltään Black sabbath, mikä on orkesterin nimi? Se on tietysti Coven, jonka vuonna -69 ilmestyneet Witchcraft destroys minds & reaps souls -albumin ostin Kaaoksen ruhtinaat -kirjan uudelleenlukemisen innoittamana. Mainoslause kertoo Covenin olevan ”bändi joka toi okkultismin rockmusiikkiin”. Heh, niin kai sitten, vaikka diabolus in musica on aika vanha keksintö… Covenin albumin b-puolella on kyllä jonkin sortin musta messu, sitä tuo mainoslause kai tarkoittaa. Se messu kuulostaa lähinnä Monty Pythonin sketsiltä, toivottavasti Saatanalla on huumorintajua. A-puolen musiikki on mainiota aikansa psykedeelishenkistä poppia. Mutta että okkulttista? No way. Jos mystisyyttä tai maagisuutta musiikkiinsa kaipaa, on Graham Bondin Holy magick vakuuttavampaa kamaa. Ei Witchcraft huono lp ole, mutta ei se ole myöskään mystinen tai pelottava. Alan olla huolissani itsestäni.
Onneksi posti toi tänään kaksi soul-lp:tä, Charles Bradleyn Changesin ja Victim of loven. Säilyy valon ja varjon tasapaino levyhyllyssä. Enää puuttuu äijävainaan debyytti, niin on koko tuotanto hallussa. Tällä viikolla ostin myös Pekko Käppi & K:H:H:Ln Aamunkoin, vaikka päätin jo edellisen levn kohdalla levyhyllyni Käppi-osaston olevan riittävä. Erehdyin kuitenkin katsomaan Käpin haastattelun Metson musiikkiosastolta, ja panin levyn saman tien tilaukseen. Zappan You can’t do that on stage anymore -sarjan viimeisen osan sain viimein, siinä on pornolauluja. Monster Magnetin Dopes to infinityn ostin, koska oli pakko saada Äksän leimat täyteen. Suonna Konos -kokoelmani täydentyi Tuhatkaunon Painokoneet seis! -cd:llä. Robert Plantin ja Alison Kraussin uusin levy oli ennakkotilauksessa, mutta sitä en ilmestymispäiväksi saanut. Koronat ja brexitit ja muut paskat ovat sekoittaneet logistiikankin.
Nyt on kuitenkin viikonloppu ja ahistaa vähemmän. Soulit soi, takassa on tuli ja maanantaina posti tuo Plantin ja Kraussin.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 