Jess By The Lake – Under the red light shine

mdeOlen jo jonkun aikaa meinannut tutustua Jess and the Ancient Ones -nimiseen orkesteriin, koska se on kansitaiteesta päätellen hyvä. Mutta tietenkään nyt just ei sen levyjä ole tullut vastaan missään. Sen sijaan Jess By The Laken lp Under the red light shine tuli. Ostin sitten sen, laulaja on nääs sama.

Panin Under the red light shinen soimaan ilman mitään ennakkotietoa tulevasta. Jess By The Laken laulaja ja lauluntekijä on nimeltään Jasmin Saarela. Heti nimibiisi alkaessa mieleeni tuli Blues Pills. Tuli, koska biisi on heavysti juureva, ja koska laulaja on nainen. Saarela ja Elin Larsson ammentavat varmasti samoista lähteistä. Saarelan vakuuttavassa rock’n’roll-äänessä on särmää ja päällekäyvyyttä. Siinä on Janis Joplinia ja P.J. Harveyta, vaikka se on oma. Siitä on hienostelu kaukana, se hieman pelottaa. Kokonaisuutena Jess By The Lake on Blues Pillsiin verrattuna sopivalla tavalla ilmavampi, nyanssirikkaampi.

Under the red light shine on riittävän vanhakantaista tavaraa kaltaiselleni setämiehelle. Se on kuin oman aikansa The Soundtrack of Our Lives, eli musiikkia vakavasti popmusiikin historiaan addiktoituneille äänilevynkeräilijöille. Ei silti niin retroa kuin TSoOL, ei 70-lukulaista pappa- tai pastissirokkia. Ei. Tässä on taiteellisempaa ja nykypopimpaa osastoa mukana. Esimerkiksi Halo menee hieman The Outer Sonicsin tapaisen kunnianhimoisen progepopin suuntaan, Legacy crownin kohdalla kumarretaan Velvet Undergroundille ja etenkin Nicolle. Ihan tämä silti on uutta musiikkia, nimienpudottelustani huolimatta. Uutta musiikkia meille vanhaan jämähtäneille, mutta sitä ei saa laskea bändille viaksi.

Onnistunut, tasapainoinen albumi. Olen ihastunut. Olen myös iloinen, että kaikista suoratoistomahdollisuuksista huolimatta jaksan ja uskallan edelleen tehdä sokko- ja heräteostoksia. Tällaisen musiikin ensikuuntelu lp:ltä kotistereoilla on niin paljon hienompi kokemus kuin Youtuben katselu läppärillä. Jess By The Lake on niin just minulle täsmäsuunnattua musiikkia, että pakko kai panna Jess and the Ancient Onesin albumit tilaukseen. Vaikka tämän vuoden ylikulutuspäiväni äänilevyjen kohdalla oli jo maaliskuussa.

Mainokset
Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

T. Sameli Rajala – The sauce

mdeUsein kuultu blues on tylsää musiikkia -väite johtunee kitaranvingutuksesta. Bluespohjainen vingutus viilattiin huippuunsa jo 60-luvulla, Stevie Ray Vaughan palautti siihen syvän bluesin 80-luvulla, sen jälkeen se on ollut vanhan toistoa. Silti bluesin väittäminen tylsäksi on yhtä älytöntä kuin väittäisi samaa rockmusiikista. Jos joku ei pidä bluesista, niin se johtuu siitä, että hän ei ole kuunnellut sitä tarpeeksi.

Vaikka bluesrock ja kitaranvingutus on kärsinyt inflaation jo vuosikymmeniä sitten, pidän lähtökohtaisesti molemmista. Siksi lankesin ostamaan vallan perinteisen kitarasankarialbumin, eli T. Sameli Rajalan The saucen (2013). En tiennyt Rajalan musiikista juur mitään ennen tätä. Törmäsin häneen joskus sosiaalisessa mediassa, ja ilmeisesti mies on bluesissaan niin syvällä, että sain hänestä omituisen kuvan. Sen takia jätin miehen musiikkiin tutustumatta. Typerää, mutta näin se käy. Olkaa siis varovaisia siellä Internetissä.

Vaan parempi myöhään: The sauce on pirun kova albumi. Kitaristina Rajala on selkeästi Hendrixin ja Vaughanin koulukuntien edustaja. Hän soittaa huikean bändinsä säestämänä ankaralla tatsilla vakuuttavaa, kirpaisevaa bluesia. Lisäksi hän laulaa lähes yhtä komeasti kuin soittaa. Kolmella The saucen biisillä on mukana itselleni tuntematon laulaja Dave Elmo Bailey, ja vaikka hänen mukanaolonsa tuo levylle vakuuttavuutta ja lisäautenttisuutta, niin hyvin olisi Rajala pärjännyt vokaaleissa omillaankin. Bailey tuo kuitenkin bluesin lisäksi mukaan myös soulia, kuten biisissä That old choking kind.

Kahdella The saucen biisillä soittaa bassoa Tommy Shannon, eli Rajala ei peittele Stevie Ray -diggailuaan. Jimi Hendrix kuuluu hänen soittossaan ilmiselvästi myös. World in your soul on silkkaa Voodoo chileä, se on lauluaan myöten lähes pastissinomainen kunnianosoitus Hendrixin ankarimmalle musiikille. Samaa linjaa on Can’t you see.

Puhaltimet tuovat komeaa lisämaustetta huimaan aloitusbiisiin Buzz me baby, ja olisin kuullut niitä mielelläni levyllä enemmänkin. Timojen Ristilä ja Vesajoki urut ovat oleellinen osa The saucen soundia. Suurin osa The saucen biiseistä on covereita, mutta kaltaiseni bluesin kohtuukäyttäjä ei niitä Tail draggeria lukuunottamatta ennestään tunne. Rajala bändeineen soittaa niin elävästi ja tyylikkäästi, että edes instrumentaalibiisit eivät tylsistytä.

Levyn rajuinta kamaa World in your soulin ohella on ilmeisesti Elmore James -coveri It’s all my fault. Sen slidekitarointi resonoi sielun pimeimmissä syövereissä, ja Rajalan laulu on pelottavimmillaan. Bluesin aitoudesta on käyty keskustelua varmasti siitä lähtien, kun W.C. Handy 1900-luvun alussa junaa odottaessaan kuuli jonkun kitaransoittajan hinkkaavaan taskuveitsellä soitintaan, mutta minulla ei ole epäilystäkään Rajalan bluesintajusta. Todennäköisesti hän ei ole sen kummemmin afroamerikkalainen kuin orjien jälkeläinenkään, vaan ei bluesin tarvitse yhtään tämän aidompaa olla. Soittotaitoa miehellä riittää, eikä se kuuluisa tunne ole taitojen myötä mihinkään hävinnyt. The sauce kuulostaa paitsi vakuuttavalta, myös tuoreelta ja jopa innovatiiviselta musiikilta.

Kilpailu bluespohjaisen kitaranvingutuksen saralla on kova, se on ollut sitä viimeistään 60-luvulta alkaen. Kaikki kommervenkit on jo moneen kertaan kuultu, mutta T. Sameli Rajala on edeltäjiensä veroinen. Tekisi mieleni väittää hänen olevan melkein parempi kuin Stevie Ray Vaughan, mutta en uskalla: bluesdiggareiden uskovaisuus on pahimmillaan fundamentalistisempaa kuin blackmetallisteilla.

The sauce nousee omalla suomiblueslistallani korkealle. Lähes samoihin korkeuksiin Honey B. & The Bonesin Terrifying stories from T-Bone townin sekä Time wasin, Helge Tallqvist plays George Harmonica Smithin, Dr. Helander & Third Wardin Meat grindin’ businessin ja Helander Co:n Fodderin kanssa. Huhut kertovat T. Sameli Rajalalta ilmestyvän uutta materiaalia lähiaikoina, toivottavasti näin käy.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 25

mdeÄänilevyaddiktin päällimmäinen tunne on tyytymättömyys. Aina. Paitsi sen pienen hetken ennen levypaketin avaamista tai levykaupan kassalle saapumista.

Kun vuonna -80 sain ensimmäisen valmiiksiäänitetyn kasettini – Elvis Presleyn Starparaden – olin innoissani. Starparaden sisältämä musa oli mahtavaa, Elvistä That’s all rightista Rip it upiin asti. Ainoastaan Old shep oli mielestäni huono biisi. Lähinnä siksi, että heti sen jälkeen kasetilla oli Ready teddy. Sitä pidin kymmenvuotiaana levyn toiseksi parhaana biisinä, ja sen odottelu pitkän Old shepin ajan oli aina yhtä tuskaa.

Periaatteessa olin Starparadesta onnellinen, mutta hiljainen tyytymättömyys kaihersi mieltäni. Niin hiljainen, että en tunnustanut sitä edes itselleni: kasetilla ei ollut Jailhouse rockia eikä Hound dogia. Ei edes Heartbreak hotelia. Lohduttauduin sillä, että Money honeyssa oli pienen pojan korviin samaa fiilistä kuin Jailhouse rockissa. Siksi Money honey oli mielestäni se kasetin paras kappale.

Nykyisin tyytymättömyys on sitä, että heti uuden levyn saatuani päässä pyörii viisi muuta samaan orkesteriin tai tyylisuuntaan enemmän tai vähemmän liittyvää levyä, jotka pitäisi myös saada. Savotta on loputon. Olisi ehkä sittenkin pitänyt lapsena ruveta urheilemaan, eikä vehtaamaan kasettien kanssa.

Kun tällä viikolla tein perinteistä lomahommaani, levyhyllyn siivousta, uhosin taas hyllyni olevan nyt niin tarkkaan perattu, että siellä ei ole yhtään turhaa levyä. Olen jokaisen siivouksen jälkeen sanonut samaa. Silti jo eilen kriittisesti hyllyäni tutkittuani huomasin, että jotkut lähtökohtaisesti hyvätkin levyt tai bändit ovat alkaneet tuntua tarpeettomilta. Esimerkiksi Roxy Music. Olen hommannut useita Roxy Musicin albumeja, lähinnä kansikuvien takia. Joskus harvoin kuuntelen levyjä hetken, totean niiden olevan ihan ok, mutta kuuntelun jälkeen niistä ei ole jäänyt minulle yhtään mitään mieleen. En pysty mainitsemaan yhtään biisiä nimeltä, en pysty hyräilemään yhdenkään biisin melodiaa. Roxy Musicista puuttuu se jokin, joka panee minut höristämään korviani. Luultavasti se jokin on blues. Pienikin bluesin pohjavire tekee sen, että mielenkiintoni herää. Roxy Musicissa sitä ei ole.

En silti ole valmis luopumaan Roxy Musicin albumeista. En ole päässyt eroon – en taida edes haluta päästä – siitä asenteesta, että hyvässä levyhyllyssä on mahdollisimman monenlaista kamaa. Joskus kuitenkin tulee päivä, jolloin haluan kuunnella Roxy Musicia. Kuten tänään, kun näin sosiaalisessa mediassa jonkun hehkuttavan Avalonia. Kuuntelin sen a-puolen, ja totesin sen edelleen olevan kaltaiselleni yksinkertaiselle miehelle liian hienoa ja taiteellista musiikkia. Ymmärrän sen arvon, mutta sisimpäni ripseä se ei värähdytä. Oli suunnaton helpotus panna sen jälkeen soimaan Charles Lloyd & The Marvels featuring Lucinda Williams -lp, palata mukavuusalueelleni. Musiikin kuuntelun ei pidä olla suorittamista, vaan nautinto.

Mutta se tyytymättömyys. Toinen valmiiksiäänitetty kasettini silloin kymmenvuotiaana oli Elviksen Pot luck. Se oli niin kova pettymys, että jopa myönsin sen itselleni. En muille, koska olin Elvis-fani. En tuolloin vielä ymmärtänyt, että Elvis oli paljon muutakin kuin rock’n’roll-laulaja. Siitä kasetista meni vielä heti ensimmäisellä kuuntelulla nauha ensimmäisen biisin kohdalta ryttyyn. Kun viime vuonna viimein ostin Pot luckin myös lp:nä, tykkäsin siitä jo kovasti.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Marko Hietala – Mustan sydämen rovio

mustan_sydamen_rovioEn usko Marko Hietalan soololevyn varsinaisesti yllättävän ketään. En usko kenenkään sen ostaneen pettyvän. Mustan sydämen rovio on Marko Hietalan näköinen albumi. Se on tumma, vahva ja raskas.

Pienellä viilauksella muutamat Mustan sydämen rovion biisit voisivat olla jonkun synkän seurakunnan laulukirjassa. Sävellyksissä on luterilaista toivottomuutta, teksteissä raamatullista – mustaraamatullista? – hehkua. Minä olen tie, Totuus vapauttaa, Vapauden kuolinmarssi, Isäni ääni. Kuolleiden jumalten poika. Mustan sydämen rovio on kuin virsimetallia, mutta uskonnollinen se ei silti ole.

Marko Hietala on tämän valtakunnan jylhin ja vakuuttavin heavyshouter. On ollut sitä yli 30 vuotta. Mustan sydämen rovio on hänen arvolleen sopiva sooloalbumi. Se on vakavaa musiikkia. Albumin vauhdikkaimmalla ja melkein jopa iloisella Juoksen rautateitä -kappaleella lainataan soolossa Meksikon pikajunaa, mutta sitäkään ei tehdä vitsillä, vaan kunnianosoituksena 80-lukulaiselle neoklassiselle tilutukselle. Levyn ainoa kauneusvirhe on Minä olen tien hetkellinen mukamoderni mäiske, jonka mukanaoloa en ymmärrä. Turhaan Hietala yrittää nuorisoa kosiskella, tämä on jo lapsena heavyrockille sielunsa myyneiden aikuisten miesten ja naisten musiikkia.

Levy alkaa tehokkasti kappaleella Kiviä. Sen jylhä heavy helpottaa: liian taiteelliseksi ei Hietala rupea. Biisissä on kaikuja aina Blackmoreen asti, Purpleen ja Rainbowiin. Lehdistössä jo avattuun alkoholismikuvaukseen Isäni ääni on saatu hienoa Kate Bush -fiilistä taiteellisella pimputuksella. Albumilla on myös kansanmusiikkimaisia vaikutteita, irkkumeininkiä ja riittävästi balladinomaisuutta. Tunnelma on juhlava kautta koko albumin.

Albumin tekstit ovat diomaisesti ympäripyöreän pimeitä, joten niitä voi kukin tulkita haluamallaan tavalla. Ensikuulemalta kiinnitin huomiota Hietalan suomen artikulointiin, mutta äkkiä siihen tottui. Johan hän lauloi suomeksi Nightwishin ja Sapattivuoden levyillä taannoin.

Mustan sydämen rovio on hyvällä tavalla miehekästä musiikkia. Vanhakantaisella tavalla. Se ei pulllistele eikä machoile, se on herkkää ja voimakasta. Hietalan ei tarvitse esittää mitään mitä hän ei ole, hänellä on varaa olla oma itsensä. Näyttöä on.

Mustan sydämen rovio kasvaa. Ei kannata luovuttaa, vaikka se ei ensikuulemalta kolahtaisikaan. Ei kannata myöskään pelästyä sitä, että se on heavya. Jonkinlainen heavyestetiikan hyväksyntä täytyy kuulijalla kuitenkin olla, tämä ei ole progea, iskelmää tai kevyttä poppia. Tällä levyllä kuuluu Marko Hietalan musiikillinen historia, ja se historia on heavy.

Aika näyttää jääkö Mustan sydämen rovio kestokuunteluun, äänilevykokoelmassani se joka tapauksessa säilyy hamaan loppuun saakka.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 81. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Olet aloittanut jo perinteeksi muodostuneen lomahommasi. Levyhyllyjen siivouksen.

-Juu. Kaikki turha pois.

-Viimeksi sanoit, että turhia ei enää ole.

-Se oli lp-hylly se. Nyt ovat cd:t vuorossa.

-Olet sinä nekin karsinut jo monta kertaa.

-Ihminen raa’istuu vuosi vuodelta, muuttuu julmemmaksi. Karsiminen tehostuu.

-Sillä lienee jotain tekemistä asian kanssa, että sinulla on reilut parisataa hyllyynmahtumatonta cd:tä eri kokoissa kasoissa ympäri huonettasi.

-Niin no. Joo.

-Minkä verran sait levyjä poistoon?

-Semmoiset reilut 70 kappaletta.

-Nyt on sitten tilaa? Saat ne parisataa helposti upotettua aakkosiin, kun on 70 cd:tä vetävä reikä hyllyssä?

-Ei ne ihan mahdu, ei.

-Mitä teit poistamillesi levyille? Annoit tapasi mukaan ilmaiseksi jollekin?

-Eeeei! Vein divariin. Olen nykyisin aika bisneshenkinen mies.

-Oho! Maksoiko divaristi niistä jotain?

-Ei se niistä mitään olisi maksanut, mutta vänkäsin ankarasti ja olin oikein surullisen näköinen. Muutaman euron sain.

-Ihan rahaa sait?

-Juu! Tai olisin saanut, mutta otin levyjä vaihdossa.

-Tietysti.

-Niin niin. Silti hyllytila kasvoi huomattavasti, koska 70 cd:tä vaihtui kolmeen älppäriin.

-Sait kolme älppäriä vaihdossa? Se on aika hyvin.

-Piti minun tietysti vähän maksaa väliä.

-Vähän?

-Aika vähän. Tai jotain.

-Varsinainen bisnesmies.

-Minulla on merkonomin sielu.

-Sinulla on ensimmäinen lomaviikko menossa?

-Jep. Lepoa ja rauhaa.

-Kävit lapsiesi kanssa Joensuussa?

-Poika halusi GameStoppiin. Tuhlaa rahansa kaikenlaiseen turhaan, mokoma.

-Mistä lie oppinut.

-Käärinliinoissa ei ole taskuja.

-Ei ole ei, ja elämä on lyhyt. Mitä löysit Levy-Eskoilta?

-Niin, tosiaan. Vahingossa kävin siellä.

-Samalla tavalla vahingossa kuin viime viikolla?

-Viime viikon käynti ei ollut vahinko, se oli kohtalo.

-Niin aina. Mitä sieltä nyt löytyi?

-Mitäs sieltä, ei sen kummempia. Kolme puuttuvaa Motörheadin älppäriä. Ja pari Sentencediä formaattipäivityksenä.

-Ihmeen vähän normaaliin verrattuna.

-Minulla on itsekuria.

-Mitä teit, kun pääsit Joensuusta kotiin?

-Tuota tuota. Siinä kävi semmoinen juttu.

-Niin?

-Tajusin, että minulta ei noiden kolmen ostamani lp:n jälkeen puutu enää kuin puolenkymmentä Motörheadin albumia, että olisi kaikki studiolevyt kasassa.

-Tilasit ne sitten kaikki?

-En tie-ten-kään. Neljä vain. Jätin viimeisen albumin ostamatta. Jäi jotain tavoiteltavaa elämässäni vielä, heh heh.

-Et muuta tilannut kuin Motörheadit?

-No ihan vaan yhden puuttuvan Sentencedin, postikuluja tasatakseni.

-Ne viime viikolla tilaamasi YUPt tulivat tänään?

-DVD ei vielä tullut. Muut kyllä.

-Rauman Arilta tuli paketti?

-Juu, ihan pieni. Pienen pieni. Ihan vaan parikymmentä sinkkua.

-Perjantaina saat Marko Hietalan sooloalbumin?

-Kyllä, mikäli Pyhän Antonius Padovalaisen henki on suosiollinen.

-Eli olet tällä viikolla hommannut rapiat neljäkymmentä äänilevyä, kaikki formaatit mukaanlukien?

-Oho! Onpas niitä paljon. Huh huh.

-Ensimmäinen lomaviikkosi on vasta puolessa.

-Löysät pois, löysät pois.

-Hyllytilan suhteen poistourakkasi saldo on kutakuinkin plus miinus nolla.

-Lisätilaa se on vähäkin lisätila.

-Sinulla on edelleen parisataa cd:tä ripoteltuna sinne sun tänne, koska ne eivät mahdu hyllyyn.

-Ne ovat oikeastaan ihan hyvän näköiset tuossa lattialla.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

YUP, osa 2

davTapanani on lukea hyvät kirjat moneen kertaan. Siksi uudelleenluin Hippo Taatilan YUP-teoksen Helppoa muisteltavaa. Sen innoittamana kuuntelin lähes koko viikonlopun YUPta. Niin alkuperäisinä cd-julkaisuina kuin Svartin upeina vinyyliversioina. Kuuntelin, ja mietin suhdettani bändiin. Kirjasta kirjoitin blogimerkinnän jo aiemmin (3.10.2017).

Suhteeni YUPiin on ollut katkonainen. Whlap-zap ninja -ep sekoitti juuri täysi-ikäistyneen pääni 80-luvun lopussa. Diggailin bändiä armottomasti monta vuotta, kasvoin samaan tahtiin soittajapoikien kanssa. 1990-1992 -kokoelma ja Toppatakkeja ja Toledon terästä -albumi olivat sellaisessa voimasoitossa, johon ei mikään levy enää ikinä pääse. Homo sapiens ilmestyi samana vuonna kun muutin Helsinkiin opiskelemaan elämää, parisuhdetta, kirjastotyötä ja markkinointia. En oppinut niistä mitään. Kirjastotyöstä hieman. Orkesteri itse on eri mieltä, mutta minä pidän Homo sapiensia yhtenä tämän valtakunnan hienoimmista rockalbumeista. On niitä muitakin, ja paljon, mutta kuitenkin.

YUP itse pitää Yövieraita mestariteoksenaan. Itse en sen hienoutta reaaliaikana täysin hoksannut, vaan pidin sitä kahta edeltäjäänsä tylsempänä. Nyt, neljännesvuosisata myöhemmin, huomaan olleeni väärässä: Yövieraat on yhtä hyvä kuin Toppatakkeja ja Sapiens. Kolmikko on kestänyt aikaa. Toppatakkeja on vuosikymmenten saatossa jopa parantunut.

Silloin aikanaan Yövieraat kuitenkin aloitti kohdallani jonkinlaisen vieraantumisprojektin bändin suhteen. Sitkeästi silti ostin kaikki bändin julkaisut aina Lauluja metsästä -albumiin asti, ja diggailin niitä hampaat irvessä. Ilmeisesti YUPn pojat vanhenivat ja aikuistuivat minua nopeammin, en pysynyt heidän mukanaan. Lauluja metsästä tiputti minut lopullisesti kärryiltä, ja se jäi yhden kuuntelun jälkeen hyllyyn pölyyntymään. Sen jälkeisiä levyjä enää heti tuoreeltaan ostanut, vaan ne päätyivät hyllyyni pölyä keräämään vasta hinnan halvennuttua.

Onneksi on Taatilan kirja, onneksi olen valmis kirjoittamaan omaa musiikillista historiaani uusiksi. Nyt kuuntelen kaikkia YUPn albumeja hyvillä mielin, tykäten. Etenkin kaksi viimeistä albumia, Keppijumppaa ja Vapauden kaupungit, ovat todellisia mestariteoksia. On surkuhupaisaa, että Vapauden kaupungit sai aikansa kriitikoilta ilmeisen yksimielisen tuomion. Helppo tietysti näin yli 10 vuotta myöhemmin viisastella, etenkin kun itse en edes ostanut koko levyä silloin. Nyt kuunneltuna albumi on mainio. Aikamiesten musiikkia. Loistelias päätös loisteliaan bändin uralle.

On upeaa löytää nuoruuden suosikkibändi uudelleen, huomata sen olevan muutakin kuin nostalgiaa ja nuoruudenkaipuuta. Ei sillä että nuoruutta juur kaipaisinkaan. Tästä minun on hyvä jatkaa Jarkko Martikaisen soolotuotannon kimppuun. Sekin hyllystäni löytyy lähes tai ihan kokonaan. Suhtautumiseni siihen sekä Valtteri Tynkkysen myöhempiin tekemisiin on häilyvä. Tosiasia on, että tekivät he mitä tahansa, niin minulle he tulevat aina olemaan YUPn voimakaksikko. Lennon ja McCartneykin tekivät hienon soolouran, mutta The Beatles on aina The Beatles.

Ja mihin tämä äkillinen ainakin yhden viikonlopun kestänyt uudelleeninnostuminen YUP-orkesterista johti? Siihen, että tilasin äsken Äksästä kaikki sieltä löytyneet vielä hyllystäni puuttuneet cd-sinkut, sekä Helppoa kuunneltavaa -tuplakokoelman ja Helppoa katseltavaa -dvd:n. Kiitän Jumalaa tai Beelsebubia tai Balthasaria tai ihan ketä vaan siitä, että siellä ei ollut Helppoa soiteltavaa -nuottikirjoja.

Kategoria(t): Kuuntelemista, Lukemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 80. istunto

sdr-Hei Mika.

-Mitä tarkoitat?

-Anteeksi?

-Älä yritä. En osta mitään.

-Mika hei, minä vain tervehdin sinua.

-Kyllä minä tiedän. En osta. Et saa rahojani.

-Mika. Mistä nyt on kyse?

-Turha yrittää, en osta.

-Rauhoitu. Hengitä syvään. Kerro mikä sinua vaivaa?

-Kaikki vainoavat minua. Kaikki.

-Kuka sinua nyt vainoaa?

-Levykauppiaat. Joka paikka on täynnä levykauppiaita.

-Nyt en ymmärrä. Levykaupathan ovat katoavaa kansanperinnettä.

-Kaupat ehkä, mutta kauppiaat eivät.

-Kerro lisää.

-Menen minne vaan, niin aina ovat levykauppiaat kimpussani. Joka paikassa. Osta, Mika, osta. Kyllä Mika ostaa. Jos ei kukaan muu osta, niin myydään Mikalle. Mika ostaa.

-Tarkentaisitko hieman.

-Jos menen kaupunkiin juhannusta viettämään, niin jo on levykauppias kimpussa ja aamulla herään levykasan keskeltä. Jos menen vieraan kaupungin kirjastoon, niin matkan varrella levykauppias kidnappaa minut kauppaansa. Jos haen töihinmennessäni kaupasta evästä, niin minut vedetään väkisin antikvariaattiin. Jos pääsen sieltä karkuun, niin ovella odottaa joku riippuvuuteni tietävä kaveri, jolla on levykassi mukanaan. Töihin tuodaan levyjä, ne tietävät, että sieltä en pääse pakenemaan. Postilaatikolle en uskalla mennä, siellä on aina pehmustettu kirjekuori. R-kioskilla en pysty lottoa tekemään, ilman että annetaan levypaketti kainaloon.

-Taidat hieman liioitella.

-En. En yhtään. Patsaspuistoonkin oli tänään järjestetty levymyyjäiset, pahaa-aavistamattoman turistin päänmenoksi.

-Mika. Kai sinä ymmärrät, että sinun ei ole pakko ostaa kaikkia levyjä, joita sinulle tarjotaan.

-Mutta… jollemma huomena… huomena… taas saakkan… Jos ne lopettavat minulle myymisen, jos en aina osta kaikkea mitä ne tarjoavat?

-Eivät ne lopeta.

-En uskalla ottaa riskiä.

-Tiedän, että olet jo pitkään haaveillut pääseväsi irti. Tai ainakin vähentäväsi. Olisiko viimein tullut aika?

-Sitten vainoajani vasta riemastuisivat! Ne tietävät, että vierotusoireiden ollessa pahimmillaan ostan ihan mitä vaan. Vaikka Kirkaa tai Dannyä. Ne nostavat hintoja. Myyvät kaikki roskalevynsä minulle kalliilla, kun on tärinät päällä.

-Eli et voi vähentää levyjen ostoa, koska vainoojasi käyttäisivät tilannetta hyväkseen?

-Ne ovat täysin säälimättömiä.

-Minä en usko sinua. Ne ovat ystäviäsi, eivät osa jotain kansainvälistä salaliittoa.

-Ne teeskentelevät! Hymyilevät kyllä, puhuvat nätisti. Mutta ne juonittelevat. Ne kaikki ovat minua vastaan!

-Eli sinun on pakko ostaa kaikki vainoajiesi tarjoamat äänilevyt, koska jos et osta, niin he käyttävät tilannetta hyväkseen, ja myyvät sinulle vielä huonompia levyjä ylihintaan?

-Juuri näin. Säälimätöntä sakkia.

-Tämän takiako sinä niin harvoin poistut kotoasi?

-Ne vaanivat kaikkialla. Kaikkialla. Niitä on varmasti täälläkin.

-Ei täällä ole kuin sinä ja minä.

-Mitä sinulla on tuossa muovikassissasi? Yritätkö myydä minulle levyjä? Yrität? Minä arvasin! Edes sinuun ei voi luottaa!

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi