Anonyymit addiktit, 101. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Olemme nyt yli sata kertaa pitäneet näitä istuntoja.

-Se on aika paljon.

-Minä en enää kestä.

-No mikä nyt on vikana?

-Tästä ei tule mitään. Minkäänlaista edistystä ei tapahdu.

-Hmm. Miksi sinusta tuntuu siltä?

-Olen nyt lähes kymmenen vuotta yrittänyt auttaa sinua pääsemään irti riippuvuudestasi. Silti olet edelleen yhtä kiinni äänilevyissä kuin aloittaessamme.

-Olet sinä auttanut. Tänä kesänä olen ostanut paljon vähemmän levyjä kuin aikaisemmin.

-Viikon aikana olet hommannut ainakin 25 lp:tä, kymmenkunta cd:tä ja laatikollisen singlejä.

-Sen on paljon vähemmän kuin pahimpina aikoinani.

-Olen silti epäonnistunut.

-Et ole. Ajattele millainen tilanteeni saattaisi olla, jos et puhuisi minulle järkeä.

-Kaikki pitävät minua pätevänä työssäni, luulevat että tiedän kaiken. Minulta kysytään koko ajan neuvoja, pyydetään kirjoittelemaan alan lehtiin, pitämään luentoja.

-Siinäs näet, osaamistasi arvostetaan. Olet ammattilainen.

-Kukaan ei huomaa, että en oikeasti osaa mitään.

-Kyllä osaat. Olen minä aina välillä hetkellisesti tervehtynyt.

-Tilanteesi normalisoituu joka ikisenä palkkapäivänä. Olet kuin television tilannekomediasarja. Joka jakson jälkeen palaat alkutilanteeseesi.

-Paranemista se on hetkellinenkin paraneminen.

-Et ole yhtään vähentänyt levyjen ostoa. Vaikka sanon mitä, vaikka motivoin millä.

-Se ei johdu ammattitaitosi puutteesta. Joitakin ei vain voi auttaa. Joidenkin on käytävä pohjalla, ennen kuin parantuminen alkaa.

-En pysty estämään sinua, olen huono ihminen.

-Ehkä voisit ajatella uudella tavalla. Ehkä sinun pitäisi kannustaa minua ostamaan äänilevyjä.

-Anteeksi?

-Ehkä minun on päästävä sinne pohjalle. Samalla tavalla ryvettävä addiktion pohjamudissa kuin Miles Davis tai Eric Clapton tai Pate Mustajärvi.

-Niin että rupeaisin kehumaan suurta levykokoelmaasi, kehottaisin hankkimaan lisää?

-Niin. Käänteistä psykologiaa.

-Siitä kuopasta et nousisi. Mieti Janis Joplinia tai Amy Winehousea tai Gram Parsonsia tai Brian Jonesia.

-Lopullinen konkurssi pakottaisi muuttamaan suuntaa.

-Sitä ennen menisivät maat ja metsät, kivitalot ja ammatit.

-Sitten minun olisi pakko ruveta vaikka levykauppiaaksi.

-Ha ha ha. Mika Antero levykauppiaana. Meinaan, ostamassa. Myyvän te ette näkisi niitä milloinkaan.

-Niin no. Voi se olla noinkin.

-Minun on vaihdettava ammattia. En pysy enää alan trendeissä kärryillä, nuoremmat menevät vauhdilla ohi. Olen menettänyt paitsi innostukseni ja osaamiseni, myös nuoruuteni ideologian.

-Unohda jo epäilyksesi. Elämähän on ihanaa.

-En voi olla miettimättä sitä, että eräänä päivänä kaikki huomaavat, että keisarilla ei ole vaatteita.

-Ota itseäsi niskasta kiinni ja mene vaikka lenkille. Ajattele vain positiivisia asioita.

-Olet karmea osoitus siitä, että minusta ei ole mihinkään.

-Ehkä sinun kannattaisi keksiä joku uusi harrastus, että et murehtisi liikaa. Rupea vaikka keräämään äänilevyjä.

Twisted Sister – Stay hungry

1984. Neljätoistavuotias poika ostaa Savonlinnan Sokokselta Twisted Sisterin kasetin. Stay hungry. Juho Juntunen kehui sitä Soundissa. Tai Suosikissa. Dee Snider näyttää kasetin kannessa pelottavalta. Syökö se oikeasti tuota raakaa lihakimpaletta? Onko se oikeasti viilannut kulmahampaansa teräviksi? Onko se kuitenkin nainen? On se hurja. Musa on ihan parasta. Poika ei näe mitään outoa siinä, että raavaat miehet meikkaavat ja pukeutuvat naisiksi. Ei tule mieleenkään mennä kylille huutelemaan, että homoja ovat. Transvestiitteja. Twisted Sisterit ovat yksiselitteisen kovia jätkiä vaan.

1986. Apu-lehdessä on juttu Twisted Sisterin Alavuden keikasta. Ai niin, se pikkulasten bändi. Juttukin on kirjoitettu kymmenvuotiaan pikkukollin näkökulmasta. Onneksi en enää kuuntele tuommoista, The Beatlesiin ja muuhun parempaan musiikkiin hurahtanut farkkuliivistään ja takatukastaan luopunut naisenkaipuussa riutuva ujo kuusitoistavuotias aikamies ajattelee.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän ostaa Stay hungry -lp:n levymessuilta.

Jos ei kammoksu kasariheavya eikä Twisted Sisterin jokseenkin ääliömäistä tuonaikaista imagoa, on Stay hungry edelleen hieno albumi. Se on kestänyt aikaa. Sitä voi huoletta verrata WASPin, Mötiköiden ja Quiet Riotin saman ajan levyihin. Dioon, Van Haleniin ja Iron Maideniin vertaaminen olisi ehkä liioittelua. Stay hungry on kuitenkin edelleen, 36 vuotta myöhemmin, täysin relevanttia kamaa.

Levyn avaava nimibiisi on reipas ja iskevä huudatus, tyly ja tehokas tunnelmannostaja. Soundi on kirkas ja terävä, ei jälkeäkään 80-luvun pelottavimmasta äänimaailmasta. We’re not gonna take it on bändin tunnetuin biisi. ”Viinat kotona keitin, join ja henkeni heitin”, lauleli runollinen ystäväni sitä. Lastenlaulu se on, mutta saatanan kova semmoinen. Rumpuintro vetää varmasti suun hymyyn useimmilla ikätovereillani.

Juho Juntunen ylisti Burn in helliä niin paljon, että se vaikutti ensikuulemalta pieneltä pettymykseltä. Vaan kun Dee alun hidastelun jälkeen naurahtaa ja ärjäisee ”you’re gonna burn in hell”, on peli selvä: klassikko. Horror-teria on musiikillinen kauhuelokuva, ensimmäisellä jaksollaan synkkä ja pelottava, toisella väkivaltaisen ylevä. Hieno teos.

B-puolen aloittava I wanna rock on just sitä mitä pitää. Pöljää ja hauskaa rokkenrollia. Kun poikani oli päiväkoti-ikäinen, hän monesti kotiuduttuaan huusi ”iskä, katotaan kaheksankymmentäluvun rokkivideoita”. Olen hyvä kasvattaja. Tietenkin hänen suurin suosikkinsa oli I wanna rock. Video antaa biisille lisäarvoa, koska eihän se kovin ihmeellinen renkutus ole.

The price on pakollinen slovari. Hieno sellainen, tytötkin tykkäsivät. Muistan, miten ihanasti eräs kaunis luokkatoverini sitä tunnilla lauloi… Don’t let me down on hyvä esimerkki siitä miten Twisted Sisterin heavy sisälsi hienoja melodioita, kaikuja aina 60-luvun popista asti. Hieman junnaava The beast ja bändin teini-ikäisille suunnatun muka-kapinallisuuden sanoittava S.M.F. päättävät levyn jykevästi ja raskaasti. Homma ei lipsahda liian kevyeksi.

Kuusitoistavuotiaana häpesin aiempaa Twisted Sister -diggailuani, nyt olen siitä ylpeä. Twisted Sister oli jatkumoa New York Dollsin rajulle rock’n’rollille, glamrockin androgyynisyydelle, heavyrockin pullistelulle, jopa purkkapopille. Bändi oli nähnyt rokkikuviot 70-luvun alusta lähtien, taistellut tiensä menestykseen vaikeimman kautta, tullen seuraavalla vuosikymmenellä tärkeäksi osaksi aikansa nuorisokulttuuria. Se näytti laumalta pellejä, mutta oli musiikillisesti rock. Toksista maskuliinisuutta riitti, mutta musiikki ammensi alan parhaista perinteistä. Stay hungry oli Twisted Sisterin uran huippukohta ja se on mukana aina, kun listaan 80-luvun parhaita heavylevyjä.

Play it loud, mutha!

Anonyymit addiktit, 100. istunto

-Hei Mika.

-He hei hei hei.

-Mitä kuuluu?

-Vittu kun vituttaa.

-Miten niin?

-On elämä taas yhtä rimpuilua.

-Eli asiat ovat vaihteeksi huonosti?

-Päin helvettiä menee, mutta ei voi valittaa.

-Valitat kuitenkin. Miksi?

-Sattuu joka sopukkaan.

-Taitaa päähäsi lähinnä sattua.

-Tämä maa on sinivalkosuksilla matkalla alas ja lujaa.

-Mikä se nyt tällä kertaa mättää?

-Kun työnvälityksestä työtä ei saa.

-Sinähän olet töissä!

-Ei tässä laivassa tiedä kukaan, mitä meidän kapteeni sairastaa.

-Ja sen takia etsit töitä?

-Jos en lähde, niin petän itseäin.

-Sinä mihinkään lähde. Kaavoihisi kangistunut vanha mies.

-Me ollaan tosi kovii jätkii, meiltä homma käy.

-Niin aina. Miten on terveytesi laita?

-Sydän epävireisesti lyö.

-Ei ihme tuolla ruokavaliolla.

-Sydän vasta puolillaan.

-Rasvaa, juu. Raswaa koneeseen vaan. Mikähän mies sinä loppujen lopuksi oikein olet.

-Pioneereille olen faskisti, faskisteille pioneeri.

-Jaa, vai se se harmittaa. Olet taas puhunut politiikkaa ja suututtanut kaikki?

-Mä väärinkö siis silloin tein?

-Olet muuttunut vanhemmiten kärkeväksi. Lienee verenpaineesi syytä.

-Me riideltiin ja sovittiin.

-Miksi sinua on fasistiksi luultu?

-Mä olin sotilas. Jouduin kaukopartioon.

-Hah. Ei tuommoista papparaista enää kaukopartioon päästetä. Sotilas, muka. Nostomies olet. Armeijassakin metsään eksyit.

-Ei lapsena ikinä eksynyt metsään, vaikka tahtoikin.

-Unohdetaan ikävät asiat. Nyt on kesä. Tee jotain kivaa, keksi vaikka joku uusi harrastus itsellesi.

-On viatonta ja kainoa tämä harrastukseni ainoa.

-Olet siis ruvennut harrastamaan jotain muutakin kuin sitä ainaista äänilevyjen kanssa vehtaamista! Hienoa! Mitä?

-Toiset tanssii valssii ja tangoo ja humppaa ja jenkkaa ja purkkaa ja jytää.

-Ethän sinä tanssi?

-Mä vain pogoon.

-Etkä sitäkään selvin päin?

-Eikä liika viina vielä päälle päin näy.

-Onkohan se ihan noinkaan?

-Nyt päätä särkee, miksi join ensinkään.

-Joopa joo. Olisiko aika katsoa peiliin ja miettiä miten loppuelämäsi vietät?

-Hullut sekoo, viisaat tietää ja rapparit rakastaa.

-Mikä sinä noista luulet olevasi?

-Hullu mies, hullu.

-Vai ihan vaan tyhmä?

-Mielialan vaihtelut ovat vaikuttaneet mun multipersoonaan.

-Niin. Vaan tämä tästä. Miten muuten menee?

-Mä olen yksin yksinäinen. Mä olen onnen kerjäläinen.

-Et kai sinä ihan yksin ole?

-Mul on niin mieletön ikävä, etten edes nukkua jaksa.

-Niinkö?

-Tiedäthän sä sen mitä on rakkaus.

-En tiedä. Kerro.

-Rakkaus raatelee.

-Vai niin.

-Olen mies joka rakastaa itseään.

-No sen kaikki tietävät. Mitäs perillisillesi kuuluu?

-Äidit synnyttävät lapsia, joiden puhetta emme ymmärrä.

-Teinit ovat siis taas olleet isälleen ilkeitä?

-Vain isät lapsiaan rakastaa.

-Ei se ihan noinkaan mene.

-En voi olla tuntematta tuskaa.

-Se on merkki siitä, että on hengissä, kun aina johonkin koskee. Vaan sinulla taitaa se merkkipäivä lähestyä?

-Ajan viittäkymmentä.

-Miltä nyt tuntuu?

-Tämä elämän leveä tie meitä tuntemattomaan vie.

-Minne sen luulet vievän?

-Taaksepäin. Elämäni polkua taaksepäin.

-Eli et yhtään osaa arvella mihin olet menossa?

-Outoja teitä ilman viittoja.

-Et siis tiedä?

-Mä paikasta toiseen näin liidän.

-Alat vaipua nostalgiaan, lienee parempi lopettaa. Oletko nyt, seesteiseen vanhuuteen hiljalleen siirtyessäsi, miettinyt miten aiot siellä jossain loppuelämäsi viettää?

-Kiikkustuolissa istun.

-Tarkoittaako tuo, että äänilevyhölmöilysi viimein loppuu?

-Mä sanon viimeisen sanani ja se on ei.

Micke & Lefty feat. Chef – Let the fire lead

Micke & Lefty feat. Chef -trion Let the firea leadia ensimmäistä kertaa tutkiessani mietin, että jostain syystä minulla ei ole yhtään Micke Björklöfin tai Ville ’Lefty’ Leppäsen levyä hyllyssäni. Tarkemmin mietittyäni tajusin, että on siellä montakin. Blue Stripiä, Keystone Copsia, Lena and The Slidebrothersia, Takuumiehiä, Southpaw Steel’n’Twangia ja mitä vielä lieneekin. The Lumberjacksiakin löytyy, eli Miikka ’Chef’ Kivimäkikään ei täysin tuntematon ole. Kaikesta huolimatta Björklöf ja Leppänen ovat jääneet minulla muiden kotimaisten juurimusiikkiartistien varjoon. Ihan suotta.

Let the fire leadin saatekirjeessä trio kirjoittaa haluavansa välittää musiikillaan ihmisille hyvää fiilistä ja positiivista energiaa tämän oudon ajan keskellä. Sitä se tekee. Ei onneksi väkinäisesti hymyilemällä, ei jonninjoutavalla virnuilulla ja tyhjännauramisella. Micke, Lefty ja Chef välittävät energiaansa raa’asti ja alkukantaisesti. Heille kitara on lyömäsoitin. Pääosin akustisella Let the fire leadilla on kenttä-äänitysten henkeä, sen rajuudessa on jotain samaa kuin Radiopuhelimien Ei kenenkään maalla -albumilla, vaikkakin lämpimämmin.

Tell that woman täräyttää levyn käyntiin rajusti, yhdistämällä kovaa junttabluesia aitoon gospeliin. Let the fire leadia ei kuitenkaan pidä blueslevyksi sanoman, se ei tekisi sille oikeutta. Let the fire lead on bluesia, kantria, gospelia, poppia. Trio on surutta ja omaperäisesti yhdistänyt kaikkea kaikkeen. Heti toinen biisi Always something good on hyvinkin pop, juurevasta soitosta huolimatta: whatever gets you through the night. Levyn selkein bluesbiisi Tell that womanin ja I’m steady rollin’ manin lisäksi on Big Bill blues, mutta siinä missä Tell that woman sekoittaa kuvion gospelilla, on Big Bill blues myös kantri. Jotain se tietysti soittajien taustasta kertoo, että coverbiisit ovat Willie Dixonilta, Big Bill Broonzylta ja Robert Johnsonilta. Toki levyn kaikissa biiseissä on amerikkalaisen rytmi- ja perinnemusiikin perusta ja henki.

Siinä missä nimibiisin tunnelmat vaihtelevat 60-luvun pophelinästä ja -melodioista ja laulun lievistä gospelfiiliksistä rajuun slidekitarointiin, voisi jytäävä bluesrock Small town baby kuulua minkä tahansa maailmankuulun kitara-rumpu -duon repertuaariin. Levyn erikoisin biisi on The one. Siinä aavemainen, pelottava soitanto yhdistyy kuin Tom Waitsin kevytversiona kauniiseen popmelodiaan. Gotta see my church on jo nimeltään silkkaa gospelia, se voisi soida The Blind Boys of Alabaman Spirit of the centurylla tai Higher groundilla. Niin komea se on.

Kevyttä ja kulkevaa rokkenrollia sekä iloista tanssirenkutusta edustavat You gorgeous you ja No stuff is good enough, Rock’n’bowl on hienoa louisianaa ja zydecoa. Leftyn huuliharppu korvaa komeasti haitarin. Eero Raittisen ajan patinoima laulu koristaa I’m steady rollin’ mania ja levyn päättää kauniisti ja haikeasti rakkauslaulu I got to tell you.

Let the fire lead ei ole blueslevy, ei kantrilevy, ei gospellevy, ei poplevy. Se on iloinen sekoitus kaikkea tätä, ja kaiken takana on syvältä kumpuava juurevuus. Niin paljon kuin Mississippin rannoilta ja kukkuloilta peräisin olevaa synkkää maalaisbluesjynkytystä rakastankin, lämpenen hiljalleen myös tällaiselle enemmän Louisianaan kallellaan olevalle iloisemmalle ja kenties ilmavammalle meiningille. Ehkä nykymaailma tosiaan tarvitsee iloista musiikkia. En voi uskoa, että kirjoitin noin…

Let the fire lead on hieno levy, joka kannattaa muidenkin kuin juurimusiikin harrastajien kuunnella. Hokahey! Recordsille täydet pisteet cd:n paketoinnista. Tällaista komeaa, informatiivista ja tukevaa pakkausta on mukava kuunnellessa hipelöidä ja tutkia. Hyvillä mielin rupean just nyt kuuntelemaan ja tutkimaan aivan yhtä laadukkaan näköistä pari vuotta sitten ilmestynyttä Micke Björklöf & Blue Stripin tuplaa Twentyfive live at Blues Baltica. Eiköhän siinä tule Micken ja Leftyn historiaa esille jo aika mukavasti.

Anonyymit addiktit, 99. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Enpä ole aiemmin nähnyt sinua noin autuaan näköisenä kuuntelemassa Golden Earringia.

-Et ole, et. Mutta nyt näet.

-Mistäs tämä ihme johtuu?

-Formaattipäivitin Moontanin älppäriksi.

-Häh? Sinullahan oli se jo ennestään älppärinä?

-Niin.

-Formaattipäivitit älppärin älppäriksi?

-Kyllä. Ikinä ei ole Radar love näin hyvältä kuulostanut!

-Mitä ihmeen järkeä tuossa nyt taas oli?

-Mitäkö? Höh. Se aiempi Moontan oli karvahattumalli, halpispainos halva priset -tarralla. Nyt on avattavat kannet ja liite. Kuulostaa ihan toisenlaiselta.

-Ihan toisenlaiselta?

-Kyllä. Paljon paremmalta kuin entinen painos.

-Ymmärränkö nyt oikein: avattavat kannet ja liite vaikuttavat mielestäsi myös itse musiikin kuuntelukokemukseen?

-Tietenkin. Ratkaisevasti.

-Ei pakkauksella ole mitään tekemistä musiikin laadun suhteen.

-Onpas. Paljonkin. Synapsit verkkokalvojen näköreseptorisolujen, tärykalvojen värähtelyjen ja hypotalamuksen tyvitumakkeiden välillä resonoivat ihan toisella tavalla musiikkiin, kun kädessä on avattavilla kansilla ja liitteellä varustettu lp-levy. Kuuntelukokemus muuttuu multiaistilliseksi ilotulitukseksi, jonka ansiosta nautinto on moninkertainen.

-Näytäpäs vähän tarkemmin sitä kantta.

-Elähän nyt kuule…

-Arvasin. Tässä on tissit kannessa. Avattavien kansien ansiosta voit katsella kannen naisen kokovartalopotrettia, toisin kuin siinä halpispainoksessa.

-No siis eihän se nyt…

-Kyseessä on vain toksista maskuliinisuuttasi hivelevä patriarkaalisen tradition ummehtunut ilmentymä. Ei avattavilla kansilla ole mitään tekemistä kuuntelukokemuksen kanssa. Kyse on vain fiksaatiostasi naisia alentavaan pornoon.

-Höpö höpö. Näissä kansissa riittää silmäniloa naisillekin. Katso nyt tätä sisäkantta, täällä on Barry Hayn tai jonkun muun komean miehen paljas perse. Ihan on kokovartalokuva alastomasta miehestä. Siinä sinulle toksista maskuliinisuutta, prkl.

-No johan on.

-Niin. Turha tulla sanomaan. Hollannissa osataan, olivat edelläkävijöitä tasa-arvossa selkeästi.

-Olkoon sitten niin.

-Sitä paitsi formaattipäivitin myös To the hilt -halpis-lp:n avattavavilla kansilla ja tekstillisellä sisäpussilla varustetuksi versioksi. Siinä ei ole naisia kannessa, ei.

-Selvä. Kerro vielä mistä tämä äkillinen innostuksesi Golden Earringia kohtaan johtuu.

-Kyse ei todellakaan ole äkillisestä innostuksesta. Tutustuin bändiin Pate Mustajärven ansiosta vuonna 1983. Paten ensimmäinen soololevy oli teinipojalle muutenkin melkoinen lähtölaukaus 60- ja 70-luvun hienoimpaan musiikkiin. Lisäksi legendaarisella Hard rock -83 -kokoelmalla oli bändiltä upea ja hauska The devil made me do it -kappale.

-Eli Mustajärven Paten ja Saatanan syytä näidenkin avattavakantisten lp-levyjen ostaminen loppujen lopuksi on?

-Näin voi sanoa.

-Leo Meller ei siis loppujen lopuksi ollut aivan väärässä saarnoissaan, kirjoissaan ja kaseteissaan?

-Ei. Kyllä se mies melkoinen profeetta ja väkevä todistaja on.

Huojuva Lato – Viimeiset vanhat hyvät päivät

Levy-yhtiö on vaihtunut, miehistökin pikkuisen, mutta Huojuva Lato on edelleen suomikantrin tämänhetkinen ykkösnimi. 5.6. ilmestyvä Viimeiset vanhat hyvät päivät vahvistaa Huojuvan Ladon paalupaikkaa entisestään.

Valtimon Seiskan jälkeen basistiksi tullutta Teemu Sinkkoa lukuunottamatta Huojuvan ladon kokoonpano on entinen, eli Suonna Kononen, Ilkka Vartiainen ja Keijo Korhonen. Vierailijoina Viimeiset vanhat hyvä päivät -albumilla kuullaan Tapsa Kojoa haitarissa ja Metakasta tuttua Tuire Silvennoista taustalauluissa.

Huojuva Lato petraa levy levyltä, vaikka kaikki oli kohdillaan jo Lättähatulla. Konosen persoonallinen laulu vahvistuu vuosi vuodelta, samoin kitarointi. Biisikynä ei tylsy, seitsemän levyn kymmenestä laulusta on Konosen käsialaa. Viimeiset vanhat hyvät päivät on soitannollisesti, laulullisesti ja soundillisesti Ladon paras levy. Lisäksi se on bändin levyistä ehkä eniten kantri ja rock, iskelmällisyys on tällä kertaa hieman taka-alalla.

Huojuva Lato on uusimman levynsä jälkeen jo siinä tilanteessa, että se voisi julkaista tosi kovan kokoelman. Tupla-lp:n. Tai ehkä tupla-lp ei riitä, huippubiisejä bändillä on kolmattakymmenettä. Tälläkin levyllä viisi. Tai kuusi, koska Ajetaan viittäkymmentä saattaa kolahtaa ikääntyviin suomalaisiin kuin Frederikin Kolmekymppinen aikoinaan.

Levyn aloittavan, ilmiselvän hitin ja häpeämättömän nostalgisen nimibiisin voi ottaa tosissaan, mutta mieluiten hieman huumorilla: ”Ei hyvää päivää” on tarpeellinen kevennys, kun lauletaan Siiri Rantasesta, Simo Häyhästä, autoilta näyttävistä autoista ja oikeista huoltoasemista. Ei Kononen täysin vakavissaan ole, mutta melkein. Oli ennen jotain paremmin.

Singlebiisi Sydänmaantie jatkaa pohjoiskarjalaistetulla amerikanrokillaan hyvää menoa ja hienoa lyriikkaa. Tekijälleen varmasti mieleinen Mun vanha kitara on reipasta kantria, mutta ei levyn parasta materiaalia, vaikka soitto on komeaa. Sitä parasta on kahden aloitusbiisin tavoin Juuret Iijoen törmässä, jossa Tom Russel kohtaa suomalaisista suomalaisimman kirjailijan, Kalle Päätalon. Tuo itsestään ja osaamisestaan jatkuvasti epävarma työhullu metsuri ja rakennusmestari, sotaveteraani ja innokas naistenmies on laulunsa ansainnut. Hyvän laulun, jossa on jotain samaa kuin Syvärin jouluyössä. Vaikka iloisempi ralli onkin. Kallioniemen haamut voivat olla laulustaan ylpeitä.

Jo mainitsemani, väkisin hymyn huulilleni tuova renkutus ja varmasti tuleva karaoke- ja puhelintoivekonserttihitti Ajetaan viittäkymmentä, on ajankohtainen laulu. Sitä kuunnellessa lievä ikäkriisinikin helpottaa. ”Kyllä sitä nuorena hurjasteltiin, nyt ajetaan viittäkymmentä. Millaista kyytiä tahtoo seuralainen?” Eiköhän sellaiselle viidenkympin kyytikin kelpaa, toivon.

Konosen Neil Young -diggailun värittämä Kevään hopeinen virta on levyn parhaimmistoa, jo Folkswagen-ajoilta tekijän pöytälaatikkoon jäänyt laulu. Country- ja bluessymboliikkaa puudeleitten ja vanhan harmaan tamman tavoin mukaeleva Bertta on reipas rokki. Kononen tosin esikuvistaan poiketen oikeasti laulaa eläimestä, lihavasta kissasta. Kai. Auringonläikkä yhdistää popin, kantrin, zydecon ja reggaen, Minna Kettusen tekemässä uupeassa Rakkaustähdessäkin väijyy Neil Young taustalla, Konosen rouheassa kitaroinnissa. The Ozark Mountain Daredevils- cover Vaaran laella päättää levyn melankolisesti ja rauhallisesti.

Huojuva Lato onnistuu taas. Onko Viimeiset vanhat hyvät päivät lopullinen läpimurto kansan tietoisuuteen? Vai onko Lato jo siellä? En tiedä, seuraan huonosti televisiota ja radiota. Omassa kuplassani bändi on ollut hyvin tiedossa jo kahdeksan vuotta. Uudella levyllä on niin ammattimainen ote, että olin alkuun ihmeissäni. Että onko se ihastuttava kotikutoisuus ja amatöörimäinen pehmeys hävinnyt matkalla suurempiin kuvioihin. Ei se ole, on se tallella. Ei ole huono asia, jos levyllä on kaikki kohdallaan.

Huojuva Lato on bändi, jolla on oma ääni, jonka ansioista satunnainenkin kuulija sen tunnistaa.

Anonyymit addiktit, 98. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Miten menee?

-Olen mietiskellyt.

-Mitä olet mietiskellyt?

-Nuorisomusiikkia.

-Mitä mietiskelemistä nuorisomusiikissa on?

-Vaikka mitä. Sitä mietiskelemällä kaikki selvisi.

-Mikä kaikki?

-Elämä. Sen merkitys ja tarkoitus ja kaikki.

-Oho. Kerro lisää.

-There are seven levels.

-Häh?

-Pieni Beatles-vitsi vain. Ei tasoa, vaan vuotta.

-Niin?

-Ennen sanottiin, että joka kymmenes vuosi tulee joku, joka sanoo mitä tehdään ja mihin mennään.

-Niin?

-Se ei pidä paikkaansa.

-Eikö?

-Ei. Musiikki kulkee seitsemän vuoden sykleissä.

-Seitsemän?

-Kyllä. Seitsemän vuoden sykleissä. Paitsi universaalisesti, niin ennen kaikkea yksilötasolla.

-Yksilötasolla?

-Ajatellaan, että nuori ihminen innostuu musiikista vuonna nolla.

-Niin?

-Kun tulee vuosi seitsemän, vuonna nolla musiikista innostunut putoaa kärryiltä nuorisomusiikin suhteen.

-Selitä vähän tarkemmin.

-Se on helppoa. Jos joku innostuu vuonna 1949 Perry Comosta, ei hän vuonna 1956 ymmärrä Elvis Presleytä. Jos joku innostuu vuonna 1956 Elvis Presleystä, ei hän vuonna 1963 ymmärrä The Beatlesia. Jos joku innostuu vuonna 1963 The Beatlesista, ei hän vuonna 1970 ymmärrä Black Sabbathia. Jos joku innostuu vuonna 1970 Black Sabbathista, ei hän vuonna 1977 ymmärrä Sex Pistolsia. Jos joku vuonna 1977 innostuu Sex Pistolsista, ei hän vuonna 1984 ymmärrä Metallicaa. Jos joku vuonna 1984 innostuu Metallicasta, ei hän vuonna 1991 ymmärrä Nirvanaa. Jos joku innostuu vuonna 1991 Nirvanasta, ei hän vuonna 1998 ymmärrä… ymmärrä…

-Niin?

-En tiedä mitä. Backstreet Boysia? Putosin kärryiltä vuonna 1987.

-Eli sinun vuosi nolla oli 1980?

-Kutakuinkin, tosin teoria ei täysin pidä paikkaansa omalla kohdallani.

-Miten niin?

-Seitsemän vuoden teoria toteutuu vain terveiden ihmisten kohdalla.

-Määrittele terve ihminen.

-Virallisen määritelmän mukaan terve ihminen on sellainen sairas ihminen, jota ei ole tutkittu tarpeeksi.

-Mutta mitä sinä tarkoitat terveellä ihmisellä?

-Tarkoitan terveellä ihmisellä sellaista ihmistä, jolle musiikki on vain yksi viihdemuoto monien muiden joukossa. Ei henki ja elämä.

-Ymmärrän. Teoriasi ei siis toteudu kaltaistesi äänilevy- ja musiikkiaddiktien elämässä? Sellaisten, jotka eivät koskaan kasva aikuisiksi, vaan kuvittelevat koko loppuikänsä olevansa teinejä?

-Juuri näin. Pahimman luokan äänilevy- ja musiikkiaddiktit jaksavat aina innostua uudesta musiikista. Aina. Jokaisen syklin jälkeenkin.

-Onko näin?

-On. Tai osittain on. Kyllä jotkut äänilevyaddikteistakin jämähtävät ensimmäisen seitsemän vuoden musiikkiinsa, eivätkä koskaan hyväksy tai ymmärrä muuta.

-Olet sinä mietiskellyt.

-Olen.

-Yksi juttu vielä.

-Mikä?

-Se elämän merkitys ja tarkoitus.

-There are seven levels.

Poimintoja laserlevypaketista

Viisitoista kiloa laserlevyjä. Lapseni muljauttelivat silmiään, kun kerroin. Kai kasvatus on kohdillaan, jos saa teinit häpeämään isäänsä. Ilmeisesti he eivät paljon kavereilleen huutele, että iskällä on kylän suurin levykokoelma.

Viidentoista kilon paketin läpikäymiseen menee tovi. Elämässä kun on muutakin kuin äänilevyjen kuuntelu. Onneksi. Hyvällä mallilla paketin perkaaminen silti on. Yhtään kuuntelukelvotonta levyä ei vielä ole tullut vastaan, sen verran hyvin olen näillä kilometreillä ja levymäärillä osannut ensimmäiset kuuntelut kansien perusteella valita. Tietenkin jo paketin ostaessani tiesin, että sisältö on enimmäksen enemmän tai vähemmän juurimusaa. Ihan täydellisiin mysteerilaatikoihin en minäkään sentään sorru… Vaan asiaan, eli lyhyitä kommentteja muutamista jo kuuntelemistani paketin kotimaisista levyistä.

The Wyman Familyn The place where I belong on niin kertakaikkisen loistavaa rollingstonesia, soulia, bluesia ja southern rockia, että oksat pois. Tämä on niitä levyjä, joiden tahtiin ensimmäisellä kuuntelukerralla heilutan nyrkkiä ilmassa ja tuuletan. Että nyt on just meiksin musaa, näiden takia tätä hommaa jaksaa. Bride on the roadissa bändi vetää jo niin lynyrdskynyrdinä, että moista ei ole kuultu sitten seitsemänkymmentäluvun. Upea levy, upea bändi.

Rotten River Blues Bandin Electrophant on kovaa bluespohjaista rokkia myös. Ei tylsää kitaranvingutusta, vaan biisien ehoilla etenevää riffirokkia. Kuin The Soundtrack of Our Lives rankimmillaan, mutta rootsimmin. Ihan just meiksin musaa tämäkin.

Antti Alangon Minne mieleni pakenet? on jännittävää, hieman pelottavaa, hypnoottista ja meditatiivista kitaramusiikkia. Sitä samaa, jota Alanko on tehnyt Ville Pirisen kanssa Devil’s Boxissa. Musiikkia rauhoittumiseen ja mietiskelyyn, pienestä pelottavuudestaan huolimatta. Huvitti ensimmäisen biisin nimi, The assassination of Esa Kuloniemi. Se on vitsi, joka alkoi John Faheyn The assassination of Stephan Grossmanilla ja jatkui Grossmanin The assassination of John Faheylla. Nyt odottelemme Kuloniemen kappaletta The assassination of Antti Alanko…

Saltwater Jinx tekee homman selväksi heti aloituskappaleellaan, Dylan-coverilla Love minus zero/No limit. Homma toimii niin pyöreän kulkevasti ja maukkaan rouhevasti, että peli on selvä ja Mika Antero myyty mies. Sama meininki jatkuu kautta koko levyn. Kyse on coverlevystä, mutta ei haittaa. It’s the singer, not the song. Saltwater Jinx on hyviin biiseihin ja hyvään soittoon keskittyvää hyvän mielen musaa. Köpi Kurikka, Pasi Rytkönen, Matti Toivonen ja muut keski-ikäiset herrasmiehet keittävät miun maun mukaisen makoisan roots-sopan, joka toimii aina. Saltwater Jinx on kuin hyvän äijäporukan yhteinen rentoutumisviikonloppu mökillä. Saunoineen, kaljoineen ja musiikkeineen.

STMBB, eli St. Marcus Blues Band, ei ole pikkupoikien bändi sekään: Finnish blues rock pioneers since 1967 lukee kansiteksteissä. Itse en ollut vuonna -67 vielä syntynytkään, enkä ennen tätä viikkoa ollut tällaisesta bändistä kuullutkaan. Parempi myöhään, Beyond dreams on oikein mukavaa kuunneltavaa. Puhaltimilla vahvistettua bluesia, bluesrokkia, soulia. Tanakkaa meininkiä, josta kuuluu vuosikymmenien kokemus ja jota kuunnellessa päässäni vilisee kuvia ajalta, jolloin Bluesbreakers, Yardbirds, Cream ja Fleetwood Mac räjäyttivät suomalaisten musadiggareiden tajunnan. Ajalta, jota en ole nähnyt, mutta josta olen lukenut paljon.

Jarkka Rissanen Tonal Boxin Trimmed and burning on, kuten nimestä jo voi päätellä, perusasioiden äärellä. Levyllä versioidaan muun muassa Blind Willie Johnsonin, Son Housen, Sister Rosetta Tharpen ja Muddy Watersin tutuksi tekemiä tai tekemiä biisejä. Rajua ja toimivaa soittoa, hyviä versioita. Laulupuoli ei tietenkään vedä vertoja alkuperäisille, ei mikään vedä, mutta Jarkka Rissanen Tonal Box on esittämänsä laulut sisäistänyt. Hiilipaperikopioita ei yritetäkään, biisit tonalboxitetaan omiksi versioiksi alkuperäisiä kunnioittaen.

Jostain itsellenikin epäselvästä syystä olen suhtautunut epäluuloisesti Davide Florenoon. Sisäinen bluespuristini aina välillä nostaa rumaa päätään, ja ilmeisesti jonkun lehtijutun perusteella olen päätellyt Florenon olevan jonkinlainen akateeminen, liian kirjanoppinut bluesin oikeinsoittaja. Ei hän varmaan ole. On thursday evening on mainio ja monipuolinen albumi, jossa Mr. Sandman sujahtaa saumattomasti bluesimpien kitarainstrumentaalien joukkoon ja jonka jokaisesta nuotista huokuu voima, pidätelty tai irtipäästetty. Tyylikästä, taidokasta ja uskottavaa on Florenon ja kumppanien soitto, ei mitään viihdegaalabluesia. Myönnän taas kerran olleeni typerän ennakkoluuloinen. Onneksi levypaketin mukana tuli myös Siberian Blues Huskiesin Doggy style, joten pääsen tutustumaan Florenoon lisää.

Jemina, Selina ja Seppo Sillanpään Band’o on hivelevän kaunista kantria, folkia, bluegrassia. Erään ystäväni sanoin: ”Band’o on yksi parhaimmista Suomessa tehdyistä kantrinsukuisista levyistä, mutta on siinä tekijätkin kohdillaan.” Mikäs minä olen vastaan väittämään, Sillanpään klaanin olen jo aiemmin upeaksi musiikilliseksi perheeksi havainnut. Beautiful lies on kuin Gillian Welchiä parhaimmillaan. Rajamailla-levy pitää hommata.

Näin. Voisin halutessani kirjoittaa tällaisia katsauksia koko loppuvuoden, 15 kilon paketti sisälsi paljon hyvää tavaraa. Ja halvalla. Kassellaan syssymmällä.

 

Marcus King – El Dorado

Naurattaa, kun näen Imatran Suman laarissa lp:n, jonka kannessa valkoiseen stetsoniin ja kantritakkiin pukeutunut pitkätukkainen vauvankasvoinen nuori mies nojailee syvällisen näköisenä Cadillaciin. Marcus King? El Dorado? Miksi pojjaat tämmöisen Sumaan hommasivat? Tämä ilmiselvän pseudonyymin taakse kätkeytyvä poika on varmaan joku Oulaisten karaokebaarin kantrikuningas. En osta.

Huumorimielessä kuitenkin tutkin levyn tekijätietoja. Oho! Tämän on tuottanut Dan Auerbach. Ostan.

En tiedä Marcus Kingistä mitään. Tuskin kovin moni muukaan tietää. Kansiteksteistä selviää, että Auerbachin Easy Eye Sound -studioon on raahattu pitkä lista Memphisin ja Nashvillen vanhan liiton studiomuusikoita. Gene Chrisman, Dave Roe, Bobby Wood, Paul Franklin. Yhteisestä CV:stä löytyy sellaisia nimiä kuin Elvis Presley, Wilson Pickett, Dusty Springfield, Chet Atkins, Dire Straits. Ihan turha mies ei Marcus King voi olla.

Jännittyneenä panen El Doradon soimaan. Young man’s dream on kannenmukaisesti hieno kantriballadi. Poika osaa laulaa. The well sen sijaan tärähtää kuin The Black Keys konsanaan. Poika osaa myös rokata. Levyn yleisfiilis selviää kuitenkin Wildflowers & winellä: silkkaa southern soulia.

Marcus King on soullaulaja. Kannen kuva ja kantrivaikutteet vain lisäävät sielukasta fiilistä, kantri on valkoisen miehen soulia. Auerbachin merkitys El Doradolle on iso. Hän on yhdessä Kingin kanssa tehnyt kaikki levyn biisit ja The wellin lisäksi Say you willin soulotteella väännetty riffirock on silkkaa The Black Keysia.

El Dorado taiteilee kuusikymmentäluvulta kaksikymmentäluvulle, kantrista soulin kautta vaihtoehtorokkiin. One day she’s finella filirttaillaan onnistuneesti 70-luvulla Curtis Mayfieldin ja Bobby Womackin malliin, Sweet Mariona on kevyesti hipitettyä kantrifolkkia ja Beautiful strangerilla päivitetään taas southern soulia.

B-puoli alkaa haikealla soulballadilla Break. Jo mainitsemani Say you willin jälkeen King kulkee Turn it upilla Louisianan rämeikölle Tony Joe Whiten jalanjäljissä. Too much whiskey on isojen stetsonien punaniskaista kantrirenkutusta ja levyn päättävät komeat soulballadit Love song ja No pain King tulkitsee niin syvän sielukkaasti, että pärjää jopa alan edesmenneille mestareille.

El Dorado on hieno levy. Kirjoitettuna soulin, kantrin, folkin, vaihtoehtorokin ja hippeilyn yhdistelmä saattaa kuulostaa melkoiselta sekamelskalta, mutta kuunneltuna toimii. King ja Auerbach tekevät vanhalta kuulostavaa uutta musiikkia ja uudelta kuulostavaa vanhaa musiikkia. Ainekset ovat olleet olemassa aina, tällä kertaa niistä syntyy tällainen maukas soppa.

Vaikka usein kadehdin isommissa kaupungeissa äänilevykeitaiden äärellä asuvia, on pikkukaupungeissakin puolensa. Jos El Dorado olisi tullut vastaan Black & Whitessa, Hippie Shakessa tai Keltaisessa Jäänsärkijässä, olisin ohittanut sen huvittuneesti hymähtäen. Sumassa sen sijaan rupesin tutkimaan sitä tarkemmin ja ostin pois. Niukkuus luo kysyntää, pakottaa olemaan avarakatsainen.

Jäin miettimään kannen kuvaa. Onko auto Cadillac El Dorado? The Black Keysin albumin El Caminon kannessa on myös auto, mutta se ei ole El Camino. Onko tässä kyse jostain sisäpiirivitsistä, jonka tarkoitus on hämmentää meitä, joille auto ei ole muuta kuin kulkuväline. Naureskelevat siellä Nashvillessä nyt, että ei se Melkoniemen juntti tunnista edes klassikkoautoja, mokoma mölö pösilö.

Anonyymit addiktit, 97. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Mikä sinua vaivaa?

-Minua? Miten niin?

-Näytät tyytyväiseltä.

-Olen nähnyt musiikkibisneksen tulevaisuuden.

-Niinkö?

-Niin.

-Mikähän se mahtaa olla, musiikkibisneksen tulevaisuus?

-Laserlevy.

-Laserlevy?

-Kyllä.

-Laserlevyhän on kuollut formaatti.

-Ei ole.

-Eikö?

-Ei. Ostin sitä juuri viisitoista kiloa.

-Anteeksi?

-Ostin juuri viisitoista kiloa laserlevyjä.

-Miksi ihmeessä ostit viisitoista kiloa laserlevyjä?

-Siksi, koska laserlevy on musiikkibisneksen tulevaisuus.

-Haloo! Kierrätyskeskukset täyttyvät laserlevyistä. Divarit jakelevat niitä puoli-ilmaiseksi. Laserlevy kelpaa enää mansikkapellolle linnunpelätiksi. Missä ihmeen rinnakkaistodellisuudessa sinä oikein elät?

-Muistatko mitä tapahtui 90-luvun alussa?

-Tarkoitatko sitä, kun aikansa hipsterit heivasivat vinyylilevynsä kaatopaikalle ja ostivat cd:t tilalle?

-Sitä.

-Se on eri asia.

-Ei ole. Tämän päivän hipsterit haalivat divareista claydermanit ja goyat ja k-telit vinyylinä ja lp-levyjen hinnat ovat lähteneet lapasesta. Sama tulee käymään laserlevyille.

-Ei laserlevyssä ole samaa samaa nostalgista hehkua kuin vinyylissä. Eivät suoratoistoaikakauden lapset halua taantua vanhempiensa tasolle musiikin kuluttamisessa. Cd on turhake.

-Laserlevylle mahtuu lähes kahdeksankymmentä minuuttia huippulaadukasta high fidelity -musiikkia. Laserlevy ei napsu eikä rahise.

-Ei napsu eikä rahise, koska ei soi. Vasta jouduit hankkimaan uuden käytetyn cd-soittimen, kun vanha ei pyörittänyt enää minkäänlaista levyä. Kopiosuojattuja laserlevyjä ei mikään soittimesi ole koskaan suostunut pyörittämään.

-Soittimia aina saa. Laserlevy on lähes yhtä kompakti ja helppo kuin c-kasetti.

-Sinä vihaat c-kasetteja.

-Mutta en c-levyjä.

-Cd:t naarmuuntuvat helposti. Yksi naarmu ja levy on pilalla. Lp sentään soi läpi huonokuntoisenakin.

-Ei laserlevy naarmuunnu sen enempää kuin vinyylikään, jos osaa niitä käsitellä.

-Jo pelkkä jewel case -kotelo voi pilata levyn. Digipack samoin, pahvikoteloista puhumattakaan.

-Höpsis. Et vain osaa.

-Huoh.

-Laserlevylle voi ympätä mukavaa lisämateriaalia. Videota ja multimediaa.

-Milloin olet viimeksi niitä lisämateriaaleja katsonut?

-En milloinkaan. Pelkkä tietoisuus niiden olemassaolosta riittää.

-Cd:n kansia tekevät alle kolmekymppiset graafikot, joita ei ikänäkö haittaa. Fontti on liian pientä ja värikontrasti persiillään.

-Pientä se on viisikymppiselle teksti älppäreissäkin.

-Spotify ja muu suoratoisto on cd:tä kätevämpi musiikin säilytysmuoto.

-Vai säilytysmuoto. Spotify kaatui viime viikolla. Semmoinen säilytysmuoto se on.

-Ei se ollut nurin kuin kolme minuuttia.

-Joutuivat digiuskovaiset kuitenkin kaivamaan laserlevynsä esiin. Hah.

-Vai niin.

-Niin.

-Tämä keskustelu ei edisty.

-Ei.

-Et anna periksi?

-En tietenkään.

-Et anna, vaikka olet väärässä?

-Ei nykyaikana anneta.

-Olet vakavissasi sitä mieltä, että laserlevyt ovat musiikkibisneksen tulevaisuus?

-On pakko olla.

-Miksi?

-Koska ostin niitä juuri viisitoista kiloa.