Jukka Nousiainen – s/t

nousiainenJukka Nousiainen on tämän hetken mielenkiintoisin ja herkin kotimainen lauluntekijä. Ehkä jopa aidoin. Siitä en tosin ole varma. Nousiainen tekee amatöörimäisen suvereenisti niin monenlaista kamaa, että kyse saattaa olla näyttelemisestä. Ehkä hän on marginaalimusiikin J. Karjalainen, joka on välillä soulmies, välillä bluesmies, välillä iskelmämies ja välillä ihan muu mies, eli Lännen-Jukka. Nousiainen vääntää sleepysleepersiä Räjäyttäjissä, leveälahkeista ankaraa jytää nyt jo edesmenneessä Jukka & Jytämimmeissä, bluesia ja folkia soolona. Ja mitä lie muuta, en ole pysynyt vauhdissa mukana.

Näytteli tai ei, niin Nousiaisen toinen soolo-lp on loistava. Yhtä hyvä tai vielä parempi kuin se edellinen, Huonoa seuraa. Täysin erilainen kuin se. Huonoa seuraa oli hienoilla biiseillä varustettua anarkistista folkmusiikkia, nyt Nousiainen tekee musiikkia aikuiseen makuun. Aikuiseen makuun siten, kuin vain Nousiainen voi aikuisen maun ymmärtää. En löydä kansiteksteistä soittajien nimiä, joten oletan Nousiaisen soittaneen kaikki instrumentit itse.

A-puoli on levyn radiokelpoinen puoli. Se alkaa rennon letkeällä bluesilla Synnyin syksyllä. Lonely rider on ihastuttavaa autotallibändimäistä rautalankaiskelmää, jossa Nousiaisen hauras laulusuoritus pysäyttää keskittymään. Manuaalit hukassa on pidäteltyä voimaa huokuvaa jytää. Jukka & Jytämimmit olisi tehnyt siitä rajun Blue Cheer -paahdon, mutta nyt biisissä on hidasta uhkaa. Kohti kaukaista tähteä on juurevassa herkkyydessään kuin 22-Pistepirkko haavoittuvimmillaan.

B-puolella Nousiainen vapauttaa psykedeelisemmän itsensä. Sun kanssas mä lähden minne vaan jatkaa vielä iskelmällisellä linjalla, mutta jo biisin loppupuolella Nousiainen päästää poikkitaiteellisuutensa irti. Sataa taas on aika happoista ja kauniin hentoa luentaa. Kuin Juicen Afroditen poika Bo Hanssonin soittamana. Pitkää heinää jatkaa samoilla linjoilla, vapaamuotoisesti improvisoiden. Levyn päättävä Rypäleet on kerättävä maailmalta kuulostaa Syd Barrettin laulamalta Fearlessilta…

Ensimmäisellä kuuntelukerralla olin ihmeissäni. Toisen kuuntelun suoritin yöllä. Unettomana, silti umpiväsyneenä, pienessä kuumehoureessa. Liikutuin ja tunsin paranevani. Levy on loistava, sen kuuntelu kohottava, uskonnollisen harras kokemus. Nousiainen vie kuulijan sinne, missä musiikki on kunkin mielestä parhaimmillaan. Jollekin se on tämä päivä, jollekin lepattavalahkeinen 70-luku tai 50-luvun tanssilava. Kenties brittiläinen bluesklubi. Nousiaisen levyllä on ajatonta missä tahansa hetkessä olemisen tuntua, jossa kuulija voi kuvitella olevansa osa jotain suurempaa kokonaisuutta.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset – Papyloonin barbecue

papyloonin_babecueKaikilla bloggaajilla ja muilla huvikseen kirjoittavilla on tietyt jatkuvasti toistuvat teemat. Itselläni näitä toistuvia teemoja ovat ainakin seuraavat:

-kaikilla vuosikymmenillä on levytetty ja levytetään hyvää musiikkia
-uutta musiikkia tehdään yhdistelmällä vanhaa
-äänilevyjen keräilyssä on älyttömintä se, että ensimmäiseksi mietitään levyn rahallista arvoa
-on järkevämpää sauhuta siitä mistä pitää kuin siitä mitä vihaa.

Mm. Faarao Pirttikangas on todistanut kaksi ensimmäistä teesiäni oikeaksi jo useasti. Sama tahti jatkuu uudella Kuhmalahden Nubialaisten levyllä, Papyloonin barbecuella. Ko. levyn rahallinen arvo oli maltillinen, alle parillakympillä lähti. Levy-yhtiö ei ole tavoittelemassa maksimaalista voittoa, toisin kuin liian monet äänilevyjen keräilijät. Ja taas kerran sauhuan siitä mistä pidän. Olen maneerieni vanki.

Tosiaan, liian usein kuulee väitettävän, että nykyaikana ei tehdä hyvää musiikkia. Että kaikki on jo tehty ja ennen oli kaikki paremmin. Ehkä olikin, en minä sillä. Ainakin ennen oli helpompi tehdä sellaista, jota ei oltu ennen tehty. Siitä huolimatta nykyisin tehdään yhtä hyvää musiikkia kuin aina ennenkin. 2010-luku on musiikillisesti hyvä, kuten kaikki muutkin vuosikymmenet levytetyn musiikin historiassa. Uutta luodaan yhdistelemällä vanhaa. Näin on aina ollut. Nyt on aina paljon enemmän yhdisteltävää kuin ennen.

Tämä Papyloonin barbecue. Se on vähemmän alkukantaista kuin Nubialaisten edelliset levyt tai Kakspäinen Narttu. Faarao on sofistikoitunut. Se ei hänen tapauksessaan todellakaan tarkoita mainstreamiin siirtymistä. Faarao on myös maallistunut, eli Barbecue ei sisällä niin synkkää uskonnollista hurmiota kuin esim. debyyttialbumi. Maallistuminen alkoi jo Kaatopaikan kuninkaalla ja Papyloonin barbecue on entistä jatsimpaa, New Orleansin hengessä. Se on suomalais-afrikkalais-amerikkalaista juurimusiikkia. Tomwaitsia, kolinajatsia.

Delirium tangolla se on tanssilavojen inhorealistisen lihallista todellisuutta, jossa Sielun Veljet kohtaa iskelmätaivaan. Albin Pohjolaisen hengessä se on pelottavaa, radiopuhelimetmaista kansanperinnettä. Tanssilavojen tunnelmaa löytyy myös Lauttasaaren kaulankatkojasta. Meininki on synkempää kuin tangon Iloharjulla soidessa. Merten kummajaisten sukua on uusrahvaanomaista jatsia ja Käärmeöljyä kuin suoraan Tuomari Nurmion alkuaikojen laulukirjasta. Vaikka Papyloonin barbecue on musiikillisesti paikoin iloista, tekee Pirttikankaan lauluääni siitä pelottavaa kautta linjan. Tanssilavatunnelmaan kuuluu se, että vaikka periaatteessa on mukavaa, niin lippalakkipäinen farkkuhaalariäijä saattaa yks kaks tempaista turpaan. Sellainen tunne Papyloonin barbecuesta tulee.

Papyloonin barbecue on luonnollista jatkoa kahdelle aiemmalle albumille. Musiikki elää ja kehittyy, mutta ei menetä tunnistettavaa omaleimaisuuttaan. Pirttikangas on aikamme mielenkiintoisin savolaisartisti. Tästä ei ole montaa viikkoa kun Cosmo Jones Beat Machine julkaisi singlellisen Frankie Lee Simsiä ja Captain Beefheartia. Ja nyt on jo Kuhmalahden Nubialaiset soittimessa pyörimässä. Ei tässä musiikkidiggari voi muuta kuin olla äärimmäisen tyytyväinen.

Koska jotain negatiivista on pakko sanoa -olenhan sosiaalisessa mediassa- niin Miksi Helvetissä Biisien Nimet On Kirjoitettu Isoilla Alkukirjaimilla, vastoin suomen kielioppisääntöjä? Ei näin, ei. Näyttää kamalalta. Ei, en anna tuon kauneusvirheen häiritä, vaikka kyse ei olekaan mistään pikkuviasta. Ketään muuta tämä tuskin silti häiritsee kuin minua.

Pekka Pirttikangas on kotimaisen bluespohjaisen marginaalimusiikin capo di tutti capi. Hänellä on näkemys. Näkemys ja kyky löytää loistavat yhteistyökumppanit lihallistamaan näkemyksensä. Pirttikankaan tietämys alan musiikista täytyy olla äärimmäisen syvä. Hänellä on tulisen ja saatanallisen saarnamiehen sielu. Usko tai itket ja uskot voisi olla tämän musiikillisen julistajan slogan. Minä uskon.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 44. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Miten menee?

-Mikäs tässä. Oikein hyvin. Addiktio alkaa helpottaa. On kevyt, hyvä olo.

-Hienoa! Tilan- ja rahanpuute selvästi auttaa asiaa. Et ole ostellut älppäreitä juuri ollenkaan.

-Juuei, en juuri ollenkaan.

-Eikä ole tällä hetkellä mitään tulossakaan?

-Ei ole, ei. Faarao Pirttikankaan levykin ilmestyy vasta viikon pääs… Eiku siis joo, ei ole mitään tulossa.

-Paitsi se Pirttikangas?

-Niin no, se on. Mutta tilasin sen jo ajat sitten, sitä ei lasketa.

-Eikä ole sinkkujakaan tulossa?

-Ai niin, sinkut. No ehkä niitä nyt joku, kilo-pari. Mutta se on vielä vaiheessa.

-Mutta lähtökohtaisesti asiat ovat kunnossa?

-Juuri näin.

-On tosi hienoa, että olet pysynyt näin hyvin kunnossa. Ja se on hienoa, että addiktiosi on nyt viimein siirtynyt koskemaan pelkkiä vinyylilevyjä.

-Kiitos! C-levyjähän ei lasketa.

-Anteeksi kuinka?

-Niin siis että c-levyjähän ei lasketa, niitä voi kyllä ostella.

-Het-ki-nen. Ei se näin mene. Selitäpä hieman.

-Ei tässä mitään selittämistä ole. Pari levyllistä mustalaisjatsia ostin. Olli Soikkelin keikalta.

-Se ei vielä ole paha, kyllä keikalta pitää levyjä ostaa. Miten muuten uskalsit mennä paikalle? Meinaan, yleensähän artistit kuolevat tai vähintään sairastuvat vakavasti, jos ostat lipun.

-Soikkeli on nuori mies, otin riskin.

-Pari mustalaisjatsilevyä ei haittaa, se on ihan ok. Mitään muuta et ole kuitenkaan ostanut?

-Ööö… No ihan vaan pari.

-Pari?

-Yhden Jefferson Airplanen. Niin ja Paul Kantnerin soololevyn. Ja Rutlesin. Ja kaksi Trafficia.

-No huh huh. Nyt on aika lisätä lääkitystä. On on.

-Ja tosiaan, Montrosen lp:n sekä Ebbot Lundbergin ep:n sekä Teenage Fanclubin sinkun. Ja tietysti Grateful Deadin Blues for Allah lp:n. Minulla oli se tietty ennestään, mutta se meni vaihdossa Black Rainbowsin älppäriin. Piti sitten ostaa uusi Allah tilalle. Ettei tarttenut poistaa levylistasta, heh heh.

-Siis vaihdoit lp:n pois ja ostit sitten saman lp:n tilalle?

-No se vaihtari oli punaisella vinyylillä ja minä tykkään mustasta. Ostin mustan.

-Tämä on mielestäsi järkiperuste sille, että annat levyn pois ja ostat sitten saman levyn kalliilla tilalle?

-Eikö muka ole?

-Ei. Alkaa olla suljetun osaston ja lepositeiden paikka taas.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Cheese Finger Brown – Low-down people

cheese_finger_brownAlussa oli Elvis. Ennen Elvistä oli vaikka mitä, mutta minulle Elvis oli alkusysäys. Alkusysäys kaiken musiikin diggailulle. Myös bluesin. Elvis oli blueslaulaja.

Elviksen jälkeen päädyin mutkan kautta 70-luvun jytään. Blues siinäkin soi. Kuljin reittiä alaspäin. Creamiin, Yardbirdsiin, Blues Breakersiin, Rolling Stonesiin. Riittävän pitkälle ja kauas kuljettuani löytyi delta blues. Matka juurille kesti pari vuosikymmentä. Olin jo miltei aikamies lopullisen bluesherätyksen kokiessani.

Vajaa vuosi sitten aloittaneen ja juurimusiikin parissa kunnostautuneen Humu Recordsin julkaisemaa suomalaistuneen alankomaalaisen bluesmiehen Cheese Finger Brownin Low-down peoplea kuunnellessani tämä kymmenvuotiaana bluesiin ensikosketuksen saanut 46-vuotias mies on onnellinen. Low-down people ei ole oppikirjamaista bluesin ulkoluentaa. Se on aitoa tavaraa. Juuri sitä, jota bluesiltani haluan. Alkuvoimaista, alkukantaista. Mies, ääni ja kitara. Turhaan ei levyn saatekirjeessä mainita Herrojemme John Lee Hookerin ja R.L. Burnsiden nimiä. Mississippin rinteiden maalaisbluesia. Blues on perinnemusiikkia, esikuvien kuuluminen on pelkästään hyvä asia.

Heti nimibiisin riffiä voisin kuunnella päivätolkulla. Se on hypnoottista, meditatiivisen puhdistavaa tanssimusiikkia, jonka tahtiin voi vaipua rauhalliseen transsiin tai jorata itsensä kipeäksi räkäisessä juke jointissa. Musiikkia, jossa aika ja paikka menettävät merkityksensä. Hypnoottisuus on levyn määräävä tekijä. Kuten olla pitää. Silti myönnän, että 15 biisiä Cheese Fingeriä on melkoinen urakka ja kun leppoisa kantri Lullaby before I go levyn päättää, on olo turta…

Monet tutut nimet pyörivät mielessäni levyä kuunnellessa. Sonny Terry (Nashville funk), Faarao Pirttikangas ja Captain Beefheart (Old hashbrown), 22-Pistepirkko (You know it you bought it). The Country Dark voisi tehdä räväkän coverin Who are you to judgesta, Dr. Jesus voisi olla suoraan The Blind Boys of Alabaman myöhäisvuosien levyltä. Come on Jackin puheblues on kuin Robbie Robertsonin Somewhere down the crazy river pelottavaksi bluesistettuna. Samaa fiilistä on Grey eaglessa. Fat Possumin henki liikkuu levyn yllä. Ääntä ja kitaraa täydentää huuliharppu, välillä myös munniharppu. Välillä levyllä soi kantri.

Cheese Finger Brownin lauluäänessä on sellaista autenttisuutta, että välillä voisin vannoa levyllä ääntelevän 1930-luvulla levytyksensä tehneen bluesmiehen haamun. Cheese Finger Brown on kuitenkin nuori, valkoinen mies. Sitä on pirun vaikea uskoa. Äänessä on samanlaista kokemusta ja vakuuttavuutta kuin nuoren polven bluesmiehen Buddy Guyn myöhempien aikojen Sweet Tea -levyllä. Äänessä on Tom Waitsia, Faarao Pirttikangasta, sellakan rahinaa.

Blues on juurimusiikkia, bluesilla on vahva pohja menneisyydessä. Bluesissa pitää juurien kuulua, juuret ovat oleellinen osa bluesia. Low-down peoplessa yhdistyy monen maanosan jo aiemmin monesti yhdistynyt mustan musiikin osaaminen. Afrikka, Amerikka, Eurooppa. Suomi ja Kuopio. Kun yhdistää vanhaa ja vanhaa, syntyy uutta.

Cheese Finger Brown, eli Pim Zwijnenburg, on sisäistänyt bluesista jotain oleellista. En usko, että hän vetää vanhan bluesmiehen roolia. Hän elää sitä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 43. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Et ole kuunnellut stereoitasi koko kesänä.

-No en ole, en.

-Miksi ihmeessä?

-Olen joutunut evakkoon. Lapsille piti molemmille saada omat huoneet ja jouduin muuttamaan kuunteluhuoneestani levyosaston sohvalle. Stereot eivät mahdu sinne, koska levyt.

-Jahas. Eli asustat levyjesi keskellä, mutta et voi kuunnella niitä. Mahtaa olla katkeraa.

-Kuka on sanonut etten voi kuunnella? Kuuntelen päivittäin. Ihanalla matkasoittimellani, mono-Philipsillä.

-Monovehkeellä, matkasoittimella? Mitä ihmettä? Vinyyli on kuulemma ylivertainen formaatti, jossa kaikki musiikin nyanssit pääsevät esiin paremmin kuin missään muussa formaatissa ja sinä kuuntelet niitä onnettomalla monosoittimella?

-Joo joo. Hienolta kuulostaa. Volyyminappula löytyy, jopa tone. Meno on kova. Kuuntelen myös c-levyjä, vaikka stereot jäivät pojan huoneeseen.

-Ja millähän vehkeellä?

-Vaaleanpunaisella ja pyöreällä Philipsin Soundmachine -mankalla, jossa on dynamic bass boost.

-Siis mikä on?

-En tiedä. Jotain high-end -terminologiaa lienee.

-Somen puolella joku kyseli, että uskaltaako tuollaisella matkasoittimella ihan oikeasti kuunnella vinyylejä. Menee levyt pilalle.

-Just joo. Nää on näitä, jotka eivät uskalla ottaa levyjään edes muoveista pois, ettei arvo laske. Saa-ta-na. Levyt on tehty kuunneltaviksi, ei sijoituskohteiksi. Tai perillisille minttikunnossa jätettäviksi. Kaatopaikalle ne ne kuitenkin roudaavat.

-Niin, perilliset. Mitä perillisesi tuumaavat siitä, että heille jää eräänä päivänä satoja, kenties tuhansia, kiloja äänilevyjä?

-Kysyin sitä. Tytär sanoi, että ”mihin mie ne laitan” ja poika, että ”mitä mie niillä teen”. Sinäkin Brutukseni, ajattelin jälkimmäisen kohdalla. Pari vuotta sitten hän vielä aktiivisesti kuunteli niitä.

-Miksi ei enää?

-”Siksi koska en ole enää hullu” hän sanoi. Mutta tosiasiassa siksi, koska Playstation. Kadun sitä päivää, jolloin annoin periksi ja hommasin sen. Olen täydellisesti epäonnistunut kasvattajana.

-Kaikkihan me olemme. No, mitäs nyt? Levykokoelmasi tulevaisuus on karu.

-Mikäs siinä, eihän siinä mikä. Askartelen niistä eläkkeellä kulhoja ja kelloja. Tai siis askartelisin, jos joskus pääsisin eläkkeelle.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Assai

assaiMikä yhdistää Urho Kekkosta ja instrumentaaliprogea? Niin. En minäkään tiennyt ennen eilistä. Vastaus on basisti Pekka Ranta. Kävin Naiseni kanssa katsomassa Imatran kesäteatterissa Kekkonen syntymästä kuolemattomuuteen -näytelmän ja teatterin orkesterissa soittava Ranta toimitti minulle Assai -nimisen yhtyeen instrumentaaliprogea sisältävän mini-cd:n, jolla hän myös soittaa.

Näytelmä oli ok. Hauska, liikuttavakin. Siinä naitiin, juotiin, kiroiltiin ja oltiin munasillaan. Kuten kesäteatterissa kuuluu. Lavalla loisti -muiden näyttelijöiden ohella- tapansa mukaan Riverdog Samsonista ja George Cloudysta tuttu Heikki Pöyhiä. Orkesterissa soittivat George Cloudysta ja The Solar Apparatuksesta tuttu Lauri Kuosa ja tietenkin Riverdog Samsonista tuttu Ranta sekä Syvänmerensukeltajista tuttu Pekka Seppänen. Basisti Ranta yllätti soittamalla muutamassa kohtauksessa kitaraa. Hyvin sujui sekin. Musiikillisesti esityksen huippukohdat olivat alun Finlandia Tikanmäen sovituksella ja huimaksi menopalaksi yltynyt Procol Harumin Pandora’s box. Vielä kun muistaisi mitä kohtausta Pandora’s box tahditti. Se meni ihan ohi, koska keskityin orkesterin taidonnäytteeseen.

Mutta Assai. Täysin tuntematon nimi minulle. Varmaan muillekin. Imatralaista progressiivista rockmusiikkia. Kitaristina ja säveltäjänä Kiril Georgiev, joka on paremmin tunnettu ravintola Buttenhoffin omistajana. En tiedä mitään Georgievin menneisyydestä muusikkona.

Olen kranttu progen suhteen. Mitä enemmän tulee ikää, sitä yksinkertaisemmasta musiikista pidän. Pelkkään monimutkaisuuteen ja/tai soittotaidon esittelyyn keskittyvä kama ei uppoa. Vaadin progeltani hyviä biisejä. Assailla niitä on, vaikka on hyvin soitettua ja vaikka on instrumentaalimusiikkia. Yllättäen en edes kaivannut tähän laulajaa.

Aloitusbiisi Back to Utopia on kerrasta mieleen jäävä riffirypäs ja melodinen tyylittely. Homman kruunaa tässä ja koko levyllä Aaretti Korpisalon ihanasti 70-lukulaiset urut. Urku on kuin saksofoni; siitä tulee aina hyvälle mielelle. Mielikuvat kiisivät Back to Utopian myötä Rushin suuntaan. Toisaalta Georgievin kitarointi  vie ajatukset 80-luvun loppupuolen kitaristeihin, Vaihin ja Satrianiin. Mitään kitarasankarimusiikkia Assai ei kuitenkaan ole.

Kun nyt rupesin vaikutteita miettimään, niin Back to Utopian ankarasta kitarariffailusta ja Mikko Kupiaisen kovakätisesta rumpaloinnista tulee mieleen King Crimsonin THRAK ja Blues on redsin jytämäisyydestä 70-luvun Deep Purple progressiivistettynä. Jopa Free -vaikutteita on havaittavissa. Eastside of the moon on raskaampaa jytää. Pelkkää paahtoa levy ei ole, vaan esim. aloitusbiisissä meno vaihtuu lopussa rauhalliseksi akustiseksi näppäilyksi ja levyllä soi Rami Hakalan stilikka kauniisti.

Vaikutteet eivät ole päälleliimattuja, ei sinne päinkään. Assai tekee omaa musaansa, ei pastissia. On vain hyvä, että musiikilliset juuret kuuluvat. Kaikilla hyvillä muusikoilla on esittämänsä musiikin perusteet hallussa. Miten sitä muuten mitään uutta pystyisi luomaan, jos ei tunne historiaa.

Basisti Ranta ja Riverdog Samsonin debyytillä rummuttanut Kupiainen soittivat myös imatralaisten Pätilän veljesten Aching Hands -yhtyeen mainiolla debyyttilevyllä. Aching Handsin levyllä lauloi Heikki Pöyhiä. Voinee sanoa, että Riverdog Samson on eteläkarjalaisen progen kivijalka. Vielä kun Assai ottaisi mahdolliselle pitkäsoitolleen Pöyhiän laulamaan, niin sisäsiittoisuus alkaisi olla jo 70-luvun brittijytän tasolla… Mutta kuten sanottua: Ei Assai välttämättä laulua kaipaa.

Assain debyyttijulkaisu on hämmentävän hyvä. Tämän voin sanoa ilman mitään kotiseututasoitusta. Hyviä sävellyksiä, mieleen jääviä riffejä, elävää soittoa. Kolmen biisin yhtenäinen kokonaisuus. Georgievilla on selkeä näkemys siitä mitä hän haluaa tehdä ja hyvät yhteistyökumppanit näkemyksensä toteuttamiseen. Toivottavasti tämä ei jää Assain ensimmäiseksi ja viimeiseksi julkaisuksi.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Radiopuhelimet – Saastan kaipuu

radiopuhelimet_saastan-kaipuuOstin kesälomareissulla Radiopuhelimien uuden levyn. Kaikista maailman paikoista ostin Radiopuhelimien uuden levyn Tuurin kyläkaupasta. Joskus 15 vuotta sitten kävin kyseisen kaupan parkkipaikalla ja kieltäydyin menemästä yhtään edemmäs. Nyt menin kauppaan mukisematta. Kävin talvella Ikeassakin, vaikka aiemmin pidin Ikeassa käymistä avioeroperusteena. Mikähän minua vaivaa…

Keskellä ei-mitään on halpahalli, johon kuskataan asiakkaita toiselta puolelta Suomea tilausajobusseilla. Hämmästelin ja naureskelin ihmisten täydellistä typeryyttä. Kunnes tajusin, että siellä olen itsekin. Ihastelemassa Keskisen puutarhan yksisarvispatsaita ja kreikkalaistyylisiä pylväitä.

Keskisen suuruudenhulluutta ja markkinointiosaamista on pakko arvostaa. Kyläkauppa oli kaikkien tiedossa jo ennen tv-julkisuutta. Ostohuuma iski minuunkin. Keräsin levyosastolta kymmenkunta Eläkeläisten c-levyä koriini (3,95 kpl). Tulin kuitenkin järkiini ja panin ne pois. Tunsin outoa tyydytystä, kun löysin lp-laarista nimenomaan Saastan kaipuu -nimisen levyn. Radiopuhelimien musiikki on täydellinen vastakohta kyläkaupan markkinatunnelmalle ja on hienoa, että tällaista marginaalimusiikkia löytyy kaupan valikoimista. Keskinen on ymmärtääkseni musadiggari.

Noin muutenkin kesälomareissu meni hyvin. Parikymmentä äänilevyä jäi haaviin.

Radiopuhelimet ei ole 30 vuoteen onnistunut tekemään yhtään huonoa tai edes keskinkertaista levyä. Saastan kaipuu on saanut jopa ärsyttävän paljon kehuja. Missä on se nuori ja kunnianhimoinen kriitikko, joka tulee ja ampuu bändin alas? Se kriitikko, joka sanoo ettei ymmärrä, ei tajua hölkäsen pöläystä ja teilaa vanhat äijät ja niiden metelöinnin maanrakoon?

No. Ei niin typerää kriitikkoa ole. Vielä. Saastan kaipuulla Radiopuhelimet ottaa löysät pois heti kättelyssä ihastuttavan jatsilla aloitusmetelöinnillä. Satunnainen kuulija lopettaa kuuntelun tähän. Kun Paha kuolkoon lähtee, on homma sitä myöten selvä. Taas kerran. Radiopuhelimet ei vieläkään pysty yllättämään tekemällä huonon levyn.

Bändin kulkevuutta on aina korostettu, vaikka välillä bändi on innostunut nykivyydestä. Mutta Saastan kaipuu on todella rullaavaa meininkiä. Tanssimusiikkia. Funkkia ja jytää, rytmiryhmä on käsittämättömässä vireessä. Ankaraa lyriikkaa, selkeästi artikuloituna. Saksofoni soi. Harmaata on melkein poppia. Tyhjyyksien välillä jatkaa edellisen lp:n akustista linjaa.

On se kova. Kovin. Kaikki bändin levyt ovat kovia, mutta Saastan kaipuu saattaa olla jopa niiden paras. Ihan tavallisen näköiset suomalaiset miehet vääntävät maailman rajuinta rokkia vuosikymmenestä toiseen. Tämä on rock and roll. Ehkä käyn vielä joskus Tuurissa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi