Vuosikatsaus 2016

Vuosikatsauksen aika. Taas. Aina on joulu ja juhannus. Kuten ennenkin, pitäisi tämän vuoden katsaus pitää vasta parin vuoden päästä. Tai ainakin vasta tammikuussa. Viime vuoden listaltani jäi pois esimerkiksi hienot blueslevyt White Knuckles Triolta ja Maisteri T:ltä. Ja ennen kaikkea Janne Westerlundin soololevy Marshland. Mutta olen hätähinen mies.

2016 oli hyvä musiikkivuosi. Kuten kaikki muutkin vuodet. Viikatemies tosin niitti satoaan muusikoiden kohdalla varmaan enemmän kuin koskaan, mutta semmoinen on luonnon kiertokulku.

Vuoden ilmiöksi noussee Humu Records. Jaakko Ryynäsen lähinnä kai harrastuspohjalta ja rakkaudesta musiikkiin pyörittämä levy-yhtiö julkaisi Jonas & I:n ja Cheese Finger Brownin debyytit, Country Darkin Hypnic jerkin sekä Black Peiderin sarjakuvalevyn yhdessä Daada-kustantamon kanssa. Väitän, että kova kattaus.

Nuorisomusiikin osalta sanottakoon, että Leonard Cohen todennäköisesti julkaisi ja Rolling Stones, Iggy Pop ja David Bowie julkaisivat hyvät levyt. Näistä artisteista kuullaan vielä!

Asiaan, eli nämä uutuuslevyt ovat päätyneet – tai parissa tapauksessa ovat päätymässä – hyllyäni koristamaan heti tuoreeltaan. Uusintajulkaisut jätin Love-kokoelmia lukuun ottamatta suosiolla listalta pois:

Aching Hands – Life from born to reborn CD
Laadukasta, modernia imatralaista progea.

Assai – s/t CDEP
Vrt. edellinen, tosin Assai on retrompaa meininkiä.

Black Peider – Singer-songfighter CD
Black Peider ei ole muusikko, Black Peider on kokonaisvaltainen taideteos.

Black River Bluesman & Bad Mood Hudson – Moonshine medicine LP
Punkilla käynnistyvää rajua bluesia.

Blues Pills – Lady in gold 2LP
Debyyttilevy oli jo hyvä, mutta hieman nyanssiton. Nyt on valoa ja varjoja, sielua. Erittäin hyvä levy.

David Bowie – Black star LP
Todella hieno levy, vaikken die-hard -fani olekaan ja kerettiläisenä pidän Let’s dance -lp:stä mahottomasti.

Cheese Finger Brown – Low-down people CD
Pim Zwijnenburg on kuin Parchman farmilta karannut Dockeryn plantaasin kasvatti.

Leonard Cohen –  You want it darker LP
Edellinen levy oli hienoa vanhusmusiikkia. Mielelläni kehuisin tätäkin, mutta ennakkotilaus ei ole vieläkään Ahvenanmaalta tullut.

Cosmo Jones Beat Machine – Married woman/Safe as milk 7″
Hieno kunnianosoitus Frankie Lee Simsille ja Don van Vlietille.

Country Dark – Hypnic jerk
Sairas kantri ja crampsmaisuus ei voi olla huono yhdistelmä!

Ghost – Popestar 12″
Tuli tämäkin sitten hankittua. Ghost on ihan kiva.

Jo’ Buddy’s Trio Riot – Roll this! 7″
Jussi Raulamo on yllätyksetön artisti, koska kaikki mitä hän tekee, on hyvää.

John & Jason – Reflections CDEP
Kaunista ja haurasta juurimusiikkia, jota haluaisin ehdottomasti kuunnella täyspitkän levyllisen.

Jonas and I – These days CD
Suomen First Aid Kit, urospuolinen sellainen. Toivottavasti tulee vielä toinenkin levy, vaikka jo tämä debyytti on täysin valmista kamaa.

Lasten Hautausmaa – s/t LP
2000-luvun Noitalinna Huraa!? Jännä nähdä mitä tästä bändistä tulee. Toivottavasti ihastuttava amatöörimäisyys ja viattomuus säilyvät.

Marillion – F**k everyone and run 2LP
Paras kuulemani Fishin jälkeinen Marillion.

Metallica – Hardwired… To self-destruct 2LP
Taidan yhtyä niihin, jotka sanovat tätä bändin parhaaksi sitten Justicen.

Motörhead – Clean your clock 2LP
Tämä oli Motörhead ja Motörhead oli rock’n’roll.

Jukka Nousiainen – Planeetta punainen/Täältä pois 7″
Jukka Nousiainen – s/t LP
Nousiainen on aikamme mielenkiintoisin lauluntekijä, ehkä nero. Tai sitten hän on huijari, mutta lahjakas sellainen.

Opeth – Sorceress 2LP
Pitkään jatkuneen harharetken jälkeen Opeth löysi itsensä uudelleen. Tai minä Opethin.

Jukka Orma – Orman oppivuodet 2LP
Monipuolinen, sekava, paketti. Orman kitarointi on loistavaa. En ole kuunnellut levyä tarpeeksi sanoakseni siitä mitään muuta.

Outer Sonics – Violet CD
Ihastuttavaa progressiivista popmusiikkia.

Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset – Papyloonin barbecue LP
Pohjoinen uskonnollinen kiihko kohtaa jatsin. Pirttikangas on tulikivenkatkuinen saarnamies.

Iggy Pop – Post Pop depression LP
Tässä on samaa tunnelmaa, kuin Bowien Black starissa. Upea levy.

Purson – Desire’s magic theatre LP
Purson on kuin Blues Pillsin ja Jefferson Airplanen äpärätytär. Hyvällä maulla tehtyä omaperäistä retroilua.

Radiopuhelimet – Saastan kaipuu LP
Yksi bändin parhaista levyistä.

Rolling Stones – Blue & lonesome
Kuten miljoonat muutkin, olen vuosikausia odottanut Rollareiden blueslevyä. Nyt sen sain. Tai toivottavasti ensi viikolla saan, sillä tätäkään en saanut julkaisupäiväksi, vaan jouduin tyytymään Spotifyhin. Perkele.

Slim Butler – Bad intention CD
Ammattitaitoista, taitavaa bluesia. Luulin välillä kuuntelevani Pepe Ahlqvistin levyä.

Solar Apparatus – s/t 2LP
En osaa sanoa tästä muuta kuin sen, että hienoa musiikkia. Musiikkia, jonka kuunteluun pitää varata paljon rauhallista aikaa ja sitä ei minulla ole ollut.

Talmud Beach – Chief LP
Tämäkin on bluesia, mutta myös paljon muuta. Omaperäistä, ehkä hieman 22-pistepirkkomaista, tyylikästä musiikkia.

V/A – Love records, kaikki singlet 1-5 30CD
Maailma ilman rakkautta olisi loputon talvi ja Suomi ilman Lovea ei olisi mitään.

Lucinda Williams – Just a little more faith and grace 12″
Lucinda Williams – The ghosts of Highway 20 2LP
Maksisinkku on mainiota modernia musiikkia, tupla-lp Lucindan parhaimmistoa. Tosin ei hän ole tainnut huonoa julkaista ikinä.

Kalle Ylitalo – Expansion CD
Vaikka olen suuri huonosti soitetun musiikin ystävä, on ylivoimaisella soittotaidollakin puolensa. Expansion on malliesimerkki siitä. Upeaa fuusiomusiikkia.

Näin tänä vuonna. Ainakin Lauri Ainalan Orpokotijuhlat Saarella ja Mara Ballsin soololevy pitää vielä tämän vuoden aikana hankkia. Retroilusta Jimi Hendrixin Fillmore East -live. Ja vaikka mitä muuta.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Metallica – Hardwired… To self-destruct

metallicaEn tapaa selitellä ostoksiani. Metallican Hardwired… To self-destructin kohdalla teen poikkeuksen. Eli rokkipoliiseille tiedoksi: en minä oikeasti Metallicasta tykkää, huvikseni ostin, yleensä kuuntelen risti-istunnassa suitsukkeet savuten älykästä taidepoppia.

En ole koskaan ollut Metallican fani. Minulla ei ole tunnesidettä bändiin. Voin kuunnella sen uusia levyjä ilman menneisyyden painolastia. Toisin kuin 99 % muista Metallican kuuntelijoista, mikäli sosiaaliseen meedioon on uskominen.

Metallica on elinkaarensa aikana muuttunut uutta luovasta kapinallisesta kaikkien halveksimaksi rahanahneeksi reliikiksi. Hammett on paska, Ulrich vielä paskempi, Trujillo liikkuu oudosti ja Hetfield on kiltti perheenisä. Paska bändi. Eka demo oli paras.

Äänitin Rockradiosta c-kasetille Metal militian. En tykännyt. Rääkymistä, liian nopeaa soittoa. Olin tuolloin jo taantunut kuuntelemaan Deep Purplea, Led Zeppeliniä ja muita iankaikkisen vanhoja epämuodikkaita bändejä. Metallicalla ei ollut minulle mitään annettavaa.

Tänään kuunneltuna Metal militia on humppaa. Toleranssini on kasvanut. Saman huomaa esimerkiksi Dead Kennedysin Too drunk to fuckista. Silloin joskus se kuulosti niin nopealta, että ei sitä kerinnyt edes kuulla. Nyt se on keskitempoinen ralli. So it goes.

En ostanut 80-luvulla kuin yhden Metallican levyn. Creeping death -maksisinkun. Creeping death ja Am I evil -cover ovat edelleen suosikkibiisini bändin tuotannosta. Vasta neljänkympin kriisin kolkutellessa ovelle sain päähäni tutustua thrash metalliin. Ostin kaikki Metallican levyt. Sen jälkeen Slayeria, Megadethia, Anthraxia ja Testamentia. En kokenut valaistumista. Tällaiseen musiikkiin pitää seota teininä. Slayer on kova, mutta Metallica suurin ja kaunein. Testamentin Chuck Billy on ainoa, joka jossain määrin pärjää Hetfieldille, genrensä parhaalle laulajalle.

Kaikesta tästä huolimatta kuulosti hienolta, kun Hardwired jyrähti käyntiin. Vanhat äijät jaksavat vielä painaa. Jos ei tämä kelpaa Metallica-faneille, niin sitten niille ei kelpaa mikään. Levyn biisit eivät ole niin mieleenjääviä kuin Creeping death, Battery tai One, mutta ne ovat riittävän hyviä. Enemmän kuin yksittäisinä biiseinä, kuuntelen levyä kokonaisvaltaisena elämyksenä. Tunti turpaan ja päätä seinään. Välillä vähän löysästi ja pehmeään seinään, mutta kuitenkin.

Osa Hardwired… To self-destructin hyvyydestä mennee psykoakustiikan piikkiin. Formaatti vaikuttaa. Vaan pirunkos väliä sillä on, minkä takia kuulostaa hyvältä. Pääasia, että kuulostaa. Mikään vallankumouksellinen teos Hardwired… To self-destruct ei tietenkään ole, koska maailma muutetaan alle kolmekymppisenä. Ehkä Metallica kuitenkin tällä levyllä palauttaa muutaman bändille jo vuonna -90 selkänsä kääntäneen vanhan fanin uskon yhtyeeseen. No, tuskin kuitenkaan. Ei niille mikään kelpaa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Jo’ Buddy’s Trio Riot – Roll this!

roll_this_jo_buddyKoko ajan hektisemmäksi käyvässä nykymaailmassa ei ole kuin muutama asia, joka ei muutu. Yksi on se, että Jussi Raulamon eli Jo’ Buddyn pajasta tuleva äänilevy on aina hyvä. Toinen se, että joka vuosi Suomessa sataa lunta ja kaikkia vituttaa.

Uusin Raulamon levy on Jo’ Buddy’s Trio Riotin nimellä julkaistu vinyyli-ep Roll this! Trio Riotilla soittaa Jo’ Buddyn lisäksi Mitja Tuurala ja Down Home King III. Järkyttävän kova rytmiryhmä, jonka aikaansaamalle grooville pohjalle Jo’ Buddy aina niin tunnistettavalla lauluäänellään ja kitaroinnillaan luo täyteläisen kuuntelukokemuksen.

Raulamon levyt ovat lähes aina yllättäviä. Esimerkiksi tältä ep:ltä ei löydy ollenkaan edelliseltä Funky Kingstonen kanssa tehdyltä levyltä tuttuja reggaerytmejä. Roll this! on lähempänä Whole lotta things to do ja Everything’s gonna be alright! -levyjen tunnelmia. Raulamo on jo aikaa sitten päässyt tilanteeseen, jossa en osaa enkä halua verrata hänen musiikkiaan kehenkään toiseen. Jo’ Buddy’s Trio Riot kuulostaa vain ja ainoastaan Jo’ Buddy’s Trio Riotilta.

Trio Riot on hieno yhdistelmä mustaa rhythm and bluesia, rockabillyä ja rock’n’rollia. Musiikki on perinteikästä, mutta ajatonta. Ei museokamaa, vaan uutta juurimusiikkia. Raulamolla on hallussaan afroamerikkalaisen musiikin historia ja hän käyttää sitä hyväkseen laajalla skaalalla.

Se, mikä Raulamon musiikissa suomalaista kuulijaa jaksaa ihmetyttää, on sen iloisuus. Se ei jää kierimään itsesäälissä, vaan painaa jääräpäisesti pää pystyssä kohti parempaa huomista. Nähdäkseni tämä positiivisuus alkaa tuottaa tulosta ja Raulamon suuruus ymmärretään jo täällä kotimaassakin.

En siis yllättynyt siitä, että Roll this! on loistava. Onneksi Raulamo toimii alalla, jossa ikä ei ole este. Ei edes hidaste. Voimme olettaa hänen uransa olevan vasta alussa. Vielä 25 vuoden levytyshistorian jälkeenkin.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Ja taas ottaa päähän

Joskus ennen vanhaan oli muotia olla positiivinen. Silloin joskus, kun ei ollut sosiaalista mediaa. Että nami nami vaan, saatana. Nykyisin positiivisuus on ihan oikeutetusti perseestä ja mielen saa pahoittaa mistä tahansa. Esimerkiksi lasten ravintolakäyttäytymisestä, vuodenajoista, talvirenkaista, äänentoistosta, asiakaspalvelusta. Ihan mistä vaan. Julkisesti. Enää ei riitä, että urputtaa työpaikan kahvihuoneessa tai välitunnilla. Nyt kaikki harmistuksen aiheet pitää jakaa netissä kaikille. Teen sen just nyt, tässä paikassa. Ole hyvä, ainoa lukijani.

Lapseni, nuo kupeitteni hedelmät ja elämäni suurimmat onnenaiheet, ovat aiheuttaneet ravintolassa pahennusta. Joskus ovat aiheuttaneet pahennusta niin paljon, että oma-aloitteisesti pistin toisen niistä ravintolasta pihalle. En viitsinyt katsella niin huonosti kasvatettua kakaraa ihmisten ilmoilla.

Joskus närkästyin, koska lapseni näpyttelivät digivehkeitään ravintolassa. Näpyttelivät, vaikka olisivat voineet keskustella henkevästi isänsä ja isänsä Naisen kanssa. No, kyllä ne hetken keskustelivatkin, mutta kun niiden isä rupesi jauhamaan Led Zeppelinistä ja Deep Purplesta, niin eivät enää keskustelleet.

Enää en välitä paskaakaan, mitä rakkaat lapseni ravintolassa tekevät. Tekevät mitä tekevät. Jos ei ruoka maistu, niin menkööt muualle siksi aikaa, kun aikuiset syövät. Jos ei juttuseura kiinnosta, mutta ruoka maistuu, niin näpyteltkööt puhelimiaan ja syökööt siinä sivussa. Ja jos eivät käy pesulla tai pese hampaitaan, niin haiskoot pahalle ja menkööt hammaslääkäriin. Ihan sama mulle. Tai siis: Välii!

Jostain syystä sen jälkeen, kun lopetin välittämisen, ovat kakarat viihtyneet ravintolassa paljon paremmin ja pesevät hampaansakin joskus ihan oma-aloitteisesti.

Paheksun levy-yhtiöiden hinkua tehdä rajoitettuja painoksia äänilevyistä. Rajoitetut painokset ovat sitä varten, että niillä yritetään saada levyt nopeasti kaupaksi niille, jotka joka tapauksessa ostaisivat ko. levyt ajan mittaan. Mutta kun levy-yhtiön merkonomi ilmoittaa, että rajoitettu painos, niin vielä levyjä ostaville hölmöille iskee ostokiima ja ne tilaavat levyn ennakkoon. Sen jälkeen levy-yhtiö tekee levystä uuden painoksen ja typerimmät näistä ensipainoksen ennakkotilanneista ostavat myös sen. ”Pitää olla molemmat painokset, koska keräilyharvinaisuus ja kompletisti.” Voi vittu, että me olemme tyhmiä. Me vinyyliaddiktit.

Onneksi vinyylibuumi kuoli, koska Lidl rupesi myymään levysoittimia. Hipsteri ei harrasta asiaa, jota myydään Lidlissä. Kohta saa kirppareiltakin taas Francis Goyaa ja Richard Claydermania järkihinnoilla. Vinyylibuumin jälkeen c-kasetti oli hetken kuuminta hottia. Se oli jo niin älytön juttu, että hipsteritkin tajusivat sen tyhmäksi ja buumi meni ohi ennen kuin oikeastaan edes alkoi.

Ja sitten tämä Svart records. Svart records on parasta mitä suomalaiselle musiikkibisnekselle on 2000-luvulla tapahtunut. Se julkaisee mielenkiintoista uutta musiikkia. Se uusintajulkaisee keräilyharvinaisuuksiksi päätyneitä vanhoja lp-levyjä ja aiemmin vain c-levyinä julkaistuja äänitteitä vinyyliformaatissa. Se uusintajulkaisee muuten vain hyviä levyjä, jotka ovat joko hankalasti tai ei ollenkaan saatavilla vinyylinä. Se myy julkaisujaan kohtuuhinnalla.

En voi muuta sanoa, kuin hattua nostaa. Musiikkia vinyylinä keräävä kansanosa saa helposti ja järkihinnalla haluamansa levyt ja oikeat levynkeräilijät saavat edelleen hyvillä mielin metsästää orkkisversioita, joiden hintaan uusintajulkaisut eivät juuri vaikuta.

Ai miksikö tämä vituttaa? No siksi, että kirjastonhoitajan palkalla en voi ostaa kaikkia niitä Svartin julkaisuja, jotka haluaisin.

Kategoria(t): Huuhaa | 2 kommenttia

Mustis vinguttaa vinskaa

vaeltava_aaveEttä minua rassaa, kun jotkut hävyttömät käyttävät Mustanaamiosta nimeä Mustis. Semmoinen peli ei vetele. Mustanaamio on Mustanaamio. Mustanaamio, poikkeustapauksissa Fantom, herra Walker, Vaeltava aave tai Urja. Sinun ei pidä Mustanaamiosta vääriä nimiä käyttämän. Vanha viidakon sanonta.

Pidin taannoin lapsilleni luennon Mustanaamiosta. Hämmästyksekseni he eivät tienneet kuka tai mikä hän on. Olen kasvattajanakin epäonnistunut. Luennon ainoa vaikutus oli se, että pari viikkoa pahatapaiset kakarat kutsuivat isäänsä Vaeltavaksi aasiksi.

Melkein yhtä paha asia, kuin Mustanaamion herjaaminen itsekeksityillä lempinimillä, on arkiseen kielenkäyttöön trendikkään vinyylibuumin takia pesiytyneet sietämättömät synonyymit äänilevyille. Vinska, lätty, lakupizza, rieska. Rieska, saatana. Rieska rahisemaan, vinska vinkumaan. Minulla ei ole yhtään vinkuvaa äänilevyä. C-kasetit silloin aikanaan saattoivat elinkaarensa loppuvaiheessa vinkua, mutta eivät levyt. Rattoisaa rahinaa osa levyistäni kyllä pitää.

Älppäri vielä lempinimenä menee, jos oikein pinnistää. Mutta nuo muut. Joku roti. Sovitaan nyt ihan virallisesti, että puhutaan jatkossa äänilevyistä. Äänilevyistä, lp-levyistä, singleistä, ep-levyistä. Tai vaikka seiskoista ja kymppi- ja kaksitoistatuumaisista. C-levyistä, silloin kun on tarpeen. Mutta ei vinskoista, ei rieskoista, ei lätyistä tai mitä kaikkea älytöntä joku ikinä missään on keksinytkään.

Huh. Ja kohta on talvi. ”Ihanaa, kun on maa niin kauniin valkoinen.” Tervetuloa vaan tänne korpeen aamuviideltä kolaamaan sitä valkoista paskaa, kaikki te talvi-ihmiset.

Ei ole pienen ihmisen elämä helppoa. Lunta sataa. Levyjä ostan, kuuntelen ja säilytän väärin.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Levyaddiktin päiväkirjasta, osa 4

paivakirjaRakas päiväkirjani,

olen taas ostanut liian monta äänilevyä. Koska opiskelu, stressi, lapsuuden traumat ja ravintolavaunu.

Soundin ja Rumban alasajon takia en seuraa musiikkilehdistöä kuin satunnaisesti. Tutustun uusiin bändeihin viiveellä. Kuten Lasten Hautausmaahan. Tuskin olisin tutustunut vieläkään, jos ei työpaikalla olisi asiakas kysynyt, tunnenko sen. Pitäisi tuntea, on hyvä. Hävetti tietämättömyyteni. Nyt on kaksi lp:tä ja kymppituumainen hyllyssäni.

Lasten Hautausmaan sympaattisen haparoivassa ilmaisussa on sellaista ihastuttavaa viattomuutta, jonka lähimmät vertailukohdat löytyvät 80-luvun alkupuolen uudesta aallosta. Orkesterille voisi antaa kaikkien aikojen arvostetuimman arvonimen: 2010-luvun Suomen Noitalinna Huraa!

Asiakas on aina oikeassa. Sanonnan harvemmin mainittu loppuosa kuuluu ”paitsi kirjastossa”. Poikkeus vahvistaa säännön.

Yleensä en tingi. En ruokaostoksilla, en autokaupassa. En sinänsä tinkinyt nytkään, Rolling Recordsissa. Kääntelin Black Rosen Live by it -lp:tä. Hinta oli suolainen. Ystävällinen myyjä seurasi pähkäilyäni. Kysyi, paljon olen siitä valmis maksamaan. En tiedä. Paljolla olet sen valmis myymään. Ostin sen sitten.

Ostin, koska näin mainoksen, Soundissa, vuonna -84. Ennen viime viikkoa en ikinä ollut nähnyt kyseistä levyä. Levyhyllyni eteläafrikkalaisen 80-lukulaisen heavyrockin osasto on ollut suppea. Nyt siellä on Black Rose. 32 vuoden odotuksen jälkeen en voi sanoa, että turha levy. Vaikka mieli tekisi.

Suhtaudun negatiivisesti black metallin. Ideologisista syistä. Samaan aikaan sauhuan mustasta kvartettigospelista. Väittäen, että se on niin helvetin hyvää musiikkia, ettei sen edustaman aatteen pidä antaa häiritä. Olisi tekopyhää olla tutustumatta vastapuolen näkemyksiin. Black metalliin. Ostin taannoin muutaman alan levyn. Ja nyt Venomin At war with Satanin.

Sen ostin tosin siksi, koska Juho Juntunen listasi 80-luvun Suosikissa nelisenkymmentä heavymusiikin perusteosta ja tulevaa klassikkoa. At war with Satan oli Juntusen mukaan tuleva klassikko. Nyt, sen ostettuani, minulla on kaikki Juntusen listan levyt hyllyssäni. 30 vuotta meni.

At war with Satan on hyvä. Se on kunnianhimoinen, majesteetillinen tekele. Eivät Cronos ja kumppanit soitto- ja laulutaidollisesti 70-luvun jytäilijöille ja progeilijoille pärjää – ei ole tarviskaan – mutta jonkinlainen kevyen progressiivinen ilme At war with Satania leimaa. Bändi veivaa punkasenteella eeppistä sinfoniaa. On hämmentävää, että profeetta Leo Meller helluntalaisine opetuslapsineen otti Venomin saatanallisuuden tosissaan. Fundamentalistien huumorintajuttomuutta on tasamaantallaajan mahdoton ymmärtää. Oli kyse sitten kiihkouskovaisesta tai -ateistista.

Juho Juntusesta puheenollen. Tiedättekö, mikä yhdistää Lynyrd Skynyrdiä, Pink Floydia, Sex Pistolsia ja Status Quoa? No se, että niiden kaikkien nimet löytyivät Suosikista, Juntusen heavyklassikoita esittelevältä listalta. Listalta, joka ansaitsee tulla mainituksi tässä. Listaan kannattanee suhtautua samalla vakavuudella ja hartaudella, kuin Venomin saatanallisuuteen:

Klassikot

Black Sabbath: Sabbath, bloody Sabbath
Cream: Disraeli gears
Deep Purple: In rock
Jimi Hendrix: Are you experienced?
Iron Butterfly: In-A-gadda-da-vida
Led Zeppelin: IV
Lynyrd Skynyrd: Second helping
Pink Floyd: The dark side of the moon
Rainbow: Rising
Status Quo: Dog of two head
Steppenwolf: Live Steppenwolf
Thin Lizzy: Jailbreak
Uriah Heep: Uriah Heep live

70-luvun helmet

AC/DC: Highway to Hell
Judas Priest: Stained class
Kiss: Alive!
Molly Hatchet: Flirtin’ with disaster
Motörhead: Overkill
Ted Nugent: Double live gonzo
Rush: 2112
Saxon: Wheels of steel
Scorpions: Virgin killer
Sex Pistols: Never mind the bollocks
Van Halen: s/t
Whitesnake: Ready ’n’ willing
ZZ Top: Deguello

Tulevat klassikot

Accept: Breaker
Blackfoot: Highway song -live
Dio: Holy diver
Girlschool: Hit and run
Iron Maiden: Number of the beast
Metallica: Kill ’em all
Gary Moore: Corridors of power
Mötley Crue: Shout at the devil
Ozzy Osbourne: Diary of a madman
Rock Goddess: 1
Michael Schenker: Built to destroy
Twisted Sister: Stay hungry
Venom: At war with Satan

Jos jollain on tallessa se Suosikki, jolta lista löytyy, niin en pahastu, vaikka saisin kyseisen artikkelin skannattuna sähköpostiini. Tosin just nyt iski paha epäilys mieleeni: olisiko se sittenkin ollut OK :ssa, eikä Suosikissa…

Kategoria(t): Huuhaa | 10 kommenttia

John & Jason – Reflections

john_jason_reflectionsVoi Luoja, että olen kyllästynyt ”ei se määrä, vaan laatu” -hokemaan. Levyistä puhuttaessa, meinaan. Hokema kuulostaa just yhtä uskottavalta kuin se, että koolla ei ole merkitystä. Pienten kokoelmien miesten psyykkistä itsesäätelyä. Väitteessä lähdetään siitä ajatuksesta, että iso levykokoelma on automaagisesti paska. Ei se niin mene. Ei ole liian isoja levykokoelmia. On vain suppeita musiikkimakuja.

Tämä avautuminen tuli mieleeni John & Jason -nimisen duon Reflections -cdep:tä kuunnellessani. Levyllä on neljä mainiota biisiä. Pieni määrä ei haittaa, mutta parempi tämä silti olisi, jos biisejä olisi kymmenen.

John & Jason on joko kahden myöhäiskeski-iässä olevan amerikkalaisen countrymuusikon, tai kahden supisuomalaisen kansaneläkeikää odottelevan rootsmiehen terapiaprojekti. Pitkällisten tutkimusteni jälkeen tulin siihen tulokseen, että jälkimmäinen oletus on oikea ja miehet ovat Juha Ahvenainen ja Jaakko Laine Helsingistä. Ahvenaisen historiasta löytyy mm. basistius maanmainiossa Helander Co:ssa ja Laine on esiintynyt soolona ja levyttänyt sinkun 70-luvulla. Helander Co:n Fodder on muuten yksi hienoimpia kotimaisia blueslevyjä.

John & Jason ei ole pikkupoikaduo. Miesten yhteinen soittohistoria alkoi jo 60-luvulla. Välissä on ollut 40 vuoden tauko yhteisessä musisoinnissa. Se on tämänkaltaisessa musiikissa silmänräpäys. Rockmusiikissa suuret teot tehdään alle kolmekymppisenä, juurimusiikissa ikä ei ole este. Ei edes rasite.

60-luvulle ajatukset liitävät levyä kuunnellessa. Duossa on maanläheistä hippifiilistä, pitkätukkien back to roots -ideologiaa. Voisin kuvitella Jorma Kaukosen tai John Sebastianin viettävän eläkepäiviensä laatuaikaa tällaista musiikkia soittaen. Terassilla kiikkutuolissa istuen, hieman haikeasti naureskellen nuoruuspäiviä muistellen. Jasonin sympaattisesta lauluäänestä tulee mieleen Johnny Cashin viimeiset levytykset. Ei Jason Johnnylta kuulosta, mutta fiiliksessä on samaa hauraan voimakasta elämänkokemusta. Jason liidilaulaa kappaleista kolme, John yhden. Miehet itse mainitsevat vaikuttajikseen mm. Don Williamsin, Jackson Brownen, The Bandin ja Eaglesin.

Reflections on kaikessa lyhykäisyydessään tasapainoinen kokonaisuus. Yksikään biisi ei nouse muita paremmaksi, mutta kaikki laulut ovat oikein hyviä. Melankolisia, rauhallisia, maanläheisiä. Pääosassa vain soitto, laulu ja syvälliset kappaleet. Jos jonkun laulun erikseen mainitsen, niin If all these things mean lovessa yhdistyy jotenkin täydellisesti amerikkalainen folkrock loverecordsmaiseen suomalaiskansalliseen iskelmälliseen kansanmusiikkiin.

Mielenkiintoista nähdä tekevätkö John & Jason jatkoa tälle oivalliselle levylle. Ja jos tekevät, niin riittääkö biisimateriaalin laatu näin karun yksinkertaiseen toteutukseen pitkäsoittomitassa. Vaikea tähän on bändiä mukaan kuvitella.

Reflectionsin syntysanat on siis tavallaan lausuttu jo 1960-luvulla. Pitkä on prosessi ollut, mutta Jasonin sanoin: ”Meillä ei ole kuin yksi deadline ja toivottavasti se ei ole kovin pian.

***

Levyn voi muuten kuunnella kokonaisuudessaan Rootman musicin sivuilta: http://www.kolumbus.fi/rootman.music/
Sieltä sen voi myös ostaa ja tällaisena vielä levyjäostavan väestön edustajana kehotan myös näin tekemään. Vaikka kyse on ep:stä, niin levy on kansiaan myöten asiallinen paketti. Olen monesti harmitellut, kun hyvät levyt paketoidaan pelkkään ohueen pahvilärpäkkeeseen. John & Jason ei onneksi tehnyt niin.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi