Anonyymit addiktit, 118. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Miten vuorotteluvapaasi etenee?

-Huonosti. Puolimatkan krouvi on jo ohitettu.

-Ajattele positiivisesti, sinulla on vielä enemmän kuin kolmen kesäloman verran vapaata jäljellä.

-En osaa ajatella positiivisesti.

-Niin joo, tosiaan. Joko olet alkanut kirjoittaa sitä kirjaa negatiivisesta ajattelusta voimavarana, josta olet jo vuosia puhunut?

-Ei siitä kuitenkaan mitään tule.

-Ei tietenkään. Oletko levyjä ostellut?

-En. En pysty.

-Miksi et?

-Vuorotteluvapaakorvaus on niin naurettavan pieni. Jos yhtään osaisin matematiikkaa, en olisi vapaalle jäänyt. Vaan onneksi en osaa. Tauko töistä on tarpeen.

-Etkö tosiaan ole ostanut levyjä, rahapulastasi huolimatta?

-Niin no. Noita ennakkotilauksia on postista tipahdellut. Ennen vapaata tilaamiani. Wigwamia lähinnä.

-Lähinnä?

-No ihan jotain pientä muuta on tullut hankittua. Muutama vain.

-Muutama?

-Vetoan perustuslain viidenteen lisäykseen.

-Kuulostaa pahalta.

-No en oikeasti ole. Vuoromiehestä muutaman, Lappeen levy & kasetista ihan joitain. Sumasta vähäsen. Suman Imatran toimipiste onneksi lopetti, vaikka tahtomattaan, eli sieltäkään en enää aikoihin mitään.

-Eli et paljon mitään?

-En normaaliin verrattuna.

-Mitä sitten olet puuhaillut? Sinulla oli suuria suunnitelmia vapaasi ajalle.

-Lähinnä suunnittelin olevani tekemättä mitään.

-Suunnittelit siivoavasi navetanvintin ja kellarin, päätit opetella soittamaan kitaraa kunnolla, kun on pedaalit ja pelit ja vehkeet. Lupasit opetella uudestaan sellaiseksi himolukijaksi, joka ennen olit.

-Olen minä vinttiä siivoillut. Tai kesäkuussa siivoilin.

-Vinttiä olet siivoillut. Onhan sekin jo jotain. Mitä muuta?

-Levyjä olen kuunnellut.

-No sepä yllätys! Että ihan kuuntelet. Yleensä vain ostat.

-Aloitin järjestelmällisen aakkoskuuntelun.

-Oho!

-Olen jo D-kirjaimessa menossa.

-Miten pitkään olet tätä aakkoskuuntelua suorittanut?

-Kolmisen viikkoa.

-Et voi olla vielä D:ssä asti. Tuolla levymäärälläsi et voi olla päässyt noin pitkälle.

-Olen olen. Kuuntelen aluksi pelkät lp:t. Ja siten, että vain yksi albumi per bändi tai artisti.

-Et silti voi olla vielä D:ssä asti menossa.

-Kyllä voin. Olen nääs järjestellyt levyni kahdeksanportaisen luokitusjärjestelmän mukaan.

-Kahdeksanportainen luokitusjärjestelmä?

-Kyllä. Ensin on ulkomaalainen pop-, rock- ja viihdemusiikki. Toisena kotimainen vastaava. Kolmantena heavy ja metalli. Neljäntenä jazz, viidentenä soulin, gospelin ja bluesin kaltainen musta musiikki. Kuudes porras on klasari, seitsemäs singlet ja kahdeksas cd:t.

-Jaa, no sitten melkein uskon. Mikä sinut ajoi tällaiseen järjestelmällisyyteen?

-Nyt on aikaa. Ja kuuntelemisen valitseminen on välillä vaikeaa, päätin ottaa helppoa. Lisäksi samalla on hyvä tehdä karsintaa levyhyllyssä: voin tarvittaessa poistaa sellaiset levyt, joita en enää ikinä usko kuuntelevani.

-Olet D:ssä menossa. Kuinka monta levyä olet tähän mennessä poistanut.

-En yhtään.

-Et yhtään?

-No en.

-Miksi et?

-Kaikki on hyvää. Olen jo aiemmin karsinut hyllystäni löysät pois, enää ei näköjään tarvitse.

-Meinaat, että et vieläkään laita esimerkiksi Alabaman umpitylsää Roll onia tai Alan Parsons Projectin vielä tylsempää Edgar Allan Poen teksteihin perustuvaa Tales of mystery and imaginationia poistoon?

-No en.

-Miksi et?

-Alabama on kuitenkin kantria ja Tales of mystery and imagination on tavallaan kirjallinen äänilevy. Ja minä olen kirjastonhoitaja.

-Jopa April Winet ja Bostonit jäävät hyllyyn?

-Niiltä olen huonot levyt jo poistanut.

-Sinulla on muun muassa kaksi The Beatlesin TV:stä tuttua 20 golden hits -kokoelmaa.

-Niillä molemmilla on muistoarvoa. Helin kasetille äänittämä 20 golden hits oli se, joka minut lopullisesti herätti Beatlesiin, ja toinen noista levyistä on juuri se Helin vanha. Toisen ostin 50’s divarista, ja 50’s divarista ostetuilla levyillä on aina muistoarvoa.

-Et ole tosissasi.

-Olen aina tosissani.

-Luuletko saavasi aakkoskuuntelun suoritettua vuorotteluvapaasi aikana?

-En.

-Milloin luulet homman olevan ohi?

-Luultavasti vähän ennen kuin pääsen eläkkeelle.

-Eli milloin?

-Ei milloinkaan.

Jantters – Elävien kirjoissa

On oikeastaan aika luonnollista, että Suomen musiikkielämän marginaalissa toimii vahva kantriskene. Kaikista niin sanotuista kaupungeista huolimatta iso osa Suomesta on maaseutua ja metsää, kantria on opittu kuuntelemaan jo Tapio Rautavaaran ajoista lähtien. Suomi on edelleen iskelmäkansaa, ja kantri on Amerikan iskelmää. Siksi se sopii suomalaisten pirtaan. Janttersin tuore debyyttialbumi Elävien kirjoissa on juuri tämän skenen julkaisuja, ja vallan onnistunut sellainen.

Jantters on viime vuonna ensimmäisen suomenkielisen soololevynsä julkaissut laulaja Janne Kaunisto, Jytäjemmareista tuttu basisti Antero Gustafsson, The Boys -historiaa omaava kitaristi Tuomas Metsberg ja rumpali Sami Laakso. Levyllä on myös kovia vierailijoita, muun muassa Markojuhani Rautavaara, Tomi Leino ja tietenkin ja luonnollisesti myös Olli Haavisto.

Suurin osa Elävien kirjoissa -levyn biiseistä on bändin omia, mutta mukana on myös muutama cover. Coverit eivät When the saints go marching iniä lukuunottamatta ole minulle tuttuja, ja sitäkin on käytetty lähinnä vain uuden biisin perustana. Palindromeilla leikittelevä aloitusbiisi Anne lainaani alenna panee miettimään, että huumorimusiikkiako Jantters esittää, mutta ainahan suomirokissa ja -kantrissa on sanoilla leikitty. Hyvä ja menevä biisi. Muutamia biisejä mainitakseni, jo Maaseutumusiikkia vol 3lta tuttu kohottavan melankolinen haikeilu Siunattu hulluus on levyn parhaimmistoa, samoilla fiiliksillä etenevä Taivaanrannan rantaravintola on sitä myös. Seitinohuessa on se pakollinen juomisbiisi, ja hyvä sellainen. Laiskan levollinen ja utuinen. Perse eellä puuhun on nimeään lukuunottamatta selkeä radiohitti-iskelmä, samaa potentiaalia voisi olla päätösbiisissä Suksitaan kuuseen. Ilmiselvintä Radio Suomi -kamaa on kuitenkin kevyin Meksiko-vivahtein maustettu iskelmä Maanantain tango. Covereista onnistunein on Jim Grocen Jykän autopurkaamo, mitään vikaa niissä muissakaan ei tosin ole.

Levyn tunnelma on lämmin ja leppoisa. Reippaudestaan huolimatta tietenkin myös haikea, kyse on kuitenkin kantrista. Suomalaiseen tunne-elämään sopii rivitanssia ja jii-haa! -huudoilla varustettua rivakkaa meinininkiä paremmin genren surumielisempi osasto.

Elävien kirjoissa -levystä huokuu sellainen fiilis, että kivenkovat lauluntekemisen ja soittamisen ammattilaiset tekevät omaa mielimusiikkiaan, tekevät juuri sitä mitä haluavat. Nämä jantterit osaavat hommansa ja kulkevat kovaa vauhtia kohti alan suomalaista kärkeä, jos eivät siellä jo ole.

Nuorisopalatsi – Peura

Nuorisopalatsi kuuluu bändeihin jotka eivät petä. Se on oman tunnistettavan tyylinsä löytänyt, ja vaikka se välillä tekee irtiottoja itselleen ominaisesta kitararokista, ovat sen biisit aina hyviä. Nyt orkesterilta on ilmestynyt uusi albumi Peura, heidän kolmantensa. Siltä löytyy muun muassa biisi Ottakaa mut kyytiin, joka yllättäisi, jos se ei olisi jo ennestään tuttu. Siinä on nimittäin discopoljento. Silti se kuulostaa vain ja ainoastaan Nuorisopalatsilta.

Kun ensimmäistä kertaa kuuntelin Nuorisopalatsia lähes neljä vuotta sitten Sumasta tekemäni sokko-ostoksen ansiosta, tuntui kuin olisin palannut kotiin. Bändin musiikki oli ajoittaisesta synkkyydestään ja vakavuudestaan huolimatta sydämellistä ja lämmintä, hieman nostalgista kovaa rokkia. Se oli kuin lapsuuden kesä, silti nykyaikaa. Etenkin teksteiltään. Tunne ei ole muuttunut. Nuorisopalatsin kaikki julkaisut ovat aiheuttaneet saman fiiliksen, ja sen saman tekee Peura, joka on kenties heidän paras albuminsa.

Bändin laulaja-kitaristi ja useimpien biisien tekijä Kari Smolander on paitsi loistava biisinikkari, myös laulajana erinomainen. Ei hän mikään Caruso ole, mutta nimenomaan hänen hieman harjaantumaton lauluäänensä yhdessä monipuolisen kitarointinsa ohella bändin tunnistettavuutta. Tämä yhtään basisti Mika Remestä ja rumpali JP Rainiota aliarvoimatta: laulaja on meille tasamaan tallaajille kuitenkin se, johon huomio eniten kiinnittyy. Remes on säveltänyt kaksi levyn biiseistä, ilahduttavan melodiset Umpihankeen ja Luopuminen. Lisäksi hän on tekijänä myös discobiisissä.

Olen kirjoittanut Nuorisopalatsista jo useasti. Debyytistä Seitsemäs kuningaskunta, Pyörteestä ja digi-ep:stä Me kaikki muututaan. Periaatteessa Peuran arvosteluksi riittäisi, että ”Nuorisopalatsilta on ilmestynyt uusi levy”, mutta se ei kertoisi kaikkea. Smolander on edelleen nero tekemään iskeviä rokinrenkutuksia, taannoin vertasin jotain hänen biisiään jopa Andy McCoyn kädenjälkeen. Heti albumin avausraita Sivullinen todistaa sanomani. Peuralla on kuitenkin ja onneksi perinteisten Nuorisopalatsi-biisien lisäksi niitä irtiottoja. Esimerkiksi suorastaan heavyriffein junnaava Kone joka kulkee, voimahituri Balladi miesten, hetkittäin jopa Kolmannen Naisen mieleen tuova Syysprinssi, positiivinen pop Talviuni ja tietysti alussa mainitsemani Ottakaa mut kyytiin, joka luonnollisesti vertautuu Juicen Nenästä verta, sielusta kultaa -biisiin. Ehkä tosin vain omassa päässäni.

Liki puolet Peurasta on ”uudenlaista” Nuorisopalatsia. Vaikka bändi on vanha, heidän musiikkinsa kehittyy. Nuorisopalatsi on kasvanut ja muuttunut, menettämättä mitään entisestä itsestään. Homma on entistä paremmin kasassa ja monipuolisuudestaan huolimatta Peura on tasapainoinen, tyytyväisten miesten levy. Tyytyväisten, mutta vakavien, huolestuneiden ja melankolisten miesten. Peurassa on lämpöä läpi kyynelten.

Nuorisopalatsin muusikot ovat vahvasti keski-ikäisiä. Keski-ikäisyys ei enää vuosikymmeniin ole ollut rock’n’rollisssa kirosana, keski-ikä on uusi alle kolmekymmentä. Se nyt vain on niin, että me keski-ikäiset emme ole menettäneet kiinnostustamme kovaan kitararokkiin iän karttuessa. Olemme eläneet ja hengittäneet sitä lapsesta asti, emme me vanhetessamme rupea huonoa musiikkia kuuntelemaan. Eivätkä soittajat soittamaan.

Kolmisormi Kosonen & Opetuslapset – Matka outoon maahan

Syvää itälää. Sitä Kolmisormi Kosonen & Opetuslapset omien sanojensa mukaan soittaa. Termi periytyy jo kaukaa, soittajien aiemmista bändiviritelmistä. 80-luvulla Parikkala-Rautjärvi -akselilla southern rock oli kova juttu, varmaan muuallakin.

Kolmisormi Kosonen & Opetuslapsien toinen kitaristi Riku Hannonen kertoo bändin historian ulottuvan aina 70-luvulle asti, jolloin kitaristi-laulaja ja biisintekijä Tuomo Kosonen veljensä Pasin ja Ari Sinkkosen kanssa perusti bändin nimeltä Entinen. 80-luvulla mukaan tuli Hannonen basistiksi, myöhemmin hänen tilalleen Jari Silvennoinen. Orkesterin toiminta kuitenkin hiipui vuosikymmenen loppupuolella. 90-luvulla Kosonen ja Hannonen perustivat bändin nimeltä Höyhensaari, ja mukaan tulivat nykyisin Ghost Ship Navigatorsista tutut Timo Sorsa ja Jope Kontiokorpi, sekä muun muassa Ajospään Hi-Fistä tuttu Mikko Karjalainen. Noihin aikoihin Kososelle sattui työtapaturma, jonka seurauksen hänen otelautakätensä keskisormi loukkaantui pysyvästi. Hän joutui opettelemaan uuden soittotyylin, yhdenlainen Django Reinhardt tai Tony Iommi on siis hän… Mitä vain voi tehdä, jos intoa ja sisua riittää.

Höyhensaari toimi vuoden verran. Kolmisormi Kosonen ja Opetuslapset syntyi hitusen myöhemmin, eli 2020-luvun alussa, Kososen ja Silvennoisen perustamana. Mukaan tuli myös Hannonen, tällä kertaa kitaristiksi, ja rumpaliksi nuorempaa sukupolvea edustava Mika Laukkanen. Bändin ohjelmistossa ja levyllä on uusien biisen lisäksi mukana sekä Entisen että Höyhensaaren tuotantoa.

Kolmisormi Kosonen & Opetuslapsilta on nyt ilmestynyt debyyttialbumi Matka outoon maahan ja se on perinteistä rockmusiikkia. Se on southern rock -diggareiden suomirokkia, se on rankkaa riffirokkia, siinä soi Popedan kulta-aika ja Kolmas Nainen. Bändillä on hallussa tekniikka, tyyli ja perinne. Keski-ikäiset ukot eivät yritä olla trendikkäitä, vaan tuuttaavat menemään sitä ominta musiikkiaan, sitä jota treenikämpillä kautta koko maailman on veivattu jo vähintään viisi vuosikymmentä. Kolmisormi Kosonen opetuslapsineen soittaa kuin juuri minulle täsmäsuunnattua musiikkia, eli koskaan sitä ei tulla Flow-festivaaleille kutsumaan.

Matka outoon maahan on omakustanne, hellyttävän kotikutoinen paketti. ”Enemmän se on demo”, sanoo Hannonen. Levyn on tuottanut Kosonen itse ja selkeästi autotalli-pohjalta mennään. Ulkopuolinen piiskuri olisi bändeille aina paikallaan, mutta hyvältä levy näinkin kuulostaa: perusrokkia on turha liikaa hieroa. Olen laiskuuttani missannut bändin keikat, mutta Hannosen mukaan soitto on nykyisin entistä tiukempaa.

Levyn avaava Outo maa käynnistuu Dr. Feelgood -henkisellä riffillä, ja kertoo sillä heti mistä bändissä on kyse. Eteenpäin, Tää on autiomaa ja Liika tieto on pahasta kuulostavat soittajien melkoisesta keski-iästä huolimatta nuoruutensa hurjia päiviä elävältä Popedalta. Lynyrd Skynyrd soi biiseissä myös, kuten soi kautta koko levyn. Myös selkeitä The Allman Brothers -hetkiä levyltä löytyy, jopa vanha ZZ Top kuuluu. Tuomo Kosonen ei ole Pate Mustajärvi eikä Ronnie Van Zant, voin vain kuvitella miltä levy kuulostaisi, jos olisi.

Levyn sinisimmät biisit ovat hieman liian pitkä Lepakoita kellotapulissa ja jo melko syvälle bluesiin sukeltavat syvän itälän rokit Askel kerrallaan, Pitkä matka parempaan ja synkän ripeä Sattuman silmä. Sen kummemmin bändin musaa ja biisejä on turha analysoida, se on sitä mitä sen pitää olla, kun miehet soittavat sitä musiikkia, joka heiltä lähtee sielusta ja selkärangasta. Minulle tulee musiikista mukava 80-lukulainen fiilis, vaikka bändin vaikutteet ovat selkeästi 70-luvulta.

Matka outoon maahan on sopivaa ja sopivan keskitempoista musiikkia meille jo nuorina nykyisin classic rockiksi kutsutusta kamasta innostuneille keskivartalolihaville keski-ikäisille miehille. Se on kuin kurkistus aikaan, jolloin kaikki vanhakin musiikki oli uutta, Lynyrd Skynyrd ja The Rolling Stones yhtä tuoretta kuin Sielun Veljet ja Peer Günt.

Vaikka puolet levyn biiseistä on vanhaa perua, on bändin tai bändien olemus pysynyt 40 vuotta niin samana, että en osaa sanoa mitkä niistä ovat uusia ja mitkä vanhoja. Mitä sitä turhaan tyyliä muuttamaan, kun homma kerran on aina ollut hallussa. Erikoisuuden tavoittelu ja vaikea musiikki ovat nuorempia varten. Kuulemma soittaminen on nykyään vielä mukavampaa kuin nuorena, koska ei ole mitään menetettävää…

Maaseutumusiikkia vol. III

Maaseutumusiikkia.fi on jo toistakymmentä vuotta pyyteettömästi levittänyt ja levyttänyt enimmäkseen hyvin marginaalissa olevaa provinssikeskeistä musiikkia. ”Enämpi asenne kuin genre – sitä on maaseutumusiikki”, lukee tuoreimman kokoelmalevyn Maaseutumusikkia vol. III:n kannessa. Hyvin sanonta levyä kuvaa, vaikka kaikilla esittäjillä jonkinlainen juuri- tai maaseutumusiikkipohja teoksissaan on. Tämän kolmannen kokoelman kannessa on hieno kuva Yleisradion äänitysautosta ja lippahattupäisestä karvanaamasta kannelta soittamassa. Ilmeisesti kuvan tapahtumassa on kyse samanlaisesta kenttä-äänityksin tallennetusta kansanperinteestä, jota Alan Lomax ja kumppanit taltioivat omilla maillaan aikanaan.

Tykkäsin Maaseutumusiikkia vol. I:stä ja tykkäsin Maaseutumusiikkia vol. II:sta, mutta kolmonen on ykkönen: uskallan väittää Maaseutumusiikkia vol. III:n olevan sarjan tähän mennessä laadukkain kokonaisuus. Aiemmilla levyillä muistelen huumorirenkutuksia olleen enemmän, ja huumori musiikissa ei minua innosta. Kolmoseltakin löytyy niin renkutuksia kuin huumoria, mutta ei häiritsevissä määrin. Kolmonen on tasapainoinen, siinä on laadukkaita biisejä. Aiempiin kokoelmiin verrattuna siltä puuttuvat ne muutamat suuret nimet (Pekka Myllykoski, Suonna Kononen ja Huojuva Lato), jotka jossain määrin jättivät muut tekijät varjoonsa. Nyt voi kuunnellessa keskittyä kappaleisiin, ei kuuluisiin esittäjiin. Kaikki kolme Maaseutumusiikkia-kokoelmaa kuuluvat joka tapauksessa jokaisen vakava- tai vähän vähemmänkin vakavahenkisen marginaalimusadiggarin kokoelmaan.

Maaseutumusiikkkia vol. III alkaa Topi Suuronen & Rodeon Eagles-fiiliksiä mieleen tuovalla kappaleella Lea, muistatko?, sen kevyen rennolla ja silti syvällisellä americanalla. Hirvosen Tästäkin me selvitään on perinteistä viulukantria. Se menee hieman huumorin puolelle, vaikka asia on vakava. Perusrenkutusta edustaa Byman & Hippn Kai sen kestän, jolla on mukana myös Arto Pajukallio. Mika Byman & Kovat Otteet -yhtyeen Syvään etelään-levyyn tykästyin taannoin kovasti.

Hannu Sainion Haapojan rappusilla on maalaisnostalginen, hyvällä tavalla iskelmällinen bluesrock. Janttersin Siunattu hulluus on kohottavan reipas ja silti melankolinen, se tuo stilikastaan huolimatta mieleen jopa Agentsin. Ei tarvinne kertoa kuka stilikkaa soittaa. Bändissä laulaa Janne Kaunisto, jolta ilmestyi viime vuonna mainio soololevy Eilistä vain. Siunattu hulluus -nimi toi mieleeni erinomaisen Blessed Lunacy -orkesterin, jolta on uusi levy tuloillaan. Dortmunder feat. Kari Jonesin Rock-ottein on juuri sitä mitä nimi antaa olettaa, ja olisi kelvannut Juliet Jonesin Sydämellekin. Masa & Iilimarot -orkesterin Pomminpurkajien pikkujoulu on hyvin kulkeva perusboogie.

Suurin yllätys kokoelmalla on virolaisen bluesmuusikko Andres Rootsin mukanaolo. Hyllyyni on päätynyt useita Rootsin levyjä, pidän häntä suuressa arvossa. Roots ei ole mihinkään bluesin genreen jämähtänyt reliikki, vaan aidosti uutta etsivä innovatiivinen muusikko. Andres Roots & Red Mouth feat. Jantso Jokelinin Minor gripesiin on yhdistetty palasia niin monesta pakasta, että en osaa kuvailla mitä musiikkityyliä se edustaa. Kantrilla silattua laulelmallista bluespohjaista taidemusiikkia? Hienoa kamaa joka tapauksessa.

Jyrki Härkösen Every dayssa on sellaista elämänkokemusta ja tyyntä rauhallisuutta, että se tuo mieleeni John & Jason -duon. Erinomainen esitys, levyn parhaimmistoa. Kanadan Matin The tree song menee eksoottisine soittimineen jo hyvinkin syvälle alkukantaiseen juurimusiikkiin, toki sitä modernisoiden. Parhaimmistoa tämäkin. Jouni Lavian Joutsalainen juomalaulu ei komean surumielisen b-osansa takia ole pelkkää viinanjuomisen iloa ylistävää renkutusta, vaan hyvinkin herkkä kappale. Bizzarron ja Jukka Nissisen Jätkien kesken jatkaa samaa onnistunutta linjaa kuin heidän yhteinen pitkäsoittonsa. Kanteletarta ja vanhakantaista heavy rockia yhdistelevä Kimmo Rauhamäki & Painava Sanan Juomalaulu/Avatkame aitoamme on erinomaisen jykevä biisi, ja Rootsin ohella levyn yllättävintä materiaalia.

Artturi Ketola Trion Naiset ja koirat palauttaa levyn laulemallisiin kantrifiiliksiin ja Tuomas Hirvosen Guldstadeniin reippaiseen kantrirokkiin. Guldstadeniin voisi olla Janttersin Siunatun hulluuden ohella levyn radiohitti. Marijätkiä luulin nimensä perusteella jonkinlaiseksi huumehuumoriksi, mutta nimi tuleekin todennäköisesti laulaja Mari Kemppaisesta ja Soratie on mukavan kuuloinen ja onnistunut, hieman amatöörihenkinen kappale. Levyn jo kolmas juomalaulu Alli and the Gatorsin Taas aloin juomaan on perinteistä FME&J -meininkiä.

Maaseutumusiikkia vol 3. on onnistunut, tasapainoinen kokonaisuus. Siitä huokuu koko ajan pieni surumielisyys, iloisissakin kappaleissa. Se sopii, semmoinen fiilis täällä landella on. Aina on ikävä. Ikävä jotain entistä miljöötä, jota ei enää ole tai ikävä jonnekin muualle. Tai tunne, että kohta jotain taas loppuu. Tai mikä pahinta: pelko ettei mitään koskaan tapahdu. Maaseutumusiikista saan itselleni vertaistukea.

Särö

Minun on pitänyt kirjoittaa Säröstä jo pitkään. Tykästyin taannoin kovasti bändin 2014 ilmestyneeseen Nosturi-albumiin, ja etenkin pari vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen Särö on ystävämme -cd-ep:hen. En ole kuitenkaan saanut orkesterista kirjoitusta aikaan, koska olen tyhmä, laiska ja saamaton. Nyt kun Särön rumpali Hemmo Päivärinne on tullut tutuksi loistavasta El Primitivo -duosta, päätin parantaa tapani ja ottaa Särön levyt käsittelyyn.

Särö ei ole yhtään kuin El Primitivo, ei. Särö on ysäri-inidietä. Musiikkia josta vanhempamme ja oikeinsoittajat eivät pidä. Särö ei ole musiikkia kaikille. Särö on musiikkia raa’asta rockista pitäville, Bad Vugumin aikanaan julkaisemiin levyihin ihastuneille, enemmän tunnetta kuin virtuositeettia arvostaville. En yritäkään väittää, että virtuositeetti vesittäisi tunteen, mutta jos pidätte Särön kaltaisesta musiikista, tiedätte mitä tarkoitan. Fiilis määrää, ei tekniikka.

Särön molemmat jukaisut, Särö on ystävämme -ep ja Nosturi-cd, ne ovat mainioita rokkilevyjä. Enemmän pidän ensinmainitusta. Se on pop, siinä on hienoa melodiaa ja perinteistä suomirock-fiilistä. Heti avausbiisi Tuuli on loistava 80-luvun mieleen tuova biisi. Purkka on suorastaan funk, se groovaa kunnolla ja siinä on laulaja-kitaristi Jari Mannisen upeita kitarafillejä. Lasinsirpaleet on Tuulen kaltainen suomirock-klassikko ja levyn päättävä En osaa on onnistunut ysärihenkinen taidepläjäys. Pidän kovasti Mannisen äänestä ja melodiantajusta. Basisti, tunnettu high-end -mies Kari Karlsson, hoitaa hommansa tyylikkäästi ja levyllä on vierailijoina – yllätys yllätys – Aija Puurtinen ja Esa Kuloniemi.

Nosturilla popmeininki on väistynyt kovemman rokin tieltä. Karlssonin basso on vaihtunut Riku Keräsen baritonikitaraan. Ensimmäistä kertaa Nosturia kuunnellessani biisien melodisuus ja popmaisuus jäivät metelöinnin varjoon, mutta myöhemmin tajusin, että ihan sitä samaa Särö on ystävämme -meininkiä siinä on. Se on vain piilotettu kovemman äänen taa. Esimerkiksi Unihiekkaa olisi toisenlaisessa todellisuudessa voinut olla täydellinen radiohitti. Ihan selkeää 80-lukulaista Sielun Veljet-Raine Salo-Keba -meininkiä se on.

Särö on hieno bändi. Se taisi kuitenkin tulla toistakymmentä vuotta liian myöhään. Se olisi hyvin pärjännyt 90-luvulle tultaessa, YUPn, CMXn, Circlen ja Deep Turtlen kaltaisessa musiikkimaailmassa. Nyt 20 vuotta myöhemmin se on jäänyt marginaalin marginaaliin, mutta luultavasti tilanne taas jossain vaiheessa muuttu. Raaka rock’n’roll ei kuole koskaan.

Anonyymit addiktit, 117. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Missä olet piileskellyt? Edellisestä istunnosta on pitkä aika.

-Tässä on ollut kaikenlaista.

-Niinkin kaukana kuin Oulun vertaistuki-istunnoissa on ihmetelty poissaoloasi.

-Hengissä ollaan, terveisiä vaan Karjasiltaan! Lomalla olin, sitten jäin vuorotteluvapaalle.

-Hieno homma. Työpaikkasi on ansainnut vähän pitemmän tauon sinusta.

-Ja minä siitä.

-Sinulla on hienoja tavoitteita vapaasi ajaksi. Olet muun muassa päättänyt pudottaa painoasi lenkkeilemällä sekä ruoka- ja juomavaliota muuttamalla, vähentää radikaalisti sosiaalisessa mediassa roikkumista, lukea enemmän kirjoja ja siivota navetanvintin, jonne olet yli kolmekymmentä vuotta välivarastoinut kaikkea mahdollisesti tarpeellista.

-Kaikkeahan sitä tulee puhuttua.

-Miten on suunnitelma edennyt?

-Oli minulla pari viikkoa somen kaatopaikka Twitter pois mobiililaitteistani, mutta piti Kirjastopäivien takia ottaa se takaisin. Lenkillä olen käynyt, vaikka juhannuksen kahta puolta tuli taukoa. Muutaman kirjan olen lukenut, viimeksi Stephen Kingin uusimman. Se oli kovin kevyt, mutta ihan kiinnostava. Navetanvintiltä olen vienyt toistakymmentä roskasäkillistä kaikenlaista turhaa jätteisiin, ja niin karulta kuin se kuulostaakin, vienyt säkkitolkulla kirjoja paperinkeräykseen.

-No niin, siitä se alkaa. Minkä verran on paino pudonnut?

-Kilon, saatana. Silkkaa vittuilua koko lenkkeily.

-Kannattaisiko vähentää juomista?

-Olen vähentänyt sitä radikaalisti. Juon vain juhlapäivinä.

-Millaisina juhlapäivinä?

-Kuten juhannuksena. Ja keskiviikkona. Ehkä torstaina. Ja maanantaina sekä viikonloppuisin.

-Kai tuo on vitsi?

-Juujuu.

-Nyt kun suuri palkkasi pienenee entisestään vapaasi takia, olet tietysti vähentänyt radikaalisti myös äänilevyjen ostoa?

-Tietysti.

-Olen toista mieltä. Kaikkia kesän ostoksiasi emme kerkiä läpi käymään, mutta otan muutaman esimerkin.

-Onko pakko?

-On. Hommasit 10 lp:n Boss black rockers -sarjan, vaikka et saa oikeaa palkkaa kuin vasta ensi vuonna.

-Sitä ei lasketa, tilasin ja maksoin sen jo keväällä.

-Kävit heti lomasi alussa Popdivari Vuoromiehestä ostamassa kaksi isoa kassillista kaikenlaista kivaa.

-Niitä ei lasketa, ne olivat usean kuukauden aikana kertyneitä varauksia.

-Olet tehnyt Vuoromieheen varauksia senkin jälkeen melkoisen pinon.

-Minkä minä sille voin, että firman markkinointipäällikkö osaa aina vetää mainoksissaan oikeasta narusta.

-Myyjän vika?

-Myyjän vika.

-Ostit ensin The Rolling Stonesin tarpeellisen, mutta tarpeettoman kalliin konserttitaltioinnin, ja heti sen jälkeen toisen paitsi tarpeettoman kalliin, myös tarpeettoman konserttitaltioinnin.

-Ne olivat vahinkoja, tilasin juhlapäivinä.

-Niin aina. Molemmissa Sumissa ja Lappeen levy & kasetissa käyt säännöllisesti.

-Epäsäännöllisesti ehkä.

-Otan yhden esimerkin Sumassa suorittamastasi omituisesta heräteostoksesta.

-Et viitsisi.

-Ostit Stranger things -tv-sarjan kolmannen tuotantokauden soundtrackin.

-Se oli vahinko! Kävin katsomaan tuoreinta kautta ja lähti lapasesta. Sitä paitsi luulin, että se oli ensimmäisen kauden ääniraita. Mutta siinä on hienot kannet.

-Ja hyvä musiikki?

-En minä sitä kuunnellut ole.

-Niinpä. Esimerkki Lappeen firmasta: 22 Pistepirkon ensimmäinen lp.

-Se oli pakko ostaa, en ole aiemmin nähnyt sitä vinyyliformaatissa.

-Ja se oli ihan ilmainen?

-Rahalla siitä selvisi.

-Nyt kun ostit sen isolla rahalla, siitä tulee kohta uusintapainos.

-Se on väistämätöntä, niin käy aina.

-Nyt sinun on pakko himmailla, koska rahantulo vähenee.

-Kyllä. Pakko. Mutta ei ihan vielä.

-Miksi ei?

-Lomareissu tulossa.

-Onko lomareissulla pakko käydä levykaupoissa? Voisit viettää laatuaikaa puolisosi kanssa.

-Levykaupoissa käyminen on laatuaikaa.

-Niin. Sinulle.

-No, yhdessäoloa kuitenkin.

-Lomareissua lukuunottamatta aiot kuitenkin vähentää loppuvuodeksi levyostoksia.

-Kyllä.

-Paitsi?

-No muutama ennakkotilaus on tehtävä. Wigwamii, Purplee, Andy McCoyta, Demolition kakskytkolmee, lisää Wigwamii.

-Mutta niiden lisäksi ei muuta?

-Se riippuu siitä mitä Vuoromiehen toimitusjohtaja päättää Facessaan tyrkyttää.

-Et näe ilmoituksia, jos pidät sometaukoa.

-Siksi en voi pitää sometaukoa.

-Entä jos rahasi loppuvat?

-Kun poikani oli noin neljä- tai viisivuotias, hän kenties tulevana taloustieteilijänä sanoi minulle näin: ”Siulta menee kaikki rahat näihin levyihin. Mie tiien miten ei menis. Sie voisit tilata niitä, sitten ei tartteis maksaa.”

-Ja tätä ohjetta aiot taas totetuttaa.

-Kyllä. Tilata ja varata.

Ghost Ship Navigatorsin ylösnousemus

Kuva: Venla Kähkönen

Ghost Ship Navigatorsin ensimmäinen levy Introduction to autumn decaying and sonic depression -ep ilmestyi vuonna 2013.Täyspitkän levyn, Cabinet of curiosityn, piti ilmestyä saman vuoden syksyllä, mutta kitaristilla ja laulajalla menivät sukset ristiin, eikä virallista julkaisua koskaan tullut. Bändi kuoli ja kuopattiin. Laulaja Pete Askola valotti bändin henkilökemiaa muutama vuosi myöhemmin Scumin postuumista levystä kirjoittamassani blogimerkinnässä.

Nyt Ghost Ship Navigators on kuitenkin noussut kuolleista, hieman uudistuneella kokoonpanolla. Pete laulaa, Timo Sorsa kitaroi edelleen ja on ottanut Tomi Pitkäjärven paikan säveltäjänä. Basisti ja rumpali ovat edelleen Kare Kosonen ja Jope Kontiokorpi. Uutena soittajana mukaan on tullut viulisti ja kitaristi Sari Simmelvuo. Bändi kokoontui treenaamaan viimevuotista Uukuniemen Biisonirockia varten, innostui meidän fanien iloksi jatkamaan, ja ennen kaikkea tekemään myös uusia biisejä.

Olen huono keikoillakävijä, mutta Ghost Ship Navigatorsin keikalle olen vaivautunut useammankin kerran. Viimeksi viime viikonloppuna, eli näin uuden kokoonpanon ensimmäistä kertaa lavalla. Kävin tosin lapsieni kanssa kuuntelemassa etukäteen yhdet treenit, joten tiesin mitä tuleman pitää. Homma toimii hyvin. Musa on enemmän jykevää hissuttelua kuin aikaisempaa jytäpaahtoa. Koko bändi toimii, mutta aina jaksan hehkuttaa Artimus Pyleltä näyttävää Kontiokorpea, jonka pehmeän groove rumpalointi yhdessä basistin kanssa antaa musiikille juuri sellaisen pohjan ja grooven, jota kaikissa kunnon bändeissä on. Se on nimenomaan roll, ei niinkään rock. Ghost Ship Navigators puhaltaa selvästi yhteen hiileen nyt.

Olen saanut kuulla bändin uusia biisejä paitsi keikalla, myös demoilta. Ne ovat ehdottomasti ylösnousemuksen ja levyttämisen arvoisia. Ne eivät ole samanlaisia kuin aiemmat, mutta täysin Ghost Ship Navigatorsin kuuloisia. Pete on monipuolinen ITE-taiteilija, ja hän on väsännyt ja väsäämässä äärimmäisen epävirallista ja äärimmäisen rajoitettua itsetekemillään uniikeilla kansilla varustettua kokoelmalevyä, joka koostuu Cabinet of curiositysta ja kahdesta ekan ep:n biisistä. Levyä ei tule saamaan mistään muualta kuin Peteltä itseltään. Häneltäkin vain nätisti pyytäen ja hyvillä perusteilla, jos sittenkään…

Koska olen kirjoittanut kokoelman biiseistä jo aiemmin, en käy niitä sen kummemmin läpi. Lukekaa alun linkkien takaa löytyvät jorinat, jos mielenkiintoa löytyy. Ghost Ship Navigators on juuri sopivaa musiikkia meille suurten levykokoelmien omistajille, kuten sanonta kuuluu. ”Psykedeelistä folkrokkia lievillä proge- ja bluesvaikutteilla”, sanoo Pete. Bändin musiikissa kuuluu monenlaista vaikutetta, aina jug bandeistä stoneriin, hippihommista garageen ja The Stoogesiin, Black Sabbathista Bo Hanssoniin. Uuden kokoonpanon biisit ovat akustishenkisiä, folkkia, itämaisuutta ja slaavilaista kaihoa. Simmelvuon viulu on juuri sopiva lisä niihin tunnelmiin. Petestä on vuosien myötä tullut melkoinen theremin-virtuoosi. Livenä GSN esittää covereina muun muassa Roky Ericksonin I walked with a zombieta, The Kinksin I’m not like everybody else ja The Moody Bluesin Nights in white satinia. Ne on selkeästi valittu osoittamaan bändin monipuolista vaikutemaailmaa.

Ghost Ship Navigatorsista huokuu nyt hyvä fiilis, rakkaus musiikkiin. Toivotan bändille pitkää ikää ja toivon äkkiä kuulevani uutta musaa myös äänilevymuodossa. Sitä odotellessa voi katsella ja kuunnella vaikka vanhaa hienoa Astronomical mass of nature -videota.

Kuva: Venla Kähkönen

Suonna Kononen – Tie päättyy meren rannalle

Kesäloman viimeinen viikonloppu. Se ei haittaa, ensi viikolla aloitan vuorotteluvapaan. Yksi loman ja vapaan tavoitteistani on opetella uudelleen lukemaan. Lukemaan ilokseni. Joskus harvoin jotain lukiessani lähinnä mietin, että voisiko tätä vinkata asiakkaille tai ottaa lukupiirin kirjaksi. Olen harjoitellut lukemista vanhoilla tutuilla, hyväksi havaitsemillani kirjoilla. Luin kolme Hannu Vuorion romaania, ja uutena Jarkko Sipilän viimeiseksi jääneen jännärin. Sotahistoriaakin olen pitkästä aikaa hyllystäni kaivellut. Ehkä tämä tästä.

Yksi lukuintoani palauttavista kirjoista on Suonna Konosen esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle. Huojuva Lato -diggarina ja jonkinlaista Konos-kokoelmaa keräävänä hommasin tietenkin kirjan itselleni. Hieman varauksella siihen silti tartuin. Miten käy toimittajalta ja laulun- sekä tietokirjojentekijältä romaani? Onnistuuko lyhyen tekstin mieheltä pitemmän juonen kuljetus, lukijan mielenkiinnon säilyttäminen liki 400 sivun verran?

Hyvin onnistuu. Tie päättyy meren rannalle muistuttaa hieman Sami Lopakan Marras– ja Jouni Hynysen Kadonnutta tavaraa etsimässä -romaaneja, tosin ilman ylenmääräistä örveltämistä. Kaikki tieromaanit muistuttavat pakosti toisiaan. Tie päättyy meren rannalle -kirjan päähenkilö Johan kaverinsa Samin kanssa ovat kuin Lampaansyöjien Sepe ja Valtteri nykyaikaan siirrettynä, sen verran hersyvää heidän dialoginsa parhaimmillaan on, ja matkan reittikin on samantapainen. Kirjan dialogi lienee saanut alkunsa tuhansista keikkapakussa istutuista kilometreistä, aikaa on tapettu keksimällä mitä oudoimpia tarinoita ja valheita. Tällaisesta keikkabussikulttuurista on hyvä esimerkki Zombie ja Kummitusjuna -elokuvan kohtauksessa, jossa Mato Valtonen ja Sakke Järvenpää kertovat edesmenneistä bändikavereistaan David Lee Suhosesta ja Lipposen Jimistä.

Tie päättyy meren rannalle on kirja meille musiikkinörteille. Möhiksille. Siihen on juonen kärsimättä sisällytetty valtavasti sitä tarpeetonta musiikkitriviaa ja -snobbailua, joka meille äänilevyaddikteille on henki ja elämä. Juuri sitä luennointia, jolla kyllästytämme lapsemme, puolisomme ja työtoverimme vuosikymmenestä toiseen. Huomaamme kyllästyneet katseet ja puolisalatun huokailun, mutta jatkamme silti. En ole kirjailijan tai hänen päähenkilönsä Johanin kaltainen proge-entuasisti, mutta paljon hyllystäni löytyviä levyjä kirjassa mainitaan, niitä lukemisen taustamusiikkina kuuntelin. Älkääkä peljästykö, kirjassa puhutaan muustakin musiikista kuin progressiivisesta.

Vaikka Tie päättyy meren rannalle on kirja muusikoista, on se pelottavan omakohtainen kaikille meille ammattiimme väsyneille, elämänmuutoksesta haikaileville keski-ikäisille kehäraakeille. Uskaltaisinko tehdä saman kuin Johan? Voisinko ottaa irtioton kaikesta, pystyisinkö tekemään loppuelämäni jotain ihan muuta kuin nyt? Tuskin, en voi kuvitellakaan Johanin tavoin luopuvani levykokoelmastani. Nick Hornbyn Uskollisessa äänentoistossa levykeräilijän pettynyt vaimo sanoo miehensä kokoelmasta, että se on kai paras saavutus, mihin hän koskaan on yltänyt. Näin se käy, minullakin. Lapset ovat tietenkin suurta levykokoelmaa parempi saavutus, mutta lapsia ei pyydetä, tehdä tai osteta. Lapset saadaan.

Tie päättyy meren rannalle on hyvä kirja. Sen kertoo jo se, että luin sen loppuun muutamassa päivässä: jos kirja ei heti kiinnosta, jätän sen kesken. Tie päättyy meren rannalle on helppoa luettavaa. Sen sanomaa ei tarvitse etsiä rivien väleistä, se on täynnä hiljaista, hieman surumielistä huumoria. Sen voivat lukea muutkin kuin möhikset, sen käsittelemät teemat ovat universaaleja. Vanheneminen, sairaudet, erot, uudet rakkaudet, ystävyys, kuolema. Someväsymys. Nykyaikaa hyvin kuvaava kohtaus on Samin fantasioima tragikomedia puolisonsa maaniseen somettamiseen kyllästyneestä miehestä. Tunsin piston sydämessäni.

Suonna Kononen on ammattimies kaikissa tekemisissään. Hän on tehnyt kirjalleen jopa ääniraidan, se löytyy Huojuvan Ladon tuoreimmalta levyltä Utopia, Texas. Konosella on opettajan sielu, hän on piilottanut romaaniinsa paljon muutakin kuin musiikkitietoa. Muun muassa aluepolitiikkaa, maantietoa ja suvaitsevaisuutta. Nyt kun kirjailija on saanut luultavasti pitkään muhineen tarinansa kaikkine anekdootteineen, nippelitietoineen ja teeseineen ensiromaanissaan kerrottua, odotan mielenkiinnolla seuraavaa.

Pedro’s Heavy Gentlemen

Viisisataa haitaria joen pohjassa, mitä se on? Se on hyvä alku. Mikä on herrasmiehen määritelmä? Herrasmies osaa soittaa haitaria, mutta ei soita.

Haitari, harmonikka, hanuri, sirmakka, kurttu, pirunkeuhkot. Rakkalla lapsella on monta nimeä, vähemmän rakkaalla vielä useampi. Luterilaisen helvetillä pelottelun aiheuttamasta huonosta maineestaan huolimatta haitari kuuluu suomalaiseen mielenmaisemaan koivulavasteisen tanssilavan, juhannuskokon ja ruisrääkän tavoin. Pale Saarinen, Veli-Matti Järvenpää, Maria Kalaniemi ja Kimmo Pohjonen ovat onnistuneesti tuoneet haitaria viime vuosikymmeninä myös rockväen tietoisuuteen. On sitä tosin aikaisemminkin osattu, olihan Brian Jones ilmeisen kuuluisa rockyhtyeen haitaristi: Suosikissa 7/64 äijän soittimen kerrottiin olevan harmonikka… Charlie Wattsin soittimeksi oli merkitty trumpetti.

Yksi edelläkävijöistä haitarin ja enemmän tai vähemmän rockmusiikin yhdistämisessä on Pedro Hietanen. Rekisteröin Hietasen ensimmäisiä kertoja kymmenvuotiaana pojannaskalina Heli-serkkuni kasetille äänittämältä Tuomari Nurmion laulamalta Daytonin apinajuttu -biisiltä. Ensimmäisen Pedro’s Heavy Gentlemanin lp:ni Tango moderato (1982) ostin kuitenkin vasta vuonna 2004, sinä päivänä jolloin esikoiseni syntyi. Pedro Hietaseen liittyy hyviä muistoja. Kun männäviikolla huomasin Suman laarissa nipun Pedro’s Heavy Gentlemenin älppäreitä, ostin Daytonin apinajutun takia nostalgiamielessä debyyttialbumin vuodelta 1980 pois. Pari päivää Kirjastopäivillä asiaa pohdittuani kävin hakemassa matkaani myös Doing, Where is Boris? ja Naivismia-lp:t.

Hietanen soitti aikanaan Wigwamissa. Pedro’s Heavy Gentlemanin levyjen soittajistosta löytyvät Ronnie Österberg, Pave Maijanen, Jim Pembroke ja Pekka Pohjola, eli Wigwamin henki on vahvasti läsnä. Krediitit ovat muutenkin komeaa luettavaa: Reiska Laine, Jani Uhlenius, Häkä Virtanen, Antero Jakoila, Dave Lindholm, Jukka Orma, Kojo, Vicky, T.T. Oksala, Harri Marstio, Markku Blomqvist, Otto Donner, Hasse Walli, Janne Louhivuori, Jukka Tolonen, Veikko Lavi ja tietenkin M.A. Numminen, tutuimpia mainitakseni.

Debyyttialbumi on kahta Jim Pembroken orkkisbiisiä lukuunottamatta covereita, mutta se ei haittaa. Ensinnäkään biisit eivät edelleen pelottavan ajankohtaista Daytoin apinajuttua ja Chuck Berryn Promised landia lukuunottamatta ole minulle alkuperäisversioina tuttuja, ja meininki levyllä on niin mukaansatempaava, että on ihan yks hailee kuka biisit on tehnyt. Nurmion laulaman Apinajutun lisäksi Dave Lindholmin tähdittämä Mean town blues on yksi levyn huippukohtia, samoin Pembroken Beyond the waves. M.A. Nummisen laulmaa Kangastusta-jatsihumppa oli tietenkin ennestään tuttu. Kerrassaan erinomainen albumi.

Toinen albumi Doing (1981) jatkaa debyytin linjoilla, tosin nyt mukana on neljä originaalia biisiä. Kaksi niistä on Hietasen itsensä kirjoittamia instrumentaaleja (Tango Abessinia ja Ocaso marino), yksi M.A. Nummisen railakas rock’n’roll-repäisy (Iltaisin lasten nukkuessa), kolmas Pembroken. Paperilla niistä mielenkiintoisin on Pembroken Nuclear dustman’s ball Wigwam-viitteensä takia, mutta ei se järin ihmeellinen renkutus ole. Peps Perssonin huonolla suomella laulama Huopikkaat-reggae ei jaksa naurattaa, vaikka hyvällä tahdolla sitä voi pitää Piirpauken tyylisenä monikulttuurisena teoksena. Hietanen itse laulaa nimibiisin, mutta onneksi hän tajuaa rajoitteensa ja on hommannut levyilleen myös oikeita laulajia. Ja myös Mauri Anteron. Pembroken laulama What is it that tastes like a gravy tuo mieleen Hot Thumbs O’Rileyn ja Kojon Fine fine fine on kerrassaan erinomainen versio kaikille tutusta klassikosta. Ei kai siitä huonoa versiota edes pysty tekemään. Ihan samanlaiseen lentoon Doing ei pääse kuin debyytti, mutta mukava tätäkin kuunnella on. Eteläisillä rytmeillä varustettu Ocaso marino antaa hyvän kuvan levyn tunnelmasta.

En tiedä mitä tangodiggarit ovat Tango moderatosta sen ilmestymisaikaan ajatelleet. Pidettiinkö sitä pyhäinhäväistyksenä, kuten Hietasen myöhemmin tuottamaa Topi Sorsakosken ensimmäistä soololevyä Hurmio taittiin pitää. Toivottavasti ei, sillä Tango moderato on erinomainen levy. Ei pelkästään nostalgiasyistä, ja Hietasen liki Mauri Anteron kaltaisiin laulusuorituksellisiin sfääreihin kohoavasta aloituskappaleesta huolimatta.

Tango moderato on hienoa kulttuurityötä, se näyttää tangon olevan muutakin kuin hiihtämistä pitkin tanssilavan jauhotettua lattiaa, enemmän kuin lievässä nousuhumalassa ja epätoivoisessa naisenkaipuussa. Harri Marstion laulama Romany violin on levyn hitti, Markku Blomqvistin venäjäksi laulama Yksinäisyys slaavilaisen vaikuttava ja Otto Donnerin Tango frisk komea taide-tango, vaikka se taitaa olla lievää irvailua Tango pelargonian tapaan. Marketta Saarinen tulkitsee Aamun koitteessa niin persoonallisen komeasti, että se nousee levyn parhaimmistoon. Tällä kertaa Pembroke on tehnyt levylle kolme biisiä, niistä paras on Tango in space. Kojo laulaa jännittävän chanson-version Toivo Kärjen kappaleesta Tule hiljaa.

1983 ilmestyneellä Where’s Boris? sisältää bändin ehkä suurimman hitin, eli Pembroken laulaman Matuškan. Kuten levyn nimestä ja suurimmasta hitistä voi päätellä, on meininki nyt lähes kokonaan kallellaan Venäjälle tai muuten itään. 80-luvun alussa maailma oli kovasti toisenlainen kuin nykyisin, oli UKK, YYA sekä Imatran Voima. UKK oli kyllä 1983 jo päässyt eli joutunut vallasta pois, mutta kuitenkin. Ei tämä poliittinen levy ole, Veikko Lavin laulamasta Warsovasta huolimatta, mutta jotenkin vaikealta sen kuunteleminen nykytilanteessa tuntuu. Kai se vuosikymmenien takainen kauhun tasapaino idän ja lännen välillä oli kuitenkin parempi kuin nykytilanne diktaattoreineen ja erikoisoperaatioiksi nimettyine sotineen. Ydinsotaa silloinkin tosin pelättiin.

Naivismia-levyyn (1984) suhtauduin etukäteen eniten epäillen, enkä ollut epäilyksissäni ihan väärässä. Vuosikymmenen soundimaailma kuuluu hieman liikaa, biisit ovat lähinnä kupletteja tai lastenlauluja ja Hietanen laulaa ne. Onneksi kuitenkin ihan hyvin, en minä sillä. Pahimmillaan tuntuu silti kuin kuuntelisi Pirkka-Pekka Peteliuksen levyä. Ei meiksin musaa ollenkaan sillä tavalla kuin neljä aiempaa, tämä on huumorintajuisten ihmisten tavaraa. Levyn nimi ei ole sattumaa, mutta on tässä kuitenkin Pekka Pohjola mukana.

Jos Pedro’s Heavy Gentlemenin levyjä pitäisi arvoida yhdellä sanalla, voi niitä kutsua hyväntuulisiksi. Kahdella sanalla kaihoisan hyväntuulisiksi, vaikka Where’s Boris? on luonnollisesti slaavilaisen surumielinen. Musiikki on paitsi äärimmäisen taidokasta, myös humoristista, enimmäkseen kuitenkin olematta väkisin väännettyä hahhah-hauskaa. Välillä huumori menee laulusuoritusten takia överiksi, mutta sen voi laskea zappailuksi, ei virheeksi. Kaikista bändin levyistä paistaa rakkaus musiikkia ja sen monipuolisuutta ja -muotoisuutta kohtaan. Itse pidän näistä parhaina debyyttiä ja Tango moderatoa, mutta vähintään neljä ensimmäistä albumia ovat ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia kaikki. Pedro Hietanen on kaikessa monipuolisuudessaan ja osaamisessaan M.A. Nummisen veroinen kansallisaarre.