Avaruusasema – Ensimmäinen

”Sekakaloja, ahvenia ja teeriä.” Tämä kenraali Airon lause pyöri päässäni Avaruusasema-nimisen orkesterin levyä Ensimmäinen ensimmäistä kertaa kuunnellessani.

Avaruusaseman Ensimmäinen on imatralaislähtöisten ykkösketjun muusikoiden tekemä projekti, jossa he terapiamielessä vaihtavat vapaalle ja oikeiden bändiensä rinnalla meditoivat ja leikkivät sgt. peppermäisesti ja kingstonwallisti Radioheadia ja Meddlen aikaista Pink Floydia. Tämän he tekevät kuitenkin millään tavalla retroilematta tai menneisyyttä tributoimatta. Avaruusasema onnistuu kuulostamaan uudelta ja silti tutulta, helposti päähän tarttuvalta musiikilta.

Ensivaikutelmani Avaruusaseman levystä oli, että liian pitkällä cd:llä oli liian monta liian pitkää toisiinsa sopimatonta kappaletta. Liikaa tavaraa, liikaa genrejen sekamelskaa. Kuuntelukertojen myötä palaset alkoivat kuitenkin loksahdella kohdalleen. Linjattomuus muuttui jatkumoksi ja yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Pitkien biisien meditatiivinen ja mantramainen ote vei mennessään.

Avaruusaseman debyyttilevyn tunnelmat vaihtelevat kitaravetoisesta pop-ambientista punk-henkisen suomirokin kautta laiskankeinuvaan hiphop-grooveen ja syntikkasuhinoista bluesin kautta laulelmaan. Vaikka muutamat kappaleet alkavat täysin levyn tunnelmaan sopimattomasti, ne loppujen lopuksi muotoutuvat sellaiseksi avaruusmusiikiksi, jota bändi tekemisellään hakee. Paras esimerkki tästä on hiphoppina alkava Pinnan alla, joka muuttuu hiljalleen upeaksi groovejamitteluksi. Avaruusaseman meditatiivinen ote on niin hypnoottinen, että jopa pelkkä minuuttitolkulla jatkuva rumpukomppi pitää kiinnostuksen yllä.

Ensimmäinen olisi ehkä ollut parempi pelkkänä instrumentaalilevynä. Heikki Pöyhiä on yksi tämän valtakunnan komeaäänisimmistä laulajista enkä ymmärrä miksi hän ei laula levyllä enempää. Tai ainakaan en tunnista hänen ääntään kuin yhdellä biisillä. Ei Pöyhiän kaltaista lahjakkuutta kannata pitää bändissä rivimiehenä. Levyllä vierailee laulamassa Walleniuksen siskokset Meri ja Tuuli, mutta heidän osuutensa jää hieman vieraaksi. Biisit olisivat sopineet paremmin heidän omalle levylleen. On älytöntä jättää Pöyhiän potentiaali käyttämättä, joten olisi ollut parempi jos levyllä ei olisi laulettu ollenkaan.

Avaruusasemassa soittaa koko Riverdog Samson: Pöyhiä, Ville Wallenius ja Pekka Ranta. Avaruusasema ei kuitenkaan ole Riverdog Samson, vaan Walleniuksen ja minulle enestään tuntemattoman Roy Heinon projektibändi. Vaikka Ensimmäinen on kaikessa sekavuudessa onnistuttu pitämään yhtenäisenä kokonaisuutena, voisi ajatusleikkinä tuumia olisiko biisien Vapaamatkustaja, Musta kissa, Vieras saapuu asemalle ja Pari setelii ympärille voinut rakentaa toisen albumin ja pitää Ensimmäisen ambienthenkisenä instrumentaalifiilistelynä.

Ensimmäinen on on hemmetin hyvä levy, mutta minä haluan Riverdog Samsonia! Se, että Avaruusasema on hyvä ja että siinä soittaa koko Riverdog Samson ei riitä. Avaruusasema on kaikessa komeudessaan vain välipala ennen seuraavaa Riverdog Samsonin albumia.

Mainokset

Maaginen Teatteri – Välkkyvät elokuiset ruohonpinnat

Maaginen Teatteri soitti rokkia jo edellisellä Kun minua ei enää ole -levyllään, mutta silti uuden albumin rajuus yllätti. Kitarat murisevat ja rämisevät äkkivääriä riffejä, basso möyrii kunnolla, rumpalilla on svengi ja hiki. Bändin hieman turhan taiteellisesti nimetty Välkkyvät elokuiset ruohonpinnat on päällekäyvä räyhärocklevy. Maagisessa Teatterissa on voimaa. Välillä se näytetään suoraan, välillä se väijyy uhkaavasti taustalla. Puolet levyn biiseistä on vauhdikkaita ja rankkoja runttauksia, puolet hitaampia, mutta yhtä rankkoja.

Aloitusbiisi Levottomuus ja minä on ihastuttavan riipivää ja rajua, tutunkuuloista suomirokkia Kauko Röyhkän malliin. Röyhkästä muistuttaa myös toinen ankara biisi, Tiikeri ja sika. Siinä on Röyhkän lisäksi Radiopuhelimien funkia. Huono häviäjä menee samaan rankkuuden kategoriaan, kuten myös Kiireinen mies, vaikka se on melkein slovari. Kappale on suoraan nykymaailmasta: on hirmuinen kiire päästä tekemään ei mitään hyödyllistä. Biisi päättyy ovelasti linnunlauluun. ”Minä olen tämä kiireinen mies eikä mulla ole kiire.”

Levyltä löytyy myös Pelle Miljoonasta muistuttavaa reggaeta Armokuolemassa ja Läpinäkyvää sisältää modernia räppitatsia ja hiphop-elementtejä. Slovareissakin Maaginen Teatteri onnistuu pitämään vahvan rock-otteen. Levyn nimibiisissä laulaja Simo Hyvönen kuulostaa hieman Esa Elorannalta ja kappale on muutenkin garbomainen. Levyn päättää huikaisevan komea Neilikkakuun taika, joka pidätellyssä voimassaan on melkein pelottava.

Levyn kaikki kappaleet ovat Anssi Peuhkurisen käsialaa ja Simo Hyvönen on selkästi orkesterin keulahahmo. Hyvösen 80-lukulainen punk-ääni on oleellinen osa orkesterin olemusta. Bändilevy tämä silti on, sen kuulee. Maaginen Teatteri on yhteisellä asialla. Usealla biisillä mukana oleva trumpetti tuo musiikkiin jännittävää kohtalonomaisuutta, hienoiten levyn lopussa.

Vaikuttava levy, vakuuttava. Kuuntelin sen viikon aikana useaan kertaan työmatkallani, se vaati monta kuuntelua kolahtaakseen. Viimeisimmällä kuuntelukerralla pää heilui ja melkein koko auto heilui, kun käsi hakkasi rattia. Niin hyvältä Maagisen Teatterin rock tuntui.

Mantelikala – Karpolla oli asiaa

Suomi tarvitsee Hannu Karpoa. Hannu Karpoa ja Tuomaria. Karpoa paljastamaan epäkohdat, Tuomaria tuomitsemaan. Mantelikala-orkesteri tiedosti tarpeen ja julkaisi Karpolla oli asiaa -nimisen cd:n.

Mantelikala on Michka Hoffrénin, Sami Niemisen, Niko Salmisen, Make Rantalan ja Krisse Ahlforsin muodostama rokkibändi, jolta on aiemmin julkaistu Oo-ee-oo! -niminen kasettisingle. Kyllä, luitte oikein. Kasettisingle. Laajasti ottaen Mantelikala kuuluu kotimaiseen ramopop-skeneen. En meinannut mainita ramopoppia Mantelikalan yhdeydessä ollenkaan, koska se on terminä jo vähän väsynyt. Teen sen kuitenkin, sillä levyltä löytyy biisi nimeltään R.A.M.O. Termi on väsynyt, musa ei.

Mantelikala ei ole genrensä vanki, jos se genreään edes edustaa. Mantelikala on suomirokkia. Nimenomaan rokkia, ei suomirokiksi naamioitua iskelmää. Mantelikala ei arastele käyttää ironmaidenmaisia kitaraharmonioita tai usean kitaran loppurevittelyä. Se ei pelkää kitarasooloja, Tarkastajassa on jopa bassosoolo. Pekkaruuskamaisen laulumelodian kierrättäminen on yhtä luontevaa kuin Juice Leskisen versiointi. Mantelikala on uutta musiikkia, joka tuntuu hyvällä tavalla tutulta, sortumatta olemaan liian nostalginen.

Karpolla oli asiaa -levyllä on kaikki kohdillaan. Hyvät biisit, hyvät sanat, hyvät soundit, hyvä bändi. Soitto on tiukkaa ja tymäkkää, riffit iskeviä. Jostain syystä olen pitänyt Mantelikalaa lähinnä aikamiesten terapiaprojektina. Siis että soittaminen on hieno harrastus ja silleen. Karpolla oli asiaa kuitenkin todistaa, että Mantelikala on pirun kova ja ammattitaitoinen rokkibändi ilman minkäänlaista amatöörihyvitystä.

Albumin ilmeisimmät hittibiisit ovat Tarkastaja, Lonkeron värinen päivä ja Rakkauslaulu. Ja tietysti nimibiisi. Juice-cover Jos sinulle sopii on onnistuttu mantelikaloittamaan oivasti. Voi ei! ja Hei me skulataan! laajentavat bändin repertuaaria lähes 70-lukulaiseen pitkätukkahämyilyyn. Jotain Mantelikalan omaleimaisuudesta kertoo se, että R.A.M.O. on levyn vähiten mielenkiintoinen kappale. Hyvä se on, mutta muut biisit ovat parempia.

Karpolla oli asiaa on lähes yhtä hyvä kuin genrensä kovin edustaja tällä vuosituhannella, eli 70-luvun Vihannesten debyyttialbumi. Michka Hoffrénista on kuoriutunut liki Pete Pajusen veroinen rocklaulaja. Hän saa virastomaisenkin tekstin soljumaan rokkenrollisti: ”En pysty avautumaan tunteistani kuin hyvin yleisellä tasolla, ja silloinkin mieluummin kurjuudesta ja epäkohdista. Mutta sekin mistä mä vaikenen voi olla tärkeetä ja todellista.” Loistavaa! Sanoitukset ovat onnistuneita kautta levyn.

Karpolla oli asiaa on siis erinomainen rokkilevy. Pituutta olisi saanut olla enemmän, edes parin biisin verran. Mitään muuta valittamisen aihetta en siitä keksi. Kansiinkin on panostettu. No, bändin nimi on omituinen, mutta omituisilla nimillä on pitkä perinne rock’n’rollin historiassa. Mantelikala ei ole edes tyhmimmästä päästä. Kysykää vaikka Apulannalta.

Jos sinulla on asiat huonosti ja jos sinua on kohdeltu epäoikeudenmukaisesti, niin hommaa Karpolla oli asiaa. Juhannuksena on hyvä kuunnella levyä, jonka kannessa on karvahattu. ”Kuka pientä ihmistä puolustaa, kuka epäkohdat paljastaa? Kuka päättäjät vetää vastuuseen, kun ne kansan vetää polvilleen?” Hannu Karpon ja Tuomarin päivystyspaikka voisi olla eduskuntatalon portailla. Tuomitsemista riittäisi.

Anonyymit addiktit, 65. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Veit taas levyjä kiertoon.

-Juu, näin tein.

-Siivoat edelleen tarpeettomia levyjäsi pois. Vai meinaatko jo luopua niistä kokonaan?

-Ei sitä koskaan tiedä.

-Olet poistanut satoja levyjä kokoelmastasi tänä vuonna.

-Aikansa kutakin. Tää on niin nähty. Ei äänilevyjen kanssa vehtaaminen aikuisen miehen hommaa ole.

-Ei ole, ei. Yhtä asiaa tosin ihmettelen.

-Niin?

-Et vaihtanut levyjäsi toisiin levyihin, vaan kahteen Lundia-hyllyn tikkaaseen.

-Niin?

-Mihin tarvitset lisää Lundiaa, jos olet luopumassa levyistäsi?

-Niin no. Joo.

-Varudut siihen, että ostat poistamiesi levyjen tilalle niin paljon uusia, että tarvitset lisää hyllytilaa?

-Eiku minä vaan…

-Eli tuo on ihan yhtä tyhjän kanssa tuo sauhuamisesi, että olet viime aikoina poistanut paljon levyjäsi.

-Ei se nyt ihan niinkään ole.

-Samalla kun sait vaihdossa Lundiaa, ostit monella kympillä lisää levyjä?

-Silloin veisataan, kun virsikirjan kannet ovat levällään.

-Aina näyttää veisattavaa riittävän.

-Ei aina. Tässä on näitä kesähommia. Ruohonleikkuuta ja semmoista. Kesäretkiä lasten kanssa.

-Kesäretkiä lasten kanssa. Kuten tuo puheena ollut Lundia-sekoilu. Muka lasten kanssa elokuviin, mutta kuitenkin ensimmäiseksi menitte hakemaan Phil Collinsia ja Lundiaa toiselta samanlaiselta äänilevykahjolta.

-Kyllä se elokuva oli reissun päätarkoitus.

-Entäs tämä toinen kesäreissu? Joensuuhun.

-Lapset halusivat sinne. Tavallaan.

-Lapset tavallaan halusivat Levy-Eskoille ja kirpputorille?

-Ne nyt vaan sattuivat matkan varrelle.

-Tietenkin. Miten sait suostuteltua lapset mukaasi?

-Kiristys, lahjonta, uhkailu ja katteettomat lupaukset ovat toimiva metodi edelleen.

-Puuhamaahan lapset pitää viedä. Puuhamaahan, Särkänniemeen, Linnanmäelle. Ei levykauppaan.

-Elämä ei aina ole pelkkää huvipuistoa ja hattaraa. Realiteetit on hyvä oppia jo varhaisessa vaiheessa.

-Tässä alkaa olla lastensuojeluilmoituksen paikka.

-Höpsis. Tytär ostatti kolme cd:tä itselleen. Oli taas sillä hilkulla etten ruvennut narisemaan levyjen oston olevan täysin järjetöntä hommaa nykyaikana. Onnistuin kuitenkin hillitsemään itseni.

-Missä muualla kävitte levykaupan ja kirpputorin lisäksi?

-Syömässä.

-Syömässä? Ajoitte 150 km suuntaansa ja ainoa mitä levyjenoston lisäksi teitte oli syöminen?

-Tulee siinä nälkä, pitkä matka kuitenkin.

-Ruokaa saa kotonakin.

-Levyjä ei.

-Paitsi netistä tilaamalla.

-Niin no, joo. Kävimme me museossakin. Sen jälkeen menimme sitten uudestaan Levy-Eskoille.

Phil Collins – Omaelämäkerta

Pari kuukautta sitten minulla ei ollut yhtään Phil Collinsin soololevyä. Olin yrittänyt kytätä Face valueta kirppiksiltä, mutta täältä provinssista Collinsin soolot sekä Genesiksen kasarilevyt ovat kadonneet. Kaiken järjen mukaan tämän miljoonia myyneen miehen äänilevyjä pitäisi olla alelaarit pullollaan, mutta ei. Joko Suomessa on enemmän Collins-faneja kuin kuvittelinkaan, tai sitten trokarit valmistautuvat kohta väistämättä tapahtuvaan Phil Collinsin rehabilitointiin ja hänen levyjensä rahallisen arvon nousuun.

Lehtisen Markun levystöstä Savonlinnasta Face valuen sitten löysin. Pääsin fiilistelemään In the air tonightin kummittelevia rumpuja ja komeita kasarisoundeja. Ajattelin Face valuen jäävän ainoaksi Collinsin soololevyksi hyllyssäni, mutta sitten kävin lukemaan hänen omaelämäkertaansa. Jo muutaman kymmenen sivun jälkeen iski pakonomainen tarve hankkia lisää Collinsin levyjä. Huijasin perilliseni Savonlinnaan muka Jurassic worldia katsomaan, perimmäisenä tavoitteenani hakea samalla Markulta Hello, I must be going, No jacket required, …but seriously ja ja Serious hits live. Onnistuin. Elokuvakin oli hyvä.

Collins on yksi vihatuimpia artisteja viiksihipstereiden keskuudessa. Itsekään en täysin syytön hänen inhoamiseensa ole, sen verran paljon Another day in paradisen pakkosyöttö aikanaan inhotti. Vaikka Collins tuntui 80-luvulla olevan koko ajan joka paikassa, ei hän sen vuosikymmenen jälkeen järin mediaseksikäs julkkis ole ollut. Mukavat ihmiset eivät nykymaailmassa pärjää, menestyäkseen pitää olla narsistinen mulkku. Collins on aina ollut kaikkien kaveri. Mukava tyyppi, joka tulee pyydettäessä paikalle ja hoitaa homman. Sellainen ei enää ole muotia.

In the air tonightin jälkeen Collinsin musa ei ole ollut millään tavalla vallankumouksellista. Vain hyvin tehtyä, ajanmukaista ja avoimen kaupallista. Ei yhtään vaarallista. Face valuella ja Hello, I must be goingilla on vielä progressiivista otetta, myöhemmät levyt ovat vähemmän innovatiivisia. Kaikkein kevyimpien biisien kestäminen vaatii kuulijalta hiukan skarppaamista. Pääsääntöisesti Collinsilla on taiteellisuus ja kaupallisuus aika onnistuneessa balanssissa. Tällaisen hyväsoundisen ja laadukkaan hittimusiikin kuuntelu on helppoa ja mukavaa. Ymmärrän silti myös niitä, jotka pelkästään musiikillisin perustein jättävät nämä levyt kuuntelematta. Ei näissä rock’n’rollin tiukimpaan ytimeen porauduta.

Ilman typeriä ennakkoluulojani olisin voinut ostaa nämä levyt jo paljon aiemmin. Joudun jälleen muistuttamaan itseäni, että en antaisi artistin suosion, julkisuuskuvan tai minkään ulkomusiikillisen asian vaikuttaa kuuntelutottumuksiini. Musa musana, muulla ei ole väliä.

Collinsin omaelämäkerta on kerännyt kehuja. Eikä syyttä. Kirjassaan Collins käy elämäänsä ja uraansa läpi surumielisen humoristisesti. Hän ei vähättele arvoaan ja tekemisiään, mutta paikoin raa’an rehellisyyden ja itseironian takana hänellä on ilmeisesti vääristynyt käsitys omasta merkityksestään. Collinsilla olisi täysi oikeus kulkea takki auki pitkin katuja omaa erinomaisuuttaan kuuluttamassa ja kyllä hän on ylpeä aikaansaannoksistaan. Silti hän vatvoo epäonnistumisiaan urallaan ja elämässään, jopa keikoilla tekemiään virheitä. Sanomisiaan ja sanomatta jättämisiään. Humoristisuus ei kokonaan onnistu peittämään sitä, että nuo asiat oikeasti vaivaavat häntä. Koomikon kyyneleet ovat totta Collinsinkin kohdalla.

Ehkä Collins kärsii alkoholismin lisäksi jonkinasteisesta huijarisyndroomasta. Ei täysin ymmärrä osaamistaan. Masentunut hän on ainakin. Silti kirja on hauska. Yksi sen hauskimpia tarinoita on muistelus All things must pass -studiosessiosta ja sen jälkipyykistä. George Harrison onnistui tekemään Collinsille komean aiheeseen liittyvän jäynän kolmekymmentä vuotta sessioiden jälkeen.

Olen kyllästynyt musiikkikirjohin, mutta Collinsin omaelämäkerran luin mielelläni. Collins on niin rehellinen kuin voi. Hän myöntää monesti, että tämä on hänen versionsa tapahtuneista, muut muistavat ehkä toisella tavalla. Noin se menee meillä tavallisillakin ihmisillä. Pidän Collinsin kirjasta, pidän hänen musiikistaan. En tiedä pitäisikö olla huolissani itsestäni, kuulostan melkein Amerikan psykon Patrick Batemanilta. Hänetkin Collins kirjassaan mainitsee.

Don Airey – One of a kind

Tänä vuonna kesä oli pitkä. Kesti kuukauden. Nyt se on ohi, kesäkuun alussa tuli syksy. Ei haittaa. Kylmällä ilmalla on helppo maata sohvalla kuuntelemassa äänilevyjä. Ei tule hiki.

Luin netistä arvostelun ja iski pakottava tarve ostaa Don Aireyn uusi sooloalbumi One of a kind. Arvostelussa vihjailtiin sen olevan parempi kuin Deep Purplen viimeisimmät tuotokset. Now what?! ja Infinite ovat loistavia albumeja, jopa bändiin itseensä verrattuna, joten odotukseni One of a kindia kohtaan olivat kovat.

Kun Don Airey yli 15 vuotta sitten korvasi eläköityneen Jon Lordin Purplessa, ei Lordin lähtöä tajunnut edes harmitella. Niin luonnollinen oli siirtymä. Airey on aina kuulunut Purple-johdannaisten lähipiiriin, valinta oli ilmiselvä. Ihmettelin vain Bananasia kuunnellessani, että mistään ei huomaa Lordin poissaoloa.

One of a kind alkaa rajulla heavybiisillä Respect. Laulaja Carl Sentance on yhdistelmä Gillania, Osbournea ja Bonnetia. Hughesiakin. Vaikka Sentancen äänessä on raspia, on häntä vaikea uskoa Dan McCaffertyn korvaajaksi. Ketä tahansa olisi. Nazarethin nykyinen laulaja hän kuitenkin on. Sentancen äänessä on jotain 80-luvun heavylle ominaista. Hän on niin onnistunut yhdistelmä jytäkarjujia, että on jäädä hivenen persoonattomaksi. Aluksi kaipasin äänen Paul Rodgersin kaltaista bluesia, mutta kuuntelukertojen myötä tykästyin Sentancen tyyliin ja muutin mielipidettäni. Kovaa ja korkealta tässä pitää huutaa.

Alusta asti on selvää, että One of a kindilla on Purple-vaikutteita. Hullua olisi, jos ei olisi. Välillä mennään Rapture of the deepin malliin, välillä Machine headin ja Fireballin välimaastossa. One of a kind on popilla paikoin kaunisteltua progressiivista Purple-jytää Sabbath-mausteilla. Esimerkiksi nimibiisi yhdistää progeilun ja melodisen pop-kertosäkeen onnistuneesti. Funk-elementtejäkin on mukana. Onneksi pääpaino on jytämusiikissa. On vauhdikasta jytää, on paisuttelevaa slovarijytää, on sopivasti kevyen progressiivista ilmettä.

One of of kind on vanhakantaista musiikkia, jossa kuuluu historia. Se ei silti ole menneisyyden musiikkia. Tällainen kama vaan lähtee luonnollisimmin niiltä, jotka ovat sitä vuosikymmeniä soittaneet. Bändin kitaristi Simon McBride tosin on nuori mies, alle neljäkymppinen. Hänen soitossaan kuuluu Morse ja kuuluu Blackmore. Paras esimerkki tästä on metalliin vivahtavan Sabbath-henkisen Victim of painin soolo. Slovarina alkava paisuttelu Everytime I see your face on melodialtaan, rakenteeltaan ja kitaroinniltaan aivan nykypurplea. Samaa sarjaa on Children of the sun. Pastisseista ei ole kyse, mutta Hammond-vetoinen kova rock väkisin kuulostaa Purplelta. Kosketinsoittimet eivät ole pääosassa, yhtyesoundi on balanssissa. Kyse ei siis ole pääbändissään katkeroituneen urkurin egotripistä.

Varsinaisen albumin kaikki biisit ovat Aireyn ja hänen bänditovereidensa käsialaa. Nelospuoli on merkitty bonukseksi ja sieltä löytyy covereita Aireyn uran varrelta. Ne ovat jokseenkin tarpeettomia. Pictures of home, Since you’ve been gone ja I surrender menettelevät, mutta Still got the blues jättää tympeän jälkimaun. Iskelmällinen vingutusblues ei tässä kontekstissa toimi, vaikka esitys on komea. Jatkossa jätän tupla-lp:n viimeisen puolen soittamatta ja nautin onnistuneesta kolmen puoliskon kokonaisuudesta.

Ei One of a kind Purplea parempi ole. Deep Purple on Deep Purple ja se on itseisarvo sinänsä. Hemmetin hyvä jytälevy tämä kuitenkin on. Toimii omillaan, ilman vertailuja. Ilmeisesti suurten odotusteni takia yritin parilla ensimmäisellä kuuntelulla nihkeillä ja etsiä albumilta epäkohtia. Ei niitä löytynyt kuin tuon bonuspuoliskon verran ja se on helppo jättää kuuntelematta. One of a kind on komeaa, vakuuttavaa jytämusiikkia. Vetreää ja nuorekasta heavya aikuiseen makuun. Urut soi tralalaa ja on niin saatanan mukavaa. Mitä sitä muuta.

Europe – Walk the Earth

Kyllä ei olisi 16-vuotias Mika vuonna -86 uskonut, jos joku olisi ennustanut, että 2018 ostan Europen edellisenä vuonna ilmestyneen uusimman levyn. Tuo svedupetterien pellebändi ei kestä kasassa vuotta kauempaa! The final countdown oli irvikuva siitä jytämusiikista, jota olin oppinut diggaamaan. Olin tuolloin jo tajunnut Beatlesin ja Stonesin suuruuden, Zeppelinit, Purplet ja Sabbathit olivat jumalan sanaa. Vanhaa testamenttia. Tuoreet uskovaiset ovat aina jyrkkiä, minäkin. The final countdownissa tiivistyi kaikki se mikä hevirokissa meni pieleen 80-luvun puolivälin kieppeillä.

Vuonna -86 olin peruskoulun yhdeksännellä luokalla ja työharjoittelussa paikallisessa kodinkoneliikkeessä. Järkytyin, kun eräs kylän varttuneemmista musiikkimiehistä, parikymppinen vanhus, tuli ostamaan Europen kasettia. Ilkesi vielä sanoa, että ei ole moneen vuoteen mikään biisi kolahtanut niin kovaa kuin The final countdown. Se oli niitä hetkiä, jolloin menetin uskoni ihmiseen. En voinut käsittää, että aikuinen mies ostaa Europen kasetin.

Nyt, 32 vuotta myöhemmin, hyllyssäni on The final countdown lp:nä ja sinkkuna ja se on ihan mainio aikansa hevipop-ralli. Korni tietysti, mutta ei kornius harvinaisuus rokkihommissa ole. Biisi oli ja on kova hitti ja Kirka halos-jernströmisteli siitä pastissin The spell -levylleen. Inhosin sitä suuresti, nykyisin se on hyllyssäni.

Olen kiitollinen, että olen monesta asiasta 48-vuotiaana eri mieltä kuin 16-vuotiaana. Ihmisellä on oikeus viisastua. Suorastaan velvollisuus.

Pari ihan tervejärkisten kirjoissa kulkevaa ystävääni on jo pitkään kehunut Europen tuoreimpia levyjä. Että olisivat just minun tavaraani, vanhakantaista jytää. Olen ohittanut kehotukset olankohautuksella, säälivästi hymyillen. Nyt kuitenkin sattuivat biorytmit kohdilleen ja hommasin bändin viime vuonna ilmestyneen Walk the Earth -lp:n.

Nimibiisi käynnistää levyn raskaasti ja vakavasti. Kyse ei tosiaan ole 80-luvun iloisesta tukkaheavysta. The siege paaluttaa meiningin: perinnetietoista heavya, jossa kaikuja Deep Purplesta ja Rainbowsta. Levy on kuin Morsen aikainen Purple varustettuna Blackmoren kitaroinnilla. John Norum soittaa kovalla kädellä, tyylikkäästi. Joey Tempestin lauluääneen on tullut karheuden lisäksi herkkyyttä. Ikä kuuluu ja ikä saa kuulua. Hieno, inhimillinen laulaja. Meininki on tummaa ja synkkää, aikamiesten junttaa. Jopa pakollinen slovari, Pictures, on toteutettu tyylikkäästi, albumin linjaan sopien.

Walk the Earthilla on vauhtia, hitautta ja raskautta sopivasti. Urku soi. Tällaista pitää heavy rockin olla. Joku voi kysyä onko tällaisen taantumuksellisen musiikin tekeminen järkevää. Tällä ei tehdä vallankumousta, mitään uutta ei keksitä. Minusta tälle on paikkansa. Aina. Ei eläkeikää lähestyvien muusikoiden tarvitse muuttaa maailmaa. Sitä varten meillä on nuoriso. Nuoriso on varmasti muuttanut musiikkimaailman monta kertaa 80-luvun jälkeen, mutta emme me aikuiset sitä huomaa. Jossain vaiheessa on oikeus taantua. Ei ole väärin hyväksyä olevansa pihalla, kunhan ei tee siitä numeroa dumaamalla vallankumousta tekevää nuorisoa. Pikkuisen saa piruilla, mutta lempeästi.

Walk the Earth on komeasti ja kunnioittavasti vanhanaikaista musiikkia. Levy päättyy opettavaisesti I want you (She’s so heavy) -kunnianosoitukseen sekä The Beatlesin ja Acceptin mieleentuovaan huumoriin. Tehkööt vanhat rokkarit levyjään ja keikkojaan niin pitkään kuin jaksavat. Hirmuisen vaikea on kuvitella vuosikymmeniä lavoja kiertäneitä kehäraakkeja kaupan kassalle tai puhelinmyyjiksi. Walk the Earthin voi hyvin laskea samaan kastiin kuin Nazarethin Big dogzin, Krokuksen Big rocksin, Black Sabbathin 13:n ja Purplen viimeisimmät albumit. Verrata noihin geriatriarokkareiden mainioihin äänilevyihin, jotka kestävät vertailun nuoruuden tuotoksiin. Europen 50+ äijät ovat tietenkin vielä nuoria moniin kollegoihinsa verrattuna.

Hyvä ostos. Väittävät Europen parin edellisen albumin olevan jopa Walk the Earthia parempia. Hmm.