Hyllylöytöjä

Perinteisen lomatoimintani, eli Suuren Uudelleenjärjestyksen, ansiosta löysin laserlevyhyllystäni aika paljon kuuntelemattomia tahi kertakuuntelun jälkeen hyllyyn jääneitä levyjä. Kuuntelemattomuus johtuu ensimmäkseen parista suuremmasta kertaostoksesta, osa levyistä on jäänyt odottamaan aikoja parempia. Toisin sanoen en ole muistanut tai kerinnyt tai huonon järjestyksen takia jaksanut niitä hyllystäni kaivaa.

Nyt korjaan tilannetta pikku hiljaa ja poimin mielenkiintoisimman oloisia yksilöitä tutkittavaksi. Nämä pikatuomiot ja mielikuvat on kirjoitettu yhden kuuntelun perusteella, joten niihin ei kannata suhtautua hirveän vakavasti.

Petri Matero Group. Hieman epäillen tartuin Dead weightiin. Tässä on ihan varmasti taas setämiesten Koff-rokkia, käydään treenikämpällä leikkimässä Albert Järvistä. Erehdyin. Triorokkia PMG on, mutta ei sitä kaikkein kuluneinta rytinäbluesia, vaan mukavalla tavalla jopa pop-elementtejä omaavaa rockmusiikkia. Bändillä on oma tyyli, biisit ovat hyviä ja meno on tehokasta. Oikein hieno levy.

Retro Kingsin Over the moon ja Time jumping ovat ihastuttavaa, täysveristen ammattimiesten tekemää loungemusiikkia. Viihdettä jossain bluesin, rhythm’n’bluesin, rockabillyn, jazzin ja silkan yökerhomuzakin rajapinnassa. Kerrassaan oivallista hyvän mielen musiikkia, jota olisi upea kuunnella jonkin hienon hotellin baarissa. Pikkutakki päällä, vaikka se ei omalta vaatteelta tunnukaan, kravatti kaulassa, drinkkejä siemaillen.

Devil Dog Roadista on lounge kaukana. Se on perinteistä bluesrokkia, kunnon boogieta. Ei mitään uutta auringon alla, mutta aina toimii, kun slidekitara vinkuu ja meno on rouheaa. ZZ Top, Peer Günt, mitä näitä nyt on. Sitä kamaa, jota hyllyssäni on ihan liikaa, mutta ei läheskään tarpeeksi. Devil Dog Road tekee perinteisen homman tyylikkäästi, kiinnostavasti ja uskottavasti. Tämä on rock and roll.

Big Buddy playing with friendsin Bad luck hoodoo on perinteistä bluesia eri tyyleillä, aina deltabluesista funkahtaviin rytmeihin asti. Helppoa kuunneltavaa, hyvää soittoa, jengillä on homma hallussa. Kitarasoundit eivät aina tosin miellytä. Naisääntä kuullaan muutamalla biisillä, se on aina plussaa. Kaupallista potentiaalia tällaiseella kotikutoisella levyllä ei tietenkään ole, mutta harrastustoimintaahan tämä on ja perinteenjatkajia ja livenä soittavia bluesbändejä tarvitaan aina. Ja niitä tässä maassa riittää. Onneksi. Big Buddy eli Hemmo Hirvonen on bluesinsa sisäistänyt ja nyt se on tällä levyllä osoitettu. Muun muassa Blues News kehui levyä ankarasti. Minä olen vähän nihkeämpi ja olisi hienoa kuulla Hemmolta hieman yhtenäisempi levy, jossa osaaminen kunnolla tiivistyisi. Nyt tavaraa on liian laajalla skaalalla.

Wolfskin Trion The banks of the muddy water on sekin perinteistä bluesia sen eri osa-alueilta. Erityisesti minua miellytti dobro ja Shake ’em & bake ’emin gospelmaisuus. Hyvin äijät vetävät, mutta niin tälle kuin Big Buddyllekin olisi tehnyt hyvää juurevammat soundit ja ulkopuolinen tuottaja. Hyviä hetkiä on, mutta kokonaisuus jää tavanomaiseksi. Jos olisin kuunnellut tämän erikseen, enkä tällaisen maratonin osana, olisin varmasti innostuneempi.

Bluesberriesin Juke joint blues – hieno ja kuvaava nimi niin bändillä kuin levylläkin – on juuri minulle täsmäsuunnattua musiikkia. Alkukantaisia versioita alkuperäisistä bluesklassikoista. Tätä olisi niin mahtavaa kuunnella baarin nurkassa olutta kitaten, mutta miten tässä keski-ikäisen kirjastoihmisen oravanpyörässä, johon kuuluvat myös teini-ikäiset lapset ja iäkkäät vanhemmat, missään kerkiää käymään. Juke joint blues, kuten nuo kaksi edellistä, on tehty tekijöiden ja kaltaisteni bluesille sielunsa myyneiden iloksi. Eivät tämmöiset levyt muita kiinnosta. Mutta Bluesberries tekee arvokasta työtä saarnaajina ja sananlevittäjinä. Aina sieltä baarinnurkasta löytyy joka, joka höristää korviaan ja rupeaa kaivelemaan suoratoiston syövereistä selvitystä, että mitä tämä tämmöinen musa oikein on. Teen Bluesberriesille kunniaa!

Että näin. Voi olla, että palaan asiaan vielä. Levyt eivät meinaan lopu.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 34. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Miten se on ensimmäinen lomaviikko mennyt?

-Mikäpä tässä, eihän tässä mikä.

-Olet tehnyt kaikenlaisia rästihommia ja muita urakoita, retkeillyt teiniesi kanssa siellä sun täällä?

-Juu-u, kyllähän sitä. Yhtä sun toista.

-Eli et ole tehnyt muuta kuin tilaillut levyjä.

-Eeei, ei. En ole tilaillut. En.

-Etkö?

-No vähän tietysti. Muutaman. Hectoria ja sen semmoista. Kaikkea. Dingoa.

-Dingoa?

-Juu! Viimein löytyi Via Finlandia, sitä ei koskaan näe missään.

-Onko se niin paska, että kukaan ei ostanut sitä?

-Ei. Yllättävän hyvä. Luulen, että kun vuonna 1994 alkuperäiset Dingo-fanit ovat lähestyneet jo täysi-ikää, ovat he ostivat Via Finlandin lapsuusvuosiaan muistellen ja säilyttävät sitä nyt suurena aarteena holveissaan. Siksi se ei liiku.

-Sel-vä. Olet siis tilaillut levyjä ja kuunnellut levyjä.

-Kuunnellut enemmän, mutta en koko aikaa.

-Mitä muuta olet muka tehnyt?

-Aakkostin laserlevyni.

-Oho! Ihan oikeasti?

-Kyllä. Eilisiltana sain urakan päätökseen.

-Hieno homma. Ei siinä pitkään mennytkään. Kolme vuotta tai jotain.

-Höpsis. Ei mennyt kuin vajaa kymmenen kuukautta, vaikka kirjasin tehtävän viisivuotissuunnitelmaani. Rajusti ennakoimaani nopeammin toimin.

-Upea suoritus!

-Kyllä. Se oli lokakuuta, kun kävin Lehmon Levy & Leivonnaisesta hakemassa lisää Lundiaa, ja heinäkuun viimeisen päivän iltana sain homman pakettiin.

-Tuliko paljon hyllylöytöjä?

-Aika vähän, toki ihmeen paljon löytyi sellaisia, joita en muista kuunnelleeni.

-Ethän sinä niitä kuunneltavaksi ostakaan, vaan katseltavaksi.

-Jep. Vähän samalla tavalla kuin käyn levykaupoissa vain katselemassa levyjä.

-Minkä verran löytyi tuplakappaleita?

-Ne olen onnistunut hävittämään jo aikaisemmin, pari kolme vain löytyi. Ja kuuntelemattomista tein muistiinpanot, aloitan niiden läpikäymisen heti tänään.

-Siinä sitä onkin. Lapset tykkäävät, kun saavat olla rauhassa. Iskä vaan kuuntelee musaa.

-Juu. Win-win situation, niinku. Sieniäkin on kuivan kesän takia huonosti.

-Tuliko muita yllätyksiä?

-Joo, tuli. Levyjen määrä yllätti.

-Häh? Miten se on mahdollista? Kai nyt itsekin tajuat, että ostelusi on ollut maanista.

-Joo joo, mutta jotenkin elin menneisyydessä, ja kuvittelin omistavani vain pari tuhatta laserlevyä.

-Minkäverran niitä loppujen lopuksi on?

-Olen huono matematiikassa, en ole varma.

-Niin?

-Noin 36 hyllymetriä ja yhdelle metrille niitä menee satakunta.

-Aika vaikea tuota on tosiaan laskea. Ilmeisen paljon kuitenkin.

-Ilmeisen.

-Olet varmasti tyytyväinen nyt, kun ne ovat aakkosissa Sinun ei tarvitse päivätolkulla etsiä haluamaasi levyä sieltä.

-Tyytyväinen? En varsinaisesti.

-Miksi et?

-Vaikka poistojen ja järjestelyn jälkeen hyllyyn jäi melkein 30 cm tyhjää, joudun kohta keksimään mihin sijoitan mahdolliset tulevat laserlevyostokseni.

-Mahdolliset. Heh.

-No tulevat. Siinä sitä on taas miettimistä ja se vetää mielen matalaksi.

-Niin. Tyytyväinen äänilevyaddikti lienee samanlainen taruolento kuin iloinen polkupyöräilijä.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Janne Kaunisto – Eilistä vain

Janne Kaunisto. En tunne miestä, vaikka hän on aiemmin tehnyt englanninkielistä kantria nimellä Johnny B.D. & The Gasoline Guys. Eilistä vain on hänen ensimmäinen suomenkielinen albuminsa. Sen biisit ovat käännöksiä kantriklassikoista. Ainakin luulen, että klassikoista: vaikka kantrista diggaankin, en tunne sen klassikoistakaan kuin pienen osan ja suurin osa levyn levyn biiseistä on minulle ennestään tuntemattomia. Tekijät ovat tietenkin tuttuja – kuten Haggard, Nelson, Cash, Krisoffersson, Jennings – mutta ilmiselvimpiä biisejä Kaunisto ei ole heiltä valinnut.

Kaunisto on itse suomentanut kaikki biisit. Siksi, ja koska levyllä on biisi Tekiks Freukkaritkin näin, on pakko suorittaa se pakollinen Freud Marx Engels & Jung -vertaus. Kaunisto ammentaa samalta lainsuojattomien osastolta kuin Freukkarit, mutta ehkä sofistikoituneemmin, ei yhtä rujosti. Ei tämä silti viihdegaalakantria ole, vaan särkyneistä sydämistä ja viinanjuonnista kertovaa aitoa tavaraa.

Kauniston taustabändinä soittaa Tuomas Metsberg & His Strangers. Kukaan ei ylläty, että siinä soittaa stilikkaa Olli Haavisto. Ilman häntä ei tällaista musiikkia voi Suomessa tehdä. Vierailijoina levyllä kuullaan muun muassa Charlotta Krebsiä ja biisillä Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen Emilia Siscoa ja Marko Haavistoa. Haavisto on viimein saavuttanut mielessäni sellaisen aseman, että hänen mukanaolonsa tuo biisiin kuin biisiin jonkinlaista ikiaikaista taikaa.

Kaunistolla on kaunis, vahva ääni. Väkisin hän vertautuu Kari Tapioon ja Matti Eskoon, noihin kantriakin tehneisiin iskelmälaulajiin. Ammattimies, sellainen Kaunisto on. Jos nämä biisit rupeavat soimaan radiossa, tulee Kaunistosta varmasti tanssilavojen kestotähti. Ennen kaikkea hänestä voi tulla kestotähti juuri tällä musiikilla, hänen ei tarvitse ”myydä itseään” höttöiskelmälle. Kantri on valkoisen miehen soulia ja suomalainen kantri on muokannut itsensä sellaiseksi, että se toimii sekä iskelmäjengille, että meille rokkareille. Kaiho, kauniit melodiat ja särkyneet sydämet ovat tehneet amerikkalaisesta kantrista suomalaista perinnemusiikkia.

Kuten arvata saattaa, ovat biisit kauttaaltaan hyviä. Enemmistö lauluista on kauniita ja melankolisia, ja nimenomaan countrya. Vain kaksi viimeistä biisiä iskee rokkivaihteen silmään ja Poreilevaan tuoppiin tuijotan on cajun-henkinen, muuten meininki on joko nostalgista ja surumielisen kohottavaa tai latotanssimaisen menevää. Juuri kuten kantrissa pitää olla. Tätä ei pidä ymmärtää siten, että Eilistä vain olisi surullinen levy, ei se ole. Suru ja ikävä ovat voimavara. Lähtökohta, josta syntyy suurta taidetta. Slaavilainen kaiho toimii ympäri maailman.

Eilistä vain on hieno, tunteellisen reipas levy. Se tulee olemaan minulle kesäloman 2021 soundtrack. Tällaista musikkia kuuntelen mieluusti autossa, kyydissäolijatkin tällaisesta tykkäävät. Kantri on nääs musiikkia, jota monet muka vihaavat, mutta kun heillä kuunteluttaa oikeanlaista sellaista, he muuttavat mielensä. Janne Kauniston Eilistä vain on juuri sellaista. Oikeanlaista.

Kansikuvan perusteella Kaunisto on vielä nuori mies, joten voimme odottaa häneltä suuria tekoja edustamansa musiikin saralla.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

T. Sameli Rajala – Electric Rajala

Nupit kaakkoon, T. Sameli Rajala on tehnyt rokkilevyn! On, vaikka jo toisella biisillä pannaan jatsiksi. Levyn nimi on Electric Rajala. Se on albumille hyvä nimi, Electric Rajala on Electric Mudin kaltainen irtiotto aiemmasta.

Tykästyin Rajalan aiempaan levyyn The sauce ns. täpöllä. Kun kuulin häneltä ilmestyneen uuden levyn, ja huomasin Jukka Gustavsonin olevan siinä mukana, en ollut pysyä housuissani. Levy on saatava heti! Electric Rajala ei ensikuulemalta ollut kuitenkaan samanlainen lekaa otsaan -kokemus kuin The sauce. Olin hämmentynyt. Että mitä nyt?

Hämmennys vaihtui ihastukseen yön yli nukuttuani ja toisen kerran levyn kuunneltuani. Tämähän on loistava! The truth will rock you avaa pelin reippaasti perinteisen bluesrockin keinoin. Hieno esitys, joka vielä antoi odottaa aika perinteistä kamaa. Sitten meininki muuttui, ja jo mainitsemani jatsi Distracted paljasti Electric Rajalan hengen: T. Sameli Rajala tekee mitä haluaa. Huikea osaaminen tai alan musiikin kiveen hakatut perinteet eivät rajoita hänen soittamistaan ja mielikuvitustaan. Rajala eroaa monista muista nykyisistä taitavista blueskitaristeista siinä, että hänen soittonsa koskettaa. Se ei ole sofistikoitunutta, se on alkukantaista. Siinä on sitä paljon puhuttua tunnetta, eli voimaa ja irvistystä. Elettyä elämää. Rajala on samalla tavalla näkemyksellinen ja omaperäinen soittaja kuin Kuloniemi ja Raulamo.

Burning of the midnight lampissa Rajala osoittaa muuntumiskykynsä laulajana, hän kuulostaa hämmästyttävän paljon Hendrixiltä. Versio on komea ja se psykedelittää alkuperäisesitystä entisestään. Kehuin Rajalan laulun jo The saucen kohdalla ja korostan samaa asiaa taas. Tällä kertaa mukana ei ole vierailevia solisteja, niitä ei tarvitse olla. Muutenkin Rajalan bändissä soittavat eri miehet kuin The saucella: Jan-Olof Strandberg basso, Kari Jokiaho rummut, Gustavson urut ja Good Rockin’ Kempas huuliharppu. Ehkä suuri sankarini Gustavson olisi kuitenkin voinut laulaa jotain… No, hyvä näinkin. Gustavsonin mukanaolo luo levylle omanlaistansa magiaa.

Jimmy James kuuluu myös kauniissa instrumentaalissa Blues for Sofia. Roaster sen sijaan jatkaa riitasointuisuudessaan Distractedin linjaa, vähemmällä jatsilla. Rajala osaa soittaa mitä vaan, mutta ei anna sen rajoittaa tekemistään. Hän soittaa väärin ja lujaa silloin kun pitää soittaa väärin ja lujaa. Good Rockin’ Kempaksen huuliharpun tähdittämä Stop breaking down vie kuulijan bluesin alkulähteille. Bluesin autenttisuudesta on käyty kiivasta väittelyä varmaan jo puuvillapelloilta asti, mutta Stop breaking downia aidompaa ei bluesin tarvitse olla.

Moaning for molasses on raju instrumentaali. Come into my arms on tavallaan perus bluesrock, mutta Rajalan hulluuden rajamailla liikkuva kitarointi tekee siitä mielenkiintoisen. These boots are made for walking bluesintaa ja hidastaa Nancy Sinatran klassikon aika kipeän kuuloiseksi. Osa levyn biiseistä on siis Rajalan omia, osa covereita. Mikä on mitäkin, sillä ei ole väliä, Rajala tekee covereista itsensä näköisiä.

The ballad of Jackson Pollock -instrumentaali ei varmasti ole vahingossa tuon niminen. Rajala on oman elämänsä Pollock, näennäisen sattumanvaraisesti nuottejaan maailmalle viskelevä suuri taiteilija. Electric Rajala jakaa varmasti mielipiteitä Pollockin tavoin. Levyn päättää komeasti omaperäiseen tyyliin esitetty slidevetoinen Finlandia.

Viimeistään Electric Rajalan pitäisi herättää alan toimijat ja harrastajat huomaamaan T. Samelin osaaminen, hänen erinomaisuutensa ja omaperäisyytensä soittajana ja laulajana. Hänellä on alan perinteet hallussa ja hän uudistaa niitä pitämällä jalkansa kuitenkin tiukasti maassa, juuriaan kunnioittaen. En näe mitään syytä miksi Rajalasta ei tulisi seuraavaa kotimaista, kaikkien hehkuttamaa vientiartistia juurimusiikin saralla.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 33

On lapsellista näinä ylikulutuksen ja ilmastonmuutoksen aikoina märistä saamatta jääneestä äänilevystä. Märisen silti.

Äänilevyä ei heitetä yhden käyttökerran jälkeen pois. Se edustaa kestävää kehitystä, se on tukkisaksien ja rautakangen kaltainen isältä pojalle säilyvä esine. Se pidetään itsellä koko loppuelämä ja jätetään sitten perinnöksi. Vaihtoehtoisesti annetaan tai myydään jollekin toiselle sitä tarvitsevalle. Siitä pidetään hyvä huoli. Jos kuitenkin sattuu niin, että siitä tulee esimerkiksi kalsarikännäysonnettomuuden takia kuuntelukelvoton, voi sen silti viedä kirpputorille myyntiin kolmella kympillä. Joku amatöörikeräilijä ostaa sen ja työntää kuuntelematta hyllyyn. Odottamaan arvonnousua. En siis tunne ilmastoahdistusta ostellessani äänilevyjä.

En saanut Hurriganesin Making of Hot wheels -lp:tä. Se myytiin loppuun ennen kuin edes tiesin sellaisen olevan ilmestymässä. Markkinat hoitavat -mantra ei pidä tässäkään asiassa paikkaansa. Äänilevyjen liian pieniä painosmääriä voi verrata onnistuneisuudessaan taannoiseen taksiuudistukseen: taksia ei maaseudulla saa anelemallakaan. Ihme kyllä Discogsessa ei vielä ollut yhtään Making ofia triplahinnalla myynnissä.

En minä Making of Hot wheelsin saamatta jäämisestä yöuniani menetä. Minulla on alkuperäinen julkaisu ja demosessioista koostettu Making of ei kuulemma kovin kummoinen ole. Se on kuitenkin Hurriganes! Juuri tällaisten asioiden takia pelkään jossain vaiheessa kyllästyväni äänilevyjen kanssa vehtaamiseen. Kaikkeen pitäisi rynnätä heti ja ihan täysiä, jos meinaa jotain saada. Ehkä luovun ostamisesta kokonaan ja kuuntelen loppuelämäni niitä levyjä, jotka hyllyssäni jo ovat. Niitä ei ole ihan vähän. Tai ehkä myyn kaikki pois ja hommaan Spotifyn. Sitä en kuitenkaan usko, niin tärkeä osa elämääni levykokoelmani minulle on.

Smackin livestä sentään on tulossa toinen painos, siihen kilpajuoksuun saatan ehtiä. Mutta se on – saatana – värivinyyli! Värivinyylit ovat Belsebuubin tekosia. Ne tehdään postimerkkeilijöitä varten, kuuntelunautinto on värin takia pilalla. Tiedän tiedän, väri se on mustakin, mutta se on vinyylilevyn väri. Musta väri merkitsee.

Hurriganesin tulevan liveboksin älysin tilata ennakkoon puoli vuotta sitten. Sen piti ilmestyä ihan näinä päivinä, mutta tuoreimman tiedon mukaan se ilmestyy syyskuun lopussa. Prässäämöt ovat vinyylihypetyken takia ruuhkautuneet, kaikkien levyjen ilmestyminen myöhästyy. Eivät ole markkinat hoitaneet tätäkään asiaa.

Veijo Meri sanoi jo ajat sitten, että koskaan ihmiskunnan historian aikana ei tekniikka ole ollut niin huonoa kuin nykyisin. Suurin osa vempeleistä hajoaa heti, mikään ei enää kestä sukupolvelta toiselle. Vinyylilevy on tämän säännön vahvistava poikkeus.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Andy Hilland – Places I & II

Ostin sokkona Andy Hillandin soololevyn Places I & II. Artistin nimen perusteella oletin hänen olevan kantrimies, levyn nimestä päätellen jatsiukkeli. Molemmat arvioni osuivat oikeaan, Places I & II on sekä jatsia että kantria. Ja paljon muuta.

Andy Hilland, eli Antti Vuorenmaa, on minulle ihan tuntematon artisti. Tosin googlettelemalla huomasin hänen olleen mukana esimerkiksi Mr. Breathlessin ja Esa Pulliaisen C-Combo -levyllä, ja ko. levy löytyy tietenkin hyllystäni. Kaukana ovat ajat, jolloin tutkin kansitekstit niin tarkasti, että muistan edelleen, kuka soitti patarumpuja Sgt. Pepperillä ja kuka oli assistant engineer Perfect strangersilla.

Mietin Places I & II -levyä kuunnellessani pitkään, että miten sen genrettäisin. En keksinyt. Ehkä Andy Hilland esittää uusrahvaanomaista jatsia, sen termin sisään mahtuu mielikuvituksessani vaikka mitä. Hillandin musiikki ei ole vaikeaa, se uppoaa mainiosti kaltaiselleni yksinkertaisen musiikin ystävälle. Siinä on samanlaista coolia, tyylikästä tunnelmaa kuin esimerkiksi Miles Davisissa 50-60 -lukujen vaihteessa. Siinä on myös 60-70 -lukujen hippijatsia. Silti se on yksinkertaista kuin kantri. Siinä soi myös kehittyvä rock, ainakin biisissä Salla. Vaikka Places I & II on soitannollisesti upeaa suorittamista, on se biisikeskeistä musiikkia. Hilland hallitsee kielisoittimet suvereenisti, Jasse Merivirta pianossa ja Janne Mathlin rummuissa ovat mestareita hekin. Soittotaidolla ei kuitenkaan diivailla, sillä tehdään biisejä.

Places I & II on mahtavaa musiikkia. Tykkään levystä hirmuisesti, mutta en osaa sanoa siitä mitään. Sitä voi kuunnella missä ja milloin vaan. Siitä tulee hyvä fiilis. Silti se jättää olon hämmentyneeksi.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Dave Forestfield – Skull

Kotimatka uuvuttavan, helteisen iltavuoron jälkeen. Matkamusiikkina Dave Forestfieldin Skull. Ensikuuntelu. Levy on sopivan mittainen, viimeinen biisi Gotta keep rocking around the clock alkaa hieman ennen kotipihaa. Vetävä kitarariffi, sen alta hiljalleen nousevat puhaltimet. Herään horroksesta. Kaasujalka vipattaa, ylävartalo heiluu. Gospelmaisen taustalaulun alkaessa joudun pyyhkäisemään silmäkulmaa. Olen rock’n’rollin ytimessä, sen alkulähteillä. Samalla tavalla kuin MC5n Skunk (sonically speakingia) kuunnellessani. Mieletön meno, kuusi minuuttia silkkaa juhlaa. Biisi loppuu, auto talliin. Äkkiä levy uudelleen soimaan, nyt kotistereoista. Hyvästi yöunet.

Dave Forestfield. Tatu Metsäpelto. Minulla on ennestään muutamia hänen levyjään. Vaikka ne kaikki ovat oikein mainioita, ovat ne kuitenkin ”melkein, mutta ei ihan” -onnistumisia. Skull on napakymppi. Saatekirjeen ilmeisen kieli poskessa heitetyn kommentin mukaan Skull on ”meidän Sgt. Pepperimme”. Sopii kuvaan, jo Footsteps in the snow -levyllään Forestfield versioi Pepperin nimibiisin, ja Skull on Pepperin tavoin monista aineksista koottu soppa. Ehkä vertauksen takia kuulen Skullilta koko ajan 60-lukua. Beatlesia ja Byrdsiä, hippihommia ja Memphis soulia. Dylania tietenkin, olen jo aiemmin verrannut Forestfieldin laulutapaa myöhempien aikojen Zimmermaniin. Lennonin soolotuotantokin kummitteli jonkun biisin väliosassa. Forestfield bändeineen operoi suvereenisti laajalla skaalalla popin, rockin, bluesin, kantrin ja ties minkä parissa ja rajapinnassa, pitäen kokonaisuuden silti yhtenäisenä.

Bändissä soittavat Forestfieldin lisäksi Jere Venäläinen koskettimia, J-P Hautalampi rumpuja ja Jukka Kolehmainen bassoa. Ja hyvin soittavatkin. Vierailijoina on taustalaulajia ja puhaltajia. Vierailijat olisivat saaneet kuulua levyllä enemmänkin, kaipaan Forestfieldin karuhkon laulun rinnalle naisääntä, ja puhaltimia ei rokkilevyllä voi koskaan olla liikaa.

Heti aloitusbiisi Brighter light somewhere tiivistää koko levyn meiningin. Kappaleessa kuuluu aurinkoinen soul, melankolinen pop ja kitarasoolossa blues. Täydellinen kesäbiisi, good day sunshinea. Fantasy living boy voisi olla George Harrisonin, Tom Pettyn tai Traveling Wilburysin levyltä suoraan. Politiikan nykyilmapiiriä ruotiva Cannonball Sly on bluesia Dylanin malliin, pelottavan ja menneisyyteen haikailevan poliittisen anti-ideologian vaaroja kuvaa myöhemmin God please help us now.

Hands in the mud, thoughts on high yhdistää bluesin ja gospelin reippaaksi rokiksi. Hey mr. Songwriter on nimensä veroista folkrokkia, Just a beggar boy kumartaa New Orleansin suuntaan. In a fragile mood on nimensä mukainen hauras vaikkakin reipas jazzherkistely. I belong to the wind -laulelma kasvaa lopun soolo-osuuden ansiosta lähes päätösbiisin veroiseksi eepokseksi. Big Blue Bill edustaa levyn perinteisintä bluesia ja Hill country hopin nimi kertoo kaiken. Bootsit jalkaan, hapsupaita päälle ja stetson päässä latotansseihin.

Ja sitten vielä lopuksi se Gotta keep rocking around the clock. Huh huh. Se on Dave Forestfieldin Free bird, Fall of the peacemakers, Highway song ja Lonesome guitar, vaikka tyyli on toinen.

Tätä levyä olen Forestfieldiltä odottanut, uskonut sen vielä tulevan. Skullia voi monipuolisuudessaan verrata jos nyt ei Sgt. Pepperiin, niin ainakin Micke Björklöfin ja Ville Leppäsen loistavaan Let the fire burniin. Forestfield on päästänyt kykynsä ja mielikuvituksensa valloilleen, enää hän ei pidättele. Vuoden levyksi on tunkua jo nyt, mutta vähintään vuoden bluespohjaisen rockalbumin titteliin Dave Forestfield ottaa kiinnityksen.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Aching Hands – Heavy hearts

Aching Handsin kolmas albumi. Heavy hearts. Vaikea kolmas albumi? Ei siltä vaikuta. Heti ensikuulemalta ajattelin bändin siirtyneen aiempaa popimmille linjoille, tänään sain asialle vahvistuksen paikallislehden haastattelusta. Tai siirtyneen ja siirtyneen, Aching Hands on koko olemassaolonsa ajan taiteillut 80-lukulaisen progen ja kunnianhimoisen popin rajamaastossa.

Heavy hearts on Aching Handsin paras levy. Edellisen levyn kohdalla narisin kitarasoundista, nyt ei tarvitse. Nyt on rouheutta, nyt on kaikki kohdallaan. Soitot, laulut ja soundit. Älkääkä pelätkö: vaikka Heavy heartsin biisit ovat enimmäkseen keskimittaisia, eivätkä edes liian vaikeaselkoisia, on bändi edelleen kehittyvän musiikin edustaja.

Pätilän veljesten, kitaristi Jarin ja rumpali Jannen lisäksi bändissä on edelleen mukana aina yhtä loistavat laulaja-kitaristi Heikki Pöyhiä ja basisti Pekka Ranta. Koskettimissa on tällä kertaa Lauri Kuosa, tosin mukana on vierailijana myös edellisellä levyllä soittanut Harri Nevalainen. Viulua soittaa George Cloudysta tuttu Hanna Kaskela. Biisintekovastuu lienee sama kuin aiemmin, eli Jari säveltää, Janne sanoittaa. Sanoittava rumpali on bändille luonnollisesti plussaa ja levy on omistettu Neil Peartille.

Heavy hearts lähtee käyntiin kauniin rauhallisesti upean kitarasoolon omaavalla Sleep at the wheelillä, Catch the full moon lisää hiljaisen alkunsa jälkeen kierroksia. Olen kuulevinani sen hämyilyosassa kaikuja John Lennonilta. Iskevä Flying blind ja levyn popeinta osastoa edustava Guidelines yhdistelevät 80-luvun Yesiä ja Rushia. Jälkimmäisessä kuullaan Pätilän ja Pöyhiän hienoa vuorosooloilua. Hitherto (Pt. 3 of Hope) vääntää potikat raskaaseen progeasentoon ja Pöyhiä laulaa tavanomaista raaemmin.

T-7 on onnistunut taidonnäyte-instrumentaali, jossa on ilokseni Rannan bassosoolo. Salaa toivoin Rannan käyttävän kulkutautiajan soololevyn työstämiseen, mutta hyvä näinkin. Levyn parhaimmistoa edustava Glorious blaze on kaunis ja voimakas laulelma, Neil Peartille kunniaa tekevä NEP sitä mitä Neil Peartille kunniaa tekevän kappaleen pitää olla.

Slow grooving on levyn outo lintu. Se on viuluineen kuin tärähtänyt tanssibändi, joka keksii ruveta soittamaan metallista progea. Hieno, jopa humoristinen kappale. Kitarointi on kautta linjan yhtä taidokasta kuin ennenkin, ja biisissä WWW (What went wrong) räimitään hieman tyylistä poikkeava, mieleiseni soolo. En uskalla arvailla kumpi sen soittaa, Pätilä vai Pöyhiä. Liikaa ei voi tämänkään levyn kohdalla korostaa saumatonta kitaroiden ja kosketinsoittimien symbioosia. Kuosa on yhtä merkittävässä osassa kuin Nevalainen edellisellä albumilla. Levyn päättävä proge-eepos The fast miracle train alleviivaa sitä, että bändistä irtoaa vaikea ja moniosainen musa yhtä helposti kuin radioystävällinenkin.

Heavy hearts on komea levy ja Aching Hands hieno bändi. Imatralta ja Etelä-Karjalasta löytyy laaja progen ja muun vaikean musiikin joukkue, jossa miehet välillä vaihtuvat, välillä pysyvät samoina. Aching Hands, Avaruusasema, Underground Evolution ja Solar Apparatus – toivottavasti vielä myös Riverdog Samson – pitävät soittotaidon kunniassa, ja ovat kaikki sukua toisilleen. Ehkä progen suosio kulmakunnalla johtuu siitä, että täällä tehdään kaikki muutkin asiat monimutkaisesti. Vaikeimman jälkeen.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Nuuskamuikkunen laulaa ja soittaa Bob Dylania

En ole dylanologi, mutta joskus kivikaudella kirjoittelin aktiivisesti Harri Huhtasen ylläpitämälle Winterlude-nimiselle Bob Dylan -aiheiselle keskustelupalstalle. Siellä törmäsin nimimerkkiin Mingela. Mingela kertoi äidinkielensä olevan ruotsi, mutta hän kirjoitti viestinsä englanniksi. Onneksi, A:n ruotsilla olisin muuten jättänyt hänen kirjoituksensa lukematta… Sittemmin olen tosin suorittanut virkamiesruotsin, joten nyt puhun kieltä sujuvasti. Tosi sujuvasti.

Mielenkiinnosta vilkaisin Mingelan käyttäjäprofiilia ja hämmästyin: hän ilmoitti asuvansa Melkoniemessä! En voinut uskoa kotikylälläni asuvan ketään ruotsinkielistä Dylan-fania, joten rohkaisin mieleni ja kysyin. Totta se oli. Mingela, eli Maria, asuu puolisonsa Pasin kanssa muutaman kilometrin päässä kotoani. Tajusin Pasin olevan se pitkätukkainen polkupyöräilijä, jonka olin muutaman kerran Vuoriniementiellä nuorempana nähnyt. Ajattelin jo silloin, että tuon pyöräilijän on pakko olla musiikkimiehiä. Ja sitä hän on, henkeen ja vereen. Musiikkimiehiä, lukumiehiä. Hänen tietämyksensä popmusiikista ja kirjallisuudesta on kadehdittavan laaja ja hänen näkemyksensä niistä syvällinen ja kunnioittava. Marian ja Pasin kohdalla vakka on todellakin löytänyt kantensa.

Tutustuimme Marian ja Pasin kanssa varsinaisesti työpaikallani, kun he taannoin saapuivat kirjaston poistokirjamyyntiin, ja Maria kysyi minut nähtyäni, että olenko Mika. ”Näkyykö se naamasta”, kysyin säikähtyneenä, mutta arvasin heti kuka kysyjä on. Marian ja Pasin tapaaminen oli miellyttävä kokemus, olemme sen jälkeen säännöllisen epäsäännöllisesti pitäneet yhteyttä, ja olen verottanut heidän melkoisen valtavaa kirjakokoelmaansa poimimalla sieltä erinäisiä The Beatlesia käsitteleviä kirjoja, sekä levyhyllystä joitain oikein mainioita äänilevyjä. Pelkästään tämä tapahtumaketju on riittävä todiste siitä, että sosiaalinen media on kaikesta sen aiheuttamasta pahasta olosta huolimatta myös mahtava asia.

Kun pariskunta muutama viikko sitten kävi taas kerran hakemassa kirjastostamme poistokirjoja, kysyi Pasi kiinnostustani kuulla hankalasti löydettävä Nuuskamuikkunen laulaa ja soittaa Bob Dylania -levy. Ilmaisin kiinnostukseni, ja Pasi lupasi tallentaa äänitteen muistitikulle. Hyvä kiertää: Punnoset olivat saaneet nämä suomennokset haltuunsa POP-lehteen aiheesta kirjoittaneen Tenho Immosen kautta, ja nyt minäkin pääsin niihin tutustumaan. Immonen on paitsi aktiivinen Winterludeen kirjoittanut dylanologi ja jo edesmenneen POP-lehden toimittaja, myös useiden musiikkikirjojen ja levyjen kansitekstien tekijä. Pasin mukaan Immosella on kirjoittajana kyky tiivistää kohdehenkilöä tai -bändiä koskeva faktatieto yleiskattavaan ja rönsyilemättömään, arvoituksia ja tulkintoja karttavaan muotoon. Se oli Pasin mukaan iso etu muun muassa hänen Dylan-teoksessaan. Immonen osaa myös rajoittaa käytettyjen lähdeteosten määrän tärkeimpiin tarjolla oleviin.

Kävimme viime viikonloppuna saunomisen ja uimisen välillä hakemassa Punnosen kartanolta muistitikun, jolta löytyi Nuuskamuikkusen lisäksi muun muassa noin seitsemän tunnin verran muita Dylan-suomennoksia. Luonnollisesti poltin ne kaikki cd-rompuille, olenhan nykyaikainen mies.

Nuuskamuikkunen soittaa ja laulaa Bob Dylania on kiinnostanut minua jo pitkään, en silti ole tehnyt mitään tuon vuonna 1976 ilmestyneen albumin hankkimisen eteen. Laiska kun olen. Lisäksi levy on kovissa hinnoissa, silloin harvoin kun se liikkuu. Levyhylly-blogissaan aiheesta kirjoittanut Rolf Jacksenkin oli lainannut sen kirjastosta. Itse välttelen levyjen lainaamista, koska suutarin lapsilla ei ole kenkiä. Tulee se joskus vastaan, riippuu sitten rahatilanteesta ostanko. Tai no, ei riipu. Ostan.

Nyt pääsin sen kuitenkin kuuntelemaan. Kuten nimi kertoo, ovat kaikki sen biisit Dylanin käsialaa. Ne esittävä ja ne suomentanut Nuuskamuikkunen on siviilinimeltään Timo Ulkuniemi. Hän on ammattimies, tehnyt myöhemmin yhteistyötä muun muassa Juice Leskisen kanssa. Nuuskamuikkunen on suomentanut biisit alkuperäistekstejä kunnioittaen, siten hän hän ne myös esittää. Hänen laulunsa ei tosin kuulosta Dylanilta, se on jykevää ja selkeästi artikuloitua. Suomalaista. Oletan, että Nuuskamuikkunen soittaa itse akustista kitaraa ja huuliharppua. Hän on sisäistänyt mainiosti paitsi biisit, myös Dylanin soittotyylin.

Osassa biiseistä on vain mies, kitara ja huuliharppu, osassa myös bändi. Bändikin koostuu ammattimiehistä: Kari Kuusamo, Nappi Ikonen, Martti Metsäketo ja Hasse Walli. Ja sen kuulee. Esimerkiksi Hei tule takaisin (I want you) ja Paras kun erotaan (Most likely you go your way) eivät soitannollisesti alkuperäisille häviä. Niissä on se 60-luvun sähköiselle Dylanille leimallinen groove. Jälkimmäisessä Hasse Walli pääsee jopa sooloilemaan komeasti.

Nuuskamuikkunen ei yritä olla Bob Dylan, Nuuskamuikkunen kunniottaa häntä. Kuuntelin levyn mielelläni, nautin hienoista biiseistä, hienosta soitosta ja hienoista lauluesityksistä. Paremminhan Nuuskamuikkunen laulaa ja soittaa kuin Zimmerman itse… Dylan on kuitenkin paitsi laulaja, myös messias, vapahtaja, runoilija, taiteilija ja kirjailija, Nuuskamuikkunen vain hänen opetuslapsensa. Nuuskamuikkusen suomennokset eivät ole noloja, niissä on pidetty alkuperäistekstien henki ilman liikoja uusintatulkintoja ja hienosteluja. Näin sanon siis minä, jolle tekstit ovat vain osa musiikkia ja jolle a-wop-bop-a-loom-bop on yhtä merkittävää lyriikkaa kuin Like a rolling stone. Fundamentalistisimmat dylanologit saattavat Nuuskamuikkusen suomennoksista kärsiä.

Hyvä levy, kiva levy, ostan heti kun mielestäni asialliseen hintaan saan. Josta tulikin taas mieleeni se Pasin toimittama muistitikku. Paitsi että sillä oli kuusi laserlevyllistä Dylania suomeksi, oli sillä myös 26 gigaa kaikenlaista muuta lähinnä Dylaniin, Beatlesiin ja heidän juuriinsa jollain tapaa liittyvää hankalasti hankittavaa musiikkia. Joudun siis jatkamaan nykyaikaistumistani, eli ostamaan lisää cd-romppuja. Mitään pilvipalveluita en rupea käyttämään, raitis ja reipas nuori mies.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Lepolan Akka & Kulkutauti – Tuohikirjeet

Lepolan Akka & Kulkutaudin uusi albumi Tuohikirjeet ei ole niin helposti avautuva kuin kerrasta kaaliin uponnut debyyttialbumi Heinätori 3, vaikka aloitusbiisi Psykedeelit ja naruleikit lyö kuulijan kanveesiin heti kättelyssä. Tuohikirjeiden tunnelma on tummempi, vihaisempi. Heinätori 3ssa oli rock’n’rollin iloa ja kepeyttä, Tuohikirjeissä bluesjytän raskautta ja taiteellisen indierockin synkkyyttä. Ensimmäisen albumin rollingstonesmaista rentoutta, surumielistä sellaista, löytyy vain eräänlaisesta orkesterin nimibiisistä Akka.

Siinä missä Heinätori 3 oli soittamisen, grooven ja hyvän mielen juhlaa, on Tuohikirjeet biisikeskeinen. Soitto on edelleen ensiluokkaista, mutta se ei vie huomiota biiseistä, joihin on vuodatettu suuria tunteita. Anna Tuohikirjeille aikaa, ota sille aikaa, ota se oikeaan aikaan. Se kannattaa. Vaikka Tuohikirjeet hieman yllätti, jotenkin alitajuntaisesti arvasin odottaa jotain tällaista.

Miia Lepolan ääni on entistä vakuuttavampi, siinä on tunnetta ja voimaa. Lepola ei pyydä, Lepola määrää. Silti hän osaa kuulostaa lämpimältä, kuten nostalgisessa pianoballadissa Kallan kylmä, jonka intro aiheuttaa Pink Floyd -fiboja. Lauluääni käy sydämeen, ja verkkokalastusaiheisia lauluja ei maailmassa taida kovin paljoa olla. Ainakaan niitä ei ole tarpeeksi. Myöskään levyn päättävällä Jussi Vehmanin kanssa esitetyllä Irti sinusta -duetolla Lepola ei määrää, vaan murehtii. Tuska ja suru ovat muutamaa haikean nostalgista hetkeä lukuunottamatta levyn kantavat teemat. Nauru tosiaan puristaa kaulaa.

Kollaa Kestään Jäähyväiset aseille on sopivan erikoinen covervalinta. Siitä on tehty omaperäinen, raskas ja taiteellinen tulkinta. Siitä on tehty lähes uusi biisi, vaikka hyvin siitä alkuperäisen tunnistaa. Muutamien biisien väliin on jäänyt tai jätetty lievästi häiritsevä pätkä toisesta biisistä. Fiilis on kuin ennenvanhaisissa radioäänityksissä, kun toimittajan höpötys kerkesi alkaa ennen pausen painamista. Haluan olla vakuuttunut, että temppu on tehty tarkoituksella.

Suomi on jo pari vuosikymmentä ollut ihanasti pullollaan toinen toistaan suositumpia naislaulajia. Lepolan Akka pesee ne kaikki. Tietenkin se johtuu isolta osaltaan bändin loistavasta musiikista, mutta on Miia Lepola ihan toiseen malliin persoonallinen kuin useimmat radiossa päivittäin soivat ja erilaisia palkintoja kahmivat suositummat artistit. Lepola on rock and roll.

Kaikesta tästä jo liki kiusallisesta Miia Lepolan suitsutuksesta huolimatta pitää muistaa, että Lepolan Akka & Kulkutauti on bändi. Basisti on vaihtunut Mika Korhoseksi, Jussi Vehman on tullut uutena miehenä mukaan ja Pekka Koivisto ei enää ole pelkkä vierailija. Tatu Jeskanen, Davide Di Giovanni ja Risto Huovila ovat samat miehet kuin edellisellä levyllä. Bändi on paljon enemmän kuin artisti ja taustaorkesteri. Bändi on rockmusiikin perusyksikkö ja Lepolan Akka & Kulkutauti on ensiluokkainen sellainen.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi