Neil Diamond – Home before dark

home_before_dark”Suomen taloustutkimuksesta päivää. Kuinka monta Neil Diamondin tekemää biisiä pystyt luettelemaan?”

Öö… Neil Diamondin biisejä? Jaa-a. Neil on tehnyt maailman neljänneksi parhaan biisin Girl, you’ll be a woman soon. Sen lisäksi Piano manin. Deep Purple levytti Kentucky womanin ja Johnny Cash Solitary manin. The Monkees I’m a believerin. Muita en tiedä.

Silti poimin Sumasta talteen hänen lähes uunituoreen laserlevynsä Home before dark (2008), koska huomasin sen olevan Rick Rubinin tuottama. Kotona levyhyllyä tutkittuani hämmästyin: löysin sieltä neljä Neil Diamondin lp:tä ja Girl, you’ll be a woman soonin lisäksi nipun muita sinkkuja. Näköjään tuo Pulp fictionista Urge Overkillin versiona tutuksi tullut biisi on taannoin aiheuttanut ostoreaktioita 50’s divarissa. Yksi albumeista on Robbie Robertsonin tuottama.

Kovin runsaasti muistijälkiä Neil Diamond ei siis ole jättänyt. Onneksi silti ostin Home before darkin. Kuten arvelinkin, on se paljon Johnny Cashin American recordings -levyjen tapainen albumi. Heti aloitusbiisi If I don’t see you again olisi voinut olla millä tahansa Cashin viimeisimmistä levyistä, ja levyä kuunnellessani piti muutenkin välillä muistuttaa itselleni, että en kuuntele Cashia. Levyllä on mukana Mike Campbell, joka soitti myös Cashin kanssa. Kaikki Home before darkin laulut ovat Cashin levyistä poiketen Neilin itsensä kirjoittamia, mutta idea on sama. Rick Rubin on ottanut kokeneen ja iäkkään artistin huomaansa, valinnut hänen runsaasta biisimateriaalistaan parhaat, hommannut soittajat paikalle, käskenyt pitää homman yksinkertaisena ja painanut rec-nappulaa. Äijää, joka kirjoitti ensimmäiset hittinsä jo 60-luvun alkupuolella ei varmasti ole paljoa tarvinnut paimentaa. Rick Rubin on nero: hänen ei tarvitse hikoilla näiden hienojen tuottamiensa albumien eteen. Tyhmä paljon töitä tekee.

Home before dark on yksinkertainen ja pienimuotoinen. Se on kuin kamarimusiikkia, mukana on viulua, selloa ja puhaltimia. Tunnelma on harras, välillä rokkaava, runsaasti kantrahtava. Kaikesta huokuvasta ammattimaisuudesta huolimatta levylle on saatu mukavan kotikutoiselta kuulostavia yksityiskohtia. Kuten Don’t go theren ja Forgottenin kosketinsoittimet. Soundillisesti Home before dark lähestyy täydellisyyttä, tuntuu kuin olisin studion tai olohuoneen nurkassa seuraamassa bändin levytyssessiota.

Kuuntelin Home before darkin verrokiksi otteita muilta levyhyllystäni löytyviltä Diamondin albumeilta ja väitän tämän olevan niitä parempi. Ei tässä muu auta kuin panna tilaukseen se toinen Rubinin tuottama Neil Diamond -albumi, 12 songs. Ensi vuonna Neil täyttää 80. Kaikki popparit eivät onneksi kuole ennen kuin tulevat vanhoiksi.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Timo Turpeinen & RootFood

turpeinen_rootfoodTimo Turpeinen on pirun kova laulaja, mutta menetin mielenkiintoni häneen vuonna -89, Reissumiehen muisto -lp:n jälkeen. Tuomitsin hänet höttöiskelmä- ja gaalailtalaulajaksi. Silti aina Bluesshakersia tai hänen Sonja Lumpeen kanssa esittämiään duettoja kuunnellessani toivoin, että josko hän joskus vielä levyttäisi bluesia tai soulia. Ehkä on levyttänytkin, en vain ole rekisteröinyt sitä.

Edelleen jatkuvana viime syksynä huomasin, että Turenki Records on 2016 julkaissut Timo Turpeinen & RootFood -nimisen albumin. Turenki on sen verran luotettava firma, että uskaltauduin levyn ostamaan. Olin toiveikas sen suhteen, mutta ensikuuntelun jälkeen hieman pettynyt. Turpeinen pidättelee, ei vieläkään päästä kaikkea potentiaaliaan valloilleen. Miksi hän ei irrottele samalla tavalla kuin Veeti Kallio hurjimmillaan? Ei tämä levy täytä niitä kriteereitä, jotka Maisteri T. on suomenkieliselle bluesille asettanut!

En kuitenkaan jäänyt ennakko-odotuksieni vangiksi, vaan jatkoin kuuntelua avoimin mielin. RootFood ei yritä olla ”autenttista” bluesia. Se ei etsi 50-lukulaista Chicago-soundia, tai kurota vielä kauemmas menneisyyteen. RootFood tietää mitä tekee, se on kokeneiden ammattimiesten bändi: Jarmo Hynninen, Jan Olof Strandberg, Jartsa Karvonen ja Timo Vesajoki eivät välttämättä sano keskiverto radionkuuntelijalle mitään, mutta äijien yhteinen CV on kilometrejä ja vuosikymmeniä pitkä. Turpeinenkin on jo kuusikymppinen, joten taustaa on 70-luvulta asti.

Ensikuuntelulla kategorisoin RootFoodin leppoisaksi blueshenkiseksi musiikiksi, mutta ei tämä hirveän leppoisaa ole. Fiilikset ovat paikoin synkät. Kuten levyn parhaalla biisillä Niin säikky oon. Siinä on yhdistetty onnistuneesti syvä soulblues ja iskelmä. Jos Turpeisen aiemmat levyt ovat yhtään tämäntyylistä kamaa, niin rupean heti metsästämään niitä.

Albumin kaikki biisit ovat Turpeisen ja kitaristi Hynnisen tai yksin Turpeisen käsialaa. Komealla ja kulkevalla aloitusbiisillä Elä ja anna muiden elää Turpeinen ilmaisee olevansa hyvien puolella. Hyvä päivä tänään on nimensä veroinen lievästi kantrahtava leppoistelu, Maailman ikävin mies sitä synkempää osastoa, vaikka vauhdikasta. Jo mainitsemani Niin säikky oon luultavasti Turpeista omimmillaan, hieno hieno biisi.

Hyvään uskon taas on perusränttätänttää, Jokin aina jostain puuttui jatsahtavaa bluesia, albumin kärkimateriaalia. Tanssi tahdissa on aika funk, se ei minulle kotimaisena versiona nappaa. Sama pätee biisiin Itseäs vain muuttaa voit. Syypää on tää blues onnistuu paremmin. Oikukas nainen on jykevä riffiblues, jytää. Kapinoi! rokkaa levyn parhaimmistoon, ja jatsahtava iskelmä Rakkaus ei tuulta alleen saa päättää levyn onnistuneesti.

Mitä levystä jäi käteen? Odotin vähän enemmän, mutta olen tyytyväinen. Turpeinen on soulmies ja viihdyttäjä, albumi on häntä itseään. Tämän levyn ansiosta Turpeinen ei jää mielikuvissani vain Bluesshakersin jälkeen päämääränsä hukanneeksi ikuiseksi toivoksi. Turpeinen ja RootFood operoivat sellaisen musiikin parissa, jossa iällä ei ole merkitystä. Saatamme saada joukkiolta vielä niin kovan bluespläjäyksen, että Teijo Elorantakin säikähtää. Tai lisää Niin säikky oon -biisin kaltaisia helmiä, jotka vanhentavat uuden iskelmämusiikin kelpaamaan meille viidenkympin vätystelyn pauloissa pyöriville rokkidiggareille. Plussan puolella fiilikseni ovat, toivottavasti levy on soinut Radio Suomessa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Kansitaidetta: Street survivors

dav-No niin pojat! Tulkaas tänne nyt kaikki. Älkää yhtään ujostelko. En minä purematta niele, hih hih hih. Tai siis en pure. Niin no… Ymmärrätte kyllä. Nyt tehdään oikein supermakee huippuhieno levynkansi teille, ja ihan missä tahansa rytkyissä ette siihen tule. Tänne nyt vaan, kerkiätte baariin sitten myöhemmin. Ei tässä kauaa mene.

-Allen hei, olet tosi komea poika. Sinut me nyt puetaan kuule tällaiseen ihanaan valkoiseen kaapuun. Olisit vähän semmoinen Jeesuksen näköinen. Se puree täällä päin Amerikkaa. Myy levy hyvin, soi kristillisillä kanavilla. Sinä Gary voit panna kukkapaidan. Tai mitä tässä nyt onkaan, en saa selvää. Vanhat hipit tykkää kuitenkin. Ole sitten arvoituksellisen näköinen, eikö? Laitat kädet syvällisesti siihen vatsan päälle. Ja ihan fantastisen leveälahkeiset housut tietysti molemmille, jooko?

-Voisitko Ronnie ottaa tuon stetsonin pois päästä? Ai et? Ottasit nyt. No ei sitten, ole punaniska, ole ole. Neil Young -paita ainakin pois. Eikö? Etkä mene parturiin? Ovatkohan nuo lahkeet vähän liian pitkät? Et vaihda housuja? Et? Ota sitten semmoinen kapinallinen asento, työnnä vaikka kädet taskuihin. Höpsö.

-Steve, sinä laitat tällaisen seksikkään punaisen kauluspaidan. Ja khakinväriset asialliset housut, jotka korostavat paidan punaisuutta ja jyhkeätä ylävartaloasi. Voisitko ajaa partasi? Höh Olet niin brutaali. Laita edes silmät kiinni ja ota unelmoiva ilme. Et kai sinä ole missään huumeissa, ethän? Yritä nyt pysyä hereillä.

-Leonille tästä hieno hattu ja trendikäs liivi, ok? T-paita pois, jooko? Ota nyt vaan, tyhmä teksti. Pliis? Ja Artimus perkele! Et varmasti tule kuvaan noissa shortseissa! Se ei nyt vaan käy! Ääh, pilaat koko kuvan. Auttakaa nyt vähän, Artimus sotkee kaiken! Billy laittaa tämän tyylikkään pikkutakin, että Artimuksen typerät vaatteet oikein korostuvat, juu-u. Kyllä nauravat lapsenlapsetkin vielä, että Artimus-ukko oli nuorena hölmö. Sinullahan on urheilusukatkin! Saatana! Luulisi kasvissyöjällä vähän tyylitajua olevan.

-Noin, se siitä. Ei tästä kyllä oikein. Vähän enempi yhteistyökykyä olisi saanut teillä olla. Jos levy ei myy, niin se ei ole minun vikani, vaan Artimuksen.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Lynyrd Skynyrd – Second helping

davAina kun mainitsen Second helpingin, nousee maasta leegio popsnobeja kertomaan kuinka ”Sweet home Alabamaa ei jaksa, kitararock on niiin yesterday, iänikuista junttirokkia, punaniskojen tavaraa, yltiöisänmaallista uhoa, rasistejakin ovat”.

Kyllä maailma ääntä vetää, ja viita paskaa. Minulle Second helping on maailman neljänneksi paras albumi. Tutustuin siihen peruskoulun kahdeksannella luokalla, kun luokkatoverini äänitti sen c-kasetille. Se kasetti laajensi maailmankuvaa ja musiikkimakua paitsi minulla, niin myös kavereillani: pitkät tukat, viikset ja leveät lahkeet ovat hyvän musan merkki. Muutamaa vuotta myöhemmin, ajokorttien tullessa mukaan kuvioon, Lynyrd Skynyrd oli pillurallien ja ryyppyreissujen perusmusaa. Kaikki muu kiinnosti paitsi koulunkäynti ja aikuistuminen. Varmaan joku silti sai joskus pilluakin, ylioppilaiksikin monet meistä pääsivät.

Sweet home Alabama on se suurin synti, jonka takia Lynyrd Skynyrdiä monet halveeraavat. Biisiä kuulee milloin missäkin milloin kenenkin esittämänä, mutta missään se ei kuulosta niin hyvältä kuin Second helpingin avausbiisinä. Kun Ed King laskee tahdin, aloittaa riffin ja Ronnie Van Zant käskee äänittäjää nostamaan volyymiä, on homma selvä: ”I’m coming home to your love, mama.” Second helpingin kuuntelu on aina kotiinpaluu. Ei ole Lynyrd Skynyrdin vika, jos Sweet home Alabamaa soitetaan kaikkialla, ja jos sitä soittavat kaikki. Alkuperäiseen en kyllästy koskaan.

Eikä laulu kritiikitöntä Alabaman ja etelävaltioiden ylistystä ole, eivät sen tehneet hipit idiootteja olleet. Siinä lähinnä pyydetään Southern manin tehnyttä Neil Youngia ja muita arvostelijoita pitämään huolta omista asioistaan. Taustakuoro jopa buuaa osavaltion tuolloiselle kuvernöörille George Wallacelle, se on selkeä rasisminvastainen kannanotto. Omia juuriaan ja kotiseutuaan täytyy puolustaa, jos ulkopuoliset pilkkaavat. ”Kyllä me tiedämme mikä täällä mättää, mutta mikä sinä kanadalainen olet siitä meille selittämään.”

Sweet home Alabaman lisäksi Second helpingillä on seitsemän muuta hienoa biisiä. Riipaiseva blues I need you, kiertue-elämän rasituksista kertova tuhtiriffinen Don’t ask me no questions, bändin historiaa kertaava jyräävä Workin’ for MCA, monikulttuurisuutta ja vanhoja bluesäijiä kumartava The ballad of Curtis Loew, taas kotiseutua ylistävä renkutus Swamp music, huumehelvetistä kertova tiukka The needle and the spoon ja JJ Cale -laina Call me the breeze.

Kun Al Kooper ja kumppanit vielä takoivat Muscle Shoals -studiolla Second helpingille täydelliset, alkuvoimaa ja päällekäyvyyttä uhkuvat raa’an selkeät soundit, niin mitään valittamista en levystä löydä. Hurjinta tässä on se, että Second helping ei välttämättä edes ole alkuperäisen Lynyrd Skynyrdin paras studioalbumi. Joku muu niistä neljästä voi olla. Minulle Second helping on kuitenkin ykkönen.

Lynyrd Skynyrd on omassa musiikillisessa historiassani samalla viivalla Elvis Presleyn, The Beatlesin, The Rolling Stonesin, Jimi Hendrixin, Deep Purplen ja Led Zeppelinin kanssa. Ilman niitä ei olisi mitään. Ne ovat A ja O, niiden antamalle pohjalle minulla kaikki perustuu.

Ja ettei totuus unohtuisi: Street survivorsin kansikuvassa muutamaa vuotta myöhemmin Ronniella on Neil Young -paita päällään. Young esitti Sweet home Alabaman kerran, lento-onnettomuudessa kuolleiden Ronnien ja Steve ja Cassie Gainesin muistotilaisuudessa. Meidän tolkun ihmisten pitäisi varastaa termit isänmaallisuus ja kotiseutuylpeys takaisin järkevään ja kunnioittavaan käyttöön haittaisänmaallisilta, rasisteilta ja muilta urpoilta, ehkä sen jälkeen ei Sweet home Alabaman diggailuakaan tarvitsisi selitellä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 89. istunto

dav-Hei Mika.

-Hei.

-Ostit sitten Carita Holmströmin Toisen levyn.

-Niin tein.

-Miksi?

-Miksi en? Hänet valittiin vuoden kotimaiseksi naislaulajaksi Musan vuosiäänestyksessä. Taakse jäivät Maarit, Muska ja Anki.

-Minkä vuoden äänestyksessä?

-Mitä välii? 1974.

-Niin, tuo kuuma rokkivuosi -74, jolloin Kekkonen valittiin poikkeuslailla presidentiksi, ja sinä ajelit kolmipyöräisellä.

-Apupyörät oli jo.

-Ostit Caritan levyn, koska hän voitti Musan vuosiäänestyksen 45 vuotta sitten?

-En vain siksi. W. Wallenius myös kehui levyä arvostelussaan. Ja koska löysin syksyllä levymessuilta Caritan debyyttialbumin, oli sen rinnalle saatava myös hänen toinen pitkäsoittonsa.

-Miksi?

-Ei voi olla niin, että levyhyllyssäni olisi vain artistin ensimmäinen albumi.

-Miksi ei? Ovatko ensimmäiset albumit huonoja?

-Ei ei ei. Nehän ovat monesti parhaita. Tai ainakin energisiä ja tuoreita. Mutta levyhyllyssä pitää olla perspektiiviä. Pitää tietää mitä artisti teki myöhemmin. Kehittyikö, taantuiko, katosiko.

-Ei ollut ilmainen tämä Caritan Toinen levy.

-Ei ollut.

-Olet aina sanonut, että et osta yli kolmenkympin hintaisia äänilevyjä.

-En ole sanonut. Olen sanonut, että ostan yli kolmenkympin hintaisia äänilevyjä vain poikkeustapauksissa.

-Näitä poikkeustapauksia riittää.

-Levy-yhtiöiden markkinapukupellet ovat niin ahneita. Melkein mikä tahansa ulkomaalainen lp menee nykyisin yli kolmenkympin kipurajan. Onneksi kotimaiset indieyhtiöt pitävät hinnat maltillisina. Niiltä se mielenkiintoisin musiikki tuleekin.

-Carita on kotimainen artisti.

-Joo, mutta tämä levy on hinnoissaan. Se on terveellä tavalla keräilylevy, sitä eivät trokarit ole sellaiseksi hamstranneet. En ole aiemmin edes nähnyt näitä hänen kahta ensimmäistä albumiaan.

-Katsoin netistä mitä levystä pyydetään. Pahimmillaan yhdeksänkymppiä. Senkö sinä siitä maksoit?

-En! Discogs on pilannut maailman. Ihan asialliseen hintaan sain levyn.

-Miten asialliseen?

-Alle yhdeksäänkymppiin.

-Enemmän maksoit kuitenkin kuin kipurajan?

-Vähän, joo.

-Ja nyt on taas rahapula?

-Aina on.

-Uutenvuotena ajelit taksilla ympäri maakuntaa, et ollut köyhä etkä kipeä.

-Jos on lähin baari 20 kilometrin päässä, niin paha sinne on pakkasessa pikkutakissa kävelläkään.

-Olisit saanut monta äänilevyä taksirahoilla.

-Ole saarnaamatta, pakko minunkin on joskus kotoani poistua.

-Nyt olet taas päättänyt, että levyjen osto ainakin vähenee, jos ei kokonaan lopu?

-Joo, aika hyvin menee sen suhteen. Vasta viisi semmoista tammi-helmikuun julkaisua on tiedossa, jotka on pakko hankkia. Ja Raumalta on tulossa nippu sinkkuja, mutta niitä ei lasketa. Ovat viime vuoden tilauksia.

-Hyvältä kuulostaa.

-Ja luultavasti Svart tekee viimeistään syksyllä uusintapainokset näistä Caritan albumeista.

-Vaan niitä sinä et tarvitse, koska sinulla on originaalit.

-Niin joo, tosiaan. En tie-ten-kään tarvitse. En.

-Oikeasti et.

-Pikkuisen tietysti hirvittää 50-vuotis juhlaboksit. 1970 ilmestyi aika monta hienoa äänilevyä.

-Ja syntyi hienoja ihmisiä?

-Niitäkin, juu.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 27

noutoOlen viettänyt joululomani samoin kuin muutkin lomani ja vapaapäiväni: kahden teinin ja kahden vanhuksen kanssa. Lapseni itsenäistyvät vauhdilla, nytkin tytär lähti kavereidensa kanssa jollekin mökille. ”Älkää hölmöilkö”, evästin. Itse hänen ikäisenään hölmöilin. Hölmöilen edelleen. Vanhusten kanssa jo lähes omaishoitajan roolissa seuraan miten heidän elämänsä muuttuu päivä päivältä huonommaksi. Muisti häviää, kuulo häviää, liikuntakyky häviää. Entiset päivän työt ovat ylivoimaisia, pienikin muutos päivärutiineissa eskaloituu katastrofiksi.

Olen iloinen lapsieni kasvamisesta, ja ymmärrän vanhenemisen väistämättömyyden. Silti oloni on melankolinen ja yksinäinen. Olen elämänohjeet lapsilleni jo antanut (ei saa tappaa ketään, ei saa varastaa, ei saa käyttää huumeita, ei mielellään tatuointeja päähän, seksi ei ole sellaista kuin Internetissä), enempää en heitä neuvoa osaa. Kannustan koulunkäyntiin ja edesautan mahdollisissa harrastustoiminnoissa, mutta siihen se sitten jää. Ehkä he joskus aikuisena muistavat nuo ohjeet, sen ketkä soittivat The Beatlesissa ja sen kuinka äänilevyjä käsitellään. On siinä jo aika paljon.

Tänä vuonna lopetin äänilevyjen ostamisen 17.12. Että se oli nyt tässä, nyt riittää tältä vuodelta. Olen sen jälkeen tilannut tai muuten ostanut niitä vielä viisitoista. Yksi niistä on tosin tyttärelleni. Ja mukana on muutama puoli-ilmainen single. Eli on minulla sinänsä melkein selkärankaa, mutta äänilevyriippuvuus voittaa kiimankin: naisia tulee ja naisia menee, mutta rock’n’roll forever, man. Ja viisitoista on aika vähän. Onneksi kohta vuosi vaihtuu ja kaikki synnit kuittautuvat, kun tammikuussa vähän skarppaa. Tai edes yrittää skarpata.

Täytän ensi vuonna viisikymmentä. Koti- ja työasiat painavat mieltä, vapaa-aikaa joko ei ole, tai en osaa sitä käyttää. Alkaa olla kiire, että ehdin ostaa kaikki haluamani äänilevyt ennen väistämätöntä. Olen selvästi eksistentiaalisessa kriisissä. Se varmasti helpottaa, jos ennakkotilaan PK Keräsen soolo-lp:n, Marjo Leinonen & Viranomaisten uusimman ja Tommi Liimatan Liimatan Pan Alley -uusintajulkaisun. Ja jo huomenna sekä ylihuomenna pitäisi tulla levypaketit.

Kategoria(t): Huuhaa | 2 kommenttia

Pate Mustajärvi – Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä

mdeKun levy alkaa Pate Mustajärven ärähdyksellä ”Aja!”, se ei voi olla huono. Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä tupla-lp alkaa.

Kirjoitin vuonna 2015 ilmestyneestä Taivas on täynnä -albumista, että ”Pate tekee samaa kuin ne ulkomaan vanhenevat popparit, jotka siirtyvät uran ja iän edetessä lähemmäs nuoruutensa musiikin juuria. Bluesiin, kantriin. Pate on suomalainen, hänen juurensa ovat iskelmässä.” Analyysi pätee myös tähän Mustajärven kahdenteentoista sooloalbumiin.

Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä ei ole kolmen markan tusinaiskelmää. Se on laadukasta, taatusti Pate Mustajärveksi tunnistettavaa ja hänen rock’n’roll-olemuksestaan voimansa saavaa häpeämättömän nostalgista laulelmaa. Se on Popeda-ränttätänttää (Esko), silkkaa komeasti kulkevaa rollingstonesia (Svante), hämmentävän funkia (Risto) sekä lievää jytää (Tamminen ja Urpo).

Mustajärven iskelmä on vanhanaikaista. Se on lapsuusnostalgiaa (Petteri, isä ja minä), urkuvetoista tangoa (levyn parhaimpiin kuuluva Vladimir ja Aleksander), reipasta soittolistakamaa ja perus-Mustajärveä (Veikko sekä Maarit ja Antero), pateettista paisuttelua (Hermanni) ja modernia kuplettia (Käärmeensyöjä Koivunen sekä Simo ja Antti). Herkkyyttä ja hellyyttä löytyy (Kalle ja Tiara), ja upeimmillaan Mustajärvi on Ollaan ihmisiksi -albumin huippukohtia muistuttavalla päätösbiisillä Veljeni Anton.

Teillä oli nimet, ja kerran te kuljitte täällä on häpeämättömän nostalginen albumi, Mustajärvi kertoo lapsuudessaan kuulemiaan tarinoita. Varmasti ankarasti liioitellen ja sujuvasti valehdellen, mutta uskottavasti. Laulumelodiat tuntuvat ennestään tutuilta, jopa itseään toistavilta, mutta ehkä osittain siksi tämän levyn kuuntelu on kuin palaisi kotiin. Kotiin, jonnekin ikurilaiseen autotalliin, jossa en ole ikinä käynyt, mutta jonka tunnen. Sinne, missä on väännetty Raswaa koneeseen ja Rock’n’roll.

Kaikki biisit ovat kitaristi Ari Kankaanpään sävellyksiä. Erityisen hienoa on, että Mustajärvi on tehnyt levylle sanat. Yhdet on tosin tehnyt hänen tyttärensä, Mustajärvi kuitenkin. Tupla-lp:n bonusbiisinä on japaninkielinen versio Veljeni Antonista. Sillä ei ole albumin kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä, mutta Japanissa on laajat markkinat…

Mustajärven edellinen sooloalbumi 2018 jäi kertakuuntelun jälkeen hyllyyn pölyyntymään, samoin Popedan viimeisin. Aina ei tarvitse onnistua, mutta Mustajärven soolotuotanto on lähes kautta uran ollut laadukasta. Onnistumisprosentti on kova. Tämä levy kuuluu sarjan parhaimmistoon. Olen iloinen ja liikuttunut saatuani Mustajärveltä näin upeaa musiikkia kuunneltavaksi.

Pate Mustajärvi on suomalainen mies, hyvine ja huonoine puolineen. Hän on perusjätkä ja duunari, mutta myös kirjanörtti ja taiteellinen haihattelija. Juuri sitä arvostan. Hän ei ole lähtökohtiensa vanki. Hän on suvaitsevainen humanisti, joka tekee terveellä tavalla isänmaallista musiikkia. Pate Mustajärvi on ollut sankarini liki 40 vuotta, ja sankarina hän pysyy.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi