Levyaddiktin päiväkirjasta osa 8

Ystävät ja kylänmiehet välillä ihmettelevät, että eikö minulla ole muuta elämää, kuin nämä iänikuiset äänilevyt. On minulla. Lapset, Nainen, vanhukset ja työ. Siinä on yhdelle miehelle ihan tarpeeksi. Harrastuksia ei ole, eikä luottamustoimia. Ei päämäärää, tavoitteita tai viisivuotissuunnitelmaa.

Neljä vuotta sitten tein päätöksen, että teen elämässäni pakollisten velvollisuuksien ja toimeentulon hankkimisen lisäksi vain mukavia asioita. En halua tehdä vallankumousta tai remonttia, en aio rassata autoja tai ajaa traktoria, en yritä pelastaa maailmaa tai nälkäänäkeviä, en aloita sotia tai liity ääriryhmään. Antaa innokkaampien hoitaa tuollaiset asiat. Pistän pääni pensaaseen ja ainoa toiveeni on, että osaltani auttaisin lapsiani kasvamaan täyspäisiksi aikuisiksi.

Haluan olla kaikessa rauhassa, puuhastellen just sitä mitä haluan. Ilman, että kukaan käskee mihinkään.

Jos kaikki ajattelisivat samalla tavalla, ei kehitystä tapahtuisi. Nuotiolla istuttaisiin, aktiivisimmat uuninpankolla. Elettäisiin arpajaisvoitoilla ja onkikaloilla. Mutta so what. Ei kuulu mulle. Kunhan minut jätetään rauhaan, niin minä jätän muut rauhaan. Jos jotain ideologiaa on pakko kannattaa, kannatan hedonismi-humanismia: itsellä pitää olla kivaa ja muille ei saa tehdä pahaa.

Ei tuo haaveeni täysin ole toteutunut, sen verran syvässä synkän luterilainen kasvatus ja velvollisuudentunto on. Suurelta osaltaan kuitenkin. Ruohonleikkuusta ja lumitöistä kun vielä pääsisi ja sosiaalisen median kyttäämisen jättäisi pois, olisi elämä mallillaan.

Nouskoot nuoremmat ja aktiivisemmat barrikadeille. Perätkööt oikeuksiaan, muuttakoot maailmaa ja kielioppia. Minä käppäydyn rauhassa. Vehtaan vaan näitten äänilevyjeni kanssa, luen Veikko Huovista ja kerään sieniä.

Mainokset

Asiaa aakkostamisesta, osa 1

Siinä vaiheessa kun äänilevyaddiktilla alkaa olla satoja levyjä, on ne pakko pitää jonkinlaisessa järjestyksessä. Itse pidin alkuun levyni mystisessä arvostus- ja sukulaisuusjärjestyksessä. Ensimmäisenä oli The Beatles ja beatlejen soolotuotanto. Sen jälkeen Deep Purple. Purplen jälkeen Purple-johdannaiset arvostusjärjestyksessä.

Jo tässä vaiheessa homma meni sekaisin. Miten voi arvottaa kumpi on parempi, Whitesnake vai Rainbow? Tuleeko Gillanin soolotuotanto ennen Paice, Ashton & Lordia tai pitääkö ne Ian Paicen rumpaloimat Gary Mooren levyt liittää Purple-johdannaisten jatkoksi? Brittiläinen jytämusiikki on niin sisäsiittoista, että sukulaisuussuhteiden perusteella tehty järjestely osoittautui mahdottomaksi.

Viimeistään sitten, kun levyjä on tuhansia, on pakko siirtyä aakkosjärjestykseen. Muuten ei hyllystä löydä mitään. Ainakaan kukaan muu kuin levyaddikti itse. Välttämättä ei löydä hänkään, jos kalsarikänni-illan jälkeen on tuikannut levyjä vääriin kohtiin. Muutamat levyni ovat olleet kuukausia kateissa. Lapseni eivät edes korvausta vastaan suostuneet niitä etsimään. Aina ne ovat kuitenkin löytyneet, vaikka välillä on tuntunut siltä, että ne on teleportattu jonkun muun levyhyllyyn.

Olen suorittanut omassa levyhyllyssäni kevyttä genretystä. Klassinen erikseen, ulkolainen ja kotimainen kevyt musiikki erikseen. Kevyt musiikki sisältää popit, rockit, jatsit, bluesit, soulit, gospelit, kantrit, viihteet, iskelmät. Mitä näitä nyt on. Neljäs käyttämäni genre on heavy. Ja se on ongelma.

Jokainen raskaan musiikin ystävä lienee törmännyt siihen, miten vaikeaa heavy rock on määritellä. Jokaisella on siitä oma käsityksensä ja jokainen on omasta mielestään oikeassa. Minulle, J-V. Sappisen Heavy rock -kirjasta sekä Juho Juntusen Suosikissa olleesta kolmiosaisesta heavyhistoriikista oppini imeneelle, heavyyn kuuluvat ihan muut bändit, kuin kymmenen vuotta itseäni nuoremmille. Sappisen ja Juntusen neuvojen lisäksi genret opittiin 80-luvulla Soundissa mainostaneen Original recordsin levylistoilta. Siellä oli heavya Venom siinä missä Marillion, Led Zeppelin siinä missä Survivor. Hieman ihmettelin noita listoja jo reaaliaikana, mutta kompetenssini ei riittänyt niitä kyseenalaistamaan.

Minulle heavy on jytää. Bluespohjaista jytää. Jos heavyssa ei ole bluesia, silloin se on metallia. Whitesnake on jytää, Judas Priest ei. Thin Lizzy on jytää, Iron Maiden ei. Niin yksinkertaista se on. Minulle.

Lp-hyllyni heavyosastolla on kaksi metriä tilaa. Viimeisimmän Suuren Uudelleenjärjestelyn aikana jouduin tilanpuutteen takia siirtämään sieltä pois Deep Purplet ja sen johdannaiset, Nazarethit ja Blue Öyster Cultit. Sydän verta valuen sen tein. Jo aiemmissa mylläyksissä sieltä on joutunut siirtymään Motörhead, Rush, Molly Hatchet, Blackfoot, Thin Lizzy ja Gary Moore. Aluksi harmitti vietävästi, mutta nyt olen tottunut ajatukseen. On parempi, että edellämainitut eivät ole samassa hyllyssä kuin kaikkein kornein, lähinnä camp-arvoa omaava kasariheavy. Olisi noloa, jos Thin Lizzyn levyt olisivat Twisted Sisterin vieressä, Whitesnake Van Campin. Joku roti.

Paljon siellä heavyhyllyssä on hyvääkin tavaraa. Enemmistö. Sitä paitsi huonotkin kasariheavyt ovat yleensä hyviä.

Hullun hommaa tämä on. Tai ainakin tässä tulee hulluksi. Viisaammat ovat asian tajunneet ja pitävät musiikkinsa järjestyksessä kovalevyllä tai Spotifyssa. On se varmaan ihan toista, kun hakutoiminnolla löytää juuri haluamansa biisin. Ei tarvitse etsiä, ei tehdä ilahduttavia löytöjä levyistä, joita ei muista ikinä nähneensäkään. Saati ostaneensa tai kuunnelleensa.

Lisää historiallisia twiittejä

Jos aina olisi ollut Twitter, osa 2:

@buddyholly: Karmee keli, mutta päästään onneksi lentsikkaan! @richievalens @bigbopper

@samcooke: Ei muuten kannata ikinä mennä Hacienda motelliin. Sen omistaja on ihan seko.

@brianjones: Nyt tämä poika lähtee uimaan!

@mamacass: Ostin ihan sairaan hyvää pullaa leipomosta äsken!

@ronnievanzant: Baton Rouge, Louisiana, here we come! #haslynyrdskynyrdlandedyet

@elvispresley: Hiton hyvä kirja tämä Face of Jesus. Mutta nyt mää meen huussiin.

@johnlennon: Joo joo, taas näitä, johan minä tälle aamulla nimmarin kirj

@johnbonham: Vittu että oon kännissä…

@marvingaye: Iskä osti hienon pistoolin eilen! #NRA

@stivbators: On nää aika holtittomia nää taksikuskit täällä Pariisissa.

@euronymous: Varg on varsinainen pölvästi. Ei niitä sen tappojuttuja enää kukaan ota tosissaan. Tr00 my ass.

Levyhyllyn siivousta

Olen siivonnut levyhyllystäni tarpeettomia levyjä pois. Vein niitä kolme kassillista jengimme vuositapaamiseen. Toin sieltä kolme kassillista muiden vastaavia takaisin. Lose-lose situation. Kukaan ei ollut tyytyväinen. Vähiten varmaan tapaamisen isäntä, jonka autoon piilotimme ne levyt, jotka eivät kenellekään kelvanneet. En tiedä, onko hän jo löytänyt ne.

Totta puhuen jo menomatkalla ostin nipun levyjä. Mm. Vysotsky-kokoelmani sai mukavasti täydennystä. Ja suureksi riemukseni löysin Tavaramarkkinoiden Tilikirja-lp:n. Riemuani hälvensi se, että kotiuduttuani huomasin sen olevan hyllyssäni jo ennestään.

Moni kysyy onko hyllyssäni huonoja levyjä. On. Mutta huonous ei ole poistoperuste. Poistan tarpeettomia. Huono ei välttämättä ole tarpeeton, eikä hyvä tarpeellinen. On olemassa hyvää huonoa musiikkia ja ei enää itselleni tarpeellista hyvää musiikkia. Mielummin jätän hyllyyni hyvän huonon levyn, kuin sellaisen hyvän levyn, johon minulla ei enää ole tunnesidettä. Melkein kaikkiin kuitenkin on.

Sain silti hämmentävän flow-tilan päälle siivotessani. Tähän asti olen aina vienyt poistamani levyt parin tunnin päästä takaisin hyllyyn. Katumusvara. Nyt heivasin hymy huulilla suuret määrät eri formaatissa olevia äänilevyjä kokonaan pois. Suorastaan riemuitsin, kun taas löysin jonkun tarpeettoman lp:n. Tai singlen, jota oli kaksi kappaletta. Hus, pois silmistäni! Tunsin eläväni.

Toki jätin osan poistolevyistä välivarastoon. Jos niitä kuitenkin joskus tarvitsen…

Huolestuin, kun huomasin olevani tyytyväinen aina poistettavan levyn löydettyäni. Entä jos tämä tunne voimistuu? Jos suurella vaivalla, yli kolmenkymmenen vuoden aikana keräämäni kokoelma rupeaa tuntumaan tarpeettomalta? Jos haluan elää loppuelämäni ilman tavaraa? Koko elämäntyöni menee hukkaan?

Sen verran ajatukseni järkyttivät, että tilasin lisää levyjä. Robert Plant ja Fishfaces ennakkotilaukseen, laatikollinen singlejä varaukseen.

Hetkittäisestä konmareilustani huolimatta tosiasia on, että tulen loppuikäni kuulumaan suurten levykokoelmien miehiin. En olisi enää minä, jos luopuisin levyistäni. Eikä lapsilleni jäisi mitään, mitä heivata kaatopaikalle, kun isästä aika jättää.

Muistio työtehotyöryhmää valmistelevan ennakkotyötehotyöryhmän valmistelevasta suunnittelupalaverista

PALAVERIMUISTIO

Aika: 8.-10.9.2017
Paikka: salainen
Läsnä: Teijo P. (pj.), Marko V., Lauri K., Jarmo K., Kimmo K., Mika K. (siht.) + liuta äänettömiä työtehotyöryhmää valmistelevan ennakkotyötehotyöryhmän valmistelevaan suunnittelupalaveriin osallistujia

Työtehotyöryhmää valmistelevan ennakkotyötehotyöryhmän valmistelevassa suunnittelupalaverissa työtehotyöryhmää valmisteleva ennakkotyötehotyöryhmä päätyi ehdottamaan tulevalle työtehotyöryhmälle seuraavia teesejä, joiden mukaan työpaikoilla tulee työtehoa tehostaa:

Työteho-ohjeistus keskijohdolle sekä suorittavaan portaaseen kuuluvalle työväestölle:

Jos olet tyhmä, älä ole ahkera.

Jos työ tuntuu sinusta turhalta, se todennäköisesti on.

Vältä turhaa työtä.

Turhaa työtä määriteltäessä tulee työpaikoilla käyttää turhan työn mittayksikkönä termiä ”palaveri”. Esimerkki: ”Tämän turhan työn tekeminen vastaa kahden tunnin palaveria.”

Älä kysy organisaatiosta mitään, jos ei ole pakko: pahimmillaan saamastasi vastauksesta tulee linjaus.

Jos linjaus on väärä, tee asiat järkevästi ja ole hiljaa.

Tee niin kuin on hyvä, ja kuuntele haukut jälkeenpäin.

On helpompi saada anteeksi, kuin lupa.

Työskentelyä helpottaa, jos esimiehesi ei ymmärrä mitä teet.

Jos työhösi kuuluu salassapitovelvollisuuden piiriin kuuluvia tehtäviä, on tehokkainta ettet itsekään tiedä mitä teet.

Jos joku ei erikseen kysy, niin älä kerro.

Jos teet nopeasti, niin varmista, että virheiden korjaaminen jäkeenpäin vie vähemmän aikaa, kuin jos olisit tehnyt kerralla kunnolla.

Osa työtehotyöryhmää valmistelevan ennakkotyötehotyöryhmän jäsenistä oli sitä mieltä, että tällaisen työtehotyöryhmän kokoaminen ja sille ehdotusten tekeminen on tarpeetonta, eikä lisää työtehoa, koska mikään ei koskaan kuitenkaan muutu. Tämä kirjataan tulevalle työtehotyöryhmälle lähetettävään pöytäkirjaan tiedoksi. Lisäksi tulevalle työtehoryhmälle lähetettävään muistioon kirjataan selvennys termistä ”turha työ”. Esimerkkinä turhasta työstä mainitaan niin sanottu kehityskeskustelu: keskustelun ja kehityskeskustelun ero on kutakuinkin sama, kuin maan ja kehitysmaan.

Seuraava työtehotyöryhmää valmistelevan ennakkotyötehotyöryhmän valmisteleva suunnittelupalaveri pidettäneen 2018-2020.

Kirjasi, MK

Anonyymit addiktit, 55. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Häät tai hautajaiset, työ- tai huvimatka, lomareissu tai sairaalassakäynti. Aina tulee levyjä.

-Niin no.

-Tämänpäiväinen oli rimanalitus. Jopa sinulta.

-Mikä tämänpäiväinen?

-Mikä tämänpäiväinen? Käytit vanhaa, sairasta isääsi keskussairaalassa ja kotimatkalla pysähdyit kahdessa paikkaa hakemassa levyjä.

-Se mikään sairas enää ole! Terveen paperit sai.

-Ajattelisit vähän. 85-vuotias ukko.

-No mikä siinä nyt oikein on? Ihan normihomma, että kun täältä korvesta joskus jossain käy, niin muutama levy pitää hommata.

-Istutit huonosti liikkuvaa vanhusta tuntitolkulla auton takapenkillä, DDR:n näköisellä parkkipaikalla ja menit pläräämään levyjä.

-En varmasti plärännyt mitään. Nämä olivat tarkasti suunniteltuja täsmäiskuja.

-Ja isästäsi oli mukavaa odotella autossa, kun ei voinut tulla mukaan?

-Niin se sanoi.

-Herrasmies. Toisin kuin eräs. Kommentoiko hän ostoksiasi mitenkään?

-Ei. Ei mitenkään.

-Eikö?

-Ei varsinaisesti.

-Ei varsinaisesti?

-Yritti hän herätellä keskustelua parista paikkakuntalaisesta maanisesta romunkerääjästä. Joilla on talot ja pihat täynnä roinaa.

-Niin?

-Väänsin radiota kovemmalle ja rupesin puhumaan tuulimyllyistä.

-Naisesikin jo sanoi, että et voi enää ostaa yhtään levyä. Hyllyt ovat täynnä ja levyt viimein hänen ansiostaan aakkosissa.

-Minua eivät naiset määräile! Missään! Paitsi töissä tietysti. Ja ehkä kotona. Mutta tässä asiassa ei! Tuota, ovathan nämä keskustelut edelleen täysin luottamuksellisia?

-Tarpeen mukaan. No niin, mitä siis ostit?

-En paljon mitään. Elmore Jamesia, Freddie Kingiä ja Jimi Hendrixiä.

-Ei taas! Sinä olet niin jämähtänyt tuohon iänikuiseen kitaranvingutukseen. Maailmassa on paljon mielenkiintoisempiakin asioita kuin sähkökitara. Yrittäisit laajentaa näkemystäsi.

-En ole jämähtänyt mihinkään! Kuuntelen vaikka mitä taiteellista määkimistä ja tieteellistä kolinaa. Herkkää ruikutusta ja muka-älykästä metelöintiä. On hyllyssä Smithsit ja Morrisseyt ja Portisheadit ja Massive Attackit ja Laurie Anderssonit ja kaikki. Saatana. Turha tulla sanomaan.

-Silti tuuletit yksinäsi, kun panit Elmoren soimaan?

-Kuule! Kun Elmoren slideputki liikahtaa, on kaikki muu turhaa.

-Sinä ja sinun Elmoresi. Miljoona mukaelmaa Dust my broomista.

-Höpö höpö.

-Jonka senkin se on varastanut Robert Johnsonilta.

-Tai Johnson siltä. Tai Kokomo Arnoldilta. Tai joltain ihan muulta. Semmoista se on, blues. Varastamista. Tai parastamista, niinkus meillä kirjastossa sanotaan.

-Hyvä on. Puhutaan bluesista toiste. Yksi pieni kysymys enää tästä aiheesta: Olitko iloinen, kun kotona huomasit, että sinulla oli tämä ostamasi Elmoren levy jo ennestään hyllyssäsi?

-Haistavv…

-Niin minä vähän arvelinkin. Muuten, millä tavalla tuo ostamasi Hendrix eroaa niistä lukemattomista muista Hendrixin konserttitaltioinneista, jotka sinulla hyllyssäsi on?

-Tässä on biisit eri järjestyksessä.

Markojuhani Rautavaara – Lauluja Käärmesaaresta

Heräteostin Markojuhani Rautavaaran Lauluja Käärmesaaresta -cd:n. Heräteostin, vaikka ainoa kosketukseni miehen tuotantoon on Tanssiorkesteri Markojuhani Rautavaaran -82 ilmestynyt lp. Ostopäätökseen vaikutti myös Lauluja Käärmesaaresta -levyn julkaisija, eli Turenki records. Sen mitä olen Turengin julkaisuja hommannut, ovat ne aina olleet laadukkaita.

Lauluja Käärmesaaresta on julkaistu 2015, eli se on uutta musiikkia. Uuden musiikin löytäminen ja kuunteleminen on aktiivisesti musiikkia kuluttavalle tärkeää. Pelkkiin vanhoihin suosikkeihin jämähtäminen koko aikuisiäkseen ei kannata. Markojuhani ei tietenkään ole uusi artisti, ikänsäkin lähentelee jo kuuttakymppiä. Bändejä ja levyjä hänellä on takanaan pitkä litania.

Lauluja Käärmesaaresta on amerikkalaisesta juurimusiikista – texmex, blues, kantri, rock’n’roll – vaikutteita ottanutta suomalaista iskelmämusiikkia. Monien vanhenevien rockmuusikoiden tapaan Rautavaarakin ammentaa juuriltaan ja suomalaiset juuret ovat iskelmässä. Tosin Rautavaara kuuluu jo sukupolveen, joka on viettänyt koko elämänsä myös rockmusiikin parissa. Sen kuulee. Puhun silti hänen musiikistaan iskelmänä.

Me pop- ja rockmusiikin parissa varttuneet emme välttämättä vanhetessamme siirry nykyiskelmän kuuntelijoiksi. Perinteistä iskelmää, sitä jota voi kuunnella myös kotioloissa, sitä mitä tehtiin 50-, 60- ja 70-luvuilla, sitä kun ei enää ole. Suoraa tanssimusiikkia tehdään, samoin popiksi tai rokiksi kutsuttua särmätöntä iskelmämusiikkia. Mutta suuria iskelmäsäveltäjiä ei enää ole. Matti Mikkolasta voisi vähemmällä kunnianhimolla sellainen tulla. Toivottavasti kuitenkaan ei.

Koska iskelmä meillä kahden tv- ja radiokanavan parissa kasvaneille kuitenkin verenperintöä, niin tällainen Rautavaaran tapainen kantrihenkinen, silti perinteisen iskelmällinen musiikki on meille soveliasta vanhenemisen soundtrackia. Tässä on lapsuuden fiilistä. Nostalgiaa. Nostalgiaan vajoamista kannattaa tietenkin varoa, ettei sen uuden musiikin kuuntelu unohdu. Silti on hienoa, että musiikki tuo lapsuuden ja nuoruuden mieleen. Lauluja Käärmesaaresta tuo.

Lauluja Käärmesaaresta sisältää bluesahtavaa slidekitaraa, texmex-haitaria, muutaman biisin verran kovaa rokkia, hienoja slovareita. Jos muutaman biisin erikseen mainitsen, niin Rikkinäinen taivas on toivottavasti paljon radiosoittoa saanut huippuiskelmä, Kysyn ja Raikulipoika rootsinnettua Leevi and the Leavingsia, Synkkä metsä kuin CCR soittamassa Tony Joe Whitea, lievästi modernein rytmein ryyditetty Kakofoniaa anssikelaa ja Markojuhanin isän Einojuhanin sovittama Viimeisen virran soutaja harvinaisen syvää, Marja Mattlarin mieleentuovaa laulelmaa.

Sami Yaffa soittaa bassoa levyn rokeimmalla, introltaan New Orleans -henkisellä kappaleella Kipu. Rautavaaralla on yhteistä historiaa Yaffan kanssa. Lauluja Käärmesaaresta on ammattimiesten tekemää, soitannollisesti laadukasta musiikkia. Silti se on ilahduttavan kotikutoinen. Musiikki ei ole hengettömien studiomuusikoiden vääntämää pakkopullaa, vaan elävää. Hyvä soittotaito ei ole kirosana.

Leevi and the Leavingsia en voi olla Rautavaaran yhteydessä mainitsematta. Rautavaara viljelee teksteissään göstasundqvistmaisia kielikuvia, ilman Sundqvistin pirullista virnuilua. Sundqvistin laulut ovat herkkyydestään huolimatta sivullisen tarkkailijan kertomuksia, Rautavaaran henkilökohtaisia. Sivullisuudestaan ja virnuilustaan huolimatta Sundqvist pääsi kuitenkin syvälle suomalaiseen sielunmaisemaan. Rautavaaran laulut ovat häntä itseään, eivät Sundqvistin tekstien tapaan koko kansaan yleistettävissä.

Rautavaara on Sundqvistin ikäluokkaa, mutta hänestä tulee mieleen myös Arttu Wiskari. Rautavaara on kuin musiikkidiggarin Wiskari, jonka kuuntelua ei tarvitse nolostella. Mielestäni ei Wiskarinkaan, mutta jostain syystä hänestä tullut monille ”vakavasti popmusiikkiin suhtautuville” kirosana. Onneksi en ole vakavahenkinen. Wiskari on onnistunut tekemään kansaanmenevää omaa juttuaan ja on laulajana ihan omaa luokkaansa. Rautavaaran musiikissa kuuluu americana ja Wiskari lauloi ennen suursuosiotaan ymmärtääkseni bluesia.

En aliarvioi Rautavaaran musiikin omaperäisyyttä, vaikka vertailen häntä ties mihin tuttuihin nimiin. Vaikutteet kuitenkin musiikissa kuuluvat. Niiden pitää kuulua. Rautavaaran Lauluja Käärmesaaresta täyttää paitsi rockmusiikin kriteerit, myös sen iskelmätarpeen, joka meillä kahden tv-kanavan ja Yleisradion rinnakkaisohjelman parissa kasvaneella ikäpolvella sydämessään on.