Garbo ja Eve

garbo_julma_maaParin viime viikon teemana on ollut kadotetun nuoruuteni levyjen kuuntelu. Ja nimenomaan sellaisten levyjen, jotka eivät reaaliaikana innostaneet. Pave Maijanen, Eve. Tuoreimpana Garbo. Pari viikkoa sitten minulla ei ollut yhtään Pave Maijasen, Even tai Garbon levyä. Jotenkin on kuitenkin poltellut, että niitä pitäisi saada.

Pavesta jo aiemmassa blogimerkinnässäni puhuin. Eveäkään en 80-luvulla tietenkään digannut. Moista tyttöjen musaa… Vanhemmiten 80-lukulaisuus on alkanut kiinnostaa, koska sen ajan musiikki meni minulta osittain ohi. Siirryin jo teininä menneisyyden musiikin pariin.

Mitään suurta valaistumista en Eveä kuunnellessani kokenut, mutta ymmärsin taas kerran sen, että 80-luvulla hittilevytkin olivat enemmistöltään hyviä. Eve teki oman aikansa kunnianhimoista popmusiikkia. Hänen laulumaneerinsa ovat paikoin melko rasittavat, mutta niihin tottuu. Biisit ovat laadukkaita ja soittajat ammattitaitoisia. En keksi oikeastaan mitään negatiivista sanottavaa Even kolmesta ensimmäisestä albumista. Eve on ammattimies, joka tietää mitä tekee ja tekee hommansa kunnolla.

1986 olin 16-vuotias, enkä pitänyt myöskään Garbosta, jonka tuolloin ilmestynyt debyyttialbumi oli nimeltään Julma maa. Pidin Garboa pehmeänä aikuisrokkina, vaikka Esa Elorannan lauluääni kuulosti käsittämättömän raa’alta. Onneksi ihmisellä on oikeus viisastua ja onneksi mielipiteeni eivät enää ole samanlaisia kuin 16-vuotiaana.

Vuonna -86 suurin toiveeni oli, että hyllyssäni olisi joskus metri älppäreitä ja olisi tyttöystävä. Molemmat toiveet sittemmin toteutuivat, etenkin äänilevytoive moninkertaisesti. Garbon Julma maa päätyi hyllyyni Naiseni kanssa syntymäpäiväjuhliin ajellessamme. Tämä on niin nähty, että oli syntymäpäivät, häät tai hautajaiset, aina laajenee levyhylly.

Nyt, yli 30 vuotta levyn julkaisun jälkeen, Julma maa kuulostaa mainiolta. Se on kestänyt hienosti aikaa, kuten niin moni muukin sen vuosikymmenen äänilevy. Ei näitä varmaan riittävästi silloin arvostettu, ehkä ei vieläkään. Tosiasia kuitenkin on se, että 80-luvulla tehtiin todella hyvältä soundaavia äänilevyjä. Se, että ne kuulostavat 80-luvulta, se pitää vain hyväksyä. Ajat olivat sellaiset.  Julma maa ei ole soundillisesti edes parhaasta päästä 80-lukulainen – jos vertailukohdaksi otetaan sellaisia pikkutekijöitä kuin Yes, Nik Kershaw, ABC, Frankie Goes To Hollywood – vaan ajattomampi. Hieno osoitus sen ajan osaamisesta kuitenkin. Ja musiikillisesti hyvä aikansa kuva aikuisemmalle yleisölle suunnatusta laadukkaasta rockmusiikista. Julma maa on springsteenmäistä ameriikanrokkia, elävää tarinankerrontaa. Ajan henki kuuluu, soundi ja soitto toimii.

Elorannan tekstit ovat suomalaiselle sopivia. Niitä ei tarvitse tulkita. Ne ovat raportteja tavallisesta elämästä. En ihmettele, että teinipoika ei juur innostunut moisesta aikuistilityksestä. Elorannan tarinat ovat kotimaista edelläkäyntiä Anssi Kelalle. Kelan teksteissä on jotain hyvin elorantamaista. Suomalaistettua Springsteeniä. Rehellistä, elämänmakuista kerrontaa. Ei erikoisuudentavoittelua, vaan tavallisten ihmisten tavallisia asioita. Anssi on lisännyt novelleihinsa Esaa enemmän fantasiaa ja pehmeyttä, mutta sitä samaa, karheaa elämää molemmilla kertojilla tarinoissaan on.

Hintansa väärtejä levyjä, vähintään. Näiden levyjen hinnalla en olisi saanut edes yhtä Svartin uudelleenjulkaisua. Olen tyytyväinen hankintoihini paitsi musiikillisesti, myös talouteni kannalta katsottuna.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Motelli Skronkle – Juna

motelli_skronkle_junaKun Kotikutoisten soittimien ja Humu Recordsin Jaakko Ryynänen mainitsi Motelli Skronklen Junan viiden tähden lp:ksi ja yhdeksi vuoden 2016 parhaista blueslevyistä, oli siihen tutustuttava. Saa nähdä, jäikö Juna viimeiseksi tänä vuonna ostamakseni äänilevyksi. Siltä vähän tuntuu. Ei Motelli Skronklen takia, vaan yleisfiiliksen ja pankkitilin.

Koskaan en ole Motelli Skronklea kuunnellut. 1980-luvulla lehtijutun perusteella muodostamani mielikuvan mukaan se oli taideopiskelijoiden tai muun itseään kulttuuriväkenä pitävän ryhmän poikki- eli tekotaiteellista metelöintiä. Itsetarkoituksellista älykkömusaa, vaikka ainoa syy koko kollektiiville oli mahdollisuus julkisesti hölmöillä ja esittää muka-ravistelevia performansseja. Olen ollut väärässä. Siitä huolimatta, että Junassa haiskahtaa huumorimusa ja performanssitaide. Jonkinlainen vakavahenkinen versio Lapinlahden Linnuista Skronklesta mieleeni tulee. Onneksi missään ei kielletä, että vakavasti otettava musiikki ei saisi olla humoristista ja onneksi omia ennakoluulojaan voi asioihin tutustuttuaan, tietoa saatuaan, muuttaa.

Juna on rauhallista bluesia, pelottavaa bluesia, äkkiväärää bluesia. Suomalaiskansallista synkkää kansantanhua, paritanssia ja tangoparodiaa. Ulkomaista kansantanssia virtenä esitettynä. Välillä väkisin naurattavaa vitsihuumoria. Herkkää rakkautta, olkoonkin, että rakkauslaulu kertoo puista. Shamanismihuumoria. Vakavaa pohdintaa ja keskittymään pakottavaa hypnoottista meditaatiota. Ihastuttavan elävää ja karua, kauniin rujoa musiikkia.

Motelli Skronkle on bluesia soittava tanssibändi helvetistä.

En löydä Junasta tekotaiteellista metelöintiä, en häiritsevää älykkyyttä. Juna on tavallisten suomalaisten miesten musiikkia. Siinä jopa lauletaan kossusta. Hetkittäin ajattelin, että ilman laulua tämä olisi parempi. Nytkin instrumentaaleja on kolme. Kuitenkin laulajien matala mieskuoromölinä on se, joka tästä ilmeisesti tekee Motelli Skronklen.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Metakka – Greyhound

metakka_greyhoundNelisen vuotta sitten ilmestynyt joensuulaisen Metakka-yhtyeen debyyttialbumi Vapaa oli mainiota pohjoiskarjalaista folkrockia. Nykyaikaista folkrockia. Metakka yhdisteli taidepoppia, 80-luvun kotimaista uutta aaltoa, Dylania, springsteeniläistä mellencampilaisuutta ja kevyen progressiivisia elementtejä. Tuolloin pohdin, että radiosoittoa saadakseen Metakan pitäisi muuttaa tyyliään iskelmällisemmäski.

Onneksi bändi ei niin tehnyt. Tai onneksi ja onneksi. Nykyisin osataan iskelmän ja rockmusiikin yhdistely tehdä tyylikkäästi. Siitä ovat osoituksena esimerkiksi Aurinkokettu ja toinen joensuulaisorkesteri Taival. Metakka olisi varmasti pystynyt samaan. Metakka on kuitenkin tuoreella Greyhound cd-ep:llä muuttunut aiempaa haastavammaksi. Haastavammaksi, vaikkakin suoremmaksi. Rokimmaksi. Radiosoittoa ei Metakka Greyhoundin biiseillä saa

Metakka on Greyhoundilla naittanut aiemman 80-lukulaisuutensa 60-lukuun. Vaikutteet ovat vaihtuneet Springsteen-Mellencampista ensimmäisen britti-invaasion rokkareihin, sekä 90-luvun Oasis-johdannaisiin perinteenjatkajiin. Ep:n otsikosta huolimatta bändin laulukieli on edelleen suomi. Greyhoundilla on komeat, jykevät soundit ja rumpali Ville-Veikko Markkanen on taas onnistunut komeasti kansitaiteen kanssa.

Vaan se mainitsemani britti-invaasio. Meidän pieni kahvila -kappaleen lauluharmoniat ovat silkkaa Paperback writeria. Tai Rainia. Kaunis melodia, parhaiden pop-perinteiden mukaan. Kuin menneisyyden tripillä oleva R.E.M. Samaa 60-lukulaisuutta löytyy nimibiisistä. En usko olevani väärässä jauhaessani vuosikymmenten takaisesta musiikista Metakan vaikutteina.

Brittipopin lisäksi tulee tälläkin kertaa mieleen sama, kuin debyyttialbumilla. Kotimainen uusi aalto. Suuri illusioni on kuin Pelle Miljoona akustisena ja Sillan alle on sekin samaa genreä. Ikäiselleni, lapsuuteni punkin ja uuden aallon vaikutuksen alaisena viettäneenä, se on tietenkin pelkästään positiivista. Mutta onko se sitä nykyajan kuulijalle? Nuorisolle? En usko. Metakka ei ole nuorisomusiikkia. Metakka tekee musiikkia keski-ikäisille. Mutta me keski-ikäiset emme tavoita Metakan musiikkia, koska se ei soi radiossa. Metakka on nyt liian rock. Keski-ikäiset kaipaavat helpompaa musiikkia.

Metakka on uudistunut toisin kuin oletin, siis. Oletin, en toivonut. Mieluusti olisin Metakan rokimpaa soundia kuunnellut koko pitkäsoiton verran. Jäin silti kaipaamaan bändin debyyttialbumilla ollutta viulua ja etenkin Tuire Silvennoista. Jos Metakka on unohtanut viulun ja naislaulun mukanaan tuoman erityislaatuisuuden, se on surullista. Toivon suuresti, että mahdollisesti tulevalla pitkäsoitolla kuuluu sekä viulu ja naislaulu.

Metakan musiikki on musiikkia sille väestönosalle, joka ei koskaan tule kuulemaan Metakan musiikkia. Se on musiikkia radiota kuunteleville, mutta Metakka ei siellä soi. Me, jotka löydämme Metakan äänilevyn, olemme vähemmistö. Me olemme ne teini-ikäisen tasolle jääneet äänilevyaddiktit, joiden kulutuskäyttäytymisellä eivät muusikot tule enää ikinä toimeentuloaan hankkimaan. Metakka on radioon sopivaa popmusiikkia, joka ei soi radiossa.

Neljä vuotta on pitkä aika levyjen julkaisujen välillä. The Beatles julkaisi neljässä vuodessa seitsemän albumia. Ja sinkut päälle. Maailma muuttuu. Nyt pitää olla tyytyväinen, että fyysisiä levyjä ylipäätänsä julkaistaan. Odotan Metakan pitkäsoittoa, mutta en tiedä jaksanko odottaa sitä neljää vuotta. Jos mukana on Vapaalta tuttuja tyttö-poika duettoja, niin ehkä jaksan.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 2 kommenttia

Anonyymit addiktit, tapaus Roskaprinssi

-Hei Mika.roskaprinssi

-Hei.

-Taitaa olla polvi paranemaan päin? Kävit Lappeenrannassa lapsiesi kanssa?

-Juu, oli pakko. Sain lahjakortin Äksään.

-Lahjakortin? Mistä hyvästä?

-En tiedä. Se vain tuli jostain.

-Outoa. Kai sinä jonkun selityksen keksit sille?

-En tiedä. Ehkä Äksä yrittää lahjoa minut hiljaiseksi. Olen meinaan ympäri intterneettiä haukkunut niiden typeriä mainoksia. Levykäisiä, vinyköitä ja rahuleita. Saatana. Taisin jostain asiasta vähän reklamoidakin.

-Jahas. Nyt sitten varmaan lopetat firman haukkumisen?

-Päinvastoin! Haukun entistä enemmän, useammassa paikassa. Ja pahemmin. Jos saisin seuraavalla kerralla isomman lahjakortin.

-Nyt on kortti käytetty. Ajoit melkein 240 km autolla, että sait käytettyä 30 euron lahjakortin.

-Nii-in. Silkkaa säästöä.

-Mitä ostit lahjakortillasi?

-Noitalinna Huraan Roskaprinssi mini-lp:n. Puolen vuoden kestovitutuksen jälkeen viimein sain sen.

-Vitutuksen? Mikä Noitalinna Huraassa vituttaa?

-Ei bändissä mikään, mutta tässä Roskaprinssissä. En tajunnut, että se olisi pitänyt tilata ennakkoon. Kaikenmaailman hamsterit kerkesivät edelle ja se oli alta aikayksikön loppuunmyyty. Ei vanha pysty siihen vauhtiin, johon nykyisin vinyylilevyjen kanssa pitäisi. Onneksi Äksään oli ilmestynyt yllättäen yksi kappale ja varasin sen.

-No, taisi se kolmekymppiä bensakuluihin riittää. Onneksi olkoon säästäväisyydestäsi.

-Niin no, tuota noin.

-Eivät tainneet jäädä ostelut pelkkään Roskaprinssiin?

-Et kai sinä tosissasi kuvittele, että ajan 120 km päähän levykauppaan ja ostan sieltä vain yhden lp:n? Haloo nyt!

-Niin niin. Mitä muuta löytyi?

-Äksästä vähän jatsia. Aaltonen & Donner ja Koivistoinen & kumppanit. Ei muuta.

-Entä muualta? Sumasta?

-Niin juu, Suma tosiaan. Sieltä löytyi kaikkea tuikitarpeellista. Lapsille kassillinen mangaa.

-Entä itsellesi?

-Itselleni? En ymmärrä itseäni, mutta minun oli pakko ostaa kaksi Even lp:tä. Ja Kojon Rommia sateessa.

-Kolme vain. Ei tuo niin kauhiaa ole. Kojokaan.

-Eeeeei se nyt ihan siihen jäänyt. Loirin kolmas Leino-levy piti ostaa myös. Sitä paitsi siinä Kojon levyllä on Ulf Lundellin biisejä ja Kojo on muutenkin kova. Monta levyä hyllyssäni.

-Noin vähän kuitenkin ostit, hienoa!

-Ja sitten… tuota noin…

-Niin?

-Ostin neljä Pave Maijasen lp:tä?

-Neljä Pave Maijasta? Häh? Sinähän inhoat Pave Maijasta?

-Enkä inhoa. Joskus 15-vuotiaana ehkä inhosin. Mutta olen kohta viisikymppinen. Luojan kiitos, en enää nykyään ajattele samalla tavalla kuin 15-vuotiaana. Mistään. Paljon mistään.

-Mistä tämä tämmöinen mieliteko nyt ykskaks tuli?

-Kuunneltiin kakrujen kanssa Love-boksia menomatkalla ja sieltä tuli Fever. Se on jostain syystä aina inhottanut minua, mutta nyt kolahti. Ihan mahtava versio! Lisäksi olen jo pitkään ajatellut ostavani Maijasta. Ne sen 80-luvun suomenkieliset hittibiisit ovat alkaneet pyöriä päässäni.

-Ei ole pienen ihmisen elämä helppoa, ei.

-Ja ajattele äijän CV:tä. Wigwam, Hurriganes, Dingo. Royals, Rock’n’roll Band. Mistakes. Touhut Albert Järvisen kanssa. Aika harvalla on niin paljon meriittejä kuin Maijasella.

-Mutta vastapainona on sitten Yamma yamma ja joku Dingon lukemattomista comebackeista ja vaikka mitä.

-Totta kai pitkään uraan mahtuu kaikenlaista. Mutta sano minun sanoneen: kohta Pave Maijanen kokee uuden tulemisen ja hänen levyjään haalitaan kirppareilta ja levymessuilta. Nyt niitä saa joka paikasta puoli-ilmaiseksi, kohta ne maksavat maltaita.

-Ok. Ei tälle ostokatastrofillesi enää mitään mahda. Miten reissu muuten meni?

-Oikein kivaa oli. Teinitytöllekin sattui vastaanottokykyinen päivä. Lapsille tosiaan hommattiin kassillinen manga-sarjakuvaa. Tyttärelle piirustustarvikkeita taidekaupasta. Herneitä ostettiin ja 20 kiloa mansikoita. Donitseja aamupalaksi, sushia lounaaksi.

-Kun nyt teen laskelmia, niin kaikkine kuluineen, polttoaineineen ja ostoksineen, 30 euron lahjakortti tuli maksamaan sinulle noin 300 euroa. Taitaa olla maailman kallein Roskaprinssi tämä yksilösi.

-Älä jaksa! Joku hinta siitä on maksettava, että asuu landella. Ei täältä niin vaan kävellä lähimpään kivijalkaliikkeeseen ja takaisin.

-Olisi järkevämpää tilata levyt kotiin, eikä ”lähimpään” liikkeeseen.

-Mutta postikulut! Ja nyt oli tuo lahjakorttikin.

-Toivottavasti et enää ikinä saa lahjakorttia yhtään mihinkään. Taloutesi ei kestä sellaisia.

-Juuei. Säästäminen ei kannata.

Kategoria(t): Huuhaa | 5 kommenttia

Levyaddiktin päiväkirjasta osa 7

sibbeSitä normaalina arkena toivoo, että olisi aikaa kuunnella äänilevyjä. Nyt, pitkällä sairauslomalla, sitä on ollut. Aikaa. Ensimmäiset kolme-neljä viikkoa jaksoin kuunnella levyjäni lähes kokopäivätoimisesti. Mitä vaan mitä hyllystä löytyi, kaikkea ehkä syystäkin harvemmin kuuntelemaani. Nyt on kuitenkin viikko-kaksi ollut nihkeämpää. Pitää jo pikkuisen valkata kuunteluja. Levyhyllyssäni on tietenkin vain laatulevyjä, että sinänsä ihan sama mitä milloinkin kuuntelen. Laatu se on sekundakin.

Se on kuitenkin nyt todistettu, että en pysty pelkästään äänilevyjä kuunnellen elämääni viettämään. On kuuntelun vähenemiselle syytä myös siinä, että kakrut onneksi muutaman viikon lomastaan isänsä luona viettävät. Vaikka ne ovat sen verran isoja jo, että eivät ohjeistuksiani ja ohjelmanumeroitani enää kaipaa.

Äänilevyasiasta osaavat kyllä keljuilla nasevasti. Pienellä lomareissullamme teimme laskelmia, että minkä verran he saavat perinnönjaossa massia niistä. Kehotin olemaan rakentamatta tulevaisuuksiaan niiden rahojen pohjalta. Ilmeet olivat pettyneitä. Poikaa kaivelee edelleen se, että The Beatlesin Yesterday & today teurastajakannella ei olekaan se tyyris alkuperäispainos.

En ole ihan lähivuosina tehnyt sellaista kesälomareissua, jolta en yhtään äänilevyä ole ostanut. Nyt sekin ihme nähtiin. Muuten oli musiikillistakin sisältöä reissussa, Ainolassa kun kävimme. Se on kaltaiselleni fanipojalle edelleen äärimmäisen vaikuttava paikka. Onneksi sentään kotiin tullessa pääsin hakemaan R-kioskilta paketin, joka sisälsi vinyyliversion Gillian Welchin The harvest & the harrowista. Ei ihan mennyt maine lasteni silmissä ja heidän perintöosuutensa kasvoi.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

”En vain voi itselleni mitään” : keskeiset syyt äänilevyjen hankintaan suoratoiston aikakautena

OPINNÄYTETYÖN TIIVISTELMÄ

Tämän kvalitatiivisen tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miksi päällepäin ihan terveennäköiset miehet vielä nykyaikana vehtaavat eri formaatissa olevien äänilevyjen kanssa, vaikka suoratoisto on keksitty. Naiset jäivät tämän tutkimuksen ulkopuolelle, koska heidän suhteensa äänilevyihin on oman tutkimuksensa arvoinen ja koska äänilevyjä harrastavilla naisilla on yleensä tilanne miehiä paremmin hallinnassa.

Tutkimusjoukkona oli epämääräinen sakki elämänhallintansa menettäneitä keski-ikäisiä miehiä, joiden elämässä äänilevyt muodostavat joko ainoan, tai vähintään merkittävimmän sisällön. Tutkimus suoritettiin teemahaastatteluna, osittain lääkärien valvonnassa.

Tämän tutkimuksen perusteella yhtä, yhteistä syytä äänilevyjen kanssa vehtaamiselle ei ole. Mielenterveysongelmat tosin korostuivat lähes kaikissa vastauksissa. Pakko-oireet, vainoharhat, lapsuuden traumat, kaltoinkohtelun aiheuttamat sairaudet, maaninen käytös ja etenkin levykaupoissa ilmenevät paniikkihäiriöt olivat toistuvia teemoja haastatteluissa.

Useat haastatellut mainitsivat pakonomaisen hamstraamisen tarpeen. Tärkeintä on ostaminen ja ostosten määrä, ei se mitä ostaa. Hyllymetrien merkitys harrastuksessa vaikutti tärkeämmältä, kuin musiikki. Muutamat vanhemmista haastatelluista mainitsivat kokeneensa sotien jälkeisen pula-ajan ja perustelivat käytöstään sen aiheuttamilla ikävillä muistoilla.

Monet haastatelluista tuntuivat jämähtäneen menneisyyteen. Useissa haastatteluissa puhuttiin jopa Neuvostoliitosta sekä YYA-Suomesta ja äänilevyjen ostohinnat ajatellaan edelleen markoissa. Silti kukaan haastatelluista ei myöntänyt äänilevyharrastuksensa johtuvan nostalgiasta.

Epäonnistunut parisuhde äänilevyjen hamstraamisen syynä mainittiin tässä otannassa yhtä lukuunottamatta kaikissa tapauksissa. Äänilevyjen kanssa vehtaava voi ilmeisesti lohduttautua sillä, että äänilevyjen kanssa toimiessa edes yksi osa-alue elämässä on järjestyksessä. Tosin levyhyllyn huonosta järjestyksestä tilanpuutteen vuoksi kertoi suurin osa haastatelluista.

Epäonnistuneisiin parisuhteisiin ja seksuaalisiin patoutumiin viittasi myös se, että tissit mainittiin useissa haastatteluissa: äänilevyjen kansissa on usein kauniita naisia. Hyvä parisuhde voi joskus vaikuttaa hetkellisesti myös tervehdyttävästi. ”Joskus parisuhteen alkuvaiheessa on mennyt jopa useita kuukausia, että äänilevyt eivät ole olleet päällimmäisenä mielessä”, tiivisti eräs haastatelluista.

Yksi haastatelluista piti äänilevyjä sijoituskohteena ja kuvittelee viettävänsä lokoisia eläkepäiviä jossain lämpimässä maassa äänilevynsä myytyään. Hänelle ei levyjen kuunteleminen merkinnyt mitään, ainoastaan levyjen arvo ja kunto. Muut tutkitut myönsivät silloin tällöin jopa kuuntelevansa äänilevyjään.

Äänilevyjen hankintaa perusteltiin myös sillä, että niitä pidetään myös käytännöllisinä, koska ulkoseinää vasten aseteltuna vinyylilevyt toimivat hyvänä eristeenä ja laserlevyistä saa hyviä linnunpelättejä mansikkamaalle.

Äänilevyt eivät näytä tuoneen tutkittujen elämään minkäänlaista iloa. He joutuvat aina olemaan huonotuulisia, tyytyväisyydentunne on tuntematon käsite. Joko levyt ovat liian kalliita tai joku on saanut niitä liian halvalla, hankitut levyt ovat usein väärää painosta tai huonokuntoisia. Hyväkuntoisetkin levyt aiheuttavat tuskaa, koska niille on mahdotonta määritellä hyväksyttävää kuntoluokitusta. Äänilevyjen kuntoluokitus ja sitä kuvastavien koodien väärinkäyttäminen verkkomyymisessä aiheutti muutenkin mielipahaa kaikissa tutkituissa.

Tämän tutkimuksen perusteella voi päätellä, että äänilevyjä harrastavat miehet tiedostavat olevansa riippuvaisia levyistä ja etenkin niiden ostamisesta. Enemmistö heistä ymmärtää, että äänilevyt eivät ole tuoneet heidän elämäänsä mitään muuta kuin harmistumista ja tuskaa, mutta siitä huolimatta he eivät voi lopettaa harrastamistaan. ”En vain voi itselleni mitään”, kertoi yksi haastatelluista. Äänilevyjen ostaminen on useimmille liian tärkeä asia elämässä.

ASIASANAT: mielenterveysongelmat, hulluus, debiilit, järjettömyys, menneisyyteen jämähtäneet, kelkasta pudonneet, muutosvastarinta, liika vapaa-aika

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Riitaoja – Täytettyjä lintuja

riitaoja_taytettyja_lintujaJoskus blogin kirjoittaminen on tuskaa. Kuten nyt. Odotin Riitaojan Täytettyjä lintuja -levyä hekumoiden ajatuksella, että pääsen taas hehkuttamaan bändiä sille suunnattomalle lukijajoukolle, jonka blogini kerää! Teille molemmille, siis.

Vaan ei se niin yksinkertaista ollutkaan. Odottelin pitkään, että levy ilmestyisi vinyylinä. Ei ilmestynyt. Luovutin ja ostin cd:n. Mutta. En osaa sanoa levystä mitään. En osaa, en pysty. Täytettyjä lintuja on hemmetin hyvä, mutta tunnen itseni tavallistakin tyhmemmäksi, kun pitäisi jotain siitä sanoa. Riitaojan musiikki on niin suurta, että minua pelottaa. Pelottaa kirjoittaa mitään, koska mikään kirjoittamani ei ole tarpeeksi fiksua tällaiselle levylle. Pari viikkoa olen Täytettyjä lintuja soittimessani pyörittänyt, inspiraatiota odotellen. Edes pientä ajatusta, jonka ympärille jotain kutoisin. Mutta ei, ei irtoa.

Hämmästyksekseni huomasin, että Janne Westerlund ei ole Täytetyillä linnuilla mukana. Westerlundin sooloalbumit ovat loistavia, oletin hänen olevan Riitaojan primus motor. Olin väärässä. Netistä luin, että Alf Forsmankaan ei enää ole bändissä, mutta kyllä kansiteksteissä rumpalin kohdalla lukee Alf. Ota näistä sitten selvää. Antti Hämäläinen, Arimatti Jutila ja Arttu Tolonen ovat tehneet kaikki levyn biisit.

Vaikka en osaa sanoa levystä mitään, maksaa sen kuuntelu vaivan. Täytettyjä lintuja on vaikuttavaa, vakuuttavaa, ahdistavaa ja syvää musiikkia. Synkkääkin synkempää suomalaista suolampi-americanaa. En suosittele kuuntelemaan masentuneena tai morkkiksessa. Täytettyjä lintuja on myös mielenkiintoisimman kotimaisen indiemusiikin kuka kukin on -teos: levyn kaikilla kappaleilla on eri solisti.

Täytettyjä lintuja ei kosiskele yleisöä. Se ei soi Radio Suomen lähetysvirrassa. Levy alkaa hitaasti, pelottavasti, banjon soidessa. Melkein nimibiisin, Täytetty lintu, esittää Maritta Kuula. Kuulalla on erityisen oma ääni. Vieläkin harmittaa, että en aikanaan hankkinut 500 Kg Lihaa -orkesterin teoksia. Kuula on Suomen Nico, vaikka Kuula ei tietenkään ole kukaan muu, kuin Maritta Kuula.

Joose Keskitalon laulama Henriksson on oman aikansa Ontuva-Eriksson. Ei biiseillä hirveästi yhteistä ole, mutta jonkinlainen syrjäytymistarina Henriksson kai on. Se alkaa ja loppuu yks kaks, siinä on raju kitarasoolo. Keskitalo on aina vakuuttava tulkitsija. Henriksson on kuitenkin levyllä vaikeassa paikassa, Kuulan ja En nähnyt mitään -kappaleen laulavan Päivi Kankaron välissä.

Kankaroa en tunne. En, vaikka hän on parikymmentä vuotta vaikuttanut musiikkielämässä. En nähnyt mitään yhdistelee riffirokkia, bluesia ja kaunista poppia. Valoa ja synkkyyttä, toivoa ja ahdistusta. Kerrassaan hieno kappale. Espe Haverisen Tyhjä kohta on pelkästään synkkä. Viimeistään tämän kappaleen aikana huomasin, että Täytettyjä lintuja on täynnänsä upeaa kitarointia. Mikään perinteinen kitararocklevy Täytettyjä lintuja ei kuitenkaan ole; Faarao Pirttikankaan laulaman Saaren ensimmäiset kymmenen ja viimeiset kolme minuuttia ovat pelkkää ambientsuhinaa. Saari on uskonnollisen masentava; nykyaikainen ja pelottava Wayfaring stranger. Saari on – tietenkin – myös todella vakuuttava ja se tuntuu paljon mittaansa lyhyemmältä.

Pekko Käppi suhisee vain minuutin, ennenkuin Maantietä kaksi kilometriä alkaa. Käppi on Käppi siinä missä Pirttikangas Pirttikangas, silti tämäkin kappale on Riitaojaa. Laulajien nimet nähtyäni ajattelin, että Marko Haavisto on tällä levyllä väärässä seurassa. Kuinka väärässä olinkaan. Kerron kaiken on varmasti sävelletty juuri Haavistoa varten. Haavisto edustaa Baddingin ja Agentsin Suomea ja Riitaoja osaa yhdistää Haaviston vaikutteet omiinsa saumattomasti. Levyn parhaimmistoa tämä. Levyn parhaimmistoa on tosin jokainen kappale.

VUK lauloi jo Riitaojan debyytillä. Nukahdan kesken kaiken on riitaojitettua appalakkikantria, vuoristomusiikia ja taiteellista huutamista. Levyn parhaimmistoa luonnollisesti. Myös Talmud Beachista tutun Mikko Siltasen esittämällä Portaat-laululla soi kantri. Tai ainakin banjo. Kappale on äärimmäisen rajua räminäbluesia. Fatpossumia. Minun puolestani Portaat olisi saanut kestää puolet pidempään.

Laura Sippola, Tarjolla totuus. Pakko myöntää, että Sippola piti googlettaa. Tarjolla totuus on taiteellista, paisuvaa folkia helvetistä. Sippolalla on vahva, kaunis ääni. Sellaisen äärellä olen aina täysin myyty. Petri Hannuksen laulama Ota kiinni nilkoista, minä tartun ranteisiin on laulelma, joka muuttuu pelottavaksi juurimusiikiksi. Avausrivi ”kerroin elämäntarinani puhelinmyyjälle”nostaa palan kurkkuun.

Levyn päättävän Pelkäätkö pimeää esittää Salla Day. Salla Day? Upea, persoonallinen laulaja, jota on pakko saada kuulla lisää. Salla Day sulkee ihastuttavasti Täytettyjen lintujen ympyrän, joka alkoi Maritta Kuulasta. Salla Day on bändiltä hieno valinta päättämään levyn. Tosin, koska ympyrä ei voi sen kummemmin alkaa, kuin sulkeutuakaan, on Salla Dayn jälkeen pieni pakko palata alkuun. Kuulaan.

Mahtava levy. Olen sanaton. Lisäksi olen malliesimerkki siitä, että se jolla ei ole sanottavaa, puhuu kaikkein pisimpään. En olisi antanut itselleni anteeksi, jos olisin Riitaojan levystä vaiennut.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi