Ritchie Blackmore’s Rainbow – Memories in rock II

Ostin Ritchie Blackmore’s Rainbow -nimisen Deep Purple/Rainbow-coverbändin livealbumin Memories in rock II. Se on tripla-lp heidän viimevuotiselta eläköitymiskiertueeltaan. Bändin kitaristi Ritchie Blackmore kuulostaa lähes aidolta Ritchie Blackmorelta, vaikka soittaakin löysemmin ja hitaammin. Ei samalla groovella kuin aito. Tosi hyvin Blackmore silti Blackmorea matkii, vanha mies kuitenkin. Monta kertaa ei alkuperäisestä erota. Eikä tämä Blackmore syyllisty kertaakaan niin epämääräiseen livesekoiluun kuin aito Blackmore pahimmillaan.

No joo. Ihan oikea Blackmore levyllä soittaa. Pakko kai tätä on Rainbown albumina pitää, vaikka ei se ole. Stranger in us all vielä oli, ihan hyvä sellainen. Mutta tämä on nostalgiatrippi ja sellaisenaan ehkä arvokas. Ainakin niille, jotka kävivät bändiä keikalla katsomassa. Minä en tietenkään käynyt.

En pidä tapanani kirjoitella huonoista levyistä. Olen liian monta kertaa elämäni aikana ollut hölmö, mutta en sentään niin hölmö, että kuluttaisin ilman korvausta aikaani sauhuamalla netissä huonosta musiikista. Paitsi äärimmäisissä poikkeustapauksissa. Ritchie Blackmore on sellainen. Olen fanittanut häntä 12-vuotiaasta lähtien ja millä tahansa hänen tekemällään musiikilla on minulle kuunteluarvoa. Memories in rock II ei huonoa musiikkia edes ole. Tarpeetonta se on ja jopa keskinkertaista, mutta ei huonoa.

Ostin Memories in rock II:n siltä löytyvän yhden uuden biisin takia. Waiting for a signin. Se on ihan mainiota papparock-löysäilyä, kuin suoraan Paul Rodgersin laulettavaksi tehty. En ymmärrä miksi Blackmore ei pyytänyt häntä sitä esittämään. Hyvin laulaja Ronnie Romero Rodgersia kuitenkin matkii. Ja Blackmoren soitossa on aina taikaa.

Memories in rock II ei ole niin huono mitä Youtubesta löytyvien livepätkien perusteella pelkäsin. Tilannetta helpottaa se, että vinyyliltä en näe iäkästä Blackmorea, enkä esiintymiseltään perin karismatonta ja ihan liian nuorta Romeroa. Legendan mukaan Graham Bonnet sai aikanaan Rainbowsta kenkää osittain sen takia, että meni leikkaamaan hiuksensa. Coverbändiinsä Blackmore on lyhyttukkaisen solistin kelpuuttanut. Pelkästään kuunneltuna Romero toimii erittäin hyvin. Since you’ve been gonessa piti ihan höristää korviani, että Bonnetko se siellä karjuu. Eli hyvä stuntti ja imitaattori Romero on. Lähtee bonnetit ja rodgersit, pärjää dioissa, gillaneissa, coverdaleissa ja turnereissa myös. Child in time ei sentään Romerolta oikein irtoa, mutta ei se ole irronnut Gillaniltakaan sitten 70-luvun.

Levyn aloituskappale Spotlight kid veti hiljaiseksi. Että nyt ei lähe, ei lähe yhtään. Sounditkin kuulostivat bootleg-tasoiselta. Ilmeisesti kahdeksattakymmenettään käyvä Blackmore tarvitsi kuitenkin vain hieman lämmittelyä, sillä I surrender kulki jo mainiosti. Sounditkin paranivat levy edetessä tai sitten korva vain tottui. En tiedä onko soittoa korjailtu studiossa, mutta oikein hyvältä musa kuulostaa. Blackmorekin. Ei hänen soitossaan tietenkään ole samaa hulluutta ja raivoa kuin vuonna -70, hurjinkin kitaranvinguttaja 50 vuodessa hieman rauhoittuu.

Stargazer on löysyydessään levyn suurin pettymys Spotlight kidin ohella. Luonnollisesti. Ei se studioversion veroiselta ole livenä ennenkään kuulostanut. Long live rock’n’roll olisi saanut sekin jäädä soittamatta, vaikka sen löysäily lie ihan tarkoitushakuinen uusi sovitus. Onneksi mukana ei ole bändin suurinta biisiä, A light in the blackia.

Mutta. Vaikka miten yritän olla kyyninen ja pettynyt ja hipsterimäisen ivallinen taantumukselliseen vanhanlämmittelyyn, niin en voi. Siis tämä on kuitenkin Rainbow. Rainbow! Kannessa lukee niin. Em. biisejä lukuunottamatta Memories in rock II on oikein mukavaa kuunneltavaa. Vaikka levyllä on ilmiselvä testamentin leima, niin silti odotan sen perustella Blackmoren tekevän vielä yhden studioalbumin Rainbown nimellä. Ihan vaikka tällä kokoonpanolla.

Onko Memories in rock II vielä kaivamattoman haudan ryöstö, pyhäinhäväistys vai kunniallinen ja juhlallinen päätös komealle uralle, se riippuu kuulijasta. Se on rockhistoriaa, se on oppitunti jytämusiikista, se on musiikkia meille, joille pelkkä Ritchie Blackmoren mukanaolo riittää perusteeksi minkä tahansa äänilevyn ostolle. Niuhotuksestani huolimatta minulle jäi tästä albumista hyvä, lämmin ja nostalginen fiilis. Blackmore ehkä ryövää omaa historiaansa, mutta ei halveeraa sitä.

Mainokset

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 17

Kai se järjetöntä on, jos äänilevyt ovat ainoa asia joka kiinnostaa. Kun Uskollisen äänentoiston Rob Flemingin naisystävä eräänä aamuna jättää hänet, on Robin ensimmäinen ajatus maalauttaa olohuoneen seinään Chessin logo. Illalla hän uudelleenjärjestelee äänilevynsä. Ei kuulosta terveeltä, mutta ymmärrän Robia täysin. Äänilevyaddikti säätelee psyykeään äänilevyillä.

Suhteeni erilaisiin musiikkitallenteisiin on kestänyt liki 40 vuotta. Voin kohta viettää kokoelmani kanssa rubiinihääpäivää. Poikuus meni c-kasetille, sen jälkeen tulivat muut formaatit. Kaikki ne ovat pysyneet mukana, suhteeni ääniteformaatteihin on polyamorinen. Olen tänä vuonna ostanut jopa kaksi kasettia. Äänilevykokoelma on hyvä kumppani. Hyvä, vaikka se vie kaikki rahat, se vie kaiken tilan ja sen vaatimukset kasvavat koko ajan.

En väitä etteikö suhteemme välillä olisi ollut kovilla. Olen pelkästään tässä kuussa jo kolme kertaa lopettanut äänilevyjen oston. Tilan- ja rahanpuutteen takia. Ensimmäisen kerran jälkeen huomasin, että Rollareiden kasaama bluesboksi on ennakkotilattavissa. Toisen lopetuksen jälkeen tajusin, että Freen Tons of sobsista on saatavilla uusintapainos. Kolmas lopetus epäonnistui, koska näin ilmoituksen Wigwamin kolmen viimeisimmän studioalbumin uusintajulkaisusta.

Turhaan yritän huijata itseäni. En yhtään epäile ettenkö pakon edessä ottaisi vaikka pankkilainaa jonkun äärimmäisen tärkeän äänilevyn ostaakseni. Kun aikanaan jouduin vaipparahaa esikoiselleni saadakseni viemään runsaasti kirjoja divariin – siihen aikaan divarit vielä maksoivat kirjoista – vaihdoin osan niistä äänilevyihin. Stevie Ray Vaughaniin. Omatunto soimasi, myönnän. En ole täysin paatunut, paha ihminen. Texas flood ja Couldn’t stand the weather ovat kuitenkin hyviä levyjä.

Koska olen parantumaton, aion siirtyä addiktiossani seuraavalle tasolle: jatkossa käytän äänilevyistä puhessani persoonapronominia Hän. Isolla kirjoitettuna. Puolisona olen ollut se, kun kissa on ollut hän. Jos kerran lemmikkieläin on hän, niin kyllä on äänilevykin. ”Tänään ajattelin kuunnella Venomin At war with Satanin. Hän täytti tänä vuonna 35 vuotta. Hän on säilynyt ihmeen hyvin. Hieman Hänellä on kulumaa kannessa, mutta ikäisekseen Hän on hyvässä kunnossa.”

Järjetöntä hommaa on äänilevyhomma. Myönnän. Järjetöntä, mutta kestävää. Myötä- ja vastoinkäymisissä, aina soi musiikki. Tai jos ei milloin soi, niin äänilevyjä voi silloin muuten käpälöidä. Heidän kanssaan voi vehdata monin tavoin. Tutkia ja järjestellä, lukea kansitekstejä. Tehdä kuntoluokituksia. Miettiä, että hommaisinko tästä klassikosta vielä 60-vuotisjuhlapainoksen, vai riitäisivätkö nämä 25-, 40- ja 50-vuotisjuhlapainokset jo.

Mutta ei. En minä oikeasti ottaisi lainaa äänilevyostoksiani rahoittaakseni. En. En varmasti. Ensin myisin auton.

Anonyymit addiktit, 69. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Mikä ihme sinua vaivaa?

-Minua? Miten niin?

-Kävit työmatkalla Lappeenrannassa, mutta et ostanut yhtään levyä.

-Ei Lappeenrannassa enää ole levykauppaa.

-Onhan siellä Suma.

-Ei huvita mitkään levyt enää.

-Mitä?!

-Ei huvita enää äänilevyt. Huvita mikään.

-Mikä nyt on? Kuulostaa huolestuttavalta.

-Kaikki on turhaa. Turhaa ja pilalla.

-No nyt kuulostaa todella vakavalta. Kerro murheesi.

-Olen paha ja huono ihminen. Syyllinen kaikkeen. Nälänhätään, ruttoon, työttömyyteen, hallitukseen, vesikauhuun. Ihan kaikkeen.

-Älä nyt. Et ole syyllinen mihinkään noista.

-Kaikkeen muuhun sitten. Hirvikärpäsiin. Amerikan presidenttiin ja kesäkeittoon. Hiilijalanjälkeen. Räntääkin sataa just. Ja rakeita.

-Etköhän sinä nyt hieman liioittele. Hyvä ihminen et ole, mutta et läpeensä pahakaan. Tässä taitaa olla joku ihan muu syy, että sinua harmittaa?

-Jaa. Niin kai sitten.

-Kerro.

-No. Ensin tyttäreni vei Nirvana-cd:ni. Jo se oli järkyttävää. Mutta nyt hän vei ruutupaitanikin! Kohta hän vie CCR:t. Ja Kolmannet Naiset. Neil Youngit. Minulta riistetään levyt ja vaatteet ja kaikki. Poika kuuntelee Spotifysta Purplea ja AC/DC:tä. On vain ajan kysymys, milloin ne häviävät levyhyllystäni. Kaikki on pilalla.

-Se on pelkästään hienoa, että lapsesi kuuntelevat musiikkia. Paitsi tietysti hieman huolestuttavaa, että tuommoista papparokkia. Mutta musiikkia kuitenkin.

-Mutta levyhyllyni järjestys menee sekaisin! Minun on ostettava uudet kappaleet menettämieni tilalle. Kirjaston palkoilla! Entä jos he innostuvat vinyylilevyistä? Kohta lähtee sinkut ja kaikki.

-En usko. Älykkäitähän lapsesi kuitenkin ovat.

-Mutta jos. Saa enää yöllä nukuttuakaan, kun pelottaa mitä seuraavaksi viedään. Viikon olen taas valvonut.

-Höpö höpö.

-Mutta jos.

-Mika, kerro nyt todellinen syy siihen miksi et käynyt Lappeenrannan reissulla Sumassa. Se, että olet paha ja huono ihminen, se ei ole ennenkään levyostoksiasi haitannut.

-No kun joku ilkeämielinen taho oli pannut minut perjantaiksi iltavuoroon ja minun oli pakko mennä kollegani kanssa kokouksen jälkeen takaisin töihin! En kerinnyt! En kestä tätä! Siellä oli varmasti kaikki kaipaamani levyt siellä Sumassa. Halvalla! Ja minä en kerinnyt käymään siellä!

Anonyymit addiktit, tapaus Musa & Soundi

-Hei Mika.

-Hei.

-Olet ruvennut lukemaan musiikkilehtiä taas. Hienoa!

-Jep. Pelkkää nettiä aina jaksa.

-Onko siellä mielenkiintoisia juttuja tai uutisia?

-On joo. Mott the Hooplen Ian Hunter kertoo, että heiltä on ilmestynyt ”rautaisin single ikinä, All the young doots.”

-An-teek-si? Mott the Hoople?

-Juu. Ja Purplen uusimmalta levyltä puuttuu se ”kaikkein timangein raita”, vaikka levy hyvä onkin. Tämä Machine head siis.

-Siis mitä lehteä sinä luet? Miltä vuosikymmeneltä?

-Musaa tietenkin. Musan eka varsinainen numero, heinäkuulta -72.

-Ei hyvää päivää. Luet melkein 50 vuotta vanhaa musiikkilehteä?

-Niin. Ostin Pekalta muutaman.

-Pekalta ostit muutaman vanhan lehden? Mitä tarkoittaa muutama?

-Muutama kuin muutama. Kaikki Musat ja Soundit vuosilta 1972-83.

-Kaikki Musat ja Soundit vuosilta 1972-83? Sano, että tämä on vitsi?

-Ei ole. Täyttä totta on.

-Sinähän panit Soundin boikottiin jo monta vuotta sitten?

-Niin. Juntusen ja Kanervan jälkeisen Soundin. En näitä vanhoja.

-Sel-vä. Sinulla on muutenkin kaikki äänilevyiltä liikenevä tila täynnä musiikkilehtiä ja -kirjoja ja nyt ostit kymmenen vuoden lehdet niiden lisäksi? Miksi? Noin vanhoja vielä.

-Just siks. Rupesin ostamaan musalehtiä vasta vuonna -84. Paitsi Suosikkia tietty jo aiemmin, mutta sitä ei lasketa ja niitä en ole säästänyt. Eli minulla ei ole vuotta -84 vanhempia musiikkilehtiä kuin muutamia yksittäiskappaleita. Tai no jonkun verran, mutta tässä satsissa on kaikki!

-Miksi Pekka myi ne pois? Aikuistui tai tuli uskoon ilmeisesti? Pitää sinua pilkkanaan?

-Eeeei kun se osaa ne ulkoa jo.

-KUKAAN ei osaa ulkoa kymmenen vuoden musiikkilehtiä.

-Pekka osaa. Valokuvamuisti tai jotain.

-Voi hyvä Luoja. Kerro edes yksi hyvä syy miksi pitää lukea kymmeniä vuosia vanhoja musiikkilehtiä?

-Reaaliaikaiset mielipiteet nykyisin klassikkostatuksen omaavista bändeistä ja levyistä ovat kiinnostavia. Klassikkous ja mahdollinen tulevien sukupolvien arvostus ei ole päässyt vaikuttamaan kriitikkojen mielipiteisiin. On mielenkiintoista tutkia mitä on sanottu niistä levyistä, joita nykyiset keski-ikäiset ja eläkeläiset hehkuttavat ihan ilman alaleukaa omissa piireissään ja kuplissaan ja joita he pitävät niin paljon parempina kuin nykymusiikkia.

-Eli saat nauraa väärille mielipiteille? Niinkö?

-Ei. Nämä ovat aikansa kuvia. Juttuja pitää lukea oikeassa kontekstissaan. Eli 70-luvun näkökulmasta. Silloin oli kaikki uutta. Musa oli ensimmäinen vakavastiotettava rocklehti tässä maassa. Tekijöiden innokkuus ja intohimoinen suhtautuminen näkyy ja tuntuu. Jutut ovat värikkäitä, tunteella tehtyjä. Välillä tietysti aika surkeitakin, mukana lienee ollut jos jonkinlaista viheltäjää avustajina välillä.

-No, eihän tälle enää mitään voi. Et sinä lehtiä palauttaakaan voi.

-En. Arkistoin nämä ja tutkin niitä sitten eläkepäivinäni, jos elonpäiviä riittää.

-Sinun arkistointitaitosi tiedetään kyllä. Ne entisetkin vanhat Soundisi ja Rumbasi ovat navetanvintillä vanhassa jääkaapissa ilman mitään järjestystä.

-Siellä ne säilyvät hyvin. Eivät homehdu eivätkä likaannu.

-Sinulle ei riittänyt se, että hyllyssäsi on kaikki Soundi-kirjat, joihin on koottu näiden samojen lehtien juttuja? Sinulle ei riittänyt se, että vasta vähän aikaa sitten luit Waldemar Walleniuksen samoista lehdistä kerätyistä jutuista kootun Musaa ja Soundia -kirjan?

-Ei.

-Miksi ei?

-Tutkijan pitää aina pyrkiä alkuperäislähteiden äärelle.

-Mikä tutkija sinä olet? Pankkitiliäsi saisit välillä vähän tutkia.

-Jos vaikka tekisi jonkun koosteen näistä. Jussi Niemen kootut levyarvostelut tai jotain. Tai Jyrki Siukosen esseekokoelma.

-Sen kun näkisi. Tiedän ihan tasan tarkkaan minkä takia sinä ”tutkit” niitä lehtiä.

-Niin?

-Löydät sieltä kehuvia arvosteluja sellaisista levyistä, joita sinulla ei ole ja sitten ostat ne.

-Johonkinhan tässä maailmassa on uskottava, ja minä uskon 70-luvun Musaan ja Soundiin.

Aching Hands – The source of radio-friendly guitar music

Odotukseni imatralaisen Aching Handsin kakkoslevyä kohtaan olivat kovat. Bändin pari vuotta sitten ilmestynyt debyyttialbumi Life from born to reborn oli onnistunut ja kunnianhimoinen progen, jytän, AOR:n ja popin rajamaastossa liikkuva teos. Se oli muusikkoveljesten Janne ja Jari Pätilän vuosikausien kypsyttelyn tulos. Jännityksellä odotin miten homma toimii nyt, lyhyemmän kaavan mukaan toteutettuna. Aching Handsin toisen albumin säveltäminen on aloitettu kesällä 2017 ja nyt elokuussa 2018 on tuotos valmis.

En pidä lukijaa jännityksessä: Homma toimii. Toimii hyvin. Laulu toimii, soitto toimii ja ennen kaikkea biisit toimivat. Niissä riittää osia ja sooloja, mutta ne ovat lauluja. Hemmetin komeita lauluja ja sävellyksiä. Ne kaikki ovat kitaristi-Jarin säveltämiä ja rumpali-Jannen sanoittamia. Vaatii melkoista osaamista saada vuodessa tällainen paketti valmiiksi, ilmeisesti nollapisteestä aloittaen.

Itseironisesti nimetty The source of radio-friendly guitar music -albumi on täysin häpeilemättä paljon parjattua ja pelättyä kehittyvää musiikkia. Progea. Aching Handsin kohdalla progressiivisuuden pelko on turhaa. Sen musiikki on selkeää. Monimutkaista kenties, mutta selkeää. Populaaria progea tinkimättömästi. Siitä nauttiakseen ei tarvitse osata soittaa, ei tarvitse syödä sieniä. Valmiit, täysipainoiset biisit toimivat ilman muusikkouden painolastia vaeltavalle keskivertokuulijallekin, teoriaosaamista ei tarvita.

Vaikka Aching Hands on alusta loppuun Pätilöiden bändi, on siinä mukana jo edelliseltä levyltä tutut luottomiehet, eli laulaja Heikki Pöyhiä, basisti Pekka Ranta ja isossa roolissa oleva kosketinsoittaja Harri Nevalainen. Pöyhiän maailmanluokan ääni venyy herkästä falsetista Marco Hietalan kaltaiseen heavyvakuuttavuuteen, oopperamaiseen jylhyyteen. Ranta on Etelä-Karjalan virallinen basisti, eivätkä hänen taitonsa enää hämmästytä ketään. Melkein toivon joskus kuulevani häneltä soololevyn.

Albumin aloittavan Celestial countdownin tunnelmat vaihtelevat herkästä ambientista poukkoilevaan progeen, raakaan riffimättöön ja mahtipontiseen, suorastaan liikuttavan kauniiseen pepewillbergmäiseen iskelmämelodiaan. Celestial countdown on kuin kahdeksan minuutin tiivistelmä siitä mitä tuleman pitää. Sen tahtiin voi meditoida, laskea tahteja, heiluttaa nyrkkiä ilmassa tai pitää puolisoa hellästi kädestä kiinni.

Kitarasoundin jonkinlainen synteettisyys biisin mättökohdissa hieman ihmetyttää, itse pidän luomummasta soundista. Vaan pikkuvika moinen, koska kokonaisuus toimii. Seuraavan kappaleen, kauniin popin Childhood lake, kruunaa kitaran ja syntikan toisiaan tukeva sooloilu. Sekä Jari Pätilän, että Harri Nevalaisen soolot ovat komeaa kuultavaa kautta koko levyn. Hurjimmillaan he ovat A garden for peoplessa, jonka ensimmäisessä kitarasoolossa on samaa hulluutta kuin Nikke Nikamolla Luulosairaassa. Se on lähes pelottava. Groovaava sähköpiano pohjustaa Pätilän raivon onnistuneesti. A garden for people on levyn hurjinta proge-eepostelua aloituskappaleen ohella.

Great preserver uhkaa jäädä pianonkilkutuksineen edellisten kappaleiden varjoon, mutta puolen välin akustisella kitaralla soitetun hetken jälkeen biisi lähtee lentoon. Koukeroisena sormiharjoituksena alkava ja loppuva instrumentaali Dr. U. Mental II on mukava välipala kaikessa 70-lukulaisessa dinosaurusmaisuudessaan. Jylhällä bassottelulla varustettu kitarapop Slap (Sounds like a plan) kulkee iloisesti, jostain syystä Nevalaisen piano tuo Beatlesin mieleen.

The best moments ja The first seconds jatkavat levyn linjaa, niissä on poppia ja kovaa rokkia. The first secondsilla Pöyhiä löytää itsestään nuoren heavyshouterin. Albumin huipentaa etäisesti synkän reggaemaisesti alkava monipolvinen nimibiisi, joka on haastavassa popissaan levyn ehdotonta eliittiä. Tähän olisi ollut hyvä lopettaa albumi, mutta mukana on vielä aika turhana bonusbiisinä New hope II, jolla yhdessä Dr. U. Mental II:n kanssa on varmaan haluttu todistaa debyyttialbumin ja The source of radio-friendy guitar musicin jatkumoa. Kliimaksinsa levy sai kuitenkin jo nimibiisissä, ja siihen aion jatkossa kuuntelun lopettaa.

The source of radio-friendly guitar music on todella onnistunut levy. Siinä on onnistuttu kuuntelijaystävällisesti yhdistämään huippumuusikoiden soitto-orientoituneisuus hyvinkin kevyisiin, helpostikuunneltaviin pop-elementteihin. Aching Handsilla on oma äänensä ja tyylinsä. Vaikka hakemalla yritin hakea jotain vertailukohtaa menneisyydestä, en sellaista keksinyt. Yesin ja Rushin 80-luvun kutakuinkin täydellisten popalbumien henkeä Aching Hands voisi edustaa. Jälkimmäistä ehkä vain sanoittavasta rumpalista johtuen… Aching Hands on ihan vaan Aching Hands. Pätilän veljekset ovat huimia laulun- ja musiikintekijöitä, ilman turhia vertailuja kehenkään tai mihinkään.

Karun tyylikkäisiin kansiin pakattu cd ei ole hinnalla pilattu, joten kannattaa poimia se pois esimerkiksi Imatran Sumasta tai kohtapuoleen vissiin myös Äksästä. Ei kannatuksen vuoksi, vaan koska se on pirun hyvä.

Anonyymit addiktit, tapaus Roger Waters

-Hei Mika.

-Hei.

-Nyt on maailmankirjat sekaisin.

-Miten niin?

-Kuulin, että kävit rokkikonsertissa. Roger Watersin keikalla 21.8.2018.

-No mikä siinä nyt on niin ihmeellistä?

-Sinä et käy keikoilla. Et muka uskalla, koska artisti kuolee tai sairastuu tai muuten vaan peruu keikkansa, jos ostat lipun. Tosiasiassa se on pelkkä tekosyy. Olet vain laiska. Laiska ja pihi. Lippurahoilla kun saa monta levyä.

-Joojoo.

-Kävit edellisen kerran isossa rokkikonsertissa tasan kahdeksan vuotta sitten. Olympiastadionilla 21.8.2010. Kaksi päivää ennen kuin täytit 40.

-Niin? 2010. Melkein eilen, siis.

-Kahdeksan vuotta on pitkä aika. Sinulla on mahtunut siihen paljon. Paljon muutakin kuin paljon äänilevyjä. Lasten teiniytymistä, vakituisen työpaikan saaminen ja työtehtävien vaihtumisia, opiskelua, avioero, toinen parisuhde. Mitä kaikkea lie.

-Tosiaan. On se pitkä aika.

-Oliko konsertissa kivaa?

-Oli. Kahdeksan vuoden päästä voisin taas ajatella käyväni. Elävä musiikki on hieno asia, mutta en kestä siirtymiä, tungosta ja odottelua. En perseen puutumista, ristiselän vihoittelua. Vihaan rokkikonserttiin kuuluvaa rituaalikäyttäytymistä: taputtamista, käsien heiluttelua, hyväksyvää mölinää. Paitaostoksia. Encoreita. Erityisesti encoreita. Älytöntä venkoilua, että bändi menee vähäksi aikaa muka piiloon ja sitten se huudetaan takaisin. Soittaisivat – saatana – kerralla koko setin ja lähtisivät pois. Tartteis pelleillä kenenkään, ei artistin eikä yleisön. Ja yleisön huudattamista vihaan. Sitä vihaan lähes encoreita enemmän.

-Sinun on tosiaan parempi pysyä kotona ja kuunnella levyjä. Miten ihmeessä siis päädyit Watersin keikalle?

-Serkkupojalla oli ylimääräinen lippu. Ajattelin kerrankin yllättää itseni, siirtyä epämukavuusalueelleni.

-Olen ylpeä sinusta. Kamalaa varmasti oli, mutta jos jätetään kaikki hankaluudet ja ärsyttävä oheistoiminta pois, niin oliko keikka hyvä?

-Ei. Ei ollut. Se oli upea.

-Millä tavalla upea?

-Monella tavalla. Keikan alkupuoli meni siinä huumassa, että kuulen alkuperäisen pinkfloydilaisen soittamaa Pink Floydia. Biisit olivat läpeensä tuttuja, ne soitettiin kunnioittavasti, soundit olivat mahtavat.

-Ja sitten?

-Ensimmäisen puoliajan puolivälissä tuli kolme biisiä Watersin uusimmalta levyltä, Is this the life we really wantilta. Tunsin niistä vain yhden, Picture thatin. Itse asiassa luulin niiden kahden muun olevan The final cutilta.

-Et siis ole kuunnellut uutta levyä, olet vain ostanut sen?

-Höpö höpö. Olen kuunnellut. Mutta eivät sen biisit samalla tavalla mielessä ole kuin vaikka Meddlen ja Moonin ja Wishin ja Animalsin ja Wallin. Eivät olisi, vaikka uusi levy olisi miten hyvä.

-Onko se sitä? Hyvä?

-On. On se. Jos tykkää Watersista, niin tykkää myös siitä. Mutta on sitä raskas kuunnella. Watersia välillä on.

-Palataan keikkaan. Et siis ollut täysin tyytyväinen, koska et tuntenut uusia biisejä?

-Olin olin. Mutta ekan puoliajan loppupuolella alkoi olla vähän semmoinen fiilis, että tässäkö tämä nyt on. Hienoa musiikkia, mutta missä kaikki suureellinen visuaalisuus, missä näkemys? Miksi en vaivu ekstaasiin?

-Olet sinä vaativa asiakas noin harvakseltaan keikoilla käyväksi.

-Äläs nyt. Yleensä konsertissa käydessäni viimeistään kolmannen biisin kohdalla alan miettiä, että milloin pääsen kotiin. Nyt en miettinyt sitä kertaakaan. Ja sitten se ekstaasi yks kaks alkoi! Yllättäen se tapahtui Floydin kuluneimman biisin, Another brick in the wallin, kohdalla.

-Niin?

-Lavalle marssi parikymmentä Guantamon vangeiksi puettua hahmoa. Biisin huippukohdassa he repivät haalarinsa ja huppunsa ja niiden alta paljastui suomalaisia lapsia, joiden paidoissa luki RESIST. Upeasti lapset esittivät Brickin koreografiaa. Pyyhin salaa kyyneltä silmänurkastani.

-Oho.

-Sen jälkeen loppukeikka oli silkkaa iloa ja juhlaa silmälle ja korvalle. Animalsia, Moonia ja kaksi uuden levyn biisiä. En ole ikinä nähnyt enkä varmasti tule enää ikinä näkemään sellaista showta kuin tässä. Vakavaa showta. Battersean voimalaitos, lentävä sika ja kuu, laserit ja prisma, uskomaton värimaailma. Avoin poliittisuus, paatoksellisuus ja viha. Huh.

-Saarnaava vanha vihainen mies.

-Roger Waters on vanha ja vihainen ja saarnaava. Täysin syystä. Livenä hänestä huokui kuitenkin suunnaton lempeys. Sellainen, joka ei äänilevyltä eikä historiikeista välity. Olin hämmentynyt.

-Trump sai kuitenkin kuulla kunniansa.

-Sai. Kaikesta kuvastosta ja saarnaamisesta ilmeni kuitenkin se, että tärkeintä ei ole viha. Tärkeintä on vastarinta ja muutos. Ja rakkaus.

-Selvä. Olet ilmiselvästi vaikuttunut, vaikka olet jo aikamies. Muukaan yleisö ei tainnut olla ihan nuorta?

-Ei. Keski-ikä oli varmasti reilusti yli 40. Puoliajalla venyteltiin niveliä, jotkut hieroivat toistensa niskoja.

-Eikö nuorisoa ollut paikalla ollenkaan?

-Yhden näin. Edessäni istui pitkätukkainen, parikymppisen näköinen nuori mies. Hän istui hievahtamatta paikallaan koko keikan, ei kertaakaan räplännyt puhelintaan, ei ottanut ensimmäistäkään valokuvaa, ei lähetellyt kavereilleen viestejä. Hän keskittyi musiikkiin ja esitykseen täydellisesti. Nuorisomme parhaimmistoa selkeästi.

-Eipä tuollaisilla lipunhinnoilla voi nuoriso keikoilla käydä. Äveriäiden hommia tuommoiset juhlat.

-Onneksi meillä on kirjastoalalla kovat palkat. En tosin ole vielä maksanut lippua. Elän toivossa, että serkkupoika unohtaa laskuttaa sen.

-No niin. Oli miten oli ja kävi miten kävi, niin olen iloinen, että kerrankin poistuit kotoasi. Teit jotain muuta kuin vehtasit niiden iänikuisten äänilevyjesi kanssa.

-Varmasti tältä Watersin kiertueelta ilmestyy levy. Viiden lp:n boksi, vähintään! Ja dvd! Pakko ostaa ne kaikki, ihan kaikki!

-Arvasin.

Äänilevyistä ja niiden kulumisesta

Olen somesta lukenut, että vinyylilevyt menevät pilalle, jos niihin ei vaihda heti uutuuttaan pehmustettua sisäpussia, jos niitä ei säilytä suojamuoveissa ja jos niitä kuuntelee halvoilla vehkeillä. Ja jos ei näin tee, niin ei arvosta levyjään. Ja että halvoilla vehkeillä soittavat eivät osaa käsitellä levyjään.

Rupesin miettimään ensimmäistä ostamaani äänilevyä. Rainbown Straight between the eyesia. Se ei ollut ensimmäinen ostamani musiikkiäänite, mutta ensimmäinen vinyylilevy se oli. Ostin sen keväällä -85. Minulla ei ollut levysoitinta. Olin kuitenkin viimein saanut säästettyä rahaa ja tiesin sellaisen kohta ostavani. Kun muutamaa viikkoa myöhemmin panin Rainbown ensimmäistä kertaa soimaan upouuteen soittimeeni, oli tunnelma autuas. Death alley driverin alun polttomoottorimainen kitaramöykkä oli jotain sanoinkuvaamatonta. Nyt minulla on se! Levysoitin!

Kolmannessa biisissä, Bring on the nightissa, neula jäi jumittamaan paikalleen ja muutenkin levy oli Death alley driveria lukuunottamatta ihan paska. En tietenkään voinut myöntää sitä itselleni kuin vasta vuosia myöhemmin. Diggasin sitä hampaat irvessä, en tunnustanut pettymystäni kenellekään.

Karu alku elämäntavalle. Silloin ei ollut somea. En tiennyt, että levy olisi pitänyt jumituksen takia palauttaa ja vaatia kunnollinen yksilö tilalle. Siirsin vain neulaa joka kuuntelukerralla. Se oli ominaisuus, ei vika. ”Laitat sinitaralla muutaman kolikon äänirasian päälle, niin kyllä se siitä sorvaantuu” oli saamani neuvo asian suhteen. En laittanut.

Mutta joo. Tämä Straight between the eyes -lp on ollut minulla yli 33 vuotta. Olen kuunnellut sitä kymmeniä, ehkä jopa satoja kertoja. En siksi, että se olisi ylimaallisen hyvä, vaan siksi, että teininä minulla oli äänilevyjä rajallinen määrä. Silloin niitä ei kertakuuntelun jälkeen jätetty hyllyyn pölyyntymään. Kymmeniä, kenties satoja kertoja on Straight between the eyesia vedetty hyllystä ronskein ottein, se on selvinnyt kuudesta muutosta, sitä on kuunneltu ainakin viidellä erilaisella soittimella, halvoilla ja vähemmän halvoilla. Sen pitäisi siis olla paitsi kuuntelukelvoton, niin myös kansiltaan täysin loppu.

Ei se ole. Ei se uudenveroinen ole, sitä se ei ollut edes ostohetkellä. Mutta VG+ se voisi olla, VG vähintään. Kansissa on pientä kulumaa, jokaisessa kulmassa on hieman osumaa. Takakannesta huomaa, että jossain vaiheessa sitä on pidetty liian tiukassa hyllyssä, tarkka silmä huomaa ulosvetovaurioita. Selkämys on ehjä, vaikka hieman kulunut. Typeryyksissäni olen kirjoittanut nimeni kannen sisälle, mutta sitä en laske virheeksi ja pillunkuvia ei ole kukaan kansiin piirrellyt. Sisäpussin alareunassa on pieni levyn aiheuttama repeämä, muuten se on hyvässä kunnossa. Itse levyssä ei ole yhtään näkyvää naarmua, silmämääräisesti sanoisin sen olevan vähintään EX-. Jostain syystä tuo levyssä heti alkujaan vikana ollut jumiutuminen on nyt korjaantunut. Siinä kohdassa, missä levy jäi aikaisemmin paikalleen, kuuluu nyt vain kolme melko kovaa napsua. Ensimmäistä kertaa kolmeen vuosikymmeneen voin kuunnella tämän levyn ilman, että käyn välillä siirtämässä neulaa. Onkohan minulla säädöt jotenkin pielessä… Noiden kolmen napsun lisäksi ei levyltä kuulu mitään ylimääräisiä ääniä tai rahinoita.

Jos tällainen levy olisi divarissa myytävänä, niin helposti maksaisin siitä toistakymppiä. Jos itse osaisin myydä, niin hintapyyntöni tälle olisi 8-10 euroa. Tosin jos joskus ihan oikeasti rupean levyjäni esimerkiksi kirpputorilla myymään, niin vitosen laariin minä tämän panisin. Kirpputori kun on mielestäni paikka, jossa on tarkoitus päästä tavarasta eroon, ei saada siitä maksimaalista voittoa. Mutta minä olenkin maailman huonoin merkonomi. Tai nykyisellään tietysti tradenomi…

Kaiken edellä kirjoittamani voi tietenkin kumota sillä myös internetistä löytämälläni kommentilla, että kirppareilta levyjään ostava porukka kuvittelee, että vinyylilevy kuulostaa aina hyvältä, kunnosta huolimatta. Ostan toisinaan levyjä kirppareilta, eli en minä tästä asiasta mitään tiedä. Paska mikä paska.

Vaan kummasti on Straight between the eyes parantunut sitten viime kuuleman. Ei tämä ole huono ollenkaan. Stone cold oli hieno biisi alunperinkin, mutta muutenkin tämä kuulostaa nyt hyvältä. Tite squeezessa Blackmorekin soittaa kunnon roots-tatsilla. Oikein hyvä esiaste seuraavan levyn lähes täydellisyyteen hiotulle aikuisrokille. Tätä voisi melkein pitää parempana kokonaisuutena kuin Difficult to curea. Kuulon ja muistin huononemisesta on myös hyötyä. Hyvä levy, en myy.