O’man on julkaissut tänä vuonna kaksi ep:tä suoratoistopalveluissa, O’nen ja Low Tiden, mutta haluaa edelleen pitää oikean henkilöllisyytensä salassa. Näin ainakin luulen, en usko O’manin olevan artistin oikea nimi. Useiden välikäsien kautta ja ankaran väännön jälkeen sain yhteyden hänen manageriinsa Herman Belliin. Bell ei edes rahalla suostunut kertomaan kuka O’manin nimen taakse kätkeytyy, mutta sain hänen kauttaan vängättyä tältä yksityisyyttään tiukasti vartioivalta taiteilijalta sähköpostihaastattelun.
Vastaustyylinsä perusteella O’man vaikuttaa lähinnä Ginger Bakerin ja Rick Wakemanin yhdistelmältä, en voi kaikkia hänen kommenttejaan häveliäisyyssyistä edes julkaista. O’man vastasi kysymyksiini englanniksi, ja minulle lukemattoman määrän levyjä pakkomyynyt Pekka hoiti suomentamisen. Mahdolliset asiavirheet ja väärinymmärtämiset menevät siis hänen piikkiinsä.
Moi O’man! Hienoa, että sain sinut viimein haastatteluun edes näin sähköpostin välityksellä. Miksi olet niin salaperäinen ja hankalasti tavoitettava?
-Mika? Oletko Japanista? Sadistic Mika Kahkonen, haha ha! Hankalasti ja hankalasti…. Ei ole kukaan tavoitellut. Ei siinä ole mitään salaperäistä.
Olen minä tavoitellut… Ehkä olet rivimuusikko jossain kusenpolttamassa humppabändissä, etkä uskalla omalla nimelläsi leikkiä progemiestä ja underground-taiteilijaa?
-Humpalta olen säästynyt, muutamia lipsahduksia lukuun ottamatta. Eivätkä nekään onneksi johtaneet pitkäkestoiseen ”ongelmaan”. Kaikenlaista soittohommaa on tullut tehtyä ja muitakin töitä. Ja mistäs tiedät, ettei tämä ole oma nimi? On niitä oudompiakin nimiä ihmisillä. Onko Mika salanimi?
Ei ole, ihan se on kasteessa saatu. Suurin osa muistakin julkaisuillasi soittavista muusikoista esiintyy salanimillä. Oletko kieltänyt oman nimen käytön vai eivätkö he halua niitä mainittavan musiikkisi yhteydessä?
-Eniten on pitänyt kieltää, että älä soita tai laula noin. Eikä sitäkään oikeastaan yhtään. Ja miten niin ”suurin osa”? Onks siellä joku sitten oikealla nimellä? Seuraavaksi vaihdan numeroihin, että loppuu tää vatkaus.
Millä ilveellä olet saanut noin kovia muusikoita mukaan projekteihisi? Rahalla vai kiristämällä?
-Ihan kysymällä. Taisin jopa soittaa heille ja ne ketkä vastasivat, pääsivät mukaan. Jos halusivat. Ei ollut ”hankala tavoittaa”, kukaan ei esittänyt ”salaperäistä”.
Luotko itsestäsi tarkoituksella jonkinlaista mustanaamiomaista legendaa pitämällä henkilöllisyytesi salassa?
-Totta kai! Mustanaamio, jota ei saa kiinni millään puhelimella tai sähkeellä.
Kertoisitko silti jonkinlaista henkilöhistoriaa itsestäsi, että saisimme tähän vähän human interest -osiota niille, joita ei musiikillinen nippelitieto kiinnosta?
-Lukeeko blogiasi joku, jota kiinnostaa mikään muu kuin musiikilliset nippelitiedot? Hyvin vaikea uskoa koska (sanoja, joille en löytänyt vastineita suomen kielestä, suom. huom.) Ok. Synnyin, lapsuus oli kiva, kävin koulun. Sitten olen vaeltanut elämän kosmista polkua karit kiertäen ja välillä niihin kompastuen.
Musiikissasi on paljon viitteitä musiikin historiaan ja muihin soittajiin. Haluatko päteä musiikkitietämykselläsi vai mistä tässä on kyse?
-No nuokin ovat enempi kuulijan korvassa, niin kuin toki pitääkin olla. Kun olen miettinyt, että nyt tämä kitara- tai syntikkakuvio kuulostaa sopivasti ’74 Shawn Phillipsin ja M. Frog Labatin sekoitukselta, heti joku tarjoaa siihen jotain Crosbya ja Enoa. Se on raskasta, mutta täytyy kestää. Siinä sulle samaan rahaan pienet pätemiset.
Musiikkisi on omaa ja omaperäistä, vaikka teet kunniaa esikuvillesi. Miksi haluat välillä kuulostaa joltain muulta kuin itseltäsi?
-Koska bluffaan ja teen juttuja kokeilemalla ja leikkaa/liimaa -tyylillä. Pelastaa live-esiintymisiltäkin, menisi ikuisuus opetella ensin itse nuo soitetut jutut ja sitten vielä opettaa ne muille. Ei kiitos. Siitä tuo niin sanottu omaperäisyyskin kai tulee, kun miettii tekevänsä jonkin bändin kuuloisen jutun ja sitten se ei kuitenkaan kuulosta siltä.
Enemmän kuin puolet biiseistäsi on instrumentaaleja. Se ei ole kaupallisesti järkevä ratkaisu, mikä panee miehen tekemään marginaalimusan marginaalimusaa?
-Kun yhdistää marginaalin ja marginaalin, on käytännössä keskellä. Teen siis keskitien musiikkia, ha! Todellinen syy on laiskuus. Instrumentaaleja on helpompi keksiä, ja jos niihinkään ei keksi kunnon melodioita, voi pyytää ideoita muilta. Jos vaan saan heidät kiinni, haha ha! Krediitit annan aina niille, joille ne kuuluvat.
Olet tietysti hirmuinen äänilevynörtti ja kämppäsi on täynnä spiraali-Vertigoa ja eurooppalaisten neverheard-nykyprogebändien limited edition -julkaisuja.
-Vinyylin kuuntelusta ja sen soundista on tehty nykyään niin ihmeellinen rituaali, että tekisi mieli myydä oma kokoelma kokonaan pois. Eliittihommaa, se ärsyttää aina. Enemmän tulee kuunneltua cd:tä. Ja koska kuuntelen niitä eniten autossa, minkäänlaisiin rituaaleihin ei ole mahdollisuutta. Lootusasennossa on helvetin vaikea ajaa autoa, ja jonkin mantran hokeminen sekä sotkee kuuntelunautintoa, että näyttää liikennevaloissa todella typerältä.
Pidät kuitenkin levyistä, miksi julkaiset omaa musiikkiasi vain suoratoistona?
-Pidän levyistä? Oliko se sokeria, mitä laitoit teen sekaan Mika-san? Myönnän, että fyysinen äänite olisi kiva ja ehkä sen vielä joku päivä saan tehtyä. Cd toki. Vinyylien kanssa käy monesti niin, että ”tuleeks vinyyli?” -kysyjien ja sen lopulta ostavien määrässä on ratkaiseva ero.
Olet onnistunut yhdistämään musiikissasi paitsi synkkyyden ja huumorin, myös sanattoman tai liki sanattoman tarinankerronnan: molemmat ep:t ovat tavallaan teemalevyjä. Rikos- ja vesiteemalla. Oletko teemalevyjen ystävä vai haluatko muuten vaan kertoa tarinoita?
-No, ehkä tuo ”teema” tulee myös biisijärjestyksestä. Snakes Everywhere -biisiin oli ihan tekstikin ja lauloin sen itse. Se, että laulu ei päätynyt levylle on myös syy, miksi käytän noita ”hankalasti tavoitettavia” vierailevia laulajia. Siinä olet oikeassa, että ei se mistään iloisen perhetapahtuman kokeneesta terraariosta kerro. Vesiteemaan vaikuttavat taas lähinnä biisien nimet. Tietynlaisista teemalevyistä pidän kyllä.
Jos sinun olisi valittava tähänastisesta tuotannostasi yksi biisi, josta olet erityisen ylpeä, mikä se niistä on ja miksi juuri se?
-Kaikissa kuulee aina jotain vikoja, mutta ehkä juuri tällä hetkellä tuo Low Tide. Kanadalainen muusikko ja Max Webster -kirjailija Bob Wegner kertoi, että Kim Mitchell käytti DADAAE -virettä varhaisessa biisissä Anna Lea, ja otin sitten itse tavoitteeksi tehdä jonkun teoksen samalla vireellä. Harvoin näin tapahtuu, mutta nyt se jostain syystä onnistui. Suurkiitos toki myös kappaleen vierailijoille, ilman heitä hokisin varmaan vieläkin mantraa vinyylisoittimen edessä jalat tulessa. Nyt riitti vain pari värssyä. Ja katso! Nippelitiedon lisäksi sait parit namedroppailut kaupan päälle!
Milloin pääsemme kuulemaan musaa livenä? Esimerkiksi Espoosta kantautui huhua, että siellä jo kovasti odotellaan O’manin keikkaa.
-Enkö tähän jo vastannut? Liikaa työtä, managerini on niin P.A., että ei pystyisi hoitamaan tarvittaville soittajille asiaankuuluvia liksoja, ja paikalle tulisi se määrä yleisöä, mikä ehkä todellisuudessa voisi ostaa sen vinyylin. Toki voi kokeilla vielä mantraa…
Haastattelija tässä alkaa tarvita mantraa pikkuhiljaa. Tunnetko eläväsi 2020-lukua vai haikailetko musiikillisesti jonnekin viidenkymmenen vuoden taa?
-Kyllä tässä nykyhetkessä mennään, vaikkei se musiikissa ehkä kuulukaan. Jos jotain haikailen niin sitä, jos jollekin musiikkini ei kuulosta olevaan miltään tietyltä vuosikymmeneltä. Toki tässä tapauksessa rockmusiikin kontekstissa.
Minkälaisten ihmisten oletat tykkäävän tekemästäsi musiikista ja mitä haluaisit heille sanoa?
-Parempi kun ei tee oletuksia, niin ei tule pettymyksiä. Toivottavasti he ovat parempia ihmisiä kuin minä. Tuohon viitaten, parempi etten sano heille liikoja. Kiitos pois lukien.
Olisiko sinulla jotain vähän tähänastista ylevämpää sanottavaa tähän loppuun, jotain vaikka elämänfilosofista juttua?
-Vielä jos tästä kurkotan, niin tasapaino järkkyy ja selkä kipeänä elämänfilosofiat saa synkemmän käänteen. Eli tämä taso saa luvan riittää. Kiitos haastattelusta, Aki.
—
Joo, kiitos vaan O’man. Eiköhän tämän blogin haastattelut olleet tässä. On paljon hauskempaa ja helpompaa kirjoittaa äänilevyistä. Niiden kanssa ei tarvitse leikkiä piilosta, eivätkä ne vänkää joka asiassa vastaan. Siitä huolimatta O’manin O’ne– ja Low Tide -ep:t ovat eniten tänä vuonna kuuntelemani musiikkiäänitteet ja ne ovat yhtenä kokonaisuutena tiukasti kiinni vähintään vuoden suoratoistojulkaisun arvonimessä.