Dr. Helander & Third Ward – Shining pearls

Dr. Helander & Third Ward teki itselleen hieman hallaa pari vuotta sitten julkaisemallaan debyyttialbumilla Meat grindin’ business. Se on niin järjettömän kova kokonaisuus, että odotukset kaikkia bändin myöhempiä julkaisuja kohtaan ovat kohtuuttomat. Hyvin bändi odotuksiin silti vastasi seuraavalla levyllään Traffic jam on the back street, joka oli kuin kuuma keikka hikisessä juke jointissa. Vaan se vaikea kolmas albumi, Shining pearls, se ilmestyi nyt. Ja nyt orkesteri on liki mahdottomassa paikassa: miten vastata kahden aiemman levyn erinomaisuuteen?

Dr. Helander & Third Ward vastaa haasteeseen toistamalla kaavaa, ja se meille bluesdiggareille sopii. Emmehän me halua muutosta, haluamme pysyvyyttä. Turha korjata sellaista, joka muotoutui lopulliseen kuosiinsa jo 1950-luvulla. Dr. Helander & Third Ward soittaa perinnebluesia, vaikka Shining pearlsin biisit ovat kahta lukuunottamatta bändin omia. Third Wardilla on kuitenkin kaavassaan sellainen valttikortti, joka tekee perinnebluesistakin uutta ja mielenkiintoista. Se kortti on Esa Kuloniemi. Tämän voin sanoa aliarvioimatta yhtään pääjehu Ilkka Helanderia, tiukan rennosti groovaavaa rumpali Leevi Leppästä, joka on myös tuottanut levyn, tai vierailijoita Panu Syrjänen ja Serko Nieminen. He kaikki ovat viimeisen päälle ammattimiehiä, mutta Kuloniemen tunnistettava slidekitara on se suola ja pippuri, joka tekee sopasta omanlaisensa ja jopa hieman ennalta-arvaamattoman.

Kuloniemen rooli ja merkitys tulevat selväksi jo aloitusbiisillä I don’t wanna wake up from my dream. Hänen taituruutensa kohottaa huikaiseviin korkeuksiin jopa perinteisistä perinteisimmän bluesin Your old school, ja leikittelynsä myöhempien aikojen Dire Straitsin soundeilla pitää nimibiisin kaltaisen perusrenkutuksenkin mielenkiintoisena. Third Ward ei kuitenkaan ole Kuloniemen bändi, hän on osa ryhmää. Kuuntelukertojen myötä huomio kiinnittyy slidekitaran lisäksi kokonaisuuteen, ja se on huikea. Meille perusperteille bändeissä tärkeintä on laulaja, ja bluesin kunniatohtori Helander hoitaa liiderin tonttinsa hienosti ja vakuuttavasti niin vokaaleissa kuin upeassa kitaroinnissaankin. Soolot saavat kuulijan lähes tuulettamaan tai vähintään nyökyttelemään päätä. Että näin se homma etenee!

Takuuvarmaan perusmeininkiin tuo tarvittavan lisäpotkun monet huikeat yksilösuoritukset, kuten rytmikkään Bridge to freedomin ja You don’t caren kruunaavat kitarasoolot, sekä päätösbiisi Rollercoaster ridingin juhlallisen täyteläinen kitarointi kautta koko biisin. Syrjäsen saksofonia ja Niemisen huuliharppua olisin kuullut levyllä mieluusti enemmänkin kuin Cemetery wallin ja You don’t caren verran, mutta hyvä näinkin. Lightnin’ Hopkinsin War is starting again on pelottavan ajankohtainen ja Fred McDowellin 61 Highway helanderoidaan ja kuloniemitetään komeasti. Minulle McDowell on Yksi Suurista – yksi niistä monista – ja hänelle kelpaa aina tehdä kunniaa.

Shining pearls on on oikein hyvä blueslevy, vaikkei tietenkään enää samanlainen tajunnanräjäyttäjä kuin Meat grindin’ business aikanaan. Määrittelin taannoin vitsillä Helanderin soololevy Country boyn akateemiseksi bluesiksi. Lähinnä tosin vain tekijän tohtoristatuksen takia, mutta vitseissä on aina jotain totuuden siementä: Shining pearls käy oppkirjaesimerkiksi sähköisestä Chicago-lähtöisestä modernista bluesista siinä missä Country boy maalaisbluesista. Shining pearls näyttää kädestä pitäen mitä on sähkökitarablues parhaimmillaan.

Mitähän muuten El Primitivosta tuttu herra Dudehill on tehnyt, kun häntä kiitetään kansiteksteissä kanojen lainaamisesta? No, ehkä en halua tietää.

Advertisement
Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Vesilinja – Myrskyn keskellä

Tammikuu on juuri sopiva aika kuunnella Vesilinja-nimistä bändiä. Vesilinja. Se tuo ikäiselleni tietenkin mieleen tv-sarjan Merilinja. Muistatte kyllä. Jos ette muuta, niin ainakin Aram Hatšaturjanin tunnusmusiikin ja James Onedinin pulisongit.

Vesilinjan uusin albumi Myrskyn keskellä on häpeilemättömän 70-lukulaista kehittyvää rockmusiikkia. Kuuntelin sen ensimmäistä kertaa autossa suoratoistosta ja jäin vähän hämilleni. Onko tämä joku pastissi, nuorison 70-lukularppausta? Ajattelin, että en taida levyä ostaa. Samalla reissulla sattui divarissa kuitenkin vastaan bändin edellinen albumi, poimin sen luonnollisesti pois. Sen kuunneltuani muutin mieleni ja tilasin tämän uudenkin. Myrskyn keskellä ei ole suoratoistosta kuunneltavaa autoilumusiikkia. Sitä kuunnellaan kotona, oikealta levyltä, mieluiten kynttilän valossa, lattialla risti-istunnassa. Minulla eivät tosin polvet enää risti-istuntaa kestä.

Myrskyn keskellä on sofistikoitunutta progressiivista rokkia. En tarkoita sofistikoitunutta moitteeksi, Vesilinja jatkaa 70-luvun taidokkaan kotimaisen progeilmaisun perinnettä erinomaisesti olematta pelkäämäni pastissi tai muu kunnianosoitus kenellekään. Vesilinjan kosketinsoittaja Niko Saarinen on tuttu Lasten Hautausmaasta, muut soittajat (Jussi Portaanpää, Antti Tuominen, Topias Ahola, Aake Salmi, Jukka Kuusela) ovat minulle tuntemattomia. Laulajia bändissä on useita (Salmi, Tuominen, Ahola), ja kyllä he hommansa hoitavat, vaikka kukaan heistä ei nouse bändin keulakuvaksi: Vesilinja on selkeästi soitto- ja sävellyspainotteinen orkesteri.Vaikka tällaisessa musiikissa laulu ei ole tärkein asia, olisi suosion kannalta parempi, jos orkesterissa olisi ankaran persoonallinen ja vahva solisti. Nyt laulu jää mietityistä teksteistä huolimatta lapsipuolen asemaan.

Myrskyn keskellä on kaunista ja selkeää musiikkia. Siinä soivat saksofoni, klarinetti ja huilu, ne ovat aina plussaa. Luonnollisesti huilu tuo mukaan jethro tullia, saksofoni piirpauketta ja jazzia. Nimenomaan juuri saksofoni sai minut höristämään korviani ja ottamaan orkesterin tarkempaan syyniin. Tasavallan Presidenttiä ei voi olla Vesilinjan kohdalla mainitsematta, kokonaisuutena siitä kuitenkin tulee eniten mieleen Tabula Rasa. Tabula Rasa ilman sen ylenmääräistä paatosta. Ehkä Vesilinja silti tai jopa kaipaisi Jukka Leppilammen kaltaisen vokalistin viimeiseksi silauksekseen.

Selkeydestä, jopa rauhallisuudesta huolimatta Vesilinja intoutuu monipolvisissa biiseissä välillä rokkaamaan kunnolla, kuten etäisesti Juice-kaikuja omaavassa Horisontissa ja komealla kitarasoololla varustetussa funkahtavassa Totuuden torvissa. Olen kuulevinani levyltä myös myöhempien aikojen Hassisen Kone -värähtelyjä.

Vesilinjan Myrskyn keskellä kruunasi kovan kotimaisen progevuoden 2022. Ammattimiesten musiikkia, joka olisi hyvin sopinut Love Recordsin katalogiin viisi vuosikymmentä sitten. Jos lapseni joskus kysyvät ”isä, millaista on kotimainen proge”, voin soittaa heille Myrskyn keskellä -lp:n. Niin hyvin Vesilinjalla on homma hallussa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, tapaus Martin Motnik

-Hei Mika.

-Hei.

-Ostit sitten taiteellista kitaranvingutusmusiikkia.

-En ostanut.

-Ai et vai?

-En, koska a) tämä on basistimusiikkia ja b) en ostanut tätä, vaan sain.

-Niinkö? Keneltä?

-Hirvosen Maisalta.

-Siltä Accept-entusiastilta? Luulin, että hän on Kaisa.

-Niin juu, Kaisalta. Taisin joskus muistaa nimen väärin…

-Vai basistimusiikkia. Kansikuvassa on kuitenkin hirvee kuusikielinen mylly.

-Bassossa ei voi koskaan olla liian paljon kieliä. Tai liian vähän.

-Miksi Kaisa antoi sinulle Martin Motnikin levyn?

-No kun pyysin.

-Mikä Martin Motnikin Dream chaserista tekee niin tärkeän, että oikein pyysit sen?

-Kaisan nimi löytyy kansiteksteistä, ja hän on tässä execution producerina.

-Execution?

-No joku sellainen, ei tuo ulkomaankieli ole parhaita puoliani.

-Eli siis executive producer?

-No niinhän se oli.

-Nimi levyn kannessa on aina hieno asia. Sehän on sinunkin suurin toiveesi, saada nimesi äänilevyn krediitteihin tai kiitoslistaan.

-Oli.

-Miten niin oli?

-Sain jo. Blessed Lunacyn Wreck of humankindiin.

-Millä perusteella? Olitko mukana levyn tuotantoprosessissa?

-En.

-Miksi sitten?

-Olin kuulemma haukkunut bändin edellisen levyn soundit.

-Sait nimesi Blessed Lunacyn uuden levyn kiitoslistaan, koska haukuit edellistä levyä?

-Oululaiset ovat vähän semmoisia.

-Paska kaupunni.

-Ei ole, koska sain nimeni levyn kanteen.

-Minkälaista musiikkia tämä Dream chaser on?

-Kaunista.

-Se ei paljon kerro, selitä tarkemmin.

-Tämä on eniten ehkä fuusiojatsia tai paremminkin jazzrokkia. Mausteena hieman heavya, jopa kevyttä soulvivahdetta puhaltimien ansiosta. Paikoin tämä on kuin Herb Alpert & The Tijuana Brassin viihdettä, etenkin Take a breathilla ja hetkittäin Something I don’t knowlla.

-Aikamoista sillisalaattia siis?

-Ei, ei, ei. Dream chaser on tasapainoinen, yhtenäinen ja biisikeskeinen instrumentaalilevy monipuolisuudestaan huolimatta. Departuressa on jopa sitä kitaranvingutusta Steve Vain ansiosta, ja santanamaisessa Ensenadassa soittaa – yllätys yllätys – Wolf Hoffman.

-No nyt selvisi tämän Hirvos-connectionin syy.

-Jep, ja Motnik on nykyisin Acceptin basisti. Bruce Kulickin tähdittämä Attitude of gratitude on kaunista popmusiikkia, samoin jatsahtava Do not open that door. Siitä tulee jopa Steely Dan mieleen.

-Oho. Sinähän tykkäät Steely Danista kovasti, vaikka et muka ole muusikkomusan ystävä.

-Olen minä, jos se kulkee ja groovaa hyvillä biiseillä, kuten Steely Danilla. Ja Motnikilla. Tässä on jopa taidemusiikkia, Bachia bassolla. 175 proof rumin fuusiojatsissa vierailee Steve Lukatherin poika.

-Studiomuusikkous kulkee suvussa.

-Ilmeisesti. Joka biisissä, tuota Bachia lukuunottamatta, on vierailijoita, mutta nimet ovat jo mainitsemiani lukuunottamatta minulle tuntemattomia.

-Basistin soololevy kuulostaa aina ajatuksena pelottavalta.

-Ehkä hieman, mutta on se joku McCartneykin tehnyt ihan mallikelpoisia levyjä, ja John Paul Jones. Pekka Pohjolakaan ei ihan huono ole.

-No ei.

-Eikä basso ole levyllä pääosassa, vaan musiikki ja biisit. Toki basso kovasti solistisessa roolissa on, mutta se soololevylle sallittakoon. Dream chaser on sanan parhaassa merkityksessään viihdemusiikkia laajan musiikkimaun omaaville musadiggareille.

-Eli se ei ärsytä ketään?

-Varmasti ärsyttää. Ei sellaista musiikkia olekaan, joka ei ketään ärsytä. Somen perusteella suurin osa musiikista ärsyttää suurinta osaa ihmisistä.

-Ei mennä nyt tähän, ettet rupea taas hyperventiloimaan.

-Ei mennä, ei.

-Ihan hyvin siis alkoi tämä uusi musiikillinen vuotesi?

-Kyllä. Ei paremmin voi vuosi alkaa kuin saadulla levyllä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Getšemane – Viimaa

Huomasin Popdivari Vuoromiehen laarissa juhlavan näköisen Getšemane-nimisen orkesterin lp:n Viimaa. Mainostarrassa mainittiin Haikara ja Tabula Rasa, sen tarkemmin sitä lukematta oletin kyseessä olevan jonkun 70-luvun never heard progebändin, jonka levyn Svart on nyt uusintajulkaissut. Kiikutin sen saman tien kassalle.

Kun kotona panin levyn soimaan, oli ensimmäinen ajatukseni, että kyllä silloin 70-luvulla osattiin tiedostavaa progea tehdä. On niin ajalleen tyypillistä, hienoa kamaa. Sitten tutkin kansitekstejä, ja huomasin Anna Pesosen ja Sami Sippolan nimet. Tämähän on uusi bändi! Ja niin hyvä uusi bändi, että mieleni tekee panna taas kerran liian aikaisin tekemäni vuoden parhaat levyt -listaus uusiksi. Viimaa on tosin jo Getšemanen toinen albumi, eli ihan uudesta orkesterista ei voi puhua. Uusi minulle kuitenkin.

Getšemane on leimallisesti progea, mutta kaikesta teknisestä osaamisestaan huolimatta biisi- ja kokonaisuuskeskeistä progea. Viimaa on tiukkaa soittoa täynnä tavaraa ja koukeroita, mutta se elää ja hengittää, siinä on tilaa ja avaruuden tuntua. Saksofonisti Sippola, kitaristi Sami Koivisto, rumpali Markus Nokelainen ja laulaja-basisti Juha Pekuri ovat huippuluokkaa. Jokainen pääsee esittelemään osaamistaan, mutta ei kertaakaan kokonaisuuden kustannuksella: tällaista on bändisoitto parhaimmillaan. Pekuri on sisäistänyt kotimaisen progen laulumaneerit oivallisesti, sortumatta silti olemaan kopioija tai pastissi. Pesosen lisäksi levyllä ovat vierailijoina myös Kusti Vuorinen Hammondissa ja Timi Härkönen congissa.

Levyn introna toimiva ja sen ainoa alle kuusiminuuttinen biisi Taustamusiikkia matelijoille on alkukantaista free jazz -tuuttausta, jolle Sippolan saksofoni ja Pesosen Rhodes luovat 70-lukulaista, suomalaiskansallista tunnelmaa. Ankarasti jytäävä Varma kuolema vie ajatukset selkeästi kohti Haikaraa, Apolloa ja King Crimsonia, Sippolan ansiosta myös Piirpaukea. Kaikesta kuulee, että bändillä on juuret ja perinne hallussa. Niitä kunnioitetaan, niistä ammennetaan ja niiden avulla tehdään uutta ja omaa. Nimibiisi jatkaa samaa linjaa, kovaa jytää ja suorastaan pelottavaa usvaista Riders of the storm -henkistä himmailua. In the court of the Crimson King ja In the wake of Poseidon ovat varmasti olleet bändillä ankarassa kuuntelussa. Raskaan sarjan viheltäjä on lainannut muotoaan Fleetwood Macin Oh wellistä ja sitä voi pitää bluespohjaisena heavyrokkina.

Kuilun partaalla tuo alun slovariuden, saksofonin ja kitarakuvioiden ansiosta paikoin Kingston Wallin Shine on men mieleen. Myös levyn päättävä lähes varttitunnin kestävä kaksiosainen ja eeppinen Lemminkäisen temppeli vie ajatukset Ior Bock -yhteydensä takia Kingston ja Petri Walliin. Uskallan pitää teosta jopa kunnianosoituksena Petri Wallille. Lemminkäisen temppeli on huikaiseva musiikillinen matka, joka kumartaa kaikkiin jo mainitsemiini suuntiin, ollen siitä huolimatta silkkaa Getšemanea eikä mitään muuta. Sitä samaa huikaisevaa musiikillista matkaa on koko levy.

Ilman kansitekstejä pitäisin Getšemanen Viimaa kadotettuna 70-luvun kotimaisen progen klassikkona, kansitekstit luettuani pidän sitä yhtenä kaikkien aikojen kotimaisena progeklassikkona. 2022 oli kova kotimaisen progen vuosi. Kuusamo, Sammal ja Tavat julkaisivat hienot levyt, joista yksikään ei kalpene aiempien vuosikymmenen parhaimmistolle, ja vuoden lopuksi löytyi vielä tämä Getšemane. Uskallan jo melkein nostaa sen Wigwamin, Tasavallan Presidentin ja Kingston Wallin rinnalle maamme uudeksi kansallisaarteeksi.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Vuosikatsaus 2022

Vuodesta 2022 jäi hieman sellainen fiilis, että parempiakin musiikkivuosia on nähty. Ehkä sodat, taudit ja ihmisten yleinen tyhmyys painavat mieltä, musiikkikaan ei aiheuttaunut niin paljon hyvän olon tunteita kuin normaalisti. Hienoja levyjä ilmestyi kuitenkin useita, esimerkiksi Kuusamon, Ville Miettisen, Tamara Luonnon, Mike Bell Cartelin, Wyman Familyn, Amurin, Lasten Hautausmaan, Blessed Lunacyn, Punomon, Honey B & T-Bonesin ja siihen klaaniin kuuluvien (El Primitivo, Emola-Hatsina String Band) sekä monien muiden toimesta. On kuitenkin päivänselvää, että vuoden ylivoimaisin orkesteri on Vehje ja vuoden ylivoimaisin levy on Puolkuppia. Vuoden levyn titteliä en sille kuitenkaan anna, koska valinta olisi liian ilmeinen, ja vuoden levy on ihan liian vähäpätöinen arvonimi tuolle mestariteokselle. Julistan siis Puolkuppia-lp:n ja samalla kaikki Vehkeen menneet ja tulevatkin julkaisut JOKA VUODEN LEVYKSI.

Koska suljin Vehkeen kilpailusta pois, oli valinta vaikea. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyin siihen tulokseen, että VUODEN LEVY on 22-Pistepirkon Kind hearts have a run run. Se menee silmissäni heittämällä bändin top vitoseen, ehkä jopa top kolmoseen. Voi olla, että menee jopa listan kärkeen, en ole vielä lyönyt mielipidettäni lopullisesti lukkoon sen suhteen. Kamppailu tittelistä oli loppujen lopuksi kahden kauppaa: Honey B & T-Bonesin Buzzing vol. 2 olisi aivan yhtä hyvin ansainnut saman arvonimen. Nuoriso-osasto jäi tänä vuonna nuolemaan näppejään.

VUODEN YLLÄTTÄJÄ on Erja Lyytisen Waiting for the daylight. VUODEN SUORATOISTO on Heikki & Haukkojen Lauluja lentämisestä. Fyysisenä julkaisuna se olisi todennäköisesti saanut vuoden levyn arvonimen. VUODEN ULKOMAINEN LEVY oli yllättäen Buddy Guyn Blues don’t lie.

En mene ihan takuuseen, olenko listannut kaikki hankkimani tämän vuoden julkaisut, mutta tuskin sieltä montaa on pois jäänyt. Jotkut vinyyleistä ovat saattaneet ilmestyä cd:nä jo viime vuonna, mutta lasken ne kuitenkin tämän vuoden julkaisuiksi.

KOTIMAISET:

22-Pistepirkko – Kind hearts have a run run lp
VUODEN LEVY.

Amorphis – Halo 2lp

Amuri – Ettei kukaan tuntisi enää pimeää lp
Amuri – Kestääkö siivet 12″
Amuri – Minä olen muistanut cd

Blessed Lunacy – Wreck of humankind cd

Daizy Pinehill Band – s/t cd

Einoa – Rauha cd

El Primitivo – And the Ant-men cd

Emola-Hatsina String Band – Saniaisolento cd

Faarao Pirttikangas & Kuhmalahden Nubialaiset – Korpirojua lp

Dave Forestfield & Ville Lehtovaara – Teleport operation cd

Linda Fredriksson – Juniper lp
VUODEN JATSILEVY.

Getsemane – Voimaa lp

Honey B & T-Bones – Buzzing! 40th anniversary album cd & lp
Honey B & T-Bones – Buzzing! Vol. 2 cd & lp
TOINEN VUODEN LEVY.

Huojuva Lato – Utopia, Texas lp
VUODEN KANTRILEVY.

Jaa Ei Tyhjää Poissa – s/t cd

Jantters – Elävien kirjoissa cd

Kaleidobolt – This one simple trick cd

J. Karjalainen – Soulavaris cd

Joose Keskitalo & The Mystic Revelation of Teppo Repo – Orfiset laulut V lp
Joose Keskitalo & The Mystic Revelation of Teppo Repo – Orfiset laulut VI lp

Kissa – Musta valo/Kuuma hehku 7″

Kuusamo – Tuuleen kadonneet lp

Kalle Lae – Deep in the blues cd

Kolmisormi Kosonen & Opetuslapset – Matka outoon maahan cd

Lasten Hautausmaa – Kevät lp

Litku Klemetti – Asiatonta oleskelua lp

Lumberjacks – Cut, split and stack cd

Lyyti – Toiveet ja helyt lp

Erja Lyytinen – Waiting for the daylight cd
VUODEN YLLÄTTÄJÄ.

Mara Balls – Maranormaali ilmiö lp

Mary Ann Hawkins – s/t lp

Maustetytöt x Agents – s/t 12″

Andy McCoy – Jukebox junkie lp

Ville Miettinen – Toivoton romantikko lp
VUODEN SYMPAATTISIN LEVY.

Mike Bell Cartel – Wait! /There comes the pain 7″
Mike Bell Cartel – The Cartel & I lp

Michael Monroe – Too fast to die young lp

J.A. Mäki – Syys lp

Jukka Nousiainen – Matkalla kotiin lp

Tuomari Nurmio & Knucklebone Oscar – Believe or not lp

Pelle Miljoona Band – Kaakon toteemi lp

Puhelinseksi – Vieraita toisillemme lp

Punomo – s/t lp

Riitaoja – Maan alla ei tuule cd

Relaxtrio – Payback time cd

Jarkka Rissanen & Timo Ylinen – Long time coming cd
Jarkka Rissanen Tonal Box feat Kalle Fält – Bones cd

Rock Siltanen Group – Rock’n’rollin voima lp

Roku Rousu & The I.O.N.S. – The imaginary one-night stands cd

Räjäyttäjät – Kesäaika 10″

Samanna – Sinisellä sametilla lp

Sammal – Aika laulaa lp

Sleepwellers – No7hin’ 8u7 a num8er cd

Stenfors Family – Family album lp

Stoned Statues – s/t lp

Sultans – Horsefly boogie flexi

Rafael de Swarte- Bluesin’ cd

Tamara Luonto – Honeymoon lp

Tavat – s/t lp

Teini-pää – Maailma kyllä odottaa lp

Pekka Tiilikainen& Beatmakers – The Renegades Revisited show live at the HUK 2021 10″

Vehje – Puolkuppia lp
JOKA VUODEN LEVY.

Vesa Aaltonen Prog Band – Studio live cd

Wasel and the Weasels – s/t cd

Wasted – Modern lie lp

Wyman Family – Out in the open lp

ULKOMAISET:

Jeff Beck & Johnny Depp – 18 cd

Black Keys – Dropout boogie cd

Brandi Carlile – In the canyon haze 2cd
VUODEN ULKOMAINEN YLLÄTTÄJÄ.

Cécile McLorin Salvant – Ghost song cd

First Aid Kit – Palomino lp

Ghost – Impera lp

Buddy Guy – The blues don’t lie 2lp
VUODEN ULKOMAINEN LEVY.

Halestorm – Back from the dead cd

Mary Halvorson – Amaryllis cd
Mary Halvorson – Belladonna cd

Beth Hart – A tribute to Led Zeppelin 2lp

Hellacopters – Eyes of oblivion lp

Hurray for the Riff Raff – Life on Earth cd

Jethro Tull – The Zealot Gene 2lp

Corky Laing – Finnish sessions cd

Marillion – An hour before it’s too dark 2lp

Nazareth – Surviving the law lp

Paolo Nutini – Last night in the bittersweet cd

Ozzy Osbourne – Patient number 9 2lp

Pink Floyd featuring Andriy Khlyvnyuk – Hey hey rise up cds

Queensrÿche – Digital noise alliance 2lp

Redman Mehldau McBride Blade – LongGone cd

Saxon – Carpe diem lp

Bruce Springsteen – Only the strong survive cd

Mavis Staples & Levon Helm – Carry me home 2lp

Olivia Trumme – For you cd

Udo – My way 2lp

V/A – Lockdown sessions, An internatiolal down home blues revue cd

Lucinda Williams – Lu’s Jukebox Vol. 6 – You are cordially invited : a tribute to the Rolling Stones 2lp

UUSINTAJULKAISUT JA RETROT:

22-Pistepirkko – Big Lupu 2lp

Absoluuttinen Nollapiste – Seitsemäs sinetti 2lp

Beatles – Revolver box 4lp

Art Blakey – Art Blakey’s jazz messengers with Thelonious Monk deluxe edition 2cd

Eric Clapton – Nothing but the blues cd

John Coltrane – My favourite things deluxe edition 2cd

Miles Davis – What it is Montreal 7/7/83 2lp

Deep Purple – Bombay calling 3lp
Deep Purple – Hong Kong Coliseum 2001/03/20 3lp
Deep Purple – Tokyo International Forum 2001/03/24 – 03/25 4lp
Deep Purple – With orchestra : Live in Verona 4lp

Jimi Hendrix – Los Angeles Forum – April 26. 1969 2lp

Son House – Forever on my mind lp

Hurriganes – Hamina and Helsinki all night long 4lp
Hurriganes – Tsugu live 12″
Hurriganes – Saapasjalkarock 1983 12″
Boksi on rautaa, kaksi jälkimmäistä levy-yhtiön rahat ja pois -julkaisuja, jotka olisivat mahtuneet yhdelle lp:lle.

Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut – Seuraavana aamuna lp
Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut – Telakka ja pieni sali 2lp

Rolling Stones – El Mocambo 4lp
Rolling Stones – Licked live in NYC 3lp

Sielun Veljet – Hei soturit lp & cd

Wigwam – Fairyport 4lp
Wigwam – Live at Provinssirock 1991 2lp
Wigwam – Live at Töölönranta 1975 lp

Link Wray – Walking down a street called love – Live in London & Manchester 2lp

Neil Young – Noise & flowers lp
Neil Young – Toast cd

Muutamia tänä vuonna julkaistuja on vielä tilauksessa (mm. Teemu Viinikainen) ja varmasti tulee taas ostettua vuoden julkaisuja sitten joskus myöhemmin. Suoratoistoista haluan mainita vielä The Postin Broken skyn. Siitä bändistä kuulemme vielä, toivottavasti myös äänilevymuodossa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Blessed Lunacy – Wreck of humankind

Termi amatööri tulee sanasta amare, joka tarkoittaa rakastajaa. Blessed Lunacy on malliesimerkki amatööriorkesterista sanan parhaassa merkityksessä: Blessed Lunacy rakastaa musiikkia. Se tekee vuodesta toiseen hiljakseen omaa musiikkiaan, ja julkaisee sitä kuluista piittaamatta pieteetillä tehdyillä videoilla ja tyylikkäillä kansilla varustetuilla äänilevyillä. Sama tahti jatkuu bändin uusimalla levyllä Wreck of humankind, joka on ITE-taidetta parhaimmillaan. Oulun Fab Four on muuttunut Viisikoksi, bändiin on Jyrki Pietikäisen, Hannu Heikkisen, Jere Klamin ja Jaakko Kujalan rinnalle tullut basistiksi Risto Väisäinen.

Osaamisen äärirajoilla liikkuminen toimii Blessed Lunacylla jälleen loistavasti. Bändin soittajat eivät ole opistomielessä huippuluokkaa, mutta ovat sitä rock’n’roll-mielessä. Biisit ovat paikoin hyvinkin koukeroisia, täynnä koukkuja ja yllätyksiä. Bändi ei pelkää käyttää erikoisia soittimia, mutta ei kikkaile niillä itsetarkoituksellisesti. Blessed Lunacy on omaperäisyydessään ja luovuudessaan kuin kovien rokkareiden Noitalinna Huraa.

Levyn introna toimiva instrumentaalibiisi Alien alkaa uruilla ja akustisella näppäilyllä, tunnelmaa luoden. Urut ovatkin taas oleellinen osa bändin soundia, ei pelkkä mauste. Psykedeelisin kitarakuvioin varustettu Heikkisen tekemä nimibiisi on selkeää ysäri-indietä. Kokonaisuus kuvastaa hyvin sitä, että Blessed Lunacy on 60-lukua, 70-lukua ja 90-lukua, mutta ei tippaakaan 80-lukua. Ilmeisesti kyseinen vuosikymmen on jättänyt soittajiin niin kovat traumat, että sen ajan henkeä vältellään viimeiseen asti. Soundiensa puolesta Blessed Lunacy on aina ollut ja on nytkin täysin iätön ja trendivapaa.

Pietikäisen Everything you do is wrong on etäisesti 22 Pistepirkoilta ja kenties Neil Youngilta kuulostava melankolinen pop. Vielä enemmän The kings of Hong Kongin aikaiselta Pistepirkoilta kuulostavat Klamin kappaleet Hey painter ja Disappointed. Edellinen on kevyesti surffaavin kitaroin varustettu usvailu ja levyn garagemaisinta materiaalia, kuulostaa oppikoulun konvabändiltä. Jälkimmäisen pirkkomaisuus tulee lähinnä P-K Keräseltä kuulostavan laulun takia. Pietikäisen komeasti riffittelevä reipas Swedish steel on nimestään huolimatta vain pikkuisen heavy, ja senkin pikkuisen sillä tavalla kuin heavy sen syntyaikoina ymmärrettiin. Enemmän biisissä on Stooges-vibaa. Klamin tekemä ja Pietikäisen laulama kova rock Universal masterplan jytää siihen malliin, että voidaan jo oikeasti puhua heavysta. Wreck of humankind on perusolemuksestaan huolimatta melko erilainen kuin bändin aiemmat levyt, Universal masterplan on eniten niiden kuuloinen.

Funkahtavan nykivällä Retired supermanilla vierailevat Pia Krogius viulussa, Pekka Äkäslompolo lap steel -kitarassa ja Oulu-skenen tulevaisuuden lupaus Benjami Pietikäinen huilussa. Heikkisen biisissä on sen kaikessa outoudessaan jopa hittipotentiaalia. Klamin rauhallisesti kasvavassa Sky high or under the seassa on jotain samaa kuin southern rockin suurissa biiseissä, toki Blessed Lunacyn huojuvalla ja horjuvalla tavalla. Väisäsen ja Pietikäisen hienon kertsin omaava Exitus on samalla tapaa kierosti Blessed Lunacyn näkemys boogierokista, stetsoneineen ja bootseineen. Klamin lyhyt ja tehokas rokki Thirst on yksinkertaisessa karuudessaan ihan levyn parhaimmistoa.

Blessed Lunacy osaa tiputella hauskoja vinkkejä ja kunnianosoituksia suuntaan jos toiseenkin, ja Pietikäisen Mountain preachista tulee väistämättä Mountain mieleen, muutenkin kuin nimestä. Varmasti tarkoituksella. Jälleen Pia Krogiuksen ja Benjami Pietikäisen kuorruttama Swedish steel (reprise) ei huuruisessa kelttimeiningissään musiikillisesti juuri liity ensimmäiseen Swedish steeliin, mutta on hyvä välipala ennen Pietikäisen ja Klamin pitkää ja moniosaista ja siten jopa progahtavaa päätösbiisiä Cycle. Se meinaa välillä yltyä suorastaan nykyaikaiseksi, mutta ei onneksi sentään.

Blessed Lunacy on nyt tehnyt kolme levyä, Wreck of humankindilla jo tiesin mitä odottaa. Mitään uutta ja yllättävää bändi ei ole lähtenyt tekemään, mutta silti Wreck of humankind on erilainen kuin edeltäjänsä. Bändi ei ole ammattimaistunut eikä yritä valtavirtaa mielistelemällä saada suosiota, vaan on entistä äkkiväärempää vääntöä ja jopa enemmän huojuvaa ja rämisevää kauneilla melodioilla silattua indierokkia kuin aiemmin. Wreck of humankind ei ole niin iskevä kuin edelliset levyt, sillä ei ehkä ole samanlaisia jopa radiokelpoisia iskusävelmiä kuin aiemmin, ja se vaatii useita kuunteluita kaikki salat paljastaakseen. Ei voi sanoa, että Blessed Lunacy olisi aikuistunut, koska aikuisia soittajat ovat olleet koko bändin olemassaolon ajan, mutta ei se ole vanhnentunutkaan. Blessed Lunacy tekee edelleen ajatonta, avointa ja lapsenomaisen viatonta kotikutoista musiikkia. Rockmusiikkia parhaimmillaan, siis.

Alkuun palatakseni: Blessed Lunacy rakastaa musiikkia, ja se näkyy jälleen kerran myös cd:n ulkoasun tyylikkyydessä. Wreck of humankind on pakattu Jere Klamin ja Timo Korhosen taiteilemana ja suunnitelemana upeaan digipackiin, jossa on informatiivinen kansivihko. Näin homma pitää tehdä, ajasta ja kustannuksista välittämättä. Rakkaudesta musiikkiin ja äänilevyihin.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Heikki & Haukat – Lauluja lentämisestä

Minun on hieman uskaliasta kirjoittaa Heikki & Haukat -orkesterin levystä Lauluja lentämisestä, koska olen tehnyt työperäistä yhteistyötä niin bändin pomomiehen Heikki Pöyhiän kuin basisti Pekka Rannan ja kosketinsoittaja Lauri Kuosan kanssa: se on luultavasti turpakeikka tiedossa, jos levyn haukun. En kuitenkaan halua olla kirjoittamatta, koska olen jo monesti aiemmin rääpinyt äijien levytettyä tuotantoa. Jopa kolmikon teatteriuraa olen sivunnut taannoisesta Juice-musikaalista kirjoittaessani. Turpakeikka se olisi toisaalta sittenkin, jos en levystä mitään kirjoita. Otan mielummin selkääni jostain, jonka olen tehnyt kuin jostain, jonka olen jättänyt tekemättä.

Heikki Pöyhiä on yksi tämän valtakunnan parhaista laulajista ja lennokkaimmista kitaristeista. Pöyhiän soittotyyli etenkin livenä on hyökkäävä, suorastaan pöyhkeä. Siinä on sitä paljon puhuttua vaaran tuntua. Twilightningin matkassa hän on kiertänyt maailmaa Japania myöten ja Imatran teatterissa hän osoitti olevansa huikaisevan hyvä komedianäyttelijä. Yhdessä Rannan kanssa hän on Riverdog Samsonissa tehnyt kaksi loistavaa synkästi progahtavaa rockalbumia, joista ensimmäisellä soittaa myös Haukkojen kovakätinen, mutta groove rumpali Mikko Kupiainen. Pöyhiä ja Ranta ovat myös ilmeisen pysyvä hired hand -kaksikko Janne ja Jari Pätilän progebändissä Aching Hands, jolta on ilmestynyt jo kolme albumia. Pöyhiä ja Kuosa soittavat myös kaksi levyä tehneessä George Cloudyssa, koko nelikko löytyy vaihtelevasti Avaruusaseman levyiltä ja niin edelleen ja niin edelleen. Miehet ovat monessa mukana, koska soittajan leipä on maailmalla pieninä palasina.

Lauluja lentämisestä on onneksi hyvä, eli välttynen selkäsaunalta. Oletin levyn olevan laulelmallisempi, pelkäsin Pöyhiän ja kumppanien lipeävän jopa liian iskelmälliseksi. Pelkoni oli turha, jo aloitusbiisi Sinatra sai minut huokaisempaan helpotuksesta. Että ainakaan liian helpoksi Heikki & Haukat ei ole langennut.

Levyn biisit voi jakaa kolmeen kategoriaan: radiokelpoista suomipoppia (suomisoulia ja -reggaeta yhdistelevä Lentopäivä, 90-luvun paisuttelevan brittipopin kaikuja omaava pianoballadi Leija, modernihko ja menevä kitarapop Tulvaportit), kunnianhimoista progehtavaa taidemusiikkia (Sinatra, kerrassaan ihastuttava ja upea Linnut palaa Kesolaan, huikaisevan kaunis Seilonin matkustaja ja levyn päättävä surullisen juhlava Seppele) ja rankempaa rokkia (jykevä jyräys Siipiveikko ja Kolmannen Naisen rajuimmalta osastolta kuulostava Piru).

Omaan makuuni levyn parasta antia ovat Linnut palaa Kesolaan, Tulvaportit, Leija, Siipiveikko, Seilonin matkustaja ja Piru. Ja mitä tätä turhaan peittelemään, myös Sinatra ja Seppele. Ainoastaan Lentopäivä aiheutti lievää ärsyyntymistä: ei voi noin hyvä fiilis ihmisellä olla, saatana! Kertsi, Billie Holidayn ja vinyylilevyjen mainitseminen onneksi pelastavat biisin. Synkkänä miehenä olisin silti halunnut kuunnella sen tilalla bändin livenä soittaman kappaleen Asemalla. Vaan jos Heikki tai jopa Heikki & Haukat kokonaisuudessaan on noin onnellinen, ei se minulta pois ole.

Lauluja lentämisestä on monipuolinen, mutta yhtenäinen teos. Siinä on jykevää ja tiukkaa soittoa ihan biisistä riippumatta. Ammattimiehet näyttävät osaamistaan, kukaan itseään korostamatta. Heikki & Haukat on bändi, ei Pöyhiä ja taustaorkesteri. Koska Lauluja lentämisestä on toistaiseksi julkaistu vain suoratoistossa, en kansitekstien puuttumisen takia tiedä keitä kaikkia sillä perusnelikon lisäksi on mukana. Saksofoni siinä soi ja Lentopäivässä on muitakin puhaltimia. Pöyhiä on todennäköisesti tehnyt itse kaikki biisit ja osoittaa täten olevansa paitsi loistava muusikko, myös loistava lauluntekijä. Toki hänen biisintekokykynsä on tullut tutuksi jo aiemmilta julkaisuilta.

Hyvä, jopa erinomainen levy on Lauluja lentämisestä. Eikö mikään levy-yhtiö ymmärrä tarttua näin paljon kaupallista potentiaalia omaavaan teokseen? Jos saan lottovoiton tai kirjastoalalla palkat paranevat, rupean itse äänilevymoguliksi tai vähintään mesenaatiksi, että saan oikean levyn tästä käsiini. Taitaa olla turha toive, ainakin palkan paranemisen odottelu.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Kuusamo ja Tavat

Olen innokas tekemään etenkin kotimaisen musiikin suhteen heräteostoksia. Tämän vuoden kenties onnistuneimmat sellaiset olivat Kuusamo- ja Tavat-yhtyeiden debyyttialbmit. Tuuleen kadonneet ostin kansikuvan perusteella, Tavat lähti mukaan levykauppiaan suosituksesta.

Kuusamossa yhdistyy Leevi and The Leavings lievän psykedeeliseen ilmaisuun, 80-lukulaiseen näkemykseen 60-luvun aurinkoisesta popista aina 70-luvun progeen Jesus & Mary Chainin kautta kierrättäen, ilman sen paikoin klaustrofobista tunnelmaa. Päätösbiisi Kuusamon kraut paljastaa jo nimellään yhden orkesteriin vaikuttaneista genreistä, vielä enemmän krautia on levyn toinen instrumentaali Delfiinit lentää. Kaliforniaan on malliesimerkki siitä miten tarpeeksi kova bändi voi tehdä rokkikansaan vetoavaa iskelmää olematta liian iskelmää. Kappaleen pitäisi soida radiossa joka päivä. Samaa sarjaa on nimibiisi. Metempsykoosissa on jonkinlaista klubihenkistä tanssimusatatsia.

Kuusamo on selkeästi suurten levykokoelmien miesten bändi. Tällaiseen tyylien ymmärrykseen ja monipuolisuuteen ei pääse ilman suurta musiikillista tietämystä ja juurien tutkimista. Bändissä on kaikki kohdallaan, yhteinen innostus ja intohimo huokuu jokaisesta nuotista. Toiseen maailmanaikaan Kuusamon nimi olisi kaikkien huulilla ja levy myisi kymmeniä tuhansia.

Tavat on Sammaleesta liuenneen kosketinsoittaja Juhani Laineen sooloprojekti tai yhtye, jolla yhtenä laulusolistina toimii Sammaleen Jan-Erik Kiviniemi. Sammal-vertailuilta ei siten voi välttyä, ja vähän ensin ihmettelin mikä on ollut Laineen motiivi lähteä tekemään uudella nimellä suunnilleen entisenkaltaista musiikkia. Tässä tapauksessa homma on kuitenkin poikkeuksellisesti mennyt niin, että yhden orkesterin jakautuminen kahdeksi on tuonut maailmaan toisen hyvän bändin. Se ei ole aivan tavanomaista, harvoin hyvästä bändistä eronnut muusikko tekee soolona tai uuden bändin kanssa yhtä hyvää musiikkia kuin se, josta lähti pois. Sammaleen uusin levy Aika laulaa on myös erinomainen, eli ilmeisesti kaikki voittivat. Jopa me kuulijat.

Vaikka Tavat ja Sammal luonnollisesti ammentavat samoista lähteistä ja kuulostavat paljon toisiltaan, on Tavat jollain tapaa emobändiä kevyempää tai ilmavampaa ilmaisua. Kevyempää, mutta ei pinnallisempaa. Tavat on myös monipuolisempi, Laineen ei ole tarvinnut miettiä onko hänen tekemänsä musiikki ”kaavaan” sopivaa. Koskettimet ovat tietenkin suuressa osassa, mieleeni tulee hetkittäin jopa Greenslade. Kiviniemen lisäksi levyllä laulaa onneksi myös Emilia Roos, hänen ansiostaan liiat Sammal-vertailut voi unohtaa: Tavat on erinomainen ihan omana itsenään. Levy-yhtiön tiedotteessa kerrotaan, että Tavatin levyn kansikuvan on piirtänyt Laineen muistisairaudesta kärsivä isä. Koska olen itse iäkkäiden muistisairaiden vanhempieni omaishoitaja, antaa tuo tieto levylle melkoisesti lisäarvoa. Tykästyin levyyn kuitenkin jo ennen tätä tietoa, joten en kehu albumia pelkästään saamani kuvitteellisen vertaistuen takia.

Kuusamo ja Tavat ovat molemmat täysin ajatonta musiikkia, ja niissä on jotain muutakin yhteistä kuin levy-yhtiö Svart. Jos bändeille pitää etsiä yhteinen nimittäjä, on se selkeästi proge. Ei suorituskeskeinen, vaan inhimillinen ja lämmin proge. Molemmat bändit tekevät musiikkia, joka tuntuu sydämessä ja jonka kuuntelu on kuin kotiinpaluu. Love Recordsin henki leijuu molempien orkesterien ympärillä. Voisin tältä istumalta nimetä molemmat levyt vuoden levyiksi, mutta tänäkin vuonna on ilmestynyt niin paljon hyviä kotimaisia levyjä, että taitaa olla mahdotonta valita mitään niistä vuoden parhaaksi. Ne kaikki ovat.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Deep Purple – Perfect strangers

Syksyllä 1984 olin peruskoulun kahdeksannella luokalla. Vuotta aikaisemmin olin löytänyt Deep Purplen, siitä oli In rockin ansiosta tullut suurin suosikkini Rainbown ja Whitesnaken ohella. Jostain – ilmeisesti OK-lehdestä – luin jo keväällä, että bändi on tehnyt comebackin ja uusi levy on tuloillaan. Parin kaverini kanssa pohdimme Purplen paluuta pohjalta uhka vai mahdollisuus. Etenkin Revon Kimmon kanssa asiaa vatvottiin, olihan hän äänittänyt minulle c-kasetille In rockin ja monta muuta klassikkoa, ja oli silmissäni ylivertainen tietopankki kaikessa jytämusiikkiin liittyvässä. Kuulostaako uusi levy Rainbowlta vai Deep Purplelta? Jaksavatko nuo lähes eläkeikäiset ukot vielä rokata? 14-vuotiaasta neljäkymppiset olivat armotta eläkeläisiä.

Deep Purplen 60- ja 70-lukujen toiminta oli tiedossa J-V. Sappisen Heavy rock -kirjan ansiosta, vaikka vasta In rock ja muutama muu biisi olivat tuttuja. Nyt huvittaa, että tuolla kokemuspohjalla analyseerasimme tulevaa julkaisua. Olimme toiveikkaita, vaikka myös hieman huolissamme. Kun pitkän odotuksen jälkeen sain viimein Perfect strangers -kasetin käteeni, olin onnellinen. Siihen aikaan olin yhdestä kasetista onnellinen pitkään, nykyisin olen onnellinen kassillisesta lp-levyjä viisitoista minuuttia. Kun kuunneltavaa oli vähän, niihin vähiin tuli keskityttyä eri tavalla kuin nykyisin mihinkään. Asettelin ghettoblasterini irrotettavat kaiuttimet kirjoituspöytäni molemmin puolin, asetuin tuolille eteenpäin nojaten kasettia kuuntelemaan, otsa kiinni pöydässä ja korvat kaiuttimissa. Välillä kuuntelin kokonaisuutta, välillä keskityin esimerkiksi rumpuihin tai bassoon. Nykyisin ei aika eikä keskittymiskyky niin yksityiskohtaiseen ja niin moneen kuunteluun riitä.

Nimibiisistä tehtiin video, joka näytettiin Suomenkin televisiossa. Oli mahtavaa nähdä nuo vanhat ukot studiossa, jalkapalloa potkimassa ja naureskelemassa. Siinä oli jotain ylimaallista. Jopa Ritchie Blackmore hymyili. Blackmore oli minulle tuohon aikaan niin suuri sankari, että erään bändikuvan pohjalta opettelin pitämään käsiäni samassa asennossa kuin hän. Taidan itse asiassa pitää edelleen, niin veriin hänen matkimisensa meni. Olisinpa senkin ajan harjoitellut kitaransoittoa.

Perfect strangers -kasetilla oli yhdeksän biisiä, niistä Not responsible oli bonus. Myöhemmällä re-mestaroidulla cd:llä oli bonuksena myös Perfect strangers– maksisinkun b-puoli Son of Alerik, se pitkä versio. Alkuperäisellä lp:llä, jota nykyisin kuuntelen, biisejä on kahdeksan, ja niistä viisi on ehdottomia Deep Purple -klassikoita.

Tappajahain tunnelmiin vievällä introlla käynnistyvä Knocking at your back door on heti täyttä Purplea. Ei vanhaa, mutta ei liian uuttakaan. Jon Lord jäi Whitesnakessa hieman paitsioon, nyt hän otti tärkeän roolinsa komeasti takaisin ja piti sen kautta koko levyn ollen tasaveroinen Blackmoren kanssa. Näin 38 vuotta myöhemmin Ian Paicen edellistä vuosikymmentä kulmikkaampi rumpalointi kiinnittää huomion. Reaaliaikana se ei häirinnyt, nyt se herättää ihmetystä. Missä on entinen ilmavuus, missä se mieletön groove? Ilmeisesti Paice seurasi aikaansa ja halusi olla heavy. Se oli ajan henki. Under the gun on asetetta vauhdikkaampi perusjytä selkeillä Purple-elementeillä. Toinen perusjytä Nobody’s home alkaa rainbowmaisesti, mutta heti Ian Gillanin aukaistessa suun meininki muuttuu Purpleksi. Mean streak jatkaa samalla linjalla, eli vauhtia on sen verran kuin ”vanhoilla ukoilla” olla voi. Blackmore soittaa hienot soolot hienoilla soundeilla kaikissa biiseissä, sekoilu pysyy aisoissa. Hänellä on selkeästi hyvä fiilis, innostus päällä. Eipä se innostus pitkään kestänyt, mutta tämän yhden levyn verran kuitenkin.

A-puolen kolme Knocking at your back doorin jälkeistä biisiä jäävät kaikessa erinomaisuudessaan vain perushyviksi, sillä b-puolen neljä huikeaa klassikkoa ovat silkkaa Deep Purple -juhlaa. Nimibiisi on kaikessa jylhyydessään yksi bändin hienoimpia teoksia ja levyn vauhdikkaimmalla biisillä, upealla neoklassisella kitarasoololla varustetulla A gypsy’s kissillä Paicekin pääsee 70-luvun vireeseensä. Wasted sunsets on Purplen onnistunut näkemys bluesista. On, vaikka Purple on kolmesta suuresta Zeppelinin ja Sabbathin ohella vähiten blues. Aikanaan pidin Hungry dazea jollain tavalla Space truckin’in kaltaisena kappaleena, mutta se taisi olla vain omaa mielikuvitustani. Sanoituksiensa takia se vertautuu tietysti Smoke on the wateriin. Päätösbiisi Hungry daze on katsaus orkesterin menneisyyteen. Nuoruuteen ja kunnian päiviin. Nuoruus on lahja, vanheneminen vain taidetta. Sen vanhenemisen Deep Purple on seuraavien neljän vuosikymmenen aikana tehnyt muutamaa harha-askelta lukuunottamatta tyylikkäästi. Nuoret miehet tekevät nuorten miesten musiikkia, aikamiehet aikamiesten.

Perfect strangers on yksi kaikkien aikojen comeback-levyistä, sitä ei voi kukaan kiistää. Paitsi ehkä David Coverdale: Levyä mainostettiin lauseella ”kohtalo saattoi heidät yhteen”, Coverdale väänsi sen muotoon ”pankkitilin ylitykset saattoivat heidät yhteen”. Aikaa Purplen ensimmäisen toimintakauden aikaisesta viimeisestä levystä oli tuossa vaiheessa kulunut vasta kahdeksan vuotta, mutta peruskoulun kahdeksasluokkalaiselle se on ihmisikä. Come taste the bandin ilmestyessä en ollut vielä edes koulussa ja 70-luku oli lähinnä vain muistoja kuralätäköistä ja pikkuautoista.

Hauska sattuma, että Perfect strangersin kanssa samalla päivämäärällä 29.10.1984 julkaistiin myös Popedan Harašoo. Myös sitä odotin kuumeisesti, koska Mustat enkelit ja Kaasua… olivat mullistaneet maailmani In rockin malliin. Oli se hienoa ja surutonta nuoruusaikaa, kun kaikki musiikki oli uutta, oli se uutta tai vanhaa. In rock oli yhtä tuoretta ja relevanttia kamaa kuin Eppu Normaalin Rupisia riimejä, karmeita tarinoita ja Sielun Veljien Hei soturit. Tuoreudesta en enää tiedä, mutta ihan yhtä relevanttia musaa ne kaikki ovat minulle vielä tänäkin päivänä.

Piimättelin Perfect strangersista kirjoittamista pitkään, koska se on minulle niin merkittävä. En oikeastaan edes halunnut kirjoittaa siitä, vaikka aina silloin tällöin sitä kuuntelen. Nyt se on kuitenkin tehty, ja nyt olen ”arvostellut” kaikki Deep Purplen studiolevyt vuosien 1984-2021 väliltä, muistellen samalla omaa elämääni. Vanhenin noiden vuosien aikana pojankollista 51-vuotiaaksi äijänkäppyräksi, paljon on asioita sillä välillä tapahtunut. Hyviä ja huonoja. Deep Purple on pysynyt matkassani koko sen ajan ja se on minulle edelleen Yksi Suurista. Deep Purple ei ehkä ole paras tai merkittävin oman alansa bändi, mutta minulle se on niistä tärkein.

Aiemmat avautumiseni bändin uudelleentulemisen jälkeisistä levyistä löytyvät näiden linkkien takaa:

The house of blue light
Slaves and masters
The battle rages on
Purpendicular
Abandon
Bananas
Rapture of the deep
Now what?!
Infinite
Whoosh!

Turning to crime

Kategoria(t): Kuuntelemista | 2 kommenttia

Vehje – Puolkuppia

Sorry nyt vaan kaikki tänä vuonna levyn julkaisseet artistit, Vehjekin julkaisi sellaisen ja se on väistämättä vuoden levy. Teillä muilla ei ole mitään jakoa, mikään ei ole niin kova kuin Vehje.

Jaa, pitäisiköhän tämä Puolkuppia kuunnella ensin, ja kirjoittaa arvostelu vasta sitten.

Ehkä olen Vehje-kerhon Melkoniemen alajaoston presidenttinä jäävi arvostelemaan bändin uutta levyä, virkani puolesta minun on pieni pakko se kehua. Arvostelen silti. Ja se on K.O.V.A. On, ihan statuksestani huolimatta. Tietenkään Puolkuppia ei voi olla samanlainen hymyssäsuin suoritettu turpaanveto ja täystyrmäys kuin debyytti-ep Terveisiä, yllätysmomentti puuttuu, mutta Puolkuppia on just sitä mitä olla pitää: loistava jatko-osa sitä samaa vanhakantaisella heavyrokilla silattua HC-möykkää ja ankaraa huutamista kuin ennenkin.

Kolme Puolkuppia-levyn biiseistä on jo aiemmalta digisinkulta tuttuja: Freelancer, Mahotonta meininkiä ja Palkinto. Uusissa biiseissä Vehkeen huutomanifestien, iskulauseiden ja traagisten tarinoiden aiheina ovat nuorenparin ensimmäinen yhteinen koti ja ongelmat anopin kanssa (Oikea järjestys), perinnönjako ja veljesten väliset ristiriidat, (Isojako), kaikkien hyvien tekojen unohtuminen sen yhden ainoan virheen takia (Rytkösen maine), asuntolainakurimus (Tästä lähtien), itsetutkiskelu (Hunsvotti), avioero (Asia) ja kuoleman odotus (Yön selkään).

Musiikki on ankaraa vanhakantaista heavya, thrashia, Dead Kennedys -tyylistä punkkia, jopa yllättävällä kitarapopilla silattua doomia ja synkkää jynkytystä. Vehje ja Puolkuppia on äärirokin Jaakko Teppo, vakavaa huumori-iskelmää helvetistä, suunnatonta maailmantuskaa ja raivoa. Huutonaurua kyynelten läpi. Vehje on yhtä suomalainen kuin voisilmäpulla, puoli kuppia kahvia ja heinäseipäin suoritettu kylätappelu. Puolkuppia ei todellakaan mennyt mörrin persiiseen. Huh hah hei!

Levyn upea kansikuva sorsaveneestä lienee peräisin jonkun vehkeeläisen kotialbumista 80-luvulta. Huvitti suuresti, kun Hesarissa oli muutama viikko sitten juttu yrittäjästä, joka oli keksinyt just samanlaisen sorsaveneen. Eihän siinä mikä, mikäs siinä. Hyvät keksinnöt voi keksiä monta kertaa ja uutta ruutia tarvitaan aina. Kansikuva on joka tapauksessa loistava, se kuvastaa täydellisesti Vehkeen musiikkia. Siinä on hauskuutta, hulluutta, innovatiivisuutta ja runsaasti vaaran tuntua.

Ja sitten se tärkein, eli onko Puolkuppia vuoden levy? On. Puolkuppia on ihan jokaisen vuoden levy, samalla tavalla kuin Terveisiä-ep. Minun on kuitenkin pakko lisätä vuosikatsaukseeni uusi sarja Vehjettä varten kotimaisten ja ulkomaisten rinnalle, muuten Vehje saa vuoden levyn tittelin joka vuosi, jona levyn tekee. Tai vaikka ei tekisikään. Eli Puolkuppia on ehdottomasti tämän ja minkä tahansa muunkin vuoden maailman paras uusi Vehje-levy!

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi