Majuriband – Elämänmerenkulkija

Kinusin Majuribandin kitaristi Teijo Paanaselta orkesterin debyyttialbumin Elämänmerenkulkija. En tiedä tai tunne Majuribandin soittajista kuin Paanasen. Hän diggailee sellaisesta taide- ja älykköpopista, joka ei minussa suuria tunteita herätä. Ei, vaikka taide- ja älykköpopin arvon taide- ja älykköihmisille ymmärränkin. Paanasen diggailuhistorian takia yllätyin Elämänmerenkulkijan maanläheisestä perusmeiningistä, jonka juurevuus korostuu etenkin slidekitaran koristamalla aloitusbiisillä Herra nuotio palaa. Kitarointi on muutenkin erinomaisen tyylikästä ja täyteläistä kautta koko levyn, eikä biiseistä löydy tippaakaan angstista kenkiin- tai syntikkaantuijottelufiilistä. Majuribandin musiikista huokuu lämpö.

Majuriband esittää laulaja-lauluntekijä Jukka Majurin säveltämiä ja sanoittamia biisejä, joiden sanoituksissa kummittelevat herrat, isä jumalat ja paratiisit. Paratiisi toimii tosin vertauskuvana kapakalle, joten ilmeisesti Majuriband ei esitä uskonnollista musiikkia. Minua ei sinänsä haittaa vaikka esittäisikin, mutta toki juomisesta laulaminen on läheinen asia sekin.

Elämänmerenkulkija on kompakti ja tasapainoinen kokonaisuus, sen biisit ovat kauttaaltaan hyviä. Erityisen onnistuneita niistä ovat jo mainitsemani aloitusbiisin lisäksi vahvoilla kitarasooloilla varustetut kesäisen melankolinen Hellepäivä ja innostuneen surullinen Paratiisin paikka. Voisin luetella jatkoksi levyn muutkin biisit, mutta nuo kolme antavat jo hyvän kuvan siitä mikä ja millainen orkesteri on kyseessä: tunnelmallinen, surumielinen, osaava. Levyllä on äärimmäisen hyvät soundit. Jollain tavalla Majuribandin yllä leijuu The Bandin henki, sen rennonletkeä ja kohottava yhdessäolon voima.

Majuri on hyvä laulaja, mutta ehkä hän olisi voinut The Bandin malliin jakaa solistivastuutaan muillekin. Tällaisenaankin iskelmällisen tasainen laulusoundi toimii, mutta jäin kaipaamaan siihen enemmän vaihtelua. Uskallusta ja rosoa, monipuolisuutta. Muuta moitittavaa en levyltä keksi, lähinnä vain hämmästelen orkesterin taitoa, tyylitajua ja onnistuneita radiokelpoisia biisejä.

Elämänmerenkulkijalla soi mukavan runsaasti puhaltimet, ja ilahduttavan paljon viulu. Lisäksi mausteena ovat buzuki ja jotkut eksoottiset rummut. Oletan Majuribandin perusjengin olevan asialleen omistautuneita keski-ikäisiä amatöörejä, mutta ainakin vierailija Pekka Nättinen (mm. slidekitara ja saksofoni) on googlettelun perusteella vankka ammattilainen.

Majuriband soittaa hyvällä tavalla aikuisten musaa, hyvällä fiiliksellä ja suorastaan sietämättömän hyvin. Ilolla kehun myös cd:n informatiivista paketointia.

Raaka Hanu – Yrittää uudelleen

Ärtyneenä ja verenpainetautisena keski-ikäisenä äijänä suhtaudun nihkeästi suositteluihin. Löydän kyllä itse musiikkini, tartte tulla neuvomaan! Yleensä jätänkin suosittelut huomioimatta, ja sitten kun joskus ”löydän” minulle aiemmin mainostetun bändin, tunnen itseni typeräksi: olisin ihan hyvin voinut uskoa mitä aiemmin sanottiin. Tällä kertaa sain vihjeen orkesterista nimeltä Raaka Hanu. Jätin suosiolla epäluuloni syrjään, ja otin trion tuoreen Yrittää uudelleen -levyn kuunteluun. Hyvä kun otin.

Raaka Hanun Yrittää uudelleen on melodista poppia ja grungea. Fernet Undergroundin tavoin myös Raaka Hanu onnistuu määrittelemään itsensä harvinaisen osuvasti: koko kansan säröpop-musiikkia. Sitä tämä on. Raaka Hanu on kaikessa arkipäiväisyydessään, sympaattisuudessaan ja jyräävyydessään Radio Suomen ohjelmavirtaan sopivaa rokkidiggareiden peruskauraa.

Raaka Hanu on grungen Popeda – bändin alkuaikojen malliin – ja myöhempien aikojen Ramones, se on virastogrungea. En tarkoita Raaka Hanun olevan A4-lomakemaista tylsyyttä, Yrittää uudelleen ei ole yhtään tylsä, vaan se on aikuisten työssäkäyvien tai työttömien ihmisten musiikkia, jossa puhutaan aikuisten asioista. Sellaista rockmusiikki nykyisin on. En ole järin tekstipainotteinen musiikin kuuntelija, mutta Raaka Hanun tutut, omakohtaiset ja arkipäiväiset tarinat miellyttivät sen verran, että kiinnitin niihin erikseen huomiota. Tekstit kertovat siitä maailmasta, jossa itsekin elän.

Popedan (Kauppalaulu) ja Ramonesin (esim. Sitten unohdin sen) lisäksi levyltä kuuluu luonnollisesti Nirvana (selkeimpänä esimerkkinä Hei poika), ja jopa metalli (ihastuttavan ysärikertsin omaava Ufo-laulu, Märkylii). Aloitusbiisi Luurangot kierrättää Jonna Tervomaata ja Weezer on luonnollisesti sitä mitä nimi sanoo. Orkesteri itse mainitsee vaikutteikseen Weezerin ja Nirvanan lisäksi Smashing Pumpkinsin ja Pixiesin. Virastogrungeksi Raaka Hanun tekee Osastopäällikön vapaapäivä (”nelin kontin munasillaan kusen ja oksennan, itseäni toteutan”) ja miksei myös aikamiespojan surullisesta seksielämästä kertova Näyttöpäätteen valossa (”mä en tyydytä kuin itseni, muhun tyydytään”). Kelvottomaan televisioviihteeseenkin bändi ottaa kantaa kappaleella Tempparit (”kun mä panin sitä, ajattelin sua”).

Raaka Hanu on äärimmäisen sympaattinen orkesteri. Siitä ei koskaan tule isoa nimeä, se on selkeästi keski-ikäisten, mutta henkisesti nuorten mukavien äijien harrastustoimintaa. Minulle tulee bändistä mieleen Mantelikala. Aika paljon musiikillisestikin, mutta etenkin ideologiselta pohjalta, ajatuksiltaan. Aikuiset, omillaan toimeentulevat ja ihan järkevät miehet tekevät rakastamaansa musiikkia, koska se on tärkeä osa heidän elämäänsä. Eivät he enää rokkitähteydestä haaveile, eivät ainakaan sex and drugs and rock’n’roll -tyylisestä elämästä. Aamuyöllä keikan jälkeen he köllähtävät ihan tyytyväisinä vaimon viereen nukkumaan, että jaksavat taas maanantaiaamuna raahustaa virastoon näyttöpäätettä tuijottamaan. Sillä tavalla rokkenrollia nykyisin eletään.

Fernet Underground – Esimerkkejä yksinäisyydestä

Harvalla bändillä on niin onnistunut kuvaus omasta musiikistaan kuin Fernet Undergroundilla: ”Jotakin power pöperöä, täysillä & sinnepäin.” Fernet Undergroundissa on siitä kuuluisaa vaaran tunnetta, joka ei enää ole itsestäänselvyys rokiksi kutsutussa musiikissa. Bändin uusin levy Esimerkkejä yksinäisyydestä painaa eteenpäin räyhäkkäästi ja vapaasti kuin innostunut sonni, onnistuen samalla olemaan rujolla tavalla melodista ja kaunista poppia.

Komeasti pakattu Esimerkkejä yksinäisyydestä -cd ei paljon infoa bändistä anna, mutta se on Mikko Heikkisen, Roku Rousun ja Masa Yardsen miehittämä trio. Roku Rousu on tuttu Moses Hazysta ja The I.O.N.S. -yhtyeensä erinomaiselta The imaginary one-night stands -levyltä. Tiedotteessaan bändi mainitsee Pixiesin, Weezerin ja Apulannan. Kahta ensin mainittua en juurikaan tunne, joten ajatukseni kulkevat kauemmas historiaan. Fernet Underground on vähintään imaginäärisesti ja henkisesti jossain Stoogesin ja jyräävimmän Hawkwindin välimaastossa, täysillä & sinnepäin -ideologian mukaisesti. Ehkä orkesterin nimen takia olen kuulevinani myös jonkinlaisia VU-kaikuja. Fernet Undergroundissa yhdistyy nykyajan teinipunk vanhojen rokujen tehosekoitinmaiseen perinnerokkiin. Olen jo pitkään toivonut, että joku niin sanottujen aikuisten bändi tekisi samaa musaa samalla energialla kuin Puhelinseksi ja Teini-Pää, Fernet Underground on juuri sitä. Bändissä on sekä kokemusta, että nuoruuden intoa.

Esimerkkejä yksinäisyydestä on tiivis ja tehokas paketti. Reilun puolen tunnin pituudessaan se jaksaa säilyttää kuulijan innostuksen ja kiinnostuksen. Pitempi paketti olisi jo saattanut hieman puuduttaa, sillä levyllä ei juuri suvantokohtia ole. Puoli tuntia on ideaali määrä räyhärokkia. Biisit ovat kauttaaltaan erinomaisia, esimerkkeinä orkesterin idean täydellisesti tiivistävä nimibiisi, hämyilevä Parempi näin ja niin 1970-, 1990- kuin 2020-luvun punkliikkeen yhdistävä Kevät surraa.

Esimerkkejä yksinäisyydestä on lämmin, innostunut ja silti sopivan uhkaava rocklevy. Jätkät heiluu, palmut heiluu, tukka heiluu. Leveälahkeisuus ja suitsukkeen tuoksuinen pitkätukkaisuus yhdistyvät tervehenkiseen nuorisopunkkiin. Fernet Underground on persoonallisuuden ja perinteisyyden täydellinen kombinaatio.

Mama, I’m coming home

Äänilevyaddiktin Raamatussa ja perustuslaissa, Nick Hornbyn Uskollisessa äänentoistossa, levykauppias Robin puolison isä kuolee yllättäen. Tähtivinyyli-levykaupan henkilökunta suree asiaa tavallaan, eli miettien kuolemaa käsittelevien laulujen top-vitosta. Leader of the pack, Dead man’s curve, And honey I miss you, Tell Laura I love her, Song for a guy. Black Sabbath ja Nirvana mainitaan, koska ”niiden kaikki jutut käsittelevät kuolemaa.”

Äitini kuoli tällä viikolla. Korkeassa iässä, alzheimerin runtelemana, mutta kuitenkin yllättäen. Olin morsiameni kanssa paikalla. Pidin äitiä kädestä, kun hän kuoli. Kuolema oli rauhallinen ja kaunis. Rupesin jo sairaalasta kotiin ajellessani miettimään äideistä kertovia lauluja. Mieleeni tulivat ainoastaan John Lennonin ja Danzigin Motherit. Pikku hiljaa tuli mieleeni muitakin. Mama said, Nobody loves me but my mother, Philomena, Coat of many colours, Mama liked the roses. Äitiä käsitteleviä lauluja on maailma täynnä. Jos yksi pitäisi valita, olisi se Ozzy Osbournen Mama, I’m coming home. ”Times have changed and times are strange. Here I come, but I ain’t the same.” Sanat osuvat, koska olen toiminut vanhempieni omaishoitajana. Virallisesti puolisen vuotta, käytännössä vuosikausia.

Sotaorpo äitini kärsi isän ikävää yli 80 vuotta. Viimeiset vuodet äidin isä oli puheena jos nyt ei päivittäin, vähintään viikottain. Pari päivää sitten kerroin 90-vuotiaalle isälleni äidin viimeisistä, rauhallisista hetkistä. Sanoin hänen nyt viimein päässeen kauan kaipaamansa isänsä luo. Isäni sanoi siihen, että ”siellä hää nyt kirmaa.”

En ole surullinen. Paljoa. Minä ja siskoni saimme pitää äitimme kauan. Parhaat ystäväni menettivät omansa jo pieninä lapsina. Meillä oli hyvä. Äidillä oli lapsia, lastenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Kaikille äiti oli hyvä. Homma on nyt hautajaisia vaille selvä, panen Mama, I’m coming homen soimaan.

Kiitos, äiti.

O’man – O’ne

O’man on hionut debyytti-ep:tään hartaasti, vähän kerrassaan singlebiisejä suoratoistoon tiputellen. O’man on säveltäjä, muusikko ja multi-instrumentalisti. Tietoja hänestä ei juurikaan löydy, ainoa lähteeni miehen historiaan on yksi hämäräperäinen, haastattelunomainen tiedote. Siinä synkän musiikin mies ei tunnusta olevansa synkkä, korkeintaan synkkä eero. O’manin musiikki onkin tummahkosta perusvireestään huolimatta myös humoristista, jopa hauskaa. Ehkä se johtuu hänen tiedotteessaan mainitsemastaan Magma-diggailusta. O’man itse ei musiikkinsa mahdollista synkkyyttä tiedosta, ehkä sitä ei edes ole.

O’manin O’ne-ep alkaa kylmillä ja painostavilla kitarasoinnuilla, mutta avauskappale Snakes everywhere vaihtuu nopeasti iloiseksi ja kohottavaksi Roundabout-henkiseksi jytäbasson dominoimaksi menopalaksi. Tai jytäbassoksi sitä luulin, kunnes luin kansitekstit: Snakes everywherellä ei ole bassoa ensinkään, pelkkiä alavireisiä ja hidastettuja kitaroita. Ei siis ollut Chris Squire bassossa, vaikka niin luulin. Silkkaa kuulijan huijaamista tämmöinen… Jo aloitusbiisi kertoo, että O’manin musiikki on elokuvallista, kuin imaginäärisen 70-luvun gangsterielokuvan soundtrackia. Biisien tarinat, sanattomat ja sanalliset, vaihtuvat rikoksista rakkauteen. Filmifriikki O’man ei tunnusta olevansa, vaikka musiikkinsa elokuvallisuuden tiedostaakin. Tiedotteessaan hän kertoo suosikkielokuviensa olevan sellaisia, joille oikea elokuvaharrastaja nyrpistää nenäänsä kuin progepuristi Asialle. Ep:n toinen biisi Down the drain on jyrkkää kamaa, Captain Beefheartin ja Jimmy Ågrenin äkkiväärää bluesia muistuttavaa levyn rokeinta materiaalia. Laulaja Second Hand Andy jopa kuulostaa Don van Vlietiltä. ”Old Guy With Pedals” -nimisen kitaristin ja O’manin slidebasson ansiosta biisissä on myös delta bluesin henkeä, sekä kitarasoolossa kunnianosoitus Jimi Hendrixille.

O’man kertoo syntyneensä samana vuonna kuin Led Zeppelinin Physical graffiti, siitä huolimatta O’nen Zeppelin-kunnianosoitus on nimeltään In through the trap door. Se on O’nen hämärintä kamaa. Sykettä, kolinaa ja kaikua, tiivistunnelmaisen jännärin ääniraitaa. Rankka ambient pitää otteessaan, kuulijan päässä vilisee kuvia synkän käytävän päässä olevasta ovesta ja sieltä hiipivästä tummasta hahmosta. In through the trap door on kunnianosoitus myös Santanan basisti Doug Rauchille ja hänen Citroenilleen, sekä 70-luvun kuumille San Franciscon kaduille. Perkussioita biisillä soittaa Mick Passagee, pianoa levyn masteroinut ja osin miksannut Larry ”Fast” Moon ja kitarassa on O’manin lisäksi taas Old Guy With Pedals. Harvoin kuuntelen musiikkini kuulokkeilla, mutta O’nen suhteen tein myös niin ja suosittelen sitä lämpimästi muillekin. Erityisesti tämä sekä Snakes everywhere pääsevät oikeuksiinsa luurit päässä: kilinät, kolinat ja Pink Floyd -henkiset mutinat.

Synkähkösti alkaa myös silmittömän kaunis Irene Eddingsin laulama Cut the trees. Eddingsin ääni on samalla tavalla kuulaan kylmä kuin Annie Haslamilla. Siitä tulee myös The Outer Sonicsin Nina Hiironniemi mieleen, yhdessä osassa Sandy Denny ja Battle of Evermore. Viileydestään huolimatta tässäkin biisissä on toiveikkuutta ja valoa. Prelude to a project on O’nen kunnianhimoisin proge-eepos, jossa on paljon tuttuja elementtejä, mutta niiden paikallistaminen ei sunnuntaiprogeilijalta onnistu. O’man soittaa tyylitajuisia ja melodisia kitarasooloja, basso pumppaa Yes-tatsilla ja August Smitherin rummut tuovat mieleeni jonkinlaista Rush-fiilistä. En osaa selittää miksi. Biisi on joka tapauksessa upea taidonnäyte kaikilta osallistujilta: O’manin ja Smitherin lisäksi mukana on urkuri Brother John West sooloilemassa. O’nen selkein hitti on Tom Heslinin laulama The moon song. Heslinin laulussa kuuluu 80-luvun King Crimson ja Gabrielin ajan Genesis. The moon songin ja Cut the treesin takia O’nea voi suositella kelle tahansa, ei pelkästään meille musahörhöille.

O’man haluaa erinomaisella debyyttijulkaisullaan tehdä kunniaa esikuvilleen, mutta ei anna niiden vaikuttaa omaperäisyyteen. O’man ei tee pastisseja, vaikka heittelee vinkkejä milloin minnekin. O’ne on soololevy, mutta minkäänlaista egotrippailua se ei sisällä. Sopassa on monenlaista ainesosaa, silti se on täyteläinen, maukas ja tasapainoinen kokonaisuus. O’ne on kehittyvää musiikkia sanan parhaassa merkityksessä. O’ne ei ole instrumentaalimusiikkia, koska puolet biiseistä on laulettuja, mutta maalailevan ääniraitamainen se on. Minä niin toivon, että O’ne julkaistaisiin fyysisenä tallenteena. Jos ei vinyylinä, niin vaikka sitten cd:nä, vaikka edes – saatana – kasettina. Muuten se hukkuu suoratoiston syövereihin muiden never heard -artistien joukkoon, ja se on suuri menetys musadiggareille. Yksi tai kaksi biisiä lisää, ja koossa on lp:n mittainen taideteos.

Pidän O’nesta suuresti, se lienee käynyt selväksi. Enkä pidä siitä pelkästään siksi, että kirjastonhoitajan mieltä lämmittää niin sanotuissa kansiteksteissä esitetyt kiitokset jollekin ”Library guylle”. Tuollainen kirjaston huomioiminen tässä aina vain enemmän ja enemmän rahan ja kulttuurivihamielisten someöyhöttäjien ympärillä pyörivässä maailmassa tuntuu mukavalta. Kiitän edustamani instanssin puolesta.

O’nen voi kuunnella Spotifysta, Youtubesta ja Bandcampista.

Dr. Helander & Third Ward – Shining pearls

Dr. Helander & Third Ward teki itselleen hieman hallaa pari vuotta sitten julkaisemallaan debyyttialbumilla Meat grindin’ business. Se on niin järjettömän kova kokonaisuus, että odotukset kaikkia bändin myöhempiä julkaisuja kohtaan ovat kohtuuttomat. Hyvin bändi odotuksiin silti vastasi seuraavalla levyllään Traffic jam on the back street, joka oli kuin kuuma keikka hikisessä juke jointissa. Vaan se vaikea kolmas albumi, Shining pearls, se ilmestyi nyt. Ja nyt orkesteri on liki mahdottomassa paikassa: miten vastata kahden aiemman levyn erinomaisuuteen?

Dr. Helander & Third Ward vastaa haasteeseen toistamalla kaavaa, ja se meille bluesdiggareille sopii. Emmehän me halua muutosta, haluamme pysyvyyttä. Turha korjata sellaista, joka muotoutui lopulliseen kuosiinsa jo 1950-luvulla. Dr. Helander & Third Ward soittaa perinnebluesia, vaikka Shining pearlsin biisit ovat kahta lukuunottamatta bändin omia. Third Wardilla on kuitenkin kaavassaan sellainen valttikortti, joka tekee perinnebluesistakin uutta ja mielenkiintoista. Se kortti on Esa Kuloniemi. Tämän voin sanoa aliarvioimatta yhtään pääjehu Ilkka Helanderia, tiukan rennosti groovaavaa rumpali Leevi Leppästä, joka on myös tuottanut levyn, tai vierailijoita Panu Syrjänen ja Serko Nieminen. He kaikki ovat viimeisen päälle ammattimiehiä, mutta Kuloniemen tunnistettava slidekitara on se suola ja pippuri, joka tekee sopasta omanlaisensa ja jopa hieman ennalta-arvaamattoman.

Kuloniemen rooli ja merkitys tulevat selväksi jo aloitusbiisillä I don’t wanna wake up from my dream. Hänen taituruutensa kohottaa huikaiseviin korkeuksiin jopa perinteisistä perinteisimmän bluesin Your old school, ja leikittelynsä myöhempien aikojen Dire Straitsin soundeilla pitää nimibiisin kaltaisen perusrenkutuksenkin mielenkiintoisena. Third Ward ei kuitenkaan ole Kuloniemen bändi, hän on osa ryhmää. Kuuntelukertojen myötä huomio kiinnittyy slidekitaran lisäksi kokonaisuuteen, ja se on huikea. Meille perusperteille bändeissä tärkeintä on laulaja, ja bluesin kunniatohtori Helander hoitaa liiderin tonttinsa hienosti ja vakuuttavasti niin vokaaleissa kuin upeassa kitaroinnissaankin. Soolot saavat kuulijan lähes tuulettamaan tai vähintään nyökyttelemään päätä. Että näin se homma etenee!

Takuuvarmaan perusmeininkiin tuo tarvittavan lisäpotkun monet huikeat yksilösuoritukset, kuten rytmikkään Bridge to freedomin ja You don’t caren kruunaavat kitarasoolot, sekä päätösbiisi Rollercoaster ridingin juhlallisen täyteläinen kitarointi kautta koko biisin. Syrjäsen saksofonia ja Niemisen huuliharppua olisin kuullut levyllä mieluusti enemmänkin kuin Cemetery wallin ja You don’t caren verran, mutta hyvä näinkin. Lightnin’ Hopkinsin War is starting again on pelottavan ajankohtainen ja Fred McDowellin 61 Highway helanderoidaan ja kuloniemitetään komeasti. Minulle McDowell on Yksi Suurista – yksi niistä monista – ja hänelle kelpaa aina tehdä kunniaa.

Shining pearls on on oikein hyvä blueslevy, vaikkei tietenkään enää samanlainen tajunnanräjäyttäjä kuin Meat grindin’ business aikanaan. Määrittelin taannoin vitsillä Helanderin soololevy Country boyn akateemiseksi bluesiksi. Lähinnä tosin vain tekijän tohtoristatuksen takia, mutta vitseissä on aina jotain totuuden siementä: Shining pearls käy oppkirjaesimerkiksi sähköisestä Chicago-lähtöisestä modernista bluesista siinä missä Country boy maalaisbluesista. Shining pearls näyttää kädestä pitäen mitä on sähkökitarablues parhaimmillaan.

Mitähän muuten El Primitivosta tuttu herra Dudehill on tehnyt, kun häntä kiitetään kansiteksteissä kanojen lainaamisesta? No, ehkä en halua tietää.

Vesilinja – Myrskyn keskellä

Tammikuu on juuri sopiva aika kuunnella Vesilinja-nimistä bändiä. Vesilinja. Se tuo ikäiselleni tietenkin mieleen tv-sarjan Merilinja. Muistatte kyllä. Jos ette muuta, niin ainakin Aram Hatšaturjanin tunnusmusiikin ja James Onedinin pulisongit.

Vesilinjan uusin albumi Myrskyn keskellä on häpeilemättömän 70-lukulaista kehittyvää rockmusiikkia. Kuuntelin sen ensimmäistä kertaa autossa suoratoistosta ja jäin vähän hämilleni. Onko tämä joku pastissi, nuorison 70-lukularppausta? Ajattelin, että en taida levyä ostaa. Samalla reissulla sattui divarissa kuitenkin vastaan bändin edellinen albumi, poimin sen luonnollisesti pois. Sen kuunneltuani muutin mieleni ja tilasin tämän uudenkin. Myrskyn keskellä ei ole suoratoistosta kuunneltavaa autoilumusiikkia. Sitä kuunnellaan kotona, oikealta levyltä, mieluiten kynttilän valossa, lattialla risti-istunnassa. Minulla eivät tosin polvet enää risti-istuntaa kestä.

Myrskyn keskellä on sofistikoitunutta progressiivista rokkia. En tarkoita sofistikoitunutta moitteeksi, Vesilinja jatkaa 70-luvun taidokkaan kotimaisen progeilmaisun perinnettä erinomaisesti olematta pelkäämäni pastissi tai muu kunnianosoitus kenellekään. Vesilinjan kosketinsoittaja Niko Saarinen on tuttu Lasten Hautausmaasta, muut soittajat (Jussi Portaanpää, Antti Tuominen, Topias Ahola, Aake Salmi, Jukka Kuusela) ovat minulle tuntemattomia. Laulajia bändissä on useita (Salmi, Tuominen, Ahola), ja kyllä he hommansa hoitavat, vaikka kukaan heistä ei nouse bändin keulakuvaksi: Vesilinja on selkeästi soitto- ja sävellyspainotteinen orkesteri.Vaikka tällaisessa musiikissa laulu ei ole tärkein asia, olisi suosion kannalta parempi, jos orkesterissa olisi ankaran persoonallinen ja vahva solisti. Nyt laulu jää mietityistä teksteistä huolimatta lapsipuolen asemaan.

Myrskyn keskellä on kaunista ja selkeää musiikkia. Siinä soivat saksofoni, klarinetti ja huilu, ne ovat aina plussaa. Luonnollisesti huilu tuo mukaan jethro tullia, saksofoni piirpauketta ja jazzia. Nimenomaan juuri saksofoni sai minut höristämään korviani ja ottamaan orkesterin tarkempaan syyniin. Tasavallan Presidenttiä ei voi olla Vesilinjan kohdalla mainitsematta, kokonaisuutena siitä kuitenkin tulee eniten mieleen Tabula Rasa. Tabula Rasa ilman sen ylenmääräistä paatosta. Ehkä Vesilinja silti tai jopa kaipaisi Jukka Leppilammen kaltaisen vokalistin viimeiseksi silauksekseen.

Selkeydestä, jopa rauhallisuudesta huolimatta Vesilinja intoutuu monipolvisissa biiseissä välillä rokkaamaan kunnolla, kuten etäisesti Juice-kaikuja omaavassa Horisontissa ja komealla kitarasoololla varustetussa funkahtavassa Totuuden torvissa. Olen kuulevinani levyltä myös myöhempien aikojen Hassisen Kone -värähtelyjä.

Vesilinjan Myrskyn keskellä kruunasi kovan kotimaisen progevuoden 2022. Ammattimiesten musiikkia, joka olisi hyvin sopinut Love Recordsin katalogiin viisi vuosikymmentä sitten. Jos lapseni joskus kysyvät ”isä, millaista on kotimainen proge”, voin soittaa heille Myrskyn keskellä -lp:n. Niin hyvin Vesilinjalla on homma hallussa.

Anonyymit addiktit, tapaus Martin Motnik

-Hei Mika.

-Hei.

-Ostit sitten taiteellista kitaranvingutusmusiikkia.

-En ostanut.

-Ai et vai?

-En, koska a) tämä on basistimusiikkia ja b) en ostanut tätä, vaan sain.

-Niinkö? Keneltä?

-Hirvosen Maisalta.

-Siltä Accept-entusiastilta? Luulin, että hän on Kaisa.

-Niin juu, Kaisalta. Taisin joskus muistaa nimen väärin…

-Vai basistimusiikkia. Kansikuvassa on kuitenkin hirvee kuusikielinen mylly.

-Bassossa ei voi koskaan olla liian paljon kieliä. Tai liian vähän.

-Miksi Kaisa antoi sinulle Martin Motnikin levyn?

-No kun pyysin.

-Mikä Martin Motnikin Dream chaserista tekee niin tärkeän, että oikein pyysit sen?

-Kaisan nimi löytyy kansiteksteistä, ja hän on tässä execution producerina.

-Execution?

-No joku sellainen, ei tuo ulkomaankieli ole parhaita puoliani.

-Eli siis executive producer?

-No niinhän se oli.

-Nimi levyn kannessa on aina hieno asia. Sehän on sinunkin suurin toiveesi, saada nimesi äänilevyn krediitteihin tai kiitoslistaan.

-Oli.

-Miten niin oli?

-Sain jo. Blessed Lunacyn Wreck of humankindiin.

-Millä perusteella? Olitko mukana levyn tuotantoprosessissa?

-En.

-Miksi sitten?

-Olin kuulemma haukkunut bändin edellisen levyn soundit.

-Sait nimesi Blessed Lunacyn uuden levyn kiitoslistaan, koska haukuit edellistä levyä?

-Oululaiset ovat vähän semmoisia.

-Paska kaupunni.

-Ei ole, koska sain nimeni levyn kanteen.

-Minkälaista musiikkia tämä Dream chaser on?

-Kaunista.

-Se ei paljon kerro, selitä tarkemmin.

-Tämä on eniten ehkä fuusiojatsia tai paremminkin jazzrokkia. Mausteena hieman heavya, jopa kevyttä soulvivahdetta puhaltimien ansiosta. Paikoin tämä on kuin Herb Alpert & The Tijuana Brassin viihdettä, etenkin Take a breathilla ja hetkittäin Something I don’t knowlla.

-Aikamoista sillisalaattia siis?

-Ei, ei, ei. Dream chaser on tasapainoinen, yhtenäinen ja biisikeskeinen instrumentaalilevy monipuolisuudestaan huolimatta. Departuressa on jopa sitä kitaranvingutusta Steve Vain ansiosta, ja santanamaisessa Ensenadassa soittaa – yllätys yllätys – Wolf Hoffman.

-No nyt selvisi tämän Hirvos-connectionin syy.

-Jep, ja Motnik on nykyisin Acceptin basisti. Bruce Kulickin tähdittämä Attitude of gratitude on kaunista popmusiikkia, samoin jatsahtava Do not open that door. Siitä tulee jopa Steely Dan mieleen.

-Oho. Sinähän tykkäät Steely Danista kovasti, vaikka et muka ole muusikkomusan ystävä.

-Olen minä, jos se kulkee ja groovaa hyvillä biiseillä, kuten Steely Danilla. Ja Motnikilla. Tässä on jopa taidemusiikkia, Bachia bassolla. 175 proof rumin fuusiojatsissa vierailee Steve Lukatherin poika.

-Studiomuusikkous kulkee suvussa.

-Ilmeisesti. Joka biisissä, tuota Bachia lukuunottamatta, on vierailijoita, mutta nimet ovat jo mainitsemiani lukuunottamatta minulle tuntemattomia.

-Basistin soololevy kuulostaa aina ajatuksena pelottavalta.

-Ehkä hieman, mutta on se joku McCartneykin tehnyt ihan mallikelpoisia levyjä, ja John Paul Jones. Pekka Pohjolakaan ei ihan huono ole.

-No ei.

-Eikä basso ole levyllä pääosassa, vaan musiikki ja biisit. Toki basso kovasti solistisessa roolissa on, mutta se soololevylle sallittakoon. Dream chaser on sanan parhaassa merkityksessään viihdemusiikkia laajan musiikkimaun omaaville musadiggareille.

-Eli se ei ärsytä ketään?

-Varmasti ärsyttää. Ei sellaista musiikkia olekaan, joka ei ketään ärsytä. Somen perusteella suurin osa musiikista ärsyttää suurinta osaa ihmisistä.

-Ei mennä nyt tähän, ettet rupea taas hyperventiloimaan.

-Ei mennä, ei.

-Ihan hyvin siis alkoi tämä uusi musiikillinen vuotesi?

-Kyllä. Ei paremmin voi vuosi alkaa kuin saadulla levyllä.

Getšemane – Viimaa

Huomasin Popdivari Vuoromiehen laarissa juhlavan näköisen Getšemane-nimisen orkesterin lp:n Viimaa. Mainostarrassa mainittiin Haikara ja Tabula Rasa, sen tarkemmin sitä lukematta oletin kyseessä olevan jonkun 70-luvun never heard progebändin, jonka levyn Svart on nyt uusintajulkaissut. Kiikutin sen saman tien kassalle.

Kun kotona panin levyn soimaan, oli ensimmäinen ajatukseni, että kyllä silloin 70-luvulla osattiin tiedostavaa progea tehdä. On niin ajalleen tyypillistä, hienoa kamaa. Sitten tutkin kansitekstejä, ja huomasin Anna Pesosen ja Sami Sippolan nimet. Tämähän on uusi bändi! Ja niin hyvä uusi bändi, että mieleni tekee panna taas kerran liian aikaisin tekemäni vuoden parhaat levyt -listaus uusiksi. Viimaa on tosin jo Getšemanen toinen albumi, eli ihan uudesta orkesterista ei voi puhua. Uusi minulle kuitenkin.

Getšemane on leimallisesti progea, mutta kaikesta teknisestä osaamisestaan huolimatta biisi- ja kokonaisuuskeskeistä progea. Viimaa on tiukkaa soittoa täynnä tavaraa ja koukeroita, mutta se elää ja hengittää, siinä on tilaa ja avaruuden tuntua. Saksofonisti Sippola, kitaristi Sami Koivisto, rumpali Markus Nokelainen ja laulaja-basisti Juha Pekuri ovat huippuluokkaa. Jokainen pääsee esittelemään osaamistaan, mutta ei kertaakaan kokonaisuuden kustannuksella: tällaista on bändisoitto parhaimmillaan. Pekuri on sisäistänyt kotimaisen progen laulumaneerit oivallisesti, sortumatta silti olemaan kopioija tai pastissi. Pesosen lisäksi levyllä ovat vierailijoina myös Kusti Vuorinen Hammondissa ja Timi Härkönen congissa.

Levyn introna toimiva ja sen ainoa alle kuusiminuuttinen biisi Taustamusiikkia matelijoille on alkukantaista free jazz -tuuttausta, jolle Sippolan saksofoni ja Pesosen Rhodes luovat 70-lukulaista, suomalaiskansallista tunnelmaa. Ankarasti jytäävä Varma kuolema vie ajatukset selkeästi kohti Haikaraa, Apolloa ja King Crimsonia, Sippolan ansiosta myös Piirpaukea. Kaikesta kuulee, että bändillä on juuret ja perinne hallussa. Niitä kunnioitetaan, niistä ammennetaan ja niiden avulla tehdään uutta ja omaa. Nimibiisi jatkaa samaa linjaa, kovaa jytää ja suorastaan pelottavaa usvaista Riders of the storm -henkistä himmailua. In the court of the Crimson King ja In the wake of Poseidon ovat varmasti olleet bändillä ankarassa kuuntelussa. Raskaan sarjan viheltäjä on lainannut muotoaan Fleetwood Macin Oh wellistä ja sitä voi pitää bluespohjaisena heavyrokkina.

Kuilun partaalla tuo alun slovariuden, saksofonin ja kitarakuvioiden ansiosta paikoin Kingston Wallin Shine on men mieleen. Myös levyn päättävä lähes varttitunnin kestävä kaksiosainen ja eeppinen Lemminkäisen temppeli vie ajatukset Ior Bock -yhteydensä takia Kingston ja Petri Walliin. Uskallan pitää teosta jopa kunnianosoituksena Petri Wallille. Lemminkäisen temppeli on huikaiseva musiikillinen matka, joka kumartaa kaikkiin jo mainitsemiini suuntiin, ollen siitä huolimatta silkkaa Getšemanea eikä mitään muuta. Sitä samaa huikaisevaa musiikillista matkaa on koko levy.

Ilman kansitekstejä pitäisin Getšemanen Viimaa kadotettuna 70-luvun kotimaisen progen klassikkona, kansitekstit luettuani pidän sitä yhtenä kaikkien aikojen kotimaisena progeklassikkona. 2022 oli kova kotimaisen progen vuosi. Kuusamo, Sammal ja Tavat julkaisivat hienot levyt, joista yksikään ei kalpene aiempien vuosikymmenen parhaimmistolle, ja vuoden lopuksi löytyi vielä tämä Getšemane. Uskallan jo melkein nostaa sen Wigwamin, Tasavallan Presidentin ja Kingston Wallin rinnalle maamme uudeksi kansallisaarteeksi.

Vuosikatsaus 2022

Vuodesta 2022 jäi hieman sellainen fiilis, että parempiakin musiikkivuosia on nähty. Ehkä sodat, taudit ja ihmisten yleinen tyhmyys painavat mieltä, musiikkikaan ei aiheuttaunut niin paljon hyvän olon tunteita kuin normaalisti. Hienoja levyjä ilmestyi kuitenkin useita, esimerkiksi Kuusamon, Ville Miettisen, Tamara Luonnon, Mike Bell Cartelin, Wyman Familyn, Amurin, Lasten Hautausmaan, Blessed Lunacyn, Punomon, Honey B & T-Bonesin ja siihen klaaniin kuuluvien (El Primitivo, Emola-Hatsina String Band) sekä monien muiden toimesta. On kuitenkin päivänselvää, että vuoden ylivoimaisin orkesteri on Vehje ja vuoden ylivoimaisin levy on Puolkuppia. Vuoden levyn titteliä en sille kuitenkaan anna, koska valinta olisi liian ilmeinen, ja vuoden levy on ihan liian vähäpätöinen arvonimi tuolle mestariteokselle. Julistan siis Puolkuppia-lp:n ja samalla kaikki Vehkeen menneet ja tulevatkin julkaisut JOKA VUODEN LEVYKSI.

Koska suljin Vehkeen kilpailusta pois, oli valinta vaikea. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyin siihen tulokseen, että VUODEN LEVY on 22-Pistepirkon Kind hearts have a run run. Se menee silmissäni heittämällä bändin top vitoseen, ehkä jopa top kolmoseen. Voi olla, että menee jopa listan kärkeen, en ole vielä lyönyt mielipidettäni lopullisesti lukkoon sen suhteen. Kamppailu tittelistä oli loppujen lopuksi kahden kauppaa: Honey B & T-Bonesin Buzzing vol. 2 olisi aivan yhtä hyvin ansainnut saman arvonimen. Nuoriso-osasto jäi tänä vuonna nuolemaan näppejään.

VUODEN YLLÄTTÄJÄ on Erja Lyytisen Waiting for the daylight. VUODEN SUORATOISTO on Heikki & Haukkojen Lauluja lentämisestä. Fyysisenä julkaisuna se olisi todennäköisesti saanut vuoden levyn arvonimen. VUODEN ULKOMAINEN LEVY oli yllättäen Buddy Guyn Blues don’t lie.

En mene ihan takuuseen, olenko listannut kaikki hankkimani tämän vuoden julkaisut, mutta tuskin sieltä montaa on pois jäänyt. Jotkut vinyyleistä ovat saattaneet ilmestyä cd:nä jo viime vuonna, mutta lasken ne kuitenkin tämän vuoden julkaisuiksi.

KOTIMAISET:

22-Pistepirkko – Kind hearts have a run run lp
VUODEN LEVY.

Amorphis – Halo 2lp

Amuri – Ettei kukaan tuntisi enää pimeää lp
Amuri – Kestääkö siivet 12″
Amuri – Minä olen muistanut cd

Blessed Lunacy – Wreck of humankind cd

Daizy Pinehill Band – s/t cd

Einoa – Rauha cd

El Primitivo – And the Ant-men cd

Emola-Hatsina String Band – Saniaisolento cd

Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset – Korpirojua lp

Dave Forestfield & Ville Lehtovaara – Teleport operation cd

Linda Fredriksson – Juniper lp
VUODEN JATSILEVY.

Getsemane – Voimaa lp

Honey B & T-Bones – Buzzing! 40th anniversary album cd & lp
Honey B & T-Bones – Buzzing! Vol. 2 cd & lp
TOINEN VUODEN LEVY.

Huojuva Lato – Utopia, Texas lp
VUODEN KANTRILEVY.

Jaa Ei Tyhjää Poissa – s/t cd

Jantters – Elävien kirjoissa cd

Kaleidobolt – This one simple trick cd

J. Karjalainen – Soulavaris cd

Joose Keskitalo & The Mystic Revelation of Teppo Repo – Orfiset laulut V lp
Joose Keskitalo & The Mystic Revelation of Teppo Repo – Orfiset laulut VI lp

Kissa – Musta valo/Kuuma hehku 7″

Kuusamo – Tuuleen kadonneet lp

Kalle Lae – Deep in the blues cd

Kolmisormi Kosonen & Opetuslapset – Matka outoon maahan cd

Lasten Hautausmaa – Kevät lp

Litku Klemetti – Asiatonta oleskelua lp

Lumberjacks – Cut, split and stack cd

Lyyti – Toiveet ja helyt lp

Erja Lyytinen – Waiting for the daylight cd
VUODEN YLLÄTTÄJÄ.

Mara Balls – Maranormaali ilmiö lp

Mary Ann Hawkins – s/t lp

Maustetytöt x Agents – s/t 12″

Andy McCoy – Jukebox junkie lp

Ville Miettinen – Toivoton romantikko lp
VUODEN SYMPAATTISIN LEVY.

Mike Bell Cartel – Wait! /There comes the pain 7″
Mike Bell Cartel – The Cartel & I lp

Michael Monroe – Too fast to die young lp

J.A. Mäki – Syys lp

Jukka Nousiainen – Matkalla kotiin lp

Tuomari Nurmio & Knucklebone Oscar – Believe or not lp

Pelle Miljoona Band – Kaakon toteemi lp

Puhelinseksi – Vieraita toisillemme lp

Punomo – s/t lp

Riitaoja – Maan alla ei tuule cd

Relaxtrio – Payback time cd

Jarkka Rissanen & Timo Ylinen – Long time coming cd
Jarkka Rissanen Tonal Box feat Kalle Fält – Bones cd

Rock Siltanen Group – Rock’n’rollin voima lp

Roku Rousu & The I.O.N.S. – The imaginary one-night stands cd

Räjäyttäjät – Kesäaika 10″

Samanna – Sinisellä sametilla lp

Sammal – Aika laulaa lp

Sleepwellers – No7hin’ 8u7 a num8er cd

Stenfors Family – Family album lp

Stoned Statues – s/t lp

Sultans – Horsefly boogie flexi

Rafael de Swarte- Bluesin’ cd

Tamara Luonto – Honeymoon lp

Tavat – s/t lp

Teini-pää – Maailma kyllä odottaa lp

Pekka Tiilikainen& Beatmakers – The Renegades Revisited show live at the HUK 2021 10″

Vehje – Puolkuppia lp
JOKA VUODEN LEVY.

Vesa Aaltonen Prog Band – Studio live cd

Wasel and the Weasels – s/t cd

Wasted – Modern lie lp

Wyman Family – Out in the open lp

ULKOMAISET:

Jeff Beck & Johnny Depp – 18 cd

Black Keys – Dropout boogie cd

Brandi Carlile – In the canyon haze 2cd
VUODEN ULKOMAINEN YLLÄTTÄJÄ.

Cécile McLorin Salvant – Ghost song cd

First Aid Kit – Palomino lp

Ghost – Impera lp

Buddy Guy – The blues don’t lie 2lp
VUODEN ULKOMAINEN LEVY.

Halestorm – Back from the dead cd

Mary Halvorson – Amaryllis cd
Mary Halvorson – Belladonna cd

Beth Hart – A tribute to Led Zeppelin 2lp

Hellacopters – Eyes of oblivion lp

Hurray for the Riff Raff – Life on Earth cd

Jethro Tull – The Zealot Gene 2lp

Corky Laing – Finnish sessions cd

Marillion – An hour before it’s too dark 2lp

Nazareth – Surviving the law lp

Paolo Nutini – Last night in the bittersweet cd

Ozzy Osbourne – Patient number 9 2lp

Pink Floyd featuring Andriy Khlyvnyuk – Hey hey rise up cds

Queensrÿche – Digital noise alliance 2lp

Redman Mehldau McBride Blade – LongGone cd

Saxon – Carpe diem lp

Bruce Springsteen – Only the strong survive cd

Mavis Staples & Levon Helm – Carry me home 2lp

Olivia Trumme – For you cd

Udo – My way 2lp

V/A – Lockdown sessions, An internatiolal down home blues revue cd

Lucinda Williams – Lu’s Jukebox Vol. 6 – You are cordially invited : a tribute to the Rolling Stones 2lp

UUSINTAJULKAISUT JA RETROT:

22-Pistepirkko – Big Lupu 2lp

Absoluuttinen Nollapiste – Seitsemäs sinetti 2lp

Beatles – Revolver box 4lp

Art Blakey – Art Blakey’s jazz messengers with Thelonious Monk deluxe edition 2cd

Eric Clapton – Nothing but the blues cd

John Coltrane – My favourite things deluxe edition 2cd

Miles Davis – What it is Montreal 7/7/83 2lp

Deep Purple – Bombay calling 3lp
Deep Purple – Hong Kong Coliseum 2001/03/20 3lp
Deep Purple – Tokyo International Forum 2001/03/24 – 03/25 4lp
Deep Purple – With orchestra : Live in Verona 4lp

Jimi Hendrix – Los Angeles Forum – April 26. 1969 2lp

Son House – Forever on my mind lp

Hurriganes – Hamina and Helsinki all night long 4lp
Hurriganes – Tsugu live 12″
Hurriganes – Saapasjalkarock 1983 12″
Boksi on rautaa, kaksi jälkimmäistä levy-yhtiön rahat ja pois -julkaisuja, jotka olisivat mahtuneet yhdelle lp:lle.

Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut – Seuraavana aamuna lp
Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut – Telakka ja pieni sali 2lp

Rolling Stones – El Mocambo 4lp
Rolling Stones – Licked live in NYC 3lp

Sielun Veljet – Hei soturit lp & cd

Wigwam – Fairyport 4lp
Wigwam – Live at Provinssirock 1991 2lp
Wigwam – Live at Töölönranta 1975 lp

Link Wray – Walking down a street called love – Live in London & Manchester 2lp

Neil Young – Noise & flowers lp
Neil Young – Toast cd

Muutamia tänä vuonna julkaistuja on vielä tilauksessa (mm. Teemu Viinikainen) ja varmasti tulee taas ostettua vuoden julkaisuja sitten joskus myöhemmin. Suoratoistoista haluan mainita vielä The Postin Broken skyn. Siitä bändistä kuulemme vielä, toivottavasti myös äänilevymuodossa.