Deep Purple – Perfect strangers

Syksyllä 1984 olin peruskoulun kahdeksannella luokalla. Vuotta aikaisemmin olin löytänyt Deep Purplen, siitä oli In rockin ansiosta tullut suurin suosikkini Rainbown ja Whitesnaken ohella. Jostain – ilmeisesti OK-lehdestä – luin jo keväällä, että bändi on tehnyt comebackin ja uusi levy on tuloillaan. Parin kaverini kanssa pohdimme Purplen paluuta pohjalta uhka vai mahdollisuus. Etenkin Revon Kimmon kanssa asiaa vatvottiin, olihan hän äänittänyt minulle c-kasetille In rockin ja monta muuta klassikkoa, ja oli silmissäni ylivertainen tietopankki kaikessa jytämusiikkiin liittyvässä. Kuulostaako uusi levy Rainbowlta vai Deep Purplelta? Jaksavatko nuo lähes eläkeikäiset ukot vielä rokata? 14-vuotiaasta neljäkymppiset olivat armotta eläkeläisiä.

Deep Purplen 60- ja 70-lukujen toiminta oli tiedossa J-V. Sappisen Heavy rock -kirjan ansiosta, vaikka vasta In rock ja muutama muu biisi olivat tuttuja. Nyt huvittaa, että tuolla kokemuspohjalla analyseerasimme tulevaa julkaisua. Olimme toiveikkaita, vaikka myös hieman huolissamme. Kun pitkän odotuksen jälkeen sain viimein Perfect strangers -kasetin käteeni, olin onnellinen. Siihen aikaan olin yhdestä kasetista onnellinen pitkään, nykyisin olen onnellinen kassillisesta lp-levyjä viisitoista minuuttia. Kun kuunneltavaa oli vähän, niihin vähiin tuli keskityttyä eri tavalla kuin nykyisin mihinkään. Asettelin ghettoblasterini irrotettavat kaiuttimet kirjoituspöytäni molemmin puolin, asetuin tuolille eteenpäin nojaten kasettia kuuntelemaan, otsa kiinni pöydässä ja korvat kaiuttimissa. Välillä kuuntelin kokonaisuutta, välillä keskityin esimerkiksi rumpuihin tai bassoon. Nykyisin ei aika eikä keskittymiskyky niin yksityiskohtaiseen ja niin moneen kuunteluun riitä.

Nimibiisistä tehtiin video, joka näytettiin Suomenkin televisiossa. Oli mahtavaa nähdä nuo vanhat ukot studiossa, jalkapalloa potkimassa ja naureskelemassa. Siinä oli jotain ylimaallista. Jopa Ritchie Blackmore hymyili. Blackmore oli minulle tuohon aikaan niin suuri sankari, että erään bändikuvan pohjalta opettelin pitämään käsiäni samassa asennossa kuin hän. Taidan itse asiassa pitää edelleen, niin veriin hänen matkimisensa meni. Olisinpa senkin ajan harjoitellut kitaransoittoa.

Perfect strangers -kasetilla oli yhdeksän biisiä, niistä Not responsible oli bonus. Myöhemmällä re-mestaroidulla cd:llä oli bonuksena myös Perfect strangers– maksisinkun b-puoli Son of Alerik, se pitkä versio. Alkuperäisellä lp:llä, jota nykyisin kuuntelen, biisejä on kahdeksan, ja niistä viisi on ehdottomia Deep Purple -klassikoita.

Tappajahain tunnelmiin vievällä introlla käynnistyvä Knocking at your back door on heti täyttä Purplea. Ei vanhaa, mutta ei liian uuttakaan. Jon Lord jäi Whitesnakessa hieman paitsioon, nyt hän otti tärkeän roolinsa komeasti takaisin ja piti sen kautta koko levyn ollen tasaveroinen Blackmoren kanssa. Näin 38 vuotta myöhemmin Ian Paicen edellistä vuosikymmentä kulmikkaampi rumpalointi kiinnittää huomion. Reaaliaikana se ei häirinnyt, nyt se herättää ihmetystä. Missä on entinen ilmavuus, missä se mieletön groove? Ilmeisesti Paice seurasi aikaansa ja halusi olla heavy. Se oli ajan henki. Under the gun on asetetta vauhdikkaampi perusjytä selkeillä Purple-elementeillä. Toinen perusjytä Nobody’s home alkaa rainbowmaisesti, mutta heti Ian Gillanin aukaistessa suun meininki muuttuu Purpleksi. Mean streak jatkaa samalla linjalla, eli vauhtia on sen verran kuin ”vanhoilla ukoilla” olla voi. Blackmore soittaa hienot soolot hienoilla soundeilla kaikissa biiseissä, sekoilu pysyy aisoissa. Hänellä on selkeästi hyvä fiilis, innostus päällä. Eipä se innostus pitkään kestänyt, mutta tämän yhden levyn verran kuitenkin.

A-puolen kolme Knocking at your back doorin jälkeistä biisiä jäävät kaikessa erinomaisuudessaan vain perushyviksi, sillä b-puolen neljä huikeaa klassikkoa ovat silkkaa Deep Purple -juhlaa. Nimibiisi on kaikessa jylhyydessään yksi bändin hienoimpia teoksia ja levyn vauhdikkaimmalla biisillä, upealla neoklassisella kitarasoololla varustetulla A gypsy’s kissillä Paicekin pääsee 70-luvun vireeseensä. Wasted sunsets on Purplen onnistunut näkemys bluesista. On, vaikka Purple on kolmesta suuresta Zeppelinin ja Sabbathin ohella vähiten blues. Aikanaan pidin Hungry dazea jollain tavalla Space truckin’in kaltaisena kappaleena, mutta se taisi olla vain omaa mielikuvitustani. Sanoituksiensa takia se vertautuu tietysti Smoke on the wateriin. Päätösbiisi Hungry daze on katsaus orkesterin menneisyyteen. Nuoruuteen ja kunnian päiviin. Nuoruus on lahja, vanheneminen vain taidetta. Sen vanhenemisen Deep Purple on seuraavien neljän vuosikymmenen aikana tehnyt muutamaa harha-askelta lukuunottamatta tyylikkäästi. Nuoret miehet tekevät nuorten miesten musiikkia, aikamiehet aikamiesten.

Perfect strangers on yksi kaikkien aikojen comeback-levyistä, sitä ei voi kukaan kiistää. Paitsi ehkä David Coverdale: Levyä mainostettiin lauseella ”kohtalo saattoi heidät yhteen”, Coverdale väänsi sen muotoon ”pankkitilin ylitykset saattoivat heidät yhteen”. Aikaa Purplen ensimmäisen toimintakauden aikaisesta viimeisestä levystä oli tuossa vaiheessa kulunut vasta kahdeksan vuotta, mutta peruskoulun kahdeksasluokkalaiselle se on ihmisikä. Come taste the bandin ilmestyessä en ollut vielä edes koulussa ja 70-luku oli lähinnä vain muistoja kuralätäköistä ja pikkuautoista.

Hauska sattuma, että Perfect strangersin kanssa samalla päivämäärällä 29.10.1984 julkaistiin myös Popedan Harašoo. Myös sitä odotin kuumeisesti, koska Mustat enkelit ja Kaasua… olivat mullistaneet maailmani In rockin malliin. Oli se hienoa ja surutonta nuoruusaikaa, kun kaikki musiikki oli uutta, oli se uutta tai vanhaa. In rock oli yhtä tuoretta ja relevanttia kamaa kuin Eppu Normaalin Rupisia riimejä, karmeita tarinoita ja Sielun Veljien Hei soturit. Tuoreudesta en enää tiedä, mutta ihan yhtä relevanttia musaa ne kaikki ovat minulle vielä tänäkin päivänä.

Piimättelin Perfect strangersista kirjoittamista pitkään, koska se on minulle niin merkittävä. En oikeastaan edes halunnut kirjoittaa siitä, vaikka aina silloin tällöin sitä kuuntelen. Nyt se on kuitenkin tehty, ja nyt olen ”arvostellut” kaikki Deep Purplen studiolevyt vuosien 1984-2021 väliltä, muistellen samalla omaa elämääni. Vanhenin noiden vuosien aikana pojankollista 51-vuotiaaksi äijänkäppyräksi, paljon on asioita sillä välillä tapahtunut. Hyviä ja huonoja. Deep Purple on pysynyt matkassani koko sen ajan ja se on minulle edelleen Yksi Suurista. Deep Purple ei ehkä ole paras tai merkittävin oman alansa bändi, mutta minulle se on niistä tärkein.

Aiemmat avautumiseni bändin uudelleentulemisen jälkeisistä levyistä löytyvät näiden linkkien takaa:

The house of blue light
Slaves and masters
The battle rages on
Purpendicular
Abandon
Bananas
Rapture of the deep
Now what?!
Infinite
Whoosh!
Turning to crime

Advertisement

Vehje – Puolkuppia

Sorry nyt vaan kaikki tänä vuonna levyn julkaisseet artistit, Vehjekin julkaisi sellaisen ja se on väistämättä vuoden levy. Teillä muilla ei ole mitään jakoa, mikään ei ole niin kova kuin Vehje.

Jaa, pitäisiköhän tämä Puolkuppia kuunnella ensin, ja kirjoittaa arvostelu vasta sitten.

Ehkä olen Vehje-kerhon Melkoniemen alajaoston presidenttinä jäävi arvostelemaan bändin uutta levyä, virkani puolesta minun on pieni pakko se kehua. Arvostelen silti. Ja se on K.O.V.A. On, ihan statuksestani huolimatta. Tietenkään Puolkuppia ei voi olla samanlainen hymyssäsuin suoritettu turpaanveto ja täystyrmäys kuin debyytti-ep Terveisiä, yllätysmomentti puuttuu, mutta Puolkuppia on just sitä mitä olla pitää: loistava jatko-osa sitä samaa vanhakantaisella heavyrokilla silattua HC-möykkää ja ankaraa huutamista kuin ennenkin.

Kolme Puolkuppia-levyn biiseistä on jo aiemmalta digisinkulta tuttuja: Freelancer, Mahotonta meininkiä ja Palkinto. Uusissa biiseissä Vehkeen huutomanifestien, iskulauseiden ja traagisten tarinoiden aiheina ovat nuorenparin ensimmäinen yhteinen koti ja ongelmat anopin kanssa (Oikea järjestys), perinnönjako ja veljesten väliset ristiriidat, (Isojako), kaikkien hyvien tekojen unohtuminen sen yhden ainoan virheen takia (Rytkösen maine), asuntolainakurimus (Tästä lähtien), itsetutkiskelu (Hunsvotti), avioero (Asia) ja kuoleman odotus (Yön selkään).

Musiikki on ankaraa vanhakantaista heavya, thrashia, Dead Kennedys -tyylistä punkkia, jopa yllättävällä kitarapopilla silattua doomia ja synkkää jynkytystä. Vehje ja Puolkuppia on äärirokin Jaakko Teppo, vakavaa huumori-iskelmää helvetistä, suunnatonta maailmantuskaa ja raivoa. Huutonaurua kyynelten läpi. Vehje on yhtä suomalainen kuin voisilmäpulla, puoli kuppia kahvia ja heinäseipäin suoritettu kylätappelu. Puolkuppia ei todellakaan mennyt mörrin persiiseen. Huh hah hei!

Levyn upea kansikuva sorsaveneestä lienee peräisin jonkun vehkeeläisen kotialbumista 80-luvulta. Huvitti suuresti, kun Hesarissa oli muutama viikko sitten juttu yrittäjästä, joka oli keksinyt just samanlaisen sorsaveneen. Eihän siinä mikä, mikäs siinä. Hyvät keksinnöt voi keksiä monta kertaa ja uutta ruutia tarvitaan aina. Kansikuva on joka tapauksessa loistava, se kuvastaa täydellisesti Vehkeen musiikkia. Siinä on hauskuutta, hulluutta, innovatiivisuutta ja runsaasti vaaran tuntua.

Ja sitten se tärkein, eli onko Puolkuppia vuoden levy? On. Puolkuppia on ihan jokaisen vuoden levy, samalla tavalla kuin Terveisiä-ep. Minun on kuitenkin pakko lisätä vuosikatsaukseeni uusi sarja Vehjettä varten kotimaisten ja ulkomaisten rinnalle, muuten Vehje saa vuoden levyn tittelin joka vuosi, jona levyn tekee. Tai vaikka ei tekisikään. Eli Puolkuppia on ehdottomasti tämän ja minkä tahansa muunkin vuoden maailman paras uusi Vehje-levy!

The Post – Broken sky

1990-luku meni minulta musiikillisesti hieman ohi, oli kiire opiskella, tehdä töitä, suorittaa useita muuttoja ja opetella olemaan aikuinen. Viimeksi mainittu ei oikein onnistunut, en ole kunnon aikuinen vielä nyt 30 vuotta myöhemminkään. Jonkinlaista vuosikymmenen taustamusiikkia 90-luvulla oli tietenkin grunge, mutta siitä en Nirvanaa ja Soundgardenia lukuunottamatta ihmeemmin innostunut.

Aikansa brittipop oli sekin väkisin tuon ajan ääniraitaa. Oasis, Verve, Pulp, Blur. Niitä kuullessani lähinnä kuitenkin vain mietin, että Revolver on jo tehty ja The Kinks hoiti kyynisen jollottelun iskevämmin. Manic Street Preachers oli ainoa sen tyylisuunnan bändi, joka reaaliaikana kolahti, mutta olen myöhemmin hommannut levyhyllyyni myös noiden edellämainittujen orkesterien levyjä, vaikka niissä jossain määrin on karsastamiani älykköpopin ominaisuuksia. Vähän vaikea tietysti esimerkiksi Gallagherin veljesten toilailuja seuratessa on minkäänlaiseen älykkyyteen uskoa.

Olen vuosien myötä tietenkin lämmennyt tuon ajan popille, ja on ollut mukava kuulla Heikki & Haukat -yhtyeen keikoilla Bittersweet symphonya ja etenkin Design for lifea. Jollottava brittipop oli 90-luvulla teineyttään viettäville varmasti yhtä tärkeää oman aikansa musiikkia kuin Duran Duran ja Twisted Sister minulle edellisellä vuosikymmenellä.

Erittäin laadukasta 1990-luvun kotimaista brittipoppia esittää The Post pari viikkoa sitten ilmestyneellä suoratoistojulkaisullaan Broken sky. The Postin laulaja Oiva Ristimäki on minulle sen verran ennestään tuttu, että hän oli mukana Joonas Holménin Sterner stuff -levyllä ja Ristimäki pitää Holménia ilmeisesti jonkinlaisena mentorinaan. En tiedä onko The Postin yhdeksänkymmentälukulaisuus tietoinen valinta, jo äidinmaidosta peritty bändin luonnollinen olotila vai vain omien korvieni välissä vellova harhaluulo, mutta 90-luvulta Broken sky minulle kuulostaa.

The Post ei tee ankarasti diggailemaani boogiejyrää tai bluespohjaista rokkia, niistä ei levyllä löydy jälkeäkään, mutta silti Broken sky iski johonkin sisälläni piilottelemaani popsuoneen kerrasta. Broken sky on täynnänsä melankolisia ja taiteellisia lauluja, hienoja melodioita ja koukkuja. Vauhdikkaiden, reippaiden ja iloistenkin biisen taustalla väijyy sopivasti haikeutta. The Post on tiukan ammattimainen orkesteri, joka on kaikesta teknisestä taituruudestaan huolimatta sisäistänyt sen popmusiikin oleellisimman asian, eli biisit. Ilman hyviä biisejä ei ole mitään, ja Broken sky on täynnä hyviä biisejä.

Broken sky on rätväkkää kitararokkia (Unorganized, Erupting), smithsmäistä helinää (Hurry on, Adeline), harrasta jylhyyttä (nimibiisi, The talk) ja rauhallisempaa rokkausta (In a few years, We can’t fall back tonight). Levyn parhaimmistoon kuuluva For the dying man yhdistää kaiken edellämainitun ja All else a waste komeine lauluineen ja melodioineen niputtaa paketin juhlallisen rauhallisesti päätökseensä.

Broken sky on The Postin toinen ns. albumi. En tiedä onko kumpaakaan niistä julkaistu oikeana levynä, mutta pitäisi olla. Ei tällaista musiikkia pidä jättää pelkästään suoratoiston varaan, koskaan ei tiedä milloin joku Elon Muskin kaltainen pösilö ostaa koko Internetin ja huvikseen lakkautaa sen. Ihan vain siksi, koska voi. Broken sky on erinomainen julkaisu, ja sen innoittamana aion pitää keskenäni 90-luku -viikonlopun kuunnellen paitsi sitä, myös kaikkia tässä mainitsemiani brittipoporkestereja.

Tamara Luonto – Honeymoon

Tamara Luonto kehuttiin Helsingin Sanomissa. Ehkä siksi bändin debyyttialbumia Honeymoon ensimmäistä kertaa kuunnellessani minuun iski hetkeksi se musadiggailun älyttömin ismi, että ”ei voi olla hyvä, koska kehutaan ja on suosittu”. Sillä perusteellahan jotkut ovat jättäneet tutustumatta jopa The Beatlesiin. Huomasin etsiväni levystä jotain negatiivista sanottavaa, jolla korostaisin omaa erinomaisuuttani, kokeneisuuttani ja syvällistä musiikin tuntemustani. Onneksi tulin järkiini ja jatkoin kuuntelua avoimin mielin.

Lähtökohtaisesti Tamara Luonto on perus kitararokkia 2020-luvun malliin, eli nykyaikaa kaikkine menneisyydestä otettuine mausteineen ja oppineen. Tamara Luonnossa yhdistyy Tavaramarkkinoiden kyynisellä huumorilla ryyditetty vakavuus Micragirlsin hauskanpitoon sekä ensimmäisen aallon punkbändien energiaan ja nuoruuden ehdottomuuteen. Tamara Luonnossa on sellaista alkuvoimaa ja itseluottamusta, joka vakuuttaa.

Honeymoonin aloitusbiisi Kesän ensimmäinen päivä on vetävää kitararokkia kevyellä punk-tatsilla ja ihanalla haikeudella. Melodisuutta ilman iskelmällisyyttä, raisua garagemeininkiä, kitarat rämisevät luonnollisesti. Tämä on levyn teema. Teinipoppaava Annika vahvistaa tunteen, lopun hieno kitarasoolo korostaa omaperäisyyttä ja oman tien kulkemista. B-puoli alkaa myös avausbiisin tavoin räväkästi, punkboogie Mekaanisella keholla. Tamara Luonnolla on palikat kohdallaan ja riittävästi eri asennossa kuin jollain muulla joskus aiemmin. Pelkkää reipasta rähinää ja autotallirokkausta Honeymoon ei ole, vaan esimerkiksi jatsilla saksofonin tuuttauksella alkava Rakkaus sekoittaa on jyräävää ja tummaa elämisen tuskaa ja kevyesti psykedeelinen päätösbiisi Mennyt liitelee suorastaan Hawkwindin tavoin.

Tamara Luonnosta huokuu sukupolvia yhdistävä tunne, sitä voin kuunnella minä, ja yhtä hyvin sitä voisivat kuunnella teini-ikäiset lapseni. En ole järin tekstipainotteinen kuulija, mutta jostain syystä Tamara Luonnon tarinat kiinnittivät poikkeuksellisesti huomioni. Esimerkiksi Neiti B. ja Annika ovat jotenkin niin traagisen todellisia kertomuksia, ja High fidelityn aikana tunsin terävän piston sydämessäni: lauluhan kertoo minusta. Pyydän anteeksi kaikilta rakkailtani, läheisiltäni ja työtovereiltani, että olen tällainen. Hienoa kuitenkin, että tuosta kaikkien meidän äänilevyaddiktien perustuslaista ja Raamatusta on nyt tehty myös laulu.

Honeymoon on erinomainen levy, se menee heittämällä mukaan tämän hienon musiikkivuoden kärkikahinoihin. Kuten niin moni muukin bändi, kuulostaa Tamara Luonto lapsuuteni ja nuoruuteni musiikilta. Välillä mietin, että kuulostaako diggaamani musiikki 80-luvun alulta siksi, että haluan sen kuulostavan siltä, vai kuulostaako uusi musiikki parhaimmillaan oikeasti 80-luvulta. Pidänkö vain sellaisesta uudesta musiikista, joka kuulostaa 80-luvulta? Honeymoon aiheuttaa kuuntelijassaan itsetutkiskelua.

Kuuntelen paljon kotimaista marginaalimusiikkia, mutta marginaalin marginaalissakin on ihan hemmetisti hyvää musiikkia, josta en välttämättä kuule koskaan mitään. Suomessa on tällä hetkellä niin paljon erinomaisia pienlevy-yhtiöiden julkaisemien bändien levyjä, että edes aktiivisesti musiikkia seuraava yksilö ei tiedä suurimmasta osasta niistä mitään. Tamara Luonnon soittajistonkin ansioluettelosta löytyy nippu bändejä, jotka pitäisi tietää, mutta en tiedä. Tavallaan ymmärrän omaan menneisyyteensä hautautuneita musiikkidiggareita, menneisyydessä on vaivatonta olla. Siellä voi pysytellä tekemättä aktiivisesti työtä musiikin kuuntelemisen eteen, ja olla silti tyytyväinen.

Tamara Luonnon Honeymoon on garagea ja reipasta teinipoppia, hittihakuista nykypunkkia, kaihoa taiteellisella synkistelyllä ja kaikessa siinä täynnä energiaa. Tältä kuulostaa rockbändi, joka on voimainsa tunnossa ja tietää olevansa tällä hetkellä kovin koskaan ikinä missään.

Katujen Äänet – Kaiken jälkeen

Aikuispunk. Katujen Äänet soittaa aikuispunkkia. Aikuispunk on erilaista kuin teinipunk.On, vaikka Katujen Äänissä on samaa energiaa kuin esimerkiksi Teini-Päässä ja Puhelinseksissä, ja vaikka se laulaa samoista asioista. Rakkaudesta ja elämän vaikeudesta.

Katujen Äänillä on vara soittaa aikuispunkkia, bändin jäsenet ovat jo kolmekymppisiä. Eivät vielä setiä, mutta aikuisia kuitenkin. Katujen Äänet on toistakymmentä vuotta vanha bändi, sen katalogista löytyy kaksi lp:tä ja juhlallinen nippu seiskoja. Tuorein julkaisu on viime vuonna ilmestynyt Kaiken jälkeen -lp. Minulta bändi on aiemmin mennyt ohi, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä tutustua hyvään musiikkiin.

Kuten olen monesti kertonut, olin liian nuori punkiksi ja ensimmäisen aallon punk on minulle lapsuuden musiikkia. Sen takia siitä tulee hyviä fiiliksiä. Rupesin kuuntelemaan punkkia tietoisesti ja tosissani vasta ankarimman heavyinnostukseni laajennuttua muuhunkin musiikkiin, eli 80-luvun puolivälissä. Toki ymmärsin Eppujen, Pellen, Hassisen Koneen ja Ratsian erinomaisuuden jo aiemmin, mutta genren merkittävyyden tajusin vasta rippikouluikäisenä. Katujen Äänten basisti Jaakko Salo kertoo bändin innoittajiksi muun muassa Wouden, Sensuurin ja Ratsian. Ei ihme, että meiksille kolisee.

Kaiken jälkeen alkaa ankaralla paahdolla ja tehokkaalla riffailulla, Joen toisella puolella on kuin levyn levyn teemojen esittely. Se on melodinen, melankolinen ja vauhdikas, kaihoisan nostalginen. Mieleeni tulee Nuorisopalatsi, vaikka Nuorisopalatsi voisi olla Katujen Äänten isä. Mitä jäljelle jää? jatkaa aloitusbiisin linjaa, Matkalla taas on vähemmän mollivoittoinen, ja kenties siksi woudemainen. Ikkunassa lainataan Lauri Viitaa, ja Viidan lainaaminen on aina erinomainen ratkaisu. 2020 on laulu sukupolvikokemuksesta, joka kosketti kaikkia ikäluokkia: ”Tänään meille radiossa kerrottiin ettei mikään enää palaa ennalleen, menot kalenterista yliviivataan ja me jäädään kotiin istumaan.”

Kaikesta bändin aikuisuudesta huolimatta B-puoli käynnistyy nostalgisella teinituskalla Syksy saapuu, silkalta 70-luvulta kuulostava Yksin ja hiljaa angstaa sitten taas aikuisten asioita. Levyn kaikissa biiseissä on hittipotentiaalia, mutta selkein iskusävelmä on tyylikkäästi riffaileva Nuori, viaton ja sekaisin kaikesta. Eikä meistäkään mitään tullut tuntuu itselleni niin omakohtaiselta, että epäilen miesluolassani olevan salakuuntelulaitteet. Pitkät jäähyväiset päättää levyn juhlallisen surullisesti ja kirjallisuusviittaus aina lämmittää kirjastonhoitajan mieltä.

Katujen Äänet on punkkia, uutta aaltoa, suomirokkia. Se on kuin vakavaa ramopoppia, se on nostattavalla tavalla melankolista ja sen tahtiin voi sekä pogota että riuduttaa itseään maailmantuskalla. Hyvät biisit, hyvää soittoa, hyvä meininki. Kaiken jälkeen on melankolinen, mutta silti toiveikas ja innostava. Suru, kaiho ja nostalgia ovat voimavaroja. Mitään uutta ja innovatiivista Katujen Äänet ei musiikkimaailmaan tuo, mutta perinnettä se jatkaa erinomaisesti. Katujen Äänten motto onkin ”se mikä toimi 70-80-luvuilla toimii vieläkin, paitsi Neuvostoliitto.” Mitäpä tuohon lisäämään. Paitsi sen, että eipä toimi Venäjäkään.

Katujen Ääniä kuunnellessa ikäiseni on hirmuisen vaikea ymmärtää tai muistaa miksi punk oli 45 vuotta sitten aikuisten mielestä niin kamalaa, metelöivää ja pelottavaa. Minulle punk ja Katujen Äänien Kaiken jälkeen on ihan vaan helevetin hyvää musiikkia, ei uskonto tai ideologia. Ville Miettisen sanoin: ”Katujen Äänet ei saa lopettaa.”

Henkilökuvia äänilevyjen keräilijöistä, osa 3

Kirjoitin muutama vuosi sitten blogiini henkilökuvia äänilevyjen keräilijöistä osat yksi ja kaksi, ja niille toivottiin jatkoa. Kävi niin mukavasti, että olen nyt tutustunut muutamaan uuteen äänilevypersoonaan, joten tässä osa kolme.

Maisa, ikä ei tiedossa, terveydenhoitoalan ammattilainen

Maisa tietää kaiken Acceptista. Hänellä on kaikki maailman Accept-levyt kaikissa väreissä ja kaikkina painoksina, kaikki Acceptissa joskus soittaneiden muusikoiden soololevyt ja levyt, joilla joku joskus Acceptissa soittanut on vieraillut. Maisalla on jopa se pelkästään Arnæsissa Schleswig-Flensburgissa julkaistu ja ennen bändin ensimmäistä lp:tä nauhoitettu demo, jonka rahallista arvoa ei pysty määrittämään ja jonka on kuullut maailmassa ehkä 14 ihmistä. Bändin jäsenet mukaan lukien. Maisa säilyttää tätä Graalin maljaa kassakaapissa, jonka numeroyhdistelmää hän ei kerro edes miehelleen, ja on testamentannut sen Solingenin taidemuseolle. Maisan mies on rakentanut Maisalle Accept-alttarin, Accept-huvimajan ja Accept-grillikatoksen, mutta siitä huolimatta hän ei ole saanut edes nähdä kyseistä kasettia. Maisalla on kaikki kirjat ja lehtijutut, jotka Acceptista on kirjoitettu, hänen elämäntehtävänsä on kirjoittaa Acceptista Perhe-Raamatun paksuinen hakuteos, jota tulevaisuuden Accept-tutkijat siteeraavat vielä satojen vuosien kuluttua. Maisa on kaikkien Acceptin jäsenten perhetuttu ja uskottu, luultavasti hän on kaikkien Wolf Hoffmannin lasten kummi. Ihme kyllä Maisa on edelleen aivan tervejärkinen, tasapainoinen ja työssäkäyvä ihminen, vaikka hänestä jopa Eat the heat on hieno levy.

Petri, 50 v., tehdastyöntekijä ja muusikko

Petri on undergroundmies. Viimeisen päälle undergroundmies, hän on kaivautunut syvemmälle kuin kukaan koskaan ikinä. Petri kuuntelee kaikki työpäivänsä kuulokkeilla suoratoistosta mitä ihmeellisimpiä 60-90-lukujen protoheavy-, psych-, jytä-, garage-, kraut-, thrash-, stoner- ja mitä ikinä lieneekään -levyjä, ja valvoo sitten yöt etsien nettikaupoista niiden vinyyliversioita. Petrille parasta on löytää yhden levyn norjalaiselle pienlevy-yhtiölle vuonna -70 levyttäneen jytäbändin debyytti-lp, josta ei ole tehty kuin testiprässi, ja jolla soittaa 60-luvulla yhden sinkun levyttäneen tanskalaisen psykebändin rumpali. Tätä levyä Petri sitten hehkuttaa maasta taivaisiin, tutkii netistä kaiken mahdolliset tiedon kyseisestä orkesterista (tietoja ei löydy) ja kertoo mihin kaikkiin muihin täysin tuntemattomiin alan bändeihin se on vaikuttanut ja mikä sen merkitys on genrensä kehityksessä. Petri ottaa yhteyttä kyseiseen rumpaliin ja kyselee häneltä tarkemmat tiedot sekä suositukset muista vastaavista bändeistä, joista kukaan muu ei ole koskaan kuullutkaan, ja rupeaa sitten metsästämään niiden levyjä. Petri paneutuu asiaan kuin asiaan tosissaan.

Sedu, 88 v., eläkeläinen

Sedu on erikoismies. Kukaan ei tiedä mistä musiikista Sedu tykkää, kukaan ei tiedä onko hänellä edes äänilevyjä tai levysoitinta. Sedun erityisominaisuus on kiertää erilaisilla äänilevyaiheisilla keskustelualustoilla arvostelemassa muiden kuuntelemia ja ostamia levyjä ja halveksimassa muiden levykokoelmia. Sedun elämän tarkoitus on olla ilkeä ja pahoittaa itselleen tuntemattomien äänilevyharrastajien mielet. Sedu tietää kaiken musiikista, äänentoistosta ja äänilevyteollisuudesta, hän on omasta mielestään ollut genressä sisällä jo 60-luvulta asti ja tuntee kaikki muusikot, tuottajat ja levykauppiaat. Hän saa suurta tyydytystä päästessään irvailemaan etenkin nuoremmilleen kaikesta mahdollisesta äänilevyihin liittyvästä, ja kaikki tietysti jo ovat häntä nuorempia. Sedu pystyy yhdestä rakeisesta levyhyllystä otetusta valokuvasta päättelemään, että pelkkää kirpparipaskaa on tuokin tyyppi hyllyynsä hordannut saadakseen suuren levykokoelman. Kaikista sosiaalisen median harrasteryhmistä löytyy aina vähintään yksi Sedu, yleensä useampi.

Antero, 52 v., haaveilee eläkkeestä

Antero on mestari valehtelemaan itselleen. Hän uskottelee lopettavansa äänilevyjen oston huomenna, ensi viikolla, ennen joulua ja heti tammikuussa. Hän on lopettanut äänilevyjen oston jo 387 kertaa, silti hänen puhelimensa kilahtaa saapumisilmoituksen merkiksi vähintään kaksi kertaa viikossa ja joka kerta kotoa poistuessaan hän luotaa, löytääkö matkanvarrelta divareja tai levykauppoja. Antero valehtelee paitsi itselleen myös kaikille muille, ettei hän kerää levyjä. Vielä ostaessaan 64:nnen Deep Purple -livelevynsä, hän kivenkovaan väittää ettei ole keräilijä. Levyjen keräily on kuitenkin ainoa asia jota hän edes jollain tavalla osaa tehdä, vaikka tekee senkin väärin. Kun Antero käy R-kioskilla, ovat myyjät äärimmäisen hämmästyneitä, jos hän ei tullutkaan sinne noutamaan levypakettia. Jos Anterolle tulee paketti, joka ei ole lp-levyn kokoinen, eivät myyjät meinaa antaa sitä hänelle. Luulevat väärinkäsitykseksi. Antero väittää kaikille, että äänilevyt ovat hänen elämänsä suola ja musiikin kuuntelu mukavinta hommaa maailmassa. Tosiasiassa Antero ei pysty nauttimaan levyjensä kuuntelusta, koska joka kerta jotain kuunnellessaan hän huomaa, että tältäkin artistilta puuttuu se ja se levy ja että eihän hänellä ole edes tämän orkesterin basistin kolmatta soololevyä. Sitä huonointa niistä. Sitten on taas kuuntelukokemus pilalla siihen asti, kunnes puuttuvat levyt on tilattu ja ruljanssi alkaa alusta. Anteron läheiset eivät jaksa enää olla edes huolissaan, kaikki toivo on mennyttä.

Erja Lyytinen – Waiting for the daylight

Jostain syystä Erja Lyytisen musiikki ei ole räpäyttänyt sisimpäni ripseä, vaikka sen pitäisi olla juuri sellaista, jota mielelläni kuuntelen. Myönnän, että lopetin aikanaan yrittämisen jo parin levyn jälkeen, eli en tiedä hänen musiikistaan paljoakaan. Nyt kuitenkin monen vuoden tauon jälkeen innostuin ostamaan hänen uusimman levynsä Waiting for the daylight. Ihan vain kansikuvan takia. Siitä huokui niin vahvasti sellainen ”tämän on pakko olla Mika Anteron musiikkia” -fiilis, että en miettinyt ostopäätöstä levyn nähtyäni hetkeäkään.

Eikä vaistoni pettänyt, näillä kilometreillä ja levymäärillä kansikuva kertoo paljon: Waiting for the daylight on hemmetin kova levy! Se meinaan jytää. Jytää ja jyrää vanhakantaisesti, heavyrockin malliin. Jotenkin Waiting for the daylight assosioituu päässäni Black Country Communioniin. Luultavasti osittain siksi, että minulla on ollut Joe Bonamassan kanssa sama ongelma kuin Lyytisen, eli Black Country Communionia lukuunottamatta Bonamassan musiikki ei ole innostanut.

Waiting for the daylight on tiukka ja napakka, mutta vapautunut levy. Aivan kuin Lyytinen joukkoineen (Harri Taittonen, Tatu Back, Iiro Laitinen) olisi huomannut, että aina ei tarvitse veivata bluesia ja puristaa mailaa. Voi olla, että Lyytisen musiikki on ollut tällaista jo pitkään, en ole sitä Wildflowerin jälkeen kuunnellut. Jotenkin tästä vain huokuu sellainen tuoreus ja innostus asiaan, että kuvittelen hänen ja orkesterinsa muuttaneen tyyliään. Uudistuneen tai jopa syntyneen uudelleen.

Vaikka Lyytisen ja orkesterin musiikki jytää, ei siitä puutu nyansseja ja monipuolisuutta. Esimerkiksi Run away voisi olla vaikka The Outer Sonicsin levyltä, Lyytinen jopa hieman kuulostaa Nina Hiironniemeltä. Lyytisen lauluääni on monipuolinen, se taipuu moneksi ja toimii biisissä kuin biisissä. Beth Hart tulee väistämättä mieleen. Hurjimmillaan Waiting for the daylight liitelee Deep Purplen ja Led Zeppelinin sfääreissä ja musiikki rullaa ja groovaa, kuten vanhan liiton heavyn pitää. Blues kuuluu paljonkin, mutta se ei ole itsetarkoitus, vaan osa musiikillista pohjaa ja jatkumoa. Lyytisen slidesoittaminen sopii tällaiseen musiikkiin täydellisesti ja tuo siihen juuri tarpeellisen määrän juurevuutta. Soulkin musiikissa tietenkin myös kuuluu, lopullisesti se tehdään selväksi päätösbiisillä The end of music.

Wau! Olen niin iloinen Waiting for the daylightista. Olen tuntenut hieman huonoa omaatuntoa, koska en bluesdiggailustani huolimatta ole aiemmin saanut otetta Lyytisen kaltaisen kansainvälistä mainetta ja arvostusta saaneen huippukitaristin musiikista. Kaikki on nyt toisin, ja tästä on hyvä lähteä takaisin päin tutkimaan missä vaiheessa Erja Lyytisestä ja hänen bändistään rupesi muotoutumaan näin kova jytäbändi. Waiting for the daylight on minulle ehdottomasti vuoden 2022 yllättäjä.

Ville Miettinen – Toivoton romantikko

Kun Ville Miettisen debyyttialbumin Toivoton romantikko avausbiisi Lento historiaan hapuilevasti alkaa, tulee väistämättä mieleen Kari Peitsamo. Ehkä biisi jopa kertoo Kari Peitsamon Skootterista. Kun toisen biisin nimi on Ränttätänttämies ja sekin on silkkaa Skootteria ja Status Quoa, ei yksi Miettisen suurista vaikuttajista todellakaan jää epäselväksi. Vaikka Miettinen laulaa olevansa Liian sekaisin, ei hän onneksi niin sekaisin ole kuin Peitsamo nykyisellään.

Ota siis Kari Peitsamo ja Status Quo, lisää joukkoon Billy Bragg, Se ja Yari, Woude, Keba, Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut ja Ne Luumäet, mausta ripauksella bluesia ja folkkia, pane koko hoito Tehosekoittimeen, saat Ville Miettisen. Ei Miettinen mikään kopio silti ole. Hän on itsensä 80-lukulaisessa suomirokissa ja folkissa marinoinut nuori mies, joka tekee omaa juttuaa ylpeästi pää pystyssä, juuriaan arvostaen. Se tuntuu hurjalta, kansikuvan mies näyttää alle kolmekymppiseltä.

Kuulen ikäni takia aina 80-lukua vähän siellä sun täällä, ehkä liikaakin, mutta Miettisen kanssa ei tarvitse vatvoa. Niin paljon hän tuolta kultaiselta vuosikymmeneltä kuulostaa ja niin suoraa perinteistä suomirokkia hän on. Hän on taiteilija kuin suoraan 80-luvun alusta, sellainen edellisellä vuosikymmenellä punkin ansioista musiikillisen heräämisen kokenut laulaja-lauluntekijä. Yhdessä biisissä lauletaan jopa Ratsiasta ja Woudesta.

Kuten levyn nimi kertoo, on Miettinen romantikko. Sellainen herkkä runopoika, josta tytöt tykkäävät aina siihen asti kunnes tajuavat, että se ei osaa korjata autoja, ojittaa suota eikä rakentaa taloa. Ja onneksi ei osaa, ilman herkkiä runopoikia emme saisi kuunnella tällaista musiikkia. Vaikka Miettinen on herkkä, on levyllä myös varovaista musiikillista huumoria: Tuntuu kuin soittaisin Mötley Crüessa etenee ei suinkaan kasariheavyna, vaan reippaana kantrijollotuksena. Levyn akustiset biisit ovat Jukka Nissisen äänittämiä ja päätösbiisi Oishan se kivaa onkin silkkaa Nissistä.

Toivoton romantikko on pelkkää hyvää fiilistä ja pelkkiä hyviä biisejä. Vaikka se on täynnä kaipuuta, melankoliaa ja ainakin ikäiselleni suurta nostalgiaa, huokuu siitä koko ajan hyvä mieli ja soittamisen ilo. Miettinen ei angstaa tai ole pakonomaisen tekopirteä, hän on oikeasti ilon ja positiivisuuden sanansaattaja. Hän on selkeästi oma itsensä ja se jos mikä on voimavara. Toivotonta romantikkoa kuunnellessa ei kellään voi olla paha mieli. Paikoin ehkä lämpimän surumielinen, mutta ei hetkeäkään paha.

Anonyymit addiktit, 119. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Onko sinulla joku kriisi päällä?

-Häh?

-Seisot joka päivä levyhyllysi edessä ja mietit mitä sieltä vielä voisi poistaa.

-Ai se.

-Niin. Joskus aikanaan et poistanut hyllystäsi edes kaikkein typerimpiä levyjä, nyt näyttää poistoon lähtevän jo hyvääkin kamaa. James Gangia, Moody Bluesia, Robin Troweria, ihan hyviä kitararockbändejä. Jopa joku mustan musiikin levy näytti olevan poistopinossa.

-Niin. Kai minulla on nyt tällainen vaihe.

-Että vaihe. Kohta taas kiroat, että olisit just nyt halunnut kuunnella Justin Haywardia tai just sitä yhtä Tom Robinsonin levyä.

-En usko, en kiroa. Vaikka on niissä Haywardin levyissä pirun hienot kannet.

-Ja ihan hyviä ovat muutenkin.

-Ovat, mutta eivät loistavia. Olen kateellisena katsonut parin ystäväni täydellisiä kokoelmia, joista on kaikki keskinkertainen kama poistettu. Jäljellä on vain ja ainoastaan se tiukin ydin, heille tärkein musiikki.

-Pyrit itse samaan?

-En, enkä haluakaan, mutta vähän siihen suuntaan. Tässä iässä on pakko myöntää, että aikaa ei kannata tuhlata mihinkään keskinkertaiseen.

-Aiot siis koko loppuelämäsi kuunnella vain Beatlesia, Stonesia ja Hendrixiä?

-Erinomaista musiikkia tehdään koko ajan, vaikka sitä ei välttämättä radiosta kuule.

-Jos haluat pitää sen parhaan musiikin hyllyssäsi, niin minkä ihmeen takia harkitset jopa Portisheadin ja Massive Attackin poistamista? Nehän ovat tehneet kaikkien arvostamia huippulevyjä? Etkö muka pidä niistä?

-Jaa-a. Kyllä minä tavallaan pidän. Mutta niissä on jotain ärsyttävää.

-Mitä?

-Se moderni rytmikäsitys.

-Ja?

-Ne ovat älykkömusaa.

-Ja sinä et ole älykäs?

-En. Ne ovat semmoisia omissa fiksuus-sfääreissään liitelevien popsnobien märkiä unia ne levyt. Hienoja, taiteellisia ja angstisia. Niiden avulla on kiva dumata Deep Purplea ja Scorpionsia.

-Tulihan se sieltä! Olet taas lukenut somea ja sen takia jälleen kerran hehkut pyhää vihaa popsnobeja kohtaan.

-Kieltämättä olen taas hieman ärsyyntynyt siitä, että jengi sauhuaa musasta jota vihaa. Ei siitä mistä pitää.

-Ei taas tätä! Käymme tämän saman asia läpi puolen vuoden välein. Sinun ei aina tarvitse nostattaa verenpainettasi, kun joku haukkuu suosikkibändejäsi.

-Saan minä nostattaa, jos haluan.

-Vihaat popsnobeja ilmeisesti enemmän kuin mitään muuta?

-Popsnobien kanssa vihani ykköskohteesta taistelevat aika lailla samalla viivalla ekstro- ja introvertit.

-Ei lopu maailmasta vihattava, ei sinulta eikä popsnobeilta. Kai sinulla jotain iloisiakin asioita on mielessä?

-Joo! Kaimapoika Skattalta lähetti – ei nyt ihan yllättäen, mutta pyytämättä – sen kokoelmastani vielä puuttuneen Chess blues masters -sarjan levyn. Muddy Watersin.

-Siis se sarja, jossa on ne lievästi sanottuna taiteelliset kansikuvat? Ne isopäiset hahmot?

-Just se. Muddyn entinen omistaja Mika kertoi, että oli ostanut kyseisen levyn 80-luvun puolivälissä nykykatsannossa niinkin yllättävästä paikasta kuin Suomalainen kirjakauppa.

-Oho. Siellä on siis aina myyty muutakin kuin kirjoja.

-Jep. Nykyisin kirjoja taitaa jo olla vähemmän kuin sitä muuta kamaa. Levyjä ei valitettavasti enää näy.

-Hieno homma joka tapauksessa. Kuten olet aina sanononut: kaikki haluamasi levyt päätyvät haltuusi ennemmin tai myöhemmin.

-Jep. Eikä siinä vielä kaikki.

-Niin?

-Sain viimein ostettua Lea Lavenin debyyttialbumin Se jokin, vuodelta 1970. En ole koskaan aiemmin edes nähnyt sitä.

-Se oli varmasti ihan ilmainen.

-Aina on, jos pelkällä rahalla saa.

Honey B & T-Bones – Buzzing! Vol. 2

Neljäkymmentävuotisjuhliensa kunniaksi Honey B & T-Bones julkaisi kaksi albumia, Buzzing! Vol. 1 ja Vol. 2. Vol. 1 sisälsi uusioversioita bändin vanhoista biiseistä. Vanhojen biisien uudelleenlevytystä voi yleensä käyttää sanakirjaesimerkkinä termistä huono idea, mutta Honey B & T-Bones todistaa uskomukseni vääräksi. Buzzing! Vol. 2 sen sijaan sisältää pelkästään uusia biisejä.

Honey B & T-Bones on neljässäkymmenessä vuodessa tehnyt huikaisevan musiikillisen matkan perheyhtyeestä takaisin perheyhtyeeksi. Sisko ja sen veli sekä poikaystävä on nykyisin äiti, isä ja poika. Aija Puurtinen, Esa Kuloniemi, Moses Kuloniemi. Perhettä vahvistaa basisti Pekka Rajamäki. Honey B & T-Bones on jo vuosia sitten löytänyt tasapainonsa modernin ja perinnemusiikin välimaastossa. Se on kehittänyt niin perinne- ja populaarimusiikin historiasta kuin akateemisesta ja käytännön osaamisesta aivan omanlaisensa omaperäisen sopan.

Jos minun pitäisi valita Honey B & T-Bonesin laajasta tuotannosta kolme levyä, jotka ummikolle soittaisin, olisivat ne Terrifying stories from T-Bone Town, Time was ja nyt tämä uusin, Buzzing! Vol. 2. Nuo levyt kuvastavat bändiä, sen aikuistumista, vanhenemista ja historiaa parhaiten. Nuoruus, kasvukivut ja liiat kokeilut ovat jääneet taa, tasapaino on saavutettu, mutta henkinen ja musiikillinen kasvu jatkuvat hamaan loppuun asti.

Buzzing! Vol. 2 ei ole jatkoa Terrifying stories from T-Bone Townin kaltaiselle perusasioihin paluulle, vaan enemmänkin jatkumoa Alien bluesin äänimaailmalle, mutta vielä paremmin onnistuen, Time wasin parhaita puolia hyödyntäen.

Buzzing! Vol. 2 on tunnistettavaa Honey B. & T-Bonesia heti alkutahdeista lähtien. Tietenkin viimeistään Aija Puurtisen ääni kertoo mistä orkesterista on kyse. Ei liene sattumaa, että avausbiisiksi valittu Full bottle on leimallisesti nimenomaan Puurtista: kaikki levyn biisit ovat hänen käsialaansa, vain kahdessa niistä on mukana toinenkin tekijä. Honey Bn ääni on syvä, jopa hieman pelottava. 80-luvulla Honey B näytti ja kuulosti teinipojan mielessä hyvinkin julmalta, edelleen hänen äänensä herättää pieniä pelon tai vähintään jännityksen tunteita.

Koko bändi pääsee loistamaan heti seuraavalla biisillä Shake the dust from your feet. Moses osoittaa rumpalinkykynsä siten, että kaltaiseni maallikkokin huomaa millainen huippumuusikko hän on, Esa Kuloniemi pääse slideineen framille ja Rajamäen basso pitää homman kasassa välillä suorastaan dominoiden. Biisi on levyn rokeinta materiaalia. Freaking out chillailee ja leijuu avaruusmaisesti Rajamäen basson kuljettamana. Biisissä kuuluu monen eri vuosikymmenen ”pilvijuhlamusa”. Freaking out jatkuu saumattomasti Sunriseen, joka on kuin niiden juhlien jälkeinen aamu, laiska mutta krapulaton.

Kuloniemen kitarointi hivelee korvia kautta koko levyn, kaikkein kauniimmin ja sydämeen käyvimmin Missingillä ja Colorsilla. Colors on kaikessa popmaisuudessaan levyn parhaimmistoa. Lähimpänä perusbluesia tai bluespohjaista jytää on Bee bee pollinator. Levyn päättävä raju Soul button on psykedeelisiä sävyjä saavaa häröilyä, usvaista riffittelyä ja rytmittelyä. Honey B & T-Bonesista on ilmeisesti tulossa hippibändi, minulle se kyllä sopii. Moses pääsee jälleen loistamaan ja biisi kasvaa loppuaan kohti sooloineen kuin bändin esittelyksi.

Buzzing! Vol. 2 on silkkaa rytmin ja melodian juhlaa. Levyä ei voi kuvailla yhdellä sanalla, mutta jos voisi, olisi se sana levollinen. Ikä ja kokemus kohtaavat nuoruuden innon, toisiaan tukien ja innostaen. Honey B & T-Bones on neljäkymppisenä edelleen elämänsä kunnossa.