Emola-Hatsina String Band – Saniaisolento & El Primitivo and the Ant-Men

Kitaramusiikin ystäviä hellitään nyt toukokuussa, sillä sekä Emola-Hatsina String Band että El Primitivo julkaisevat uudet levyt. Emola-Hatsina String Bandin Saniaisolento-cd on Esa Kuloniemen ja Antero Mentun primitiivisen kielisoitinorkesterin toinen julkaisu, El Primitivo and the Ant-Men -kymppituumainen on Esa Kuloniemen ja Hemmo Päivärinteen rautalanka-surf -duon toinen julkaisu sekin. Päivärinteen nimi kummittelee myös Emola-Hatsina String Bandin Saniaisolennon krediiteissä.

Emola-Hatsina String Bandin debyyttialbumi Hobo sapiens ilmestyi pari vuotta sitten, ja osoittautui huikaisevaksi musiikilliseksi matkaksi. Siinä missä se paitsi yllätti ja myös kolahti heti ensikuuntelulla, vaatii Saniaisolento aikaa. Se ei yllätä, se kuulostaa hyvältä heti, mutta vasta kuuntelukertojen myötä sen erinomaisuus kokonaan avautuu. Päällisin puolin Saniaisolento on silti Hobo sapiensia helpompaa musiikkia, koska siltä puuttuu edellisen levyn painajaismaisen raaka teollisuusjunnaus-maalailu. Epäilen silti, että kaikki taikansa Saniaisolento paljastaa vasta vuosien kuuntelun myötä.

Jos Saniaisolentoa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se kaunis. Onneksi ei tarvitse, sillä se ei kerro koko totuutta. Levyn aloittava kuusiminuuttinen Tähtikehrääjä on alkukantaista ja -voimaista, pienimuotoisen riffin ympärille kerättyä musiikkia, joka koristellaan herkin, väliin voimakkain värein. Musiikki on keveydestään huolimatta vahvaa, tukevaa. Levyn päättää vielä pidempi Toukka-nymfi-aikuinen, joka vie fiilikset debyyttialbumin krautrock-tunnelmiin.

Noiden eeposten väliin mahtuu monelaista meininkiä. Itä- ja länsimaista, sitar on edelleen oleellinen osa bändiä. Vuorenkiipijä ja nimibiisi ovat albumin menopalat, ensin mainittu kasvaa hyvinkin massiiviseksi paisutteluksi ja jälkimmäinen rokkaa tosissaan. Lynnut, lynnut hakeutuu kansanmusiikin pariin, ja levyn ainoan lauletun biisin Kuu vokalisoi Tuulia Pasanen-Finger eteerisen vahvasti. Tästä laulajasta kuullaan vielä. Hienosti nimetty Vipeltäjä on elämäniloinen, lennokas kappale. Nimestä tulee minulle pieni lapsi mieleen, biisistä myös. Muinaiset myyttiset armeijat on nimensä veroinen kappale sekin: jylhä, hieman pelottava, jopa synkkä. Kappaleiden nimet ovat osuvia ja oivaltavia kautta linjan.

El Primitivo and the Ant-Men jatkaa herrojen McCulloch ja Dudehill seikkailuja siinä samassa valtavassa musiikillisessa hetteikössä, jossa Kuloniemi on vaeltanut koko ikänsä: kitaramusiikin menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Aivan kuten edeltäjänsä Bigfoot ja aivan kuten Saniaisolento, on El Primitivo and the Ant-Men täysin ajatonta musiikkia.

El Primitivon musiikki on uutta ja omaa, vaikka mukana on lainabiisejäkin. Omatkin biisit kuulostavat tutuilta, traditionaalisilta. Ugi-ugissa on jopa suora viittaus The train kept-a-rollin’iin. El Primitivo ei silti ole mikään retrobändi, ja sen niputtaminen pelkäksi rautalanka-surfiksi ei tee sille oikeutta. El Primitivo on suurta musiikkia, se on rytmimusiikin suuri tehosekoitin, jossa soi sulassa sovussa koivulavasteinen iskelmä, Tyynen valtameren aallot ja hikisen rockklubin kivisten seinien kaiku. El Primitivo on rock’n’roll.

El Primitivossa Kuloniemen kumppanina on Hemmo Päivärinne, tarkkuudessaan jopa rytmikoneeksi luulemani lyömäsoitintaiteilija. Tai itse asiassa luulin rytmikonetta Päivärinteeksi… El Primitivo kertoo instrumentaalimusiikillaan tarinoita. Se kertoo niitä myös kansiteksteissä, mutta välttämättä ei tarvitsisi, niin mielikuvitusta kiihottavaa duon musiikki on. Upea kansitaide antaa musiikille kuitenkin lisäsisältöä ja -arvoa.

Kuloniemi ja Mentu sekä Kuloniemi ja Päivärinne vierailijoineen ovat taas paiskanneet niin komeat levyt ulos, että en voi kuin ihmetellä. Mistä tämä vuosikymmenestä toiseen jatkuva luomisvoima kumpuaa? Kumpusi missä kumpusi, toivottavasti kumpuaa vielä vuosia. Nämä äijät elävät ja hengittävät musiikkia, levittävät perinnettä meille ja myös tuleville sukupolville. Meillä on kaikesta maailmanpalosta huolimatta Suomessa asiat hyvin, koska meillä on Emola-Hatsina String Bandin ja El Primitivon kaltaisia iloa ja elämänuskoa levittäviä orkestereita.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Suoratoistokatsaus : Harmaa, Ceased Sunfire, Maaginen teatteri, Nuorisopalatsi, Jason Rafael Laine

On hienoa olla someinfluensseri! Olen saanut runsaasti vinkkejä uusista orkestereista ja vanhojen tuttujen orkestereiden uusista biiseistä. Nykyaikana niitä on valitettavasti pakko kuunnella suoratoistosta, eikä se edelleenkään ole minulle luonteva tapa nauttia musiikista. Vaan minkäs teet. Dinosaurukset ovat kuolleet ja kivikausikin jo oli ja meni, pakko opetella uusia toimintamalleja.

Yhtye nimeltään Harmaa määrittelee itsensä saatteessaan sludge/doom metalliksi. Putosin kärryiltä eri metallityyleistä jo 80-luvulla ja 90-luvulla enää en edes yrittänyt ymmärtää mikä on mitäkin. Harmaan biisi Rajamailla on joka tapauksessa tehokasta ja jyrkkää junnausta, sekä armotonta karjumista. Menoa pehmennetään ainoastaan heleällä taustakuorolla hetkittäin. Kirjoitin taannoin blogissani, että karkeasti jaotellen populaarimusiikkia on kolmea laatua: sellaista jota kuunnellaan paikallaan istuen ja hiljaa, sellaista jonka tahtiin tanssitaan ja sellaista jonka tahtiin hypitään ja heilutetaan päätä. Harmaan edustama musiikki on hypnoottista transsikamaa, eli sopivaa viimeksi mainittuun tarkoitukseen. Sieluni silmin näen meren rannalle rakennetun nuotion, jonka ympärillä pitkätukat tanssivat Harmaata kuunnellen konsanaan kuin Tarzanin isot apinat bakkanaaleissaan. Harmaassa on jopa black metallin elementtejä, ja koska olen lähiaikoina jonkun verran tutustunut kyseiseen genreen tutustunut, Rajamaa kuulosti korviini helvetin hyvältä.

Hieman samoilla apajilla räimii myös Ceased Sunfire niminen orkesteri, mutta perinteisemmin. Sleepless-ep:n Black Sabbathin mieleen tuova massiivinen riffirock toimii kaltaiselleni 70-luvulle jämähtäneelle jytädiggarille. Kitaristi-laulaja-lauluntekijä Alen ääni on raakaa döddismurinaa, mutta laulua kuitenkin. Brutaalia kyllä, mutta laulua. Stoneriksi minä Ceased Sunfiren määrittelisin, mutta kuten sanottua, olen ollut metalligenreistä pihalla jo vuosikymmeniä. Sleepless on synkkää jynkytystä, murskaavien kitarariffien ja tuhdin kompin alta ei pieninkään valonsäde pääse tunnelmaa pilaamaan. Toimii.

Maagisen Teatterin uutta materiaali olen jo odotellut, vaikka Anssi Peuhkurisen Roll Over Peuhkurinen -julkaisu vähän aikaa sitten nälkää hetkeksi tyydyttikin. Nyt Maagista Teatteria on tarjolla yhden kappaleen verran ja albumikin on tekeillä. Toukokuun silmät on tunnistettavaa Teatteria. Se ei edelleenkään ole helppoa keskitien musaa, vaan kaikessa tutunkuuloisuudessaan haastavaa, ajatuksia herättävää ja keskittymistä vaativaa. Silti reipasta rokkia. Mukana on myös haitari, se on kiva lisä Teatterin suomirokkiin. On, vaikka vanhan vitsin mukaan herrasmies on sellainen, joka osaa soittaa haitaria, mutta ei soita…

Nuorisopalatsi panee jalalla koreasti uudella diskobiisillään Ottakaa mut kyytiin. Ei kannata säikähtää tuota disko-määritelmää, kyseessä on ihan perinteinen Nuoripalatsi-rokki, siinä on vain mukavaa tanssielementtiä mukana. Hieman kuin Juice Leskisen biisissä Nenästä verta, sielusta kultaa, mutta vähemmän päälleliimatusti. Nuorisopalatsin biisikynä ei tylsy, tämä on hyvää jatkoa edellisille julkaisuille ja toivottavasti jo loppukiri kohti tulevaa pitkäsoittoa.

Tämä suoratoistokatsaus on hyvä päättää edellisiin verrattuna aivan toisenlaiseen musiikkiin. John & Jason -duon toinen osapuoli Jason Rafael Laine on julkaissut soolobiisin When the candles are all blown out Siinä soi akustinen kitara ja laulu, siinä kuuluu elämänkokemus ja runsaat kilometrit. Herkällä aikamiehen äänellä laulettu, kaikesta makeudesta ja turhista krumeluureista karsittu kantriballadi on yksinkertaisesti kaunis.

Hyvä musiikki on hyvää musiikkia, vaikka sen kuuntelisi patterivetoisesta monomankasta tai viikko sitten ostetusta, mutta nyt jo vanhanaikaiseksi käyneestä älypuhelimesta. En silti tule koskaan ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät osta äänilevyjä. Tiedättekö muuten mikä on someinfluensserin ja blogikirjoittajan ero? Someinfluensseri saa valtavasti rahaa, kun tekee Instagram- tai Twitter-päivityksen, blogikirjoittaja kuluttaa valtavasti rahaa voidakseen kirjoitella juttujaan äänilevyistä. Koska ei suostu tyytymään suoratoistoon.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Trick Bag – Fistful of rocks

Kun levy alkaa moottoripyörän ärjähdyksellä, ensimmäisen biisin nimi on Panhead on the road ja kansikuvassa on keski-ikäisiä ukkoja nahkatakeissaan ja aurinkolaseissaan, ei tarvitse arvailla minkälaista musiikkia bändi soittaa. Se soittaa hyvää musiikkia. Kovaa rock’n’rollia.

Orkesterin nimi on Trick Bag. Ensivaikutelma musiikista on, että bändi operoi perinteisellä Hurriganes-Peer Günt-Backsliders -linjalla. Ilahduttavasti Fistful of rocks -albumi kuitenkin kaivautuu kauemmas kuin 70-luvun ankarimpaan kitarabluesiin ja Motörheadiin. Se ottaa vaikutteensa niistä samoista 50- ja 60-lukujen rokkareista ja poppareista kuin Hurriganes aikanaan. Fistful of rocks ei ole pelkkää junttausta, vaan perinnetietoista, pyöreää ja rullaavaa rock’n’rollia ankaralla boogiella höystettynä.

Trick Bagissa soittavat laulaja-kitaristi Big Pjotr, eli Petteri Ehrstedt, kitaristi Roy Fish Loikala, basisti Juuso Haapasalo ja rumpali Mane Kovero. Ainoastaan Koveron nimi soitti jotain kelloja, olin aivan varma, että minulla on joku hänen levynsä hyllyssäni. En sieltä semmoista kuitenkaan löytänyt…
Fistful of rocks on Trick Bagin kolmas levy, ne aiemmat ovat menneet minulta täysin ohi. Periaatteessa en tarvitsisi niitä, koska tällaista musiikkia on levyhyllyssäni jo liikaa. Vaan ei tarpeeksi, koskaan. Levyostoksille, siis.

Vaikka Trick Bagin lähtökohta on kova perusboogie, luovat esimerkiksi kappaleet Outlaw mother-in-law ja Prime crime popillaan siihen mukavaa kontrastia. Juuri tällainen tunnelmien vaihtelu tekee Trick Bagin rock’n’rollista aitoa ja mielenkiintoista. Jytäytetyltä 60-luvun alun teiniballadilta kuulostava Don’t turn around voisi olla suoraan myöhempien aikojen Hurriganesin levyltä, samoin Ain’t that thing too cool for you. Tsugu Waylta peräisin oleva Baby got your note varmistaa, ettei keneltäkään jää Trick Bagin suurin esikuva huomaamatta.

Vaikutteiden bongaaminen on väistämätöntä tällaisen orkesterin kohdalla, vaikka namedroppailu välillä ärsyttää jopa itseäni. Trick Bagin edustama musiikki on sellaista, että on loppujen lopuksi ihan sama kuka biisit on tehnyt ja keneltä bändi kuulostaa, hyvä meininki on kaiken A & O. It’s the singer not the song. Old times good timesin räväkkä rockabilly tuo Melrosen mieleen, Who’s gonna drive on silkkaa Dr. Feelgoodia. Estonian sweet dessertilla Big Pjotrin kuulostaa Danny Joe Brownilta. Ärinässä yhdistyy suomi- ja southern rock. L.A. Womanin versiointi on riskialtis yritys, vaikka Morrisonin aikaisen The Doorsin viimeiseksi jäänyt albumi olikin bluesrokkia. Hyvin Trick Bag hommasta suoriutuu. Niinkin kulunut Jimmy Reed -klassikko kuin I ain’t got you menee hyvin jonon jatkona.

Trick Bag on jo ajat sitten kadonnutta nuoruuttaan ikuisesti elävien keski-ikäisten setien rock’n’roll-bändi, ja se on sitä vallan onnistuneesti. Backslidersin kaltaista vaaran tunnetta Trick Bagissa ei ehkä ole, mutta päin naamaa en näitä äijiä seditellä uskaltaisi. Olen arka mies, turpakeikka ei kiinnosta. Minulla ei ole ikinä ollut edes mopoa, vaikka joskus Harley Davidsonista haaveilenkin. Trick Bag on sen verran kova bändi, että Remu voisi viimeinkin jäädä hyvin ansaitsemalleen eläkkeelle, nämä opetuslapset hoitavat perinteen jatkamisen kyllä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Vehje – Freelancer

Maailma palaa, mutta elämä hymyilee: Vehkeeltä ilmestyy uutta musaa! Kolmen biisin digisingle Freelancer julkaistaan 6. toukokuuta, mutta maailman kovimpana Vehje-fanina sain kuunnella biisit etukäteen. Ehkä meille Vehje-faneille pitäisi keksiä toisiamme yhdistävä nimi. Vehettäjä, vehkeestäjä, vehkeilijä? Tai ehkä pitäisi perustaa Vehje-kerho ja sille alajaostoja, jäsenille Vehje-passi? ”Olen perustanut Vehje-kerhon alajaoston Melkoniemeen, sen nimi on Vehkeestä. Olen sen ainoa jäsen.”

Viime vuonna Vehje tuli tyhjästä ja otti Terveisiä-ep:llään suvereenisti vuoden levyn tittelin listallani. Terveisiä oli kaikessa metelöinnissään ja hauskuudessaan raikas tuulahdus jostain kaukaa, ajalta jolloin kesäpäivät olivat aina aurinkoisa ja talvet lumisia. Se antoi äänen uudelle sukupolvelle savo-karjalaisia, Heikki Turusen, Jaakko Tepon ja Sakari Kuosmasen vaikutuspiirissä kasvaneille.

Vehje ei ole uudistunut eikä korjannut ehjää, uusi single on sitä samaa laadukasta ja tiukasti soitettua möykkää kuin Terveisiä. HC, heavy, metalli, laulelma. Niistä on Vehje tehty. Soundit ovat hemmetin hyvät, kitarat kuulostavat metalliriffeistä huolimatta lämpimiltä ja Niko Taskinen huutaa aggressiivisesti, muttei pelottavasti.

Vehje tiivistää taiteilijoiden tunnot kahdelta viimeiseltä surkealta vuodelta sinkun nimibiisillä: ”Minä mielummin myyn ihteni kuin jatkan tätä ihteni myymistä!” Mahotonta meininkiä kertoo varmaan kaikille lapsuudesta tutusta markkinameklarista: ”Mitä lähtee kahteen kymppiin”, ja sen jälkeen lyödään karkkipussin päälle toinen karkkipussi ja jos jonkinsorttista patukkaa ja Fazerin parhaita samaan hintaan. Kolmas biisi Palkinto on verrannollinen Jukka Nissisen hittiin Suomalaiset keittää kahvit, se tiivistää samalla tavalla jotain olleellista suomalaisesta mentaliteetista. Nauroin vielä kymmenennelläkin kuuntelulla.

Vehje on kova! Vehje on rules! Jos maailma ensi syksynä on vielä radallaan, saamme nauttia tätä herkkua albumimuodossa. Siihen asti voimaannun näillä kolmella biisillä, ja jos maailma ennen sitä räjähtää, aion taivaan portilla sanoa jumalten nektraria tervetuliaismaljaksi tarjoavalle Pietarille: ”No pane puol kuppia.”

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Maustetytöt x Agents

Ihastuin taannoin Maustetyttöihin kuultuani kappaleen Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään, ja ostin sen innoittamana bändin debyyttialbumin. Kyseistä biisiä ei sitten sillä levyllä ollutkaan, mutta se on silti hyvä. Seuraavalta albumilta kappale myöhemmin löytyi, ja nyt uutena versiona Maustetyttöjen ja Agentsien yhteiseltä neljän biisin mini-lp:ltä.

Maustetyttöjen ja Agentsin kombinaatio ärsyttää varmasti rautalankapuristeja ja tanssilavoilla sinisiä huiveja heiluttavaa humppakansaa. Mimmit yleisössä käyvät ehkä kuumina, mutta eri tavalla kuin Jorma Kääriäisen aikaan. Myönnän itsekin Salatun surun ensimmäistä kertaa soidessa olleeni hieman hämilläni. Että nyt ei oikein toimi, Maustetyttöjen flegmaattisuus ei tähän biisiin sovi. Vaan jo toista kertaa levyn pyöräytettyäni muutin mieleni. Lopullisesti version erinomaisuus asettui kontekstiinsa siitä tehdyn hienon Ilkka Koivulan tähdittämän videon myötä. Biisi on tietenkin liian tuttu, mutta koska Esa Pulliaisen tapa on kierrättää biisejä, on tietenkin järkevintä kierrättää parhaita biisejä.

Levyn loput kolme biisiä toimivat hienosti jo ensimmäisellä kuuntelulla. Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään on saatu hyvin tuunattua agentsiksi, ja se tuo biisille tarvittavaa lisäarvoa, alkuperäisen hyvyydestä huolimatta. Biisissä Tein kai lottorivini väärin Agents joutuu haastamaan itseään epämukavuusalueella, mutta selviytyy siitä puhtain paperin. Ehkä biisi olisi kaivannut hitusen enemmän agentsia, mutta hyvä näinkin. Kirje toimii täysin heti, se ei tarvitse Salatun surun tavoin mietintäaikaa.

Kaikenlaista parranpärinää Maustetyttöjen ja Agentsin yhteistyö on saanut aikaan. Vaan jo Topi Sorsakoski Baddingin seuraajana aiheutti kuohuntaa. Itse olin pettynyt Jorma Kääriäisen tullessa Sorsakosken jälkeen mukaan, vaikka myöhemmin myönsin, että valinta oli onnistunut. Vesa Haajan aikaiset levyt ovat jääneet itselleni vieraiksi, Ville Valon kanssa tehtyä levyä useammin tulee palattua Sorsakosken aikaisiin, mutta Maustetytöt x Agents on hyvä, onnistunut ja raikas yhdistelmä. Toivottavasti combo tekisi myös lp:n, ominaisuuksiensa yhdistelemistä syventäen.

Nautin ajatuksesta, että tämä kokoonpano esiintyy kesällä tanssilavalla humppakansan edessä. Maustetytöt ei todellakaan ole yhtä hymyä oleva ja yleisöä mielistelevä iskelmätähti, kontrasti perinteiseen tanssilavahelveteissä leipäänsä tienaavaan tv:stä tuttuun koko kansan Tanja-Tuulikkiin tai Esko-Pekkaan on melkoinen. Siskosten laiskuuden energia ei välttämättä tanssikurssit käyneille tempoja kellottaville tangontaivuttajille kerrasta välity.

Minulla on kaikki Agentsin levyt ja molemmat Maustetyttöjen levyt ja tämä mini-lp tekee kunniaa molemmille bändeille. Levy on tehty tosissaan ja arvokkuudella, toisiaan kunnioittaen. Täydet pisteet Pulliaiselle ja Agentsille siitä, että Maustetytöt on levyllä pääosassa, vaikka Agentsin kilometreillä homma olisi voinut olla toisinkin. Esa Pulliainen on nero, ainakin valitessaan orkesterilleen solisteja.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 3 kommenttia

Roku Rousu & The I.O.N.S. – The imaginary one-night stands

Vaikka on vasta huhtikuu, kilpa vuoden 2022 parhaasta äänilevystä käy kuumana. Sain nimittäin käsiini Roku Rousu & The I.O.N.S:n 6.5. ilmestyvän levyn The imaginary one-night stands, ja se on k-o-v-a. Bändin nimi ei sanonut minulle mitään, mutta soittajien nimet paljastivat kokoonpanon olevan melkein Moses Hazy! Ilmankos The I.O.N.S:lta rock’n’roll käy, soitosta kuuluu vuosikymmenien patinoima osaaminen.

Vaikka laulaja-kitaristi Roku Rousu näyttää stereotyyppiseltä rock’n’roll-idolilta, onnistuu bändi välttämänään perinteisen bootsit-stetson-revityt farkut -boogievääntöimagon ollen laajalla skaalalla ja lennokkaasti eri vuosikymmeniä keskenään sotkeva painekattila. Tavallaan Roku Rousu & The I.O.N.S. operoi samalla alueella kuin The Mike Bell Cartel, mutta vähemmän puhdasoppisesti. The I.O.N.S. uponnee niin liekkipaitajengille kuin lootusasennossa suitsukkeita poltteleville pitkätukkahämyille.

Rousun lisäksi bändissä soittavat Joo Karjalainen rumpuja, Mikko Siven bassoa ja Sussu Ketola koskettimia. Ketolan urut ovat bändin sielu. Mukana on myös kunnon klaanityyliin vierailijoita. Ensimmäinen kuulemani bändin biisi oli digisinglenä julkaistu Video games & heroin, innostuin siitä heti. Se osoittaa uudistuvassa perinnetietoisuudessaan vuosikymmenestä toiseen toistuvan totuuden: rock’n’roll ei kuole koskaan. Ei, vaikka jokainen sukupolvi sen kuolemaa julistaa. Video games & heroin tuo perinnetietoiseen rokkiin onnistuneesti mukaan nykyaikaisia elementtejä. Ei liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että retroilu pysyy maltillisena.

Trauma free käynnistää levyn selkeän rollingstonesisti ja 60-lukulaisin kukkaisviboin, kuuluu George Harrison ja Grateful Dead. Kun My dreams ’95 paisuttelee meiningin 90-luvun kovimpien 60-luvulta vaikutteensa ottaneiden brittipoppareiden malliseksi, on homma selvä: tällä bändillä on vuosikymmenien juuret hallussa. Meininki vaihtelee iloisesta powerpopista (Same old song) vitsikkään kantrin kautta (Truckin’ love) pistepirkkomaiseen nuggets-menoon (Hoofs of the roof). Velvet Undergrounimaiseti käynnistyvä I wanna grow up on silkkaa pistepirkotettua hippipoppia, vaikka siirtyy lopustaan takaisin ysärille. Wheelchair päättää levyn rauhallisen kantristi, tosin sen jälkeen tulee vielä jo unohdetuksi kansanperinteeksi luulemani piilobiisi, jossa bändi irroittelee kuin garage-Hawkwind.

The imaginary one-night stands on musiikkia, jossa perinne yhdistyy nykyaikaan. Se nykyaika ei välttämättä ole 2000-lukua, mutta maailmankierto on nykysin niin nopea, että The I.O.N.S:n ja itseni edustamalle ikäluokalle 90-luku oli vasta toissapäivänä. The imaginary one-night stands on joka tapauksessa ihan saatanan kovaa rokkia. Se on paitsi The Soundtrack of Our Livesiä, on se myös minulle kuuntelijana oman elämäni ääniraitaa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Jaa Ei Tyhjää Poissa

Miltä kuulostaa bändi, jota voisi kuvailla valtakunnallisen ramopop-järjestön HC-osaston heavy rock -kerhon Kolmas Nainen -alajaostoksi? Orkesteri, joka on niin selkeää suomirokkia, että varmasti kuulostaa tutulta jokaiselle yli neljäkymppiselle? Sellaiselta kuulostaa Jaa Ei Tyhjää Poissa -niminen bändi.

Vaikka JETPn debyyttialbumi on hengeltään ja tunnelmaltaan perinteistä suomirokkia, on se kehittänyt tutuista aineksista hyvinkin monipuolisen sopan. Esimerkiksi aloitusbiisi Tavallinen ihminen on kovaa heavyriffi-jytinää ja Guernican intro vie ajatukset Pitkä kuuma kesä -elokuvan 80-lukulaisiin tunnelmiin. Fantastista on silkkaa paulihanhiniemeä ja punk sekä uusi aalto kurkkivat jatkuvasti biisien taustalla. Mikään Ne Luumäet -tyylinen hauskanpito-orkesteri JETP ei selkeästä ramopop-pohjasta huolimatta ole. Tunnelma on hyvinkin vakava, ja esimerkiksi Täysikuussa kumarretaan jopa Dead Kennedysin suuntaan, Poltetun maan taktiikassa mennään hämmentävän funkisti. Heavy, metalli ja jopa hard core kuuluvat biiseissä, mutta musiikin perusta on kuitenkin The Undertones-Stiff Little Fingers-The Jam -akselilla.

JETPn biisintekijä ja kitaristi Jyrki Rinne-Nirva on minulle tuntematon suuruus, samoin rumpali Niko Tammisto ja basisti Tomi Liias. Laulaja Michka Hoffrén sen sijaan on tuttu 70-luvun Vihannesten kitaristina ja Mantelikalan pääjehuna. JETPssa hän on ”vain” laulaja, ja mikä on ollessa, sillä jo Mantelikalan edellinen fyysinen julkaisu Karpolla oli asiaa osoitti, että Hoffrén on kehittynyt vakuuttavaksi ja persoonalliseksi tulkitsijaksi. Tämä levy lisää hänen uskottavuuspisteitään entisestään. Sen verran tiukka ja tehokas orkesteri JETP on, että bändihistoriaa on varmasti kaikilla soittajilla runsaasti takana.

Ei JETPn debyyttilevy mikään veret seisauttava klassikko ole, mutta onpahan perhanan mainiota kuunneltavaa. Autossa, illanistujaisissa, kotisohvalla maatessa. Hyviä melodioita, hyviä riffejä, hyvä meno. Soundit ovat kirkkaat, terävät ja selkeät. JETP on omalla sarallaan verrattavissa perinteisiin Pirates, Hurriganes ja Peer Günt -tyylisiin perusrockbändeihin, joita jokainen uusi sukupolvi tarvitsee. Koskaan ne eivät ole muodissa, mutta aina niille löytyy diggareita.

Jaa Ei Tyhjää Poissa esittää musiikkia, joka on 2020-luvun viisikymppiselle samanlaista peruskauraa ja selkäytimeen tatuoitua oman elämän ääniraitaa kuin The Beatles ja The Rolling Stones 60-luvun teineille.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Mysteerilevyjä ja komerolöytöjä

Varmaan kaikille äänilevyaddikteille kertyy kaappien ja komeroiden perukoille kaikenlaisia kummallisia levyjä. Kaupanpäällisiä, mysteerilaatikko-ostoja, promoja, musiikkilehtien kylkiäisiä ja sen sellaisia. Jotain sellaisia, jotka ovat joko unohtuneet, tai joita ei ole viitsinyt tai ilennyt panna kiertoon. Erästä kadonnutta levyä etsiessäni löysin laatikollisen pahviläpysköihin pakattuja cd-sinkkuja ja vastaavia, poimin sieltä mielenkiintoisimman näköisiä kuunteluun.

Five years with Mike Bell & the Belltones -sampleri (2013) oli mukava löytö, koska juuri viime viikolla tykästyin suuresti The Mike Bell Cartelin debyyttialbumiin. Tämän promon olen viskannut laatikonpohjalle kuuntelematta, koska kansi näytti muka liikaa rockabillyltä, ja rockabilly on minulle vähän arka aihe. Pidän siitä, mutta en varauksetta. Tämä on kuitenkin erinomainen kokonaisuus, jossa yhdistyy kantri ja rockabilly, aloitusbiisi Dark side of the moon on ihan The Coffinshakersia. Varmasti poimin bändin pitkäsoiton mukaani, jahka semmoinen vastaan tulee. Eikä tuo kansi sitä paitsi miltään rockabillyltä näytä, muuten vaan hölmöltä.

Traveling Jonesin Light on me -ep (2019) on perinteistä kitararokkia. 70-lukulaista southern rock -jyräystä, jota koristellaan mukavasti Hammond-tyyppisellä urulla. Meno on autenttista, hyviä biisejä ja soittoa. Hyvä laulaja. Soundeissa on parantamisen varaa. Tästäkin orkesterista voisin ottaa tarkemmin selvää, eli nimi jää ostan kun tulee vastaan -listalle.

Pelkkä Pirttisen promo-ep (2015) on raakaa bluesia R.L. Burnsiden, Junior Kimbroughin, The Black Keysin ja Faarao Pirttikankaan malliin, suomen kielellä esitettynä. Meno on melkoista jytää, vaikka on bluesia. Tässä taitaa olla vain kitara, laulu ja rummut. Livenä toimisi varmasti kybällä, kyllä tätä levyäkin kuuntelee.

Free Electric Blues Bandin nimi on osuva, sillä bändin musisointia on vaikea määritellä, vaikka se bluesrokkia on. Mukana on kuitenkin aikamoista freejazz-kitarointia ja -huuliharppuilua. Hetkittäin tulee jopa Captain Beefheart mieleen, mutta se on vähän liikaa sanottu. Laulaja-harpisti Tero Pulkkinen on enemmän rock kuin blues. Ei mikään Caruso, mutta jotain sympaattista hänen ääntelyssään on. Zäng, zäng, zäng -ep (2019) on melkoista remellystä, tulin siitä hyvälle tuulelle. Free Electric Blues Band on nimensä veroinen.

Ja kappas! Kasasta löytyi myös toinen saman bändin ep, We are free, samalta vuodelta. Aloitusbiisi Revenge on ihan progea, muutenkin kuin kuuden minuutin pituudeltaan. Hieno eepos, köyhän miehen King Crimson. Melkein. Tai enemmän tämä kuulostaa kotimaiselta 70-luvun alun kehittyvältä musiikilta. Kuten myös toinen biisi Afraid of angry women. Kari Torvinen on kunnon kitarasankari. Oikein mainio ep, vaikka mukaan mahtuu humoristinen kantribiisikin. Bändin progekaan ei ole liian vakavailmeistä meininkiä, vaan hauskanpitoa. Siirrän ilman muuta Free Electric Blues Bandin ep:t laatikosta levyhyllyyni ja ostan täyspitkän, jos tulee vastaan.

Hard Roadin cd-single Burn/Aniwa (2019) on melko mainiota bluesia. Hieman tulee Rytmi Urbano mieleen, mutta samaan ammattimaisuuteen ei Hard Road pääse. Mervi Rääpysjärvi on amatöörimäisyydessään persoonallisen kiehtova laulaja, ja mieluummin kuulisin hänen laulavan suomeksi. Hard Roadissa on sellaista otetta, että pitää selvittää löytyykö bändiltä muita julkaisuja. Tuottajan kohdalla lukee muuten Markojuhani Rautavaara.

Olipas tämä onnistunut iltapuhde, näköjään kaappien koluaminen kannattaa. Kalliiksi tällainen tietenkin tulee, parempi olisi jättää unohtuneet levyt sinne missä ne ovat. Mutta äänilevyt tykkäävät siitä, että niitä kuunnellaan. Ei kukaan halua olla komerossa tai seinäruusuna.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

The Mike Bell Cartel – Cartel & I

The Mike Bell Cartel on aikamatka. Se on kuin britti-invaasion ansiosta maansa omasta rock’n’roll-kulttuurista innostunut amerikkalainen bändi 1960-luvulta. Bändin debyyttialbumi The Cartel & I vie sille vuosikymmenelle, jolla rockmusiikki oli innovatiivisimmillaan, niin studioissa kuin autotalleissa ja koulujen konventeissakin. Silloin kaikki oli uutta.

The Mike Bell Cartel on suomalainen bändi, vaikkei siltä kuulostakaan. Laulaja-kitaristi ja päällimmäinen biisintekijä Mike Bell on siviilinimeltään Miikka Siira, ja toinen kitaristi on kaikille tuttu Pekka Laine. Laineen mukanaolo on aina laadun, osaamisen ja tyylikkyyden tae. Tässä bändissä Laine on omimmalla alueellaan, hän melkein jopa hymyilee takakannen kuvassa. Muut kartellilaiset ovat urkuri Samuel Abaijón, rumpali Ville Särmä ja Kissasta tuttu basisti Ari-Pekka Heinonen.

The Cartel & I -lp vie kuulijansa USAn länsirannikolle. Ei hippiharhoihin, vaan Nuggets-kokoelman garagefiiliksiin, folkrockin heliseviin kitaroihin ja biisikeskeiseen esipsykedeliaan. Bändin esikuvat kuuluvat selvästi, mutta niitä on vaikea paikallistaa. Esimerkiksi Summer’s gonen lähde pitäisi tietää, mutta en saa mieleeni. Singlebiisi Wait! on velkaa The Byrdsille, Million yearsin ja Shadowin surinakitarat ovat silkkaa The Electric Prunesia. Syvimpänä kumarruksena levy päättyy Bo Diddley -kompilla varustettuun Black catiin.

The Cartel & I -levyä ei kuitenkaan kannata kuunnella vaikutteita bongaten, vaan hyvistä biiseistä, upeasta soitosta ja hyvästä meiningistä nauttien. Bändin iloisestakin remellyksestä kuuluu surumielisyys, valon ja varjon taju. Farfisa-urut ovat oleellinen osa pistepirkkomaista autotallisoundia, kaikesta kuuluu syvä ymmärräys länsimaisen populaarimusiikin historiasta.

Tällaista musiikkia on tehty aina, Suomessakin. Yhtenä tuoreena esimerkkinä Sky Dee & The Demons. Tällaista musiikkia tekevät ne, joille musiikki on elämä. Tätä pidettäneen pyhäinhäväistyksenä kummassakin päädyssä, mutta tavallaan The Mike Bell Cartel on kuin Ghost. Bändit tekevät omaa musaa, historiaa kunnioittaen. Kunniaa tehdään siten, että välillä kaltaiseni keskivertokuulijakin huomaa kenelle kumarretaan, useimmiten vaikutteet on poimittu niin ovelasti, että tarkempi paikallistaminen ei onnistu. The Mike Bell Cartel kumartaa kunnioittavasti, ei pirullisesti virnuillen. Ghostista en ole varma.

1960-luku, lievä psykedelia, melankolia. Farfisa, surinakitara ja syvällinen historian ymmärrys. Loistavat biisit ja soitto. Niistä on The Mike Bell Cartel tehty. Jos joskus rupean levyjen keräilijäksi – en tietenkään sitä ole – rupean keräämään 60-luvun rämisevää garagerokkia. Niin hyvä mieli tällaisesta aina tulee. Toisaalta pääsen helpommalla, kun ryhdyn The Mike Bell Cartel -keräilijäksi. Se on koonnut yhteen alan parhaat piirteet.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Lasten Hautausmaa – Kevät

Annoin Lasten Hautausmaalle jo vuonna 2016 korkeimman mahdollisimman arvonimen: Suomen Noitalinna Huraa! Olen ostanut kaikki bändin viisi albumia, sekä yhden kymppituumaisen. Pidän Lasten Hautausmaasta suuresti, mutta jostain syystä levyt ovat muutaman kuuntelun jälkeen jääneet lähinnä kalsarikänni-iltojen ääniraidoiksi. Jo toisen lp:n jälkeen ajattelin, että nämä kaksi riittävät minulle. Vaan liha on heikko.

Lasten Hautausmaa oli valmis bändi heti ensimmäisellä albumillaan. Ehkä sen takia myöhemmät julkaisut jäivät vähemmälle kuuntelulle, ne olivat pelkkiä jatko-osia. Soitto oli upeaa ja biisit hyviä, mutta homma tehtiin niin selväksi kahdella ensimmäisellä albumilla, että bändin ei tarvinnut enää kehittyä.

Orkesterin tuoretta albumia Kevät en enää heti tuoreeltaan hommannut, mutta ostin sen kuitenkin taannoin, kun jotain oli saatava. Ja onneksi ostin. Keväällä Lasten Hautausmaa on noussut kaipaamalleni seuraavalle tasolle. Vaikka bändin kaikki levyt ovat hyviä, on Kevät selkästi paras. Jotain on tapahtunut, joku on nyt naksahtanut paikoilleen. 70-lukulaisen Lumiukon tärähtäessä soimaan olen myyty mies. Pilvipoutaa saa jo melkein hurraamaan.

Lasten Hautausmaa on Keväällä siinä huikeassa hetkessä, jossa kaikki toimii. Sävelkynä on terävöitynyt, soittoon on tullut lisää voimaa ja laulaja Kristiina Vaaralle päällekäyvää itseluottamusta. Kosketinsoittimet ovat saaneet kitaroiden rinnalla entistä enemmän tilaa, soundi on tasapainossa. Kaikki on nyt lite bättre. Tai mycket. Paras esimerkki tästä on rajusti rokkaava Puiset nuket. Lauri Viita -viittaus on aina rautaa: ”Hei Kukunor, Hei Kalahari!”

Uudesta vaihteestaan, suorastaan uudelleensyntymästään huolimatta Lasten Hautausmaa ei ole menettänyt tippaakaan siitä lapsenomaisuudestaan ja hellyyttävästä amatöörimäisyydestään, joka sillä aina on ollut. Hyvä esimerkki tästä on herkkä Suovilla ja lähes pelottava pianoballadi Koti. Ja esimerkiksi Unenmusta voisi olla miltä tahansa aiemmalta albumilta. Kaikki on nyt vain enemmän kohdallaan. Bändi ei myöskään pelkää tehdä Laatikon kaltaista outoilua kaikkien hittivetoisten biisien väliin.

Hieno levy, bändi varmasti itsekin tietää sen. Mahtavaa, että edelleen löytyy orkestereja, jotka antavat itselleen aikaa kehittyä ja kasvaa. Liian moni laittaa pillit pussiin jo ensimmäisen levynsä jälkeen, kun mitään uutta annettavaa ei enää ole. Lasten Hautausmaa on nyt niin kova orkesteri, että se taistelee tasaväkisesti ja rakkaudella Amurin kanssa Suomen iskelmäkuninkuudesta. Tällaista on musiikki silloin, kun sitä tehdään suoraan sydämestä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi