Maaseutumusiikkia vol. III

Maaseutumusiikkia.fi on jo toistakymmentä vuotta pyyteettömästi levittänyt ja levyttänyt enimmäkseen hyvin marginaalissa olevaa provinssikeskeistä musiikkia. ”Enämpi asenne kuin genre – sitä on maaseutumusiikki”, lukee tuoreimman kokoelmalevyn Maaseutumusikkia vol. III:n kannessa. Hyvin sanonta levyä kuvaa, vaikka kaikilla esittäjillä jonkinlainen juuri- tai maaseutumusiikkipohja teoksissaan on. Tämän kolmannen kokoelman kannessa on hieno kuva Yleisradion äänitysautosta ja lippahattupäisestä karvanaamasta kannelta soittamassa. Ilmeisesti kuvan tapahtumassa on kyse samanlaisesta kenttä-äänityksin tallennetusta kansanperinteestä, jota Alan Lomax ja kumppanit taltioivat omilla maillaan aikanaan.

Tykkäsin Maaseutumusiikkia vol. I:stä ja tykkäsin Maaseutumusiikkia vol. II:sta, mutta kolmonen on ykkönen: uskallan väittää Maaseutumusiikkia vol. III:n olevan sarjan tähän mennessä laadukkain kokonaisuus. Aiemmilla levyillä muistelen huumorirenkutuksia olleen enemmän, ja huumori musiikissa ei minua innosta. Kolmoseltakin löytyy niin renkutuksia kuin huumoria, mutta ei häiritsevissä määrin. Kolmonen on tasapainoinen, siinä on laadukkaita biisejä. Aiempiin kokoelmiin verrattuna siltä puuttuvat ne muutamat suuret nimet (Pekka Myllykoski, Suonna Kononen ja Huojuva Lato), jotka jossain määrin jättivät muut tekijät varjoonsa. Nyt voi kuunnellessa keskittyä kappaleisiin, ei kuuluisiin esittäjiin. Kaikki kolme Maaseutumusiikkia-kokoelmaa kuuluvat joka tapauksessa jokaisen vakava- tai vähän vähemmänkin vakavahenkisen marginaalimusadiggarin kokoelmaan.

Maaseutumusiikkkia vol. III alkaa Topi Suuronen & Rodeon Eagles-fiiliksiä mieleen tuovalla kappaleella Lea, muistatko?, sen kevyen rennolla ja silti syvällisellä americanalla. Hirvosen Tästäkin me selvitään on perinteistä viulukantria. Se menee hieman huumorin puolelle, vaikka asia on vakava. Perusrenkutusta edustaa Byman & Hippn Kai sen kestän, jolla on mukana myös Arto Pajukallio. Mika Byman & Kovat Otteet -yhtyeen Syvään etelään-levyyn tykästyin taannoin kovasti.

Hannu Sainion Haapojan rappusilla on maalaisnostalginen, hyvällä tavalla iskelmällinen bluesrock. Janttersin Siunattu hulluus on kohottavan reipas ja silti melankolinen, se tuo stilikastaan huolimatta mieleen jopa Agentsin. Ei tarvinne kertoa kuka stilikkaa soittaa. Bändissä laulaa Janne Kaunisto, jolta ilmestyi viime vuonna mainio soololevy Eilistä vain. Siunattu hulluus -nimi toi mieleeni erinomaisen Blessed Lunacy -orkesterin, jolta on uusi levy tuloillaan. Dortmunder feat. Kari Jonesin Rock-ottein on juuri sitä mitä nimi antaa olettaa, ja olisi kelvannut Juliet Jonesin Sydämellekin. Masa & Iilimarot -orkesterin Pomminpurkajien pikkujoulu on hyvin kulkeva perusboogie.

Suurin yllätys kokoelmalla on virolaisen bluesmuusikko Andres Rootsin mukanaolo. Hyllyyni on päätynyt useita Rootsin levyjä, pidän häntä suuressa arvossa. Roots ei ole mihinkään bluesin genreen jämähtänyt reliikki, vaan aidosti uutta etsivä innovatiivinen muusikko. Andres Roots & Red Mouth feat. Jantso Jokelinin Minor gripesiin on yhdistetty palasia niin monesta pakasta, että en osaa kuvailla mitä musiikkityyliä se edustaa. Kantrilla silattua laulelmallista bluespohjaista taidemusiikkia? Hienoa kamaa joka tapauksessa.

Jyrki Härkösen Every dayssa on sellaista elämänkokemusta ja tyyntä rauhallisuutta, että se tuo mieleeni John & Jason -duon. Erinomainen esitys, levyn parhaimmistoa. Kanadan Matin The tree song menee eksoottisine soittimineen jo hyvinkin syvälle alkukantaiseen juurimusiikkiin, toki sitä modernisoiden. Parhaimmistoa tämäkin. Jouni Lavian Joutsalainen juomalaulu ei komean surumielisen b-osansa takia ole pelkkää viinanjuomisen iloa ylistävää renkutusta, vaan hyvinkin herkkä kappale. Bizzarron ja Jukka Nissisen Jätkien kesken jatkaa samaa onnistunutta linjaa kuin heidän yhteinen pitkäsoittonsa. Kanteletarta ja vanhakantaista heavy rockia yhdistelevä Kimmo Rauhamäki & Painava Sanan Juomalaulu/Avatkame aitoamme on erinomaisen jykevä biisi, ja Rootsin ohella levyn yllättävintä materiaalia.

Artturi Ketola Trion Naiset ja koirat palauttaa levyn laulemallisiin kantrifiiliksiin ja Tuomas Hirvosen Guldstadeniin reippaiseen kantrirokkiin. Guldstadeniin voisi olla Janttersin Siunatun hulluuden ohella levyn radiohitti. Marijätkiä luulin nimensä perusteella jonkinlaiseksi huumehuumoriksi, mutta nimi tuleekin todennäköisesti laulaja Mari Kemppaisesta ja Soratie on mukavan kuuloinen ja onnistunut, hieman amatöörihenkinen kappale. Levyn jo kolmas juomalaulu Alli and the Gatorsin Taas aloin juomaan on perinteistä FME&J -meininkiä.

Maaseutumusiikkia vol 3. on onnistunut, tasapainoinen kokonaisuus. Siitä huokuu koko ajan pieni surumielisyys, iloisissakin kappaleissa. Se sopii, semmoinen fiilis täällä landella on. Aina on ikävä. Ikävä jotain entistä miljöötä, jota ei enää ole tai ikävä jonnekin muualle. Tai tunne, että kohta jotain taas loppuu. Tai mikä pahinta: pelko ettei mitään koskaan tapahdu. Maaseutumusiikista saan itselleni vertaistukea.

Särö

Minun on pitänyt kirjoittaa Säröstä jo pitkään. Tykästyin taannoin kovasti bändin 2014 ilmestyneeseen Nosturi-albumiin, ja etenkin pari vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen Särö on ystävämme -cd-ep:hen. En ole kuitenkaan saanut orkesterista kirjoitusta aikaan, koska olen tyhmä, laiska ja saamaton. Nyt kun Särön rumpali Hemmo Päivärinne on tullut tutuksi loistavasta El Primitivo -duosta, päätin parantaa tapani ja ottaa Särön levyt käsittelyyn.

Särö ei ole yhtään kuin El Primitivo, ei. Särö on ysäri-inidietä. Musiikkia josta vanhempamme ja oikeinsoittajat eivät pidä. Särö ei ole musiikkia kaikille. Särö on musiikkia raa’asta rockista pitäville, Bad Vugumin aikanaan julkaisemiin levyihin ihastuneille, enemmän tunnetta kuin virtuositeettia arvostaville. En yritäkään väittää, että virtuositeetti vesittäisi tunteen, mutta jos pidätte Särön kaltaisesta musiikista, tiedätte mitä tarkoitan. Fiilis määrää, ei tekniikka.

Särön molemmat jukaisut, Särö on ystävämme -ep ja Nosturi-cd, ne ovat mainioita rokkilevyjä. Enemmän pidän ensinmainitusta. Se on pop, siinä on hienoa melodiaa ja perinteistä suomirock-fiilistä. Heti avausbiisi Tuuli on loistava 80-luvun mieleen tuova biisi. Purkka on suorastaan funk, se groovaa kunnolla ja siinä on laulaja-kitaristi Jari Mannisen upeita kitarafillejä. Lasinsirpaleet on Tuulen kaltainen suomirock-klassikko ja levyn päättävä En osaa on onnistunut ysärihenkinen taidepläjäys. Pidän kovasti Mannisen äänestä ja melodiantajusta. Basisti, tunnettu high-end -mies Kari Karlsson, hoitaa hommansa tyylikkäästi ja levyllä on vierailijoina – yllätys yllätys – Aija Puurtinen ja Esa Kuloniemi.

Nosturilla popmeininki on väistynyt kovemman rokin tieltä. Karlssonin basso on vaihtunut Riku Keräsen baritonikitaraan. Ensimmäistä kertaa Nosturia kuunnellessani biisien melodisuus ja popmaisuus jäivät metelöinnin varjoon, mutta myöhemmin tajusin, että ihan sitä samaa Särö on ystävämme -meininkiä siinä on. Se on vain piilotettu kovemman äänen taa. Esimerkiksi Unihiekkaa olisi toisenlaisessa todellisuudessa voinut olla täydellinen radiohitti. Ihan selkeää 80-lukulaista Sielun Veljet-Raine Salo-Keba -meininkiä se on.

Särö on hieno bändi. Se taisi kuitenkin tulla toistakymmentä vuotta liian myöhään. Se olisi hyvin pärjännyt 90-luvulle tultaessa, YUPn, CMXn, Circlen ja Deep Turtlen kaltaisessa musiikkimaailmassa. Nyt 20 vuotta myöhemmin se on jäänyt marginaalin marginaaliin, mutta luultavasti tilanne taas jossain vaiheessa muuttu. Raaka rock’n’roll ei kuole koskaan.

Anonyymit addiktit, 117. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Missä olet piileskellyt? Edellisestä istunnosta on pitkä aika.

-Tässä on ollut kaikenlaista.

-Niinkin kaukana kuin Oulun vertaistuki-istunnoissa on ihmetelty poissaoloasi.

-Hengissä ollaan, terveisiä vaan Karjasiltaan! Lomalla olin, sitten jäin vuorotteluvapaalle.

-Hieno homma. Työpaikkasi on ansainnut vähän pitemmän tauon sinusta.

-Ja minä siitä.

-Sinulla on hienoja tavoitteita vapaasi ajaksi. Olet muun muassa päättänyt pudottaa painoasi lenkkeilemällä sekä ruoka- ja juomavaliota muuttamalla, vähentää radikaalisti sosiaalisessa mediassa roikkumista, lukea enemmän kirjoja ja siivota navetanvintin, jonne olet yli kolmekymmentä vuotta välivarastoinut kaikkea mahdollisesti tarpeellista.

-Kaikkeahan sitä tulee puhuttua.

-Miten on suunnitelma edennyt?

-Oli minulla pari viikkoa somen kaatopaikka Twitter pois mobiililaitteistani, mutta piti Kirjastopäivien takia ottaa se takaisin. Lenkillä olen käynyt, vaikka juhannuksen kahta puolta tuli taukoa. Muutaman kirjan olen lukenut, viimeksi Stephen Kingin uusimman. Se oli kovin kevyt, mutta ihan kiinnostava. Navetanvintiltä olen vienyt toistakymmentä roskasäkillistä kaikenlaista turhaa jätteisiin, ja niin karulta kuin se kuulostaakin, vienyt säkkitolkulla kirjoja paperinkeräykseen.

-No niin, siitä se alkaa. Minkä verran on paino pudonnut?

-Kilon, saatana. Silkkaa vittuilua koko lenkkeily.

-Kannattaisiko vähentää juomista?

-Olen vähentänyt sitä radikaalisti. Juon vain juhlapäivinä.

-Millaisina juhlapäivinä?

-Kuten juhannuksena. Ja keskiviikkona. Ehkä torstaina. Ja maanantaina sekä viikonloppuisin.

-Kai tuo on vitsi?

-Juujuu.

-Nyt kun suuri palkkasi pienenee entisestään vapaasi takia, olet tietysti vähentänyt radikaalisti myös äänilevyjen ostoa?

-Tietysti.

-Olen toista mieltä. Kaikkia kesän ostoksiasi emme kerkiä läpi käymään, mutta otan muutaman esimerkin.

-Onko pakko?

-On. Hommasit 10 lp:n Boss black rockers -sarjan, vaikka et saa oikeaa palkkaa kuin vasta ensi vuonna.

-Sitä ei lasketa, tilasin ja maksoin sen jo keväällä.

-Kävit heti lomasi alussa Popdivari Vuoromiehestä ostamassa kaksi isoa kassillista kaikenlaista kivaa.

-Niitä ei lasketa, ne olivat usean kuukauden aikana kertyneitä varauksia.

-Olet tehnyt Vuoromieheen varauksia senkin jälkeen melkoisen pinon.

-Minkä minä sille voin, että firman markkinointipäällikkö osaa aina vetää mainoksissaan oikeasta narusta.

-Myyjän vika?

-Myyjän vika.

-Ostit ensin The Rolling Stonesin tarpeellisen, mutta tarpeettoman kalliin konserttitaltioinnin, ja heti sen jälkeen toisen paitsi tarpeettoman kalliin, myös tarpeettoman konserttitaltioinnin.

-Ne olivat vahinkoja, tilasin juhlapäivinä.

-Niin aina. Molemmissa Sumissa ja Lappeen levy & kasetissa käyt säännöllisesti.

-Epäsäännöllisesti ehkä.

-Otan yhden esimerkin Sumassa suorittamastasi omituisesta heräteostoksesta.

-Et viitsisi.

-Ostit Stranger things -tv-sarjan kolmannen tuotantokauden soundtrackin.

-Se oli vahinko! Kävin katsomaan tuoreinta kautta ja lähti lapasesta. Sitä paitsi luulin, että se oli ensimmäisen kauden ääniraita. Mutta siinä on hienot kannet.

-Ja hyvä musiikki?

-En minä sitä kuunnellut ole.

-Niinpä. Esimerkki Lappeen firmasta: 22 Pistepirkon ensimmäinen lp.

-Se oli pakko ostaa, en ole aiemmin nähnyt sitä vinyyliformaatissa.

-Ja se oli ihan ilmainen?

-Rahalla siitä selvisi.

-Nyt kun ostit sen isolla rahalla, siitä tulee kohta uusintapainos.

-Se on väistämätöntä, niin käy aina.

-Nyt sinun on pakko himmailla, koska rahantulo vähenee.

-Kyllä. Pakko. Mutta ei ihan vielä.

-Miksi ei?

-Lomareissu tulossa.

-Onko lomareissulla pakko käydä levykaupoissa? Voisit viettää laatuaikaa puolisosi kanssa.

-Levykaupoissa käyminen on laatuaikaa.

-Niin. Sinulle.

-No, yhdessäoloa kuitenkin.

-Lomareissua lukuunottamatta aiot kuitenkin vähentää loppuvuodeksi levyostoksia.

-Kyllä.

-Paitsi?

-No muutama ennakkotilaus on tehtävä. Wigwamii, Purplee, Andy McCoyta, Demolition kakskytkolmee, lisää Wigwamii.

-Mutta niiden lisäksi ei muuta?

-Se riippuu siitä mitä Vuoromiehen toimitusjohtaja päättää Facessaan tyrkyttää.

-Et näe ilmoituksia, jos pidät sometaukoa.

-Siksi en voi pitää sometaukoa.

-Entä jos rahasi loppuvat?

-Kun poikani oli noin neljä- tai viisivuotias, hän kenties tulevana taloustieteilijänä sanoi minulle näin: ”Siulta menee kaikki rahat näihin levyihin. Mie tiien miten ei menis. Sie voisit tilata niitä, sitten ei tartteis maksaa.”

-Ja tätä ohjetta aiot taas totetuttaa.

-Kyllä. Tilata ja varata.

Ghost Ship Navigatorsin ylösnousemus

Kuva: Venla Kähkönen

Ghost Ship Navigatorsin ensimmäinen levy Introduction to autumn decaying and sonic depression -ep ilmestyi vuonna 2013.Täyspitkän levyn, Cabinet of curiosityn, piti ilmestyä saman vuoden syksyllä, mutta kitaristilla ja laulajalla menivät sukset ristiin, eikä virallista julkaisua koskaan tullut. Bändi kuoli ja kuopattiin. Laulaja Pete Askola valotti bändin henkilökemiaa muutama vuosi myöhemmin Scumin postuumista levystä kirjoittamassani blogimerkinnässä.

Nyt Ghost Ship Navigators on kuitenkin noussut kuolleista, hieman uudistuneella kokoonpanolla. Pete laulaa, Timo Sorsa kitaroi edelleen ja on ottanut Tomi Pitkäjärven paikan säveltäjänä. Basisti ja rumpali ovat edelleen Kare Kosonen ja Jope Kontiokorpi. Uutena soittajana mukaan on tullut viulisti ja kitaristi Sari Simmelvuo. Bändi kokoontui treenaamaan viimevuotista Uukuniemen Biisonirockia varten, innostui meidän fanien iloksi jatkamaan, ja ennen kaikkea tekemään myös uusia biisejä.

Olen huono keikoillakävijä, mutta Ghost Ship Navigatorsin keikalle olen vaivautunut useammankin kerran. Viimeksi viime viikonloppuna, eli näin uuden kokoonpanon ensimmäistä kertaa lavalla. Kävin tosin lapsieni kanssa kuuntelemassa etukäteen yhdet treenit, joten tiesin mitä tuleman pitää. Homma toimii hyvin. Musa on enemmän jykevää hissuttelua kuin aikaisempaa jytäpaahtoa. Koko bändi toimii, mutta aina jaksan hehkuttaa Artimus Pyleltä näyttävää Kontiokorpea, jonka pehmeän groove rumpalointi yhdessä basistin kanssa antaa musiikille juuri sellaisen pohjan ja grooven, jota kaikissa kunnon bändeissä on. Se on nimenomaan roll, ei niinkään rock. Ghost Ship Navigators puhaltaa selvästi yhteen hiileen nyt.

Olen saanut kuulla bändin uusia biisejä paitsi keikalla, myös demoilta. Ne ovat ehdottomasti ylösnousemuksen ja levyttämisen arvoisia. Ne eivät ole samanlaisia kuin aiemmat, mutta täysin Ghost Ship Navigatorsin kuuloisia. Pete on monipuolinen ITE-taiteilija, ja hän on väsännyt ja väsäämässä äärimmäisen epävirallista ja äärimmäisen rajoitettua itsetekemillään uniikeilla kansilla varustettua kokoelmalevyä, joka koostuu Cabinet of curiositysta ja kahdesta ekan ep:n biisistä. Levyä ei tule saamaan mistään muualta kuin Peteltä itseltään. Häneltäkin vain nätisti pyytäen ja hyvillä perusteilla, jos sittenkään…

Koska olen kirjoittanut kokoelman biiseistä jo aiemmin, en käy niitä sen kummemmin läpi. Lukekaa alun linkkien takaa löytyvät jorinat, jos mielenkiintoa löytyy. Ghost Ship Navigators on juuri sopivaa musiikkia meille suurten levykokoelmien omistajille, kuten sanonta kuuluu. ”Psykedeelistä folkrokkia lievillä proge- ja bluesvaikutteilla”, sanoo Pete. Bändin musiikissa kuuluu monenlaista vaikutetta, aina jug bandeistä stoneriin, hippihommista garageen ja The Stoogesiin, Black Sabbathista Bo Hanssoniin. Uuden kokoonpanon biisit ovat akustishenkisiä, folkkia, itämaisuutta ja slaavilaista kaihoa. Simmelvuon viulu on juuri sopiva lisä niihin tunnelmiin. Petestä on vuosien myötä tullut melkoinen theremin-virtuoosi. Livenä GSN esittää covereina muun muassa Roky Ericksonin I walked with a zombieta, The Kinksin I’m not like everybody else ja The Moody Bluesin Nights in white satinia. Ne on selkeästi valittu osoittamaan bändin monipuolista vaikutemaailmaa.

Ghost Ship Navigatorsista huokuu nyt hyvä fiilis, rakkaus musiikkiin. Toivotan bändille pitkää ikää ja toivon äkkiä kuulevani uutta musaa myös äänilevymuodossa. Sitä odotellessa voi katsella ja kuunnella vaikka vanhaa hienoa Astronomical mass of nature -videota.

Kuva: Venla Kähkönen

Suonna Kononen – Tie päättyy meren rannalle

Kesäloman viimeinen viikonloppu. Se ei haittaa, ensi viikolla aloitan vuorotteluvapaan. Yksi loman ja vapaan tavoitteistani on opetella uudelleen lukemaan. Lukemaan ilokseni. Joskus harvoin jotain lukiessani lähinnä mietin, että voisiko tätä vinkata asiakkaille tai ottaa lukupiirin kirjaksi. Olen harjoitellut lukemista vanhoilla tutuilla, hyväksi havaitsemillani kirjoilla. Luin kolme Hannu Vuorion romaania, ja uutena Jarkko Sipilän viimeiseksi jääneen jännärin. Sotahistoriaakin olen pitkästä aikaa hyllystäni kaivellut. Ehkä tämä tästä.

Yksi lukuintoani palauttavista kirjoista on Suonna Konosen esikoisromaani Tie päättyy meren rannalle. Huojuva Lato -diggarina ja jonkinlaista Konos-kokoelmaa keräävänä hommasin tietenkin kirjan itselleni. Hieman varauksella siihen silti tartuin. Miten käy toimittajalta ja laulun- sekä tietokirjojentekijältä romaani? Onnistuuko lyhyen tekstin mieheltä pitemmän juonen kuljetus, lukijan mielenkiinnon säilyttäminen liki 400 sivun verran?

Hyvin onnistuu. Tie päättyy meren rannalle muistuttaa hieman Sami Lopakan Marras– ja Jouni Hynysen Kadonnutta tavaraa etsimässä -romaaneja, tosin ilman ylenmääräistä örveltämistä. Kaikki tieromaanit muistuttavat pakosti toisiaan. Tie päättyy meren rannalle -kirjan päähenkilö Johan kaverinsa Samin kanssa ovat kuin Lampaansyöjien Sepe ja Valtteri nykyaikaan siirrettynä, sen verran hersyvää heidän dialoginsa parhaimmillaan on, ja matkan reittikin on samantapainen. Kirjan dialogi lienee saanut alkunsa tuhansista keikkapakussa istutuista kilometreistä, aikaa on tapettu keksimällä mitä oudoimpia tarinoita ja valheita. Tällaisesta keikkabussikulttuurista on hyvä esimerkki Zombie ja Kummitusjuna -elokuvan kohtauksessa, jossa Mato Valtonen ja Sakke Järvenpää kertovat edesmenneistä bändikavereistaan David Lee Suhosesta ja Lipposen Jimistä.

Tie päättyy meren rannalle on kirja meille musiikkinörteille. Möhiksille. Siihen on juonen kärsimättä sisällytetty valtavasti sitä tarpeetonta musiikkitriviaa ja -snobbailua, joka meille äänilevyaddikteille on henki ja elämä. Juuri sitä luennointia, jolla kyllästytämme lapsemme, puolisomme ja työtoverimme vuosikymmenestä toiseen. Huomaamme kyllästyneet katseet ja puolisalatun huokailun, mutta jatkamme silti. En ole kirjailijan tai hänen päähenkilönsä Johanin kaltainen proge-entuasisti, mutta paljon hyllystäni löytyviä levyjä kirjassa mainitaan, niitä lukemisen taustamusiikkina kuuntelin. Älkääkä peljästykö, kirjassa puhutaan muustakin musiikista kuin progressiivisesta.

Vaikka Tie päättyy meren rannalle on kirja muusikoista, on se pelottavan omakohtainen kaikille meille ammattiimme väsyneille, elämänmuutoksesta haikaileville keski-ikäisille kehäraakeille. Uskaltaisinko tehdä saman kuin Johan? Voisinko ottaa irtioton kaikesta, pystyisinkö tekemään loppuelämäni jotain ihan muuta kuin nyt? Tuskin, en voi kuvitellakaan Johanin tavoin luopuvani levykokoelmastani. Nick Hornbyn Uskollisessa äänentoistossa levykeräilijän pettynyt vaimo sanoo miehensä kokoelmasta, että se on kai paras saavutus, mihin hän koskaan on yltänyt. Näin se käy, minullakin. Lapset ovat tietenkin suurta levykokoelmaa parempi saavutus, mutta lapsia ei pyydetä, tehdä tai osteta. Lapset saadaan.

Tie päättyy meren rannalle on hyvä kirja. Sen kertoo jo se, että luin sen loppuun muutamassa päivässä: jos kirja ei heti kiinnosta, jätän sen kesken. Tie päättyy meren rannalle on helppoa luettavaa. Sen sanomaa ei tarvitse etsiä rivien väleistä, se on täynnä hiljaista, hieman surumielistä huumoria. Sen voivat lukea muutkin kuin möhikset, sen käsittelemät teemat ovat universaaleja. Vanheneminen, sairaudet, erot, uudet rakkaudet, ystävyys, kuolema. Someväsymys. Nykyaikaa hyvin kuvaava kohtaus on Samin fantasioima tragikomedia puolisonsa maaniseen somettamiseen kyllästyneestä miehestä. Tunsin piston sydämessäni.

Suonna Kononen on ammattimies kaikissa tekemisissään. Hän on tehnyt kirjalleen jopa ääniraidan, se löytyy Huojuvan Ladon tuoreimmalta levyltä Utopia, Texas. Konosella on opettajan sielu, hän on piilottanut romaaniinsa paljon muutakin kuin musiikkitietoa. Muun muassa aluepolitiikkaa, maantietoa ja suvaitsevaisuutta. Nyt kun kirjailija on saanut luultavasti pitkään muhineen tarinansa kaikkine anekdootteineen, nippelitietoineen ja teeseineen ensiromaanissaan kerrottua, odotan mielenkiinnolla seuraavaa.

Pedro’s Heavy Gentlemen

Viisisataa haitaria joen pohjassa, mitä se on? Se on hyvä alku. Mikä on herrasmiehen määritelmä? Herrasmies osaa soittaa haitaria, mutta ei soita.

Haitari, harmonikka, hanuri, sirmakka, kurttu, pirunkeuhkot. Rakkalla lapsella on monta nimeä, vähemmän rakkaalla vielä useampi. Luterilaisen helvetillä pelottelun aiheuttamasta huonosta maineestaan huolimatta haitari kuuluu suomalaiseen mielenmaisemaan koivulavasteisen tanssilavan, juhannuskokon ja ruisrääkän tavoin. Pale Saarinen, Veli-Matti Järvenpää, Maria Kalaniemi ja Kimmo Pohjonen ovat onnistuneesti tuoneet haitaria viime vuosikymmeninä myös rockväen tietoisuuteen. On sitä tosin aikaisemminkin osattu, olihan Brian Jones ilmeisen kuuluisa rockyhtyeen haitaristi: Suosikissa 7/64 äijän soittimen kerrottiin olevan harmonikka… Charlie Wattsin soittimeksi oli merkitty trumpetti.

Yksi edelläkävijöistä haitarin ja enemmän tai vähemmän rockmusiikin yhdistämisessä on Pedro Hietanen. Rekisteröin Hietasen ensimmäisiä kertoja kymmenvuotiaana pojannaskalina Heli-serkkuni kasetille äänittämältä Tuomari Nurmion laulamalta Daytonin apinajuttu -biisiltä. Ensimmäisen Pedro’s Heavy Gentlemanin lp:ni Tango moderato (1982) ostin kuitenkin vasta vuonna 2004, sinä päivänä jolloin esikoiseni syntyi. Pedro Hietaseen liittyy hyviä muistoja. Kun männäviikolla huomasin Suman laarissa nipun Pedro’s Heavy Gentlemenin älppäreitä, ostin Daytonin apinajutun takia nostalgiamielessä debyyttialbumin vuodelta 1980 pois. Pari päivää Kirjastopäivillä asiaa pohdittuani kävin hakemassa matkaani myös Doing, Where is Boris? ja Naivismia-lp:t.

Hietanen soitti aikanaan Wigwamissa. Pedro’s Heavy Gentlemanin levyjen soittajistosta löytyvät Ronnie Österberg, Pave Maijanen, Jim Pembroke ja Pekka Pohjola, eli Wigwamin henki on vahvasti läsnä. Krediitit ovat muutenkin komeaa luettavaa: Reiska Laine, Jani Uhlenius, Häkä Virtanen, Antero Jakoila, Dave Lindholm, Jukka Orma, Kojo, Vicky, T.T. Oksala, Harri Marstio, Markku Blomqvist, Otto Donner, Hasse Walli, Janne Louhivuori, Jukka Tolonen, Veikko Lavi ja tietenkin M.A. Numminen, tutuimpia mainitakseni.

Debyyttialbumi on kahta Jim Pembroken orkkisbiisiä lukuunottamatta covereita, mutta se ei haittaa. Ensinnäkään biisit eivät edelleen pelottavan ajankohtaista Daytoin apinajuttua ja Chuck Berryn Promised landia lukuunottamatta ole minulle alkuperäisversioina tuttuja, ja meininki levyllä on niin mukaansatempaava, että on ihan yks hailee kuka biisit on tehnyt. Nurmion laulaman Apinajutun lisäksi Dave Lindholmin tähdittämä Mean town blues on yksi levyn huippukohtia, samoin Pembroken Beyond the waves. M.A. Nummisen laulmaa Kangastusta-jatsihumppa oli tietenkin ennestään tuttu. Kerrassaan erinomainen albumi.

Toinen albumi Doing (1981) jatkaa debyytin linjoilla, tosin nyt mukana on neljä originaalia biisiä. Kaksi niistä on Hietasen itsensä kirjoittamia instrumentaaleja (Tango Abessinia ja Ocaso marino), yksi M.A. Nummisen railakas rock’n’roll-repäisy (Iltaisin lasten nukkuessa), kolmas Pembroken. Paperilla niistä mielenkiintoisin on Pembroken Nuclear dustman’s ball Wigwam-viitteensä takia, mutta ei se järin ihmeellinen renkutus ole. Peps Perssonin huonolla suomella laulama Huopikkaat-reggae ei jaksa naurattaa, vaikka hyvällä tahdolla sitä voi pitää Piirpauken tyylisenä monikulttuurisena teoksena. Hietanen itse laulaa nimibiisin, mutta onneksi hän tajuaa rajoitteensa ja on hommannut levyilleen myös oikeita laulajia. Ja myös Mauri Anteron. Pembroken laulama What is it that tastes like a gravy tuo mieleen Hot Thumbs O’Rileyn ja Kojon Fine fine fine on kerrassaan erinomainen versio kaikille tutusta klassikosta. Ei kai siitä huonoa versiota edes pysty tekemään. Ihan samanlaiseen lentoon Doing ei pääse kuin debyytti, mutta mukava tätäkin kuunnella on. Eteläisillä rytmeillä varustettu Ocaso marino antaa hyvän kuvan levyn tunnelmasta.

En tiedä mitä tangodiggarit ovat Tango moderatosta sen ilmestymisaikaan ajatelleet. Pidettiinkö sitä pyhäinhäväistyksenä, kuten Hietasen myöhemmin tuottamaa Topi Sorsakosken ensimmäistä soololevyä Hurmio taittiin pitää. Toivottavasti ei, sillä Tango moderato on erinomainen levy. Ei pelkästään nostalgiasyistä, ja Hietasen liki Mauri Anteron kaltaisiin laulusuorituksellisiin sfääreihin kohoavasta aloituskappaleesta huolimatta.

Tango moderato on hienoa kulttuurityötä, se näyttää tangon olevan muutakin kuin hiihtämistä pitkin tanssilavan jauhotettua lattiaa, enemmän kuin lievässä nousuhumalassa ja epätoivoisessa naisenkaipuussa. Harri Marstion laulama Romany violin on levyn hitti, Markku Blomqvistin venäjäksi laulama Yksinäisyys slaavilaisen vaikuttava ja Otto Donnerin Tango frisk komea taide-tango, vaikka se taitaa olla lievää irvailua Tango pelargonian tapaan. Marketta Saarinen tulkitsee Aamun koitteessa niin persoonallisen komeasti, että se nousee levyn parhaimmistoon. Tällä kertaa Pembroke on tehnyt levylle kolme biisiä, niistä paras on Tango in space. Kojo laulaa jännittävän chanson-version Toivo Kärjen kappaleesta Tule hiljaa.

1983 ilmestyneellä Where’s Boris? sisältää bändin ehkä suurimman hitin, eli Pembroken laulaman Matuškan. Kuten levyn nimestä ja suurimmasta hitistä voi päätellä, on meininki nyt lähes kokonaan kallellaan Venäjälle tai muuten itään. 80-luvun alussa maailma oli kovasti toisenlainen kuin nykyisin, oli UKK, YYA sekä Imatran Voima. UKK oli kyllä 1983 jo päässyt eli joutunut vallasta pois, mutta kuitenkin. Ei tämä poliittinen levy ole, Veikko Lavin laulamasta Warsovasta huolimatta, mutta jotenkin vaikealta sen kuunteleminen nykytilanteessa tuntuu. Kai se vuosikymmenien takainen kauhun tasapaino idän ja lännen välillä oli kuitenkin parempi kuin nykytilanne diktaattoreineen ja erikoisoperaatioiksi nimettyine sotineen. Ydinsotaa silloinkin tosin pelättiin.

Naivismia-levyyn (1984) suhtauduin etukäteen eniten epäillen, enkä ollut epäilyksissäni ihan väärässä. Vuosikymmenen soundimaailma kuuluu hieman liikaa, biisit ovat lähinnä kupletteja tai lastenlauluja ja Hietanen laulaa ne. Onneksi kuitenkin ihan hyvin, en minä sillä. Pahimmillaan tuntuu silti kuin kuuntelisi Pirkka-Pekka Peteliuksen levyä. Ei meiksin musaa ollenkaan sillä tavalla kuin neljä aiempaa, tämä on huumorintajuisten ihmisten tavaraa. Levyn nimi ei ole sattumaa, mutta on tässä kuitenkin Pekka Pohjola mukana.

Jos Pedro’s Heavy Gentlemenin levyjä pitäisi arvoida yhdellä sanalla, voi niitä kutsua hyväntuulisiksi. Kahdella sanalla kaihoisan hyväntuulisiksi, vaikka Where’s Boris? on luonnollisesti slaavilaisen surumielinen. Musiikki on paitsi äärimmäisen taidokasta, myös humoristista, enimmäkseen kuitenkin olematta väkisin väännettyä hahhah-hauskaa. Välillä huumori menee laulusuoritusten takia överiksi, mutta sen voi laskea zappailuksi, ei virheeksi. Kaikista bändin levyistä paistaa rakkaus musiikkia ja sen monipuolisuutta ja -muotoisuutta kohtaan. Itse pidän näistä parhaina debyyttiä ja Tango moderatoa, mutta vähintään neljä ensimmäistä albumia ovat ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia kaikki. Pedro Hietanen on kaikessa monipuolisuudessaan ja osaamisessaan M.A. Nummisen veroinen kansallisaarre.

Bob Dylan – Together through life

Psykoakustiikan voima on vahva. Bob Dylanin vuoden 2009 albumi Together through life on ollut minulle vähän semmoinen just another Dylan-record, vaikka se on saanut paljon kehuja ja vaikka se jatkaa selkeästi kolmen edellisen albumin juurevaa meininkiä. Juureva Dylan on toki aina ollut, heti ensimmäisestä albumistaan lähtien, mutta jostain syystä Together through life tuntui minusta pettymykseltä ja se jäi hyllyyn pölyyntymään. Vaan kun viimein viime viikolla sattui eteeni lp-versio, se kuulostaakin liki mestariteokselta.

Jotkut levyt vaativat vinyyliformaatin. Esimerkiksi The Clashin London calling avautui minulle ihan toisella tavalla tupla-lp:nä. Olin 70-luvun lopussa liian nuori punkkariksi – tai punkiksi, kuten virallinen termi kuuluu Pauli Kallion sarjakuvan mukaan – joten tutustuin levyyn vasta aikuisena, cd-formaatissa. Joskus musiikki vaatii sen pienen tauon, joka puolien kääntämisestä tulee. Hengähdystauon, spekulointiajan. London calling kuuluu siihen kastiin, samoin Together through life.

Tuskin pelkkä vinyyliformaatti Together through lifea paransi. Monesti käy niin, että jos joku levy jää pettymyksenä uutuuttaan hyllyyn pölyyntymään, kuulostaa se vuosien tauon jälkeen hyvältä. Sen suhteen ei ole enää liian suuria odotuksia, kuten ehkä ilmestymisaikaan oli. Ensimmäisen tunnekuohun jälkeen sitä osaa kuunnella paremmin.

Together through life on turhaan levitetty kahdelle lp:lle, 45 minuuttia olisi saatu yhdellekin vinyylille puristettua. Mutta en valita, pois se minusta. Tuleepahan puolia vaihdellessa laiskalle miehelle liikuntaa. Together through life on hyvin blues, David Hidalgon haitari tuo mukaan cajun-fiilistä. Tunnelma on enimmäkseen rauhallinen, tai ainakin rento. Joskus mietin, että olisiko Dylanilla hyvä olla joku muu tuottaja kuin Dylan itse, mutta turhaahan se olisi, tämäkin levy kuulostaa tällaisenaan täydelliseltä. Laulultaankin.

Minulla on kaikki Dylanin varsinaiset albumit hyllyssäni ja joitain Bootleg series -sarjaan kuuluviakin. Pitkään taistelin Christmas in the heartia ja Triplicatea vastaan, mutta lankesin niihinkin. Cd-versioihin. Ehkä otan kesälomaprojektiksi kaikkien hänen levyjensä kuuntelun, samalla Raamatun paksuista Sanat 1961-2012 -kirjaa seuraten. Kaltaiselleni ei järin tekstipainotteiselle kuuntelijalle se tulisi tarpeen.

Tunnustan, että Triplicatea en ole vielä edes kuunnellut. Vaan huomenna, jos Luoja suo, saan sen 3-lp -versiona. Sehän on silloin automaattisesti hyvä.

Mara Balls – Maranormaali ilmiö

Mara Ballsin uusin levy Maranormaali ilmiö ei ensimmäisellä kuuntelulla ollut samanlainen tajunnanräjäyttäjä kuin bändin kaksi ensimmäistä, täystyrmäyksen aiheuttanutta albumia. Ei tietenkään. Vuorten taa, Elävä kivi ja Ratina live ’18 ovat semmoista äänivallia ja jyräystä, että sen päällekäyvämmäksi ei pääse. Maranormaalilla ilmiöllä on raskaan jyräyksen lisäksi mukaan tullut kevyempää kamaa. En sano herkempää, koska herkkää Mara Ballsin jyräys on ollut jo aiemmillakin levyillä.

Kun mietiskelin tätä asiaa sosiaalisessa mediassa, itse Maria Mattila osallistui keskusteluun:
”Pari viikkoa sitten laskin vesiliukumäkeä jonka nimi oli Bläck Hole. Kokonaan musta putki, pelkkä pimeys, veden ääni ja kontrollin täydellinen puuttuminen. Eka lasku oli ihan tajunnanpirstaloiva trippi. Toka kerta oli ehkä 20% siitä ja kolmannella laskulla en tuntenu juuri mitään. Se oli raadollista, mutta pakko hyväksyä. Piti keksiä uusi seikkailu. Samalla lailla luovana tekijänä joutuu ja saa ettii koko ajan uusia kiviä joita kääntää ja joista ammentaa. Me ei päästä ikinä taaksepäin. Mutta jollekin tää on ehkä se eka mara-levy ja bläck hole!”

Juuri näin! Mara Balls on rohkeasti aloittanut uuden seikkailun, vanhaa unohtamatta. Meille vanhoille faneille tämä on uuden alku, uudet kuulijat kokevat todennäköisesti samanlaisen herätyksen kuin minä ensin Jukka & Jytämimmien ja sitten Vuorten taa -levyn kanssa. Mara Ballsin kokoonapano – puhun siis Mara Ballsista bändinä – on pysynyt samana koko levytysuran ajan. Se on hieno asia, se edustaa jatkuvuutta. Bändi on välillä viettänyt hiljaiseloa, pakostakin, mutta nyt rokki raikaa taas.

Maranormaalin ilmiön a-puoli on sellaista jytää ja jyrää, josta Blue Cheerkin olisi ylpeä. Siihen on aiempaan verrattuna tullut lisää melodiaa, lisää rakkautta ja boogieta. Aloitusbiisistä Ainoa oikea tulee luultavasti vuoden 2022 soundtrack juuri minulle. Se on rakkauslaulu, mutta perinteisellä Mara Balls -soundilla. A-puoli jatkaa enimmäkseen äänekkäällä linjalla, Valo voittaa pimeän on pieni enne tulevasta. B-puolella alkaa se uusi seikkailu. Pitkin linnunrataa on kaunis, upealla kitarasoololla varustettu herkkis, joka päättyy huikeaan vauhtiin ja nousuun. Isästä kertova Pieni suuri Tellus-planeetta on tällaiselle kahden lapsen isälle mahtava tarina. Levyn krediiteissä lukee ”kitarafillit: isä”. Ihammahtavaa sekin! Kaunis Hiljaa on nimensä veroinen kappale, levyn rauhallisin. Se vertautuu jossain määrin neljän vuoden takaiseen Maailma palaa -seiskatuumaiseen. Levyn päätöskappale Yksi laulu on kuin jatkumoa biiseille Elävä kivi ja Jossain kaukana, mutta nyt ihan oikeana sävellyksenä ja lauluna, entistä kauniimmin. Se on täysin ajaton klassikko, joka niputtaa Maranormaalin ilmiön täydellisesti pakettiin.

Ensikuuntelun hämmennys vaihtui äkkiä ihastukseksi. Mara Balls on bändinä ja luultavasti artistinakin löytänyt itsensä menettämättä mitään aiemmasta itsestään. Bändin musiikissa on aiemminkin ollut runsaasti sävyjä, valon ja varjon vaihtelua, vaikka niitä on peitelty äänivallin taa. Nyt ei peitellä, nyt niistä sävyistä ollaan selkeästi ylpeitä

Luulen, että ajan myötä Maranormaalista ilmiöstä tulee juuri se Mara Balls -levy, joka eniten soittimessani pyörii.

Huojuva Lato – Utopia, Texas

Utopia, Texas on Huojuvan Ladon kahdeksas albumi, jos Valtimon Seiska -live lasketaan mukaan. Yhtään huonoa levyä tuohon määrään ei mahdu, eli sellainen ei ole tämä uusinkaan. Olen aiemmin kirjoittanut Huojuvan Ladon olevan bändi, jolla on oma ääni, ja satunnainenkin kuulija sen äänen tunnistaa. Ja että Huojuvan Ladon soidessa eivät päätäni vaivaa digiloikka, työelämän muutokset eikä elämän kaikinpuolinen vaikeus. Huojuva Lato on häikäilemättömän ja häpeämättömän nostalginen. Se muistelee maailmaa, jota ei enää ole.

Kaikki tämä pätee edelleen. Utopia, Texas on hienoa jatkumoa Huojuvan Ladon jo toistakymmentä vuotta jatkuneeseen levytysuraan. Harva bändi nykysin tekee kahdessatoista vuodessa kahdeksan albumia ja pienemmät julkaisut päälle. Niiden päälle bändin primus motor Suonna Konosen soololevy ja julkaisut Arto Pajukallion kanssa. Kunnollista vanhan liiton meininkiä tuommoinen.

Utopia, Texas alkaa loistavalla rokkibiisillä Pyhä Severi. Stilikka soi juurimusasta muistuttaen ja laulu on kuin road movie. Kantri väijyy taustalla, stetson heiluu. Täydellinen levynaloitus. Kaukaisiin saariin edustaa itselleni vierasta veneily- ja saaristolaiskaihoa, mutta on onnistuneesti melankolisen reipas ralli. Radiolaulu on ensimmäinen levyn kolmesta coverista, onnistunut perusrenkutus reissumiehen työstä. Kaihoisan upealla introlla varustettu nimibiisi on matkakertomus sekin, siinä on amerikantunnelmaa. Näin luulen, en ole tuossa unelmien ihmemaassa käynyt, eikä huvita mennäkään. Se veisi levyrahat, nautin maan hyvät puolet mielummin äänilevyiltä. A-puolen päättävä Ava-hotelli on tarinnallisuudessan leimallisen konosmainen laulu, onnistunut sellainen. Laulussa mainitaan Pajukallio, hän myös soittaa siinä kauniin kitarasoolon. Vaikka asuin aikanaan Hermannissa, eli samoilla hoodeilla, en ole moisesta hotellista ikinä kuullutkaan.

B-puolen avaava Mia yhdella i:llä (Roosa kahdella o:lla) on vauhdikas ja nykivyydessään poikkeuksellinen Lato-biisi. Ei levyn parhaimmistoa. Sen sijaan Konosen Tuire Silvennoisen kanssa duetoima ihastuttava balladi Kesä komeine kitaroineen kuuluu. Savolaista verta on cover ja otsikon mukaisesti Kononen siinä rohkeasti tunnustaa osittaisen savolaisuutensa. Ei se synti ole, ja biisi on covereista onnistunein. Alkuperäistä en tunne. Kolmas cover Manta on herkkä kantrivalssi, se jatkaa perinteistä soittajan nainen -tarinaa, vanhenevan kantristaran näkökulmasta. Levyn viimeinen biisi Tie päättyy meren rannalle on komea ”proge-eepos”, soundtrackia Konosen samannimiseen romaaniin. Se alkaa perinteisesti, mutta kasvaa huikeaksi instrumentaali-ilotteluksi southern rockin malliin ja sen myötä levyn parhaaksi biisiksi, loistavaksi päätöskappaleeksi.

Päätösbiisistään huolimatta Huojuva Lato on Utopia, Texasilla kaivautunut entistä syvemmälle juurilleen, Suomeen ja Teksasiin. Banjo, mandoliini ja haitari soi, stilikka tietenkin. Ihan samanlaista hittikimaraa Utopia, Texas ei ole kuin Rakkaus ja juuret, Lättähattu ja Viimeiset vanhat hyvät päivät. Ehkä kolme coveria ja yksi keskinkertaisempi biisi kertoo, että materiaalia ei aivan entiseen malliin syntynyt. Tosin ainahan Lato on covereita tehnyt, kuuluu sivistystyöhön ja perinteeseen. Utopia, Texas on joka tapauksessa levy, joka jo Pyhän Severin, Kesän, Tie päättyy meren rannalle ja nimibiisin ansiosta nostaa Huojuvan Ladon seuraavalle tasolle, koko kansan suosikiksi. Sitä paitsi The Band -henkinen kansikuva kuittaa pikkuviat.

Huojuva Lato on hyvien puolella, vastakkainasettelua vastaan. Utopia, Texasilla lauletaan sekä maaseudusta että kaupungista. Siitä minä pidän. Jos ja kun joskus muutan kaupunkiin, kyllä se on Huojuva Lato jota kerrostaloasunnossa kuuntelen ja mietin, että oli siellä maalla kai joskus ihan mukavaa.

Kaiun – Hiljaisuus

Termi ”taiderock” saa minut aina varpailleen. Se on jotain, jota kaltaiseni lähinnä bluespohjaisesta musiikista diggaava Popeda-fani ei ymmärrä. Ei edes halua ymmärtää. Haluttomuus johtuu taiderockin kuuntelijoista. Niistä, joiden on korostettava omaa erinomaisuuttaan ja snobistisesti irvailtava huonommalle musiikille. Etenkin bluesille ja Popedalle. ”Olen parempi ihminen kuin sinä, koska kuuntelen älykästä ja kyynistä kitarapoppia kukkakimppu perstaskussa.”

Kuuntelin silti itsensä nimenomaan taiderokiksi määrittelevän Kaiun-duon debyyttilevyn Hiljaisuus. Saateteksti kertoo Hiljaisuuden olevan levyllinen lauluja kuolemasta. Duon biisintekijä Jiri Mustajärvi laulaa ja soittaa kitaraa ja rummut, Juuso Keskinen soittaa bassoa ja myöskin kitaraa. En tiedä onko Jiri Mustajärvi sukua, mutta ei hän perus Popeda-fanin musaa tee.

Hiljaisuuden ensimmäiset kolme biisiä ovat sellaista taidehuokailua, jota bändin epäilinkin olevan. Minä tiedän alkaa lupaavasti levollisella urkumatolla, laulajan eteerinen ääni tuo mieleen kahdeksankymmentäluvun, ehkä siinä on pientä Keba-vivahdetta. Introna toimiva biisi antaa mielikuvituksen lentää, eikä laulua lukuunottamatta anna viitettä mitä tuleman pitää. Kitara tulee mukaan kauniilla ja rauhallisella kappaleella Huhuilla. Sen ärsyttävä rumpusäksätys häiritsee, olen allerginen modernille rytmikäsitykselle. Ensikuuntelulla pidin biisiä pituuteensa nähden hieman tapahtumaköyhänä, mutta tämä musiikki vaatii useita kuunteluita ja keskittymistä. Biisi on todella hieno. Unennäköisesti jatkaa samalla linjalla, onneksi vähemmän äryttävällä rytmillä ja viehättävillä kitarakuvioilla.

Harhaa tuo viimein mukaan rokkielementtejä, ensimmäisellä kuuntelulla vasta se herätti minut huomaamaan, että kitarabändihän Kaiun on. Tässäkin biisissä on ärsyttävää säksätystä ja laulu on samantyyppistä huokailua kautta koko levyn, mutta kun lauletaan taiteellisesti kuolemasta, ei siihen rokkihuutaminen sovi. Värinää jatkaa samaa hieman reippaampaa linjaa, ambient-suhinalla varustettu Valomeri on levyn vaikuttavimpia biisejä. Sekin on synkkä ja pitkä kuin viidenkymmenen kilometrin hiihto, mutta kotikoivusta laulaminen tuo siihen lämmintä tunnelmaa. Ambient tulee Hiljaisuudesta muutenkin mieleen: albumikokonaisuus on kuin yhtä, pienimuotoisilla mutta tärkeillä ja kohottavilla vivahteilla varustettua, meditatiivista biisiä.

Auringon toivoin on levyn vauhdikkain kappale, siinä on jopa pientä ilon pilkahdusta. Tosin en ole ihan varma, koska en ole järin tekstipainotteinen kuuntelija. On tietysti väärin jättää näin vakavassa musiikissa tekstit toisarvoiseen asemaan, mutta minkäs teet. Sataa kuolleita lintuja palauttaa albumin kuosiin, liikaa ei iloita. Komea biisi. Hiljaisuudessa päättää levyn folk-henkisesti, tyylikkäästi. Juuri sopiva päätösbiisi.

Näin. Olen väärä mies arvostelemaan tämän levyn, mutta välillä on tarpeen käydä epämukavuusalueellaan. Mainitsemistani ärsytyksenaiheista huolimatta pidin Hiljaisuuden usvaisesta, maalailevasta tunnelmasta, sekä helisevästä kitaroinnista. Jäin kaipaamaan biiseihin ja esityksiin enemmän tai isommin vaihtelua. Tällaisenaan teos jää minulle lähinnä rauhoitusmusiikiksi, jota rumpusäksätys häiritsee. Irtobiiseinä Auringon toivoin ja Sataa kuolleita lintuja erottuvat aluksi massasta, mutta useiden kuunteluiden jälkeen nekin muodostuvat osaksi kokonaisuutta.

Kuuntelin teoksen Spotifysta keskinkertaisen, oikuttelevan bluetooth-kaiuttimen kautta, oikealta levyltä ja oikeilla stereoilla tunnelma olisi varmasti ollut parempi. Kaiun on jo työstämässä toista albumiaan, aion kyllä kuunnella sen. Hiljaisuus avautuu kuuntelu kuuntelulta paremmin.