Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 20

davKauan kaipaamani loma alkoi. Hain lapseni kotiin koko viikoksi. Sovimme, että emme tee mitään. Meidän ei tarvitse, me kaikki tykkäämme ihan vaan olla. Elokuvissa käymme. Ehkä levykaupassa ja pitsalla. Mutta ne ovat ei minkään tekemistä meille.

Tämä viikko oli alkuvaikeuksien jälkeen hyvä. Pitkästä aikaa. Hyvin pitkästä aikaa. En silti jaksa paneutua blogiini. Mutta koska tämä oli myös musiikillisesti hyvä viikko, niin jotain haluan sanoa. Kaikki viikot tosin ovat musiikillisesti hyviä.

Riemastuin, kun huomasin työpaikalla päivitetyn version Timo Isoahon ja Matti Riekin viisitoista vuotta sitten kirjoittamasta Trio Niskalaukaus -kirjasta. Alkuperäisversio oli yksi parhaista kotimaisista musiikkikirjoista. Se oli samaa tasoa kuin Aaltosen Hurriganes, Kontiaisen Ilikeesti kiitää, Luodon Tiimalasin santaa, Ollilan Nightwish, Puustisen 22-Pistepirkko, Fagerholmin Albert Järvinen. Lista hienoista kotimaisista populaarimusiikkia käsittelevistä kirjoista alkaa olla niin pitkä, että en jaksa edes mainita kaikkia. Nuo tulivat ensimmäisenä mieleen. Ainakin Sentenced, Amorphis, Stone, Suuri suomalainen juopottelukirja ja Lapinlahden Linnut jäivät mainitsematta.

Niin hyvä kuin alkuperäinen kirja olikin, niin se jäi kesken. Ehkä tämä remasteroitu versiokin jää, mutta tässä on dokumentoitu bändin harvinaisen laadukas paluu. Ei tarvitse – saatana – kenenkään osallisen kärsiä ja hävetä. Ei bändin, ei Isoahon, ei Riekin. Toivottavasti Mape Ollila havahtuu ja päivittää Nightwish-kirjansa tähän päivään. Se se vasta kesken jäikin.

Maanantaina postitoimipaikasta löytyi Nazarethin uusin tupla-lp. Tai Nazarethin nimellä esiintyvän bändin uusin tupla-lp. Tattooed on my brain. Se on hyvä. Tosi hyvä. Se on niin hyvä, että albumin nimibiisi saattaisi tuoda bändille uusia faneja. Se kun on aika punk.

Tattooed on my brainilla ei laula Dan McCafferty. Onko Nazarethia ilman Dan McCaffertya? Onko Nazareth ilman McCaffertya kuin Motörhead ilman Lemmyä, kuin The Rolling Stones ilman Keith Richardsia tai kuin Uusi testamentti ilman Jeesusta? Nazarethin ainoa alkuperäisjäsen on basisti. Toiseksi pisimpään mukana ollut on ollut remmissä vasta neljännesvuosisadan.

En jää sitä märehtimään. Nazareth on ollut kasassa yhtäjaksoisesti 50 vuotta. 50 vuodessa henkilöstö vaihtuu yrityksessä kuin yrityksessä. Tattooed on my brain kuulostaa todella hyvältä ja se on tärkeintä. Rock’n’roll telephone jäi minulle vieraaksi, en jaksanut kuunnella sitä kuin pari kertaa. Sitä edeltänyt Big dogz oli loistava, komeaa vanhenevien äijien runttausta. Vanhenevien ja vanhenemisensa hyväksyvien äijien. Tattooed on my brainissa on nuoruuden intoa.

Carl Sentance ei ole McCafferty, mutta hän on hyvä. Hän ei yritä kuulostaa McCaffertylta, silti hän kuulostaa. Erään ystäväni, fanaattisen Nazareth-diggarin mielestä myös Marc Storacelta. Sentance on laulanut Krokuksessa, joten ei ihme. Ehkä Sentance on edellisen sukupolven Ronnie Romero, joka kuulostaa siltä miltä milloinkin on tarvis kuulostaa.

Tattooed on my brainin kruunaa viimeinen biisi You call me. Sen laulaa Pete Agnew. Se ainoa alkuperäisjäsen. Vähän hiipi kosteutta silmään ensimmäisellä kuuntelulla.

Richard Thompsonia ja Nazarethia yhdistää se, että molempien levytysura on kestänyt puoli vuosisataa. Tiistaina postitoimipaikasta löytyi Thompsonin tupla-lp 13 rivers ja se on loistava. Se ei yllätä. En ole vielä onnistunut kuulemaan yhtään huonoa Thompson-albumia. Minulla on niitä hyllyssäni tosin vasta puolenkymmenä. Ynnä pari Fairport Conventionia. Ne kaikki ovat joka tapauksessa hyviä ja 13 rivers on yhtä hyvä. Tekisi mieleni sanoa, että jopa parempi. Mutta en sano. Annan ajan kulua ja sanon sitten, jos sanon. Alkuhuuma on alkuhuuma ja tilanne saattaa muuttua.

13 rivers on hienoilla biiseillä varustettua rockkitaroinnin juhlaa. Jo äänilevyaddiktin Raamatussa ja ihmisoikeuksien julistuksessa, eli Uskollisessa äänentoistossa, Dick kertoi Richard Thompsonin olevan Englannin etevin sähkökitaristi. Dick ei ehkä ollut väärässä. Lauluntekijä Thompson tosin on, ei kitarasankari.

Ensimmäistä kertaa 13 riversiä kuunnellessani oli pakko käydä kokeilemassa, että pitääkö levyä kuitenkin pyörittää 45 rpm. Niin syvää matalaa Richardin ääni oli… 33 ja 1/3 oli oikea nopeus. Suosittelen 13 riversiä ihan kaikille. Jotain vikaa on sellaisessa ihmisessä, joka ei tästä pidä.

Työviikon päätti yllätystekstiviesti R-kioskilta: noutoilmoitus. Yleensä noutoilmoitus ei ole yllätys, mutta nyt en muistanut, että jotain oli tulossa. Ehdin riemastua, että kauan odottamani Colter Wallin uusin lp on saapunut. Saapui kuitenkin Anssi Kela. Jo vain se käy. Kelan Ääriviivoja on niin mahtipontinen paketti, että en rupea sitä yhden kuuntelun perusteella rääpimään. Sen sanon, että jonkun kappaleen alku oli silkkaa Brian Wilsonia. Jos arvostukseni Kelaa kohtaan voisi vielä nousta, niin pelkästään sen takia se nousisi.

Nyt alkaa viikonloppu ja loma. Ehkä tämä tästä. Taidan käydä nukkumaan.

Mainokset
Kategoria(t): Kuuntelemista, Lukemista | Kommentoi

Mika-suomi -sanakirja, osa 2

Historiaan jäävät tekijät. Kriitikot eivät jää. Paitsi ne kriitikot, jotka arvostelukyvyttömyyttään arvostelevat päin helvettiä. August Ahlqvist teilasi kaiken minkä Aleksis Kivi kirjoitti. Ahlqvist meni jopa niin pitkälle, että julkaisi pilkkarunon Kivestä Kiven kuoltua. Historia on todistanut, että sen enempää väärässä ei tässä maailmassa voi olla kuin Ahlqvist Kiven suhteen.

Myöhempien aikojen Ahlqvist oli Toini Havu. Hän teilasi Tuntemattoman sotilaan. Havu ei yläluokkaisessa kuplassaan tajunnut, että Linna kirjoitti kirjansa rivimiehen näkökulmasta. Havu vertasi Tuntematonta sotilasta Jussi Talven Ystäviä ja vihollisia -romaaniin ja siihen verraten Tuntemattoman sotilaan kaikessa sammakkoperspektiivissään kelvottomaksi tuomitsi. Moniko tämän blogin lukijoista on lukenut romaanin Ystäviä ja vihollisia? Minä en. Aloitin kyllä, mutta jätin kesken. Jätin, koska annoin Havun kritiikin Tuntemattomasta sotilaasta vaikuttaa asenteeseeni kirjan suhteen. Pidin sitä herraskaisena tulkintana jatkosodasta.

Sekä Ahlqvistilla että Havulla oli myös oikeita meriittejä. Näistä epäonnistuneista kritiikeistä heidät kuitenkin muistetaan. Vaikka kukaan ei arvosta kehuvaa kriitikkoa, niin kukaan halua tulla muistetuksi epäonnistuneena kriitikkona. Silti vain epäonnistuneet kriitikot muistetaan.

Minua on kritisoitu siitä, että aina kehun. En sano mitään paskaksi. No en sano. En ole kriitikko, olen diggari. En halua käyttää vapaa-aikaani kirjoittamalla paskasta musiikista. Ja vaikka joskus kirjoittaisinkin, niin en sanoisi sitä paskaksi. En pidä suorapuheisuudesta.

Suorapuheisuus on yliarvostetettua. Se on yliarvostettua työpaikoilla, se on yliarvostettua kotona. Kotona ja parisuhteessa. Suorapuheisuus on liian usein synonyymi huonolle käytökselle. Ystävällinen pitää olla. Ei huonokäytöksinen. Jos on kritisoitavaa, niin kritiikin voi vuorata pumpuliin. Ensin kehutaan, sitten annetaan hellästi ruoskaa, sitten taas kehutaan. Niin helppoa se on.

Minä aina kehun. Tai olen kehuvinani. Jos haluatte lukea blogimerkintöjäni rivien välistä, niin helpotan toimintaanne. Tässä on Mika-suomi -sanakirjan osa 2. Eli mitä Mika blogimerkinnöissään sanoo, ja mitä hän oikeasti tarkoittaa:

tavallaan oikein hyvä = hyi saatana
vallan mainio = aika paska
melko hyvä = ei pysty kuuntelemaan toista kertaa
on tässä puolensa = ihan hirvittävää paskaa, vaikka miten kääntelisi
amatöörimäisyys on hyve = apukoululaiset päästetty studioon
muutamin paikon parannettavaa = itsekin soitan paremmin
soittotaito ei ole rockmusiikissa itseisarvo = tässäkö maassa on korkeatasoinen musiikkiopetus?
solistilla henkilökohtainen ote tulkinnassaan = en ymmärrä miten äänittäjä on voinut olla nauramatta
persoonallinen lauluääni = karaokebaarissa valomerkin jälkeen kuulee parempaa
avovire lisää mielenkiintoa = viritysmittarit on keksitty
elävämpää kuin opistomuusikon tulkinta = vapaana rytmin ja melodian kahleista
rumpalilla on ilmiselvä jazz-pohja = voisiko joku ottaa siltä kapulat pois
tekninen osaaminen huippuluokkaa = tämä voisi soida Ylen aamuhartaudessa
tätä olisi kiva tanssia = kerrankin on studiossa ollut metronomi käytössä
itse en pystyisi moiseen = minä sentään ymmärrän rajoitteeni

No niin. Sen kun alatte tulkita. Seuraavaksi ajattelin kehua joko Nazarethin, Marianne Faithfullin tai Richard Thompsonin uusimmat lp:t. Riippuen siitä minkä niistä ensin saan käsiini. Kirjoitan mitä kirjoitan, vastuu on lukijalla. Kehun, jos kehun.

Luin Tuntemattoman sotilaan ensimmäisen kerran 35 vuotta sitten. Käsitykseni Suomen sotahistoriasta on sen jälkeen muuttunut valtavasti. Taidan lukea Ystäviä ja vihollisia -romaanin uudelleen nyt, ja pohtia myös sen merkityksen uudelleen. Mielestäni Jussi Talvi ansaitsee sen.

 

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Laserlevykatsaus

davSeuraan aktiivisesti blogini tilastoja ja viime aikoina lukijoita on ollut ilahduttavan paljon. Kiitos kaikille teille ja vielä uudestaan niille teistä, jotka olette linkittäneet juttujani muualle someen! Vaikka väitän pitäväni blogia vain itselleni, niin kyllä se hivelee, kun huomaa sen muitakin kiinnostavan.

Muistutan jälleen, että kirjoitan pääsääntöisesti vain hyvästä musiikista. Välillä kuulen ihmettelyjä, että miksi aina kehun kaikkea, tykkäänkö muka kaikesta. Ei. En tykkää. Mutta en viitsi tuhlata aikaani sauhuamalla huonosta musiikista. Elämä on lyhyt. Jos joku haluaa ruveta maksamaan minulle blogistani rahaa, niin sitten lupaan välillä kirjoittaa myös huonosta musiikista. Muuten tuskin. Jään odottamaan tarjouksia.

Olen taas ostellut c-levyjä. Hyviä sellaisia saa nykyisin hyviä älppäreitä edullisemmin divareista ja addiktioni tuntevilta ystäviltäni. ”Mika ostaa, aina se ostaa” tuntuvat he levyjä kokoelmistaan poistaessaan ajattelevan. He eivät ole aivan väärässä. Tavallista ahistavamman työviikon jälkeen en jaksa suurisuuntaisia esseitä kirjoitella, joten tässä muutama pikatuomio muutamasta lähiaikojen ostoksestani.

Tumppi Varonen & Problemsin Kalevankatu 34 vuodelta 2010 on vallan mainio rock’n’roll-pläjäys. Meininki on 70-lukulainen, mutta enemmän Stones, Faces ja Stooges kuin punk. Eli ihan samat vaikutteet kuin niin monella muullakin punkbändillä. Tosin Kalevankatu 34:ltä löytyy myös etäiset Zeppelin-viitteet, mikä ei ehkä ole punkkarille ihan tavanomaista…. Albumi on täynnä hyviä melodioita ja kulkevia riffejä. Tumppi on valtakunnan virallinen punk-ääni, Pete Pajusen ohella. Kova rokkilevy, se tuskin tulee yllätyksenä kellekään Tumpin historian tuntevalle tai äijän missä tahansa kokoonpanossa livenä nähneelle. Ei mitään uutta, muttei kovin vanhaakaan. Ei muuta kuin happy rock’n’roll.

Kolmella divarivierailulla kääntelin käsissäni Lee Aaronin tämänvuotista albumia Diamond baby blues. Hinta oli kympin, joten en ihan suorilta sitä ostanut. Vieno ääni päässäni kuiskasi, että tuo 80-luvun heavyreliikki tekee nykyisin ihan varmasti täysin sietämätöntä ja munatonta aikuisrokkia. Huomattavasti kovempi ja käskevämpi ääni rupesi kuitenkin huutamaan, että varmasti on Lee tehnyt kunnon jytää. Että osta nyt, saatana.

Se joka huutaa koviten on oikeassa, joten ostin. Ja jytää on! Vanhakantaista, jykevää heavyrokkia. Vaikka puolet biiseistä on covereita, niin tekisi mieleni ruveta puhumaan tämän vuoden komeimmasta pappaheavy-levystä Don Aireyn sooloalbumin ohella. Paitsi että Nazarethin uusin on vielä kuulematta. Eikä Lee ole pappa, vaan nainen parhaassa iässään. Todella iloinen yllätys oli Diamond baby blues.

Black Sabbathin Born again -lp:n ostin 15-vuotiaana osuuskauppa Kaakonmaalta. Maksoi 60 markkaa. Heti sen jälkeen huomasin, että Epekseltä sen olisi saanut viidellätoista tai jotain. The story of my life. Vuonna -83 kävin Parikkalan kirjastossa lukemattomia kertoja lukemassa syyskuun Soundin. Siinä oli mahtava juttu Sabbathin Suomen keikasta ja bändin haastattelu. Haastattelun aikana Gillan haukkui Coverdalea mulkuksi ja sammui pöytään. Toimittaja Juntunen epäili tämän jo kuolleen. Geezer kehui Dioa vittumaiseksi ihmiseksi. Legendaarista musiikkijournalismia.

Kaksi vuotta myöhemmin ostin levysoittimen ja kyseisen levyn. Erittäin hyvän levyn, vaikka moni on toista mieltä. Muutama viikko sitten huomasin, että albumista on ilmestynyt deluxe expanded edition -tupla-cd, jolla bonuksena aikakautensa konserttitaltiointi. Se oli pakko saada, ja sen sain. Ihan mainio live, vaikka rummuissa ei ole Ward. Ja taas on yksi Smoke on the water lisää hyllystäni. Niitä ei voi olla koskaan liikaa. Kai.

Eräältä kiivaalta ja jyrkältä toveriltani ostin nipun maailmanmusiikkia. Yksi levyistä oli Tinariwenin Aman iman. Bändi oli jo ennestään tuttu ja Aman iman on yhtä hienoa ja hypnoottista aavikkobluesia kuin Amassakoul. Maailmanmusiikki on parasta mahdollista suvaitsevaisuus- ja monikulttuurisuuskasvatusta meille korpien kasvateille, uuninpankolla päreen valossa makaaville muutosvastarintajoukoille. Ne ovat kuulkaa nuo rättipäät ihan tavallisia ihmisiä! Kulttuuriltaan ehkä toisenlaisia kuin me, mutta musiikki on hyvää.

Siinäpä tärkeimmät. Ensi viikolla postimies-Paten pitäisi suorittaa parin-kolmen uutuus-lp:n toimittaminen lähimpään R-kioskiini, joten ihan pelkäksi laserlevyilyksi ei elämäni ole muuttunut. Mutta jos hintakehitys jatkuu nykyiseen malliin, niin ehkä muuttuu: Paul McCartneyn uusinta ei näytä saavan vinyyliversiona mistään alle viidenkympin. Alkaa olla melkoisen kohtuuton hinta perusäänitteestä se.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Kauriinpää

Kauriinpaa-JoutsenjarvenTieHaluan kirjoittaa blogimerkintäni äänilevyistä. Äänilevyistä, pakkotilanteessa kaseteista. En suoratoistoista. Joskus mieleni kuitenkin heltyy aineettoman musiikin suhteen. Kuten nyt, Kauriinpää-nimisen orkesterin kohdalla. Eli toisin kuin yleisesti luullaan, olen hellämielinen mies. Valmis joustamaan periaatteistani. En ole jääräpää, vaikka niin väitetään.

Sain Kauriinpäältä promokirjeen. Oikean kirjeen, sellaisen paperisen. Sellaisen, joka suljetaan kirjekuoreen, kuoreen liimataan postimerkki ja kuori viedään postiin. Posti tai joku muu firma sitten muutamien päivien tai viikkojen kuluttua vie sen kuoreen kirjoitettuun osoitteeseen. Tiistaisin tosin ei vie, eikä viikonloppuisin. Kirjeen kirjoittaminen työllistää monta ihmistä. Jos joku orkesterista näkee näin paljon vaivaa ja työllistää ihmisiä, niin voin minä muutaman sanan bändistä kirjoittaa.

Kauriinpää mainostaa itseään country rockiksi Vantaanjoen suistolta. Niin kai sitten. Suisto kuulostaa aina hyvältä. Amerikkalaisen juurimusan pohja Kauriinpäällä ilman muuta on. Vielä enemmän siinä on perinteistä, iskelmällistä suomirokkia. Ensimmäinen kuuntelemani biisi, Joutsenjärventie, vei ajatukset välittömästi Esa Elorannan suuntaan. Biisissä on selvää Garbo-efektiä, amerikanrokkia. Ensimmäisellä kuuntelulla biisin pikkuisen liian modernin kuuloinen rummunläiske häiritsi. Odotin kantria, sitä en saanut. Toinen kuuntelu paransi biisiä, kun vääriä odotuksia ei enää ollut.

Laulajan tie vei jo ajatukset kantriin. Suomalaisen kansanmusiikin oloinen, viululla varustettu miesjollotus oli selkeää kotimaista maaseutumusiikkia. Maaseutumusiikkia Vantaalta? Vantaahan on kaupunki, melkein Helsinki? Laulajan tie nousee kuuntelemistani kappaleista suosikikseni. Siinä yhdistyy perinnemusiikki ja rock. Se kuulostaa Kainuulta tai Pohjois-Karjalalta.

Pohjan maa alkaa bluesisti, hieman The Bandilta kuulostaen. Puhaltimet – lienevätkö oikeat – tuovat mukaan soulia. Oikein mainio laulu. Kasvot peilissä on herkkä iskelmä, Jaettu maa rouhealla kitarariffillä varustettu kaihoisan melankolinen rock. Enempää biisejä en Spotifysta löytänyt.

Tykästyin eniten Laulajan tiehen. Mielelläni kuulisin sen tyylistä kamaa vaikka koko levyllisen. Bändillä on homma selkeästi kasassa, mutta lisää roots-vaikutteita jäin kaipaamaan. Ilman saatekirjeen määritelmää en varmaan olisi ajatellut kantria bändin kohdalla ollenkaan. Enemmän viulua ja enemmän huuliharppua, niin hyvä tulee.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Ratsia – Kloonattu sukupolvi

davRokkipoliisin käsikirjan ensimmäinen käsky kuuluu: eka demo oli paras. Rokkibändi on siihen asti hyvä, kunnes se saa levytyssopimuksen ja myy itsensä. Rokkibändi tekee parhaat keikkansa silloin, kun sitä eivät tunne kuin sinä ja naapurin Reiska.

Ratsian Kloonattu sukupolvi -kasetti lienee tämän valtakunnan legendaarisin ”eka demo”. Sen mahtavuudesta on puhuttu turuilla ja toreilla liki 40 vuotta ja sen jälkeiset lp-julkaisut ovat vain vaisuja kopioita aidosta tavarasta. Sen täytyy olla Suomen eniten myyty kasetti, sitä on myyty vähintään yhtä paljon kuin Jimi Hendrixin Kultsan keikalla oli yleisöä. Eli kaikilla on Kloonattu sukupolvi -kasetti jossain autotallivarastossa. Ilmeisesti.

Olin liian nuori punkiksi, mutta muutamaa vuotta vanhemman serkkutyttöni ansiosta kotimainen punk ja uusi aalto olivat oleellinen osa lapsuuteni soundtrackia. Ratsian Elämän syke oli yksi tärkeimmistä lapsuuden kesien ja lomien ääniraidoista. Bändin debyyttialbumin kuulin vasta myöhemmin, Jäljet on edelleen kuulematta.

Minulla ei ole minkäänlaista tunnesidettä Kloonattuun sukupolveen. Yhdeksänvuotiaana en edes tiennyt missä on Pihtipudas. En tunne tuskaa, kun sanon bändin varsinaisen debyyttialbumin olevan paljon paljon Kloonattua sukupolvea parempi. Kloonattu sukupolvi on nuoruuden intoa, energiaa ja rock’n’rollia. Debyyttialbumi on ihan sitä samaa, mutta paremmilla soundeilla. Kloonattu sukupolvi on kellarinauha ja sen arvo on lähinnä historiallinen. Se on merkittävä dokumentti siinä missä vaikka The Beatlesin Star Club -live, mutta vuonna 2018 se ei varmasti tee kehenkään samaa vaikutusta kuin vuonna 1979.

Hieno tallenne tämä on, en minä sillä. Hyvin on nuorilla pojilla homma hallussa, musa jytisee kunnolla. Tietenkin kuuntelukokemus olisi ollut eri alkuperäiseltä kasetilta vouvaavalla patterimankalla kuunneltuna, vuonna -79, mielellään noin 13-vuotiaana. Uusintapainos-lp on korvike, kuriositeetti vinyyliaddikteille. Vielä vaaleanpunaisella vinyylillä. En lakkaa ihmettelemästä kuluttajien viehätystä värillisiin vinyyleihin. Pitänee äänittää Kloonattu sukupolvi kasetille.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Milo & Moses ja Kauko Röyhkä & The Boots

davOstin eilen Levy-Eskoilta lähinnä kannatuksen vuoksi Milo & Mosesin lp:n. Tukeakseni vielä hengissä pyristelevää äänilevybisnestä sekä kotimaista jatsia.

Hah. En tosiaan ostanut levyä kannatuksen vuoksi. Vihaan sitä, että minkään ostamista sanotaan kannattamiseksi. Tai tukemiseksi. Ei se ole tukemista, jos maksan rahaa äänilevystä. Se on kaupankäyntiä. Tukemista olisi, jos siirtäisin artistin tai levykauppiaan tilille rahaa saamatta mitään vastineeksi. Sitä en tee. Ei ole minun tehtäväni tukea kuolevaa bisnestä tai apurahajatsia. Haluan rahoilleni vastinetta.

Kääntelin Milo & Mosesin lp.tä jo edellisellä Levy-Eskot -vierailullani, mutta tuntui  hölmöltä ostaa suomalaisten pikkupoikien jatsilevy. Samalla rahalla saisin jonkun vanhan Coltranen tai Davisin tai Reinhardtin. Huomasin silti tällä reissullani yks kaks viskanneeni Among friends -lp:n Levy-Eskojen tiskille.

Milo & Mosesin Moses on Mooses Kuloniemi. Bluesministerin ja Honey B:n poika. Rumpali. Hirmuisen vaikea uskoa, että tuo poika, jonka vasta muutama vuosi sitten näin leikkivän keinussa Imatran Varpasaaressa Nurmion ja Hunajaluiden keikan aikana, on nyt vakavasti otettava ammattitaitoinen muusikko. Minulla on jo ennestään yksi lp, jolla hän rumpaloi. Mitähän Mooses lie, jotain rippikouluikäinen?

Among friends on hyvä levy. Hyvä, vaikka minun on hirmuisen vaikea päästä yli siitä, että sen soittajat ovat lapsia. Tai nuoria. Milo Mäkelän kitarointi on paikoin vähän nykivää, mutta se kenties kuuluu tyyliin? En tunne genreä tarpeeksi hyvin tietääkseni. Mutta esimerkiksi Olli Soikkeliin verrattuna Mäkelän groove on vielä hieman hakusessa. Rytmiryhmä toimii loistavasti, Kuloniemi ja Jon Petterson.

Among friends on oikein viehättävä levy. Jos sen soittajat olisivat kansaneläkekäisiä, kehuisin sitä ilman alaleukaa. Olen ikärasisti. Olen, vaikka iso osa suosikkilevyistäni on parikymppisten kakaroiden tekemiä. Suurin osa.

Ostin eilen myös Kauko Röyhkän uuden lp:n. Ostin, vaikka Kauko Röyhkässä on kaikki ärsyttävää. Ihan kaikki. Nimi, ulkonäkö, julkisuuskuva, mielipiteet, huonot kirjat. Jopa hänen tietoinen ärsyttävyytensä ärsyttää. Ainoa mikä Röyhkässä ei ärsytä on hänen musiikkinsa. Sekin ärsytti minua nuoruuteni päivinä, mutta onneksi ihmisellä on oikeus viisastua. Valitettavasti kaikki eivät tätä oikeuttaan käytä.

Maantie on The Boots -yhtyeen kanssa tehty albumi. Se tyrmättiin Hesarissa. Levy on Hesarin mukaan irstaan, kiimaisen ja iljettävän tirkiselyä harrastavan setämiehen tekemä turhake. Arvostelussa tosin arvosteltiin enemmän mediapersoona-Röyhkää kuin Röyhkän musiikkia.

Hesarin arvostelu olisi mennyt läpi musiikkikritiikinä, jos arvostelija ei olisi myöhemmin kirjoittanut Rumbaan kolumnia, jossa aivan oikeutetusti ylistettiin Pate Mustajärveä. Mutta ylistettiin Röyhkää alentamalla. Se osoitti, että kriitikko antoi ulkomusiikillisten asioiden vaikuttaa arvosteluunsa. Se on toki inhimillistä, mutta ei ehkä valtakunnan suurimman päivälehden arvon mukaista?

Ja ennen kaikkea Pate ansaitsisi saada suitsutusta ihan omien ansioidensa takia, ei pelkästään lyömäaseena jotain toista artistia vastaan.

Ei Maantie Röyhkän parhaita levyjä ole minunkaan mielestäni. Se on ihan ok, sitä on helppo kuunnella. Mutta muutama vuosi sitten ilmestyneet mahtavan groovaava Röyhkä/Inginmaa/Hypnomen- ja kovasti narttumaiset Röyhkä & Mattila -lp:t ovat parempia. Maantien leppoisa, bändistä johtuva laid back -fiilis kuitenkin vie mukanaan. Maantietä pitää arvostella yhtä paljon The Bootsin kuin Röyhkän levynä. Voi olla, että muutaman lisäkuuntelun jälkeen olen valmis nostamaan tämän samalle tasolle kuin vaikka Kaksi lensi tuulen mukaan -albumin.

Röyhkän ongelma on paitsi siinä, että hän on julkisuuskuvaltaan vittumainen ja ärsyttävä, myös siinä, että hän teki 80-luvulla niin mahottoman hienoja biisejä. Hän tekee niitä edelleen, mutta me käppäukkelit aina vertaamme niitä niihin vanhoihin.

Röyhkä on irstas setämies ja Milo & Moses liian nuoria. On tämä helevetin vaikeaa tämä musiikin diggaaminen.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta: Levy-Eskot

eskotKasetti- ja äänilevyharrastukseni on kestänyt lähes 40 vuotta. Niihin vuosiin on mahtunut monenlaista levykauppaa. Parikkalasta Parikkalan Valo, Radio-Apaja ja Osuuskauppa Kaakonmaa. Lähiseuduilta Savonlinnan Levymesta, Vuoksenniskan 50’s divari, Lappeenrannan Levymusiikki. Helsingistä vaikka mitkä. Diskeri, Discus, Tunnelin Levy, Fennica, Hippie Shake Records, Black & White, Music Hunter, Keltainen Jäänsärkijä, Goofin’, Combat Rock ja Teen Wolf. Rolling Records olisi varmaan tämänhetkinen suosikkikauppani, jos Helsingissä kävisin.

Fennica lienee eniten aikuisiälläni musiikkimakuuni vaikuttanut levykauppa. Se oli ykköspaikka bluesherätyksen saatuani. Olen ikuisesti kiitollinen Erkka Kettuselle ja hänen duunareilleen heidän asiantuntevuudestaan.

Mutta en enää asu Helsingissä. Levy-Eskot on liki legendaarisen maineen saanut levykauppa näillä raukoilla rajoilla. Ainakin omissa mielikuvissani. Se on muistaakseni mainittu jopa yhdessä Ornette Birks Makkonen -sarjakuvassa. Levy-Eskot sijaitsee Joensuussa ja on tällä hetkellä lähin levykauppani. Sinne on kotoani matkaa 165 kilometriä. Savonlinnassa on Viihdelinna ja Imatralla, Joutsenossa ja Lappeenrannassa on Suma, mutta ne eivät ole pelkkiä levykauppoja, vaan divareita. Levy-Eskot on ainoa oikea levykauppa Karjalassa tällä hetkellä. Kivijalkaliike.

Kävin Levy-Eskoilla ensimmäisen kerran vasta viime keväänä. Keväällä 2018. Minulla ei ole ollut mitään asiaa Joensuuhun sitten vuoden -91. Suoritin aikanaan varusmiespalvelukseni Ylämyllyllä ja vannoin, että en enää ikinä kusekaan Pohjois-Karjalaan päin. 27 vuotta lupaukseni piti. Äänilevykiima kuitenkin voitti menneisyyteni traumat.

Levy-Eskot teki hyvän vaikutuksen heti ensivierailullani. Se on keskellä kaupunkia, kaltaiseni suunnistutaidotonkin löysi sinne helposti. Se on tilava, hyvin järjestelty ja melkein jopa valoisa. Levyhyllyissä on ilmaa, niitä ei ole ahdettu liian täyteen. Asiakkaalle ei synny paniikkihäiriötä.

Tiskin takana seisova mies on iso ja karvainen, mutta puhuu. Sanoo päivää. Sanoo päivää lämpimällä äänellä. Osallistuu puheliaan asiakkaan aloittamaan kommunikointiin. Hän jopa oma-aloitteisesti jatkaa asiakkaan aloittamaa tarinointia. On läsnä. Hänelle asiakas ei ole rauhanhäiritsijä tai potentiaalinen myymälävaras. Hänelle asiakas on ihminen, joka saattaa ostaa äänilevyjä.

Olen käynyt Levy-Eskoilla kolme kertaa. Olen ostanut sieltä levyjä noin 400 eurolla. Matka- ja ruokailukuluja noilta reissuilta en halua laskea. Kertaakaan en näinä kolmena kertana ole katunut Levy-Eskoilla vierailuani. Jos minulle ei olisi sanottu päivää, olisin käynyt Levy-Eskoilla vain kerran.

Kannattaa olla asiakkaalle ystävällinen.

Tämä ei ole maksettu mainos. Mutta jos se Eskojen partajeppe sattuu lukemaan tämän, niin eikö olisi ihan asiallista lyödä tämän blogin kirjoittajan asiakaskorttiin tuplaleimat seuraavalla reissulla? Eikö? Minusta olisi. Olisi.

Kategoria(t): Huuhaa | 3 kommenttia