Roll Over Peuhkurinen – I

Maagisesta Teatterista tutun Anssi Peuhkurisen nykyinen bändi Roll Over Peuhkurinen on kuin aikamatka Love Recordsin viimeiselle kvartaalille. Aikaan, jolloin Lovella oli kaikkea. Roll Over Peuhkurisessa yhdistyy Pelle Miljoona ja Kari Peitsamo King Crimsoniin, suoraviivainen paahtaminen taiderokkiin. Crimson-fiilis syntyy Timo J. Jokisen omaperäisestä kitaroinnista, Pelle ja Peitsamo kuuluvat laulu- ja tekstitystyylissä. Laulaja-lauluntekijä Peuhkurinen on myös kirjoja julkaissut runoilija, ja se kuuluu teksteissä. Vaikka olen sitä mieltä, että laulut lauluina ja runot runoina, tarttui korviini albumia kuunnellessani monta huomiota ansaitsevaa riviä. Kuten ”olen mies, jolla on kotona kokoelma pelkoja, toisilla on äänilevyjä tai runokirjoja”. Peuhkurinen ei pelkää avautumista, tekstit tuntuvat henkilökohtaisilta. Kuitenkin paikoin ironialla viillellyiltä: ”Ainainen painajaiseni on seksi.”

Roll Over Peuhkurisen musiikki on taannoista Jungle-lehden määritelmää käyttääkseni ROCKROCK. Eli kunnollista, rajua rockmusiikkia, ilman pehmennyksiä ja iskelmäflirttailua. Laulajana Peuhkurinen ei ole mikään Caruso, vaan hänen juurensa ovat punkin ja uuden aallon maaperässä. Hetken mietin, että miltä biisit kuulostaisivat Simo Hyvösen laulamana, mutta se on turhaa spekulointia: tämä on Roll Over Peuhkurinen. Peuhkurinen korostaa bändin merkitystä ja tasavertaisuutta, vaikka orkesteri kantaa hänen nimeään. Roll Over Peuhkurisen nykykokoonpano on ollut kasassa pari vuotta, vaikka nimi on ollut käytössä jo vuodesta 2013 asti. Peuhkurisen ja Jokisen lisäksi bändissä soittavat basisti Veli Porspakka ja rumpali Einari Ailasmaa.

Roll Over Peuhkurisessa on tietenkin 80-lukua, mutta myös 70-lukulaista tiedostavuutta. Päätösbiisi Liftarissa mennään jo 60-luvulle, The Doorsiin ja Jefferson Airplaneen asti. Ensikuuntelulla olin kahden loistavan aloitusbiisin (äkkiväärä indiejytä Masentuneen aapinen ja etäisesti bluesahtava Hiljaisuutta äänettä) jälkeen hieman hämmentynyt, koska meininki muuttui taiteelliseksi (Sokkotreffit) ja jopa Kingston Wallin kaltaisia itämaisia asteikkoja hyödyntäväksi (Keskelle taulua). Jo rajulla Kusipäällä kuitenkin tajusin, että tämä on Roll Over Peuhkurisen tyyli: yhdistely yllättävistä lähteistä. Esimerkiksi hidas ja liki pelottava uuden aallon blues Kuori on mahdoton määritellä miksikään muuksi kuin Roll Over Peuhkuriseksi. Blues soi Jokisen kitaroinnissa aika paljon. Blues ja proge, Robert Fripp. Lakipisteestä toiseen ja Pelkojen kokoelma -biiseissä kuuluu funkrock, jälkimmäisessa Deep Purple mk IIIn ja IVn malliin. Harmaa talous (Anna beibi palaa) on silkkaa surfia ja rautalankaa, niitä löytyy myös progehtavasta Ovista ja ikkunoista.

Roll Over Peuhkurisessa yhdistyy kotikutoisuus tiukkaan rocksoitantaan. Juuri siitä minä pidän! Muutaman biisin kohdalla ajattelin Velvet Undergroundin kovimpia rokkibiisejä. Bändin elävyys ja klikitön, riippumaton jytä tuovat hurjimmillaan mieleen Black Sabbathin ja pudasjärveläisen RuoTon. Juuristaan ja omista vaikuttajistaan Peuhkurinen mainitsee muun muassa Nicepapin, Pasi & Mysiin ja Rudin. Luonnollisesti myös Sielun Veljet, Röyhkän ja Nurmion, niitä ei kai kukaan suomalainen 80-luvulla teinivuotensa viettänyt muusikko voi jättää mainitsematta. Kyllä ne Roll Over Peuhkurisessa kuuluvat, aivan kuten ne kuuluivat jo Maagisessa Teatterissa.

Roll Over Peuhkurisen debyytti on helevetin kova kokonaisuus. Se on ajatonta musiikkia, joka tuo mieleen monta eri aikakautta. Elävää musiikkia. Ihmisten soittamaa, ei tietokoneella pilkutettua. Roll Over Peuhkurisen debyytti ansaitsisi ehdottomasti vähintään cd-julkaisun. Humu Recordsin rosteriinhan bändi kuuluisi, Ryynäselle vinkiksi tämä… Vaan hyvä näinkin. Pääasia, että rokki soi, vaikka sitten suoratoistosta.

Elina Sarvi – Jäähyväiset meille

Elina Sarvi oli viisi vuotta sitten Aurinkokettu-nimisen yhtyeen laulaja. Bändin debyyttilevy jäi ilmeisesti sen viimeiseksi, kuten arvelinkin: Maisema oli niin valmis ja ammattimainen teos, että homma oli sillä selvä. Se on harmi, mutta valitettavan yleistä nykyisin: bändit ovat jo debyyttialbumeillaan niin valmiita, että tarina tulee kerrotuksi. Tarvetta kasvamiseen ja kehittymiseen ei ole.

Onneksi Aurinkoketun laulaja-lauluntekijä Elina Sarvi jatkaa muusikonuraansa soolomateriaalilla. Puolisen vuotta sitten hän julkaisi mainion soolosinglen Nauretaan pojille. Se on herkkä ja seksikäs kesäbiisi, täynnä nostalgiaa. Siitä tuli jossain määrin Merituuli-duo mieleen, villimpi sellainen. Vaikka 50+ -setämiehen on vaikea enää muistaa millaista nuoruusaikojen viriili kesäelämä oli – oli kellä oli – on laulun tekstissä sellainen elämän maku, että jossain määrin pystyn samaistumaan.

Hyvä biisi joka tapauksessa. Minun makuuni Sarvi ja Nauretaan pojille toimii paremmin kuin monet suursuosiossa olevat kotimaiset vahvat ja vihaiset naislaulajat. Siinä kun on jotenkin kotoinen fiilis. On lämpöä ja itseironiaa, hyvää mieltä ja auringonpaistetta.

Tänään – tai oikeastaan jo eilen – julkaistiin Sarven uusi digisingle ja video Jäähyväiset meille. Kuten nimi kertoo, se ei ole auringonpaisteinen rallattelu, vaan syksyinen erobiisi. Näin niissä kesäisissä pojille naureskeluissa ja niihin ihastumisissa liian usein käy. Sarven eteerinen ääni taipuu onnistuneesti myös surulliseen musiikkiin, mutta aiheesta huolimatta tunnelma ei käy liian synkäksi. Biisi on hyvä, herkkä ja kaunis. Sovituksessa ja äänimaailmassa on kevyen moderni ote, mutta ei liikaa. Tarkalla se on, mutta nykyaikaisuus ei puske liikaa päälle. Kiitos etenkin Matias Kiiverin maukkaan kitaroinnin.

Pidän kovasti molemmista kappaleista, mutta jälkimmäisen fiilikset ovat tietenkin läheisemmät. ”Miten kaksi ihmistä voi muuttua näin paljon, ettei hyvästien jälkeen ole mitään hyvää.” Jos et ole eron tuskaa kokenut, kuuntele tämä biisi. Jos olet, kuuntele silti. Biisi on surullinen, mutta parantava ja kohottava. Erosta tai menetyksestä toipuminen alkaa tuskasta, tämä biisi vähentää sitä.

Deep Purple – Turning to crime

Coveralbumin teko harvoin on kuningasidea. Ei se välttämättä ole sitä Deep Purplellekaan, mutta fanipoikana olen tyytyväinen semmoiseenkin ja kuuntelen Turning to crimea oikein mielelläni. Ilman pakonomaista pinnistelyä.

Turning to crime on täyttä Deep Purplea, vaikka se on hauskanpitolevy. Covervalinnat eivät White roomia ja Shapes of thingsiä lukuunottamatta ole niitä kaikkein ilmiselvimpiä vaihtoehtoja. Mukana on biisejä, jotka ovat olleet soittajilleen nuoruudessaan ja viriileimmässä miehuudessaan mieleisiä. Yllättävin veto on Little Featin Dixie chicken, olisikohan Morsen valinta. The battle of New Orleans lienee otettu mukaan Lonnie Doneganin ansiosta, koska hänet on merkitty esittäjäksi Johnny Hortonin ohella, vaikka biisi alunperin on vielä vanhempaa perua. Kun Caught in the actissa on vielä pätkä Hot ’Lantaa, on etelävaltioiden osuus levystä melkoinen.

Dazed and confused lämmittää erityisesti mieltäni. Levyn aloittava Loven 7 and 7 is miellyttää minua jopa alkuperäistä enemmän, koska Love on jostain syystä aina jättänyt minut hieman kylmäksi. Hyvä ja hieno bändi, en minä sillä. Eniten arvelutti Oh wellin mukanaolo, mutta hyvin sekin Purple-jytäksi kääntyy.

Turning to crime on tasapainoinen ja monipuolinen levy. Gillan on selkeästi mukavuusalueellaan, Morse soittaa tyylikkäästi, kuten on soittanut jo kauan, Airey saa runsaasti palstatilaa, mikä oikein onkin. Glover on se haalea vesi siinä välissä, vaikka bändi ei mitään tasapainottavaa tekijää ole tarvinnut enää kolmeenkymmeneen vuoteen. Levylle on fanien mieliksi ripoteltu musiikillisia vitsejä, kuten Smoke on the waterin riffiä ja ikuisen suosikkibiisini Del Shannonin Runawayn sooloa.

Vaikea sanoa mihin kohtaan janaa Deep Purplen tuotannossa Turning to crime asettuu. Ehkä sitä ei kannata hirveästi miettiä, koska kyse on faneille suunnatusta pandemia-ajanvietteestä. Purplet ovat hautaan saakka muusikkoja ja musiikin rakastajia, he haluavat tehdä musiikkia. Koska keikalle ei pääse ja uutta musiikkia vanhukset eivät vuodessa kerkiä synnyttää – hieno Whoosh! Ilmestyi tosiaan vasta vuosi sitten – ovat he halunneet tehdä tällaisen levyn.

Turning to crime on onnellisen, mutta tilanteeseen turhautuneen bändin välityön, josta välittyy soittamisen riemu ja suunnaton osaaminen, hyvä mieli. Meiksi diggaa. Levy-yhtiölle sen verran noottia, että jos lp pyörii 45 rpm, niin kirjoittakaa se – saatana – suurilla numeroilla etikettiin.

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 35

En ole kirjoittanut blogimerkintää kolmeen viikkoon. Kertaakaan 11 vuoden blogihistoriani aikana en ole pitänyt näin pitkää taukoa. Tauon syy ei ole sanomisen tarpeen loppuminen, vaan väsymys.

Yhtä lyhyttä tyventä lukuun ottamatta työpaikallani jo kolme vuotta jatkunut matalapaine ja -lento alkaa viimein näkyä kaikissa tekemisissäni. Jopa vapaa-ajalla. Mikään ei huvita, mitään en jaksa. Kaikkein vähiten jaksan typeryyksiä, jonninjoutavia narinoita ja pahan mielen kylvämistä. Korona-aika on muuttanut asiakastasapainoa, liian moni tutuista vakiasiakkaistamme loistaa edelleen poissaolollaan. Heidän tilalleen on tullut erikoisjengiä. Erikoisjengin ainoa hyvä puoli on se, että heidän ansiostaan tein lopullisen päätöksen vuorotteluvapaan hakemisesta.

Musiikkia sentään vähän jaksan. Black metal -innostukseni sai tällä viikolla päätepisteensä Darkthronen A blaze in the northern sky -lp:n muodossa. Nyt sitä genreä on hyllyssäni tarpeeksi. Tai no, Mayhemin De mysteriis dom Sathanas on vielä tilauksessa, mutta se taitaa jäädä saamatta. Darkthrone on kova, se liikkuu mustassa metallissaan musiikki edellä, se ei ole osallistunut niihin lapsellisiin ja/tai hengenvaarallisiin oheistoimintoihin, joista genre on suurelle yleisölle tuttu. Tarkemmat speksit noista oheistoiminnoista löytyy vaikka Jukka Nissisen kappaleesta Kirkonpolttaja.

Jos laulajan nimi on Oz Osborne ja bändin debyytialbumin ensimmäinen biisi on nimeltään Black sabbath, mikä on orkesterin nimi? Se on tietysti Coven, jonka vuonna -69 ilmestyneet Witchcraft destroys minds & reaps souls -albumin ostin Kaaoksen ruhtinaat -kirjan uudelleenlukemisen innoittamana. Mainoslause kertoo Covenin olevan ”bändi joka toi okkultismin rockmusiikkiin”. Heh, niin kai sitten, vaikka diabolus in musica on aika vanha keksintö… Covenin albumin b-puolella on kyllä jonkin sortin musta messu, sitä tuo mainoslause kai tarkoittaa. Se messu kuulostaa lähinnä Monty Pythonin sketsiltä, toivottavasti Saatanalla on huumorintajua. A-puolen musiikki on mainiota aikansa psykedeelishenkistä poppia. Mutta että okkulttista? No way. Jos mystisyyttä tai maagisuutta musiikkiinsa kaipaa, on Graham Bondin Holy magick vakuuttavampaa kamaa. Ei Witchcraft huono lp ole, mutta ei se ole myöskään mystinen tai pelottava. Alan olla huolissani itsestäni.

Onneksi posti toi tänään kaksi soul-lp:tä, Charles Bradleyn Changesin ja Victim of loven. Säilyy valon ja varjon tasapaino levyhyllyssä. Enää puuttuu äijävainaan debyytti, niin on koko tuotanto hallussa. Tällä viikolla ostin myös Pekko Käppi & K:H:H:Ln Aamunkoin, vaikka päätin jo edellisen levn kohdalla levyhyllyni Käppi-osaston olevan riittävä. Erehdyin kuitenkin katsomaan Käpin haastattelun Metson musiikkiosastolta, ja panin levyn saman tien tilaukseen. Zappan You can’t do that on stage anymore -sarjan viimeisen osan sain viimein, siinä on pornolauluja. Monster Magnetin Dopes to infinityn ostin, koska oli pakko saada Äksän leimat täyteen. Suonna Konos -kokoelmani täydentyi Tuhatkaunon Painokoneet seis! -cd:llä. Robert Plantin ja Alison Kraussin uusin levy oli ennakkotilauksessa, mutta sitä en ilmestymispäiväksi saanut. Koronat ja brexitit ja muut paskat ovat sekoittaneet logistiikankin.

Nyt on kuitenkin viikonloppu ja ahistaa vähemmän. Soulit soi, takassa on tuli ja maanantaina posti tuo Plantin ja Kraussin.

Kelja – Kyllä maailma hieroo ja kirput kuppaa

Kyllä maailma hieroo ja kirput kuppaa on Keljan, eli Petri Vannisen, kolmas albumi. Keljan edellinen pitkäsoitto Horjuvan miehen karavaani oli melko menevää musaa, Kyllä maailma hieroo ja kirput kuppaa on laulelmallisempi, mutta mukana on myös rytmikästä ja menevää tavaraa.

Keljaa on vaikea kategorisoida. Hänen uusimmalla levyllään helismaalainen rillumarei ja putrolainen toteava arkirealismi kohtaa Kumma Heppu & Lopunajan Voideltuja diggaavan Mikko Perkoilan. Vaikka Kelja on aika vähän rock, assosioituivat hänen aiemmat levynsä jossain määrin Se-yhtyeeseen. Kyllä maailma hieroo jatkaa jonkinlaista uuden aallon ja punkin jälkeisen taiderokin perinnettä sekin. Ja jatkaa sitä omaperäisesti, eli Kelja on Kelja, vaikka kontekstimielessä hänelle vertailukohtia haenkin.

Kyllä maailma hieroo ja kirput kuppaa -cd on lyhyt, Roadrunnerin ja Reign in bloodin mittainen. Ensikuuntelulla rupesin just vasta pääsemään tunnelmaan sisään, kun se jo loppui. Lyhyys ei ole synti, etenkin kun humoristista Ei hinta hevosta korota -biisiä lukuunottamatta kaikki levyn laulut ovat suorastaan erinomaisia. Vaikka Kelja on selkeästi tekstipainotteinen laulaja-lauluntekijä, voi kaltaiseni ”runot runoina ja musa musana” -junttikin huoletta häntä kuunnella: soitto ja laulu on hyvää, sävellyksistä löytyy tarttuvuutta.

Levyllä on muun muassa haikean reipasta kantria, keski-ikäistyvää viikonlopun viettoa (”minkä arki antoi, sen otti perjantai”), kulutusyhteiskunnan aiheuttaman ulkopuolisuuden kritiikkiä, lähes etelämaalaisia rytmejä ja tanssimusiikkia, sekä avaruudellisiin tunnelmiin nousevaa progefiilistelyä. Keljan musiikki on toiveikasta, kohottavaa. Se ei märehdi menneisyyttä, murheita tai epäonnistumisia, se elää onnellisesti nykyaikaa.

Hieman Kelja toistaa joissain kansanlaulunomaisissa melodioissa itseään, mutta hän jatkaa siinä runonlaulajien perinnettä ja runonlaulajalle toisto on sekä tehokeino että muistisääntö. Ehkä Kelja kuitenkin tarvitsisi jonkinlaisen ulkopuolisen tuottajan tai sparraajan. vähän saman tapaan mitä luulen Yari Knuutisen olleen hänelle ensimmäisellä albumilla Lauluja pienestä huoneesta.

Kyllä maailma hieroo ja kirput kuppaa on hyvän ihmisen auraa ympärillään kantavan lauluntekijän onnistunut ja tasapainoinen kokonaisuus. Vaikka levyn tunnelma on kevyt ja valoisa, ei se ole kevyttä, vaan syvällistä musiikkia. Ei tällaista kukaan muu Suomessa tee.

Koska Kelja on innostunut sananlaskuista, on tämä arvostelu hyvä päättää sellaiseen: ”Oikein män laulut, ko loppu sanat ja sävel yhtaikaa.”

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 34

Mitä tein syyslomalla. En paljon mitään, kuten en muulloinkaan.

Seurasin median täysin absurdiksi muuttunutta ajojahtia pääministeriämme kohtaan, ja ihmettelin niin sanottujen aikuisten ihmisten somekäyttäytymistä asian tiimoilta. Valehteleminen, luetun ymmärtämättömyys, tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen, silkka tietämättömyys, provosointi ja verenhimoinen ilkeys. Siinä tiivistettynä aikuisten sosiaalinen media. Meininki pahenee viikko viikolta. Valitettavasti oikeakin media on klikinkalastelutarkoituksessa jo pitkään mennyt täysin someraivon vedätettäväksi. Teemu Keskisarja oli sitä mieltä, että hyvä vaan, kun kansa raivoaa somessa. Silloin se ei raivoa kadulla. Itse en ole yhtä toiveikas. Alkusoitto someraivon muuttumisesta oikeaksi raivoksi nähtiin jo USAssa tammikuussa.

Hämmennyin lasten- ja nuortenkirjojen ympärillä käydystä mielipidekirjoittelusta. On kuulemma haitallista, että koulu luetuttaa lapsiraukoilla kauhukirjoja. Hämmennyin, vaikka tottahan se on. Luin lapsena kauhukirjoja ja vielä näin 50+ -ikäisenä pelkään syyspimeällä kotipihallani vaanivia ihmissusia ja vampyyreita. Lukeminen vahvistaa mielikuvitusta, olisi siis parempi, että kukaan ei lukisi yhtään mitään. Nuoriso meni tarinoista pilalle jo silloin, kun asuimme susiluolassa ja kerroimme toisillemme satuja.

Luultavasti keskustelunaloittajalla oli tarkoitus provosoida lapset lukemaan, eihän kukaan nykyaikana noin tyhmä oikeasti ole, eihän. ”Kauhukirjat ovat vaarallisia, älkää lukeko niitä.” Vanha tuttu konsti. 70-luvulla minulle kerrottiin, että Peppi Pitkätossu on haitallista luettavaa. Mietin silloin pitkään, että miksi. Päättelin, että varoittelu johtui Pepin kirjoittamista kirjoitusvirheitä vilisevistä kirjeistä. Vasta aikuisena tajusin, että se oli se Pepin anarkistinen käytös, joka oli tuomittavaa. Sinutteli aikuisia ihmisiä, saatana.

Luin Tommi Liimatan Rolloa, olen lukenut sitä jo pitkälti toista vuotta, ja pidin samalla Absoluuttinen Nollapiste -maratonia. Rolloa lukiessani tein itsetutkiskelua, että olinko lukioaikanani samanlainen sietämätön nulikka ja räkänokka kuin Nollapisteen tyypit. En ollut. Nimittäin samanlainen. Olin sietämätön nulikka ja räkänokka omalla tavallani, en Nollapisteiden tavalla taiteellisesti tai älykkäästi. Liika älykkyys ei tee ihmiselle hyvää, esimerkiksi kirjastossa työskentelemistä se jopa hankaloittaa.

Lähes kaikille Absoluuttisen Nollapisteen levyille löytyy kannattajansa. Omat suosikkini ovat Olos ja Nimi muutettu. Bändin levytysuran huippukausi kesti vuodesta 1994 vuoteen 2002. Eli sen kahdeksan vuotta, jonka lähes jokaisen hyvän bändin relevantti levytysura maksimissaan kestää. Ihan hyvää musaa Nollapiste teki tuonkin jälkeen, mutta Nimi muutettu oli viimeinen oikeasti merkittävä albumi heiltä. Bändi aikuistui Suljettu-levyllään, pakonomaisen lukioviisastelun taakse jätettyään. Ne itselleni parhaat levyt Olos ja Nimi muutettu ovat sekä musiikillisesti että tekstillisesti jo kovaa vauhtia keski-ikäistymässä.

Rupesin black metallistiksi. Yle Areenasta katsomani neljäosaisen Helvetti soikooon – norjalaisen black metallin historia -dokumentin ansiosta innostuin perehtymään asiaan ja tajusin, että kaiken sen lapsellisen provosoinnin ja metelöinnin alta löytyy hienoa, vahvaa ja tunnelmallista musiikkia. Teksteistä en sano muuta kuin sen, että black metal on uskonnollista musiikkia. Se on vähän huvittavaa, koska ymmärtääkseni true-evilit eivät usko mihinkään.

Poimin Imatran ja Lappeenrannan Sumasta nipun black metallilta näyttäviä levyjä, tilasinkin muutaman. Nimistä en tiedä, koska risukasalogoista ei saa selvää ja kansitekstit on kirjoitettu valkoisella fraktuuralla mustalle pohjalle. Ei sovi liki- ja ikänäköiselle. Osa ostamistani levyistä oli hyviä, osa mikkihiiri-soundeillaan korvia riipivää kuunneltavaa, osa lähinnä huvittavia. Yksi ei ollut black metallia ollenkaan, outo kansikuva ja fraktuura hämäsivät. Toistaiseksi suurimman vaikutuksen ovat tehneet Barathrumin Legions of Perkele ja Nasheimin Sövande mjöd vill jag tömma. Tilauksessa on muun muassa Mayhemia, Darkthronea, Burzumia, Celtic Frostia ja lisää Barathrumia.

Hieman tämä black metal -innostus kaltaistani tapakristittyä hirvittää. Olo on kuin Veikko Huovisella Veitikkaa kirjoittaessa, kun hän lähetti kustantajalleen kirjeen: ”Jos minun kirjeissäni on tänä vuonna oudon käskevä, vastenmielinen sävy, johtuu se erään voimakkaan persoonallisuuden vaikutuksesta. Millainen olenkaan syksyllä?”

Varmuuden ja mielenterveyteni vuoksi olen nyt loppuviikon parannellut itseäni oikealla mustalla musiikilla, rhythm’n’bluesilla, soulilla, gospelilla ja bluesilla. En halua ruveta piilottelemaan tulitikkuja itseltäni.

Anonyymit addiktit, 113. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Mitä helevetin möykkää sinä kuuntelet?

-No sitä justiinsa.

-Niin?

-Helevetin möykkää. Barathrumia.

-Black metallia? Sinä?

-Kyllä. Legions of Perkelettä. Ostin tänään.

-Ostit? Miksi ihmeessä?

-Katsoin Areenasta neliosaisen aiheeseen liittyvän dokumentin ja innostuin.

-Sinä, paatunut tapakristitty, innostuit black metallista?

-Kyllä.

-Mikä siinä dokumentissa oli sellaista, joka laukaisi ostoreaktion?

-Se, että nyt jo keski-ikäiset, ikäiseni, haastateltavat olivat ihan tavallisia leppoisia ukkoja. Eivät mitään mörköjä.

-Olet aina sanonut, että inhoat black metalin julistamaa vihaan, itsekkyyteen ja heikompien halveksimiseen perustuvaa ideologiaa.

-Kyllä. Olen kuitenkin myös sanonut gospelia sen sanoman takia inhoaville, että mustaa kvartettigospelia voi kuunnella vain upeana musiikkina, nappasi sanoma tahi ei.

-Niin?

-Jos olen tuota mieltä mustasta gospelista, on minun oltava samaa mieltä myös vastapuolen musiikista. Pitää pystyä erottamaan ideologia ja musiikki toisistaan.

-Sel-vä.

-Sitä paitsi nykyiseen poliittiseen ilmapiiriin, öyhöpoliitikkojen vihaa uhkuvaan retoriikkaan verrattuna 30 vuoden takaiset norjalaiset saatanapalvojat lapsellisine misantropioineen olivat hupsutteluineen kuin partiopoikia.

-Polttivat kirkkoja kuitenkin, vainajiakin tuli.

-Pieni piiri niitä täysiä sekopäitä kuitenkin oli.

-Niin. Eihän tämä sinullekaan uusi juttu ole, hyllyssäsi on jo ennestään Impaled Nazarenea ja Dimmu Borgiria.

-Ja Venomia.

-Ei Venom ole black metallia. Se on rokkenrollia, motörheadia.

-Jos levyn kannessa lukee Black metal, niin kyllä se silloin – saatana – on black metallia.

-Tapasi tuntien olet tietysti tilannut jo ties miten monta alan levyä Barathrumin seuraksi.

-Kaksi vain. Darkthronen ja Mayhemin.

-Aitoa norjalaista möykkää.

-Sitä itseään.

-No, mikä on mielipiteesti Legions of Perkeleestä?

-Tämä on kova. Kunnon metallia, suorastaan jytää. Ei varmaan tosin ole tr00, koska ei tämä paljoa Black Sabbathista tai King Diamondista eroa. Paitsi laulultaan.

-Toleranssisi on selvästi kasavanut sitten 90-luvun alun.

-Kyllä. Tai huumorintajuni huonontunut. Vaikka Demonos Sova on ollut minulle samanlainen koominen sarjakuvahahmo kuin Azazelin kiljupunkkari Satanachia, ei Barathrumia kuunnellessa hirmuisesti virnuiluta. Vaikka on tässä jonkinlainen Sleepy Sleepers -efekti mukana, ei sitä voi kieltää.

-Demonos Sovahan aiheutti aikanaan suurta pahennusta kotikylälläsi, Askolan Peten järkkäämällä keikalla ja hänen avustamanaan.

-Juu, Pete on semmoinen paha poika. True evil.

-Sitä showta puitiin viikkokausia, jopa paikallislehtien palstoilla.

-Kyllä. Olihan siellä Sovan lisäksi esiintymässä toinenkin ankara saatananpalvoja Nattvindes Grått -yhtyeensä kanssa.

-Kuka?

-Tuomas Holopainen.

-Huh huh. Pelottavaa.

-Aika evil se on Tuomaskin.

-Joko kohta aiot käydä polttamassa Parikkalan kirkon?

-En. Karitsan voisin kyllä uhrata. Rosvopaisti on hyvää.

Jo’ Buddy & Down Home King III feat. Nieminen – Soul ’n’ roll jubilee

Jo’ Buddy on taas kerran tehnyt uransa parhaan levyn. Hän on tehnyt sen jo ties kuinka monta kertaa aiemminkin. Tällä kertaa tämä uran paras levy, Soul ’n’ roll jubilee, on tehty yhdessä Down Home King III:n ja Niemisen kanssa. Se, että Jo’ Buddy tekee lähes joka kerran musiikkia julkaistessaan uransa parhaan levyn, ei enää yllätä. Kuten joskus aiemmin kirjoitin, Jo’ Buddy, eli Jussi Raulamo, osaa seikkailla afroamerikkalaisen rytmimusiikin hetteikössä niin suvereenisti, että uudistuminen ja yllätyksellisyys laadun ja omaleimaisuuden säilyttäen on hänelle yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Tämän levyn hyvyyttä lisää urkuri Sami Niemisen mukana olo: Niemisen nimi kannessa on väistämätön merkki siitä, että laatua on luvassa.

Vaikka Jo’ Buddyn levyt ovat lähtökohtaisesti aina sitä samaa, sitä hänen sisintä ja ominta musiikkiaan, ovat ne aina erilaisia. Tällä kertaa Raulamo seikkailee sielun syvissä syövereissä, kuten levyn nimi jo kertoo. Soul ’n’ roll jubilee käynnistyy hienolla instrumentaalilla Preachin’ high. Urut ovat pääosassa, mutta Jo’ Buddy loistaa kitaroinnillaan. Meininki on sielukasta ja rullaavaa. Väistämättä tulee Booker T. & the MG’s mieleen, mutta silti tämä on silkkaa JB & DHKIII featuring Niemistä. C’mon! Y’all! C’mon! on perinteinen Jo’ Buddy -julistus, joka päätyy lievän latinalaisiin rytmeihin Lauri Vartolan trumpetin maustamana. Pelkkä trio tämä ei siis ole, vaan mukana vierailijoina ovat Vartola ja Juho Hurskainen puhaltimissa, sekä Mika Hiironniemi ja Tapio Lepistö kolisuttelemassa kuka mitäkin.

Willie’s shrimp soup on silkkaa soulia, instrumentaali-sellaista. Kaunista, menevää ja haikeaa. Doorsmaisesti alkava You better be G-O-O-D on suorastaan katurockmaiseen hurjuuteen yltyvää raa’an selkeää rhythm’n’bluesia Stax-twistillä. Meno jatkuu I don’t knowlla ja herkistyy sitten So gladissa. At all on balladi, jonka voisi kuvitella vaikka Joe Texin repertuaariin, rauhallisesti jatkaa myös bluesahtava That’s alright. Meno kiihtyy taas tanssittavaksi Rock-a-bossalla ja Ain’t gonna hurry my timella, kunnes levyn päättää levollisesti Niemisen yökerhojatsi Driftin’ at midnight, jota tähdittää saksofonillaan Hurskainen.

Soul ’n’ roll jubileen kuuntelu on yhtä aikaa sekä iloinen, että henkinen kokemus. Siinä on sielua ja siinä on rullausta, se rokkaa ja se herkistää. Jo’ Buddyn julkaisema tai tähdittämä uusi levy on aina Tapaus, ja Soul ’n’ roll jubilee on vähintään yhtä suuri Tapaus kuin Tuberadio broadcast, Grits & rattles, Everything’s gonna be alright, Inside out ja Rhythm ’n’ roll rumble. Se on siis parasta mahdollista afroamerikkalais-pohjaista juurimusiikkia, ei pelkästään Suomessa, vaan ihan missä vaan.

Soul ’n’ roll jubileeta on tehty pätkissä viiden vuoden aikana, mutta se ei lopputuloksesta ainakaan huonolla tavalla kuulu. Trio on toiminut jo vuodesta 2014 asti, ja tämä on kolmikon ensimmäinen yhteinen julkaisu. Pari vuotta sitten Raulamo lupasi julkaista vuosien 2020 ja 2021 aikana useita äänilevyjä, Soul ’n’ roll jubilee on kuitenkin ensimmäinen fyysinen julkaisu sitten vuoden 2019. Mites tässä nyt näin kävi? Miljoonat fanit odottivat kieli pitkällä koko viime vuoden uusia levyjä, ja ihan turhaan. Ei tämmöinen peli vetele, kuulkaas! Ei pidä antaa ymmärtää, jos ei ymmärrä antaa…

Ajospään HiFi – Luulosairaat & Pakeneva taivas

Nuoruutta aina ihannoidaan ja sitä kaivataan. Nuorena kaikki on edessä päin, maailma on auki. Minä en sitä kaipaa. Ihminen ei ole fiksuimmillaan teininä tai parikymppisenä, ei minulla semmoista aikaa ikävä ole. Ainakaan minä en ollut, fiksuimmillani. Ehkä jotkut olivat, sen verran moni näyttää jämähtäneen loppuiäkseen niihin ihanteisiin ja ajatuksiin, joita omasivat viisitoistavuotiaana. Itselleni kasvoi järki vasta kolmekymppisenä. En kaipaa nuoruuden epävarmuuden tunteita ja kokemattomuutta. Pelkäsin maailmalle lähtemistä, murehdin tulevaisuutta.

En kaipaa myöskään nuoruusaikojen kavereita, niiden kanssa olen yhteyksissä, joiden kanssa haluan olla. Luokkakokouksiin en mene, ei kyllä ole kutsuttukaan. Näin muutama viikko sitten lehdessä entisen hyvän ystäväni kuolinilmoituksen. Ei se hirveästi hetkauttanut, en tavannut häntä 80-luvun jälkeen kertaakaan. Perästä tullaan.

Nuoruusaikojen kavereiden julkaisemaa musiikkia on vaarallista kuunnella. Mielen syövereistä nousee muistoja, joiden olisi parempi syövereissä pysyä. Onneksi Ajospään HiFi antaa uuden levynsä parhaalla biisillä Jostain kaiken täytyy alkaa synninpäästön nuorena tehdyistä asioista. Ne pitää tehdä, niiden kanssa voi elää. Niiden ansiosta elämä on nyt keski-ikäisenä sitä mitä se on, seesteistä ja rauhallista. Hah. Jostain kaiken täytyy alkaa on Ajospään HiFin Freebird.

Oli nuoruudessa hyviäkin hetkiä. Ajelut pitkin maakuntaa Tauriaisen Mikan isän Talbotilla, joka myöhemmin joutui lunastukseen, kun pojat jonkun pikataipaleen aikana käänsivät sen katolleen. Välitunnit koulun tupakkapaikalla, jatkuva puhuminen musiikista, uuden oppiminen. Kaikki musiikki oli yhtä uutta, niin Beatles kuin Peer Güntkin. Olimme olevinamme kovia poikia, Lynyrd Skynyrd soi, kaljapullot suhahtelivat. Vodka Lime ja Bordeaux Blanc oksettivat. Nuorena vuodessa tapahtui hirmuinen määrä asioita. Nykyisin vuodessa ei tapahdu muuta kuin että aina on joulu tai juhannus.

Naapuripitäjän Simpeleen hipit olivat minulle lukioaikanani suuria sankareita. Mielikuvituksessani he tiesivät kaiken, olivat kokeneet kaiken, olivat parempia kaikessa. Etenkin musiikissa ja etenkin Karjalaisen Mikko, Ajospään HiFin kitaristi ja biisintekijä. Kun nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin olen ollut häneen Ajospään HiFin ansiosta muutaman kerran yhteyksissä, olen huomannut hänen olevan tavallinen, mukava mies. Lahjakas kuin mikä edelleen, ja kunnioitan hänen osaamistaan edelleen, mutta tavallinen ihminen kuitenkin.

Ajospään HiFin uusin julkaisu Luulosairaat & Pakeneva taivas on yhden cd:n tupla-albumi. En tiedä miksi moiseen ratkaisuun on päädytty, mutta ei se huono ole. Bändin edellinen levy Maalaispimeää julkaistiin suoratoistossa pari vuotta sitten, mutta cd-versio ilmestyi vasta vähän aikaa sitten. Bändin kokoonpano on sama, tyyli on sama. Ajospään HiFi soittaa kovaa rokkia, Karjalaisen kitarointi on tehokasta ja tunnistettavaa, rytmiryhmä Lehtonen-Pekkarinen on tiukka ja groovy, Ikonen on hyvä rocklaulaja. Paikoin bändi on suorastaan heavy, enimmäkseen kuitenkin rajua riippumatonta kitararokkia. Melodiat ovat kauniita ja haikeita, tekstit kertovat keski-ikäisten asioista silloin, kun eivät vajoa menneisyyteen, kuten biisissä Jugoslavia. Jostain syystä mukaan on laitettu yksi tyylistä poikkeava kantrirenkutus (Kukko), onneksi sekään ei ole huono.

Kirjoitin Maalaispimeää-levystä vasta kuukausi sitten, lukekaa sieltä tarkemmat analyysit bändin musiikista. Sitä samaa tämä on. Yhtä hyvää, jopa pikkuisen parempaa. Ajospään HiFi on omaperäinen, helposti tunnistettava hieno rock’n’roll-orkesteri.

Edellisen arvosteluni luettuaan Mikko ystävällisesti lähetti minulle Twilight Dzouns and the Full Moon Shinersin viimeiseksi jääneet nauhoitukset. Tai Full Moon Circus kannessa lukee, kolmekymmentä vuotta sitten se oli Shiners. Näin sen livenä kerran tai kaksi 90-luvun alussa, ainakin Vesikauhurockissa Simpeleellä. Bändi soitti jonkinlaista yökerhojatsia Tom Waits -twistillä. Itse Twilight Dzouns oli ilmeisesti Simpeleen hippien ylipappi, suurin sankareista. Hän kuoli muutama vuosi sitten. Bändin Underground ballroomiksi nimetty albumi on enemmän rock mitä muistelen bändin silloin aikanaan olleen. Oikein mukavaa kuunneltavaa, vaikka mukana on vähän turhan moderniakin kamaa. Onpahan kuitenkin taas kerran yksi osoitus simpeleläisten ylivertaisuudesta…

Kovin syvälle Ajospään HiFin uusin levy minut vei. Turhaan en silloin joskus aikuisuutta pelännyt. Siirryin työelämään 90-luvun pahimman laman aikaan, kymmenen vuotta jouduin taistelemaan työttömyyden ja pätkätöiden kurimuksessa. Tunsin asiasta tuskallista syyllisyyttä, en voinut nauttia edes esikoiseni vauva-ajoista, koska takaraivossa kolkutti ”työtön, työtön, työtön”. Tukea en saanut, syyllistämistä vain. Kaikki tämä johti siihen, että vielä nyt viisikymppisenä, jo 15 vuotta samassa työpaikassa olleena, kokoan edelleen itsetuntoni rippeitä ja tunnen paljasta, armotonta vihaa niitä poliitikkoja kohtaan, joille ainoat työllisyyttä edistävät toimet ovat työttömien rankaiseminen ja työehtojen heikentäminen.

Ajospään HiFin musiikista tulee kaikesta huolimatta hyvä fiilis. Hyvä, vaikkakin haikea. Se sai minut muistamaan jonkun lukion reippailupäivän seurakunnan leirimajalla Argus-järven rannalla, vuosi oli varmaan -88. Läksimme soutelemaan poikien kanssa Tauriaisen saunarantaan, koska tiesin Mikalla olevan kaljakorin järvessä viilentymässä. Mikko oli ainakin mukana, muistaakseni myös Twilight Dzounsin veli Jykä. Vähän yritin estellä, että eihän myö muiden kaljoja, mutta Mikolla oli niin aukoton peruste, että annoin periksi: ”Kyllä Skynyrdin äijätkin ois menneet.” Ei siinä paljon voinut vastaan väittää.

Anteeksi näin jälkeenpäin, Mika. Et sinä siitä tosin suuttunut, ethän sinä suutu mistään. Et edes siitä, kun ajoin sen avo-Ladan päin puuta.

Jonas and I – Where from here

Jonas and I on Humu Recordsin vaikein bändi. Siinä ei ole samanlaista maalaisrempseyttä kuin useimmissa yhtiön artisteissa ja orkestereissa, vaikka omalla tavallaan Jonas and I on maanläheinen sekin. Jonas and I on kuitenkin Humun bändeistä se, jossa on eniten kaupallista potentiaalia. Jonas and I tekee musiikkia, jonka uskon kolahtavan niin haikean taiteellisiin indiepoppareihin kuin juurimusaa laajalla skaalalla kuunteleviin uudistushenkisiin stetsonhenkilöihin. Jonas and I on se kohtauspiste, jossa The Smithsin, John Mellencampin ja Emmylou Harrisin diggarit voivat hymyssä suin paiskata kättä.

Jonas and I:n uutuuslevy Where from here on taidetta. Ihastuttavaa taidefolkkia. Silti se on myös rokkia, se on kuin popimpi ja sofistikoituneempi nyt jo edesmennyt oululainen Lost Captains. Vaikka bändin musiikki on tavallaan vaikeaa ja sen sisäistäminen vaatii aikaa, on se myös juureva. Juuri tällainen pakan sekoittaminen on musiikissa aina paikallaan. Where from heren kuuntelu tulee suoritaa rauhassa ja vakavasti. Se kuulostaa hyvältä heti, mutta avaa salansa ja kolahtaa kunnolla vasta useiden kuuntelukertojen jälkeen. Singlenäkin julkaistu ja kerrasta iskevä Shouts of the coal mine omaa selkeää hittipotentiaalia, muu materiaali vaatii aikaa. Anna sille sitä, levy kasvaa ja syvenee.

Debyyttilevyn kohdalla vertailin Jonas and I:ta Daniel Lanoisin tuotantoihin ja First Aid Kitiin, sama pätee tavallaan edelleen. Where from here on folkia, americanaa, josta tulee nykyajan lisäksi hieman myös 80-luku mieleen. Jonas and I oli valmis jo debyytillään, mutta Where from herellä orkesteri on siinä maagisessa rokkibändin momentumissa, jossa kaikki natsaa. Uskomattoman komeaa äänimaisemaa bändi luo. Where from here on todellakin grower, ja tätäkin kirjoittaessani, Start againin jälleen lähdettyä soimaan, joudun melkein silmäkulmaa pyyhkäisemään. On se niin ihanaa musiikkia.

Jonas and I omaa ilmeisesti jo jonkinlaisen kulttisuosion kotikaupungissaan Kuopiossa, tämän levyn ansiosta se saattaisi tai ainakin sen pitäisi nousta suurempaan suosioon. Laulukieli on ongelma, koska tällaisella musiikilla bändi kilpailee suurten levy-yhtiöiden artistien kanssa, ei pelkästään Vehkeen ja Jukka Nissisen kaltaisten underground-suosikkien kanssa. Jonas and I:lla olisi mahdollista nousta nuorisonkin tietoisuuteen, mutta kilpailu nuorisomusiikissa on kova. Nuorisolla tarkoitan alle neljäkymppisiä.

Where from here ottaa yllätyksekseni kovan kiinnityksen vuoden kovimman levyn tittelistä, vähintään vuoden kovimman pop-levyn. Olen keväästä asti nimittäin ollut varma, että Vehje nappaa tämän vuoden ykkössijan suvereenisti, ilman kilpailua. No, väliäkö hällä, jonkun kylähullun rankkaamilla listasijoituksilla, ja vuotta on vielä jäljellä. Where from here on kuitenkin Jonas and I:lle sellainen uudelleenkäynnistys, että melkein tekee mieleni puhua uudelleensyntymisestä.