Anonyymit addiktit, 72. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Ilmeesi on tyyni. Seesteinen. Olet saanut taas jonkun hirmuisen levylähetyksen?

-Tietysti olen. Montakin.

-Kuten tuon hetki sitten R-kioskilta noutamasi Sheik Recordsin 10 lp:n Saints and sinners -sarjan.

-En saanut kaikkia osia. Vielä. Kolme jäi puuttumaan.

-Miksi se sarja piti saada?

-Tissejä kansissa.

-Just. Yleensä uudet levyt tekevät sinut levottomaksi. Että koska ostit tämän, niin sinun pitää ostaa myös tuo. Nyt olet kuitenkin rauhallinen.

-Zeniläinen tyyneyteni johtuu siitä, että poistin viikonloppuna kokoelmistani yli 200 lp:tä.

-Mitä?!

-Poistin kokoelmistani yli 200 lp:tä. Kyllä.

-Mistä nyt tuulee? Yleensä poistoinnokkuutesi hiipuu viimeistään kolmannen levyn jälkeen.

-Kasvoin aikuiseksi.

-Hah.

-No en. Päätin, että en enää säilö hyllyssäni sellaisia levyjä, joita en muistanut siellä olevankaan. Tai jotka olen kuunnellut vain kerran, ja joita en ikinä tule toista kertaa kuuntelemaan.

-Oikein. Eheytymisesi äänilevyhelvetistä on alkanut.

-Paitsi että vaihdoin poistolevyt uusiin levyihin.

-Olipa yllätys.

-Määrä väheni kuitenkin. Tein muuten suunnattoman uhrauksen: suuntasin poistamisen myös rakkaudella vaalimaani kasariheavy-kokoelmaani.

-Oho. Heivasit teini-ikäsi katkerat muistot pois, niinkö?

-En varsinaisesti. Poistin vain kaikki sellaiset lp:t, jotka olen ostanut rakentaakseni itselleni kuvitteellisen onnellisen nuoruuden.

-Puhut siis niistä heavylevyistä, joita et reaaliaikana pystynyt ostamaan, mutta jotka nuoruutesi pettymyksiä kompensoidaksesi hommasit sitten aikuisena?

-Juuri niistä. Aikamoista kamaa sieltä löytyi. Valtavasti meikkiä, isoa tukkaa, hassuja vaatteita ja töröhuulia.

-Ja nyt puhutaan miehistä?

-Kyllä. Siihen aikaan miehet olivat vielä naisia.

-Nyt voit ostaa paljon uusia levyjä. Hyllyssäsi on runsaasti tyhjää tilaa.

-Niin no. Ei varsinaisesti. Näiden 200 lp:n poistamisen jälkeen sain vasta viimeisimmät ostokseni uppoamaan hyllyyn. Se on täysi taas.

-Kaikki mahtuivat kuitenkin?

-Melkein. The Beatlesin tuoreet boksit eivät mahtuneet. Eikä The Rolling Stonesin uusi bluesboksi.

-Rollareiden bluesboksi?

-Juu. Confessin’ the blues. 5 x 10”. Mahtava paketti.

-Hienoa, että Rollarit ovat palanneet juurilleen, bluesiin.

-Ööö… Siis ei tässä Rolling Stones soita. Tässä on vanhoja bluesklassikoita, jotka rollarit ovat boksille valinneet.

-Anteeksi?

-Niin niin. Tässä Muddya ja Wolfia ja sellaista. Peruskamaa.

-Ei voi olla totta. Ostit taas kerran uudestaan biisit, jotka sinulla on jo ties kuinka monta kertaa ennestään hyllyssäsi? Ostit, koska The Rolling Stones myi?

-Tietysti.

-Parantaako se niitä biisejä, että The Rolling Stonesin jäsenet tykkäävät niistä?

-Tämä on hieno paketti.

-Samat biisit kuitenkin.

-Tässä on Ronnie Woodin maalaama kansikuva.

-Miten ne kappaleet eroavat aiemmista hyllystäsi löytyvistä versioista?

-Tämä on pakattu tällaiseen savikiekkokansioon.

-Huoh. Antaa olla. Mitenkäs ne Beatlesit?

-Joo, aivan mahtavat Valkoisen tuplan 50-vuotis juhlapaketit! 4-lp ja 6-cd + bluray. Cd-boksi on upea, kovakantinen kirja. Se on jopa komeampi kuin viimevuotinen Pepper-boksi.

-Jonka kuuntelit kerran.

-Niin.

-Mitenkäs nämä Valkoisen tuplan juhlapainokset musiikillisesti? Onko laatu hyvä? Onko Giles Martin taikonut ylimaalliset, korviahivelevät hifisoundit vinyyliversiolle? Onko sessiomateriaali mielenkiintoista? Toimivatko Esher-demot? Onko dolby surround stereo multimega bluray –quadrofonimiksaus ennenkuulumaton kuuntelukokemus?

-Öö…

-Niin?

-Ei näitä kuunnella jaksa. Samoja biisejä taas kerran.

-Eli ihan samoin kuin Confessin’ the blues –boksilla?

-Öö…

-Aivan pakko oli ostaa kaikki nämä boksit?

-No kun Beatles ja Stones!

Mainokset

Ville Lehtovaara – Regroovable

Kun ensimmäisen kerran kuuntelin Ville Lehtovaaran albumin Regroovable, jouduin googlettamaan. Että mikä mies. Pakko olla joku rytmimusiikin guru, yleisesti tunnustettu alan mestari. Sen verran hyvältä levy kuulosti. Kun tajusin, että Lehtovaara tunnetaan myös nimellä Kingfish Willie, alkoi homma avautua. Että se mies. Jo’ Buddyn, Willie Cousinsin ja Eero Raittisen kanssa soittanut rumpali. Ilmankos.

Regroovable jatkaa Humu Recordsin laadukkaiden julkaisujen sarjaa. Ei rahasta, vaan rakkaudesta lajiin. Sen totuuden aistii kaikista yhtiön julkaisusta. Tosin ei kukaan nykyisin tienatakseen levyjä tee. Meitä äänilevyistä rahaa maksavia ei enää montaa ole.

Regroovable on siis rumpalin soololevy. Kuten rumpaleiden soololevyillä aina, on Regroovablellakin mukana runsas joukko vierailevia muusikoita. Pelkkää rumpusooloa albumi ei siis Luojan kiitos ole. Mukana on kuitenkin kolme lähes rumpuinstrumentaaliksi kutsuttavaa kappaletta. Silti levy on hyvä. Lehtovaara on sisäistänyt viidakkorytmin niin hienosti, että esimerkiksi albumin pelkkä lyömäsoittimilla toteutettu nimibiisi on kuin räppiä ilman räppiä ja toimii komeasti.

Albumi keinahtaa käyntiin reggaehtavalla Jekyll and Clydella. Se vie groovellaan, Lehtovaaran narisevan laiskalla laululla ja Tommi Laineen kitaroinnilla ajatukseni Louisianan rämeikölle, Tony Joe Whiteen. Jekyll and Clyde kertoo selkeästi mistä Regroovablella jatkossakin on kyse.

Kun ei-aivan-ilmiselvin covervalinta, Dixie Cupsin Iko iko, lähtee soimaan, tunnistaa kaltaiseni puukorvakin heti Jo’ Buddyn. Jussi Raulamon tatsi on niin omansa, että se kuuluu jopa banjossa. Hyviä soittajia on maailma täynnänsä, mutta niitä joiden tyylin tunnistaa, niitä on vähemmän.

Reelin’ and rockin’illa mennään New Orleansiin. Biisi on Fats Domino -cover, ei Chuck Berry. Wiley Cousins laulaa tyylikkäästi, Jarkka Rissanen kitaroi osaavasti ja Masa Orpanan karu saksofoni osuu fiiliksen ytimeen. Space funk on industrial jazz-funkia, Sami Sippolan saksofonin ollessa rytmin ohella pääosassa. Biisin lopussa on hieno Maisemakuvia Suomesta -tyylinen maalaileva hetki. Remixed messagessa Sympathy for the devil kohtaa hiphopin, se on kuin syntikkapoppia ilman syntikota.

Tanssiminen ei minua kiinnosta, ei ainakaan alle puolentoista promillen, ja silloinkin vain parittelutarkoituksessa, mutta hyvää tangoa kuuntelen mielikseni. Pekko Käpin viululla maustettu romanihenkinen Tango de la muerte on sellaista. Maaginen tunnelma.

Kitaristi Tommi Laine ansaitsee erityismaininnan. Hänen soittonsa on tyylikästä ja raa’an juurevaa kautta koko albumin. Hänen soittonsa kruunaa useimmat biiseistä ja nostaa myös hieman keskinkertaisemmat kappaleet Long long shadow ja Crawfish mielenkiintoisiksi. Jälkimmäinen on tietysti Elvis-cover. Ensikuulemalta olin olevinani vähän närkästynyt. Että joku roti, ei nyt sentään Elvistä. Hienosti versio kuitenkin toimii, Dave Forestfield tulkitsee biisin ankarasti. Long long shadowista voi Laineen kitaroinnin lisäksi mainita myös Jarkka Rissasen lämpimän herkän laulutulkinnan. Ja vaikka biisi vähän edeltäjiensä jalkoihin jääkin, niin siinä on nimestään huolimatta ihastuttavan elämäniloinen ja hyväntuulinen tunnelma.

Blind Willie Johnsonin tutuksi tekemä traditionaali Nobody’s fault but minesta olisi pienellä puristamisella ja lisäkolinalla saanut vielä komeamman version Tom Waitsin ja Tuomari Nurmion malliin. Jorma Välimäen epätoivoinen tuuba tuo biisiin jylhän tunnelman, mutta Lehtovaaran laulu jää pintapuoliseksi. Laine loistaa tässäkin, erittäin hieno soittaja on hän. Viimeiset biisit Mechanical man ja V8 ovat vitsinomaisia kuriositeetteja, albumin olisi voinut päättää Nobody’s fault but mineen.

Ville Lehtovaaralla on juuret syvällä ja homma hallussa. Kun näin on, voi tehdä mitä haluaa. Niin Lehtovaara tekee. Vaikka levyllä on paljon vierailijoita, ja vaikka kaikki vierailijat kuulostavat itseltään, on Regroovable yhtenäinen kokonaisuus. Se ei ole vain sattumanvaraisten tyyppien esittämä kokoelma lauluja. Omaperäinen soundi on sekä moderni, että juureva. Se on pidetty yksinkertaisena aikaa kestääkseen. Lehtovaara on uskaliaasti tehnyt omannäköisensä rytmimusiikkialbumin, joka kaikista vierailijoistaan huolimatta on selkeästi soololevy.

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 21

Odotin Marianne Faithfullin uutta albumia kiihkeästi. Tiesin kuuntelematta sen olevan hyvä. En ole vielä onnistunut huonoa Faithfullin levyä kuulemaan. Negative capability täytti odotukseni. Siinä on samaa herkkyyttä, haurautta ja testamenttimaista kohtalonomaisuutta kuin Johnny Cashin American recrodings -sarjassa, Leonard Cohenin parissa viimeisessä albumissa ja David Bowien Black starissa. Seesteisyyttä, elämän rajallisuuden ymmärtämistä.

70 on uusi 25. Eläkeläiset tekevät jatkuvasti hienoja levyjä, testamentin toisensa perään. Enää ei tarvitse kuolla 27-vuotiaana ollakseen legenda. Negative capabilityltä kuuluvasta elämänkokemuksen rahinasta tuli mieleeni kuolinsiivous. Mitä äänilevyilleni ja kirjoilleni tapahtuu, kun minusta aika jättää?

Luultavasti ne joutuvat samalle kaatopaikalle miljoonien Muumi-mukien, Aalto-maljakoiden, Mariskoolien, pitsiliinojen, postimerkkikokoelmien ja muiden tarpeettomien rojujen kanssa. Kaiken sen luontoa tuhoavan kaman kanssa, mitä me keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ikinä olemmekin keksineet kerätä. Jälkipolvia eivät kokoelmamme kiinnosta.

Sinänsä ihassama. Lapsilleni koituva vaiva vain harmittaa. Jos saan aikaa valmistautua, niin ehkä hoidan äänilevyjeni hävittämisen itse. Jätän perinnöksi vain Beatlesit, Stonesit, Hendrixit, Zeppelinit, Purplet ja Skynyrdit. En muuta.

Paitsi John Lee Hookerit, Muddy Watersit, Howlin’ Wolfit, Robert Johnsonit, Son Houset ja Hound Dog Taylorit pitää säästää. Ehkä myös Juicet, Eput ja Popedat. Pink Floydit. Wigwamit ehdottomasti! Johnny Cashit ja Guy Clarkit eivät saa joutua kaatopaikalle. Roky Ericksonit, The Sonicsit ja Ramonesit on pakko pelastaa, samoin Radiopuhelimet ja YUP:t, sekä kaikki missä Janne Westerlund, Jukka Nousiainen ja Maria Mattila ovat olleet mukana. Del Shannonin, Gene Pitneyn ja Dion DiMuccin singlet ovat pyhäinjäännöksiä! Jethro Tullit kuuluvat perillisteni yleissivistykseen, samoin Miles Davis ja John Coltrane.

Ja vielä nämä, nuo, ne, sekä tämä, tuo ja se. Olkoon, perkele. Mitään en hävitä! Levyhyllyni on täynnänsä niin hyvää musiikkia, että en pysty lopullista siivousta enkä testamenttia tekemään. Jääköön jälkipolvien riesaksi. Pyytäkööt jonkun jobbarin hakemaan pois koko hoidon tai tehkööt niistä rovion. Minä en levyistäni luovu.

Säästäisivat kuitenkin edes Marianne Faithfullit. On tämä Negative capability niin hyvä.

Joonas Holmén + The Lossy Codecs – Sterner stuff

”Terve, Mika. Julkaisen uuden levyn ensi kuussa. Kiinnostaisiko sinua kirjoittaa siitä? Saatat hyvinkin tykätä musiikistani, kun näemmä tykkäät esimerkiksi Scars on Brodwaysta.”

Tyrmäävä aloitus Joonas Holménin lähettämässä viestissä. Hän ei ehkä ymmärtänyt, että pidän Scars on Broadwayn debyyttiä tämän vuosituhannen kovimpana rockalbumina. Hän nosti oman rimansa korkealle, kun kirjeensä noin aloitti. Jos posti nyt olisi tuonut minulle levyllisen suomi-iskelmää särökitaroilla, olisin ottanut yhteyttä kuluttaja-asiamieheen.

Ei tuonut. Toi Sterner stuff -nimisen 90-lukulaisen rockalbumin. Minulle 90-lukulaisen. Ehkä muillekin. 90-luku meni itseltäni ohi. Opettelin aikuisuutta. Musiikki esitti elämässäni pienempää roolia kuin koskaan aikaisemmin tai koskaan myöhemmin. Ehkä siksi aina kuulen itselleni ei-niin-tutunkuuloisessa musiikissa 90-lukua.

Joonas Holmén + The Lossy Codecsin Sterner stuff tuo mieleeni 90-luvun brittipopparit, grungen, Neil Young -kitaroinnilla varustetun 22-pistepirkkomaisen herkkyyden. Sterner stuff on myös funk. Vaikka lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että funk ja rock pitää pitää erillään toisistaan, niin Sterner stuffin tiukan tehokas Red Hot Chili Peppers -funk toimii. Se on rock, se on groove.

Holménin kitarointi on rajua, se on rock. Vaikka biiseissä on kauniita melodioita, niin iskelmän hetteiköllä ei tarvota. Holménin lauluääni on brittipopmaisen venyttelevä. Ja kova. Holmén on laulaja-lauluntekijä, Sterner stuff on soololevy. Aloituskappale My fellow men sitä akustisuudessaan korostaa. Vaikka musiikki on paikoin äärimmäisen rankkaa (Acid) ja paikoin vaikeaa (Solitary), niin lähtökohta on lauluissa. Ne toimisivat myös leirinuotiolla, Landolalla rämpyttäen. On kuitenkin parempi, ja etenkin virkistävää, että Holmén on ottanut lähtökohdaksi kovan rokin. Se ei vuonna 2018 ole niin ilmiselvä valinta kuin neljännesvuosisata sitten oli.

Holmén sanoo pohtivansa lyriikoissaan elämän tragikoomisuutta. Sen lohduttomuutta ja lohdullisuutta. Uskon näin olevan, koska myös musiikki on sekä lohdullista, että lohdutonta. Itselleni rocklyriikaksi riittää a-wop-bop-a-loom-bop. Harvoin sanoihin keskityn. Nytkään ei tarvitse, koska Holmén välittää tunteensa musiikissa. Promokuvassa hän näyttää Knucklebone Oscarilta. Pikkuisen leppoisammalta, mutta psykoottiselta kuitenkin.

Yksi levyn parhaista biiseistä, eli The loneliest guys, tuo nimellään System of a Downin mieleen. Hypnotize/Mezmerize -paketti on Scars on Broadwayn debyytin ohella eniten kuuntelemani rockalbumi tällä vuosituhannella, joten olen hyvilläni. Ei SoaD Sterner stuffilla sen kummemmin kuulu kuin Scarskaan, mutta muutamien hetkien takia haluan ajatella, että henki on sama. Jyrkkyyden ja omaehtoisuuden henki.

Hehkutanko liikaa? Tämä ei kuitenkaan ole ihan ominta musiikkiani. Tämä on nuorten miesten musiikkia. Minä en sellainen ole. Nuori mies. Me jämähtäneet keski-ikäiset setämiehet ja käppäukkelit kuitenkin pidämme rockmusiikista. Saatamme innostua uusista tuulista hetkeksi, mutta loppujen lopuksi palaamme aina ymmärrettävän rockmusiikin ja sähkökitaran pariin. Sterner stuff ei ole teinivuosiemme musiikkia, mutta se on oikeasti rock.

Greta van Fleet – Anthem of the peaceful army

Myönnän, että Black smoke rising -mini-lp:tä kuunnellessani ajattelin Greta van Fleetin diggailun olevan pikkuisen perverssiä. Kuin katselisi elokuvaa, jossa digitekniikalla henkiinherätetty Marilyn Monroe suutelisi Johnny Deppiä. Näyttää hyvältä, mutta tuntuu oudolta.

No niin. Olen täyttänyt velvollisuuteni ja kritisoinut Greta van Fleetiä siitä, että se kuulostaa Led Zeppeliniltä. Black smoke rising -mini-lp oli pirun hyvä. Greta van fleet tekee omia biisejä, omaa musiikkiaan. Se ei ole coverbändi. Se on kunnianhimoisista nuorista miehistä koostuva orkesteri. Ehkä se pastissoi suosikkibändiään liikaa, mutta so what. Greta van Fleetin musiikista tulee hyvä mieli.

Vaan kun Anthem of the peaceful armyn aloituskapple Age of man rupesi soimaan, ei se kuulostanutkaan Led Zeppeliniltä. Mitä ihmettä? Laulaja kiekui kuin Geddy Leen ja Jon Andersonin äpäräpoika. Mietin jo, että onko Dualini pitch control pielessä… Ei ollenkaan Black smoke risingia! Tunsin pettymystä. Onneksi toisella biisillä palattiin ruotuun. Melkein. The cold wind tuo Zeppeliniä enemmän mieleen Rushin debyyttialbumin. Joka kuulosti Zeppeliniltä.

Kolmannella kuuntelukerralla hyväksyin Age of manin. Greta van Fleet hakee omaa ääntään. Tätä epäilin ja toivoin jo Black smoke risingista kirjoittaessani. Laulaja kuulostaa edelleen Plantilta. Ilman sitä efektiä me tasamaantallaajat emme huomasi Anthem of the peaceful armyn zeppelinmäisyyksiä. Vaikka kitaristikin Pagelta kuulostaa. Solisti on lisännyt rosoa ääneensä, ei ole niin Robert kuin aiemmin. Ihan.

Greta van Fleet etsii Anthem of the peaceful armylla itseään. Esikuva on selvä, mutta sen kanssa bändi on hyvässä seurassa: Led Zeppeliniä ovat jäljitelleet monet. Jopa muutamat sen aikalaiset. Jos pitää kuulostaa joltain muulta kuin itseltään, kannattaa kuulostaa parhaalta. Led Zeppelin varasti parhailta ja oli varkaista paras. On luonnollista, että nuoremmat sukupolvet varastavat Led Zeppeliniltä.

Nyt Greta van Fleet kuulostaa välillä Plantin soolotuotannolta. Sitten taas Zeppeliniltä. Jossain biisissä kuuluu Neil Youngin kitarointi. Joku biisi kuulosti 4 Non Blondesilta, joka varasti Bobby McFerriniltä. Oma ääni löytyy, pikkuhiljaa. Nyt vielä Greta van Fleet on parhaimmillaan pastissoidessaan Zeppeliniä. Mutta homma etenee. Siinä missä Black smoke rising iski kerrasta, vaatii Anthem of the peaceful army muutaman kuuntelun enemmän. Koska oma ääni. Harmittaa jauhaa näin paljon Zeppelinistä, koska yritys omaan on jo kova. Mutta tosiasiat on tunnustettava: vielä pitää omaperäisyyttä lisätä.

Anthem of the peaceful armyllä on hyvä meininki, hyvä pössis, hyvä pöhinä. Mitä näitä nyt on, mediaseksikkäitä termejä. Hipsterit vihaavat, papparokin diggaajat diggaavat. Jotenkin voisin kuvitella pikkutyttöjenkin tästä diggaavan. Jos diggaavat, niin homma on paketissa: Greta van Fleet on seuraava iso nimi. The men don’t know, but the little girls understand. Papat ja pikkutytöt. Ne tietävät missä mennään.

Tietysti Greta van Fleetin kuuntelemiseen käytetyn ajan voisi tutustua johonkin huipputrendikkääseen MIDI-sekvensseriään kikkelillään kilkuttavaan kurkkulaulajaan, vaipua murheen syövereihin eksistentiaalisesta tuskasta kärsivän parikymppisen indiepopparin helinäkitaroinnista. Mutta joskus on hyvä ihan vaan olla ja nauttia itselleen tutunkuuloisesta musiikista. Ilman suorituspaineita. Sellaiseen Greta van Fleet on hyvä vaihtoehto. Hieno levy.

Colter Wall – Songs of the plains

Kun vuosi sitten ensimmäisen kerran kuulin Colter Wallia, olin ihmeissäni. Että parikymppinen pojankolli kuulostaa neljäkymmentä vuotta itseään vanhemmalta, miljoonia kilometrejä kiertäneeltä kantriraakilta. Laulaa viskistä ja huonoista naisista niinkuin jotain niistä tietäisikin. Onko tämä nyt sitten uskottavaa, häh?

On. On se. Hieman asiaa sulateltuani tajusin, että nuoria miehiä olivat Colterin esikuvatkin aloittaessaan. Näin jo lähes viisikymppisenä on vain vaikea hyväksyä, että nuoret osaavat. Mutta on se hienoa, että olen viikon sisään päässyt nauttimaan sekä 69-vuotiaan Richard Thompsonin, että 23-vuotiaan Colter Wallin uusista, hienoista albumeista. Colterin levytysura saattaa kestää vielä 50 vuotta. Itse en hänen vanhuusiän albumejaan ole kuulemassa, mutta toivottavasti lapseni ovat.

Songs of the plains on sitä samaa kuin Colterin debyyttialbumi. ”We got both kinds, we got country and western.” Folkkia, westerniä ja kantria, kuten kannessa olevassa tarrassa mainostetetaan. Colter laulaa kotimaastaan Kanadasta, Wild Bill Hicokista, autosta, junista, naisista ja pirusta. Kaikkein koskettavin laulu on Wild dogs. Siinä on samaa tunnelmaa kuin Dylanin One more cup of coffeessa ja Townes van Zandtin Pancho & Leftyssä. Manitoba man on toinen albumin huippukohdista. Niissä meinaa mennä roska silmään.

Jos tykkäsi Colterin debyyttialbumista, tykkää myös tästä. Levy on hyvä, mutta jotenkin odotin enemmän. En oikein tiedä mitä. Jotain yhtä upeaa kuin esimerkiksi Guy Clarkin Old no. 1. Debyyttialbumin yllättämään päässyt loistavuus varjostaa Songs of the plainsia. Jäin kaipaamaan enemmän surua. Äärimmäisen syvää itsesääliä ja katumusta, täydellistä toivottomuutta. Jotain yhtä synkkää kuin 50 km murtomaahiihto. Colterilla menee ilmeisesti liian hyvin, kun levyllä on vain kaksi surullista laulua. Ne parhaat.

Mutta tällaista folk, western ja country on ja Colter esittää sitä niin vakuuttavasti kuin yleensä on mahdollista. Hänellä on vielä runsaasti aikaa näyttää ihmeitä ja uskon, että niin hän tekee. Jos Songs of the plains olisi ensitutustumiseni Colteriin, hehkuttaisin sen maasta taivaisiin.

Alice in Wasteland

TT Oksala oli 80-luvun maalaisteinille synonyymi sanasta tuottaja. Kaikkien kovien levyjen takakannessa luki TT Oksala. Backseat, L’amourha, Rattlesnake bite, Intrigue. Käsitys siitä mitä tuottaja teki, se oli epäselvää. Onneksi Beatles-historiikeissa paljon George Martinista puhuttiin, se selvensi asiaa.

Innostuin Nuorisopalatsin cd:n ansiosta kaivamaan kuunteluun Alice in Wastelandin pitkäsoiton. Siinä soitti samoja naamoja kuin Nuorisopalatsissa. Levyn takakannessa lukee TT Oksala. Between the zoo and the jungle on soundillisesti ja soitannollisesti aikansa kuva. Se kuulostaa vuodelta -87. Silti se on kestänyt aikaa, TT on onnistunut ruuvaamaan levylle ajanmukaiset ja silti ajattomat soundit. Rämisevä kitararock kestää aikaa paremmin kuin syntikkavetoinen pop. En silti yhdy siihen kuoroon, jonka mielestä 80-luvun soundimaailma oli hirveä. Ei se ole. 80-luvulla tehtiin ehkä teknisesti kaikkien aikojen hienoimmin soundaavia lp-levyjä. Toki ylilyöntejä etenkin rumpusoundin suhteen oli ja syntikoiden kanssa mentiin välillä metsään. Hienoa aikaa musiikillisesti silti.

En muuten tiedä onko tämän albumin tarkoitus olla nimeltään Between the zoo and the jungle. Se kun on kirjoitettu sulkuihin ja näkyy vain takakannessa. Ihmeellistä venkoilua…

Muistelin nähneeni reaaliaikana telkkarista Alice in Wastelandin Plastic surgery –videon. Ilmeisesti se oli kuitenkin No me, Youtubesta päätellen. Plastic surgery soi radiossa. Soundin haastattelun muistan hyvin. 17-vuotias poika katseli mielikseen pelottavanoloista Pikke Paanasta. Between the zoo and the jungle -lp:n ostin kuitenkin vasta paljon myöhemmin, 2000-luvulla. Näyttää maksaneen neljä euroa. Takakannen hintalapussa lukee 64,-.

Nämä Alice in Wastelandin kaltaiset 80-luvun loppupuolen suomirock-bändit menivät minulta reaaliaikana isolta osaltaan ohi, koska olin hautautunut menneisyyteen. Tavallaan harmittaa, että en osannut täysipainoisesti nauttia suomalaisen rockmusiikin hurjasta 80-lukulaisesta nousukiidosta. Jumitin tutuissa bändeissä ja edellisissä vuosikymmenissä. Vasta YUP ja muu indieräminä palautti minut silloiseen nykyaikaan.

Nykyisin Alice in Wastelandista käytettäisiin termiä hipsterikama. En muista oliko 80-luvulla vastaavaa määrettä. Jos oli, niin luultavasti sitä ei käytetty nykytapaan halveksivasti. Haluan muistaa, että 80-luvulla oltiin musiikin suhteen some-aikaa avoimempia. Luultavasti muistan väärin. Ei ihminen muutu.

Alice in Wasteland on siis perusränttätänttää kunnianhimoisempaa kitarapoppia. Se on sound of the city. Urbaania, kaupunkilaistunutta suomirokkia. Ei perinteistä Poko-kamaa, vaikka levyn on Poko julkaissut. Tietty Poko julkaisi myös Nights of Iguanan lp:t, eli ei Alice in Wastelandin indiepop pelkkä kuriositeetti firman katalogissa ole. Epe Heleniuksen mukaan Alice in Wastelandin jäsenet panostivat enemmän opiskeluun kuin rock’n’rolliin ja sen ura jäi käytännössä yhteen albumiin.

Between the zoo and the junglen biisit ovat kauttaaltaan laadukkaita. Suurimman osan niistä tehnyt Kari Smolander on terävä rokkibiisien säveltäjä. Ne kolme biisiä, joiden tekijätiedoissa ei ole Smolanderin nimeä, ne ovat myös hyviä. Plastic surgeon etunenässä, levyn popeimpana kappaleena.

Biisit ovat hyviä, mutta Alice in Wastelandin erityispiirre on laulaja. Pikke Paanasen syvä ja voimakas ääni on upea. Siinä on uhkaa ja synkkyyttä, pelottavaa seksikkyyttä. Todella komeaa kuultavaa. Missä lie Paananen nyt?

Vuodesta 1987 on yli 30 vuotta. Vaikea käsittää. Alice in Wastelandin hieno ja yhä edelleen tuoreen kuuloinen albumi on aivan eri maailmasta missä nyt elämme. 80-luvulla maailman piti loppua ydinpommiin, nyt se on loppumassa ilmastonmuutokseen. Pahimmassa tapauksessa kukaan ei kolmenkymmenen vuoden kuluttua muistele vuonna 2018 julkaistuja äänilevyjä. Jos joku jälkeläiseni tuolloin vielä elinkelvottomaksi muuttuneella joutomaalla tallustelee, niin luultavasti hän kiroaa isäänsä tai isoisäänsä, jota ei kiinnostanut maailman pelastaminen. Ainoastaan äänilevyt.