”En vain voi itselleni mitään” : keskeiset syyt äänilevyjen hankintaan suoratoiston aikakautena

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ

Tämän kvalitatiivisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miksi päällepäin ihan terveennäköiset miehet vielä nykyaikana vehtaavat eri formaatissa olevien äänilevyjen kanssa, vaikka suoratoisto on keksitty. Naiset jäivät tämän tutkimuksen ulkopuolelle, koska heidän suhteensa äänilevyihin on oman tutkimuksensa arvoinen ja koska äänilevyjä harrastavilla naisilla on yleensä tilanne miehiä paremmin hallinnassa.

Tutkimusjoukkona oli epämääräinen sakki elämänhallintansa menettäneitä keski-ikäisiä miehiä, joiden elämässä äänilevyt muodostavat joko ainoan, tai vähintään merkittävimmän sisällön. Tutkimus suoritettiin teemahaastatteluna, osittain lääkärien valvonnassa.

Tämän tutkimuksen perusteella yhtä, yhteistä syytä äänilevyjen kanssa vehtaamiselle ei ole. Mielenterveysongelmat tosin korostuivat lähes kaikissa vastauksissa. Pakko-oireet, vainoharhat, lapsuuden traumat, kaltoinkohtelun aiheuttamat sairaudet, maaninen käytös ja etenkin levykaupoissa ilmenevät paniikkihäiriöt olivat toistuvia teemoja haastatteluissa.

Useat haastatellut mainitsivat pakonomaisen hamstraamisen tarpeen. Tärkeintä on ostaminen ja ostosten määrä, ei se mitä ostaa. Hyllymetrien merkitys harrastuksessa vaikutti tärkeämmältä, kuin musiikki. Muutamat vanhemmista haastatelluista mainitsivat kokeneensa sotien jälkeisen pula-ajan ja perustelivat käytöstään sen aiheuttamilla ikävillä muistoilla.

Monet haastatelluista tuntuivat jämähtäneen menneisyyteen. Useissa haastatteluissa puhuttiin jopa Neuvostoliitosta sekä YYA-Suomesta ja äänilevyjen ostohinnat ajatellaan edelleen markoissa. Silti kukaan haastatelluista ei myöntänyt äänilevyharrastuksensa johtuvan nostalgiasta.

Epäonnistunut parisuhde äänilevyjen hamstraamisen syynä mainittiin tässä otannassa yhtä lukuunottamatta kaikissa tapauksissa. Äänilevyjen kanssa vehtaava voi ilmeisesti lohduttautua sillä, että äänilevyjen kanssa toimiessa edes yksi osa-alue elämässä on järjestyksessä. Tosin levyhyllyn huonosta järjestyksestä tilanpuutteen vuoksi kertoi suurin osa haastatelluista.

Epäonnistuneisiin parisuhteisiin ja seksuaalisiin patoutumiin viittasi myös se, että tissit mainittiin useissa haastatteluissa: äänilevyjen kansissa on usein kauniita naisia. Hyvä parisuhde voi joskus vaikuttaa hetkellisesti myös tervehdyttävästi. ”Joskus parisuhteen alkuvaiheessa on mennyt jopa useita kuukausia, että äänilevyt eivät ole olleet päällimmäisenä mielessä”, tiivisti eräs haastatelluista.

Yksi haastatelluista piti äänilevyjä sijoituskohteena ja kuvittelee viettävänsä lokoisia eläkepäiviä jossain lämpimässä maassa äänilevynsä myytyään. Hänelle ei levyjen kuunteleminen merkinnyt mitään, ainoastaan levyjen arvo ja kunto. Muut tutkitut myönsivät silloin tällöin jopa kuuntelevansa äänilevyjään.

Äänilevyjen hankintaa perusteltiin myös sillä, että niitä pidetään myös käytännöllisinä, koska ulkoseinää vasten aseteltuna vinyylilevyt toimivat hyvänä eristeenä ja laserlevyistä saa hyviä linnunpelättejä mansikkamaalle.

Äänilevyt eivät näytä tuoneen tutkittujen elämään minkäänlaista iloa. He joutuvat aina olemaan huonotuulisia, tyytyväisyydentunne on tuntematon käsite. Joko levyt ovat liian kalliita tai joku on saanut niitä liian halvalla, hankitut levyt ovat usein väärää painosta tai huonokuntoisia. Hyväkuntoisetkin levyt aiheuttavat tuskaa, koska niille on mahdotonta määritellä hyväksyttävää kuntoluokitusta. Äänilevyjen kuntoluokitus ja sitä kuvastavien koodien väärinkäyttäminen verkkomyymisessä aiheutti muutenkin mielipahaa kaikissa tutkituissa.

Tämän tutkimuksen perusteella voi päätellä, että äänilevyjä harrastavat miehet tiedostavat olevansa riippuvaisia levyistä ja etenkin niiden ostamisesta. Enemmistö heistä ymmärtää, että äänilevyt eivät ole tuoneet heidän elämäänsä mitään muuta kuin harmistumista ja tuskaa, mutta siitä huolimatta he eivät voi lopettaa harrastamistaan. ”En vain voi itselleni mitään”, kertoi yksi haastatelluista. Äänilevyjen ostaminen on useimmille liian tärkeä asia elämässä.

ASIASANAT: mielenterveysongelmat, hulluus, debiilit, järjettömyys, menneisyyteen jämähtäneet, kelkasta pudonneet, muutosvastarinta, liika vapaa-aika

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Riitaoja – Täytettyjä lintuja

riitaoja_taytettyja_lintujaJoskus blogin kirjoittaminen on tuskaa. Kuten nyt. Odotin Riitaojan Täytettyjä lintuja -levyä hekumoiden ajatuksella, että pääsen taas hehkuttamaan bändiä sille suunnattomalle lukijajoukolle, jonka blogini kerää! Teille molemmille, siis.

Vaan ei se niin yksinkertaista ollutkaan. Odottelin pitkään, että levy ilmestyisi vinyylinä. Ei ilmestynyt. Luovutin ja ostin cd:n. Mutta. En osaa sanoa levystä mitään. En osaa, en pysty. Täytettyjä lintuja on hemmetin hyvä, mutta tunnen itseni tavallistakin tyhmemmäksi, kun pitäisi jotain siitä sanoa. Riitaojan musiikki on niin suurta, että minua pelottaa. Pelottaa kirjoittaa mitään, koska mikään kirjoittamani ei ole tarpeeksi fiksua tällaiselle levylle. Pari viikkoa olen Täytettyjä lintuja soittimessani pyörittänyt, inspiraatiota odotellen. Edes pientä ajatusta, jonka ympärille jotain kutoisin. Mutta ei, ei irtoa.

Hämmästyksekseni huomasin, että Janne Westerlund ei ole Täytetyillä linnuilla mukana. Westerlundin sooloalbumit ovat loistavia, oletin hänen olevan Riitaojan primus motor. Olin väärässä. Netistä luin, että Alf Forsmankaan ei enää ole bändissä, mutta kyllä kansiteksteissä rumpalin kohdalla lukee Alf. Ota näistä sitten selvää. Antti Hämäläinen, Arimatti Jutila ja Arttu Tolonen ovat tehneet kaikki levyn biisit.

Vaikka en osaa sanoa levystä mitään, maksaa sen kuuntelu vaivan. Täytettyjä lintuja on vaikuttavaa, vakuuttavaa, ahdistavaa ja syvää musiikkia. Synkkääkin synkempää suomalaista suolampi-americanaa. En suosittele kuuntelemaan masentuneena tai morkkiksessa. Täytettyjä lintuja on myös mielenkiintoisimman kotimaisen indiemusiikin kuka kukin on -teos: levyn kaikilla kappaleilla on eri solisti.

Täytettyjä lintuja ei kosiskele yleisöä. Se ei soi Radio Suomen lähetysvirrassa. Levy alkaa hitaasti, pelottavasti, banjon soidessa. Melkein nimibiisin, Täytetty lintu, esittää Maritta Kuula. Kuulalla on erityisen oma ääni. Vieläkin harmittaa, että en aikanaan hankkinut 500 Kg Lihaa -orkesterin teoksia. Kuula on Suomen Nico, vaikka Kuula ei tietenkään ole kukaan muu, kuin Maritta Kuula.

Joose Keskitalon laulama Henriksson on oman aikansa Ontuva-Eriksson. Ei biiseillä hirveästi yhteistä ole, mutta jonkinlainen syrjäytymistarina Henriksson kai on. Se alkaa ja loppuu yks kaks, siinä on raju kitarasoolo. Keskitalo on aina vakuuttava tulkitsija. Henriksson on kuitenkin levyllä vaikeassa paikassa, Kuulan ja En nähnyt mitään -kappaleen laulavan Päivi Kankaron välissä.

Kankaroa en tunne. En, vaikka hän on parikymmentä vuotta vaikuttanut musiikkielämässä. En nähnyt mitään yhdistelee riffirokkia, bluesia ja kaunista poppia. Valoa ja synkkyyttä, toivoa ja ahdistusta. Kerrassaan hieno kappale. Espe Haverisen Tyhjä kohta on pelkästään synkkä. Viimeistään tämän kappaleen aikana huomasin, että Täytettyjä lintuja on täynnänsä upeaa kitarointia. Mikään perinteinen kitararocklevy Täytettyjä lintuja ei kuitenkaan ole; Faarao Pirttikankaan laulaman Saaren ensimmäiset kymmenen ja viimeiset kolme minuuttia ovat pelkkää ambientsuhinaa. Saari on uskonnollisen masentava; nykyaikainen ja pelottava Wayfaring stranger. Saari on – tietenkin – myös todella vakuuttava ja se tuntuu paljon mittaansa lyhyemmältä.

Pekko Käppi suhisee vain minuutin, ennenkuin Maantietä kaksi kilometriä alkaa. Käppi on Käppi siinä missä Pirttikangas Pirttikangas, silti tämäkin kappale on Riitaojaa. Laulajien nimet nähtyäni ajattelin, että Marko Haavisto on tällä levyllä väärässä seurassa. Kuinka väärässä olinkaan. Kerron kaiken on varmasti sävelletty juuri Haavistoa varten. Haavisto edustaa Baddingin ja Agentsin Suomea ja Riitaoja osaa yhdistää Haaviston vaikutteet omiinsa saumattomasti. Levyn parhaimmistoa tämä. Levyn parhaimmistoa on tosin jokainen kappale.

VUK lauloi jo Riitaojan debyytillä. Nukahdan kesken kaiken on riitaojitettua appalakkikantria, vuoristomusiikia ja taiteellista huutamista. Levyn parhaimmistoa luonnollisesti. Myös Talmud Beachista tutun Mikko Siltasen esittämällä Portaat-laululla soi kantri. Tai ainakin banjo. Kappale on äärimmäisen rajua räminäbluesia. Fatpossumia. Minun puolestani Portaat olisi saanut kestää puolet pidempään.

Laura Sippola, Tarjolla totuus. Pakko myöntää, että Sippola piti googlettaa. Tarjolla totuus on taiteellista, paisuvaa folkia helvetistä. Sippolalla on vahva, kaunis ääni. Sellaisen äärellä olen aina täysin myyty. Petri Hannuksen laulama Ota kiinni nilkoista, minä tartun ranteisiin on laulelma, joka muuttuu pelottavaksi juurimusiikiksi. Avausrivi ”kerroin elämäntarinani puhelinmyyjälle”nostaa palan kurkkuun.

Levyn päättävän Pelkäätkö pimeää esittää Salla Day. Salla Day? Upea, persoonallinen laulaja, jota on pakko saada kuulla lisää. Salla Day sulkee ihastuttavasti Täytettyjen lintujen ympyrän, joka alkoi Maritta Kuulasta. Salla Day on bändiltä hieno valinta päättämään levyn. Tosin, koska ympyrä ei voi sen kummemmin alkaa, kuin sulkeutuakaan, on Salla Dayn jälkeen pieni pakko palata alkuun. Kuulaan.

Mahtava levy. Olen sanaton. Lisäksi olen malliesimerkki siitä, että se jolla ei ole sanottavaa, puhuu kaikkein pisimpään. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos olisin Riitaojan levystä vaiennut.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 53. istunto

psyket-Hei Mika.

-Hei.

-Kävit sitten Simpeleen antiikki- ja keräilymessuilla.

-Juu-u, niin tein.

-Olet ruvennut harrastamaan antiikkia?

-No ei, en varsinaisesti.

-Ai jaa? Menit silti messuille?

-Niin no, juu.

-Menit antiikki- ja keräilymessuille, vaikka et harrasta antiikkia ja vaikka olet aina väittänyt, että et keräile mitään. En ymmärrä käytöstäsi.

-Siinä nyt oli kaikkee. Lapset halusivat käydä. Ja Nainen.

-Sinut siis pakotettiin mukaan?

-Joo. Tai ei. Ei varsinaisesti. Ei.

-Sano suoraan, että menit sinne vain ja ainoastaan siksi, koska tiesit siellä olevan Keltaisen jäänsärkijän myyntipisteen?

-Ei ei ei ei. Teimme me siellä kaikkea muutakin.

-Eli mitä?

-Söimme muikut. Nainen osti sikakalliin koltun. Maksoin siitä osan, perherauhan nimissä.

-Niinpä niin. Ne eivät kuitenkaan olleet pelkät myyntimessut. Siellä oli mielenkiintoisia näyttelyitä. Mitä pidit niistä?

-Näyttelyitä?

-Niin. Sota-ajoista, puhelimista. Sellaista.

-Tuota noin.

-Niin? Väitätkö, että et käynyt katsomassa niitä? Maksoit pääsymaksun, mutta et käynyt katsomassa yhtään näyttelyä?

-Eeeei siellä oikein. Hirveesti porukkaa. Jalkakin kipee ja kaikkee.

-Eli menit antiikkimessuille vain ostaaksesi sieltä äänilevyjä.

-Ei ei ei. En pelkästään levyjen takia. Olihan siellä tunnelmaa. Välillä pitää osallistua johonkin.

-No, löytyikö niitä? Levyjä?

-Kyllä! Katsos tätä, yhdeksän osaa mahtavaa Love, peace & poetry -sarjaa! Yhdeksän levyllistä psykedeelistä poppia eri puolilta maailmaa!

-Yhdeksän levyä?!

-Juu. Yksi jäi puuttumaan. Meksiko-osa. Jäi vielä jotain tavoiteltavaa tässä elämässä.

-Ostit yhdeksän levyä, ihan tuosta vaan?

-Ei ei ei. Ostin myös Mika Järvisen Crazy Worldilta kaksi tupla-lp:tä, Small Facesin debyytti-lp:n ja Soft pop Nuggets from the WEA vaults -tuplan.

-13 lp:tä, joista kolme tuplaa. Minkä verran ne yhteensä maksoivat?

-Sain hyvän alennuksen.

-No, ovathan ne antiikkia kuitenkin. Äänilevytkin.

-Uusintapainoksia nämä kyllä ovat.

-Oletko nyt onnellinen, kun sait tuon kauan himoitsemasi sarjan?

-Olen! Ihan varmasti olen. Tai siis tällä kertaa ostotilanteen jälkeinen onnentunne kesti huomattavasti pidempään kuin normaalisti. Meni melkein kuusi tuntia, ennenkuin rupesin selvittelemään mistä saan helpoiten sen sarjan puuttuvan osan.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Kurjien Kappeli

kurjien_kappeliMotto: Kyllä ihmisellä voi olla periaatteita, vaikkei niiden mukaan eläisikään.

Tuota loistavaa aforismia olen yrittänyt elämässäni noudattaa. Periaatteista kannattaa pitää kiinni vain niin pitkään, kun se on järkevää. Yksi periaatteistani on ollut, että kirjoitan blogissani ainoastaan fyysisistä levyistä. Ei minulla mitään suoratoistoa vastaan ole, se ei vain ole minun juttuni. Vaikka katson elokuvat Areenasta tai Netflixistä ja vaikka toisinaan luen e-kirjoja. Mutta musiikki. Sen pitää olla paitsi kuunneltavaa, myös käsinkosketeltavaa.

Vaan kun nätisti pyydetään, teen mitä vaan. Kurjien Kappeli -nimisen orkesterin rumpali Jyrki Saarimaa niin teki ja siksi kirjoitan arviota toistaiseksi vain suoratoistopalvelussa julkaistuista kahdesta singlestä. Jos Saarimaa ei olisi ollut ennestään tuttu Maanvaiva-nimisestä orkesterista, olisin jättänyt tämän merkinnän tekemättä. Tietenkin haluaisin bändiltä fyysisen levyn, mutta eihän näin marginaalisella musiikilla saa levystä millään edes omiaan pois.

Kurjien Kappeli on konkareiden orkesteri. Siinä soittaa elämää monelta kantilta nähneitä miehiä. Kurjien Kappelin nimi juontaa juurensa Helsingin ensimmäisestä, edelleen toimivasta, asunnottomien yömajasta. Bändi ei valinnut nimeään sattumalta, vaan kokemuspohjaisesti.

Jyrki Saarimaa on siis bändin rumpali. Laulaja-lauluntekijä Jan Norrgrann ja kitaristi Matti Rossi ovat minulle tuntemattomia. Rossi ei ole se vastikään menehtynyt Matti Rossi, tietenkään. Bändillä on uusi basisti, Marko Ylikoski, mutta hän ei ilmeisesti vielä näillä julkaisuilla soita. Basson hoitaa Norrgrann.

Kurjien Kappeli on vanhojen punkkien musiikkia. Uutta aaltoa. Tai tosi vanhaa aaltoa, nykyisin. Kurjien Kappeli ei pogoa, ei räyhää. Siinä on kuitenkin punkin ideaa, sen tehokasta voimaa. Ei tietenkään nuoruuden energiaa, vaan hyvällä tavalla vanhenemisen tuomaa seesteisyyttä. Ei hiipumista, ei väljähtyneisyyttä, vaan nimenomaan seesteisyyttä. Bändi ei yritäkään olla moderni, vaan tekee sitä minkä osaa ja mitä rakastaa. Ja hyvin Kurjien Kappeli osaa. Huomaa, että kyse on kokeneista soittajista, niin hyvin bändi toimii.

Pidän punkista, mutta se ei ole minulle uskonto. Sitä se kaikkein puristisimmille vanhoille punkeille tuntuu edelleen olevan. Kaikkea musiikkia verrataan punkkiin, eikä mikään vedä sille vertoja. Minulle punk on lapsuuden kesien musiikkia, tyylisuunta muiden joukossa. Ei ideologia.

Kurjien Kappelin voimavara on hyvät biisit. Sanoitukset ovat onnistuneita, samoin sävelet. Melodiat ovat kyllä melko samantyyppisiä kautta linjan, mutta so what. Vaikka Kurjien Kappeli on rankka kitarabändi, on biiseissä herkkyyttä. Rakkauden jäämeri on häpeilemättömän melankolinen ja nostalginen, rauhallinen ja mieleenjäävä voimaballadi. Maailmaan hukkuneet kuin joku Pelle Miljoonan hempeilybiisi rankennettuna. Siinä on sellaista Hyvää yötä maailma -fiilistä, omakohtaista tilitystä. Norrgrannin lauluääni on raaka, mutta hyvin se hempeilyynkin sopii. Mikään balladi Maailmaan hukkuneet ei kuitenkaan ole. Se on muuten vain herkkä. Mielen uhrijuhla on vähän rankempaa räimimistä ja Maailmankaikkeus tämän nelikon reippain rock’n’roll-biisi.

Hyvä bändi, levyä kehiin. Minä lupaan sen ostaa, varmaan bändiläisten kaverit ja sukulaisetkin. Vanhat punkit eivät välttämättä kuole tai muutu karikatyyreiksi itsestään. Ne voivat myös vanheta tyylikkäästi. Näin tekevät Kurjien Kappelin pelimannit.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit – Tapaus Van Camp

vancamp-Hei Mika.

-Hei.

-Miksi olet noin vakava taas?

-Miksikö? Juuri kun luulin päässeeni irti, minut vedettiin takaisin. Siksi.

-Kerropa lisää.

-Kerran jo päätin, etten enää ikinä kirjoita blogiini kasariheavysta.

-Mutta?

-Löysin hyllystäni Van Campin levyn.

-Van Campin levyn?

-Van Camp featuring ”Shorty”. Too wild to tame.

-Niin. Tämä on ilmeisesti taas sellainen levy, jonka olet joskus ostanut, mutta jättänyt kuuntelmatta?

-Kyllä.

-Kai tajuat, että tuollainen toiminta on sairasta. Ostat levyn, työnnät sen kuuntelematta hyllyyn ja joskus vuosia myöhemmin kaivat sen sieltä esiin. Jos kaivat.

-Mutta jollema huomenna taas saakkan! Pitää varautua tulevaan. Jos käy niin, että keräilijät vievät kaiken. Hinnat karkaavat käsistä. Ei enää ole mitä ostaa. On sitten uutta kunneltavaa kuitenkin.

-Voi hyvä tavaton noita selityksiäsi. Mutta miksi blogiasi murehdit? Jos olet päättänyt, ettet enää kirjoita sen tyyppisestä musiikista, niin et kirjoita. Sillä selvä.

-Pakko kirjoittaa! Van Camp on niin mahtava, että on pakko jakaa ilosanomaa kaikille!

-Mikä siinä niin erinomaista on?

-Kaikki. Ihan kaikki. Katso tätä kansikuvaa. Viiksekäs, keski-ikäisen oloinen mies soittaa kitaraa. Tavallinen mies. Ei malli, ei urosmissi. Tavallinen kaveri. Ja tämä nimi: Van Camp featuring ”Shorty”. Loistavaa!

-Ei tuossa mielestäni mitään loistavaa ole.

-Mutta kun tämä kannen äijä on se Shorty. Shorty Van Camp. Bändi on nimetty hänen mukaansa. Silti se on ”featuring Shorty”. Vähän niinkuin Van Halen featuring Eddie. Tai Pelle Miljoona Oy featuring Pelle. Silkkaa neroutta!

-Jaahas. Että nimi ja kansikuva näin riemastuttivat?

-Takakansi myös. Katso tätä basistia. Apachea. Kuin suoraan Tarotin debyyttilevyltä. Leopardikuosi, nahkahousut. Kuutioittain tukkaa. Ja viikset! Viiksi-asteikollakin bändi on loistava.

-Sel-vä. Ulkomusiikilliset puitteet ovat kunnossa. Varmaan myös kuuntelit levyn? Et pelkkiä kansia ihastellut?

-Kyllä. Kyllä kuuntelin. En muista vähään aikaan nauraneeni niin makeasti, kuin tätä kuunnellessani.

-Ahaa. Huumorimusiikkia, siis?

-Ei ei ei. Tämä on taiteellisesti korkeatasoista kamaa. Ainakin tekijöiden itsensä mielestä, luulen.

-Se on siis niin huono, että naurattaa?

-Päinvastoin! Tämä on vaan niin upea. Levy alkaa juhlallisella, taiteellisella introlla. Sitten räjähtää! Hirmuinen tilutus, raaka soundi. Laulajat vetävät kuin HC-bändissä. Ei todellakaan kevyttä, radiokelpoista särökitaraiskelmää, vaan karua mättämistä. Ja vauhtia. Ihan mahoton meno. Pakollisella balladilla ei Too wild to tamea pilata.

-Mihin miljoonista heavy rockin alajaostoista Van Camp mielestäsi kuuluu?

-Jonkun arvostelun mukaan Van Camp on speed metallia, heavy metallia ja progressiivista metallia. Van Camp on siis kaikkea mahdollista. Tästä pitää ehkä käyttää termiä ”van camp metal”.

-Jahas. Miltä vuodelta levy on?

-1988.

-Olet aina väittänyt, että kunnollista heavy rockia ei ole tehty 28.6.1986 alkuiltapäivän jälkeen. Että silloin tapahtui romahdus.

-Tämä on se säännön vahvistava poikkeus. Van Camp ei hienostele, Van Camp räimii. Vaikka levyllä on jopa klassista.

-Klassista?

-Beethoven-cover. Jos Ludvig van pyörähti haudassaan Rainbown Difficult to curen kuultuaan, niin Van Campin From nine to fiven kuultuaan hän heitti siellä volttia.

-Sinä et nyt taida olla ihan tosissasi kehujesi kanssa?

-No jaa. Jos kuulija nauraa koko levyn läpi, niin ei se silloin voi olla huono.

-Jonkinlaisesta camp-huumorista on kuitenkin kyse?

-On ja ei. Ilmeisen vakavissaan Van Camp on ja vakavissaan minäkin tästä diggaan. Too wild to tame ei ole sellaista koko perheen viihdettä, mitä alan musiikki nykyisin usein on. Sen kuuntelemisesta tulee hyvä mieli.

-Se on aina hienoa, jos sinulle tulee jostain hyvä mieli. Hienoa ja harvinaista. Tässä kannessa lukee näköjään ”ex Killer”. Mitä se tarkoittaa?

-Tarkoittaa sitä, että Shorty Van Camp soitti aiemmin belgialaisessa Killer-nimisessä yhtyeessä.

-Sinulla on tietysti kaikki niiden levyt?

-No kun ei ole! Mutta kohta on.

 

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Lyhyitä lauselmia levyhyllyni eri aloilta

suvilevytSuomen kesä eroaa muista vuodenajoista siten, että yleensä ei sada lunta tai räntää. Näin runon ja suven päivänä, leivinuunia lämmittäessäni ja ruisrääkän laulua korviini odotellen, on hyvä kaivella levyhyllystä kaikenlaista mukavaa kuultavaa. Ulkona kun ei tarkene olla.

Vuoden 1989 todistetusti paras metallialbumi oli Jethro Tullin Crest of a knave. Se voitti tuolloin parhaan metallialbumin Grammyn. Koska levy itse asiassa ilmestyi 1987, niin sitä voinee pitää paitsi vuoden 1989, myös koko 80-luvun jälkipuoliskon parhaana metallialbumina. ”Huilu on raskas, metallinen instrumentti”, kommentoi Ian Andersson palkintoa. Ennakkosuosikkina palkinnon saajaksi oli joku Metallica jollain …and justice for all -levyllään, mutta ei moisella aloittelevalla orkesterilla ollut kisassa mitään mahdollisuuksia.

Hyvä levy Crest of a knave onkin. Parhaat hetket ovat Farm on the freeway ja Budapest. Aika paljon Andersson kuulostaa Mark Knopflerilta. Mutta että metallia? No, ajat olivat tuolloin toiset. Metalli ei ollut samanlaista koko kansan viihdettä kuin nykyisin. Aika pihalla palkintoraati kuitenkin oli.

Minulle metalli on täysin eri asia kuin heavy. Heavy on jytää, jossa on groove ja Jethro Tull on tehnyt monia hyviä jytäbiisejä. Waldemar Wallenius tosin loihe joskus lausumaan, että ”en minä esimerkiksi Jethro Tullia halventaisi kutsumalla sitä jytäbändiksi, enkä myöskään Sladea ylentäisi.” Pidettäköön tätä lopullisena totuutena asiasta.

Metallista puheenollen. Muutama päivä sitten tein uroteon ja kuuntelin Iron Maidenin The book of soulsin ensimmäistä kertaa yhteen menoon kokonaan. Oli se urakka, kolme lp:tä. Bändi, joka 80-luvulla teki lukuisia kerrasta mieleenjääviä iskusävelmiä, on jo parikymmentä vuotta tehnyt enimmäkseen hitaita, pitkiä proge-eepoksia. Toisinaan tuntuu, että bändi tekee vain musiikkia, ei biisejä. Mutta sen kun tekevät. Iron Maiden on sen tason bändi, että tehköön vaikka sketsiviihdettä, jos siltä tuntuu. Siihen ei kenelläkään ole nokan koputtamista. Eikä The book of soulsin progeilustakaan auta valittaa, koska levyn paras biisi on sen pisin ja vähiten ironmaidenmainen Empire of the clouds.

Välillä tuntuu, että perinteisellä, vanhakantaisella ja kovaäänisellä rockmusiikilla ei ole enää mitään annettavaa kenellekään. Ei annettavaa, ei tarvetta, ei kysyntää. Silti aina tulee nuoria, jotka sellaisen musan löytävät ja omakseen ottavat. Blues Pills yhtenä esimerkkinä. Blues Pills, joka toisella albumillaan, Lady in gold, löysi itsensä. Jytäävään hämyrokkiin on tullut mukaan nyansseja sekä ihastuttavia soul-elementtejä, jotka kruunaavaat 70-lukulaisen jytä- ja hämyrokin.

On aina komeaa kuultavaa, kun nuori bändi tajuaa olevansa hyvä ja painaa menemään hurjalla innolla. Lady in gold on Blues Pillsin momentum, se hetki, jossa kaikki tuntuu onnistuvan. Tai no, kaikki ja kaikki. Levyn soundit ovat kehnot. Vaan kun väntää stereoiden nupit kaakkoon ja unohtaa nihkeilyn, niin kyllä meinaan toimii! Hienoa, että nuoriso tekee myös sellaista musiikkia, josta me vanhukset tykkäämme.

Sitten lisäämään puita kamiinaan ja etsimään villasukkia, kesäyön onni omanain.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Levyaddiktin päiväkirjasta osa 6

talmud_beachOlen viimeiset pari viikkoa tehnyt sitä, mitä kaikkein mieluiten teen: En mitään. Polvioperaation takia olen maannut sohvalla äänilevyjä kuunnellen. Laiskotellut hyvin omintunnoin.

Olen kaivellut hyllystäni 80-luvun heavylevyjä. Niille ei yleensä ole aikaa. Olen ajatellut, että lyhyt elämä pitää käyttää kasariheavya vakavahenkisemmän musiikin kuunteluun. Mutta kun Dion Dream evil pyörähti soimaan, en voinut kuin ihmetellä hölmöjä ajatuksiani.

Koska muutuin vanhaa musiikkia diggaavaksi muinaisjäänteeksi jo teininä, ostin Dream evilin vasta aikamiehenä. Tällä vuosituhannella. Kuten 90 % muistakin hyllystäni löytyvistä kasariheavylevyistä. Osan olen hommannut pelkästään tyylikkään kansitaiteen takia. En ole edes kuunnellut niitä kaikkia. Loistavaa toimintaa!

Mutta nyt on aikaa. Pidin Y&T -maratonin. Ihmettelin Vinnie Vincent Invasionia. Ihastelin Warlockin Doron blackielawlessmaista lauluääntä. Nauroin Saxonin äijien vaatteille. En vieläkään tajunnut Def Leppardin Hysterian suosiota. Operation Mindcrime on edelleen vain yksi keskivertolevy muiden keskivertolevyjen joukossa. Stay hungry on vieläkin loistava albumi. Vieläkin ihmettelen, miksi levyarvosteluissa kehuttiin Shout at the devilin soundeja. Acceptin Metal heart sykähdyttää edelleen.

Ja niin edelleen. Ei näitä 80-luvulla missään kuullut. Radiosta tuli hevirokkia harvoin, levyjä ei ollut varaa ostaa kuin silloin tällöin. Taivaskanavista ei ollut tietoakaan. Hittimittari sentään näkyi. Nyt näitä teininä kuuntelematta jääneitä levyjä on helppo hankkia. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen nuoruus.

En minä tosin koko kahta viikkoa ole heavya kuunnellut. Olen kuunnellut muun muassa suomalaista mäkimaaston maalaisbluesia. Talmud Beachia. Bändin molempia pitkäsoittoja. Talmud Beachin hypnoottinen blues on omalla tavallaan täydellistä musiikkia. Alkukantaista, mutta sofistikoitunutta. Meditatiivisen tanssittavaa. Pidäteltyä voimaa ja suunnatonta haurautta uhkuvaa suurta pienimuotoista musiikkia. Persoonallista. Pilke silmäkulmassa tosissaan tehtyä, runsaan ja laajalle levinneen juurakon omaavaa perinnemusiikkia.

Talmud Beach kuuluu siihen jatkuvasti kasvavaan, loistavaan kotimaiseen afroamerikkalaista perinnemusiikkia ja suomalaisuutta yhdistävään joukkoon, jota ilman elämä olisi paljon tylsempää.

Tässä tämä kesä menee, mitään tekemättä. Kunhan muistan heittää riittävästi nappeja naamariin. Enkä minä nyt ihan laiskana ole ollut. Tilasin nääs muutaman levyn.

Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista | Kommentoi