Robert Plant – Carry fire

robert_plant_carry_fireRobert Plant ei 50 vuotta kestäneen uransa aikana ole kertaakaan jämähtänyt paikalleen. Taakseen hän ei ole katsonut kuin muutaman kerran. Silti hän ei ole ikinä hölmöillyt muuttamalla tyyliään joksikin sellaiseksi, joka ei ole häntä itseään. Toistakymmentä sooloalbumia tämän todistaa. Taaksekatsomiset ovat tapahtuneet niinä muutamina kertoina, kun hän on lyöttäytynyt yhteen nuoruusaikojensa bändin kitaristin kanssa.

Uusin albumi Carry fire jatkaa Plantin sooloalbumien laadukasta linjaa. Se on kuin kahden edellisen levyn yhdistelmä. Lullaby and… the ceaseless roadin jo kaikessa taiteellisuudessaan ja massivisuudessaan melkoisen haastavaksi käynyt etnomeininki on Carry firessa silattu enemmällä popilla ja bluesilla. Band of Joyn tapaan. Plant onnistuu yhdistämään itämaiset vaikutteet, triphopin, taiteellisen brittipophissuttelun, riffirokin ja amerikkalaisen perinnemusiikin helposti kuunneltavaksi ja täydellisesti Robert Plantilta kuulostavaksi sopaksi.

Ovelasti Plant on koonnut puolentoista levynpuoliskon mittaisesta Carry firesta polun, jonka alkupuoli on totuttelua, helppoa kuljettavaa, ja joka loppuaan kohti muuttuu kivikkoisemmaksi, enemmän keskittymistä vaativaksi. Kaltaiseni yksinkertaisen musiikin ystäväkin pysyy hyvin mukana, pehmeän laskeutumisen ansiosta. Toisin kuin edellisellä albumilla, joka siirtyi kivikkoon ilman valmistelua. Ceaseless roadin kulkeminen tosin kannattaa sekin. Se vaatii vain Carry firea enemmän aikaa.

Heti levyn alkajaisiksi Plant tiivistää koko soolotuotantonsa, oikeastaan koko uransa, yhteen kappaleeseen. The May queeniin. Se on blueshenkinen pop etnovivahteilla ja lievällä zeppelin-fraseerauksella. Biisin nimi on hatunnosto tuota hänen nuoruusaikojensa poikabändiä kohtaan. Kuin Now and zenin Tall cool onella alkanut puhdistautumisriitti olisi nyt saatettu loppuun. Aloituskappaletta enemmän Plant ei vanhoja muistele. Hänen ei tarvitse, ei ole ikinä tarvinnut.

69-vuotias Plant on todellinen tulenkantaja. Musiikin tekemisen polte ei ole iän myötä vähentynyt, lauluääni on edelleen yhtä tunnistettava kuin viisi vuosikymmentä sitten. Plantin 2000-luku on ollut yhtä juhlaa levyjen laadukkuuden osalta. Plant tekee musiikkia, jossa ikä ei merkitse mitään. Voimme siis uskoa, että hänen komeat sooloalbuminsa saavat vielä jatkoa.

Mainokset
Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

David Rawlings – Poor David’s almanack

poor_davids_almanackPoor David’s almanackin yllätyksettömyys ja ennalta-arvattavuus ihastutti. Musiikkilehtien etusivuja ei panna uusiksi siksi, että David Rawlingsin julkaisema levy on hyvä. Se tiedettiin kyllä. Rawlingsin ja Gillian Welchin pajasta tulee aina hyviä levyjä. Välillä niitä sanotaan Gillian Welchin albumeiksi, välillä David Rawlingsin.

Puolet Poor David’s almanackin kappaleista on Davidin ja Gillianin yhteisiä sävellyksiä, puolet Davidin. Molemmat soittavat levyllä sitä sun tätä. David laulaa Poor David’s almanackilla liidit, Gillian taustoja. Welchin levyillä päinvastoin. Saa nähdä ilmestyykö joskus levy, jossa on molempien nimet etukannessa.

Rawlings laulaa välillä kuin Arlo Guthrie, muutamissa biiseissä soi selkeästi Neil Young. Rawlings on silti tunnistettavasti Rawlings. Hänen lauluäänensä on herkkä, hauras ja lämmin, kuten kantrissa olla pitää. Idolsissa sillä ei pärjäisi. Hänen kitarointinsa on jumalaista.

Kansitekstien mukaan joissain biiseissä on hyödynnetty herra, rouva tai henkilö Tradin sävelaarteistoa. Väitän, että kaikki kappaleet ovat silti Rawlingsin ja Welchin omia. He ovat tehneet niistä omiaan. En tosin tunnistanut, että mitkä biiseistä ovat traditionaaleista muokattuja, joten joku voi oikeutetusti olla toista mieltä.

Jos jotain olisin Poor David’s almanackille lisää kaivannut, niin A friend of a friendiltä löytyvän Rubyn tapaisen popkappaleen. Kauniin Rubyn sijaan levyllä on neilyoungmainen rockjyräys Cumberland Gap. Se on sijoitettu levylle onnistuneesti; iankaikkinen, ajasta riippumaton tunnelma ei siihen katkea. Soi levyllä sähkökitara muuallakin. Tyylikkäästi. Siirtymiä 1800-luvulta 1970-luvulle ei huomaa.

Poor David’s almanackia kuunnellessa aika pysähtyy. Silmissä vilisee kuvia vanhoista amerikkalaisista elokuvista. Terasseja, takkatulia, kiikkutuoleja, puuvillapeltoja. Kaikkea sitä elokuvista opittua lännennostalgiaa, jota ei koskaan ole ollut olemassakaan.

On se hyvä, että tässä maailmassa on vielä jotain tavallista. Jotain, johon voi luottaa. Rawlingsiin ja Welchiin voi. Poor David’s almanack on elämänlaatua parantava levy. Tosin rahaa menee taas: edellinen Rawlingsin nimellä julkaistu albumi puuttuu hyllystäni. Tilasin sen jo.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Them Bird Things, osa 2

them_bird_thingsLeyy tulee levyn luo. Pari viikkoa sitten tuskailin, että Them Bird Thingsin uuden Stephen Crow must die -levyn hyvyyden takia on hommattava lisää bändin levyjä. Tällä viikolla löytyi postilaatikosta neljä albumillista orkesterin musiikkia. Tällaista toimintaa blogia kirjoittava kylähullu arvostaa ja siitä kiittää! Niitä suuria rahoja, joita blogistit kirjoituksistaan muka saavat, niitä kun ei vielä näin seitsemännenkään kirjoitusvuoden ja yli 500 kirjoituksen jälkeen ole näkynyt. Lienevät menneet jonkun muun tilille…

Ystäväni Ossi kertoi hienon tulkinnan Them Bird Things -orkesterin nimen etymologiasta: se on kunnianosoitus Themille, Yardbirdsille ja Pretty Thingsille. Tulkinta on niin hyvä, että on ihan sama pitääkö se paikkansa vai ei.

Them Bird Thingsissä on vuosien kuluessa soittanut pitkälti toistakymmentä muusikkoa ja vielä vierailijat päälle. Laulaja Salla Day on ollut ainoa koko ajan mukana pysynyt, tuottaja/biisintekijä Will Shaden lisäksi. Joka levyllä on ollut eri kokoonpano, jengiä on tullut ja mennyt paljon. Ei silti vielä yhtä paljon kuin Savoy Brownissa… Hyvät soittajat bändiin on aina sattunut.

Melodista ja reipasta rokkia sisältävällä debyytti-cd:llä Fly, Them Bird Things, fly (2009) kaikki biisit on tehnyt joko Stephen Blodgett tai Michael Brassard Mike & The Ravensista. Tuottaja Shaden lisäksi myös nämä Ravens-miehet ovat olleet osa bändiä lähes koko ajan. Them Bird Thingsissä vanhat miehet ovat saaneet arvoisensa tulkin hienoille lauluilleen.

Fly, Them Bird Things, fly on mainio poplevy, mutta sen seuraaja, linnunlaululla käynnistyvä ja Salla Dayn henkäykseen päättyvä Wildlike wonder -lp (2010), päästää bändin koko potentiaalin valloilleen. Bändiin on tullut mukaan Arttu Tolonen ja musiikki on nyt indiepop-kantri-folk-bluesia. Melkein sietämättömän kaunista pop-americanaa. Uutta musiikkia, mutta perinnetietoista ja ajatonta. Kappaleet ovat tälläkin levyllä lähes kaikki Blodgettin käsialaa. Lp:llä on korviahivelevän hienot soundit. Kirkkaat, erottelevat, ei jälkeäkään loudness warista.

Salla Day onnistuu kuulostamaan vanhalta blueslaulajattarelta ja nuorelta poptähdeltä. Levyllä yhdistyy Syvän joen vuoristolaismusiikki silkkaan bluesiin, The Beatles kantriin, 60-luvun paras pop nykyaikaan. Raised in Bangor, Underground, Silver Oldsmobile, Marie, Birmingham. Wildlike wonder on monipuolinen, yhtenäinen kokonaisuus, jolta ei heikkoa hetkeä löydy. Sen voi surutta nostaa Gillian Welchin, Jolie Hollandin ja Lucinda Williamsin levyjen rinnalle.

Kolmas albumi, Pachyderm nightmares (2013), koostuu melkein kokonaan bändin omista biiseistä. Synkemmistä ja raskaammista biiseistä, popin ja bluesin yhdistelmä syvenee. Siinä missä Wildlike wonderin yleisilme oli kaunis ja kevyt, on Pachyderm nightmaren tunnelma ahdistava, kiehtovan pelottava. Bändi soittaa kuin gospelia jukejointissa, viskipalkalla. Valoa ja varjoa, pääpaino varjolla. Salla Day kaivaa vakuuttavan tulkintansa jostain syvältä, mullasta maan. Ehkä Mississippin pohjasta. Tai sairasvuoteelta: ”When you’re drowning, do you mind the rain?” Levyn iloisin kappalekin kertoo kuolemisesta: I know who killed Robert Johnson.

The bride who came to yellow sky (2015) jatkaa tummasävyistä linjaa. Biisit ovat jälleen bändin omaa käsialaa, Walter Schumannin Pretty flyta lukuunottamatta. Musiikissa on nyt tomwaitsmäisia elementtejä, rytmisyys korostuu. New Orleansin ja Alf Forsmanin malliin. Tummista sävyistä huolimatta levy ei vello edeltäjänsä kaltaisessa synkkyydessä, mukana on myös huumoria. Blues ei ole pelkkää surua. R.L. Burnsiden sanoin: ”The blues ain’t nothing but dance music.”

Näin vielä levyjäostavaan väestöön kuuluvana haluan kehua levyjen pakkausta. Wildlike wonder on tietysti lp:nä omassa luokassaan, mutta kaikki cd:t ovat komeita digipackeja tyylikkäine ja informatiivisine vihkoineen. Näin se homma pitää tehdä! Suurta musiikkia ei kannata pakata pienesti.

Them Bird Things on loistava orkesteri. Se tekee vakuuttavaa, uskottavaa musiikkia. Soitosta hehkuu ymmärrys musiikkiin, sen juuriin. Loistavilla soittajilla on kyky elää laulujen ehdolla, luoda niihin sopivat tunnelmat. Salla Day on orkesterin sydän ja Will Shaden osuus on varmasti samaa luokkaa kuin vaikka Daniel Lanoisilla tai Rick Rubinilla tuottamiensa levyjen suhteen, mutta Them Bird Things on silti selkeästi The Bändi. Miehistönvaihdoksista huolimatta.

Olen useasti jauhanut siitä, että rokkibändin levytysuran sopivin pituus on n. 7-8 vuotta. Siinä ajassa ehtii sanoa kaiken tarvittavan. Them Bird Thingsin ensimmäinen levy ilmestyi kahdeksan vuotta sitten. Stephen Crow must diella (2017) ei ole minkäänlaista merkkiä väsymyksestä tai ideoiden loppumisesta. Ja The Rolling Stoneskin on levyttänyt jo reippaasti yli 50 vuotta. Ehkä olen väärässä. 60-luvulla bändit julkaisivat pari pitkäsoittoa vuodessa ja sinkut päälle. Nyt levyjen väli saattaa olla vuosia. Ja toisaalta, juurimusiikissa ei ikä haittaa. Paremminkin päinvastoin. Vaikka Them Bird Things ei perinteisessä mielessä bluesbändi olekaan. Onneksi.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 2 kommenttia

Mike & The Ravens – From pillar to post

ravens_form_pillar_to_postOlen seurannut musiikkia melko aktiivisesti kymmenvuotisesta nassikasta, vuodesta 1980. Silti törmään joka viikko artisteihin, jotka ovat ennestään tuntemattomia. Ovat, vaikka ovat levyttäneet vuosia, vuosikymmeniä, jopa lopettaneet uransa vuosikymmeniä sitten. Uusista artisteista puhumattakaan. Olen laiska, en jaksa ottaa selvää, en muista mitään. Asia olisi toinen, jos voisin paneutua tähän lähes ainoaan itseäni kiinnostavaan asiaan, musiikkiin, 24/7.

Yksi tällainen tuntemattomaksi jäänyt orkesteri on Mike & The Ravens. Satojen amerikkalaisten garagebändien tavoin Mike & The Ravens julkaisi ensimmäiset singlensä 1960-luvun alussa ja hajosi saman tien. Kollegoistaan poiketen, lähes 50 vuotta hajoamisensa jälkeen, Mike & The Ravens julkaisi debyyttialbuminsa vuonna 2008. Ja minä tutustuin Ravensiin vasta Herran vuonna 2017, suomalaisen Them Bird Thingsin ansiosta. Ravensin tarina tuntui niin hurjalta, että tutkin internettiä pitkään saadakseni selville yrittääkö joku kusettaa viatonta kuulijaa satuilemalla…

Mike & The Ravensia ja Them Bird Thingsiä yhdistää tuottaja Will Shade ja se, että Them Bird Things on levyttänyt Ravensin Steve Blodgettin ja Mike Brassardin tekemiä kappaleita. Ja tietysti se, että ihanainen Salla Day laulaa myös Mike & The Ravensin ilmeisesti viimeiseksi jäävällä levyllä From pillar to post (2011). Myös Arttu Tolonen ja muutama muu thembirdthingsiläinen vierailee levyllä.

Mike & The Ravensin musiikki on tehokasta autotalliräminää. Sitä kamaa, jota löytyy Nuggets-boksilta. Välillä kuulostaa The Sonicsilta, välillä ihan oikeasti koulupoikien rokkibändiltä. Kulkevaa, rock’n’rollin ydinmehua sisältävää räminämusiikkia. Se ei kuulosta vanhalta, vaikka on perinnetietoista ja vaikka sen juuret ovat toisessa ajassa. Tässä yhdistyy Howlin’ Wolfin ankarimpien biisien kitarointi Little Richardiin ja The Rolling Stones punkin jälkeiseen uuteen aaltoon. Aivan relevanttia tämän vuosikymmenen rokkenrollia.

Jack of Diamondsin aavemaisella perinnebluesilla alkava levy pitää sisällään muun muassa vauhdikasta rhythm&bluesia The train kept-a-rollinin’ malliin, kuten Trailer park girlsillä, Helen Jonesin hysteeristä bluesia ja What I want to tell youn kaltaista eri vuosikymmenet yhdistelevää synkähköä poppia. Moniin biiseihin on onnistuttu saamaan samaa hieman pelottavaa kuusikymmenlukuista soundia ja tunnelmaa, kuin vaikka Sunshine of your lovessa tai Themin Baby please don’t go -versiossa. From pillar to post on tehokas rock’n’roll-levy, jolle ei tarvitse yhtään antaa ikähyvitystä. No, osa soittajista on nuoria, mutta kuitenkin.

Levyn varmasti ansiokkaat kansitekstit on kirjoittanut Pekka Laine, mutta on – saatana – niin pientä pränttiä, että en saanut luettua. Tekisi mieleni taas kerran valittaa cd:n pienestä koosta, mutta ei se fontti lp:n sisäpussissakaan yleensä tuon suurempaa ole. Ehkä kansia suunnittelevien graafikoiden pitäisi jo ottaa huomioon, että rock’n’roll on ollut nuorisomusiikkia viimeksi vuonna 1977. Ikänäkö vaivaa niin kuuntelijoita, kuin soittajiakin. Mike & The Ravens levytti ensimmäiset tuotoksensa aiemmin kuin The Rolling Stones.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 2 kommenttia

Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä – Merisavua Valassaarilla

kotka_rankki_ohutta_yläpilvea_merisavua_valassaarilla80-luvun alussa televisiosta tuli Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä -orkesterin joku kappale. Luultavasti Pearl Harbour. Isäni ihastui bändin nimeen. Kun muutama viikko sitten kerroin hänelle – nyt 86-vuotiaalle ukolle – tilanneeni Kotka Rankin uuden levyn, hän muisti nimen ja nauroi. Lähtemättömän vaikutuksen teki Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä yhdellä tv-esiintymisellä isääni. Mieheen, jonka suurimpia inhon kohteita tuolloin olivat Pelle Miljoona ja Kaisa Korhonen.

Minulla ei ole Kotka Rankilta ennestään kuin Pearl Harbour -sinkku. Se on vähän, mutta silti paljon. Mahtava biisi. Luulin, että bändiltä ei ole ilmestynyt kuin yksi lp. Hämmästyin, kun huomasin sen julkaisevan uuden levyn. Neljäntensä. Alavilla mailla hallan vaara, Nahkiaisen tiedot puuttuvat,  Yöllä tuuli yltyy ja nyt Merisavua Valassaarilla. Neljä albumia 36 vuodessa, niistä kolme viimeisen neljän vuoden aikana.

Tapanani ei ole kirjoittaa kuin fyysisessä olomuodossa olevasta musiikista. Suoratoisto ei minulle riitä. Nyt tein poikkeuksen, koska tilaamaani Merisavua Valassaarilla -cd:tä ei ole vielä näkynyt. En malttanut odottaa… En kuitenkaan suoratoiston takia pysty sanomaan mitään levyn kansista, ulkoasusta. Tai soittajatiedoista, biisintekijöistä. Internetin tietoihin en luota.

Nimen, yhden tv-esiintymisen ja yhden sinkun perusteella Kotka Rankista on muodostunut minulle myyttinen bändi. Mielikuvissani siinä ja Noitalinna Huraassa on jotain samaa. Vilpittömyyttä, hellyyttävyyttä, suunnatonta lahjakkuutta. Ja inhimillisyyttä, siten kuin inhimillisyys pitäisi ymmärtää. Jotain samaa niissä onkin. Hyvänä osoituksena inhimillisyydestä Merisavua Valassaarilta löytyy sydämeenkäyvä kappale Pakolaisen laulu, Veikko Lavin Evakon laulu päivitettynä. Siinä on upeasti historian avulla saatu kyseenalaistettua nykyajan epäluulot evakoita kohtaan. Katupartiolaisen laulu kertoo samasta asiasta toisen näkökulman.

Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä on kuitenkin Noitalinna Huraata vakavampi tai sarkastisempi. Taiteellisempi. Ei niin lapsenomainen, ote on professionaalisempi. Bändi vääntää akustista laulelmaa, haitarivalssia, sähkökitararokkia, marstio-jatsia ja jytäbluesia ammattimaisin ottein. Lapsenomaisuus Kotka Rankilla ilmenee kierosti lastenlaululla Ankka...

Ehkä kaipaan enemmän amatöörimäisyyttä. Nyt bändi soittaa niin hyvin, että olo on kuin pukukoodillisessa kamarimusiikkikonsertissa. En oikein hahmota miksi Kotka Rankki haluaa tehdä bluesia, koska se ei bluesbändi ole. Korinttolaiskirjeen tapaisissa laulelmissa bändi on omimmillaan.

Muistikuvani alussa mainitsemastani tv-ohjelmasta on, että iso joukko hämyjä istui studion lattialla akustisten kitaroidensa kanssa ja lauloi, tunnelma oli yhteisöllinen. En tiedä, onko muistikuva oikea, tuskin. Samankaltainen fiilis minulle Merisavua Valassaarilla -levystä kuitenkin tulee ja hyvästä soittotaidosta on älytöntä valittaa. Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä suhtautuu musiikkiinsa vakavasti.

Merisavua Valassaarilla voisi olla ilmestynyt 80-luvun alussa tai nyt. Laulut ovat ajattomia. Korinttolaiskirje tai Kevät tulee, turpa kiinni olisvat voineet olla Pearl Harbouria seuraavat singlet 36 vuotta sitten. Eniten pidän levyn akustisemmista lauluista ja tyttö-poika -duetoista. Levyllä laulava naisääni on ihana. Muisti- ja mielikuvani Kotka Rankista ovat osittain oikeita, osittain toisenlaisia kuin todellisuus.

***************************

11.10.2017
Hieman päivitystä tähän blogihorinaan, kun viimein sain oikean levyn käsiini ja pääsin kansitekstit tutkimaan. Kaikki Kotka Rankin nykyiset jäsenet soittivat bändissä jo vuonna 1981. Levyllä vieraileva ihana naisääni kuuluu Taru Kaartiselle. Sakari Kukko soittaa yli puolella biiseistä, olisi pitänyt tunnistaa… Biisit on säveltänyt Pentti Laitinen ja sanoitukset ovat joko Laitisen tai Laitisen ja Markku Lonkilan käsialaa.

Ei minulla mitään suoratoistoa vastaan ole, mutta kyllä äänilevy on aina äänilevy. Lapsuuden traumoista ja omistamisen halusta se tietysti johtuu, että jonkinlainen levy pitää olla kädessäni, ennen kuin pystyn täysipainosti äänitetystä musiikista nauttimaan. Ei kelpaa kasetti, ei kelpaa kelanauha, ei kelpaa nolla eikä ykkönen.

Siinä olisi jollain kallonkutistajalla miettimistä, että miksi pyöreä esine, jossa on reikä keskellä, aiheuttaa hetkellisiä onnen tai ainakin tyytyväisyyden tunteita. No, luultavasti kallonkutistaja sanoisi jotain sellaista, että ”kevät tulee, turpa kiinni, kuuntele nyt vaan sitä Kotka Rankkia ja lopeta turha vatvominen.”

Kategoria(t): Kuuntelemista | 4 kommenttia

Them Bird Things – Stephen Crow must die

them_bird_things_stephen_crow_must_dieRiitaojan Täytettyjä lintuja -cd:tä kuunnellessani ihastuin laulajaan nimeltä Salla Day. En tiennyt hänestä mitään. Ilokseni sain käsiini Them Bird Thingsin cd:n Stephen Crow must die. Sillä laulaa Salla Day.

Them Bird Thingsillä on pitkä ura takanaan, mutta minulta se on mennyt täysin ohi. Liian monta hyvää bändiä menee. Soittajat Them Bird Thingsissä ovat vaihdelleet, en pikaisesti googlettelematta täysin päässyt perille bändin historiasta. Nyt kokoonpanoon kuuluvat Salla Dayn lisäksi Tapani Varis, Julius Heikkilä ja – tadaa! – Alf Forsman. Sielun Veljet -yhteys lisää aina orkesterin kiinnostavuutta.

Salla Day ei ole Them Bird Things, mutta olisiko Them Bird Thingsiä ilman Salla Dayta? Hän on Tulkitsija, femme fatale. Salla Dayn kaltaisen upean, persoonallisen ja kaunisäänisen laulajan kanssa Them Bird Things voisi helposti olla radioystävällinen bändi. Se voisi soittaa keskitien päivänpoppia, paistatella striimauslistan ykkösenä. Them Bird Things on kuitenkin valinnut toisen, ankaramman linjan.

Them Bird Things ei ole bluesbändi, mutta se on marinoinut itsensä amerikkalaisella perinnemusiikilla. Siinä on mutaista vettä, siinä on hämyisen punaniskabaarin valomerkkitunnelmaa. Siinä on jytäriffailua alkukantaisella viidakkorumpaloinnilla, siinä on surisevaa ja metelöivää taidepoppia. On myös kauniita ja heleitä hetkiä, mutta usein ne ovat pelottavan painostavia. Them Bird Thingsin musiikki ei ole helppoa, se on syvää. Syvää ja kaunista, rujoa. Kuin unelma onnesta.

Them Bird Things ei häpeä bluesia eikä kitaroita. Välillä se on Black Keys tai White Stripes soittamassa räminäbluesia Mississippin kukkuloilla, välillä Wrecking ballin aikainen, mutta deekikselle joutunut Emmylou Harris; elämää nähnyt, silti edelleen hemaiseva baariruusu (Alcoholocaust, In the shadow of Mulatto Mountain). Salla Day pystyy laulamaan uhkaavan maskuliinisesti ja heti seuraavassa hetkessä sietämättömän viettelevästi (I think she likes me, House of stone). Välillä pelottavan seksikkäästi, sitten ihastuttavan lämpimästi (Last of the silent screen stars, Rainy boy). Muuntautumiskyky on huima. Emmylousta Marianne Faithfulliin, Grace Slickistä Nicoon.

Hetkittäin Them Bird Things on The Rolling Stones soittamassa poppia, hetkittäin surfbändi helvetistä vääntämässä rautalankaa (hauska ja mahtavalla lelu-urkusoundilla varustettu Love is a vendetta, Link Wrayn ja Dick Dalen saatanallinen fuusioituma Why should we not). Ja kovaa rokkia osaa bändi soittaa (Choke chain, nimensä veroinen Slim Harpo sez).

Stephen Crow must die on kuudentoista biisin paketti kunnianhimoista, ärhäkkää ja juurevaa rockmusiikkia. Popmusiikkia. Ehkä korostan liikaa levyn rootspohjaa. Se on myös häpeilemättömän pop. Melodiat ovat kauniita, tulkinnat eteerisiä. Hetkittäin levy on myös hauska. Onnistunut, monipuolinen ja omaääninen tyylien sekoitus. Näin siirretään perinnettä nykypäivään. Uudistaen, näkemyksellä, kunnioittavasti.

Onkohan levyn nimi kunnianosoitus Trafficille, vai onko sillä joku muu merkitys? Mitä bändin nimi tarkoittaa? Ne Lintuasiat? En tiedä. Mutta sen tiedän, että tähänkin bändiin tutustuminen tietää taas rahanmenoa. Levyjä näyttäisi olevan tämän lisäksi ainakin neljä. Yritän pitää pintani palkkapäivään asti.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 3 kommenttia

Devilstomp – Mechanics of stupidity

devilstomp_mechanics_of_supidityRovaniemeltä tai jostain vastaavasta pohjoisesta kyläpahasesta ponnistava Devilstomp jatkaa uudella Mechanics of stupidity -ep:llään kolmen vuoden takaisen debyyttijulkaisunsa linjoilla: kulkevaa ja melodista riffirokkia. Metallista jytää.

Jytä on termi, jota harvasta metallibändistä voi käyttää. Jytä on pyöreää ja rullaavaa, metalli kulmikasta, monesti nykivää. Devilstomp ansaitsee tulla kutsutuksi jytäksi.

Devilstompin basisti on vaihtunut sitten edellisen julkaisun. Nyt bassoa pompottaa Ossi Välikangas, kitaristi-laulaja on edelleen Ari Hietala ja rumpali Tomi Piirainen. Mechanics of stupiditystä voi sanoa, että kaikki on nyt ”lite bättre”. Jo edellinen ep oli oikein mallikas, mutta tämä potkii vielä ankarammin ja Hietala laulaa vielä paremmin.

Levy käynnistyy tehokkaasti nimibiisillä. Wolfmother kohtaa Metallican. Vauhti on kova, bändi jyrää, kitara laulaa. Hetken jo säikähdin, että tulee bassosoolo… Scarredin vanhakantainen riffailu vertautuu kulkevuudessaan Black Country Communioniin, vaikka biisi itsessään on modernimpaa meininkiä. Hietalan itseluottamuksen kasvun laulajana huomaa parhaiten seuraavalta biisiltä Shine on. Solisti laittaa itsensä likoon heti alun akustishenkisessä introssa, tällä Badlandsin rootsrockin mieleentuovalla biisillä.

Levyn yllättävin raita on Iron water fire (Tres femmes fatales) latinorytmeineen ja laulumelodian Nousee päivä, laskee päivä -kierrätyksineen. Hieno biisi. Pidän erityisesti näistä Devilstompin flirttailuista melodisen popmusiikin parissa. Fallen from grace päättää levyn vauhdikkaasti, otan biisin välipimputuksen Iron Maiden -kunnianosoituksena.

Oikein hyvä levy. Kannetkin ovat onneksi tällä kertaa mallia avattavat. Minä en enää halua hyllyyni pelkkiä yksinkertaisia pahviläpysköitä. Devilstomp ei olisi enää montaa biisiä tarvinnut, että tästä olisi tullut täyspitkä. Toivottavasti bändi sellaisenkin vielä tekee. Debyytti-ep:n biisejä uusiksi, nämä viisi ja pari uutta rallia, niin siinähän se jo olisi. Ihan oikea pitkäsoitto.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi