Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 34

Mitä tein syyslomalla. En paljon mitään, kuten en muulloinkaan.

Seurasin median täysin absurdiksi muuttunutta ajojahtia pääministeriämme kohtaan, ja ihmettelin niin sanottujen aikuisten ihmisten somekäyttäytymistä asian tiimoilta. Valehteleminen, luetun ymmärtämättömyys, tahallinen ja tahaton väärinymmärtäminen, silkka tietämättömyys, provosointi ja verenhimoinen ilkeys. Siinä tiivistettynä aikuisten sosiaalinen media. Meininki pahenee viikko viikolta. Valitettavasti oikeakin media on klikinkalastelutarkoituksessa jo pitkään mennyt täysin someraivon vedätettäväksi. Teemu Keskisarja oli sitä mieltä, että hyvä vaan, kun kansa raivoaa somessa. Silloin se ei raivoa kadulla. Itse en ole yhtä toiveikas. Alkusoitto someraivon muuttumisesta oikeaksi raivoksi nähtiin jo USAssa tammikuussa.

Hämmennyin lasten- ja nuortenkirjojen ympärillä käydystä mielipidekirjoittelusta. On kuulemma haitallista, että koulu luetuttaa lapsiraukoilla kauhukirjoja. Hämmennyin, vaikka tottahan se on. Luin lapsena kauhukirjoja ja vielä näin 50+ -ikäisenä pelkään syyspimeällä kotipihallani vaanivia ihmissusia ja vampyyreita. Lukeminen vahvistaa mielikuvitusta, olisi siis parempi, että kukaan ei lukisi yhtään mitään. Nuoriso meni tarinoista pilalle jo silloin, kun asuimme susiluolassa ja kerroimme toisillemme satuja.

Luultavasti keskustelunaloittajalla oli tarkoitus provosoida lapset lukemaan, eihän kukaan nykyaikana noin tyhmä oikeasti ole, eihän. ”Kauhukirjat ovat vaarallisia, älkää lukeko niitä.” Vanha tuttu konsti. 70-luvulla minulle kerrottiin, että Peppi Pitkätossu on haitallista luettavaa. Mietin silloin pitkään, että miksi. Päättelin, että varoittelu johtui Pepin kirjoittamista kirjoitusvirheitä vilisevistä kirjeistä. Vasta aikuisena tajusin, että se oli se Pepin anarkistinen käytös, joka oli tuomittavaa. Sinutteli aikuisia ihmisiä, saatana.

Luin Tommi Liimatan Rolloa, olen lukenut sitä jo pitkälti toista vuotta, ja pidin samalla Absoluuttinen Nollapiste -maratonia. Rolloa lukiessani tein itsetutkiskelua, että olinko lukioaikanani samanlainen sietämätön nulikka ja räkänokka kuin Nollapisteen tyypit. En ollut. Nimittäin samanlainen. Olin sietämätön nulikka ja räkänokka omalla tavallani, en Nollapisteiden tavalla taiteellisesti tai älykkäästi. Liika älykkyys ei tee ihmiselle hyvää, esimerkiksi kirjastossa työskentelemistä se jopa hankaloittaa.

Lähes kaikille Absoluuttisen Nollapisteen levyille löytyy kannattajansa. Omat suosikkini ovat Olos ja Nimi muutettu. Bändin levytysuran huippukausi kesti vuodesta 1994 vuoteen 2002. Eli sen kahdeksan vuotta, jonka lähes jokaisen hyvän bändin relevantti levytysura maksimissaan kestää. Ihan hyvää musaa Nollapiste teki tuonkin jälkeen, mutta Nimi muutettu oli viimeinen oikeasti merkittävä albumi heiltä. Bändi aikuistui Suljettu-levyllään, pakonomaisen lukioviisastelun taakse jätettyään. Ne itselleni parhaat levyt Olos ja Nimi muutettu ovat sekä musiikillisesti että tekstillisesti jo kovaa vauhtia keski-ikäistymässä.

Rupesin black metallistiksi. Yle Areenasta katsomani neljäosaisen Helvetti soikooon – norjalaisen black metallin historia -dokumentin ansiosta innostuin perehtymään asiaan ja tajusin, että kaiken sen lapsellisen provosoinnin ja metelöinnin alta löytyy hienoa, vahvaa ja tunnelmallista musiikkia. Teksteistä en sano muuta kuin sen, että black metal on uskonnollista musiikkia. Se on vähän huvittavaa, koska ymmärtääkseni true-evilit eivät usko mihinkään.

Poimin Imatran ja Lappeenrannan Sumasta nipun black metallilta näyttäviä levyjä, tilasinkin muutaman. Nimistä en tiedä, koska risukasalogoista ei saa selvää ja kansitekstit on kirjoitettu valkoisella fraktuuralla mustalle pohjalle. Ei sovi liki- ja ikänäköiselle. Osa ostamistani levyistä oli hyviä, osa mikkihiiri-soundeillaan korvia riipivää kuunneltavaa, osa lähinnä huvittavia. Yksi ei ollut black metallia ollenkaan, outo kansikuva ja fraktuura hämäsivät. Toistaiseksi suurimman vaikutuksen ovat tehneet Barathrumin Legions of Perkele ja Nasheimin Sövande mjöd vill jag tömma. Tilauksessa on muun muassa Mayhemia, Darkthronea, Burzumia, Celtic Frostia ja lisää Barathrumia.

Hieman tämä black metal -innostus kaltaistani tapakristittyä hirvittää. Olo on kuin Veikko Huovisella Veitikkaa kirjoittaessa, kun hän lähetti kustantajalleen kirjeen: ”Jos minun kirjeissäni on tänä vuonna oudon käskevä, vastenmielinen sävy, johtuu se erään voimakkaan persoonallisuuden vaikutuksesta. Millainen olenkaan syksyllä?”

Varmuuden ja mielenterveyteni vuoksi olen nyt loppuviikon parannellut itseäni oikealla mustalla musiikilla, rhythm’n’bluesilla, soulilla, gospelilla ja bluesilla. En halua ruveta piilottelemaan tulitikkuja itseltäni.

Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 113. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Mitä helevetin möykkää sinä kuuntelet?

-No sitä justiinsa.

-Niin?

-Helevetin möykkää. Barathrumia.

-Black metallia? Sinä?

-Kyllä. Legions of Perkelettä. Ostin tänään.

-Ostit? Miksi ihmeessä?

-Katsoin Areenasta neliosaisen aiheeseen liittyvän dokumentin ja innostuin.

-Sinä, paatunut tapakristitty, innostuit black metallista?

-Kyllä.

-Mikä siinä dokumentissa oli sellaista, joka laukaisi ostoreaktion?

-Se, että nyt jo keski-ikäiset, ikäiseni, haastateltavat olivat ihan tavallisia leppoisia ukkoja. Eivät mitään mörköjä.

-Olet aina sanonut, että inhoat black metalin julistamaa vihaan, itsekkyyteen ja heikompien halveksimiseen perustuvaa ideologiaa.

-Kyllä. Olen kuitenkin myös sanonut gospelia sen sanoman takia inhoaville, että mustaa kvartettigospelia voi kuunnella vain upeana musiikkina, nappasi sanoma tahi ei.

-Niin?

-Jos olen tuota mieltä mustasta gospelista, on minun oltava samaa mieltä myös vastapuolen musiikista. Pitää pystyä erottamaan ideologia ja musiikki toisistaan.

-Sel-vä.

-Sitä paitsi nykyiseen poliittiseen ilmapiiriin, öyhöpoliitikkojen vihaa uhkuvaan retoriikkaan verrattuna 30 vuoden takaiset norjalaiset saatanapalvojat lapsellisine misantropioineen olivat hupsutteluineen kuin partiopoikia.

-Polttivat kirkkoja kuitenkin, vainajiakin tuli.

-Pieni piiri niitä täysiä sekopäitä kuitenkin oli.

-Niin. Eihän tämä sinullekaan uusi juttu ole, hyllyssäsi on jo ennestään Impaled Nazarenea ja Dimmu Borgiria.

-Ja Venomia.

-Ei Venom ole black metallia. Se on rokkenrollia, motörheadia.

-Jos levyn kannessa lukee Black metal, niin kyllä se silloin – saatana – on black metallia.

-Tapasi tuntien olet tietysti tilannut jo ties miten monta alan levyä Barathrumin seuraksi.

-Kaksi vain. Darkthronen ja Mayhemin.

-Aitoa norjalaista möykkää.

-Sitä itseään.

-No, mikä on mielipiteesti Legions of Perkeleestä?

-Tämä on kova. Kunnon metallia, suorastaan jytää. Ei varmaan tosin ole tr00, koska ei tämä paljoa Black Sabbathista tai King Diamondista eroa. Paitsi laulultaan.

-Toleranssisi on selvästi kasavanut sitten 90-luvun alun.

-Kyllä. Tai huumorintajuni huonontunut. Vaikka Demonos Sova on ollut minulle samanlainen koominen sarjakuvahahmo kuin Azazelin kiljupunkkari Satanachia, ei Barathrumia kuunnellessa hirmuisesti virnuiluta. Vaikka on tässä jonkinlainen Sleepy Sleepers -efekti mukana, ei sitä voi kieltää.

-Demonos Sovahan aiheutti aikanaan suurta pahennusta kotikylälläsi, Askolan Peten järkkäämällä keikalla ja hänen avustamanaan.

-Juu, Pete on semmoinen paha poika. True evil.

-Sitä showta puitiin viikkokausia, jopa paikallislehtien palstoilla.

-Kyllä. Olihan siellä Sovan lisäksi esiintymässä toinenkin ankara saatananpalvoja Nattvindes Grått -yhtyeensä kanssa.

-Kuka?

-Tuomas Holopainen.

-Huh huh. Pelottavaa.

-Aika evil se on Tuomaskin.

-Joko kohta aiot käydä polttamassa Parikkalan kirkon?

-En. Karitsan voisin kyllä uhrata. Rosvopaisti on hyvää.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Jo’ Buddy & Down Home King III feat. Nieminen – Soul ’n’ roll jubilee

Jo’ Buddy on taas kerran tehnyt uransa parhaan levyn. Hän on tehnyt sen jo ties kuinka monta kertaa aiemminkin. Tällä kertaa tämä uran paras levy, Soul ’n’ roll jubilee, on tehty yhdessä Down Home King III:n ja Niemisen kanssa. Se, että Jo’ Buddy tekee lähes joka kerran musiikkia julkaistessaan uransa parhaan levyn, ei enää yllätä. Kuten joskus aiemmin kirjoitin, Jo’ Buddy, eli Jussi Raulamo, osaa seikkailla afroamerikkalaisen rytmimusiikin hetteikössä niin suvereenisti, että uudistuminen ja yllätyksellisyys laadun ja omaleimaisuuden säilyttäen on hänelle yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Tämän levyn hyvyyttä lisää urkuri Sami Niemisen mukana olo: Niemisen nimi kannessa on väistämätön merkki siitä, että laatua on luvassa.

Vaikka Jo’ Buddyn levyt ovat lähtökohtaisesti aina sitä samaa, sitä hänen sisintä ja ominta musiikkiaan, ovat ne aina erilaisia. Tällä kertaa Raulamo seikkailee sielun syvissä syövereissä, kuten levyn nimi jo kertoo. Soul ’n’ roll jubilee käynnistyy hienolla instrumentaalilla Preachin’ high. Urut ovat pääosassa, mutta Jo’ Buddy loistaa kitaroinnillaan. Meininki on sielukasta ja rullaavaa. Väistämättä tulee Booker T. & the MG’s mieleen, mutta silti tämä on silkkaa JB & DHKIII featuring Niemistä. C’mon! Y’all! C’mon! on perinteinen Jo’ Buddy -julistus, joka päätyy lievän latinalaisiin rytmeihin Lauri Vartolan trumpetin maustamana. Pelkkä trio tämä ei siis ole, vaan mukana vierailijoina ovat Vartola ja Juho Hurskainen puhaltimissa, sekä Mika Hiironniemi ja Tapio Lepistö kolisuttelemassa kuka mitäkin.

Willie’s shrimp soup on silkkaa soulia, instrumentaali-sellaista. Kaunista, menevää ja haikeaa. Doorsmaisesti alkava You better be G-O-O-D on suorastaan katurockmaiseen hurjuuteen yltyvää raa’an selkeää rhythm’n’bluesia Stax-twistillä. Meno jatkuu I don’t knowlla ja herkistyy sitten So gladissa. At all on balladi, jonka voisi kuvitella vaikka Joe Texin repertuaariin, rauhallisesti jatkaa myös bluesahtava That’s alright. Meno kiihtyy taas tanssittavaksi Rock-a-bossalla ja Ain’t gonna hurry my timella, kunnes levyn päättää levollisesti Niemisen yökerhojatsi Driftin’ at midnight, jota tähdittää saksofonillaan Hurskainen.

Soul ’n’ roll jubileen kuuntelu on yhtä aikaa sekä iloinen, että henkinen kokemus. Siinä on sielua ja siinä on rullausta, se rokkaa ja se herkistää. Jo’ Buddyn julkaisema tai tähdittämä uusi levy on aina Tapaus, ja Soul ’n’ roll jubilee on vähintään yhtä suuri Tapaus kuin Tuberadio broadcast, Grits & rattles, Everything’s gonna be alright, Inside out ja Rhythm ’n’ roll rumble. Se on siis parasta mahdollista afroamerikkalais-pohjaista juurimusiikkia, ei pelkästään Suomessa, vaan ihan missä vaan.

Soul ’n’ roll jubileeta on tehty pätkissä viiden vuoden aikana, mutta se ei lopputuloksesta ainakaan huonolla tavalla kuulu. Trio on toiminut jo vuodesta 2014 asti, ja tämä on kolmikon ensimmäinen yhteinen julkaisu. Pari vuotta sitten Raulamo lupasi julkaista vuosien 2020 ja 2021 aikana useita äänilevyjä, Soul ’n’ roll jubilee on kuitenkin ensimmäinen fyysinen julkaisu sitten vuoden 2019. Mites tässä nyt näin kävi? Miljoonat fanit odottivat kieli pitkällä koko viime vuoden uusia levyjä, ja ihan turhaan. Ei tämmöinen peli vetele, kuulkaas! Ei pidä antaa ymmärtää, jos ei ymmärrä antaa…

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Ajospään HiFi – Luulosairaat & Pakeneva taivas

Nuoruutta aina ihannoidaan ja sitä kaivataan. Nuorena kaikki on edessä päin, maailma on auki. Minä en sitä kaipaa. Ihminen ei ole fiksuimmillaan teininä tai parikymppisenä, ei minulla semmoista aikaa ikävä ole. Ainakaan minä en ollut, fiksuimmillani. Ehkä jotkut olivat, sen verran moni näyttää jämähtäneen loppuiäkseen niihin ihanteisiin ja ajatuksiin, joita omasivat viisitoistavuotiaana. Itselleni kasvoi järki vasta kolmekymppisenä. En kaipaa nuoruuden epävarmuuden tunteita ja kokemattomuutta. Pelkäsin maailmalle lähtemistä, murehdin tulevaisuutta.

En kaipaa myöskään nuoruusaikojen kavereita, niiden kanssa olen yhteyksissä, joiden kanssa haluan olla. Luokkakokouksiin en mene, ei kyllä ole kutsuttukaan. Näin muutama viikko sitten lehdessä entisen hyvän ystäväni kuolinilmoituksen. Ei se hirveästi hetkauttanut, en tavannut häntä 80-luvun jälkeen kertaakaan. Perästä tullaan.

Nuoruusaikojen kavereiden julkaisemaa musiikkia on vaarallista kuunnella. Mielen syövereistä nousee muistoja, joiden olisi parempi syövereissä pysyä. Onneksi Ajospään HiFi antaa uuden levynsä parhaalla biisillä Jostain kaiken täytyy alkaa synninpäästön nuorena tehdyistä asioista. Ne pitää tehdä, niiden kanssa voi elää. Niiden ansiosta elämä on nyt keski-ikäisenä sitä mitä se on, seesteistä ja rauhallista. Hah. Jostain kaiken täytyy alkaa on Ajospään HiFin Freebird.

Oli nuoruudessa hyviäkin hetkiä. Ajelut pitkin maakuntaa Tauriaisen Mikan isän Talbotilla, joka myöhemmin joutui lunastukseen, kun pojat jonkun pikataipaleen aikana käänsivät sen katolleen. Välitunnit koulun tupakkapaikalla, jatkuva puhuminen musiikista, uuden oppiminen. Kaikki musiikki oli yhtä uutta, niin Beatles kuin Peer Güntkin. Olimme olevinamme kovia poikia, Lynyrd Skynyrd soi, kaljapullot suhahtelivat. Vodka Lime ja Bordeaux Blanc oksettivat. Nuorena vuodessa tapahtui hirmuinen määrä asioita. Nykyisin vuodessa ei tapahdu muuta kuin että aina on joulu tai juhannus.

Naapuripitäjän Simpeleen hipit olivat minulle lukioaikanani suuria sankareita. Mielikuvituksessani he tiesivät kaiken, olivat kokeneet kaiken, olivat parempia kaikessa. Etenkin musiikissa ja etenkin Karjalaisen Mikko, Ajospään HiFin kitaristi ja biisintekijä. Kun nyt yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin olen ollut häneen Ajospään HiFin ansiosta muutaman kerran yhteyksissä, olen huomannut hänen olevan tavallinen, mukava mies. Lahjakas kuin mikä edelleen, ja kunnioitan hänen osaamistaan edelleen, mutta tavallinen ihminen kuitenkin.

Ajospään HiFin uusin julkaisu Luulosairaat & Pakeneva taivas on yhden cd:n tupla-albumi. En tiedä miksi moiseen ratkaisuun on päädytty, mutta ei se huono ole. Bändin edellinen levy Maalaispimeää julkaistiin suoratoistossa pari vuotta sitten, mutta cd-versio ilmestyi vasta vähän aikaa sitten. Bändin kokoonpano on sama, tyyli on sama. Ajospään HiFi soittaa kovaa rokkia, Karjalaisen kitarointi on tehokasta ja tunnistettavaa, rytmiryhmä Lehtonen-Pekkarinen on tiukka ja groovy, Ikonen on hyvä rocklaulaja. Paikoin bändi on suorastaan heavy, enimmäkseen kuitenkin rajua riippumatonta kitararokkia. Melodiat ovat kauniita ja haikeita, tekstit kertovat keski-ikäisten asioista silloin, kun eivät vajoa menneisyyteen, kuten biisissä Jugoslavia. Jostain syystä mukaan on laitettu yksi tyylistä poikkeava kantrirenkutus (Kukko), onneksi sekään ei ole huono.

Kirjoitin Maalaispimeää-levystä vasta kuukausi sitten, lukekaa sieltä tarkemmat analyysit bändin musiikista. Sitä samaa tämä on. Yhtä hyvää, jopa pikkuisen parempaa. Ajospään HiFi on omaperäinen, helposti tunnistettava hieno rock’n’roll-orkesteri.

Edellisen arvosteluni luettuaan Mikko ystävällisesti lähetti minulle Twilight Dzouns and the Full Moon Shinersin viimeiseksi jääneet nauhoitukset. Tai Full Moon Circus kannessa lukee, kolmekymmentä vuotta sitten se oli Shiners. Näin sen livenä kerran tai kaksi 90-luvun alussa, ainakin Vesikauhurockissa Simpeleellä. Bändi soitti jonkinlaista yökerhojatsia Tom Waits -twistillä. Itse Twilight Dzouns oli ilmeisesti Simpeleen hippien ylipappi, suurin sankareista. Hän kuoli muutama vuosi sitten. Bändin Underground ballroomiksi nimetty albumi on enemmän rock mitä muistelen bändin silloin aikanaan olleen. Oikein mukavaa kuunneltavaa, vaikka mukana on vähän turhan moderniakin kamaa. Onpahan kuitenkin taas kerran yksi osoitus simpeleläisten ylivertaisuudesta…

Kovin syvälle Ajospään HiFin uusin levy minut vei. Turhaan en silloin joskus aikuisuutta pelännyt. Siirryin työelämään 90-luvun pahimman laman aikaan, kymmenen vuotta jouduin taistelemaan työttömyyden ja pätkätöiden kurimuksessa. Tunsin asiasta tuskallista syyllisyyttä, en voinut nauttia edes esikoiseni vauva-ajoista, koska takaraivossa kolkutti ”työtön, työtön, työtön”. Tukea en saanut, syyllistämistä vain. Kaikki tämä johti siihen, että vielä nyt viisikymppisenä, jo 15 vuotta samassa työpaikassa olleena, kokoan edelleen itsetuntoni rippeitä ja tunnen paljasta, armotonta vihaa niitä poliitikkoja kohtaan, joille ainoat työllisyyttä edistävät toimet ovat työttömien rankaiseminen ja työehtojen heikentäminen.

Ajospään HiFin musiikista tulee kaikesta huolimatta hyvä fiilis. Hyvä, vaikkakin haikea. Se sai minut muistamaan jonkun lukion reippailupäivän seurakunnan leirimajalla Argus-järven rannalla, vuosi oli varmaan -88. Läksimme soutelemaan poikien kanssa Tauriaisen saunarantaan, koska tiesin Mikalla olevan kaljakorin järvessä viilentymässä. Mikko oli ainakin mukana, muistaakseni myös Twilight Dzounsin veli Jykä. Vähän yritin estellä, että eihän myö muiden kaljoja, mutta Mikolla oli niin aukoton peruste, että annoin periksi: ”Kyllä Skynyrdin äijätkin ois menneet.” Ei siinä paljon voinut vastaan väittää.

Anteeksi näin jälkeenpäin, Mika. Et sinä siitä tosin suuttunut, ethän sinä suutu mistään. Et edes siitä, kun ajoin sen avo-Ladan päin puuta.

Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista | Kommentoi

Jonas and I – Where from here

Jonas and I on Humu Recordsin vaikein bändi. Siinä ei ole samanlaista maalaisrempseyttä kuin useimmissa yhtiön artisteissa ja orkestereissa, vaikka omalla tavallaan Jonas and I on maanläheinen sekin. Jonas and I on kuitenkin Humun bändeistä se, jossa on eniten kaupallista potentiaalia. Jonas and I tekee musiikkia, jonka uskon kolahtavan niin haikean taiteellisiin indiepoppareihin kuin juurimusaa laajalla skaalalla kuunteleviin uudistushenkisiin stetsonhenkilöihin. Jonas and I on se kohtauspiste, jossa The Smithsin, John Mellencampin ja Emmylou Harrisin diggarit voivat hymyssä suin paiskata kättä.

Jonas and I:n uutuuslevy Where from here on taidetta. Ihastuttavaa taidefolkkia. Silti se on myös rokkia, se on kuin popimpi ja sofistikoituneempi nyt jo edesmennyt oululainen Lost Captains. Vaikka bändin musiikki on tavallaan vaikeaa ja sen sisäistäminen vaatii aikaa, on se myös juureva. Juuri tällainen pakan sekoittaminen on musiikissa aina paikallaan. Where from heren kuuntelu tulee suoritaa rauhassa ja vakavasti. Se kuulostaa hyvältä heti, mutta avaa salansa ja kolahtaa kunnolla vasta useiden kuuntelukertojen jälkeen. Singlenäkin julkaistu ja kerrasta iskevä Shouts of the coal mine omaa selkeää hittipotentiaalia, muu materiaali vaatii aikaa. Anna sille sitä, levy kasvaa ja syvenee.

Debyyttilevyn kohdalla vertailin Jonas and I:ta Daniel Lanoisin tuotantoihin ja First Aid Kitiin, sama pätee tavallaan edelleen. Where from here on folkia, americanaa, josta tulee nykyajan lisäksi hieman myös 80-luku mieleen. Jonas and I oli valmis jo debyytillään, mutta Where from herellä orkesteri on siinä maagisessa rokkibändin momentumissa, jossa kaikki natsaa. Uskomattoman komeaa äänimaisemaa bändi luo. Where from here on todellakin grower, ja tätäkin kirjoittaessani, Start againin jälleen lähdettyä soimaan, joudun melkein silmäkulmaa pyyhkäisemään. On se niin ihanaa musiikkia.

Jonas and I omaa ilmeisesti jo jonkinlaisen kulttisuosion kotikaupungissaan Kuopiossa, tämän levyn ansiosta se saattaisi tai ainakin sen pitäisi nousta suurempaan suosioon. Laulukieli on ongelma, koska tällaisella musiikilla bändi kilpailee suurten levy-yhtiöiden artistien kanssa, ei pelkästään Vehkeen ja Jukka Nissisen kaltaisten underground-suosikkien kanssa. Jonas and I:lla olisi mahdollista nousta nuorisonkin tietoisuuteen, mutta kilpailu nuorisomusiikissa on kova. Nuorisolla tarkoitan alle neljäkymppisiä.

Where from here ottaa yllätyksekseni kovan kiinnityksen vuoden kovimman levyn tittelistä, vähintään vuoden kovimman pop-levyn. Olen keväästä asti nimittäin ollut varma, että Vehje nappaa tämän vuoden ykkössijan suvereenisti, ilman kilpailua. No, väliäkö hällä, jonkun kylähullun rankkaamilla listasijoituksilla, ja vuotta on vielä jäljellä. Where from here on kuitenkin Jonas and I:lle sellainen uudelleenkäynnistys, että melkein tekee mieleni puhua uudelleensyntymisestä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Bikinï – Vihollisen narrijuonia

Bikinï on sellainen yhtye, että sitä ei ihan tuosta vaan mihinkään genreen sijoiteta. Siinä soi proget ja rokit, reggaet, folkit ja lastenlaulut. Tangokin. Henkisellä tasolla se on kuin Absoluuttinen Nollapiste kohtaisi Noitalinna Huraan. Löytyy soitto- ja biisintekotaitoa, leikillisyyttä ja omaperäisyyttä. Joku voisi pitää bändiä sekavana tai skitsofreenisenä, minä pidän laaja-alaisena.

Hieman minullakin oli vaikeuksia sulattaa Vihollisen narrijuonia -levyn loppupuolen karhu-satua. Vaan olihan Passion playnkin puolivälissä tarina silmälasinsa hukanneesta jäniksestä ja Passion play on maailman neljänneksi paras levy. Ruotsalainen ylitöoptimistisuus Sommaren kommer -reggaen muodossa tekee kaltaisellleni kunnniapuolankalaiselle pelkästään hyvää.

Bikinïn uusin albumi Vihollisen narrijuonia on laaja-alaisuudestaan huolimatta yhtenäinen kokonaisuus. Sitä korostaa kolmen ensimmäisen sekä kahden viimeisen biisin – Bikinit päällä, Kylmä kesä, Neulo taas (niin saat oluen), Piittaanko ollenkaan, lopun pitkä piilobiisi – yhtenäinen progeote, samoin Joulupukki kesällä ja Ei luoja puolellasi ollutkaan taidelaulelmien 70-lukulaisuus ja vuokkohovattamaisuus. Muutenkin levyn fiilis on ihme kyllä yhtenäinen. Suuri syy siihen on varmasti Mervi Luoman haaveileva lauluääni, joka tekee bändin soundista erityisen. Luoma pesee herkkyydellään ja lapsenomaisuudellaan monet itseään kuuluisammat nykylaulajat.

Bikinï on tekijöilleen harrastus, vaikka se ihan oikealta bändiltä kuulostaakin. Ei ammattilaisuutta, vaan ammattitaitoa. Yhdellä biisillä mukana oleva Sir Mr Taf on ilmeisesti jonkinlainen Pieksämäki-undergroundin vaiettu kansallissankari, joka on mukana varmaan lähinnä kotiseutuylpeydestä. Bikinï tekee mitä haluaa.

Vihollisen narrijuonia on onnistunut levy, hyvä levy. Kuuntelin verrokiksi suoratoistosta bändin edellisen albumin Kosketan sinua koskettimilla, ja sekin on oikein hyvä. Tiedotteen mukaan Bikinï on saanut ihan mukavasti radiosoittoa. Se hämmästyttää minua. Bändin musa ei ole vaikeaa, mutta ei myöskään hihittelevien juontajien taustahälyä ja tapettia, ei todellakaan. Ehkä radio ei olekaan niin huono media, miltä se satunnaiskäyttäjän näkökulmasta kuulostaa.

Ja se alussa mainitsemani Karhu. Se satu. Ei sen mukana olo haittaa. Se tuo lapsuuden tv-ohjelmat mieleen. Siitä tulee hyvä ja lämmin fiilis. Bikinï on hyvä ja lämmin bändi.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Nastolan bluespojat – Suomibluesin historiaa ja sivuraiteita

Blues News teki Risto Pesosen ja Hara Järvisen uutuuskirjasta Nastolan bluespojat niin syväluotaavan kuuden sivun jutun tuoreimpaan numeroonsa, että kirjaa koskevan blogikirjoituksen aloittaminen tuntui vaikealta. Jopa turhalta. No, kaikki on turhaa muutenkin ja Blues Newsin juttu oli arvostelun lisäksi myös haastattelu, raportti ja referaatti, joten annan mennä. Kyllä maailma ääntä vetää, ja Internet tekstiä.

Nastolan bluespojat on Päijät-Hämeen blueshistorian syväluotaus. Se on myös paljon muuta. Se on paikallishistoriaa, se antaa kokonaiskuvaa Suomen musiikkimaailmasta vuosikymmenien ajalta ja se valottaa bluesin merkitystä Suomessa menneinä vuosikymmeninä. Nastolan bluespojat on merkittävä kulttuurityö. Se perustuu haastatteluihin, arkistolähteisiin ja kirjoittajien omiin kokemuksiin. Sen henkilöhakemisto on valtaisa, Pesonen ja Järvinen ovat tehneet onnistuneen suururakan.

Miksi juuri Nastola? Kysymys esitetään kirjassakin. Mikä Nastolasta teki sellaisen bluespaikkakunnan, että siitä pystyi kirjoittamaan liki 500 sivuisen kirjan? Nastola ei sano meille toispaikkakuntalaisille mitään. Lahti sentään jotain, ja nykyisin Nastola on osa Lahtea. Vastaus kysymykseen on Charlies ja Chicago Overcoat. Ilman niitä ei alueelle olisi syntynyt sellaista blueskeskittymää, josta voi tehdä liki 500-sivuisen kirjan.

Charlies, Chicago Overcoat ja Pepe Ahlqvist eri kokoonpanoineen ovat kansallisesti merkittävimmät alueen blues- tai bluespohjaisen musiikin edustajat ja edelläkävijät. Ahlqvistin ja ehkä myös Chicago Overcoatin tuntevat kaikki, Cream-pohjaista jytää soittanut Charlies on legenda sekin. Onneksi Charliesin hankalasti saatavista levyistä on otettu uusia painoksia, viimeisimpänä Ainoan julkaisema Buttocks. Charlies on huima orkesteri, ja valokuvien perusteella äärimmäisen tyylikäskin vielä. Vaikka kirjan lähtökohtana on Charlies ja Chicago Overcoat, paljastuu alueelta olevan kotoisin muitakin enemmän tai vähemmän bluesmaailmasta tuttuja nimiä, kuten Baby Boy Varhama ja J. Leino & Blues Guys.

Nastolan bluespojat pääsee vauhtiin heti prologissa. Jukka Kuikan vuonna 1978 Helsingin Sanomiin kirjoittama bluesessee saa kaipaamaan aikoja, jolloin päivälehtien kolumnit käsittelivät muutakin kuin avautumista kirjoittajien tunteista. Kuikka ei ole ainoa kirjallinen suuruus, jota kirjassa siteerataan – ääneen pääsee myös itse Frans Emil Sillanpää.

Prologin jälkeen käydään läpi Nastolan historiaa. Se on tämän kirjan kohdalla oleellista ja etenkin itselleni tarpeen, Nastola ja sen ympäristö on minulle aivan tuntematonta seutua. Jonkinlaista Suomen syvää etelää. Kirjan rakenteen ansiosta paikallis- ja kulttuurihistoriallista tietoa löytyy myös kautta koko teoksen.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on Nastolan poikien tutustuminen alkuperäiseen mustaan bluesiin. Itse olen 1970 syntyneenä heidän kanssaan eri sukupolvea, ja minulle lopullinen bluesherätys tapahtui, kun löysin deltabluesin ja muun maailmansotien välillä levytetyn juurimusan. Nastolalaiset sen sijaan heräsivät brittibluesin jälkeen sähköiseen Chicago-bluesiin. Sonny Boy kakkoseen, Muddyyn ja vastaaviin. Paul Oliverin kirjan pohjalta tehty The story of the blues -kokoelma oli heille hieman vanhanaikainen, minulle se oli aikanaan uusinta uutta. Chicago-blueisista innostuminen on loogista, kysehän on tosiaan Lahdesta. Tuohon aikaan Suomessa järjestettiin järjettömän kovia konsertteja, joissa esiintyivät nämä alkuperäiset bluesukot, ja Nastolan äijät kävivät tietysti heitä katsomassa. Kirjasta löytyy kuvia näiltäkin keikoilta ja itse keikkoja on nyt mahdollista kuunnella Yle Areenasta Lekaa otsaan! -ohjelmasarjassa.

Kirjan tyyli on jutusteleva, tarinallinen ja tarinallistava. Valinta on onnistunut, kirjan lukeminen on kuin istuisi baarin nurkkapöydässä kuuntelemassa veteraanien muisteluksia. Tyylivalinnan takia teos pitää otteessaan, vaikka siinä on paljon sellaista paikallishistoriallista asiaa, johon en ikimaailmassa ilman tätä kirjaa olisi tutustunut. Lahtikin on minulle ennestään tuttu lähinnä Sleepy Sleepersistä, Tehosekoittimesta ja ravintola Torvesta. Pelkkää esihistoriaa Nastolan bluespojat ei ole, vaan tarina kulkee aina nykyaikaan ja kitarataituri Paavo Pesoseen asti.

Kirjan huikea kuvitus vaatii erityismaininnan. Tekijät ovat saaneet käyttöönsä artistien kotialbumeiden aarteet, kuvia löytyy treenikämpiltä, keikoilta ja kotioloista. Yksi hienoimmista kuvista on potretti basisti Pitkä Lehtisestä, kun hän poseeraa Eero Ravin huoneessa Ravin Burns Black Bison -kitara sylissään.

Kirjan lukeminen aiheutti sukelluksen omaan levyhyllyyni. Tietenkin sieltä löytyy Charliesia, Chicago Overcoatia ja Pepe Ahlqvistia. Myös Baby Boy Varhamaa, J. Leinoa ja Paavo Pesosta. Löysin sieltä myös puoliunohduksissa olleen, kirjassa mainitun Kymijokibeats 1965-1991 -kokoelman, jolla on Charliesin lisäksi muun muassa Peer Güntin alkuaikojen biisejä. Lukeminen kannattaa aina.

Hieno kirja, kiitos tekijöille. Bluesdiggareille kovasti tutunoloisen kannen on piirtänyt itse Pertti Jarla, Nastolan poikia hänkin.

Päijät-Hämeen seudusta kirjan ansiosta innostuneena heitän Blues Newsille vinkkinä, että Sleepy Sleepersistä voisi tehdä bluesklassikoiden jäljillä -jutun, jossa paneudutaan bändin bluespohjaisiin biiseihin. Keskiyön aikaan, Rapula pluusi, Repa löysä, mitä näitä nyt on. Lahen rokut eivät olleet pelkästään raggareita, vaan myös blues.

Kategoria(t): Kuuntelemista, Lukemista | 2 kommenttia

Ajospään HiFi – Maalaispimeää

Ajospään HiFin Maalaispimeää on keski-ikäisten levy. Siinä soi nuoruus- ja kotiseutunostalgia, vanhenemisen ja kuoleman odotus, haikeus. Keski-ikäiset ajatukset. Ennen kaikkea siinä soi kova rock, ja kova rock on keski-ikäisten hommaa.

Jos Maalaispimeää kuulostaa tutulta, on siihen syynsä: Ajospään HiFissä soittavat laulaja-kitaristi Manne Ikonen, kitaristi Mikko Karjalainen, basisti Tapani Lehtonen ja rumpali Tero Pekkarinen. Ajospään HiFi on siis BetoniHank uudella nimellä. En tiedä miksi nimi on vaihtunut, kai sille joku järkiperuste on. Ehkä Ajospään HiFin musiikki on parempaa, sillä en muista BetoniHankista juuri mitään, vaikka heidän ainoa albuminsa levyhyllystäni löytyykin.

Maalaispimeää tärähtää käyntiin levyn tunnelmaa kuvastavalla biisillä Puhutaan hetki kuolemasta. Se kertoo missä mennään, rajussa ja melodisessa suomirockissa. Paino sanalla rock. Kitarointi hivelee korvia, Ikonen laulaa hienosti, hienostelematta. Bändi rokkaa, mättää ja kulkee. Musiikki vaihtelee liekkipaitaisen katurokin, kieron ysäri-indien ja instrumentaalisurfin kautta suoraan perusrokkiin ja jopa heavyriffailuun. Iskelmä loistaa poissaolollaan, vaikka Karjalaisella on historiaa myös siltä alalta.

Nuoruus- ja kotiseutunostalgia ilmenee esimerkiksi biiseissä Ettei tarvitse kysyä (”meidän pitäisi puhua niillä lapsuuden murteilla joilla puhumme jälleen, kun dementia iskee”), Hiitolanjoki (”roikutaan rautatiesillalla, katsellaan virran pyörteisiin, pelataan ystävyysotteluja Parikkalaa vastaan”) ja valitettavasti myös edelleen ja aina ajankohtaisessa punaniskakuvauksessa Pahaa sanottavaa (”jätkät saapuu, niil’ on vakava mieli, ne ei hymyile, ne murjottaa, niil’ on maiharit ja terävä kieli, ei kannata jututtaa). Se on sitä todellista maalaispimeyttä se. Vanhenemista ja kuolemaa käsitellään Uudessa testamentissa lasten silmin (”ja me aitassa kuunnellaan, kun ne laskee ryijyjään”).

Ajospään HiFin musiikki on rajua, kaunista ja haikeaa. Siinä kuuluu soittajien aiemmat vaiheet, he ovat tyylinsä löytäneet ja pitävät siitä kiinni. Tällainen musiikki on ääniraitaa X-sukupolvelle ja se edustaa omalla tavallaan samanlaista pysyvyyttä kuin Hurriganes, Lynyrd Skynyrd ja AC/DC, eli kuulijoita löytyy vuosikymmenestä toiseen.

Olen iloinen tästä levystä. Aina odotan musiikkia, jonka tekemisessä on mukana Mikko Karjalainen. Karjalainen kävi 80-luvulla samaa lukiota kuin minä. Katsoin häntä salaa ja arasti ylöspäin, koska hän oli jo tuolloin huikea muusikko, soitti bändeissä (Kiima, Porsaanreikä, Twilight Dzouns and the Full Moon Shiners, myöhemmin Fridge) ja teki biisejä. Hän on tehnyt musiikkia koko ikänsä, vaikka ei koskaan ole pyörinyt parrasvaloissa. Maalaispimeän sävellykset on merkitty koko bändin nimiin, Karjalainen on tehnyt kaikki sanoitukset. Musiikki kuulostaa siltä mitä muistan kuulleeni Karjalaisen c-kaseteilta jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Ajospään HiFi on ajaton.

On hienoa, että keski-ikäiset miehet jatkavat ikuista nuoruuttaan rokkia soittamalla, on ilo kuulla ikätoverieni tekemää komeaa rockmusiikkia. Se lohduttaa, kun välillä tunnen itseni jälkeenjääneeksi kylähulluksi äänilevyjen kanssa vehdatessani: kyllä jotkut muutkin ovat edelleen sekaisin rock’n’rollista.

Muuten olen sitä mieltä, että kun kerran on jonkun murteen oppinut, mitä sitä elämän kaltaisen pienen välivaiheen takia joksikin muuksi muuttamaan.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Jukka Nissinen – III

”Kohta viisitoista miljoonaa ihmistä diggaa vain Jukka Nissistä.”

Vieremän kuplettikeisari valmistautuu maailmanvalloitukseen, kansiteksteissäkin on avattu biisien taustat ulkomaankielellä. Ja mikäs on valmistautuessa, Jukka Nissisen kolmas soololevy on miehen paras sellainen.

Minulla otti aikansa ymmärtää Nissisen musiikin ja tekstien olemus. Nissinen on jotenkin niin tavallinen. Sitten tajusin, että hän on kansanlaulaja. Juuri sen tavallisuutensa takia. Nissisen ei ole sottiisia ja polkkaa -tyylistä kansanmusiikkia, vaan musiikkia kansalle. Meille, minulle. Hän on mies, johon melkoniemeläinen 50+ -rokkidiggari pystyy samaistumaan. Näin vuosi sitten Nissisen baarissa Kuopiossa, Humu-klubilla. En esiintymässä, vaan asiakkaana. Onneksi en mennyt hänelle mitään höpöttämään. Muistaakseni… Olin iloinen, kun näin Nissisen polttavan pikkusikaria. Nissinen ei siis ole mikään terveysintoilija ja meitä tasamaan tallaajia parempi, vaan parransängessä ja kumisaappaissa kulkeva suomalainen mies. Kansan mies. Varmasti juo kaljaakin. Ihan kuin me muutkin huonot ihmiset, jotka emme saa epäterveellisiä elämäntapojamme kuriin.

Nissinen laulaa asioista, jotka ovat läheisiä suomalaisille. Keski-ikäisille suomalaisille. Hänen laulunsa eivät kuitenkaan ole perinteistä melankolista miesjollotusta, vaan tavallista asiaa tavallisista asioista tavallisille ihmisille. Hän laulaa kahvinjuonnista, kenkien riisumisesta kylään mennessä, perunasta. Masentuneesta runkkarista ja aikuisten ihmisten välisestä seksistä. Rakkaudesta ja kuolemasta. Jos nyt joskus vähän jostain kirkonpolttajasta tai stalkkerista, niin senkin ymmärtäen.

Perinteiseen suomalaiseen tapaan Nissinen käsittelee arkisia laulunaiheitaan humoristisesti, olematta kuitenkaan kertakäyttövitsailua. En ole huumorimusiikin ystävä, mutta jos kuuntelee suomirokkia, jos on elänyt lapsuutensa ja kasvanut aikuiseksi Juicen, Popedan ja Eppujen tahdittamana, on humoristisuus pakko hyväksyä. Nissisen tyyli on ihan omansa, en osaa verrata häntä edes kupleteista ensimmäiseksi mieleeni tuleviin Veikko Laviin tai Jaakko Teppoon. Tai Leskiseen. Nissinen on syvällinen yrittämättä olla liian viisas.

Nissinen kolmas, jälleen kerran komeisiin kansiin pakattu, soololevy on täynnänsä hittibiisejä. (Vittu jes) Tää on mahtavaa, Kaikkien aikojen darrojen darra, Peruna on perusruokaa ja Electric susimies. Hyttysestä voisi tulla peruskoulun musiikkituntien hitti vanhan ”saaliiksi sain hyttysen” -renkutuksen tilalle: ”kova bändi Kuyss on, kovempi kuin QOTSA.” Se on sitten eri asia tulevatko nämä potentiaaliset hitit Radio Suomessa soimaan. Jukka Nissinen on maamme arkisin rokkitähti, häntä on aikea kuvitella kekkuloimassa television viihdeohjelmissa tai Iltapaskan lööpeissä julkisuutta saadakseen. Ja julkisuus se kai saa biisit radiossa soimaan, luulen ma.

Kansan laulaja Nissinen on rillumarei-perinteen jatkumoa rock’n’roll-twistillä. Alan terminologia on hallussa, tekstit eivät ole mitään hellyys-iskelmää: ”Se oli panoteetä, se häivytti estot, tuntiviisarilla mitattiin aktin kesto.” Silkkaa sixty minute mania, kuten olla pitää. Ei kansa kaipaa turhia hienosteluja, kysykää vaikka Gösta Sundqvistilta.

Vaikka Nissisen kolmas on julkaistu hänen omalla nimellään, on se selkästi myös bändilevy. Nissinen ei vättämättä tarvitsisi bändiä, hänen ensimmäinen yksin tehty soololeynsä toimi komeasti, mutta JN Band on kerrassaan erinomainen ja muutos trubaduurihommiin verrattuna on suunnilleen sama kuin Dylanilla silloin aikanaan: molempi parempi, mutta sähkökitara on aina sähkökitara.

Nissisellä on vauhti päällä. Vuosi sitten ilmestyi erinomainen yhteislevy Bizzarron kanssa, keväällä loistava single Black Peiderin kanssa ja nyt tämä. Tämä upea kolmas soololevy. On niitä jotka meinaavat, ja sitten on niitä jotka tekevät.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Sukellus – Lennän sokkona/Jätit avaimen

Hyvä musiikki syntyy intohimosta. Intohimo on rakkautta. Rakastaa on latinaksi amare, ja siitä on johdettu sana amatööri. Taloudellisesti järjetön indiemusiikkikenttä pyörii intohimolla ja rakkaudella, vaikka jotkut saavat siitä elantonsakin. Jyrki Saarimaa ilmoitti, että hän soittaa nykyisin sellaisessakin bändissä kuin Sukellus, ja heiltä ilmestyi juuri suoratoistosingle. Saarimaa on hyvä esimerkki intohimoisesta musiikinrakastajasta.

Sukelluksessa soittavat rumpali Saarimaan lisäksi Pekka Gröhn koskettimia, Marko Ylikoski bassoa ja Sami Sivil kitaraa. Sivil myös laulaa. Gröhn on tuttu monesta orkesterista, muun muassa Wentus Blues Bandista, Saarimaa on tullut tutuksi Kurjien Kappelista ja Maanvaivasta, jossa myös Gröhn soittaa. Ylikoski vaikuttaa myös Kurjien Kappelissa, Sivil on minulle ennestään tuntematon.

Sukellus soittaa Saarimaan mukaan kenkiintuijottelumusiikkia, ja kun Wikipediasta katsoin termin määritelmää, voi se hyvinkin pitää paikkansa. Sukelluksen musiikissa on ujelluskitaraa, toiseutta ja synkkyyttä. Siinä on Sielun Veljiä, siinä on Mana Manaa soittamassa iskelmää, Kotiteollisuus-vivahdettakin on. Näitä löytyy etenkin surullisessa erobiisissä Jätit avaimen. ”Rakkaus on sana vain, se hiljaa nielaistaan. Kun se muuttuu sen maistaa, saa öisin valvomaan.” Päällisin puolin iloisemmassa Lennän sokkona -laulussa on selviä The Jesus and Mary Chain -vaikutteita.

Sukelluksesta huokuu ammattimiehistä huolimatta amatöörimäisyys, rakkaus tekemiseen. Saarimaa lupailee oikean levynkin tekemistä. Jo vain se minulle käy! Ihan on meiksin musaa, vaikka siinä itsessäni yleensä lievää kauhua herättävä taideaspektikin on. Onneksi se vain väijyy taustalla.

Toivottavasi Kurjien Kappelikin tekisi taas uutta musaa, ja Maanvaivan luulisi saavan uutta nostetta, koska Jouko Hohko & Jukka Orman Taivaallinen Sotajoukko vasta heidän biisinsä komeasti versioi. Sukellus on hyvässä seurassa ja osa hienoa jatkumoa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi