V/A – Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt

Kuten Valtimon Seiska –kirjoituksessani mainitsin, on Suonna Kononen kirjoittanut kirjan suomikantrin historiasta. En ole sitä vielä lukenut, mutta sen soundtrackin kuuntelin.

Suomikantri on ollut minulle Freud Marx Engels & Jung. Ostin Rintaan pistää, sukat haisee, enkä pidä Jeesuksesta -debyytin heti tuoreeltaan. Sen ansiosta tutustuin outlaw-kantrin suurimpiin nimiin. Olen kranttu kantrini suhteen, mutta Guy Clark, Townes van Zandt, Emmylou Harris, David Allan Coe, Waylon Jennings ja vastaavat ovat ihan parasta. Tuoreimpana tulokkaana sarjassa on Colter Wall.

Vasta Huojuvan Ladon Rakkaus ja juuret -albumin sekä Maaseutumusiikin kokoelmien myötä huomasin, että suomikantri ei ole pelkkää Kari Tapiota. Nuoretkin muusikot esittävät sitä. Kantria tai kantrahtavaa iskelmää. Katja Härkin, Tarya, The Milking Machine, Kevyet Mullat. Malin veljekset, Country Express ja Vanha Isäntä eivät olleetkaan Freukkareiden ohella tuoreinta kotimaista alan musiikkia.

En usko olleeni ainoa, joka ei tiennyt ko. genrestä mitään. Tein aiheesta tutkimusta ystävieni parissa, ja kysyin heidän mielipidettään suomikantrista. Sain seuraavat vastaukset:

-Onko sellaista edes olemassa?
-Inhoan sitä.
-Matti Esko tulee ekana mieleen.
-En oikein osaa sanoa mikä on suomikantria. Valtaosa artisteista sujahtaisi sujuvasti iskelmään, jos poistaisi stilikansoittajan bändistä, ja lopuistakin on lyhyt matka suomirokin puolelle. Suomessa iskelmä-/tanssimusiikki on täyttänyt sen melakolia- ja haikailuosaston, joka toimii ameriikan-kantrin polttoaineena. Olisi taatusti menestys, jos joku alkaisi tehdä kantrikäännöksiä Amerikkaan jostain Elämän valttikorteista tai Viikonloppuisästä.
-Country Express. Tajuttoman hyvä, vaikka Gigge laulokin englanniks. Eki Liikanen ja Glabbi teki yhen ihan ok kantri-lp:n puokkiin. Tapsa Rautavaara teki ep:n, jolla neljä kivikovaa kantriklassikkoa. Ihan paras ever. Nurmion Kohdusta hautaan on aika kantria kans.

Suomikantria siis ei tiedetä olevan olemassakaan, sitä vihataan, se ymmärretään suomi-iskelmäksi, tai siitä harrastetaan sen verran aktiivisesti, että sitä pystyy jopa analyseeraamaan. Tai sitten sen suhteen eletään menneisyydessä, kuten minäkin pitkään tein.

Juhlavasti nimetty Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt – Poimintoja suomikantrin puolivuosisataisesta historiasta, tästä päivästä ja tulevaisuudestakin -kokoelma on sekava. Kun kerrataan tai uudelleenkirjoitetaan historiaa ja mietitään tulevaisuutta, eivät kaikki laulut voi olla silkkaa mahtavuutta. Kirjan soundtrackissa on kyse dokumentoinnista, ei pelkästään täysipainoisen kantrialbumin tekemisestä. Jotkut biiseistä ovat suorastaan noloja. Esimerkkinä Konosen ja Pajukallion versio juuri edesmenneen Kari Kuuvan Nukkekodista, jolle pitää tietysti antaa arvo jonkinlaisen suomikantrin katalysaattorina. Hölmö aikansa kuva se kuitenkin on.

Helismaan Balladi villistä lännestä Kevyiden Multien versioimana omaa Nukkekodin tavoin vain historianopetuksellista arvoa, biisi on vasemmalla kädellä sävelletty ja sanoitettu renkutus. Mainiot Beaumont rag ja St. Olav’s gate jäävät levyllä täysin ulkopuolisiksi, ne ovat mukana vain Doc Watsonin ja Tom Russellin takia.

Osa lauluista on ihan ok, osa mitäänsanomattomia, osa osuu suoraan tunteisiin. Mikko Alatalo ja Jussi Raittinen erottuvat levyltä tietenkin selkeästi, he ovat kannuksensa ansainneet jo vuosikymmeniä sitten. Kapa Ahonen on vanhaa kaartia hänkin, Balladi Seilin saaresta on onnistunut nostalgisointiballadi.

Tarja Merivirran hirmuisen tyylikäs bluesversio Dolly Partonien Jolenesta on jopa alkuperäistä parempi. Kinos-yhtyeen Sinisiipi on Tom Russellin Blue wing, jonka FME&J teki omalla tavallaan Lintumiehessä. Kinoksen versio on hieno, mutta koska Lintumies on tatuoitu selkäytimeeni, en pysty kuuntelemaan Sinisiipeä kertaamatta Myllykosken sanoitusta. The Milking Machinen Rämpimään on oiva tulkinta The Allman Brothersien Rambling manista. Tosin onomatopoeettinen nimi ja kertosäe tekevät versiosta vitsin.

Jouko Mäki-Lohiluoman Transitmies on stetson- tai lippalakkipäisten persvakomiesten laulu. Oikeiden miesten laulu. Niiden, jotka rassaavat autoja, korjaavat vuotavan vesijohdon, rakentavat talon. Minä en edes tiedä mikä Transit on. Pakettiauto vissiin. Transitmiehessä on kuitenkin äärimmäisen tunteellinen säkeistö, joka paljastaa kovimmankin persvakomiehen toisen puolen. Siinä lauletaan, että Transitin penkin pohjasta löytyy ”sun jättämäsi Xylitoli-Jenkki, kun ihanimman muiston sulta sain.” Tällaiseen herkkyyteen suomalainen mies parhaimmillaan pystyy!

Timo Hirvosen Vuonna -72 ei pärjää Anssi Kelan samasta vuodesta kertovalle biisille, mutta toimii hienosti. Hipp’n’Atten Hooker-boogie Poika Vorssanmaan on kunnon menobiisi, Tero Pulkkisen Helsingin yöhön vallan lupaava trubadurointi komealla kitaroinnilla. Riikka Rauhalan ja Katja Härkinin Viileää viiniä (ja lämmin kesäyö) kuuluu levyn parhaimmistoon Tarja Merivirran Jolenen ohella, vaikka kantrin kanssa on vähän niin ja näin. Jos tämä ei iskelmäkansaan uppoa, niin sitten ei mikään. Jos näiltä naisilta on albumi olemassa, niin ostan.

Levyn ehdottomasti paras, koskettavin ja kaikin puolin upein esitys on Takkulan baari -albumilta tuttu Pekka Myllykosken ja Huojuvan Ladon Kantripaskaa. Suonna Konosen suomennos Waylon Jenningsin Outlaw shitistä on niin komea testamentti Pekka Myllykoskelle, että kymmenienkin soittokertojen jälkeen joudun sen edelleen tippa silmässä kuuntelemaan. Suonna on tehnyt täydellisen sanoituksen ystävälleen Pekalle, ja Pekan tulkinta siitä on hauraudessaan täydellinen.

Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt on siis Suonna Konosen ja Olli Nurmen samannimisen kantrihistoriikin soundtrack, ja sellaisena se on otettava ja arvosteltava. Kotioloissa kuuntelen tämän levyn seuraavan kerran, jahka saan kyseisen kirjan käteeni. Mutta autoilumusiikkina tämä on täydellistä, tulen käyttämään sitä pitkän työmatkani viihdykkeenä vielä monta kertaa.

Mainokset

Huojuva Lato – Valtimon Seiska

Teininä pidin tuplaliveä äänitetyn musiikin kuningasformaattina. Kaikki kovat bändit tekivät uransa kulminaatiopisteessä siihen astisen tuotantonsa paketoivan tuplaliven. Niissä oli mielestäni rahalle enemmän vastinetta kuin normi-lp:ssä. Made in Japan, The song remains the same, One more from the road, Live & dangerous, On stage, Live evil, Live after death. Sitä teininä kuvittelee kaikenlaista.

Huojuvan Ladon live-cd Valtimon Seiska olisi vinyyliformaatissa tupla. Valtimon Seiska paketoi bändin tähänastisen uran, miehistönvaihdoksen takia se on myös uran kulminaatiopiste. Ehkä muutenkin, sillä kiirettä on orkesterilla pitänyt. 2016 ilmestyi bändin toistaiseksi paras albumi Lättähattu, sen jälkeen suomikantrin historiaa kartoittava tribuuttialbumi Takkulan baari, viime kesänä tämä konserttitaltionti ja tänä syksynä bändin solistin Suonna Konosen kirjoittama kirja Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt. Epäilen orkesterin olevan muutosvaiheessa, ja Konosen burn-outissa. Vaan tuskin Lato radikaalisti muuttuu. Ehjää ei kannata korjata.

Huojuvan Ladon pohjoiskarjalainen kantri on isänmaallista musiikkia rautalangan tavoin. Tai isänmaalaista, maaseutumusiikkia kun on. Ladon isänmaalaisuus ei ole uhoavaa tai tuhoavaa, se on nostalgista, vaatimatonta ja rakastavaa. Ei väliä mistä kantri on kotoisin, tai kenen biisejä Lato milloinkin esittää: silloin kun Kononen laulaa hevonkuusikoista, keskiolutkuppiloista ja rantasaunasta, silloin ollaan suomalaisia. Sellaisia suomalaisia, joita kuvitelmissamme olemme. Huojuvan Ladon musiikissa on lämpöä ja haikeutta, baari-illan päättymisen ja kesäisen tanssilavan surumielistä tunnelmaa.

Huojuvan Ladon soittajat ovat ammattimiehiä. Kononen, Ilkka Vartiainen, Yrjö Vähäkallio ja Keijo Korhonen. Kilometrejä on takana, se kuuluu. Valtimon Seiskan livesoundi on täyteläinen, fiilis hyvä. Taltiointi on tyylikäs ja tasapainoinen, soundi mainio. Keikan alkupuoli on rauhallista, osittain akustista meininkiä. Rokki alkoi soida juuri siinä vaiheessa, kun ajattelin jaksaako baariyleisö koko illan keskittyä kantriherkistelyyn. Levy on tosin koottu kahden illan keikoista, joten en tiedä millainen alkuperäinen setti on ollut.

Ilokseni Valtimon Seiskalla on biisejä, joita Lato ei aiemmin ole levyttänyt. Esimerkiksi aina hämmentävä Heart of gold -suomennos Ihmeihminen, joka sopii Konosen youngmaiselle äänelle kuin nappi rakseen, Kuoppa-Urkki -nimisen trubaduurin tekemä Ilari Ainialan Popeda-laulemat mieleen tuova kotiseutuhaikailu Karhunpää ja Hank Williamsin I’m so lonesome I could cry, eli Minkä kaipuullensa voi.

Valtimon Seiska (Perusarvot kunniaan), Rakkaus ja juuret, Lieksan tyttö, Tuuli puita taivuttaa, Syntymässä säikähtäneet. Tutut hitit toimivat kuten aina. Norwegian wood -intro Mammas don’t let your babies grow up to be cowboysiin hymyilyttää. Keikan päättää itseoikeutetusti Suomenhevonen. Se on Huojuvan Ladon Free bird, se pitää kuulla aina.

Huojuvan Ladon soidessa ei päätäni vaivaa digiloikka, ei työelämän muutokset, ei elämän kaikinpuolinen vaikeus. Hetken jopa mietin, että ehkä landella asuminen ei ole niin kurjaa miltä se tuntuu. Huojuvaa Latoa kuunnellessani uskon johonkin, jota ei ole. Huojuva Lato on eskapistista musiikkia.

Valtimon Seiska on baari jossain Pohjois-Karjalan ja Kainuun rajamaastossa. Tai oli? Jos se vielä olemassa on, niin pyhiinvaellus sinne on tehtävä. Jos siellä soittaisi vaikka Ile and The Boys tai Huojuva Lato. Korhonenkin olisi kiva tavata.

Mika Järvinen – Deep Purple: Highway star, Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993

Five Fifteenistä ja The Crazy World of Mika Järvisestä tutun Mika Järvisen Deep Purple -kirja on kirjoittajansa näköinen: lennokas, taidokas, hauska ja pikkuisen hullu. ”Hullu saa olla, mutta ei tyhmä”, oli 5:15:n roudari Järviselle taannoin huutanut, lavashown mennessä liian hurjaksi. Järvinen kierrättää lauseen kirjassaan.

Järvinen on lennokas, paikoin hänen tekstinsä on liiankin lennokasta. Se on kuitenkin helppo antaa anteeksi, kun nauraa kuvaukselle Roger Gloverin Golgatan nähneistä Jeesus-sandaaleista ja Blackmoresta mättähältä mättähälle hyppivänä alfauroksena. Ei rokkikirjan tarvitse olla selkokieltä tai pelkkää faktaa. Hyvin kerrottu tarina on parempi kuin tylsä totuus.

Dave Thompsonin muutama vuosi sitten suomennettu Deep Purplen tarina -kirja oli hyvä, mutta Järvinen panee paremmaksi. Kummallakin kirjoittajalla on mukana hurttia huumoria ja asiallista krittiikkiä. Järvisellä jälkimmäistä vähemmän: hän on musadiggari ja fanipoika, ei kriitikko. Järvinen ei kertaakaan ole ilkeä, ei korosta omaa erinomaisuuttaan muita pilkkaamalla. Ei hän silti siloittele Purplen äijien kusipäisyyttä ja ahneutta, vaan kertoo asiat niin kuin ne ovat.

Odotin kirjalta enemmän musiikkilisia analyyseja, mutta luettavuuden kannalta on parempi, että jokaisen albumin jokaista biisiä ei pureta teoreettisesti osiin. Tämä on luku- eikä oppikirja. Järvisen muusikkous tekee kuitenkin sen, että uskallan luottaa kaikkeen mitä hän musiikista kirjoittaa. Noloa Philip Norman -efektiä ei tarvinnut hetkeäkään pelätä.

Ainoa asia, josta kehtaan kirjaa kritisoida on se, että kun puhutaan suomenkielisistä biiseistä, niin niiden nimiä ei jumalauta kirjoiteta siten, että Jokainen Sana Alkaa Isolla Alkukirjaimella. Se on vastoin suomen kielioppisääntöjä. Soldier of fortunen suomennos ei ole nimeltään Luotu Lähtemään, vaan Luotu lähtemään. Myönnän olevani pikkumainen ja nihkeä, mutta tämä vituttaa minua älyttömästi. Olen jättänyt jopa muutaman kotimaisen levyn ostamatta sen takia, että takakannessa on laulujen nimet kirjoitettu noin.

Kuuntelin kirjaa lukiessani monta Purplen studio- ja livelevyä. Kaikki formaatit mukaan lukien levyhyllystäni löytyy lähes sata bändin äänitettä. Harvoin niitä tulee kuunneltua, mutta aina kun tulee, tuntuu kuin palaisin kotiin. In rockin soidessa olen aina peruskoulun seiskaluokkalainen, Machine headin alkaessa on aina kesä -85. Deep Purple ei ole niin merkityksellinen kuin Black Sabbath, eikä niin monipuolinen kuin Led Zeppelin, mutta minulle se on näistä kolmesta suuresta suurin.

Loistava kirja. Suurkiitos Järviselle suuresta työstä. Kirjan ansiosta taas kerran palasin Purplen musiikin pariin, ja muistin sen olevan parasta. On hienoa välillä kuunnella trendikästä hipsteripoppia, kuulasta kitaraheilinää ja taiteellista kilkutusta, mutta aina sen jälkeen huutaa ruumis ja sielu kunnon jytää. Purple on sellaista. Se on ollut sellaista myös sen neljännesvuosisadan, joka on kulunut siitä mihin tämä kirja päättyy. Viime vuonna ilmestynyt Infinite on hieno lp.

Mika Järvisen Deep Purple: Highway star – Ritchie Blackmoren vuodet 1968-1993 pääsee hyllyssäni kunniapaikalle Beatles-historiikkien ja Nick Hornbyn Uskollisen äänentoiston väliin. Aiemmin siihen väliin ei ole päässyt mikään.

Anonyymit addiktit, 72. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Ilmeesi on tyyni. Seesteinen. Olet saanut taas jonkun hirmuisen levylähetyksen?

-Tietysti olen. Montakin.

-Kuten tuon hetki sitten R-kioskilta noutamasi Sheik Recordsin 10 lp:n Saints and sinners -sarjan.

-En saanut kaikkia osia. Vielä. Kolme jäi puuttumaan.

-Miksi se sarja piti saada?

-Tissejä kansissa.

-Just. Yleensä uudet levyt tekevät sinut levottomaksi. Että koska ostit tämän, niin sinun pitää ostaa myös tuo. Nyt olet kuitenkin rauhallinen.

-Zeniläinen tyyneyteni johtuu siitä, että poistin viikonloppuna kokoelmistani yli 200 lp:tä.

-Mitä?!

-Poistin kokoelmistani yli 200 lp:tä. Kyllä.

-Mistä nyt tuulee? Yleensä poistoinnokkuutesi hiipuu viimeistään kolmannen levyn jälkeen.

-Kasvoin aikuiseksi.

-Hah.

-No en. Päätin, että en enää säilö hyllyssäni sellaisia levyjä, joita en muistanut siellä olevankaan. Tai jotka olen kuunnellut vain kerran, ja joita en ikinä tule toista kertaa kuuntelemaan.

-Oikein. Eheytymisesi äänilevyhelvetistä on alkanut.

-Paitsi että vaihdoin poistolevyt uusiin levyihin.

-Olipa yllätys.

-Määrä väheni kuitenkin. Tein muuten suunnattoman uhrauksen: suuntasin poistamisen myös rakkaudella vaalimaani kasariheavy-kokoelmaani.

-Oho. Heivasit teini-ikäsi katkerat muistot pois, niinkö?

-En varsinaisesti. Poistin vain kaikki sellaiset lp:t, jotka olen ostanut rakentaakseni itselleni kuvitteellisen onnellisen nuoruuden.

-Puhut siis niistä heavylevyistä, joita et reaaliaikana pystynyt ostamaan, mutta jotka nuoruutesi pettymyksiä kompensoidaksesi hommasit sitten aikuisena?

-Juuri niistä. Aikamoista kamaa sieltä löytyi. Valtavasti meikkiä, isoa tukkaa, hassuja vaatteita ja töröhuulia.

-Ja nyt puhutaan miehistä?

-Kyllä. Siihen aikaan miehet olivat vielä naisia.

-Nyt voit ostaa paljon uusia levyjä. Hyllyssäsi on runsaasti tyhjää tilaa.

-Niin no. Ei varsinaisesti. Näiden 200 lp:n poistamisen jälkeen sain vasta viimeisimmät ostokseni uppoamaan hyllyyn. Se on täysi taas.

-Kaikki mahtuivat kuitenkin?

-Melkein. The Beatlesin tuoreet boksit eivät mahtuneet. Eikä The Rolling Stonesin uusi bluesboksi.

-Rollareiden bluesboksi?

-Juu. Confessin’ the blues. 5 x 10”. Mahtava paketti.

-Hienoa, että Rollarit ovat palanneet juurilleen, bluesiin.

-Ööö… Siis ei tässä Rolling Stones soita. Tässä on vanhoja bluesklassikoita, jotka rollarit ovat boksille valinneet.

-Anteeksi?

-Niin niin. Tässä Muddya ja Wolfia ja sellaista. Peruskamaa.

-Ei voi olla totta. Ostit taas kerran uudestaan biisit, jotka sinulla on jo ties kuinka monta kertaa ennestään hyllyssäsi? Ostit, koska The Rolling Stones myi?

-Tietysti.

-Parantaako se niitä biisejä, että The Rolling Stonesin jäsenet tykkäävät niistä?

-Tämä on hieno paketti.

-Samat biisit kuitenkin.

-Tässä on Ronnie Woodin maalaama kansikuva.

-Miten ne kappaleet eroavat aiemmista hyllystäsi löytyvistä versioista?

-Tämä on pakattu tällaiseen savikiekkokansioon.

-Huoh. Antaa olla. Mitenkäs ne Beatlesit?

-Joo, aivan mahtavat Valkoisen tuplan 50-vuotis juhlapaketit! 4-lp ja 6-cd + bluray. Cd-boksi on upea, kovakantinen kirja. Se on jopa komeampi kuin viimevuotinen Pepper-boksi.

-Jonka kuuntelit kerran.

-Niin.

-Mitenkäs nämä Valkoisen tuplan juhlapainokset musiikillisesti? Onko laatu hyvä? Onko Giles Martin taikonut ylimaalliset, korviahivelevät hifisoundit vinyyliversiolle? Onko sessiomateriaali mielenkiintoista? Toimivatko Esher-demot? Onko dolby surround stereo multimega bluray –quadrofonimiksaus ennenkuulumaton kuuntelukokemus?

-Öö…

-Niin?

-Ei näitä kuunnella jaksa. Samoja biisejä taas kerran.

-Eli ihan samoin kuin Confessin’ the blues –boksilla?

-Öö…

-Aivan pakko oli ostaa kaikki nämä boksit?

-No kun Beatles ja Stones!

Ville Lehtovaara – Regroovable

Kun ensimmäisen kerran kuuntelin Ville Lehtovaaran albumin Regroovable, jouduin googlettamaan. Että mikä mies. Pakko olla joku rytmimusiikin guru, yleisesti tunnustettu alan mestari. Sen verran hyvältä levy kuulosti. Kun tajusin, että Lehtovaara tunnetaan myös nimellä Kingfish Willie, alkoi homma avautua. Että se mies. Jo’ Buddyn, Willie Cousinsin ja Eero Raittisen kanssa soittanut rumpali. Ilmankos.

Regroovable jatkaa Humu Recordsin laadukkaiden julkaisujen sarjaa. Ei rahasta, vaan rakkaudesta lajiin. Sen totuuden aistii kaikista yhtiön julkaisusta. Tosin ei kukaan nykyisin tienatakseen levyjä tee. Meitä äänilevyistä rahaa maksavia ei enää montaa ole.

Regroovable on siis rumpalin soololevy. Kuten rumpaleiden soololevyillä aina, on Regroovablellakin mukana runsas joukko vierailevia muusikoita. Pelkkää rumpusooloa albumi ei siis Luojan kiitos ole. Mukana on kuitenkin kolme lähes rumpuinstrumentaaliksi kutsuttavaa kappaletta. Silti levy on hyvä. Lehtovaara on sisäistänyt viidakkorytmin niin hienosti, että esimerkiksi albumin pelkkä lyömäsoittimilla toteutettu nimibiisi on kuin räppiä ilman räppiä ja toimii komeasti.

Albumi keinahtaa käyntiin reggaehtavalla Jekyll and Clydella. Se vie groovellaan, Lehtovaaran narisevan laiskalla laululla ja Tommi Laineen kitaroinnilla ajatukseni Louisianan rämeikölle, Tony Joe Whiteen. Jekyll and Clyde kertoo selkeästi mistä Regroovablella jatkossakin on kyse.

Kun ei-aivan-ilmiselvin covervalinta, Dixie Cupsin Iko iko, lähtee soimaan, tunnistaa kaltaiseni puukorvakin heti Jo’ Buddyn. Jussi Raulamon tatsi on niin omansa, että se kuuluu jopa banjossa. Hyviä soittajia on maailma täynnänsä, mutta niitä joiden tyylin tunnistaa, niitä on vähemmän.

Reelin’ and rockin’illa mennään New Orleansiin. Biisi on Fats Domino -cover, ei Chuck Berry. Wiley Cousins laulaa tyylikkäästi, Jarkka Rissanen kitaroi osaavasti ja Masa Orpanan karu saksofoni osuu fiiliksen ytimeen. Space funk on industrial jazz-funkia, Sami Sippolan saksofonin ollessa rytmin ohella pääosassa. Biisin lopussa on hieno Maisemakuvia Suomesta -tyylinen maalaileva hetki. Remixed messagessa Sympathy for the devil kohtaa hiphopin, se on kuin syntikkapoppia ilman syntikota.

Tanssiminen ei minua kiinnosta, ei ainakaan alle puolentoista promillen, ja silloinkin vain parittelutarkoituksessa, mutta hyvää tangoa kuuntelen mielikseni. Pekko Käpin viululla maustettu romanihenkinen Tango de la muerte on sellaista. Maaginen tunnelma.

Kitaristi Tommi Laine ansaitsee erityismaininnan. Hänen soittonsa on tyylikästä ja raa’an juurevaa kautta koko albumin. Hänen soittonsa kruunaa useimmat biiseistä ja nostaa myös hieman keskinkertaisemmat kappaleet Long long shadow ja Crawfish mielenkiintoisiksi. Jälkimmäinen on tietysti Elvis-cover. Ensikuulemalta olin olevinani vähän närkästynyt. Että joku roti, ei nyt sentään Elvistä. Hienosti versio kuitenkin toimii, Dave Forestfield tulkitsee biisin ankarasti. Long long shadowista voi Laineen kitaroinnin lisäksi mainita myös Jarkka Rissasen lämpimän herkän laulutulkinnan. Ja vaikka biisi vähän edeltäjiensä jalkoihin jääkin, niin siinä on nimestään huolimatta ihastuttavan elämäniloinen ja hyväntuulinen tunnelma.

Blind Willie Johnsonin tutuksi tekemä traditionaali Nobody’s fault but minesta olisi pienellä puristamisella ja lisäkolinalla saanut vielä komeamman version Tom Waitsin ja Tuomari Nurmion malliin. Jorma Välimäen epätoivoinen tuuba tuo biisiin jylhän tunnelman, mutta Lehtovaaran laulu jää pintapuoliseksi. Laine loistaa tässäkin, erittäin hieno soittaja on hän. Viimeiset biisit Mechanical man ja V8 ovat vitsinomaisia kuriositeetteja, albumin olisi voinut päättää Nobody’s fault but mineen.

Ville Lehtovaaralla on juuret syvällä ja homma hallussa. Kun näin on, voi tehdä mitä haluaa. Niin Lehtovaara tekee. Vaikka levyllä on paljon vierailijoita, ja vaikka kaikki vierailijat kuulostavat itseltään, on Regroovable yhtenäinen kokonaisuus. Se ei ole vain sattumanvaraisten tyyppien esittämä kokoelma lauluja. Omaperäinen soundi on sekä moderni, että juureva. Se on pidetty yksinkertaisena aikaa kestääkseen. Lehtovaara on uskaliaasti tehnyt omannäköisensä rytmimusiikkialbumin, joka kaikista vierailijoistaan huolimatta on selkeästi soololevy.

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 21

Odotin Marianne Faithfullin uutta albumia kiihkeästi. Tiesin kuuntelematta sen olevan hyvä. En ole vielä onnistunut huonoa Faithfullin levyä kuulemaan. Negative capability täytti odotukseni. Siinä on samaa herkkyyttä, haurautta ja testamenttimaista kohtalonomaisuutta kuin Johnny Cashin American recrodings -sarjassa, Leonard Cohenin parissa viimeisessä albumissa ja David Bowien Black starissa. Seesteisyyttä, elämän rajallisuuden ymmärtämistä.

70 on uusi 25. Eläkeläiset tekevät jatkuvasti hienoja levyjä, testamentin toisensa perään. Enää ei tarvitse kuolla 27-vuotiaana ollakseen legenda. Negative capabilityltä kuuluvasta elämänkokemuksen rahinasta tuli mieleeni kuolinsiivous. Mitä äänilevyilleni ja kirjoilleni tapahtuu, kun minusta aika jättää?

Luultavasti ne joutuvat samalle kaatopaikalle miljoonien Muumi-mukien, Aalto-maljakoiden, Mariskoolien, pitsiliinojen, postimerkkikokoelmien ja muiden tarpeettomien rojujen kanssa. Kaiken sen luontoa tuhoavan kaman kanssa, mitä me keski-ikäiset ja sitä vanhemmat ikinä olemmekin keksineet kerätä. Jälkipolvia eivät kokoelmamme kiinnosta.

Sinänsä ihassama. Lapsilleni koituva vaiva vain harmittaa. Jos saan aikaa valmistautua, niin ehkä hoidan äänilevyjeni hävittämisen itse. Jätän perinnöksi vain Beatlesit, Stonesit, Hendrixit, Zeppelinit, Purplet ja Skynyrdit. En muuta.

Paitsi John Lee Hookerit, Muddy Watersit, Howlin’ Wolfit, Robert Johnsonit, Son Houset ja Hound Dog Taylorit pitää säästää. Ehkä myös Juicet, Eput ja Popedat. Pink Floydit. Wigwamit ehdottomasti! Johnny Cashit ja Guy Clarkit eivät saa joutua kaatopaikalle. Roky Ericksonit, The Sonicsit ja Ramonesit on pakko pelastaa, samoin Radiopuhelimet ja YUP:t, sekä kaikki missä Janne Westerlund, Jukka Nousiainen ja Maria Mattila ovat olleet mukana. Del Shannonin, Gene Pitneyn ja Dion DiMuccin singlet ovat pyhäinjäännöksiä! Jethro Tullit kuuluvat perillisteni yleissivistykseen, samoin Miles Davis ja John Coltrane.

Ja vielä nämä, nuo, ne, sekä tämä, tuo ja se. Olkoon, perkele. Mitään en hävitä! Levyhyllyni on täynnänsä niin hyvää musiikkia, että en pysty lopullista siivousta enkä testamenttia tekemään. Jääköön jälkipolvien riesaksi. Pyytäkööt jonkun jobbarin hakemaan pois koko hoidon tai tehkööt niistä rovion. Minä en levyistäni luovu.

Säästäisivat kuitenkin edes Marianne Faithfullit. On tämä Negative capability niin hyvä.

Joonas Holmén + The Lossy Codecs – Sterner stuff

”Terve, Mika. Julkaisen uuden levyn ensi kuussa. Kiinnostaisiko sinua kirjoittaa siitä? Saatat hyvinkin tykätä musiikistani, kun näemmä tykkäät esimerkiksi Scars on Brodwaysta.”

Tyrmäävä aloitus Joonas Holménin lähettämässä viestissä. Hän ei ehkä ymmärtänyt, että pidän Scars on Broadwayn debyyttiä tämän vuosituhannen kovimpana rockalbumina. Hän nosti oman rimansa korkealle, kun kirjeensä noin aloitti. Jos posti nyt olisi tuonut minulle levyllisen suomi-iskelmää särökitaroilla, olisin ottanut yhteyttä kuluttaja-asiamieheen.

Ei tuonut. Toi Sterner stuff -nimisen 90-lukulaisen rockalbumin. Minulle 90-lukulaisen. Ehkä muillekin. 90-luku meni itseltäni ohi. Opettelin aikuisuutta. Musiikki esitti elämässäni pienempää roolia kuin koskaan aikaisemmin tai koskaan myöhemmin. Ehkä siksi aina kuulen itselleni ei-niin-tutunkuuloisessa musiikissa 90-lukua.

Joonas Holmén + The Lossy Codecsin Sterner stuff tuo mieleeni 90-luvun brittipopparit, grungen, Neil Young -kitaroinnilla varustetun 22-pistepirkkomaisen herkkyyden. Sterner stuff on myös funk. Vaikka lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että funk ja rock pitää pitää erillään toisistaan, niin Sterner stuffin tiukan tehokas Red Hot Chili Peppers -funk toimii. Se on rock, se on groove.

Holménin kitarointi on rajua, se on rock. Vaikka biiseissä on kauniita melodioita, niin iskelmän hetteiköllä ei tarvota. Holménin lauluääni on brittipopmaisen venyttelevä. Ja kova. Holmén on laulaja-lauluntekijä, Sterner stuff on soololevy. Aloituskappale My fellow men sitä akustisuudessaan korostaa. Vaikka musiikki on paikoin äärimmäisen rankkaa (Acid) ja paikoin vaikeaa (Solitary), niin lähtökohta on lauluissa. Ne toimisivat myös leirinuotiolla, Landolalla rämpyttäen. On kuitenkin parempi, ja etenkin virkistävää, että Holmén on ottanut lähtökohdaksi kovan rokin. Se ei vuonna 2018 ole niin ilmiselvä valinta kuin neljännesvuosisata sitten oli.

Holmén sanoo pohtivansa lyriikoissaan elämän tragikoomisuutta. Sen lohduttomuutta ja lohdullisuutta. Uskon näin olevan, koska myös musiikki on sekä lohdullista, että lohdutonta. Itselleni rocklyriikaksi riittää a-wop-bop-a-loom-bop. Harvoin sanoihin keskityn. Nytkään ei tarvitse, koska Holmén välittää tunteensa musiikissa. Promokuvassa hän näyttää Knucklebone Oscarilta. Pikkuisen leppoisammalta, mutta psykoottiselta kuitenkin.

Yksi levyn parhaista biiseistä, eli The loneliest guys, tuo nimellään System of a Downin mieleen. Hypnotize/Mezmerize -paketti on Scars on Broadwayn debyytin ohella eniten kuuntelemani rockalbumi tällä vuosituhannella, joten olen hyvilläni. Ei SoaD Sterner stuffilla sen kummemmin kuulu kuin Scarskaan, mutta muutamien hetkien takia haluan ajatella, että henki on sama. Jyrkkyyden ja omaehtoisuuden henki.

Hehkutanko liikaa? Tämä ei kuitenkaan ole ihan ominta musiikkiani. Tämä on nuorten miesten musiikkia. Minä en sellainen ole. Nuori mies. Me jämähtäneet keski-ikäiset setämiehet ja käppäukkelit kuitenkin pidämme rockmusiikista. Saatamme innostua uusista tuulista hetkeksi, mutta loppujen lopuksi palaamme aina ymmärrettävän rockmusiikin ja sähkökitaran pariin. Sterner stuff ei ole teinivuosiemme musiikkia, mutta se on oikeasti rock.