Honey B & T-Bones – Time was

davNeljännesvuosisata sitten sitten Honey B and (the) T-Bones yritti karistaa bluespeikon harteiltaan, ja teki sellaista aikaansa liikaa sidottua modernia musaa, joka meni minulta yli hilseen. Kymmenen vuotta myöhemmin bändi palasi maanläheisemmän ilmaisumuodon pariin loistavalla Terrifying stories from T-Bone town -albumillaan. Sen jälkeen ilmestynyt Alien blues otti taas mukaansa moderneja elementtejä. Varovaisesti, mutta ehkä biisimateriaalinsa takia epäonnistuen: en saanut Alien bluesista mitään irti. Ajattelin bändin olevan minulle menneen talven lumia.

Pari vuotta sitten innostuin kuitenkin hommaamaan Honey B Familyn albumin. Se osoittautui oikein mainioksi. Siitä, ja työperäisistä syistä innostuneena ostin myös ennen perhealbumia ilmestyneen Time was -lp:n. Onneksi innostuin, sillä Time was viimein onnistui siinä mitä bändi ilmeisesti on yrittänyt Now & eternitystä alkaen. Time was yhdistää bluesperinteen ja modernimman kilkutuksen siten, että sen luulisi miellyttävän niin kehittymiskykyisiä bluesjääriä kuin wannabe-hipstereitäkin. Oikeita hipstereitä ei tietenkään miellytä mikään, mutta hangaroundit ja prospectit eivät mainettaan menetä, vaikka tästä diggaisivat.

Aija Puurtisen laulu soi kauniimmin ja syvemmin kuin koskaan. Esa Kuloniemi soittaa tyylikkäästi, rajusti ja tunteella, tunkematta itseään pääosaan. Albumilla on iso joukko vierailijoita Verneri Pohjolasta lähtien. Moses Kuloniemeä ei voine vierailijana pitää. Moseksen rumpaloima Milo & Moses -albumi Among friends on muuten mukavaa kuunneltavaa, ainakin kaltaiselleni jatsiamatöörille. En ole varma mikä Honey B & T-Bonesin niin sanottu virallinen kokoonpano nykyisin on, vai onko se pelkästään Honey B ja Kuloniemi. Oli mikä oli, niin homma toimii.

Suurin osa levyn materiaalista on Puurtisen säveltämää. Mukana on yksi Kuloniemen biisi ja muutama coveri. Covereista tutuin on Etta Jamesin tutuksi tekemä Tell mama. Nimibiisi on Canned Heatia, Forest in the wateria en tunne ennestään. Coverit eivät sen kummemmin haittaa kuin tuo albumille lisäarvoakaan. Bändin oma materiaali on sen verran vahvaa, että edes Tell mama ei pomppaa kokonaisuudesta mitenkään erityisesti esiin, vaan se on honeybeetetty kauas Ettan versiosta.

Time wasin kansikuva on tyylikäs, hienoin T-Bones-kansi ikinä. Myös kansiteksteihin on panostettu, niissä riittää tutkimista. Kaikin puolin hintansa väärti levy, jonka olen valmis nostamaan Terrifying stories from T-Bone townin rinnalle bändin parhaana teoksena. Ehkä jopa sen ohi. Terrifying stories on toki helpompaa kuunneltavaa, mutta Time wasille on mahdutettu niin paljon kaikkea jännää, roots-fiilistä silti liikaa sotkematta, että sen kuuntelu etenkin kotioloissa on Terrifying storiesin peruskamaa palkitsevampaa. Yli kolmekymmentä vuotta debyyttialbuminsa julkaisemisen jälkeen Honey B & T-Bones on löytänyt itsensä.

Mainokset
Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Kelja – Horjuvan miehen karavaani

horjuvan_miehen_karavaaniTykästyin pari vuotta sitten Keljan, Petri Vannisen, Lauluja pienestä huoneesta -debyyttialbumiin. Lauluja pienestä huoneesta on tyylikästä, syvällistä aikuisten musiikkia, aikuisen laulaja-lauluntekijän tekemänä. Aikuisuus ei enää ole kirosana popmusiikissa. Ei edes vanhuus. Kaukana ovat ajat, jolloin kehenkään yli kolmekymppiseen ei pitänyt luottaa.

Keljan uuden albumin nimi on Horjuvan miehen karavaani. Nimi sopii hyvin debyyttialbumin jatkoksi: Kelja ei uhoa, ei tee itsestään sankaria. Jo albumin nimi kertoo, että kyse on inhimillisestä, herkästä ja parantavasta musiikista. Keljan lauluääni on miellyttävä, artikulointi selkeää. Äänessä on minun korviini myös lievää punk-aikakauden vivahdetta.

Kelja ei ole enää ihan nuori mies, mutta Horjuvan miehen karavaani on nuorekasta aikuisten musiikkia. Vaikka biisien lähtökohta on laulelma, on toteutus rockmainen, jazzmainen, maailmanmusiikkimainen. Viimeisessä biisissä (Senorita) on kantrihenkeä. Tavallaan Horjuvan miehen karavaani on Lauluja pienestä huoneesta osa 2, mutta riittävän erilainen. Haluan korostaa tuoreen albumin rockhenkisyyttä, vaikka se ei raju rocklevy olekaan.

Horjuvan miehen karavaani on nostalgista, mutta ajatonta musiikkia. Eri ikäiset kuulijat luultavasti kuulevat siinä juuri oman nuoruutensa kaikuja. Hyvä esimerkki itselleni heräävistä assosiaatioista on kappale Pieni sydämeni, jossa 70-lukulainen iskelmä keinuu kevyesti liplattavilla uuden aallon laineilla. Oman leimansa musiikille antaa Keljan saksofoni, Sami Nissisen mariachimainen trumpetti sekä Sampo Kinnusen komeat ja välillä rajut kitarasoolot. Levyltä löytyy muuten myös bassosoolo, mutta se ei haittaa. Keljan musiikki on elämäniloista, albumilta on hetkellisistä melankolisuuksistaan huolimatta unohtunut suru lähes kokonaan pois. Se on nykyisin harvinaista ja yllättävää, jopa hämmentävää. Kannen surullisen hahmon ritarillakin on peitsi tanassa.

Moitteita annan cd:n paketoinnille. Vaikka kansikuva on hieno, on kansilärpäke karu. Se aiheuttaa vain piraattifiilistä. Kun lisäksi Biisien Nimet On Kirjoitettu Vastoin Suomen Kielioppisääntöjä, niin kaltaistani vaativaa kansitekstien tutkijaa ei naurata. Suomessa ei kirjoiteta laulujen nimiä samoin kuin Amerikassa.

Musiikki Horjuvan miehen karavaanilla on kuitenkin ensiluokkaista, ja sen soundit ovat komeat. Soittimet erottuvat toisistaan, nyanssia löytyy, eikä äänenpaine käy korviin. Huomaan toistavani itseäni, käyttäväni samoja termejä kuin debyyttialbumista kirjoittaessani. Mutta pakko on albumin soittoa ja soundeja nytkin kehua. Ammattimiehet ovat ammattimiehiä, vaikka olisivat amatöörejä.

Horjuvan miehen karavaani on varmasti kuuntelua kestävä albumi. Se on kohottavaa ja jaloa hyvän olon musiikkia. En usko kenenkään pahoittavan Horjuvan miehen karavaanista mieltään. Kuuntele vaikka Jollain, jossain, jos et usko. Sen reippaudessa Keljan toiveikkuus ja lievä melankolisuus tiivistää albumin olemuksen.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 24

mdeKävin Helsingissä. Kävin, vaikka yleensä en käy missään. Paitsi töissä. Ja lapsieni kanssa Savonlinnassa elokuvissa. Kävin Kirjastolehden toimituskunnan kokouksessa. Se oli minulle kova juttu. Luultavasti muut kokouksen osallistujat eivät arvanneet miten kova. Istuin kokouksessa silmät pyöreinä. Miten minä täällä olen? Kaikkien näiden asiantuntijoiden keskellä? Kunnes tajusin, että asiantuntija minäkin olen. Minulla on yli neljännesvuosisadan kokemus kirjastotyöstä. Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.

Viisitoista vuotta sitten olin epätoivoinen. Ikää oli, mutta en saanut vakituista työpaikkaa. Pätkä siellä, pätkä tuolla. Sitä samaa vuodesta toiseen. ”Tää nyt on tällaista” oli paras selitys jonka sain, kun kyselin miksi minua ei vakinaisteta. Työkokemusta oli, olin päteväksi kouluttautunut. Olen työskennellyt useammassa kirjastossa kuin luultavasti kukaan muu tässä maassa. Silti pyydettiin tekemään itsetutkiskelua, että mikä minussa on vikana, kun en saa vakituista työtä. Se löi itsetuntoni täysin maahan. En ole vieläkään antanut sitä kommenttia anteeksi.

Mutta ajat, ajat ne a-muuttuvat. Jos joku olisi silloin sanonut, että 15 vuoden kuluttua olen ollut kolmetoista vuotta työsuhteessa Imatran kaupungilla, ylennyt kirjastonhoitajaksi ja muutosagentiksi, opiskellut museoalan perustutkinnon, valmistunut Turun ammattikorkeakoulusta. Ja että minut on valittu Kirjastolehden avustajaksi. En olisi uskonut. Mutta niin vain kävi. Tämä kannattaa muistaa: yli neljäkymppistäkin voi onnistaa.

Toki viiteentoista vuoteen on mahtunut myös ikäviä asioita. Yritän edelleen niistä toipua. Mukavia asioita on kuitenkin paljon.

Kerkesin sentään eilen kahdessa levykaupassa käymään, vaikka aikataulu oli tiukka. Ostin tosin vain kaksi lp:tä. Jaco Pastoriuksen, ja formaattipäivityksenä Pink Floydin Division bellin. Ei enää nappaa levykaupat. Kokoelmani on niin kattava, että se kaipaa lähinnä täsmäostoksia. Heräteostosten aika on ohi. En enää viihdy levykaupoissa. En viihdy, koska:

1) Lp-laarit on tungettu niin täyteen tavaraa, että levyjä ei pysty selaamaan. Ei kertakaikkiaan pysty. Jokainen levy on nostettava erikseen näkyviin, jos haluaa tietää mitä kaikkea laareissa on. Ei näin. Ei. Tilaa pitää olla. Ilmavuutta, rentoutta. Ihan samalla tavalla kuin kirjaston hyllyissä pitää olla tilaa, avaruutta. Se on asiakkaalle paitsi helpompaa, niin myös myyvempää.

2) Levykauppojen myyjät ovat liian nuoria. Eivät osaa sanoa päivää. Eivät keskustele asiakkaan kanssa. Eivät hivele asiakkaan ostamia levyjä, eivät näytä siltä kuin heidän olisi vaikea luopua myymistään levyistä. Eivät valista ostajaa. Ne ovat kuin Lidlin kassa, että ”ihan sama mitä tässä myydään, pääasia että rahaa tulee”. Lidlin kassalla tosin ollaan ystävällisiä. Fennica on vissiin viimeinen aito, oikea levykauppa. Sellainen, jossa asiakas kuulee tärkeitä faktoja ostamastaan levystä, ja jossa saatetaan ihan rehellisesti vittuilla, jos asiakas sanoo jotain hölmöä. Ja jossa kuulee suositteluja, joiden ansiosta tulee ostettua lisää levyjä. Levykauppojen myyjät eivät enää ole sellaisia persoonia, joita kunnioitetaan, pelätään, uskotaan. Ja joista tulee kavereita.

Skarpatkaa! Skarpatkaa, te nuoret levykauppiaat! Sanokaa päivää. Kysykää mitä asiakas etsii. Suositelkaa. Haastakaa asiakas. Vaikka lämminhenkisellä vittuilulla, jos ei muuten. Meitä vanhoja ukkoja pitää kohdella asiallisesti, mutta ei meitä pelätä tarvitse. Olemme tottuneet siihen, että levykaupoissa mulkoillaan, naljaillaan ja arvostellaan ostoksia. Älkää olko niin saatanan hajuttomia ja mauttomia. Ja jos teillä on nettikauppa, niin vastatkaa sähköposteihin. Jooko?

Kategoria(t): Huuhaa, Kirjasto | Kommentoi

Maija Joutjärvi – Jo’ Buddyn laulumaat

mdeLuin kauan odottamani Maija Joutjärven Jo’ Buddyn laulumaat -kirjan. Se on hyvä. On, vaikka sen käteeni saatuani tunsin pettymystä. Oletin sen olevan laajempi, oletin siinä olevan komeampia matkakuvia, oletin niitä olevan enemmän. Oletin kirjan kertovan kaikista Jo’ Buddyn Amerikkaan tekemistä reissuista, ei vain tästä yhdestä.

Tarina on kuitenkin hyvä. Uskoakseni se on Jo’ Buddyn, Jussi Raulamon, näköinen. Olen muutamaan kertaan päässyt Raulamon juttusille. Hän jaksaa olla faneilleen ystävällinen, ei hätistele meitä pois. Ensimmäisen kerran näin Jo’ Buddyn Savonlinnassa joskus 15 vuotta sitten. Iskeydyin juttusille. Hänen tarinansa olivat lähes uskomattomia. Kun kehuin Son Housea, hän kertoi soittaneensa Son Housen slideputkella. Kun hehkutin Buddy Guyta, hän kertoi soittaneensa Buddy Guyn omistamalla klubilla. Ja niin edelleen. Kun vuosi-pari myöhemmin menin uudestaan Jo’ Buddyn keikalle, tällä kertaa pubiin Parikkalaan, huikkasi artisti heti ovesta sisään astuessaan ja minut nähdessään, että ”arvasin, että täällä on ainakin yksi fani paikalla”. Olin melkoisen otettu siitä, että hän heti muisti kerran hätäisesti tapaamansa fanipojan.

Niin joo, se kirja. Kirja siis perustuu kirjailija Joutjärven, valokuvaaja Juha Tanhuan ja muusikko Jo’ Buddyn yhdessä tekemään Amerikan matkaan. Joutjärvi on ottanut aiheeseensa onnistuneesti henkilökohtaisen näkökulman. Hän ei peittele matkan vastoinkäymisiä, eikä niitä ongelmia, joita Jo’ Buddyn jääräpäisyys lähipiirissä aiheuttaa. Artistin kaikilla elämänalueillaan noudattama tinkimättömyys ei välttämättä ole hänen lähimmäisilleen ja työtovereilleen helppoa.

Joutjärven kertoma tarina on hyvä, Jo’ Buddyn näköinen. Kirja on kuin Jo’ Buddyn ideologia musiikkinsa suhteen: jos tarina etenee liian ennalta-arvattavasti, niin rahat takaisin. Jo’ Buddyn musiikki tosin on siinä mielessä ennalta-arvattavaa, että se on aina hyvää.

En kuitenkaan voi pelkästään kehua kirjaa. Voi kun siihen olisi käytetty enemmän aikaa. Voi kun sillä olisi ollut oikea kustantaja, joka olisi panostanut kirjan ulkoasuun. Voi kun sillä olisi ollut ammattitaitoinen kustannustoimittaja, joka olisi patistanut kirjoittamaan tarinan muutamaan kertaan uudestaan, tekemään siitä laajemman ja silti tiukemman. Nyt kirja on hätäinen ja pintapuolinen. Hätäisyys, pintapuolisuus ja juostenkustun tehdyn leima vaivaa nykyisin liian monia kirjoja. Jopa niitä perinteisten, isojen kustantajien tekemiä. Ymmärrän, että pitää tehdä halvalla, koska kukaan ei kirjoja osta, mutta harmittaa silti.

Jo’ Buddyn laulumaat on tämmöisenäänkin ok. Se on poikkeuksellisen mielenkiintoinen musiikkikirja nykyisen musiikkirjatulvan keskellä, mutta pienellä puristuksella se olisi ollut vielä enemmän päähenkilönsä arvoinen.

Jo’ Buddy ansaitsee ihan oikean elämäkerran. Ansaitsisi sen jo nyt, mutta vielä ei ole sen aika. Jo’ Buddy on vasta pääsemässä täyteen loistoonsa, uransa huipulle. Jos ja kun hänen koko tarinansa joksus muutaman vuosikymmenen päästä kirjoitetaan, niin kirjan pitää olla pitkä ja paksu. Siinä pitää olla hienoja valokuvia ja sen mukana pitää tulla cd-boksillinen aiemmin julkaisematonta Jo’ Buddyn musiikkia. Aiemmin julkaisematonta siksi, koska ennen elämäkerran julkaisua tavoitteenani on hankkia kaikki ne äänilevyt, joilla Jo’ Buddy esiintyy. Toivottavasti olen muutaman vuosikymmenen kuluttua vielä kirjaa lukemassa.

Jo’ Buddy on muuten luvannut tehdä tänä vuonna kolme levyä. Vasta yksi niistä on ilmestynyt. Odotan innolla.

Kategoria(t): Kirjasto, Kuuntelemista, Lukemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 79. istunto

mde-Hei Mika.

-Hei.

-Mitä ihmettä sinä nyt olet mennyt tekemään?

-Häh?

-Olet niitannut musaosastosi kattoon kymmenittäin äänilevyjä.

-Niin, nuo singlet. Mitä niistä?

-Sinä, joka aina olet pahoittanut mielesi, kun joku käyttää äänilevyjä sisustuselementtinä, esimerkiksi kulhoina. Sinä olet tehnyt äänilevyistäsi sisustuselementin.

-Tämä on aivan eri asia kuin kulhot. En tuhoa levyjä. Katossani olevat levyt ovat täysin kuuntelukelpoisia.

-Melkoinen vaiva noiden kuuntelemisessa. Tarvitset portaat ja jonkun irrotustyökalun, jos haluat katossasi olevan levyn kuunnella. Luultavasti vielä kaadut niiden portaiden kanssa, ja joudut sairaslomalle.

-En minä niin idiootti ole, että kiinnittäisin kattoon sellaisia singlejä joita kuuntelen.

-Eli olet niitannut kattoosi huonoja levyjä?

-Niin.

-Olet aina väittänyt, että sinulla ei ole huonoja levyjä.

-No eivät ne varsinaisesti huonoja ole. En vain pidä niistä.

-Olet ostanut levyjä, joista et pidä?

-En ole ostanut. Rauman Ari lähettelee kaupanpäällisiksi kaikenlaista kivaa, kun ostan häneltä sinkkuja.

-Kaikenlaista kivaa?

-Niin.

-Katossasi olevat levyt ovat kivoja?

-Äänilevyt ovat aina kivoja, vaikka niitä ei kuuntelisikaan.

-Äänilevyjen idea on kuitenkin siinä, että niitä kuunnellaan.

-Mukava niitä on katsellakin. Musta vinyyli on kaunis ja etiketit taidetta. Ja kannet.

-Tässä on ilmeisesti vähän sama juttu kuin siinä, että ostelet kirjoja, joita et lue?

-Enkä ostele. Ostelen kirjoja, jotka luen sitten joskus.

-Milloin tämä joskus on?

-Joskus.

-Joskus?

-Kunhan pääsen eläkkeelle tai saan potkut tai on muuten vaan energiaa ja aikaa.

-Energiaa sinulla ei ole ikinä. Olet nyt vuorokauden maannut sohvalla ja katsellut kattoon.

-Minulla alkoi loma.

-Aiot viettää lomasi makaamalla sohvalla ja tuijottamalla kattoon?

-Jep.

-Kai sinä tajuat, että se on sairasta?

-Eikä ole. Se on harrastus. Se on mindfulnessia ja terapiaa. Itsensätutkiskelua. Taide-elämys.

-Sohvalla makaaminen on mielestäsi harrastus?

-Minulla on rikas henkinen elämä.

-Hah. Henkinen elämäsi on sitä, että ajattelet mitä äänilevyjä ostat seuraavaksi.

-Siinä riittää ajattelemista.

-Mika. Sinä täytät ensi vuonna viisikymmentä. Onko äänilevyjen kiinnittäminen kattoon mielestäsi viisikymppisen aikamiehen hommaa?

-Kaappikellontekokurssilleko tästä on mentävä, häh? Sanotaanko jossain, että viisikymppisen pitää ruveta aikuiseksi? Että ei saa enää vehdata äänilevyjen kanssa?

-Ostaisit vaikka moottoripyörän. Matkustelisit. Kävisit teatterissa.

-Hmm. Moottoripyörällä olisi kyllä helppo käydä levykaupassa.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Toivo Susi #74100 – Nilviäinen

davToivo Susi bändeineen on tehnyt kovan rokkilevyn. Jostain syystä minulla oli Suden edellisen julkaisun, Yölaulun, perusteella sellainen mielikuva, että Sudella on polte Radio Suomen prime timeen. Sinne iskelmän ja kaikkein tutuimpien suomirock-klassikoiden väliin. On ilo olla väärässä. Olen usein iloinen. Nilviäinen ei Radio Suomen aamupäivässä soi.

Nilviäinen on kova rokkilevy, mutta se ei ole miljoonaan kertaan kuultua boogiejunttausta. Ei, vaikka aloitusbiisissä on blues. Se ei ole klassisen suomirockin toistoa, vaikka siinä kuuluu kultainen 80-luku. Se ei ole 90-luvun indieräminän uusintaa, vaikka siinä on samaa armottomuutta kuin uransa huippua lähestyneissä CMX:ssä ja YUP:ssa. Nilviäinen on rajuudestaan huolimatta melodista ja kaunista. Esimerkiksi Koneen kertosäkeen liikuttavan upea melodia nostaa karvat pystyyn. Se resonoi jossain siinä alitajunnan kohdassa, jossa takoo ajatus kadotetusta nuoruudesta.

Biiseiltään Nilviäinen on tasaisen hyvä. Manifesti, Kone ja Hyvästi maailma nousevat ehkä komeimmiksi tekeleiksi, mutta niin myös Kuilu 1430 saarnaavuudessa, ja Enkeli. Ja ne muut. Yölauluun verrattuna Susi on nyt tekstillisesti enemmän epätoivoinen kuin toiveikas. Ihmisen lyhytnäköisyys ja itsekkyys yhdistettynä rakkauden puutteeseen lienee lyriikoiden kantava teema. Tai ehkä vain haluan kuulla ne siten. Ei näin vahvaan ja vaikuttavaan musiikkiin naminami-tekstit sovi.

Niliväisessä ei ole mitään harrastelijamaista. Se on vakavasti itseensä suhtautuvien ammattitaitoisten muusikoiden taidonnäyte. Se on omaperäistä, modernia, ketään kumartelematonta rockmusiikkia, jossa kuuluu osaaminen. Osaaminen ja juuret. Vaikutteet kuuluvat juuri sillä tavalla hienosti, että tutunkuuloisia elementtejä on, mutta en pysty niiden lähdettä paikallistamaan. Toivo Susi on vahva ja vakuuttava laulaja, hänen äänessään on voimaa. Vahva ja voimakas ovat sopivat adjektiivit kuvaamaan bändiä ja Nilviäistä muutenkin.

Albumin soundit ovat komeat. Kirkkaat ja erottelevat, jykevät. Petteri Tikkasen kansitaide on onnistunutta, digipack julisteineen erittäin tyylikäs ja musiikille lisäarvoa tuova: näin pitää musiikki pakata, jos sitä halutaan myös esineenä myydä. Nilviäisellä on kaikki kohdallaan, musiikki, sanat ja ulkoasu.

Jopa tulinkin Nilviäisestä hyvälle mielelle, vaikka se ei ole iloinen levy. On hienoa kuunnella bändiä, joka on voimainsa tunnossa, joka tietää hallitsevansa homman. Toivo Susi #74100 on ja tietää, eikä sitä peittele.

2019 on kova kotimaisen musiikin vuosi. Nilviäinen on jo neljäs tai viides mahdollinen vuoden albumi. Tähän mennessä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Hullu Ruusu – Rehab

davPitkään sain odotella Hullu Ruusun Rehabin lp-version ilmestymistä. Hullu Ruusun kaltainen marginaalisempi orkesteri ei ole prioriteettilistan kärjessä, kun vinyylilevyjä prässätään. No, oma moka. Olisin voinut ostaa laserlevyn, se on ihan hyvä formaatti. Tai olisin voinut kuunnella suoratoistosta, silkkaa tyhmyyttä nykyaikana on äänilevyjä ostaa. Vaan tyhmyys on miellyttävämpi ominaisuus kuin liika viisaus.

Hullu Ruusun debyyttialbumi oli ihastuttavan naivistista ja ajatonta, melankoliseen makuuni iskevää päällisin puolin pehmeää popmusiikkia. Se on osa tämän vuosikymmenen huimaa, omaehtoista ja persoonallista nuorta, mutta myös meihin vanhoihin iskevää suomirokkia, jota edustavat esimerkiksi Mara Balls, Jukka Nousiainen ja Lasten Hautausmaa. Lapseni, tämän ja seuraavan vuosikymmenen teinit, voisivat halutessaan elää yhtä innovatiivista suomirock-aikaa kuin minä 80-luvulla ja siskoni 70-luvulla. Mutta eivät teinit tajua. En minäkään 80-luvulla ymmärtänyt olevani ajan musiikin suhteen jonkin suuren äärellä. 80-luvulla oli kuitenkin helppo tutustua aikansa musiikkiin, koska tiedotusvälineiden rajallisen määrän takia sitä väistämättä kuuli. Tämän päivän teinit eivät median pirstaloitumisen takia väkisin altistu Hullu Ruusulle, Jukka Nousiaiselle, Mara Ballsille tai Lasten Hautausmaalle. Niiden pariin on haluttava ja hakeuduttava.

Rehab ei ole helppo albumi. Se ei etenkään lyriikoiltaan ole pelkkää hyvän mielen musaa. Vaikka Rehabin tunnelma on debyyttialbumin tavoin herkkä ja eskapistinen, ja vaikka sen maailmaan on helppo uppoutua pakoon nykymaailmaa, on se myös ahistavan raadollinen. Ristiriita musiikin ja tekstien välillä on oleellinen osa Hullu Ruusun viehätystä.

Rehab on monipuolinen, jopa sekava. Sen tunnelmat vaihtuvat herkästä tunnelmoinnista (Cherokee, Kaunotar vai hirviö) kantri-iskelmään (Yö on suojasi, neilyoungmainen Kun heräät aamulla) ja 70-lukulaisen suomirokin boogiehenkiseen junnaamiseen (Utsjoki), modernihkoon jytkeeseen (Ratojen cowboy), ahdistavaan bluegrasshumppaan (Salkoruusu) ja silkkaan kasaripoppiin (Lintu). Albumin tunnelmat tiivistyvät nimibiisissä, pelottavassa rakkauslaulussa: ”Pimeä puolesi pelottaa, kun en suostu tanssimaan pillisi mukaan, ja vaikka uhkaat puhkoa silmäni, niin ilman sinua olisinko koskaan oikeastaan niitä avannutkaan”. Rehab on skitsofreeninen teos. Herkkä, lämmin ja uhkaava. Silti se pysyy kasassa.

Rehabilta puuttuu se yllätysmomentti, joka debyyttialbumilla oli. Rehab on jatko-osa, ehjää ei ole korjattu. Musiikin lapsenomaisuus tuo tietenkin mieleen Noitalinna Huraan. Noitalinna Huraa! on yksi kaikkien aikojen suosikkiorkestereistani, ja olen ehkä liian kiinni siinä, koska kuulen sen vaikutteita milloin missäkin. Hullu Ruusussa ne ovat kuitenkin ilmeisiä. Hullu Ruusu on Noitalinna Huraan tavoin tehnyt rajoitteistaan vahvuuden: kumpikaan Hullu Ruusun laulajista, Merita Berg ja Antti Hermaja, ei ole perinteisesti ajatellen erityisen hyvä, mutta herkkyys korvaa sen mikä teknisessä taidossa puuttuu. Soitannollisesti bändi on korkeatasoinen, pasuuna tuo levylle omaperäisen lisänsä.

En ole tekstipainotteinen musiikinkuuntelija. Musa musana, runot runoina. Rehabia ei kuitenkaan kannata kuunnella pelkkänä musiikkina. Jää muuten bändistä jotain oleellista ymmärtämättä. En tiedä onko Hullu Ruusu iskelmää vai rokkia vai mitä se on, mutta hyvä se on. Hyvä ja omaperäinen. Tämä vuosikymmen on ollut kotimaisessa populaarimusiikissa loistava, ja Hullu Ruusu on osa tätä loistavuutta.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti