Mara Balls – Elävä kivi

mara_balls_elava_kiviMara Balls jatkaa Elävä kivi -lp:llä debyyttialbuminsa linjoilla: kansista ei löydy levyn nimeä, Maria Mattila on kannessa alasti, bändin peruskokoonpano on sama ja musiikki on ankaraa jytää, jota pitää kuunnella lujaa. Ja Mara Balls on edelleen sekä bändi, että bändin kitaristi-laulaja Maria Mattila.

Mara Ballsin toinen albumi on hyvä toinen albumi. Se ei liikaa poikkea tajun kankaalle täräyttäneestä debyytistä. Silti se ei ole sen yksi yhteen toisto, vaan mukaan on tullut sopivasti lisää monipuolisuutta, nyansseja. Tietenkään Elävä kivi ei aiheuttanut samanlaista puoli tuntia turpaan -fiilistä, kuin Vuorten taa, koska osasin odottaa mitä on tulossa. Se ei kuitenkaan ole oleellista. Oleellista on hyvät biisit, kova meno ja aitous.

Elävän kiven yllä leijuu menneisyyden energisimpien, äänekkäimpien ja grooveimpien jytämuusikoiden henki. Musiikkiin on tullut lisää melodioita, lisää kauneutta. Kaahauksen ja punkin energian lisäksi levyltä löytyy ihanaa hitautta. Kuten kappaleessa Tuulee, jossa on jotain samaa kuin Graveyardin parhaissa tekeleissä. Mukana on entistä enemmän hämyilyä, jatsiakin. Sitä on jo kappaleissa Maravishnu ja Jossain kaukana, mutta levyn päättävä upea nimibiisi nousee sellaisiin sfääreihin, että menneiden hämysukupolvien sankarivainajat voivat olla ylpeitä perillisistään.

Elävä kivi on niin hyvä, että bändin vertaamisen Jukka & Jytämimmeihin voi lopettaa ja sen lyhyttä uraa ei kannata murehtia. Siinä missä Jukka Nousiaisen loistavan tuotannon suhteen pitää koko ajan olla hieman varuillaan, että onko se tehty vakavissaan vai huumorilla, voi Mara Ballsin kanssa olla vakuuttunut, että nyt ollaan tosissaan. Mara Ballsilla ei ole ketunhäntää kainalossa, siitä voi nauttia ilman virnuilun pelkoa. Mara Balls on vakavissaan. Vakavissaan, vakuuttava, tosi ja rehellinen.

Maria Mattila on Mara Ballsina tehnyt itsestään brändin. Mutta hän on tehnyt sen olemalla luonnollisesti sitä mitä on. Häntä ei ole tarvinnut levy-yhtiön merkonomin tuotteistaa, vaan Mara Balls on osa Maria Mattilaa. Hän on aito rock’n’rollin sanansaattaja, joka ei pyytele anteeksi. Hän ei pelkää nostaa esiin seksikkyyttään, vaan korostaa sitä häikäilemättömästi. Omasta halustaan ja mielellään. Mara Balls ei ole rooli, se on luonnollinen olotila. Mattilan toinen minä.

Nämä kaikki loistavat päätelmät olen luonnollisesti tehnyt vain levyjä kuuntelemalla ja kuvia katselemalla… Ei minulla ole aavistustakaan minkälainen Mattila oikeasti on. Tuskin kylmäverinen bisnesnainen kuitenkaan. Ei tällaista musiikkia tekevä ihminen voi olla laskukone.

Mara Balls on tuottelias. Viime vuonna ilmestyi Vuorten taa, nyt Elävä kivi ja somehuhujen mukaan hän on kohta menossa äänittämään seuraavaa. Liekö se bändin vaikea kolmas albumi, vai onko se Mattilan soololevy? Odotan innolla, oli mikä oli.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert – Hybrid soul

jarkka_rissanen_hybrid_soulAlussa oli rytmi. Alkukantainen rytmi. Kalikka ja ontto puunrunko, shamaani ja noitarumpu. Sitten meni muutama kymmenentuhatta vuotta, rytmi kiersi maailmaa. Löysi tiensä Pohjois-Savoon. Nyt Pohjois-Savosta on tullut Suomen Louisiana, Kuopiosta ja sen lähiympäristöstä Suomen New Orleans. Lähinnä Pekka Pirttikankaan ansiosta. Mutta Suomen Louisianasta ponnistaa myös Jarkka Rissanen & Sons of the Desert.

Stan Laurelin ja Oliver Hardyn elokuvan nimi oli The sons of the desert. Se oli suomennettu nerokkaasti nimellä Päivänpaisteisia pässinpäitä. Väärnin pappilan isännällä, Jarkka Rissasella, ei liene mitään tekemistä Ohukaisen ja Paksukaisen kanssa. Rytmin kanssa on. Paljon. Sons of the Desert on silti hauska nimi bändille.

Rissanen on tuottelias. Hänen CV:nsä vetää hiljaiseksi. Nyt ilmestyvä levy, Humu Recordsin julkaisema Hybrid soul, on jo toinen tänä vuonna ilmestynyt albumi, jossa hänellä on rooli. Edellinen oli Detour 33:n debyytti-cd Tamed by fear. Humun julkaisema sekin, sekin instrumentaalimusiikkia. Detour 33:n Markus Väisänen soittaa Sons of the Desertissä, joten yhteys orkestereiden välillä on ilmeinen.

Siinä missä Tamed by fear on elokuvallista, maalailevaa musiikkia, vaihtelevat Hybrid soulin tunnelmat New Orleansin ja Jamaikan tanssirytmeistä hypnoottiseen huumemusaan, hämyiseen progeiluun. Instrumentaalimusiikkia parhaimmillaan molemmat. Luovat kuulijan päähän mielikuvia ja maisemia.

Hybrid soul käynnistyy reggaesti kappaleella Hipston. Reggaen ja New Orleansin rytmien takia pidän Hybrid soulia veljeslevynä Jussi Raulamon Jo’ Buddy meets Funky Kingston -albumin kanssa. Mikähän lie Hipstonilla soiva viehättävä urkusoitin? Sähköharmooni? Electric harmonium lukee kansiteksteissä.

New Orleansin rytmejä löytyy heti seuraavasta kappaleesta, Miss Gumbosta. New Orleans -fiilistä ryyditetään ankaralla kitaroinnilla. Musiikki on rujoa ja kaunista. Monipuolisen albumin seuraava kappale, The Fly, on kieroutunutta loungea, zappamaista ufoilua. Safari beat hämyisen kitaroinnin ja hypnoottisen bassottelun ansiosta kuin Grateful Dead matkalla Afrikkaan. Huumehöyryissä. Basisti Tatu Backin melodisen leijuva soitto on oleellinen osa levyn äänimaailmaa. Hänessä ja rumpali Esa Kärjessä on groove.

Minimalistisen hypnoottisen The slown puolenvälin kitarasoolo on sietämättömän kaunis. Hitaalla Big waterilla tunnelmoiva kitarointi liitää piirpaukemaisiin sfääreihin. Melkein tulee tippa linssiin. Uptown rockin loungen ja groovaavan rock’n’rollin yhdistely tuo mieleen Hypnomenin.

Detroit blues on tietenkin bluesia. Funkia bluesia. Tanssitaidottomankin on mahdotonta pysyä aloillaan tätä hieman pelottavaa kappaletta kuunnellessaan. Tilanne rauhoittuu The stonen hissutteluprogella. Tanssittavaa sekin on, eri tavalla vain. The stonessa on trip-hop -fiilistä. Beauty box päättää levyn surumielisen humoristisesti. Alun riehakkuus vaihtuu melankoliseen sooloiluun, iloon palaten.

Hieno levy. Ammattimiehiä. Tämä maa on täynnä mahtavia muusikoita. Toverini välillä ihmettelevät, että miksi aina vain kehun levyjä. Vastaus on yksinkertainen: En halua kuluttaa aikaani huonoista levyistä kirjoittamiseen. Elämä on lyhyt. Se kannattaa käyttää diggailuun, ei inhoamiseen. Hybrid soulia on helppo diggailla. Ja onneksi Humu Records on tällä kertaa panostanut myös kansien ulkoasuun. Avattavat pahvikannet kansiteksteineen antavat cd-julkaisulle selkeää lisäarvoa.

Pohjois-Savo. Pirttikankaan projektit. Humu Recordsin nyt jo aika laaja katalogi. Varpaisjärvi-Lapinlahti-Kuopio -akseli jyrää. Savo alkaa olla kotimaisen afroamerikkalaisen ja rootspohjaisen musiikin metropoli. Tae voephan tuo alakaa olla olemattannii.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 50. istunto

davies-Hei Mika.

-Hei.

-Olet päässyt siihen asemaan, että sinun ei tarvitse tilata levyjä tai käydä levykaupassa. Sinulle tuodaan levyt kotiin tai työpaikalle. Joko pyynnöstä tai yllättäen ja pyytämättä.

-Niin no. Joo.

-Ns. ystäväsi käyttävät armottomasti hyväksi hädänalaista tilaasi ja dumppaavat sinulle kaikki ne levyt, joita eivät itse tarvitse.

-Ei ei ei. Ei se noin mene. He vain tietävät minkälaisesta musiikista pidän ja tarjoavat ystävällisyyttään levyjään minulle.

-On ainakin helppoa tuo. Sinä kun pidät mistä tahansa äänilevylle kaiverretusta musiikista.

-Enkä. En vain viitsi vaahdota siitä, mistä en pidä. On järkevämpää vaahdota siitä, mistä pidän. Sitä paitsi tilaan levyjä edelleen. Ja käyn kivijalkaliikkeissä aina kun mahdollista. Tälläkin viikolla tuli Pekko Käpin uusin ja Radiopuhelimien uusintapainos Rokkiräjähdyksestä. Ja Mara Ballsin uusin on tulossa.

-Niinpä tietysti. Mutta otetaan yksi esimerkki näistä yllättäen ja pyytämättä työpaikallesi tuoduista ystäviesi ylijäämälevyistä. Ray Daviesin Americana. Olisitko ostanut tämän kaupasta, vapaaehtoisesti?

-Ehkä. Ehkä en. Mutta nyt sain halvalla.

-Oletko huomannut, että lapsesi sanovat sinua Sulo Viléniksi?

-Hah. Ovat pahoja suustaan. En ymmärrä mistä ovat oppineet.

-Onko Daviesin, tuon vanhan ukon, uusi levy edes hyvä?

-No joo. Minulla on aina ollut vähän kaksijakoinen suhtautuminen Kinksiin. Bändillä on valtavasti hienoja biisejä ja levyjä, mutta Daviesin peribrittiläinen sisäoppilaitosääni aiheutti aikanaan ärtymystä.

-Miksi sitten kuuntelet sitä?

-No ne hyvät biisit! Kinks on hieno bändi. Ja olen vanhemmiten oppinut sietämään Daviesin ääntä. Jopa pitämään siitä. Äänellään se variskin laulaa.

-Huonoja ne muutkin brittipopparit ovat laulamaan.

-Turhaan yrität ärsyttää. Olen jo turtunut tuohon väitteeseen. Kinks on siitä jännä bändi, että se on englantilainen. Siinä missä esimerkiksi Beatles ja Stones ovat oikeastaan amerikkalaisia. Vaikka Kinks on ammentanut samoista lähteistä kuin Beatles ja Stones, on se paljon niitä brittiläisempi. Vähän niin kuin The Who. Daviesin lauluääni tekee samanlaisen vaikutuksen, kuin Gösta Sundqvistin tekstit. Molemmat kuulostavat kyyniseltä virnuilulta ja aina tai ikinä ei voi olla varma onko tämä tehty vakavissaan vai piruilumielessä. Kuvitteellista yläluokan brittiläisyyttä.

-Joopa joo. Mutta kysyin Americanasta. Onko levy edes hyvä?

-On se. Esimerkiksi Poetry on todella hyvä biisi. Change for change on komea blues, vaikka Daviesin jo aika heiveröinen ääni ei oikein bluesiin riitä. Yli seitsemänkymppinen äijä kuitenkin. I’ve heard that beat before lainaa nostalgisesti All day and all of the nightia. Se on muutenkin perin kinksmäinen biisi, Sunny afternoonin tyylinen. Message from the road ja pari muuta biisiä voisivat olla suoraan Tom Pettyn levyltä. Americanalla on rokkia ja kantria ja bluesia ja poppia ihan onnistuneena sekoituksena.

-Eli ei mitään sellaista, jota ei olisi kuultu jo vuosikymmeniä sitten? Tarpeetonta musiikkia?

-Pöh. Elämässä on kovin vähän asioita, jotka ovat tarpeellisia. Ruoka, juoma, katto pään päällä, lapset ja puoliso, jonkinlainen toimeentulo. Kaikki muu on viihdettä. Americana on yhtä tarpeellista tai tarpeetonta, kuin mikä tahansa muukin musiikki.

-Eli huono levy?

-No ei. Tämä on mainio esimerkki siitä, että vanhenevien poppareiden kannattaa suuntautua erilaisille juurimusan alueille. Turha eläkeläisten on yrittää toistaa sitä, mitä tekivät 50 vuotta nuorempina. Iän ja kokemuksen pitää antaa kuulua.

-Riittää sinulla levyjä ostettavaksi, kun nämä vanhat jäärät eivät ikinä lopeta levyttämistä.

-On se parempi, että ne tekevät levyjä, kuin että makaisivat sairaalan geriatrisella osastolla tai säilöttäisiin kunnalliskoteihin. Josta tulikin mieleen, että pitää panna Chuck Berryn viimeiseksi jäänyt lp tilaukseen.

Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista | Yksi kommentti

Trendikkään kevätmiehen muotikuosi

Musiikkiblogimuotivaatteetn kirjoittajalle ei kukaan maksa mitään. Sääliviä katseita saan palkakseni. Muotibloggareille tulee rahaa kuin suokuokalla. Koska kirjastoalalla palkat ovat mitä ovat ja äänilevyt maksavat paljon, päätin muuttaa blogini aihetta. Tilinumeroani voi kysyä sähköpostitse.

Aluksi katsaus arki- eli työvaatteisiini.

Ruskea on muotia, joten päälläni on lähes uniikki Imatran museoiden T-paita. Tällaisia jaettiin kymmenkunta vuotta sitten ansioituneille museotyöntekijöille. Tai kaikille, mutta kuitenkin. Paita on muodikkaasti kulahtanut ja muodottoman avonaiseksi venynyt kaulus korostaa rintakarvojani. Kaikkia neljää.

Muut päivittäisessä käytössä olevat T-paitani ovat Imatran kaupungin ja/tai kaupunginkirjaston henkilökunnalleen viimeisen kymmenen vuoden aikana lahjoittamia. Lisäksi viikoittaisessa käytössäni on kadehdittavan vintage (rei’ät kainaloissa) Riverdog Samson -kuvioitu klassinen malli. Alunperin musta. Erityisen tärkeinä päivinä pukeudun poikani minulle ostamaan Lemmy Kilmister -paitaan, joka on asiaankuuluvasti revennyt kainaloista sekin.

T-paidan päällä käytän näin kevätolosuhteissa ruskeaa – edelleen muotiväri – nahkatakkiani. Ruskeaa nahkatakkia olen pitänyt vuodesta 1991 asti. Viimein väri tuli muotiin. Odotin tätä kuin Aku Ankka merimieskuosin paluuta. En ole pitänyt yhtä ja samaa takkia koko ajan, tämä on jo kolmas. Tallella ne vanhatkin ovat ja kun saan itseni kesäkuntoon – miinus 15 kg – otan ne jälleen käyttöön.

Arkihousuina käytän kaksi vuotta sitten ostamiani (Naiseni pakotti) seksikkääksi revittyjä sinisiä farkkuja. Ne olivat tiukat jo ostohetkellä, nyt entistä tiukemmat. Ääneni on noussut kahdessa vuodessa oktaavin. Myös reikiä ja kulumaa on housuihin tullut lisää. Olen huomannut housujeni kääntävän naisten katseet. Poispäin.

Toiset farkkuni ovat mustat. Ne ovat tosin jo lähinnä harmaat, mutta se on seuraava muotiväri. Nämä housut hankin muotitavaratalo Prismasta, koska kaadoin työmatkalla Dr. Pepperit toisten farkkujeni haaruksiin. Ostin uudet, sillä kukaan ei olisi uskonut, että en kussut housuihini. Hätäpäissäni ostin neljä numeroa liian isot, mutta aikansa naureskeltuaan taitava työtoverini kavensi ne viinipullopalkalla.

Farkkujeni alla on ornamenttikuvioiset pitkät kalsarit. There’s nothing between me and my Black Horse.

Sukassa näkyy olevan reikä, joten ei niistä sen enempää. Jalkineina näin loska-aikaan käytän hieman liian pieniä maihinnousukenkiä. Pienuus ei haittaa, koska sain kengät viisi vuotta sitten ilmaiseksi. Rakot voi aina puhkaista.

Ulko-olosuhteissa päätäni koristaa 20 vuotta vanha lätsä. Sen alkuperäisestä väristä en uskalla enää sanoa mitään. Lähipiirini mulkoiluista päätellen hattuasia siirtyy lähiaikoina ympäristöviranomaisten käsiteltäväksi.

Näin aikaansa seuraava kirjastosetä pukeutuu arkena. Muotiblogini seuraavassa osassa paneudun vapaa-ajan vaatetukseen. Siihen mennessä olen saanut niin paljon rahaa monikansallisilta vaateyrityksiltä, että pystyn kelvolliset äänilevynkuuntelukuteet hankkimaan.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Maija Kauhanen – Raivopyörä

maija_kauhanen_raivopyöräKansanmusiikki on karuja muistoja. Piupali paupali. Ala-aste. Kurikkalainen poikapari ja vaiennut viulu. Tylsyyden maksimointi. Lapsuuden traumat. Jollekin se on jopa vanhuuden traumoja: ”Punikkipiireissä en ala pyäriin ees leikilläni”, huusi Toivo Rönkä, kun olisi Mämmilän vanhainkodissa pitänyt laulaa On neidolla punapaula.  

Oikeasti kansanmusiikki on kaikkea muuta, kuin tylsää. Silti niinkin hieno asia saatiin peruskoulussa muutettua pakkopullaksi. Pelkästään kunnon pelimannimusiikkia kuunteluttamalla olisi voinut saada pikkupojan innostumaan aiheesta. Miksei musiikintunneilla soitettu Kyläpelimannien Ramppanpuljua ja pluttanaa -lp:tä? Jo Mauri Kunnaksen taiteilemat kannet olisivat herättäneet mielenkiinnon. No, ei tainnut Kangaskylän ala-asteella olla levysoitinta.

Kansanmusiikki elää ja muuttuu. Siksi se kansanmusiikkia onkin. Värttinä. Pekko Käppi eri projekteineen. Piirpauke tietenkin. Ne meille keskivertokuulijoille tutuimmat ovat. Okra Playground. Kun luin levyarvostelun Maija Kauhasen soololevystä Raivopyörä, ostin sen heti.

Olen aina myyty voimakasäänisten naisten edessä. Kauhasen vahva ja kirkas ääni on kuin joikua. Sietämättömän kaunista laulua, vaikka Kauhanen ei pelkää käyttää äänensä rujojakaan puolia. Kuten nimibiisissä. Kauhanen on kuin Maggie Reilly potenssiin viisi. Reillyyn ajatukset kulkeutuvat musiikin paikoittaisen mikeoldfieldimäisyyden takia. Ehkä? Raivopyörässä yhdistyy muinaissuomalaisuus, Lappi ja kelttiläisyys. Kalevalainen menneisyys ja modernit tanssirytmit.

Rockmusiikissa rajallinen soittotaito on monesti luovuuden ja omaperäisyyden lähde. Osaamisen äärirajoilla liikkuminen luo särmää. Raivopyörä todistaa sen, että luovuus ja omaperäisyys eivät katoa ylivertaisen soittotaidon myötä. Kun tekniikka on hallussa, voi soittaa mitä haluaa. Ja rikkoa oppimaansa vastaan. Esimerkkinä Alttarille-biisin loppu kanteleenrääkkäyksineen. Se on kuin Roadrunnerin tai Speed kingin intro.

Levyn kansiteksteistä ei ilmene kuka soittaa mitäkin. Tuskin Kauhanen itse on kaikkea soittanut? Soitti kuka soitti, homma toimii. Musiikki elää, hengittää ja groovaa. Toivon, että kansanmusiikkistatus ja opistomuusikkous eivät karkota potentiaalisia kuulijoita. Näitä potentiaalisia kuulijoita ovat kaikki.

Väite, että nykyisin ei tehdä yhtä hyvää musiikkia kuin ennen on väärä. Uuden musiikin löytäminen on vain niin helppoa, että harva viitsii etsiä. En minäkään aina jaksa. Helppo saatavuus vähentää mielenkiintoa. Hienointa on ostaa tuntematonta musiikkia laadukkaan levyarvostelun perusteella. Etukäteen kuuntelematta. Niin tein Raivopyöränkin kanssa ja taas se kannatti.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Kelja – Lauluja pienestä huoneesta

kelja_lauluja_pienestä_huoneestaKirjoitin taannoin, että Dr. Helander esittää akateemista bluesia. Ilkka Helander kun on oikeasti tohtori. Nyt kun sain käsiini Kelja-nimisen laulaja-lauluntekijän debyyttialbumin Lauluja pienestä huoneesta, voin kirjoittaa, että Kelja esittää akateemista folkia. Kelja, eli Petri Vanninen, kun on tohtori hänkin.

Kelja? Outo sana taiteilijanimeksi. Onneksi on Internet. Kelja tarkoittaa munkin kammiota. Ehkä se kuvastaa Vannisen musiikkia. Voin kuvitella, että nämä pienet laulut ovat vuosien saatossa saaneet muotonsa tohtorin salaisessa kammiossa. Kaikessa rauhassa, pikkuhiljaa. Mancaveiksi sellaisia kammioita nykyisin sanotaan. Paikkoja, joissa aikamiehet kuvittelevat edelleen olevansa nuoria. Jollekin se on paikka, jossa rassata autoa. Tai paikka jossa on höyläpenkki. Jollekin se on paikka, jossa voi vehdata äänilevyjen kanssa. Tai leikkiä muusikkoa. Kammio kuitenkin, kaikissa tapauksissa.

Petri Vanninen on pitkän linjan amatöörimuusikko. Hän on tehnyt lauluja koko ikänsä. Hän kertoo olevansa kauneuden ja harmonian ystävä. Ei kiiltokuvamaisen kauneuden, vaan sellaisen, johon kuuluu myös kipu, suru ja luopuminen. Riitasoinnut. Hyvin nuo sanat hänen soololevyään kuvastavat.

Lauluja pienestä huoneesta levyllä on mukana Yari Knuutinen. Jonkinlaisen tuottajan tai neuvonantajan ominaisuudessa. Ehkä sen takia levyä ympäröi Yarin bändin, Sen, aura. Tai näin kuvittelen, Yarin nimen krediiteissä nähtyäni. Se oli siitä erikoinen yhtye, että se nautti aikanaan punkkarien suosiota, vaikka bändin esittämä musiikki oli ihan hämyä. Muutenhan punkkarit olivat vahvoja uskossaan ja hyväksytyllä musiikilla oli tarkat määreet. En keksi Sen nauttimalle suosiolle punkkareiden keskuudessa muuta syytä kuin sen, että se oli mukana Pohjalla-kokoelmalla. Keljan musiikki on Sen tapaan vaikeasti määriteltävissä. Kelja esittää pienimuotoista, kaunista ja tyylikästä, ajatonta musiikkia. Herkkyyttä aikuiseen makuun. Kelja edustaa tyylikkäästi iankaikkista laulaja-lauluntekijä -perinnettä, sen jatkumoa.

Lauluja pienestä huoneesta käynnistyy leppoisalla Hyvän mielen bluesilla. Kappale on kuin kevennettyä Nurmiota. Leppoisuudessaan hyvä aloitus. Muitakin leppoisia esityksiä levyltä löytyy. Mukana on Mikko Perkoilan mieleen tuovaa laulelmaa (banjolla soitettu Kaksintaistelu ja koiralle omistettu Kuomanelämää) ja maalaisnostalgista kantria (Aikaa kestävää). Kantribiisiä tekee tietysti mieli vertailla Huojuvaan Latoon, koska saman maakunnan miehiä ovat. Kelja ja Lato. Ehkä maantieteellisistä syistä Lauluja pienestä huoneesta tuo hetkittäin mieleen myös Ismo Alangon Kun Suomi putos puusta -albumin.

Vaikka Vannisella on jo sen verran ikää, että on vaikea uskoa hänen saaneen vaikutteita Zen Cafesta ja Samuli Putrosta, niin ne tulevat selkeästi mieleen kappaleista Värit ja Ihmisyyden päiväkirja. Jälkimmäisen Putro olisi voinut kirjoittaa 70-luvulla, jos olisi jo ollut laulunkirjoittajaiässä. Myös synkällä discobiitillä varustettu Vannisen taiteilijanimibiisi Kelja voisi olla Putron kynästä. 70-lukulaisuutta löytyy myös kappaleesta Oi jos voisit olla. Siinä on tiedostavan musiikin ote. Yksi levyn hienoimmista kappaleista on Tuuli. Syvää ja herkkää tunnelmointia. Tuuli on niitä lauluja, jotka tuntuvat tutuilta jo ensimmäisellä kuuntelukerralla. Levy loppuu yarimaiseen pianoballadiin Samettiseen tyhjyyteen.

Paitsi lauluiltaan, myös soitoltaan Lauluja pienestä huoneesta on komeaa kuultavaa. Muusikot soittavat tyylikkäästi, kappaleiden ehdoilla. Keljan bändissä soittavat Joonas Kaartti, Anssi Kirkinen ja Veikko Kyyrö. Vierailijoina ovat Yarin lisäksi Kemal Achourbekov ja Mikko Rautiainen. Levyllä on todella hyvät, erottelevat soundit. Ei tasapaksua äänimassaa. Ammattimiesten meininkiä.

Kun pääsiäispyhät pyörittelin levyä, antoi Naiseni sille suuren kehun: ”Tämä on ihan kuunneltavaa.” Ei sitä räyhää, jota yleensä muka kuuntelen. Että tätä pitää kuunnella ajan kanssa, kuunnella sanat. Kuunnella kaikki vivahteet. Ei taustamusiikkina, ei musiikillisena tapettina. Tämän kuunteluun pitää valmistautua ja siihen pitää keskittyä. Kynttilänvalossa. Ja on kuulemma vielä tanssimusiikkiakin. Mikä minä olen Naiselleni vastaan väittämään. Oikeassa on hän.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 49. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Olen huolestunut. Sinun pitää kerta kaikkiaan lopettaa tuo homma.

-Ai levyhomma?

-Niin. Olet koko ajan vihainen. Milloin mistäkin.

-En ole. Korkeintaan hieman ärtynyt.

-Pidin tämän viikon kirjaa vihastumisistasi. Olet hehkunut raivoa ainakin seuraavista asioista: Levyjen kutsumisesta levykäisiksi ja vinyköiksi. Siitä, että levyn ostanut henkilö kertoo tukevansa levykauppaa. Siitä, että monia kiinnostaa musiikkia enemmän äänilevyn rahallinen arvo.

-PERKELE! Pistän boikottiin ne, jotka pahoinpitelevät suomea älyttömillä eufemismeilla. Kansa nauraa ja käyttää samoja sanoja jokapäiväisessä käytössä. Ehe ehe, töks töks, apuva. Joku roti. Ja jos minä ostan levykaupasta levyn, niin en tue levykauppiasta. Ostan tavaraa. Saan rahalleni vastinetta. Mitä tukemista se on? Jos haluan tukea levykauppiasta, niin siirrän sen tilille rahaa muuten vaan. Tuetko sinä ruokakauppaa, kun käyt ostamassa sieltä leipää? ”Tuin tässä S-ryhmää seittemälläkympillä, ostin sieltä leipykäisiä ja perunoisia.”

-Rauhoitu, hyvä mies.

-Ja nämä sijoittajat. ”Mikä mahtaa olla tämän levykäisen arvo? Paljonko minun pitäisi saada tukea, että luopuisin tästä?” Kirpparit täyttyvät paskakuntoisista, tappiinsa hinnoitelluista keräilyharvinaisuuksista. Claydermania kympillä ja Goyaa kolmella. Kuuntelukelvoton kotimainen viiskymppiä, koska se on Love. Olkoon vaikka miten umpisurkea musiikillisesti, tai että sitä ei huonon kunnon vuoksi pysty kuuntelemaan. Mutta se on harvinainen!

-Nyt rauhallisesti. Verenpainelääkityksesi on jo aika kova.

-Kieltää pitäisi kaikki. Sakot levyjen kuuntelemisesta, suoratoisto on keksitty. Levykaupat pitäisi lopettaa. Lainmuutoksella Spotify pakolliseksi. Kansa ei ole kypsä hankkimaan minkäänlaisessa fyysisessä olomuodossa olevaa musiikkia. Äänilevyjen hintaoppaat pitäisi kantaa nuotioon. Discogs hakkeroida.

-Tuo on sitä samaa kuin se, että Internet pilasi käytettyjen autojen kaupan, koska asiakkaat saavat oikeaa tietoa hinnoista. Pystyvät vertailemaan. Sinua harmittaa, kun et enää saa Beatlesia vitosella?

-Haista nyt jo. Kaikki vedetään Suomessa överiksi. Nyt levyhomma. Mitään ei tässä maassa osata tehdä kohtuudella.

-Kyse on erilaisista arvomaailmoista ja erilaisesta suhtautumisesta kielen vivahteisiin. Ei se sinulta pois ole, jos muut hellittelevät aarteitaan lempinimillä. Tai pyytävät ja maksavat levyistä sen, mikä niiden nykyinen arvo on.

-MUTTA NE MUUT OVAT VÄÄRÄSSÄ!

-Suhdanteet vaihtelevat. Ei tästä pitkä aika ole, kun levymessuilla myytiin harvinaisia c-levyjä 200 markalla.

-Niin joo. Nyt c-levyjä saa kirppiksiltä ja divareista parilla eurolla. Silti jostain kälyisestä muutaman cd:n boksista pyydetään 140 euroa!

-Nyt ymmärrän vihaisuutesi. Sinua rassaa se tuleva Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band -deluxe-boksi.

-Super deluxe -boksi, jos tarkkoja ollaan. 140 euroa!

-Ei se tee kuin vähän päälle parikymppiä per levy. Normihinta uudelle cd:lle tai dvd:lle.

-50 vuotta vanhasta levystä!

-Aiot siis ostaa sen?

-140 euroa! Ja kolmekymppiä lisää, jos hankkii myös tupla-lp:n.

-Sinulla on viisi Sgt. Pepperiä. Nekö eivät riitä?

-Mutta super deluxe ja tupla-lp!

-Ostat siis?

-Pakkohan se on.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi