Chuck, Leonard, Remu & The Rolling Stones

Kun huomaa olevansa jonkin aikaa ankarasti liikuntarajoitteinen, sitä alkaa miettiä vanhuksia. Chuck Berryä, Remu Aaltosta, Leonard Cohenia, The Rolling Stonesia. Että niiden on pakko vatkaa, vaikka reumatismi runtelee. Chuck ja Leonard eivät tosin enää vatkaa, mutta kuitenkin. Vajaan vuoden sisään kaikilta mainituilta ilmestyi uutta musiikkia.

Chuck Berry teki viimeisen levynsä yhdeksänkymppisenä, mutta kuoli ennen sen julkaisua. Edellisen studioalbuminsa aikoihin hän oli viisikymppinen. Chuck Berry kuului niiden harvalukuisten rokkareiden joukkoon, jotka tekivät merkittävimmät teoksensa vasta kolmekymppisenä.

Berryn levy on nimeltään Chuck ja se on hyvä 90-vuotiaan rokkarin levy. Hyvä, vaikka tarpeellinen lähinnä dokumenttina Chuck Berrystä. Mutta Berry jos joku on dokumenttinsa ansainnut. John Lennonin sanoin: Jos rock’n’rollia pitäisi kutsua jollain toisella nimellä, sitä voisi kutsua chuckberryksi.

En tiedä millä ilveellä Berry saatiin siihen kuntoon, että hän pystyi näin täysipainoisen levyn tekemään. Kuulostaa kuitenkin, että itse hän levyllä laulaa ja kitaraa soittaa. Tai sitten Charles Berry Jr. imitoi isäänsä mainiosti. Vierailijoita Chuckilla on mukana, mutta Chuck Berry -levyltä Chuck silti kuulostaa. Ei siis levyltä, jossa on pelkästään Chuck Berryn nimi kannessa.

Ei Chuckissa tietenkään samaa energiaa ja vauhtia ole, kuin 60 vuotta sitten levytetyissä teoksissa. Chuck on hidas. Vaan hiiteenkö tässä kiire on, valmiissa maailmassa. Chuck on kunnianosoitus vanhalle rokkarille. Kunnianosoitus ja testamentti. Chuck Berry on rock’n’roll. Joten analysoinnit sikseen, tukka tötterölle ja kellohame pyörimään.

Leonard Cohen ei ole rock’n’roll, mutta hänen viimeiseksi levykseen jäänyt You want it darker on loistava. Se on yhtä hyvä tai jopa parempi, kuin Old ideas ja Popular problems. Näistä voinee puhua jonkinlaisena vanhuusiän trilogiana. En fanita Cohenia uskonnollisella paatoksella, joten väitän hänen tehneen viimeisinä vuosinaan uransa parasta musiikkia.

Vuosia haaveilin, että The Rolling Stones tekisi vielä yhden lp:n. Blues lp:n. Sen se Blue & lonesomella teki. Hyvin tekikin, vaikka olin alkuun hieman pettynyt. Täydellisessä maailmassa bändi olisi esittänyt bluesinsa akustisesti. Hyvin todennäköisesti Blue & lonesome jää Stonesin viimeiseksi albumiksi. Siksi sillä palattiin juurille. Silti elättelen toiveita, että jos ei Rolling Stones, niin vaikka Jagger & Richards duona tekisi levyllisen akustista bluesia.

Remu & Hurriganesin Electric play on mainio rokkilevy. Vielä parempi se olisi, jos kannessa lukisi pelkkä Remu. Tai ehkä The Rokkibändi featuring Remu Aaltonen. Ilman Remua tätä ei ostaisi kukaan ja kyllä Remun tekemisissä on aina jotain maagista. Turha siis ratsastaa Hurriganesilla enää. Electric playlla Remu on ilahduttavan tosissaan ja jättää esimerkiksi Taikakiven pilanneen uggabuggaälämölö-huumorin pois. Silti laulukieli on silkkaa remua. Ihan sama kuka on biisit tehnyt tai kuka levyllä soittaa. Remun levy on Remun levy.

Electric play olisi komea päätös Remun uralle. Nyt pitäisi vain valmistella laki, joka estäisi Remun julkiset esiintymiset. Haastattelut ja viihdeohjelmissa pelleilyn. Niitä en enää kestä. Ehkä äijän voisi julistaa holhouksenalaiseksi.

Chuck ja Leonard kuolivat pois. Remu elää, Rolling Stones ei kuole koskaan. Kenraali Keinosen lanseeraamaa ikähyvitysjärjestelmää soveltaen Chuck ja Electric play saavat hyvät pisteet. You want it darker ja Blue & lonesome eivät ikähyvitystä tarvitse. Silti tuskin kukaan alle neljäkymppinen on näitä levyjä ostanut.

Tony Gerber – Secret garden

Parikkalan Patsaspuisto, ITE-taiteilija Veijo Rönkkösen elämäntyö, elää myös taiteilijan kuoleman jälkeen. Elää, vaikka Rönkkösen kaltaisten elinaikanaan kummeksittujen kylähullujen taiteet yleensä taiteilijan kuoleman jälkeen kärrätään kaatopaikalle tai jyrätään maan tasalle. Rönkkösen patsaspuisto on ainutlaatuinen, hieman pelottava kokonaisuus patsaineen ja puutarhoineen. Onneksi aktiiviset taiteenystävät yhteistyökumppaneineen sen Rönkkösen kuoltua pelastivat.

Patsaspuisto on innoittanut musiikintekijöitä. Nemesis-yhtyeen Living statues -cd on osittain jopa äänitetty puistossa. Puiston patsaita on nähty ainakin Jimi Tenorin ja Back to Normalin kansitaiteessa. Uusin Patsaspuiston atmosfäärin innoittama äänilevy on vuonna 2015 puistossa esiintyneen Tony Gerberin Secret garden.

Tony Gerber on pitkän linjan suhinamusiikkimies. Hän on alallaan tunnettu ja arvostettu muusikko. Gerber soittaa useissa erilaisissa kokoonpanoissa, monenlaista musiikkia. Ei pelkkää avaruussuhinaa, vaan muun muassa kantria. Onhan hän Nashvillesta kotoisin.

En tunne miehen aiempaa tuotantoa. Ehkä se on hermoja raastavaa kilinää ja kolinaa, jota ymmärtävät vain alalle vihkiytyneet pipopäät? Secret garden on kuitenkin musiikkia. Ei tuulen suhinaa, kettujen ääntelyä ja planeettojen hidasta liikkumista. Secret gardenilla on sävellyksiä. Levyllä jopa lauletaan, kitaraakin on mukana riittävästi. Mikä parasta, yksi kappaleista on bluesia. En ole kotiseuturakas ihminen, mutta hymyilyttää se, kun nashvillelaisen muusikon levyllä on Parikkala sky -niminen kappale!

Jos David Gilmour ja Nightwish tekisivät yhdessä ambientia, voisi tulos olla jotain Secret gardenin tapaista. Kuulas kitara, hellän painostavat syntikkamatot, maisemallisuus. Intiaanifiilikset. Kuin John Two-Hawks esittämässä Pink Floydin Endless riveriä.

Secret garden on rocklevy. Sitä ei kuunnella puhelimesta, sitä kuunnellaan stereoista. Stereoista, kovalla volyymilla. Siten juhlava äänivalli pääsee oikeuksiinsa.

Kuten edellä mainittu Living statues, on myös Secret garden kansitaiteen juhlaa. Molempien levyjen taustapiruna häärinyt Kimmo Heikkilä on loihtinut Rönkkösen kaksoisvalotuskuvista jännittävän, musiikkiin sopivan paketin. Secret gardenin kuvan ja äänen saumattoman yhdistelmän avulla kuulija pääsee Patsaspuistoon, vaikkei olisi Parikkalassa päinkään.

—
Secret garden on julkaistu joukkorahoituksen turvin. Siitä mahdollisesti saatava tuotto käytetään Patsaspuiston ylläpitokustannuksiin. Secret gardenia on saatavissa normi-cd:nä ja ekstratilpehöörein varustettuna boksina. Kohta myös lp:nä, mustalla ja värillisellä vinyylillä. Kiinnostaa rockpitoinen suhinamusiikki tai ei, on levy oiva hankintakohde; rahat menevät hyvään tarkoitukseen. Secret gardenia saa Patsaspuiston myymälästä tai sitä voi kysellä puiston nettisivujen kautta (www. patsaspuisto.net). Mitään varsinaisia myyntimiehiä Patsaspuiston pehtoorit eivät tunnu olevan, mutta kai ne sähköposteihin vastaavat.

Huojuva Lato & ystävät – Takkulan baari

Kävin lauantaiaamuisen nurmikonleikkuun jälkeen lasteni kanssa Särkisalmen Kantri-Kirppiksellä. Sieltä löytyi kokoelmistani puuttunut Freud Marx Engels & Jungin Jokainen hakee juomansa itse -lp. Sen löytyminen tuntui vähän johdatukselta. Sain nimittäin eilen käsiini Huojuvan Ladon cd:n Takkulan baari, jolta löytyy Pekka Myllykosken viimeiseksi jäänyt levytys.

Myönnän, että laitoin Huojuva Lato & ystävät -nimellä julkaistun Takkulan baarin soimaan  epäillen. Kyseessä on tribuuttilevy suomalaiselle kantrimusiikille. Vierailevia solisteja, vanhoja biisejä. Mukana on Jussi Raittinen, Mikko Alatalo, Arto Pajukallio, Kapa Ahonen ja Petri Pettersson. Ja Myllykoski tietenkin. Pelkäsin ennen kuuntelua, että tällaisella levyllä Lato ja sen solisti Suonna Kononen jäävät statisteiksi. Hyvin Lato hommasta kuitenkin suoriutuu. Latomaisesti. Onneksi Kononenkin pääsee ääneen useilla biiseillä. Hänen laulunsa on oleellinen osa Huojuvaa Ladon soundia. Erityisesti Alatalon kanssa esitetyillä biiseillä Konosen Alataloa karumpi ääni tuo mukaan tarvittavaa rosoa.

Vaikka arvostan suuresti kaikkia levyn vierailevia solisteja, pidän Takkulan baaria ennen kaikkea hienona Pekka Myllykosken muisteluksena. Kunnianosoituksena. Tuuli puita taivuttaa ja Kantripaskaa ovat levyn ehdottomat kohokohdat. Särkynytsydämisten uusintaversio jäi Myllykosken viimeiseksi levytykseksi. Sairaus kuuluu hänen äänestään, mutta on se herkkää, kun yli 30 vuotta Freud Marx Engels & Jungin ensisinglen jälkeen Myllykoski päätti levytysuransa samaan biisiin.

Raittisen laulama Vanha rokkistara on myös loistava ja levyn parhaimmistoa. Samoin Pajukallion ja Konosen duetoima Vanha kaarti. Pajukallio tulkitsee myös Juliet Jonesin Sydämen Kantrin. Parodia kääntyy vakavasti otettavaksi teokseksi. Petri Petterssonin laulama Päättömällä pollella, eli A horse with no name, hieman hämäsi. Se on niin tuttu, mutta Ladon versiona alkuperäistä rokimpi, raskaampi. Maalaismaisema sen sijaan toimii tuttuudestaan huolimatta komeasti.

Nääsvillen Veljeksiä en tunne, mutta Kapa Ahonen sopii ystävien joukkoon hyvin, hyvillä biiseillä. Raittisen ja Konosen duetoima Herran huosta kaiken kantaa päättää levyn uskonnollisen juhlallisesti. Mikäs kantrilevy se semmoinen on, jossa ei Jumalasta tai Jeesuksesta lauleta…

Takkulan baarin kansitekstit ansaitsevat erityismaininnan. Kononen on kirjoittanut jokaisesta biisistä jotain. Tulee mieleen ne kymmenien vuosien takaiset ajat, jolloin sitä vielä jaksoi tutkia kaikki kiitoslistatkin levyjen kansista. Nyt en enää jaksa, mutta Takkulan baarin kansitekstit tihrustin mielelläni.

Takkulan baari on jo viides Huojuvan Ladon tällä vuosikymmenellä julkaisema pitkäsoitto. Kun siihen lisätään Konosen muu tuotteliaisuus, niin en voi kuin ihmetellä. Että mistä tuollainen energia kumpuaa? Koko tämän vuosituhannen Kononen on joka vuosi julkaissut jotain. Joko bändin kanssa tai ilman. Ja hyvä näin, koska laatu on korkea. Huojuvan Ladon lisäksi kannattaa muistaa esimerkiksi Konosen soololevy Rinne, jolla hän tulkitsee isoisänsä Reijo Rinteen tekstejä.

Tribuuttilevy kokonaiselle genrelle on selkeästi järkevämpi juttu, kuin tribuutti yksittäiselle bändille. Yhdelle artistille omistetut tribuutit eivät toimi. Takkulan baari toimii. Se on varmasti tärkeä levy Huojuvalle Ladolle. Se, että he ovat saaneet näin kovan vierailijakaartin levylleen, nostaa bändin statusta entisestään. Ja vaikka Huojuva Lato tekee kunniaa vanhan kaartin kantri- ja rockmiehille, on tällainen osallistujajoukko myös suuri kunnianosoitus Huojuvaa Latoa kohtaan.

Taival – Niin kuin sade

Pahaa aavistamatta joensuulaisen Taival-yhtyeen basisti Joonas Kaartti lähetti minulle yhtyeensä cd-singlen Niin kuin sade. Ei hän voinut tietää, että inhosin Pohjois-Karjalaa parikymmentä vuotta. Kävin siellä armeijan. Eksyin metsään, viritin kylkimiinaa tienvarteen, en osunut kevyellä kertasingolla panssarivaunuun. Luin armeijan jälkeen edelleen Heikki Turusta ja kuuntelin edelleen Hassisen Konetta, mutta aina hakkasi takaraivossa: ”saatana, kahdeksan kuukautta kukkeimmasta nuoruudestani tuhlasin Pohjois-Karjalan luonnon aluskasvillisuuteen tutustumiseen”.

Onneksi ihmisellä on oikeus viisastua. Tajusin, että vika oli systeemissä. Ei maakunnassa. Luulin varusmiespalveluksen ja sen lieveilmiöiden takia kadottaneeni maanpuolustustahtoni iäksi. Onneksi kotitanhuvillani myöhemmin suorittamani kertausharjoitus palautti uskoni. Tajusin, että armeijassa voi olla myös järkeä. Kävin tosin ainoaksi jääneeni kertausharjoitukseni rajavartioston riveissä… Enää isänmaa ei palveluksiani tarvitse. Olen nostomies. Jos sitäkään.

Taipaleen basistin ei kuitenkaan kannata peljästyä. Jo aiemmin pohjoiskarjalaiset musiikintekijät, kuten Metakka, Ville-Veikko Markkanen ja Kelja, ovat vähentäneet vastenmielisyyttäni maakuntaa kohtaan. Samoin kirjailija Turunen. Ei tästä ole kuin pari viikkoa, kun kävin Naiseni kanssa pikavisiitillä Joensuussa. Ensimmäistä kertaa, sitten vuoden -92.

Taival ilmoittaa soittavansa suomenkielistä poprockia. Sitä se tekee. Taival on Suomen Fleetwood Mac. Stevie Nicksin aikainen Suomen Fleetwood Mac. Ensikuulemalta meinasin sanoa, että tätä voi nykymittapuun mukaan kutsua iskelmäksi. Koska iskelmä ja rock ovat Suomessa lyöneet kättä aina siitä lähtien, kun punk kuoli. Jopa aiemmin. Niin kuin sade kasvaa kuitenkin niin mahtipontiseksi huudatukseksi, että haluan puhua tästä rockmusiikkina. Vaikka hyvä iskelmä on ihan parasta. Niin kuin sade on kuitenkin sen verran vakavasti ja intohimoisesti tehtyä, että ei siitä voi puhua samassa lauseessa sen liukuhihnamaisen hittitehtailun kanssa, jota iskelmämusiikki nykyisin enimmäkseen on. Sama pätee singlen toiseen kappaleeseen, Vanha ja kaunis. 80-luvun mieleen tuova kitarointi, kuulas melodia. Persoonallinen, kaunis laulu. Singlen molemmat biisit tuntuvat tutuilta ensikuulemalta. Se on aina hyvä kappaleen merkki.

Paitsi AOR-vaiheen Fleetwood Macin, tuo Taival mieleen toistakymmentä vuotta sitten vaikuttaneen, valitettavasti ikuiseksi lupauksesi jääneen, Silhuetti-yhtyeen. Taipaleen laulusolisti Tiia-Riina Laitinen vertautuu väkisin Silhuetin Sanette Sevóniin. Molemmat ovat persoonallisia, oman äänen omaavia hurmaavia laulajia. Tämänkaltaiset laulajat nostaisivat keskinkertaisenkin biisin radiokelpoiseksi.

Kuten olen aiemminkin sanonut, niin cd-single on älytön formaatti. Cd:n paras puoli on se, että siihen mahtuu paljon musiikkia. Taipaleen singlellä on vain kaksi biisiä. Siksi toivon lämpimästi, että Taival ei jää Silhuetin kaltaiseksi alaviitteeksi suomirockin historiaan, vaan tekee lisää musiikkia. Tätä ei kannata jättää tähän! Pitkäjänteisyys on se, mikä näiltä nuorilta bändeiltä ja etenkin levy-yhtiöiltä puuttuu. Taival kuulostaa niin valmiilta, niin kansaanmenevältä ja kaikessa tuttuudessaan niin omaperäiseltä, että jatkoa on pakko seurata.

Ilmeisesti Taipaleen pitkäsoitto on odotettavissa. Jos ja kun on, niin sen on pakko soida radiossa. Jos ei soi, niin toimittajien tai juontajien on syytä tarkistaa makuaan.

Mara Balls – Elävä kivi

Mara Balls jatkaa Elävä kivi -lp:llä debyyttialbuminsa linjoilla: kansista ei löydy levyn nimeä, Maria Mattila on kannessa alasti, bändin peruskokoonpano on sama ja musiikki on ankaraa jytää, jota pitää kuunnella lujaa. Ja Mara Balls on edelleen sekä bändi, että bändin kitaristi-laulaja Maria Mattila.

Mara Ballsin toinen albumi on hyvä toinen albumi. Se ei liikaa poikkea tajun kankaalle täräyttäneestä debyytistä. Silti se ei ole sen yksi yhteen toisto, vaan mukaan on tullut sopivasti lisää monipuolisuutta, nyansseja. Tietenkään Elävä kivi ei aiheuttanut samanlaista puoli tuntia turpaan -fiilistä, kuin Vuorten taa, koska osasin odottaa mitä on tulossa. Se ei kuitenkaan ole oleellista. Oleellista on hyvät biisit, kova meno ja aitous.

Elävän kiven yllä leijuu menneisyyden energisimpien, äänekkäimpien ja grooveimpien jytämuusikoiden henki. Musiikkiin on tullut lisää melodioita, lisää kauneutta. Kaahauksen ja punkin energian lisäksi levyltä löytyy ihanaa hitautta. Kuten kappaleessa Tuulee, jossa on jotain samaa kuin Graveyardin parhaissa tekeleissä. Mukana on entistä enemmän hämyilyä, jatsiakin. Sitä on jo kappaleissa Maravishnu ja Jossain kaukana, mutta levyn päättävä upea nimibiisi nousee sellaisiin sfääreihin, että menneiden hämysukupolvien sankarivainajat voivat olla ylpeitä perillisistään.

Elävä kivi on niin hyvä, että bändin vertaamisen Jukka & Jytämimmeihin voi lopettaa ja sen lyhyttä uraa ei kannata murehtia. Siinä missä Jukka Nousiaisen loistavan tuotannon suhteen pitää koko ajan olla hieman varuillaan, että onko se tehty vakavissaan vai huumorilla, voi Mara Ballsin kanssa olla vakuuttunut, että nyt ollaan tosissaan. Mara Ballsilla ei ole ketunhäntää kainalossa, siitä voi nauttia ilman virnuilun pelkoa. Mara Balls on vakavissaan. Vakavissaan, vakuuttava, tosi ja rehellinen.

Maria Mattila on Mara Ballsina tehnyt itsestään brändin. Mutta hän on tehnyt sen olemalla luonnollisesti sitä mitä on. Häntä ei ole tarvinnut levy-yhtiön merkonomin tuotteistaa, vaan Mara Balls on osa Maria Mattilaa. Hän on aito rock’n’rollin sanansaattaja, joka ei pyytele anteeksi. Hän ei pelkää nostaa esiin seksikkyyttään, vaan korostaa sitä häikäilemättömästi. Omasta halustaan ja mielellään. Mara Balls ei ole rooli, se on luonnollinen olotila. Mattilan toinen minä.

Nämä kaikki loistavat päätelmät olen luonnollisesti tehnyt vain levyjä kuuntelemalla ja kuvia katselemalla… Ei minulla ole aavistustakaan minkälainen Mattila oikeasti on. Tuskin kylmäverinen bisnesnainen kuitenkaan. Ei tällaista musiikkia tekevä ihminen voi olla laskukone.

Mara Balls on tuottelias. Viime vuonna ilmestyi Vuorten taa, nyt Elävä kivi ja somehuhujen mukaan hän on kohta menossa äänittämään seuraavaa. Liekö se bändin vaikea kolmas albumi, vai onko se Mattilan soololevy? Odotan innolla, oli mikä oli.

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert – Hybrid soul

Alussa oli rytmi. Alkukantainen rytmi. Kalikka ja ontto puunrunko, shamaani ja noitarumpu. Sitten meni muutama kymmenentuhatta vuotta, rytmi kiersi maailmaa. Löysi tiensä Pohjois-Savoon. Nyt Pohjois-Savosta on tullut Suomen Louisiana, Kuopiosta ja sen lähiympäristöstä Suomen New Orleans. Lähinnä Pekka Pirttikankaan ansiosta. Mutta Suomen Louisianasta ponnistaa myös Jarkka Rissanen & Sons of the Desert.

Stan Laurelin ja Oliver Hardyn elokuvan nimi oli The sons of the desert. Se oli suomennettu nerokkaasti nimellä Päivänpaisteisia pässinpäitä. Väärnin pappilan isännällä, Jarkka Rissasella, ei liene mitään tekemistä Ohukaisen ja Paksukaisen kanssa. Rytmin kanssa on. Paljon. Sons of the Desert on silti hauska nimi bändille.

Rissanen on tuottelias. Hänen CV:nsä vetää hiljaiseksi. Nyt ilmestyvä levy, Humu Recordsin julkaisema Hybrid soul, on jo toinen tänä vuonna ilmestynyt albumi, jossa hänellä on rooli. Edellinen oli Detour 33:n debyytti-cd Tamed by fear. Humun julkaisema sekin, sekin instrumentaalimusiikkia. Detour 33:n Markus Väisänen soittaa Sons of the Desertissä, joten yhteys orkestereiden välillä on ilmeinen.

Siinä missä Tamed by fear on elokuvallista, maalailevaa musiikkia, vaihtelevat Hybrid soulin tunnelmat New Orleansin ja Jamaikan tanssirytmeistä hypnoottiseen huumemusaan, hämyiseen progeiluun. Instrumentaalimusiikkia parhaimmillaan molemmat. Luovat kuulijan päähän mielikuvia ja maisemia.

Hybrid soul käynnistyy reggaesti kappaleella Hipston. Reggaen ja New Orleansin rytmien takia pidän Hybrid soulia veljeslevynä Jussi Raulamon Jo’ Buddy meets Funky Kingston -albumin kanssa. Mikähän lie Hipstonilla soiva viehättävä urkusoitin? Sähköharmooni? Electric harmonium lukee kansiteksteissä.

New Orleansin rytmejä löytyy heti seuraavasta kappaleesta, Miss Gumbosta. New Orleans -fiilistä ryyditetään ankaralla kitaroinnilla. Musiikki on rujoa ja kaunista. Monipuolisen albumin seuraava kappale, The Fly, on kieroutunutta loungea, zappamaista ufoilua. Safari beat hämyisen kitaroinnin ja hypnoottisen bassottelun ansiosta kuin Grateful Dead matkalla Afrikkaan. Huumehöyryissä. Basisti Tatu Backin melodisen leijuva soitto on oleellinen osa levyn äänimaailmaa. Hänessä ja rumpali Esa Kärjessä on groove.

Minimalistisen hypnoottisen The slown puolenvälin kitarasoolo on sietämättömän kaunis. Hitaalla Big waterilla tunnelmoiva kitarointi liitää piirpaukemaisiin sfääreihin. Melkein tulee tippa linssiin. Uptown rockin loungen ja groovaavan rock’n’rollin yhdistely tuo mieleen Hypnomenin.

Detroit blues on tietenkin bluesia. Funkia bluesia. Tanssitaidottomankin on mahdotonta pysyä aloillaan tätä hieman pelottavaa kappaletta kuunnellessaan. Tilanne rauhoittuu The stonen hissutteluprogella. Tanssittavaa sekin on, eri tavalla vain. The stonessa on trip-hop -fiilistä. Beauty box päättää levyn surumielisen humoristisesti. Alun riehakkuus vaihtuu melankoliseen sooloiluun, iloon palaten.

Hieno levy. Ammattimiehiä. Tämä maa on täynnä mahtavia muusikoita. Toverini välillä ihmettelevät, että miksi aina vain kehun levyjä. Vastaus on yksinkertainen: En halua kuluttaa aikaani huonoista levyistä kirjoittamiseen. Elämä on lyhyt. Se kannattaa käyttää diggailuun, ei inhoamiseen. Hybrid soulia on helppo diggailla. Ja onneksi Humu Records on tällä kertaa panostanut myös kansien ulkoasuun. Avattavat pahvikannet kansiteksteineen antavat cd-julkaisulle selkeää lisäarvoa.

Pohjois-Savo. Pirttikankaan projektit. Humu Recordsin nyt jo aika laaja katalogi. Varpaisjärvi-Lapinlahti-Kuopio -akseli jyrää. Savo alkaa olla kotimaisen afroamerikkalaisen ja rootspohjaisen musiikin metropoli. Tae voephan tuo alakaa olla olemattannii.

Anonyymit addiktit, 50. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Olet päässyt siihen asemaan, että sinun ei tarvitse tilata levyjä tai käydä levykaupassa. Sinulle tuodaan levyt kotiin tai työpaikalle. Joko pyynnöstä tai yllättäen ja pyytämättä.

-Niin no. Joo.

-Ns. ystäväsi käyttävät armottomasti hyväksi hädänalaista tilaasi ja dumppaavat sinulle kaikki ne levyt, joita eivät itse tarvitse.

-Ei ei ei. Ei se noin mene. He vain tietävät minkälaisesta musiikista pidän ja tarjoavat ystävällisyyttään levyjään minulle.

-On ainakin helppoa tuo. Sinä kun pidät mistä tahansa äänilevylle kaiverretusta musiikista.

-Enkä. En vain viitsi vaahdota siitä, mistä en pidä. On järkevämpää vaahdota siitä, mistä pidän. Sitä paitsi tilaan levyjä edelleen. Ja käyn kivijalkaliikkeissä aina kun mahdollista. Tälläkin viikolla tuli Pekko Käpin uusin ja Radiopuhelimien uusintapainos Rokkiräjähdyksestä. Ja Mara Ballsin uusin on tulossa.

-Niinpä tietysti. Mutta otetaan yksi esimerkki näistä yllättäen ja pyytämättä työpaikallesi tuoduista ystäviesi ylijäämälevyistä. Ray Daviesin Americana. Olisitko ostanut tämän kaupasta, vapaaehtoisesti?

-Ehkä. Ehkä en. Mutta nyt sain halvalla.

-Oletko huomannut, että lapsesi sanovat sinua Sulo Viléniksi?

-Hah. Ovat pahoja suustaan. En ymmärrä mistä ovat oppineet.

-Onko Daviesin, tuon vanhan ukon, uusi levy edes hyvä?

-No joo. Minulla on aina ollut vähän kaksijakoinen suhtautuminen Kinksiin. Bändillä on valtavasti hienoja biisejä ja levyjä, mutta Daviesin peribrittiläinen sisäoppilaitosääni aiheutti aikanaan ärtymystä.

-Miksi sitten kuuntelet sitä?

-No ne hyvät biisit! Kinks on hieno bändi. Ja olen vanhemmiten oppinut sietämään Daviesin ääntä. Jopa pitämään siitä. Äänellään se variskin laulaa.

-Huonoja ne muutkin brittipopparit ovat laulamaan.

-Turhaan yrität ärsyttää. Olen jo turtunut tuohon väitteeseen. Kinks on siitä jännä bändi, että se on englantilainen. Siinä missä esimerkiksi Beatles ja Stones ovat oikeastaan amerikkalaisia. Vaikka Kinks on ammentanut samoista lähteistä kuin Beatles ja Stones, on se paljon niitä brittiläisempi. Vähän niin kuin The Who. Daviesin lauluääni tekee samanlaisen vaikutuksen, kuin Gösta Sundqvistin tekstit. Molemmat kuulostavat kyyniseltä virnuilulta ja aina tai ikinä ei voi olla varma onko tämä tehty vakavissaan vai piruilumielessä. Kuvitteellista yläluokan brittiläisyyttä.

-Joopa joo. Mutta kysyin Americanasta. Onko levy edes hyvä?

-On se. Esimerkiksi Poetry on todella hyvä biisi. Change for change on komea blues, vaikka Daviesin jo aika heiveröinen ääni ei oikein bluesiin riitä. Yli seitsemänkymppinen äijä kuitenkin. I’ve heard that beat before lainaa nostalgisesti All day and all of the nightia. Se on muutenkin perin kinksmäinen biisi, Sunny afternoonin tyylinen. Message from the road ja pari muuta biisiä voisivat olla suoraan Tom Pettyn levyltä. Americanalla on rokkia ja kantria ja bluesia ja poppia ihan onnistuneena sekoituksena.

-Eli ei mitään sellaista, jota ei olisi kuultu jo vuosikymmeniä sitten? Tarpeetonta musiikkia?

-Pöh. Elämässä on kovin vähän asioita, jotka ovat tarpeellisia. Ruoka, juoma, katto pään päällä, lapset ja puoliso, jonkinlainen toimeentulo. Kaikki muu on viihdettä. Americana on yhtä tarpeellista tai tarpeetonta, kuin mikä tahansa muukin musiikki.

-Eli huono levy?

-No ei. Tämä on mainio esimerkki siitä, että vanhenevien poppareiden kannattaa suuntautua erilaisille juurimusan alueille. Turha eläkeläisten on yrittää toistaa sitä, mitä tekivät 50 vuotta nuorempina. Iän ja kokemuksen pitää antaa kuulua.

-Riittää sinulla levyjä ostettavaksi, kun nämä vanhat jäärät eivät ikinä lopeta levyttämistä.

-On se parempi, että ne tekevät levyjä, kuin että makaisivat sairaalan geriatrisella osastolla tai säilöttäisiin kunnalliskoteihin. Josta tulikin mieleen, että pitää panna Chuck Berryn viimeiseksi jäänyt lp tilaukseen.