Deep Purple – Slaves and masters

deep_purple_slaves_mastersJ-V. Sappinen kirjoitti nelisenkymmentä vuotta sitten Heavy rock -kirjassa, että Deep Purple ”ei selvinnyt perustajajäsenensä ja yhden henkisen voimansa tukipylvään poistumisesta.” Ritchie Blackmoren lähdöstä, siis. Siitä yhtye kuitenkin selvisi, kun tämä henkisen voiman tukipylväs kahdeksantoista vuotta ensimmäisen eroamisen jälkeen uudelleen erosi comebackin tehneestä Purplesta, annettuaan ennen eroamistaan toisen kerran kenkää Ian Gillanille vain huomatakseen, että Gillan oli kohta jo kolmatta kertaa hänen bändinsä solistina.

Sekavaako? On se. Brittiläisen heavyrockin jäsentenväliset juonenkäänteet ovat sekavuudeltaan Kauniiden ja rohkeiden tasoa.

Sekavuuden huipensi se, että hetken aikaa Gillania Deep Purplen solistina tuurasi Rainbowsta tuttu Joe Lynn Turner. Hän lauloi vuoden 1990 Slaves and masters -lp:llä. Se on comebackin jälkeisistä Purplen albumeista ainoa, jota en ostanut heti sen ilmestyttyä. Tuolloin ei äänilevyjen kanssa vehtaaminen ollut ykkösprioriteettini ja Turner Purplessa oli pyhäinhäväistys.

Ostin levyn tietysti myöhemmin, nyt se on hyllyssäni cd:nä ja lp:nä. En tiedä pyhäinhäväistyksestä, mutta edelleenkään Slaves and masters ei ole oikea Deep Purplen levy. On väärin, että Rainbown keskinkertainen laulaja sai kunnian olla osa Purplen loppumatonta saagaa. Tämä on julmasti sanottu, sillä jos Slaves and mastersin kannessa lukisi mikä tahansa muu kuin Deep Purple, olisin tyytyväinen. Hehkuttaisin Slaves and mastersia parhaaksi albumiksi millä Turner ikinä on laulanut. Pitää vissiin itse vetää tussilla tuohon kanteen, että ”Yngwie J. Blackmore & Purple Rainbows” tai jotain. Ehkä kuuntelu olisi sitten helpompaa.

Albumi alkaa King of dreamsillä, jonka intro on kuin yhdistelmä Perfect strangersia ja The house of blue lightia. Sitten Turner avaa suunsa ja totuus paljastuu; hyvä biisi minkä tahansa aikansa jytäbändin esittämänä, mutta Deep Purplea se ei ole. Ei, vaikka siinä on Purpleksi tunnistettavaa melodiaa, kitarointia ja urkusoundia.

Samat sanat pätevät melkein kaikkiin Slaves and mastersin kappaleisiin. Kannessa olisi voinut olla tarra: ”Melkein kuin aito Deep Purple!” The cut runs deep on vauhtipala, Fire in the basementilla koputellaan etu- ja takaovillesi, painetaan nappulaasi, soitetaan kelloasi ja kuulija vaivaantuu tekstin typeryydestä. Biisi sinällään on ihan ok ja riffissä kaikuja 70-luvulta, mutta Gillan veti tällaiset runot paljon paremmin. Fortunetellerillä Turnerilla on hitunen David Coverdalea soundissaan.

B-puolen avaa etäisesti perfectstrangersmainen Truth hurts. Love conquers all on häpeämätön hempeily, levyn komein kappale. Breakfast in bed on mitäänsanomaton ja vielä suurempaan mitäänsanomattomuuteen bändi yltää Too much is not enoughilla. Siinä ei ole enää häivähdystäkään Deep Purplesta, sen on kirjoittanut Turner ja kaksi muuta ulkopuolista. Wicked ways päättää levyn rivakasti.

Historia toistaa vitsejään. Blackmoren ja Gillanin välistä vitsiä kerrottiin kolmella eri vuosikymmenellä ja jonkinlainen punchline oli Gillanin korvaaminen Turnerilla. Onneksi Blackmore painostettiin Slaves and mastersin jälkeen ottamaan Gillan jälleen bändiin. Siitä riemastuneena Blackmore otti toisen ja viimeisen kerran hatkat Jon Lordin kanssa perustamastaan bändistä ja sen ansiosta Deep Purple on edelleen kasassa, hyvää musiikkia tehden.

Tapanani ei ole kirjoittaa huonoista levyistä. En tee sitä nytkään. Slaves and masters on ok, mutta se ei ole ok Deep Purplen levy. ”Mitä väliä sillä on mitä kannessa lukee, jos musiikki on kerran hyvää”, kysyy insinööri tai järki-ihminen. On sillä väliä. Itselleni rakkaaseen popmusiikkiin sisältyy niin paljon tunteita, että siinä on järki vain tiellä. Jos levyn kannessa lukee Deep Purple, niin ei siinä voi Joe Lynn Turner olla laulamassa.

 

Mainokset
Kategoria(t): Huuhaa | Yksi kommentti

Mean Mary

mean_maryTurun Jukka kysyy Facebookissa, että tiedänkö artistin nimeltään Mean Mary.
En tiedä.
Jukka lähettää Youtube-linkin.
Tykästyn.
Rauman Ari tykästyy myös. Ilmoittaa tilaavansa Mean Maryn levyt artistilta itseltään. Kysyy, että tilaako myös minulle.
Pyydän tilaamaan.
Ari tilaa, ilmoittaa pyytäneensä Marya kirjoittamaan rakkaat terveiset kaikkiin levyihin.
Muutaman viikon päästä Ari ilmoittaa, että levyt jäivät tulliin, tulee ylimääräisiä kustannuksia.
Eihän siinä mikä, mikäs siinä. Maksetaan.
Ari lähettää Mean Maryn levyt samalla kuin noin sata häneltä ostamaani singlelevyä.
Valehtelen Naiselleni postipaketissa olevan muumimukeja. Ei usko.
Ihastelen aikani ”love, Mean Mary” –kirjoituksia levyjen kansissa ja aloitan kuuntelun.

Kalliiksi tuli se, että kaverini kysyi Facessa tunnenko Mean Maryn. Niin se käy. Mutta nyt minulla on kolme Mean Maryn cd:tä. Walk a little ways with me, Year of the sparrow ja Sweet.

Mean Mary, eli Mary James, on kaksijakoinen artisti. Välillä hän tekee amerikkalaiseen maaseutuperinteeseen nojautuvia banjovetoisia hillbilly-renkutuksia, välillä syvää ja herkkää, mutta silti americanamaista taidepoppia. Mean Mary on Joni Mitchellin, Gillian Welchin, Alison Kraussin, Lucinda Williamsin ja irlantilaisen kansanmusiikkibändin ristisiitos. Vaikka Mean Maryssa on ripaus bluesia, on hän selkeästi valkoisen eurooppalais-amerikkalaisen perinnemusiikin perinteenjatkaja. Irlanti on Mean Maryn musiikissa runsaasti läsnä, siinä missä Appalakkien vuoristokin.

Kuunnelkaapa kappaleet Born to be that woman, Voice from a dream, Brand new day, Death and a maiden ja Rough road ahead. Ihan mahtavaa! Huvituin suuresti, kun Death and a maidenia kuunnellessani rupesin miettimään Mikko Alataloa ja aikani naureskeltuani tajusin Mean Maryn kuunnelleen enemmän kuin tarpeeksi Dylanin Song to Woodya.

Mean Maryn ongelma on se, että hän operoi alalla, jolta löytyy ties kuinka monta järkyttävän hyvää artistia. Amerikkalaisia naispuolisia singer-songwritereita, siis. On sattuman kauppaa, kehen heistä esimerkiksi suomalainen kuulija sattuu tutustumaan. Onneksi satuin tutustumaan Mean Maryyn.

Näistä kolmesta nyt kuuntelemastani Mean Maryn levystä saisi koottua kaksi aivan mahtavaa ja täysin erilaista levyä. Toinen sisältäisi perinnehenkistä banjorenkutusta ameriikan malliin, toinen syvää ja sydämeenkäyvää taidepoppia.

Maailmassa on älyttömän paljon sellaista hyvää musiikkia, josta kukaan ei tiedä mitään. Kuten nyt Mean Mary.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Deep Purple – The house of blue light

thehouseofbluelightKolmekymmentä vuotta sitten äänilevyt ja kasetit ostettiin maaseudulla kodinkoneliikkeestä, osuuskaupasta tai Epeksen postimyynnistä. Deep Purplen The house of blue lightin ostin vuonna 1987 Radio Apajasta. Kodinkoneliikkeestä. Kaverin kanssa se sinne tilattiin. Molemmille omat kappaleet. Radio Apajan Sepe haetutti meillä firmansa levypaketin linja-autoasemalta, kun ei itse kerinnyt. Emmekä malttaneet odottaa seuraavaan päivään.

Kansikuva nosti odotukset korkealle. Hieman tosin harmitti, kun takakannessa luki ”kirjapaino E. Kuronen”. Että mitä tämä tämmöinen, ulkomaan bändi ja Suomessa painetut kannet? Se tuntui väärältä.

Odotukset olivat kovat muutenkin kuin kansikuvan ansiosta. Olihan Perfect strangers ollut loistava comeback. Vanhat, lähes eläkeikäiset miehet pystyivät ammoin hajonneen bändin kanssa tekemään 70-luvun klassikoiden veroisen albumin. Nuo vanhat miehet olivat tuolloin neljäkymppisiä ja Purple hajonnut kahdeksan vuotta aiemmin. Teininä käsitys ajasta ja iästä oli toisenlainen.

80-luvulla levyjen ostaminen oli itselleni harvinaista – vaikkakaan ei vanhempieni mielestä – ja oli tiukka paikka myöntää, että The house of blue light oli pettymys. En sitä oikeastaan edes myöntänyt. En edes itselleni. Diggasin hampaat irvessä. Levy oli liian nykyaikainen. Purplen olisi pitänyt kuulostaa samalta kuin 70-luvulla, samalta kuin Perfect strangersilla.

Vuonna 2017 kuunneltuna The house of blue light ei ole pettymys. Levy on parantunut hyllyssä maatessaan. -87 ei ole enää nykyaikaa, eikä The house of blue light kuulosta liikaa tuolta vuosikymmeneltä, vaikka siinä ajan henkeä onkin.

Jylhällä urkuintrolla käynnistyvä albumi alkaa jämäkästi Bad attitudella ja Unwritten lawlla. Komea aloitus. Melodinen ja progressiivinen Unwritten law sinetöi levyn linjan: taidejytä yhdistyy poppiin. Taiteellisimmillaan bändi on Strangewaysilla, popimmillaan aikanaan eniten pettymystä aiheuttanella Call of the wildilla. Nyt Call of the wild kuulostaa ihan mukavalta. Ehkä musiikkimakuni on huonontunut. Tai kuulo.

The house of blue light on vauhdikas levy. Yhtään balladia ei ole mukaan tungettu. Iskevän melodinen Mad dog, purplemainen näkemys progebluesista, eli Black & white, nimellään menneisyyteen kumartava Hard lovin’ woman ja päätöskappale Dead or alive kaahaavaat lujaa. Levyn ainoa vähän hitaampi kappale on Mitzi Dupree, jota jostain syystä pidin teininä albumin parhaana kappaleena. Syynä ehkä blueselementit tai se, että opettelin soittamaan sen kitaralla. Huonosti.

Spanish archer nousee ehkä levyn upeimmaksi teokseksi. Siinä on kaikuja menneisyydestä, se on suorastaan kunnianosoitus bändille itselleen. Tai jos ei Purplelle, niin ainakin Blackmorelle. Sen verran rainbowmainen se on.

Turhaan olin aikanaan pettynyt. The house of blue light on mainio Deep Purple -albumi. Olen tosin fanipoika, joten mielipiteeni on puolueellinen. Deep Purple ei ole merkittävyydeltään samaa luokkaa kuin Black Sabbath, eikä yhtä innovatiivinen kuin Led Zeppelin, mutta minulle se on oman kuunteluhistoriani huomioiden näistä kolmesta suuresta suurin.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Levyaddiktin päiväkirjasta osa 9

kekriKävimme kristillis-pakanallisessa hengessä, kekrin kunniaksi, viemässä kynttilöitä haudoille. Matkamusiikiksi valitsin Led Zeppelinin IV:n. Poikaani sivistääkseni. Taas. Rock and rollin alkaessa kysyin, oletko koskaan kuullut tätä levyä.

En.

Et? Et ole? Juuei, et. Et, paitsi vähintään kaksi kertaa vuodessa. Kaksi kertaa vuodessa, koko elämäsi ajan. Yli 20 kertaa, siis. Aina, kun saan automatkoilla päähäni sivistää sinua ja siskoasi. Beatlesilla tai bluesilla, Deep Purplella tai klassisella musiikilla. Zeppelinillä. Mutta ei sitä kaikkea voi muistaa. Miten sitä yli kahdenkymmenen kuuntelukerran jälkeen vielä voisi.

Rockradiosta tuli 80-luvun alkupuolella kitaristeja esittelevä sarja. Yksi jaksoista kertoi Jimmy Pagesta ja siinä soitettiin Stairway to heaven kokonaan. Se oli harvinaista, toimittaja erikseen mainitsi asiasta. Kasetit valmiiksi, nyt se tulee kokonaan. Kuulin biisin tuolloin ensimmäistä kertaa. En muista, olinko kuullut Zeppelinin musiikkia ollenkaan aikaisemmin. J-V. Sappisen Heavy rock -kirjan ansiosta bändi oli kuitenkin tuttu ja hehkuin onnesta REC-nappia painaessani. Whole lotta lovesta toimittaja sanoi, että ”alkeellisimmallakin tasolla oleva amatöörikitaristi pystyi soittamaan kappaleen riffin”. Minä en.

Zeppelinin IV oli varmaan yksi ensimmäisiä ostamiani lp-levyjä. Kymmenen ensimmäisen jokossa. Aiemmin kuuntelin sitä 90-minuutin c-kasetilta, jonka toiselle puolelle kaverini oli äänittänyt Judas Priestin Stained classin. Se ei ollut Priestille hyväksi. Yleensä kelasin a-puolen takaisin alkuun ja kuuntelin IV:n uudelleen. Tutulta Stained class silti kuulostaa, kun nykyään panen sen soimaan.

Vaikka IV on läpeensä tuttu, tulee sitä silti silloin tällöin kotioloissakin pyöritettyä. Led Zeppelin vaan oli niin hyvä. Pikkuisen hölmöltä sen kuunteleminen kuitenkin tuntuu. Että eikö tämänkin ajan voisi kuunnella uutta musiikkia. Mutta ei musiikin diggailu suorittamista ole. Pitää kuunnella just sitä, mitä haluaa. Jos Zeppeliniä haluaa, niin Zeppeliniä saa. Ehdottomasti yksi merkittävimmistä orkestereista omassa musiikillisessa historiassani.

Poikani ilme oli jokseenkin tympääntynyt, kun äsken ABC:n parkkipaikalla kieltäydyin nousemasta autosta, ennen kuin Stairway to heavenin kitarasoolo loppuu.

Kategoria(t): Huuhaa | Yksi kommentti

Vesa Kontiainen: Popeda – Nelkytä vuotta

kontiainen_nelkyta_vuotta-Mitä ihmeen kahvipöytäkirjaa sinä tavaat? Raamattua? Ainakin neljä kiloa painaa tuo.

-Ai tää? Uusi Popeda-kirja. Nelkytä vuotta.

-Uusi Popeda-kirja? Taas? Vastahan Ilikeesti kiitää ilmestyi. Ja sen päivitetty versiokin. Sekä Pate Ikurista.

-Niin niin, mutta tämä on pitempi, paksumpi ja kestävämpi. Kovat kannet. Pate Ikurista oli kuvakirja, ei sitä lasketa.

-Vai niin, Nelkytä vuotta. Töistä lainasit, kirjastosta? Sinullahan on Ilikeesti kiitää ennestään hyllyssäsi.

-Niin no, tuota tuota. En varsinaisesti. Olen lomalla.

-Niin?

-Kävin kakrujeni ja Naiseni kanssa Imatralla. Piti ostaa tyttärelle retkeilyvarusteita.

-Ahaa! Sinulla oli kirja varauksessa ja kävit sen työpaikaltasi hakemassa?

-No eeeeei, en minä lomalla työpaikalle.

-Et kai väitä, että ostit tuon?

-Juuei, ei ei, en. En ostanut. Tai siis ostin.

-Ostit Vesa Kontiaisen kirjan Popeda – Nelkytä vuotta, vaikka sinulla on saman miehen muutama vuosi sitten julkaisema Popeda-kirja hyllyssäsi?

-Ei se nyt…

-Ja vaikka olet kirjastossa töissä. Sano, ettet ole tosissasi?!

-Siitä on kuule 16 vuotta kun Ilikeesti kiitää ilmestyi! 16 vuodessa kerkiää tasamaantallaajallekin sattua vaikka mitä, saati Patelle ja Popedalle. Totta kai ostin uuden, päivitetyn ja ajankohtaisen kirjan. Siinä on kohokuvio kannessa!

-Ei tämä ole todellista.

Ilikeesti kiitää on paras kotimainen musiikkikirja Santtu Luodon Tiimalasin santaa -historiikin ja Honey Aaltosen Hurriganesin ohella. Että luonnollisesti ostin Kontiaisen toisenkin Popeda-teoksen.

-Voi hyvä tavaton. Ilikeesti kiitää ilmestyi siis 2001. Monta levyä Popedalta on ilmestynyt vuoden 2001 jälkeen?

-On niitä. Monta. Aika monta. Neljä. Ja neljä kokoelmaa. Mutta tässä on juttua myös Paten ja Costellon soolotuotannoista.

-Neljä levyä 16 vuodessa ja sen kunniaksi yli 500 sivuinen kirja. Viinallako se on täytetty se loppuosa, vuodet 2002-2017? Ne vuodet, mitä ei aiemmassa kirjassa ollut?

-En tiedä, en ole vielä lukenut kokonaan. Pitää treenata käsivarren lihaksia välillä. Että jaksaa kirjaa nostella.

-Popeda on paska bändi. Juntteja, juoppoja, huonostikäyttäytyviä 80-luvun reliikkejä koko lössi. Biisit kertovat viinanjuonnista tai panemisesta tai viinanjuonnista ja panemisesta.

-Höpö höpö. Ei niitä panobiisejä ole kuin muutama. Krapulasta ja morkkiksesta Pate nykyisin enemmän laulaa kuin viinanjuonnista.

-Köyhää junttiboogieta. Punk ja yäk!

-Popeda on aina ollut niin kova bändi, että siihen rinnalle saa laittaa ihan minkä tahansa orkesterin. Popeda pesee ja linkoaa kaikki kuus-nolla. Jo neljällä vuosikymmenellä. Te paremmat ihmiset ette vain halua hyväksyä sitä, koska Popedalla ei saa skenepisteitä.

-Joopa joo.

-Popeda tulee lähiaikoina kokemaan samanlaisen yleisen hyväksynnän kuin sodanjälkeinen rillumarei-kulttuuri aikanaan. Helismaa ja Rautavaara. Tai Spede ja Loiri vähän myöhemmin. Popedasta ja sen merkityksestä tehdään yliopistotason tutkimuksia. ”Popedan merkitys miehen ja naisen välisen sukupuolikontaktin aikaansaamisessa 1980-luvun teini-ikäisten ja 2010-luvun keski-ikäisten parissa.” ”Popeda ja tamperelaisuuden kipupisteet.” Gradua pukkaa ja väitöskirjaa. Kohta hipsterit vannovat Popedan nimeen.

-Lopeta jo.

-Tajuatko, että tämän maailman neljäkymppisille Popeda on sama asia kuin aurinko, kuu ja The Rolling Stones. Ne ovat aina olleet olemassa. Aina.

-Rauhoitu.

-Minun vartiovuorollani ei Popedaa pilkata.

-Lue nyt se kirja ja ole hiljaa.

 

Kategoria(t): Lukemista | Kommentoi

Talmud Beach ja Faarao Pirttikangas

talmud_beach_pirttikangasMusiikista keskustelemisen ongelma on se, että meillä kaikilla on niin paljon parempi musiikkimaku kuin kaikilla muilla. Se on tietysti keskustelemisen ongelma laajemminkin: meillä kaikilla on paremmat mielipiteet kuin kaikilla muilla. Ja mielipiteitähän ei voi muuttaa.

Huonosta musiikista keskusteleminen on suositumpaa kuin hyvästä. Musadiggari on tyytyväinen vasta, kun saa heittää ivallisia kommentteja inhoamistaan orkestereista. Jopa armoitetun musiikkimiehen Jo Nesbøn uusimmassa kirjassa Harry Holea ja hänen poikaansa yhdistää musiikki, jota he molemmat vihaavat. Ei musiikki, josta he pitävät.

Minulla on paras musiikkimaku, tietenkin. Kuuntelen vain hyvää musiikkia. Tai hyvää huonoa musiikkia. Koska sekä Faarao Pirttikangas, että Talmud Beach kuuluvat hyvään musiikkin, aiheutti heidän yhteislevynsä välittömän ostoreaktion.

Talmud Beach ja Pirttikangas ovat molemmat kotimaisen juurimusiikin aatelistoa. Ei ideaköyhän vinguttelujamittelun, vaan innovatiivisen, modernin ja perinteitä kunnioittavan omaperäisen kotimaisen juurimusiikin. Sen, jossa yhdistyy suomalaisuus, amerikkalaisuus ja afrikkalaisuus. Talmud Beachin bluesissa on baptistikirkon riehakkuutta, Pirttikangas on körttiläisempi, todistusvoimassaan pelottava. Talmud Beach on Slim Harpo, Pirttikangas Charley Patton.

Talmud Beachin ja Faarao Pirttikankaan yhteislevyn kannessa on hipsteripartaisia, enemmän kuin orastavalla kaljulla varustettuja suomalaisia miehiä. Parroista huolimatta on äijiä vaikea kuvitella hipsteröimässä trendikahvilassa, Espresso au Mieliä tilaamassa. Enemmän nämä miehet ovat mallia musta kahvi ja vihree Nortti. Café Esson baarin kantaväestöä. Sitä jengiä, jolle levyn musiikki on suunnattu.

Talmud Beachin ja Pirttikankaan albumi on hauskanpitomusiikkia. Tunnelma ei vajoa uskonnollisen ahistuksen syövereihin, kuten Pirttikankaalla monesti. Nyt on kyse keskiolutbaarin tanssimusiikista, juke jointin remellyksestä. Ei alkukantaisesta, lähes pyhästä rituaalimusiikista. Esittäjien nimet ovat kannessa oikeassa järjestyksessä, musiikki on Pirttikangasta enemmän Talmud Beachia.

Mukana on perinteistä talmudbeachläistä mäkimaaston hypnoottista bluesia, ripaus pirttikankaalaista synkkyyttä, paljon huumoria ja lopussa kaunis tuutulaulu. Talmud Beach soittaa hienosti. Vähäeleisesti ja groovisti, boogie kulkee komeasti. Kaikessa tiukkuudessaan musiikki on spontaaninoloista. Hauskimmillaan orkesteri on kappaleessa Jeesus, jossa ilmeisesti pohditaan oliko Bo Diddley Jeesus tai päinvastoin.

Faarao Pirttikangas ei tuo Talmud Beachiin ihmeemmin lisäarvoa, ei liene tarkoituskaan. Kaverit ovat samalla aaltopituudella, viihtyvät keskenään ja tekivät yhteisen levyn. Se ei ole tajuntaaräjäyttävä, juurimusiikin historiaa uudelleenkirjoittava mestariteos, mutta se on hauskaa ja helppoa kuunneltavaa. Oivallista jatkoa taiteilijoiden katalogille. Peruskauraa.

 

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Robert Plant – Carry fire

robert_plant_carry_fireRobert Plant ei 50 vuotta kestäneen uransa aikana ole kertaakaan jämähtänyt paikalleen. Taakseen hän ei ole katsonut kuin muutaman kerran. Silti hän ei ole ikinä hölmöillyt muuttamalla tyyliään joksikin sellaiseksi, joka ei ole häntä itseään. Toistakymmentä sooloalbumia tämän todistaa. Taaksekatsomiset ovat tapahtuneet niinä muutamina kertoina, kun hän on lyöttäytynyt yhteen nuoruusaikojensa bändin kitaristin kanssa.

Uusin albumi Carry fire jatkaa Plantin sooloalbumien laadukasta linjaa. Se on kuin kahden edellisen levyn yhdistelmä. Lullaby and… the ceaseless roadin jo kaikessa taiteellisuudessaan ja massivisuudessaan melkoisen haastavaksi käynyt etnomeininki on Carry firessa silattu enemmällä popilla ja bluesilla. Band of Joyn tapaan. Plant onnistuu yhdistämään itämaiset vaikutteet, triphopin, taiteellisen brittipophissuttelun, riffirokin ja amerikkalaisen perinnemusiikin helposti kuunneltavaksi ja täydellisesti Robert Plantilta kuulostavaksi sopaksi.

Ovelasti Plant on koonnut puolentoista levynpuoliskon mittaisesta Carry firesta polun, jonka alkupuoli on totuttelua, helppoa kuljettavaa, ja joka loppuaan kohti muuttuu kivikkoisemmaksi, enemmän keskittymistä vaativaksi. Kaltaiseni yksinkertaisen musiikin ystäväkin pysyy hyvin mukana, pehmeän laskeutumisen ansiosta. Toisin kuin edellisellä albumilla, joka siirtyi kivikkoon ilman valmistelua. Ceaseless roadin kulkeminen tosin kannattaa sekin. Se vaatii vain Carry firea enemmän aikaa.

Heti levyn alkajaisiksi Plant tiivistää koko soolotuotantonsa, oikeastaan koko uransa, yhteen kappaleeseen. The May queeniin. Se on blueshenkinen pop etnovivahteilla ja lievällä zeppelin-fraseerauksella. Biisin nimi on hatunnosto tuota hänen nuoruusaikojensa poikabändiä kohtaan. Kuin Now and zenin Tall cool onella alkanut puhdistautumisriitti olisi nyt saatettu loppuun. Aloituskappaletta enemmän Plant ei vanhoja muistele. Hänen ei tarvitse, ei ole ikinä tarvinnut.

69-vuotias Plant on todellinen tulenkantaja. Musiikin tekemisen polte ei ole iän myötä vähentynyt, lauluääni on edelleen yhtä tunnistettava kuin viisi vuosikymmentä sitten. Plantin 2000-luku on ollut yhtä juhlaa levyjen laadukkuuden osalta. Plant tekee musiikkia, jossa ikä ei merkitse mitään. Voimme siis uskoa, että hänen komeat sooloalbuminsa saavat vielä jatkoa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi