Hullu Pappila – Aallonpohja

Kun bändistä mitään tietämättä panin Hullu Pappilan Aallonpohja-ep:n soimaan, olin yllättynyt. Nimen ja Humu Recordsin takia odotin kuulevani rankkaa ja repivää särökitaraa, Paha-Viitasen tai Chop Sueyn kaltaista meininkiä. Sen sijaan musiikki oli tavattoman herkkää ja heleää poppia. Ensimmäinen biisi Luulisin, kuulisin vei ajatukseni hetkeksi jopa Kalevi Suopursun suuntaan. Ei vähiten siksi, että siinä lauletaan ”yksin yksiössä” ja meininki on melko iskelmällinen.

Hullu Pappila tulee Kuopiosta. Aapo Pärssinen laulaa ja soittaa komppikitaraa, muut soittimet hoitaa Touko Kemppainen. Miehet eivät ole iällä pilattuja, mutta homma on hallussa: soitto on kauttaaltaan tyylikästä ja ammattitaitoista. Toinen biisi Polta mut tuo aluksi ja vähän myöhemminkin mieleen J. Karjalaisen alkuajat, hieman kierommalla tatsilla varustettuna. Nimibiisi Aallonpohja alkaa ja kulkee bossanovahtavan jatsisti, mutta kohoaa välillä paisuttelevaksi brittipopiksi. Brittipopmainen paisuttelu leimaa onnistuneesti aloituskappaletta lukuun ottamatta muitakin biisejä. Kylmä maa tuo mieleen 80-luvun taiteelliset älykköbändit, Kumma Heppu & Lopunajan Voidellut kohtaa Kultakuumeen. Voisin kuvitella kuulevani tällaista 35 vuoden takaisissa rokin sm-kisoissa.

Aallonpohja-ep on erinomainen debyyttijulkaisu nuorelta duolta. Biisit ovat yhtenäisiä, kokonaisuus on mietitty. Miten tämä toimisi pitkäsoiton puitteissa, sitä en osaa sanoa. Neljä biisiä on näin alkuun oikein sopiva määrä. Pitempi kokonaisuus vaatisi kenties vähän ronskimpaakin otetta mukaan. Jos olisin bändin manageri, luotsasin orkesteria joko Aallonpohjan ja Kylmän maan suuntaan, tai vaihtoehtoisesti Luulisin, kuulisin -kappaleen innoittamana tyrkkisin orkesteria suopursumaiseen keskiolutjollotteluun. Jälkimmäiseen duolla ei kuitenkaan taida vielä olla tarpeeksi keskivartalolihavuutta ja kaksoisleukaa. Parempi pysyä taiteellisessa ja juhlallisessa popissa vaan, kun se kerran näin hyvin sujuu.

Tällä hetkellä Aallonpohja on kuultavissa vain suoratoistopalveluissa, mutta siitä on tulossa myös fyysinen julkaisu. C-kasetti. Kasetti-ep. Nerokasta. On se parempi kuin kasettisingle kuitenkin.

Advertisement

Mika Kempas – Musta Kotka

Kirja, jonka jokainen lause on kuin aforismi, ei voi olla huono. Sellainen kirja on Mika Kempaksen Musta Kotka. Nimenomaan Kotka: Kotka on kaupunki.

Olen ammatiltani kirjastonhoitaja. Olen se kirjastonhoitaja, joka ei enää lue. Lukemisesta on tullut työtä, en halua tuoda töitä kotiin. Välillä lipsuu, mutta siihen täytyy olla hyvä syy. Musta Kotka on.

Musta Kotka on helppo lukea, se on ohut. Ohut kirja ei aina ole helpoin. Sitä yritän lukiolaisille kertoa, kun he tulevat lainaamaan Sivullisen. Musta Kotka on. Helppo. Sen kappaleet ovat lyhyitä, vajaat puoli sivua. Siinä on kuvia. Kaikessa synkkyydessään kauniita kuvia. Ei välttämättä kuvia, joiden perusteella turistit menisivät Kotkaan. Paitsi sitten, kun siellä järjestetään Kempaksen meripäivät. Tämän kirjan perusteella se on täysin mahdollinen skenaario. Kotkan meripäivät, ne eivät mieleen jäivät. 70-luvun Vihannekset.

Kirjoittajana Kempas on kuin Petri Tamminen. Jokainen lause merkitsee, jokainen kirjain. Jokainen luku sisältää elämän. Musta Kotka on kuin kauppaoppilaitoksen kansantalouden oppikirja: siinä ei ole yhtään turhaa kirjainta tai numeroa. Kirjastossa Musta Kotka on genretetty jännitykseen, se on kirja rikoksesta. Jännitystä se samalla tavalla kuin Hemingway on sotakirjailija.

Kotkassa on lähiaikoina ollut monta kertaa haettavana kirjastotyöntekijän paikkoja. Oikeastaan haluaisin muuttaa Kotkaan. En Mustan Kotkan takia, en siitä huolimatta. Olisi vain hienoa asua kultturellissa merenrantakaupungissa, josta on tehty yksi tämän maan kauneimmista kotiseutulauluista. Ja yksi tämän maan tiiviimmistä kirjoista.

Suonna Kononen : Jokisaarnat – Kirjallisia melontoja

Pitkän työmatkan, omaishoidon, yleisen väsymisen ja milloin minkäkin muun tekosyyn varjolla en jaksa harrastaa mitään missä pitäisi poistua kotoa, mutta katson kadehtien sometuttavieni päivityksiä soittamisesta, laulamisesta, hiihtämisestä, ulkomaan matkoista. Tai vaikka melomisesta.

En ole koskaan melonut, saamattomuuteni tuntien en varmaan tule koskaan melomaankaan. Voin kuitenkin mielessäni kuvitella, miten rauhoittavaa äänetön, rauhallinen lipuminen pitkin rantakaislikkoa on. Varmasti siinä sielu lepää. Tästä tunteesta on Suonna Kononen kirjoittanut kirjansa Jokisaarnat – Kirjallisia melontoja.

Jo Konosen esikoisromaanissa Tie päättyy meren rannalle melominen on tärkeässä osassa, loppujen lopuksi pääosassa. Jokisaarnat on matkakirja, kirjastoluokituksen mukaan maantietoa. En muista milloin olen viimeksi matkakirjan lukenut, saattaa olla jopa nuorena lukemani Olavi Paavolaisen Kolmannen valtakunnan vieraana tuorein sellainen. Melonnasta, matkailusta ja maantieteestä huolimatta Jokisaarnat on kuitenkin kaikkein eniten suomalaisen kulttuurin ylistys.

Konosen laveasta, kuvailevasta ja hetkittäin jopa mahtipontisesta tekstistä tulee Heikki Turunen mieleen. Tunnetta ei vähennä Konosen savokarjalaisuus. Pelkkään Savoon ja Pohjois-Karjalaan Konosen matkat eivät ole jääneet, vaan Anssi Tikanmäen ja Kalle Päätalon innoittamana hän on melonut muun muassa Koillismaan alueella. Tai Kainuun, olen huono maantiedossa.

Kirjassa saarnataan tietenkin paljon musiikista, onhan Kononen kaikkien muiden toimiensa ohella muusikko. Maininnan saavat monet, muun muassa Eppu Normaali, CCR, Miljoonasade, Mana Mana, tietenkin Huojuva Lato. Ja lukemattomat muut. Juankoski-luku keskittyy Juice Leskiseen, kuten pitääkin. Yhdessä luvussa käydään enemmänkin läpi joki-aiheisia lauluja, Mikko Alatalo saa niistä ansaitsemaansa kunniaa.

Musiikkiakin enemmän Jokisaarnoissa puhutaan kirjallisuudesta, kirjailijoista. Runoista, Lampaansyöjistä, F.E. Sillanpäästä. Tunnetuista savokarjalan kuvaajista Turunen ja Simo Hämäläinen saavat runsaasti huomoita. Kononen muistelee tapaamiaan kirjailijoita ja muita kulttuuri-ihmisiä lämpimästi, muun muassa Matti Mäkelää ja Heikki A. Reenpäätä. Arkkitehtuuriakaan, yhtä intohimoistaan, Kononen ei unohda.

Samastun Konosen tekstiin jopa liian usein, koska itseni tavoin hän tunnustaa maailman muutoksen realiteetit, mutta haikailee silti niitä viimeisiä vanhoja hyviä päiviä. ”Tiesin häviäväni yhden miehen viivytystaisteluni uudelle ajalle varmasti, mutta sitä ennen voisin yrittää järjestää oloni siedettäväksi.” Tosiasiat on tunnustettava. Olen samaa ikäluokkaa Konosen kanssa, yhteinen kokemus maailman muutoksesta luo siteen.

Tekstin lisäksi minua miellyttää suuresti kirjan rehellinen kuvitus. Konosen ottamat kuvat ovat kauniita, mutta eivät kaunisteltuja. Välillä ne ovat kuin postikortteja, välillä juuri sitä ryteikköä miltä Suomi pääsääntöisesti näyttää. Esikoisromaanin tapaan kirjan lopusta löytyy lähteitä ja lisäluettavaa -osio, johon Kononen on koonnut saarnoissaan mainitsemiaan kirjoja ja lauluja. Hienoa!

Vaikka Suonna Kononen on kirjassa kuvatuilla retkillään ollut välillä murheellinen ja masentunut, on Jokisaarnat hyvän mielen ja rauhoittumisen kirja. Elämä on kaunista ja hienoa, vaikka se välillä koettelee. Kirjan luettuani olin liki valmis lähtemään kajakkikaupoille. Sitten tajusin, että sen hinnalla saan runsaasti kirjoja ja äänilevyjä.

O’Man interviewed : mysterious and remote?

O’Man has released two EP’s at various streaming services but still wants to keep his identity hidden. Or at least I think it is not his (or hers?) real name. Through some middlemen I managed to get a hold of his manager who finally granted a permission to make this interview. The original questions and this header were translated by Pekka.

Hi O’Man! I’m glad I finally managed to get an interview even’ though it’s only via email. Why you are so mysterious and remote?

Mika? From Japan? Sadistic Mika Kahkonen, haha ha! Remote? Nobody’s been trying to reach me. Nothing mysterious in that.

I presume you are a sideman in some dull band and don’t have the guts to use your own name as a prog rock underground artist?

I have been saved from the so-called cabaret circuit even ’though I did fell there for a while thankfully without it becoming a habit. I’ve done many kind of jobs in other areas too beside music. What makes you say this ain’t my name? I’ve seen weirder names. Is Mika a pseudonym?

Many of the musicians on your releases perform under an alias. Have you told them not to use their real names or don’t they want to use real names when playing your music?

I have only told them what not to play or sing and not too many times. And what do you mean by ”many of the musicians”? Is there somebody under a real name? Next time I’ll use numbers only, that’ll teach them.

How come you have got them to play on these projects as they all are of such a high caliber? Money or blackmail?

I asked. I think I just called and those who answered got in. If they wanted to, mind you. Nobody was ”remote” or ”mysterious”.

You try to keep up a Phantom-like image or a legend by keeping your identy as a secret, don’t you?

Well, of course! The remote Phantom, won’t answer to anyones calls or telegrams!

Could you still tell something about your personal history for those readers who are more interested in humanly things and not in music trivia?

I doubt very hard there’s a single dimwit interested in any other thing than the bleeding catalog number amongst the howling nuff hackits you call your readers. Ok. I was born, was a happy kid, went to school and after that I’ve rambled on through the cosmic path of life, sometimes stumbling to, sometimes overtaking the rocks along the way.

There’s a lot of pointers to the music and players of the past in your music. What’s that about or are you only trying to brag with your knowledge?

The listener can decide those things, that’s the way it’s supposed to be anyway. You come up with a guitar/synth thingy and you think it sounds like what Shawn Phillips would had done in ’74 with M. Frog Labat and of course somebody will say ”hey, that sounds like Crosby and Eno!”. Frustrating but what can you do. That was the bragging bit for you by the way.

Your music sounds like you and is original even ’though you honor your idols. Why do you want to sound like somebody else?

Because I’m a hack. I experiment, edit, cut and paste. That saves me from doing gigs actually. It’d took ages to first learn the things you have played on tape and then to teach them to others. No thanks.
I guess the so-called originality of mine comes from the fact that even if I try to sound like somebody it’ll end up like me wheter I like it or not.

More than half of your stuff is instrumental. It sure isn’t a commercially wise decision. What makes a man to do such left-field music when already on left-field?

When you’re on a left-field and do some more left-field you end up towards middle! I basically do MOR haha! The real reason is me being too lazy. It’s easier to come up with instrumentals and if I can’t come up with any melodies and I can ask some from the contributors. If I can reach them ha ha ha! They will get their credits.

I bet you’re a huge vinyl nerd and your apartment is full of Spiral-Vertigo and current obscure european prog bands’ limited edition releases.

The whole vinyl craze has become such a ritual nowadays. The listening, the sound. I’m seriously thinking of selling my lot because I hate that kind of elitism. I listen to cd’s more and as I usually play them in my car it’s hard to do any kind of rituals there. It’s a pain to try to drive in the lotus position and reciting a mantra detracts from the listening pleasure and also looks pretty stupid when you stop at traffic lights.

You apparently like albums so why do you release your music only as streams?

I like albums? Sure it was sugar you dropped in your morning tea Mika-san? I admit I’d rather prefer a physical product and maybe some day I’ll manage to make it happen. CD, of course. With the vinyl there’s a huge difference in numbers between those who ask for it and those who really end up buying it.

You have succeeded to combine not only darkness and humour but also almost wordless storytelling in your music: both EP’s are concepts in a way (former with a crime theme, the latter with water). You like concept albums or just like stories?

Well, I think the track order may have to have something to do with the theme or concept. I had lyrics for ”Snakes Everywhere” and even sang it myself. That the vocal track didn’t get released is very much related to the fact that I use those guest singers, as ”hard to reach” they might be. Your ”wordless storytelling” theory is correct in a way as ”Snakes” isn’t really about a blessed event at the terrarium. Water theme comes mainly from the track titles. I enjoy certain kind of concept albums.

If you had to choose one song of your released catalog what would it be? The one that you are the most proud of?

I hear flaws in every one of them but currently it would be ”Low Tide”. A Canadian musician and Max Webster author Bob Wegner told me that Kim Mitchell used an alternative guitar tuning (DADAAE) on an early song ”Anna Lea” and I promised myself I’ll come up with a song using that same tuning. Usually these kind of pacts go south but this time it somehow worked. Big part of this success is down to the contributors, without them I would propably still be reciting in front of my record player with my legs in a bad state. Now it took only a few lines. Lo and behold! I gave you some namedropping there for free!

When we will hear the songs live? Rumour has it that in Espoo there are some eagerly awaiting for an O’Man live concert.

Didn’t I already answer that question? Too much hassle, my manager is so skint he couldn’t pay the musicians what they deserve and the numbers coming up to see the gig would probably equal the numbers who’d buy the vinyl. Of course there’s still the mantra…

Do you feel like living in 2020’s or do you long for times that were, say, 50 years ago?

I live in the current even ’though it might be hard to hear from my music. If I long or wish for something it would be that my music wouldn’t sound like it came from a specific era. Within a context of rock music history of course.

What kind of people you assume to be your listeners? What would you like to say to them?

It’s better not to assume anything otherwise you end up disappointed. I wish they are better people than me. That said I’d better not say anything to them except ”thank you”.

Do you have anything more philosophical to say to wrap this up nicely?

On a higher level? If I reached higher I’d lost my balance and with an aching back my philosophy takes a turn to the dark side. Thanks for the interview, Aki.

Thank you, O’Man.

O’ne-ep is in Youtube, Spotify and Bandcamp.
Low Tide -ep is also in Youtube, Spotify and Bandcamp.

O’man haastattelussa : Salaperäinen ja hankala tavoittaa?

O’man on julkaissut tänä vuonna kaksi ep:tä suoratoistopalveluissa, O’nen ja Low Tiden, mutta haluaa edelleen pitää oikean henkilöllisyytensä salassa. Näin ainakin luulen, en usko O’manin olevan artistin oikea nimi. Useiden välikäsien kautta ja ankaran väännön jälkeen sain yhteyden hänen manageriinsa Herman Belliin. Bell ei edes rahalla suostunut kertomaan kuka O’manin nimen taakse kätkeytyy, mutta sain hänen kauttaan vängättyä tältä yksityisyyttään tiukasti vartioivalta taiteilijalta sähköpostihaastattelun.

Vastaustyylinsä perusteella O’man vaikuttaa lähinnä Ginger Bakerin ja Rick Wakemanin yhdistelmältä, en voi kaikkia hänen kommenttejaan häveliäisyyssyistä edes julkaista. O’man vastasi kysymyksiini englanniksi, ja minulle lukemattoman määrän levyjä pakkomyynyt Pekka hoiti suomentamisen. Mahdolliset asiavirheet ja väärinymmärtämiset menevät siis hänen piikkiinsä.

Moi O’man! Hienoa, että sain sinut viimein haastatteluun edes näin sähköpostin välityksellä. Miksi olet niin salaperäinen ja hankalasti tavoitettava?

-Mika? Oletko Japanista? Sadistic Mika Kahkonen, haha ha! Hankalasti ja hankalasti…. Ei ole kukaan tavoitellut. Ei siinä ole mitään salaperäistä.

Olen minä tavoitellut… Ehkä olet rivimuusikko jossain kusenpolttamassa humppabändissä, etkä uskalla omalla nimelläsi leikkiä progemiestä ja underground-taiteilijaa?

-Humpalta olen säästynyt, muutamia lipsahduksia lukuun ottamatta. Eivätkä nekään onneksi johtaneet pitkäkestoiseen ”ongelmaan”. Kaikenlaista soittohommaa on tullut tehtyä ja muitakin töitä. Ja mistäs tiedät, ettei tämä ole oma nimi? On niitä oudompiakin nimiä ihmisillä. Onko Mika salanimi?

Ei ole, ihan se on kasteessa saatu. Suurin osa muistakin julkaisuillasi soittavista muusikoista esiintyy salanimillä. Oletko kieltänyt oman nimen käytön vai eivätkö he halua niitä mainittavan musiikkisi yhteydessä?

-Eniten on pitänyt kieltää, että älä soita tai laula noin. Eikä sitäkään oikeastaan yhtään. Ja miten niin ”suurin osa”? Onks siellä joku sitten oikealla nimellä? Seuraavaksi vaihdan numeroihin, että loppuu tää vatkaus.

Millä ilveellä olet saanut noin kovia muusikoita mukaan projekteihisi? Rahalla vai kiristämällä?

-Ihan kysymällä. Taisin jopa soittaa heille ja ne ketkä vastasivat, pääsivät mukaan. Jos halusivat. Ei ollut ”hankala tavoittaa”, kukaan ei esittänyt ”salaperäistä”.

Luotko itsestäsi tarkoituksella jonkinlaista mustanaamiomaista legendaa pitämällä henkilöllisyytesi salassa?

-Totta kai! Mustanaamio, jota ei saa kiinni millään puhelimella tai sähkeellä.

Kertoisitko silti jonkinlaista henkilöhistoriaa itsestäsi, että saisimme tähän vähän human interest -osiota niille, joita ei musiikillinen nippelitieto kiinnosta?

-Lukeeko blogiasi joku, jota kiinnostaa mikään muu kuin musiikilliset nippelitiedot? Hyvin vaikea uskoa koska (sanoja, joille en löytänyt vastineita suomen kielestä, suom. huom.) Ok. Synnyin, lapsuus oli kiva, kävin koulun. Sitten olen vaeltanut elämän kosmista polkua karit kiertäen ja välillä niihin kompastuen.

Musiikissasi on paljon viitteitä musiikin historiaan ja muihin soittajiin. Haluatko päteä musiikkitietämykselläsi vai mistä tässä on kyse?

-No nuokin ovat enempi kuulijan korvassa, niin kuin toki pitääkin olla. Kun olen miettinyt, että nyt tämä kitara- tai syntikkakuvio kuulostaa sopivasti ’74 Shawn Phillipsin ja M. Frog Labatin sekoitukselta, heti joku tarjoaa siihen jotain Crosbya ja Enoa. Se on raskasta, mutta täytyy kestää. Siinä sulle samaan rahaan pienet pätemiset.

Musiikkisi on omaa ja omaperäistä, vaikka teet kunniaa esikuvillesi. Miksi haluat välillä kuulostaa joltain muulta kuin itseltäsi?

-Koska bluffaan ja teen juttuja kokeilemalla ja leikkaa/liimaa -tyylillä. Pelastaa live-esiintymisiltäkin, menisi ikuisuus opetella ensin itse nuo soitetut jutut ja sitten vielä opettaa ne muille. Ei kiitos. Siitä tuo niin sanottu omaperäisyyskin kai tulee, kun miettii tekevänsä jonkin bändin kuuloisen jutun ja sitten se ei kuitenkaan kuulosta siltä.

Enemmän kuin puolet biiseistäsi on instrumentaaleja. Se ei ole kaupallisesti järkevä ratkaisu, mikä panee miehen tekemään marginaalimusan marginaalimusaa?

-Kun yhdistää marginaalin ja marginaalin, on käytännössä keskellä. Teen siis keskitien musiikkia, ha! Todellinen syy on laiskuus. Instrumentaaleja on helpompi keksiä, ja jos niihinkään ei keksi kunnon melodioita, voi pyytää ideoita muilta. Jos vaan saan heidät kiinni, haha ha! Krediitit annan aina niille, joille ne kuuluvat.

Olet tietysti hirmuinen äänilevynörtti ja kämppäsi on täynnä spiraali-Vertigoa ja eurooppalaisten neverheard-nykyprogebändien limited edition -julkaisuja.

-Vinyylin kuuntelusta ja sen soundista on tehty nykyään niin ihmeellinen rituaali, että tekisi mieli myydä oma kokoelma kokonaan pois. Eliittihommaa, se ärsyttää aina. Enemmän tulee kuunneltua cd:tä. Ja koska kuuntelen niitä eniten autossa, minkäänlaisiin rituaaleihin ei ole mahdollisuutta. Lootusasennossa on helvetin vaikea ajaa autoa, ja jonkin mantran hokeminen sekä sotkee kuuntelunautintoa, että näyttää liikennevaloissa todella typerältä.

Pidät kuitenkin levyistä, miksi julkaiset omaa musiikkiasi vain suoratoistona?

-Pidän levyistä? Oliko se sokeria, mitä laitoit teen sekaan Mika-san? Myönnän, että fyysinen äänite olisi kiva ja ehkä sen vielä joku päivä saan tehtyä. Cd toki. Vinyylien kanssa käy monesti niin, että ”tuleeks vinyyli?” -kysyjien ja sen lopulta ostavien määrässä on ratkaiseva ero.

Olet onnistunut yhdistämään musiikissasi paitsi synkkyyden ja huumorin, myös sanattoman tai liki sanattoman tarinankerronnan: molemmat ep:t ovat tavallaan teemalevyjä. Rikos- ja vesiteemalla. Oletko teemalevyjen ystävä vai haluatko muuten vaan kertoa tarinoita?

-No, ehkä tuo ”teema” tulee myös biisijärjestyksestä. Snakes Everywhere -biisiin oli ihan tekstikin ja lauloin sen itse. Se, että laulu ei päätynyt levylle on myös syy, miksi käytän noita ”hankalasti tavoitettavia” vierailevia laulajia. Siinä olet oikeassa, että ei se mistään iloisen perhetapahtuman kokeneesta terraariosta kerro. Vesiteemaan vaikuttavat taas lähinnä biisien nimet. Tietynlaisista teemalevyistä pidän kyllä.

Jos sinun olisi valittava tähänastisesta tuotannostasi yksi biisi, josta olet erityisen ylpeä, mikä se niistä on ja miksi juuri se?

-Kaikissa kuulee aina jotain vikoja, mutta ehkä juuri tällä hetkellä tuo Low Tide. Kanadalainen muusikko ja Max Webster -kirjailija Bob Wegner kertoi, että Kim Mitchell käytti DADAAE -virettä varhaisessa biisissä Anna Lea, ja otin sitten itse tavoitteeksi tehdä jonkun teoksen samalla vireellä. Harvoin näin tapahtuu, mutta nyt se jostain syystä onnistui. Suurkiitos toki myös kappaleen vierailijoille, ilman heitä hokisin varmaan vieläkin mantraa vinyylisoittimen edessä jalat tulessa. Nyt riitti vain pari värssyä. Ja katso! Nippelitiedon lisäksi sait parit namedroppailut kaupan päälle!

Milloin pääsemme kuulemaan musaa livenä? Esimerkiksi Espoosta kantautui huhua, että siellä jo kovasti odotellaan O’manin keikkaa.

-Enkö tähän jo vastannut? Liikaa työtä, managerini on niin P.A., että ei pystyisi hoitamaan tarvittaville soittajille asiaankuuluvia liksoja, ja paikalle tulisi se määrä yleisöä, mikä ehkä todellisuudessa voisi ostaa sen vinyylin. Toki voi kokeilla vielä mantraa…

Haastattelija tässä alkaa tarvita mantraa pikkuhiljaa. Tunnetko eläväsi 2020-lukua vai haikailetko musiikillisesti jonnekin viidenkymmenen vuoden taa?

-Kyllä tässä nykyhetkessä mennään, vaikkei se musiikissa ehkä kuulukaan. Jos jotain haikailen niin sitä, jos jollekin musiikkini ei kuulosta olevaan miltään tietyltä vuosikymmeneltä. Toki tässä tapauksessa rockmusiikin kontekstissa.

Minkälaisten ihmisten oletat tykkäävän tekemästäsi musiikista ja mitä haluaisit heille sanoa?

-Parempi kun ei tee oletuksia, niin ei tule pettymyksiä. Toivottavasti he ovat parempia ihmisiä kuin minä. Tuohon viitaten, parempi etten sano heille liikoja. Kiitos pois lukien.

Olisiko sinulla jotain vähän tähänastista ylevämpää sanottavaa tähän loppuun, jotain vaikka elämänfilosofista juttua?

-Vielä jos tästä kurkotan, niin tasapaino järkkyy ja selkä kipeänä elämänfilosofiat saa synkemmän käänteen. Eli tämä taso saa luvan riittää. Kiitos haastattelusta, Aki.

—

Joo, kiitos vaan O’man. Eiköhän tämän blogin haastattelut olleet tässä. On paljon hauskempaa ja helpompaa kirjoittaa äänilevyistä. Niiden kanssa ei tarvitse leikkiä piilosta, eivätkä ne vänkää joka asiassa vastaan. Siitä huolimatta O’manin O’ne– ja Low Tide -ep:t ovat eniten tänä vuonna kuuntelemani musiikkiäänitteet ja ne ovat yhtenä kokonaisuutena tiukasti kiinni vähintään vuoden suoratoistojulkaisun arvonimessä.

O’man – Low tide -ep

Alkuvuoden eniten kuuntelemani uutuusjulkaisu on O’manin debyytti-ep O’ne. Tykästyin siihen kerrasta, ja lukemattomien kuuntelukertojen myötä diggailuni ja arvostukseni O’manin musiikkia kohtaan on koko ajan kasvanut. Innostuin O’nesta niin paljon, että yritin vajavaisine taitoineni jopa opetella soittamaan yhtä ep:n biiseistä. Taisin siitä pari tahtia melkein oppiakin. Väärin, mutta kuitenkin. Nyt tuo loistava O’ne sai jatkoa Low tide -ep:n muodossa.

Valotin O’manin salaperäistä ja synkähköä olemusta jo edellistä julkaisua arvioidessani, joten riittänee kun kerron uusien biisien olevan silkkaa O’mania. Niin silkkaa, että tunnistaisin ne O’maniksi vaikka sokkokuuntelussa. Vaikka tälläkin kertaa kaikki biisit ovat toisistaan poikkeavia, ova ne silti päivänselvää O’mania jokainen. O’man soittaa uudella julkaisullaan rumpuja lukuun ottamatta kaikki soittimet ja muut loopit, rummuissa on jo edelliseltä julkaisulta tuttu luottomies August Smither.

Kenties kuvittelen tai kenties ep:n ohikiitävä vesiteema vaikuttaa asiaan, mutta mielestäni julkaisun ja etenkin sen nimibiisin tunnelma on aiempaa toiveikkaampi. Low tide onkin ep:n selkeä kärkibiisi. Iskusävelmä, progehitti ja klassikko. Se on olemukseltaan kuin debyytin Moon song, mutta riehakkaammin ja lämpimämmin. Hämmentävässä DADAAE-vireessä oleva kitara soi huikaisevan kauniisti, Wilson Fieldsin kuulas ja korkea ääni sopii tällaiseen perinneprogeen hienosti. Perinneprogesta puhuminen ei ole moite. O’man tekee selkeästi uutta musiikkia, vaikka kunnian tekeminen edelläkävijöille on tärkeä osa hänen musiikkiaan. Kenties O’man rakentelee biisejään pastisseina, mutta lopputulos on jotain muuta. Biiseistä on hienoa yrittää bongata vaikutteita – tällä julkaisulla kuuluu esimerkiksi bassossa Geddy Leen vaikutus – mutta ne ovat vain mauste. Biisejä säveltäessään ja hioessaan O’man on luonut täysin omanlaisensa tyylin. O’manlaisensa. Oma tyyli ja sen tunnistettavuus ovat jotain sellaista, johon jokaisen muusikon tulee pyrkiä.

Julkaisun kaksi muuta biisiä ovat instrumentaaleja. Tidal wave on ambienthenkinen fiilistely, onneksi kuitenkin ilman suhinaa, kolinaa ja lokkien ääntelyä. Huomio kiinnittyy Smitherin oveliin rumpukuvioihin, etenkin lopussa. Basson päällekäyvästi kuljettama Second foot in the mud on lievästi humoristinen ja Tidal wavea enemmän ”oikea” biisi, vaikka siinä soitetaan jopa tiskiallasta ja vaikka siinä on ihastuttavaa On the run -pulputusta. Luultavasti jatkossa klassisia progelevyjä kuunnellessani tulen bongaamaan niistä monia tuttuja O’man-elementtejä.

Low tide -ep ei yllätä, mutta se on loistava. Se on sitä mitä osasin jo odottaa, ja odotin paljon. Low tide on O’ne-ep:n tavoin uljasta ja kohottavaa musiikkia, josta löytyy uusia yksityiskohtia jokaisella kuuntelulla. En olisi pahastunut, vaikka mukana olisi ollut toinen laulettu biisi ja Fieldsin sekä Smitherin lisäksi muitakin vierailijoita. Ei sillä etteikö O’manilta homma onnistuisi vaikka kokonaan yksin, mutta silloin meininki saattaisi mennä liian ambientiksi tai kokeelliseksi. Ja jotenkin useampien soittajien mukanaolo tekee hommasta kuulijalle vähintään psykoakustisesti todellisempaa: on mukavampi sielunsa silmin kuvitella soittajia yhdessä treenikämpällä tai studiossa kuin yhtä miestä komerossa nysväämässä. Vaikka kai ne yhteissoitotkin suoritetaan nykyisin erikseen, kukin omassa komerossaan. Lopputulos kuitenkin ratkaisee ja se on tälläkin kertaa loistava.

Pitkäsoittoa odotellessa Low tide -ep:n voi kuunnella Spotifysta, Youtubesta ja Bandcampista.

Majuriband – Elämänmerenkulkija

Kinusin Majuribandin kitaristi Teijo Paanaselta orkesterin debyyttialbumin Elämänmerenkulkija. En tiedä tai tunne Majuribandin soittajista kuin Paanasen. Hän diggailee sellaisesta taide- ja älykköpopista, joka ei minussa suuria tunteita herätä. Ei, vaikka taide- ja älykköpopin arvon taide- ja älykköihmisille ymmärränkin. Paanasen diggailuhistorian takia yllätyin Elämänmerenkulkijan maanläheisestä perusmeiningistä, jonka juurevuus korostuu etenkin slidekitaran koristamalla aloitusbiisillä Herra nuotio palaa. Kitarointi on muutenkin erinomaisen tyylikästä ja täyteläistä kautta koko levyn, eikä biiseistä löydy tippaakaan angstista kenkiin- tai syntikkaantuijottelufiilistä. Majuribandin musiikista huokuu lämpö.

Majuriband esittää laulaja-lauluntekijä Jukka Majurin säveltämiä ja sanoittamia biisejä, joiden sanoituksissa kummittelevat herrat, isä jumalat ja paratiisit. Paratiisi toimii tosin vertauskuvana kapakalle, joten ilmeisesti Majuriband ei esitä uskonnollista musiikkia. Minua ei sinänsä haittaa vaikka esittäisikin, mutta toki juomisesta laulaminen on läheinen asia sekin.

Elämänmerenkulkija on kompakti ja tasapainoinen kokonaisuus, sen biisit ovat kauttaaltaan hyviä. Erityisen onnistuneita niistä ovat jo mainitsemani aloitusbiisin lisäksi vahvoilla kitarasooloilla varustetut kesäisen melankolinen Hellepäivä ja innostuneen surullinen Paratiisin paikka. Voisin luetella jatkoksi levyn muutkin biisit, mutta nuo kolme antavat jo hyvän kuvan siitä mikä ja millainen orkesteri on kyseessä: tunnelmallinen, surumielinen, osaava. Levyllä on äärimmäisen hyvät soundit. Jollain tavalla Majuribandin yllä leijuu The Bandin henki, sen rennonletkeä ja kohottava yhdessäolon voima.

Majuri on hyvä laulaja, mutta ehkä hän olisi voinut The Bandin malliin jakaa solistivastuutaan muillekin. Tällaisenaankin iskelmällisen tasainen laulusoundi toimii, mutta jäin kaipaamaan siihen enemmän vaihtelua. Uskallusta ja rosoa, monipuolisuutta. Muuta moitittavaa en levyltä keksi, lähinnä vain hämmästelen orkesterin taitoa, tyylitajua ja onnistuneita radiokelpoisia biisejä.

Elämänmerenkulkijalla soi mukavan runsaasti puhaltimet, ja ilahduttavan paljon viulu. Lisäksi mausteena ovat buzuki ja jotkut eksoottiset rummut. Oletan Majuribandin perusjengin olevan asialleen omistautuneita keski-ikäisiä amatöörejä, mutta ainakin vierailija Pekka Nättinen (mm. slidekitara ja saksofoni) on googlettelun perusteella vankka ammattilainen.

Majuriband soittaa hyvällä tavalla aikuisten musaa, hyvällä fiiliksellä ja suorastaan sietämättömän hyvin. Ilolla kehun myös cd:n informatiivista paketointia.

Raaka Hanu – Yrittää uudelleen

Ärtyneenä ja verenpainetautisena keski-ikäisenä äijänä suhtaudun nihkeästi suositteluihin. Löydän kyllä itse musiikkini, tartte tulla neuvomaan! Yleensä jätänkin suosittelut huomioimatta, ja sitten kun joskus ”löydän” minulle aiemmin mainostetun bändin, tunnen itseni typeräksi: olisin ihan hyvin voinut uskoa mitä aiemmin sanottiin. Tällä kertaa sain vihjeen orkesterista nimeltä Raaka Hanu. Jätin suosiolla epäluuloni syrjään, ja otin trion tuoreen Yrittää uudelleen -levyn kuunteluun. Hyvä kun otin.

Raaka Hanun Yrittää uudelleen on melodista poppia ja grungea. Fernet Undergroundin tavoin myös Raaka Hanu onnistuu määrittelemään itsensä harvinaisen osuvasti: koko kansan säröpop-musiikkia. Sitä tämä on. Raaka Hanu on kaikessa arkipäiväisyydessään, sympaattisuudessaan ja jyräävyydessään Radio Suomen ohjelmavirtaan sopivaa rokkidiggareiden peruskauraa.

Raaka Hanu on grungen Popeda – bändin alkuaikojen malliin – ja myöhempien aikojen Ramones, se on virastogrungea. En tarkoita Raaka Hanun olevan A4-lomakemaista tylsyyttä, Yrittää uudelleen ei ole yhtään tylsä, vaan se on aikuisten työssäkäyvien tai työttömien ihmisten musiikkia, jossa puhutaan aikuisten asioista. Sellaista rockmusiikki nykyisin on. En ole järin tekstipainotteinen musiikin kuuntelija, mutta Raaka Hanun tutut, omakohtaiset ja arkipäiväiset tarinat miellyttivät sen verran, että kiinnitin niihin erikseen huomiota. Tekstit kertovat siitä maailmasta, jossa itsekin elän.

Popedan (Kauppalaulu) ja Ramonesin (esim. Sitten unohdin sen) lisäksi levyltä kuuluu luonnollisesti Nirvana (selkeimpänä esimerkkinä Hei poika), ja jopa metalli (ihastuttavan ysärikertsin omaava Ufo-laulu, Märkylii). Aloitusbiisi Luurangot kierrättää Jonna Tervomaata ja Weezer on luonnollisesti sitä mitä nimi sanoo. Orkesteri itse mainitsee vaikutteikseen Weezerin ja Nirvanan lisäksi Smashing Pumpkinsin ja Pixiesin. Virastogrungeksi Raaka Hanun tekee Osastopäällikön vapaapäivä (”nelin kontin munasillaan kusen ja oksennan, itseäni toteutan”) ja miksei myös aikamiespojan surullisesta seksielämästä kertova Näyttöpäätteen valossa (”mä en tyydytä kuin itseni, muhun tyydytään”). Kelvottomaan televisioviihteeseenkin bändi ottaa kantaa kappaleella Tempparit (”kun mä panin sitä, ajattelin sua”).

Raaka Hanu on äärimmäisen sympaattinen orkesteri. Siitä ei koskaan tule isoa nimeä, se on selkeästi keski-ikäisten, mutta henkisesti nuorten mukavien äijien harrastustoimintaa. Minulle tulee bändistä mieleen Mantelikala. Aika paljon musiikillisestikin, mutta etenkin ideologiselta pohjalta, ajatuksiltaan. Aikuiset, omillaan toimeentulevat ja ihan järkevät miehet tekevät rakastamaansa musiikkia, koska se on tärkeä osa heidän elämäänsä. Eivät he enää rokkitähteydestä haaveile, eivät ainakaan sex and drugs and rock’n’roll -tyylisestä elämästä. Aamuyöllä keikan jälkeen he köllähtävät ihan tyytyväisinä vaimon viereen nukkumaan, että jaksavat taas maanantaiaamuna raahustaa virastoon näyttöpäätettä tuijottamaan. Sillä tavalla rokkenrollia nykyisin eletään.

Fernet Underground – Esimerkkejä yksinäisyydestä

Harvalla bändillä on niin onnistunut kuvaus omasta musiikistaan kuin Fernet Undergroundilla: ”Jotakin power pöperöä, täysillä & sinnepäin.” Fernet Undergroundissa on siitä kuuluisaa vaaran tunnetta, joka ei enää ole itsestäänselvyys rokiksi kutsutussa musiikissa. Bändin uusin levy Esimerkkejä yksinäisyydestä painaa eteenpäin räyhäkkäästi ja vapaasti kuin innostunut sonni, onnistuen samalla olemaan rujolla tavalla melodista ja kaunista poppia.

Komeasti pakattu Esimerkkejä yksinäisyydestä -cd ei paljon infoa bändistä anna, mutta se on Mikko Heikkisen, Roku Rousun ja Masa Yardsen miehittämä trio. Roku Rousu on tuttu Moses Hazysta ja The I.O.N.S. -yhtyeensä erinomaiselta The imaginary one-night stands -levyltä. Tiedotteessaan bändi mainitsee Pixiesin, Weezerin ja Apulannan. Kahta ensin mainittua en juurikaan tunne, joten ajatukseni kulkevat kauemmas historiaan. Fernet Underground on vähintään imaginäärisesti ja henkisesti jossain Stoogesin ja jyräävimmän Hawkwindin välimaastossa, täysillä & sinnepäin -ideologian mukaisesti. Ehkä orkesterin nimen takia olen kuulevinani myös jonkinlaisia VU-kaikuja. Fernet Undergroundissa yhdistyy nykyajan teinipunk vanhojen rokujen tehosekoitinmaiseen perinnerokkiin. Olen jo pitkään toivonut, että joku niin sanottujen aikuisten bändi tekisi samaa musaa samalla energialla kuin Puhelinseksi ja Teini-Pää, Fernet Underground on juuri sitä. Bändissä on sekä kokemusta, että nuoruuden intoa.

Esimerkkejä yksinäisyydestä on tiivis ja tehokas paketti. Reilun puolen tunnin pituudessaan se jaksaa säilyttää kuulijan innostuksen ja kiinnostuksen. Pitempi paketti olisi jo saattanut hieman puuduttaa, sillä levyllä ei juuri suvantokohtia ole. Puoli tuntia on ideaali määrä räyhärokkia. Biisit ovat kauttaaltaan erinomaisia, esimerkkeinä orkesterin idean täydellisesti tiivistävä nimibiisi, hämyilevä Parempi näin ja niin 1970-, 1990- kuin 2020-luvun punkliikkeen yhdistävä Kevät surraa.

Esimerkkejä yksinäisyydestä on lämmin, innostunut ja silti sopivan uhkaava rocklevy. Jätkät heiluu, palmut heiluu, tukka heiluu. Leveälahkeisuus ja suitsukkeen tuoksuinen pitkätukkaisuus yhdistyvät tervehenkiseen nuorisopunkkiin. Fernet Underground on persoonallisuuden ja perinteisyyden täydellinen kombinaatio.

Mama, I’m coming home

Äänilevyaddiktin Raamatussa ja perustuslaissa, Nick Hornbyn Uskollisessa äänentoistossa, levykauppias Robin puolison isä kuolee yllättäen. Tähtivinyyli-levykaupan henkilökunta suree asiaa tavallaan, eli miettien kuolemaa käsittelevien laulujen top-vitosta. Leader of the pack, Dead man’s curve, And honey I miss you, Tell Laura I love her, Song for a guy. Black Sabbath ja Nirvana mainitaan, koska ”niiden kaikki jutut käsittelevät kuolemaa.”

Äitini kuoli tällä viikolla. Korkeassa iässä, alzheimerin runtelemana, mutta kuitenkin yllättäen. Olin morsiameni kanssa paikalla. Pidin äitiä kädestä, kun hän kuoli. Kuolema oli rauhallinen ja kaunis. Rupesin jo sairaalasta kotiin ajellessani miettimään äideistä kertovia lauluja. Mieleeni tulivat ainoastaan John Lennonin ja Danzigin Motherit. Pikku hiljaa tuli mieleeni muitakin. Mama said, Nobody loves me but my mother, Philomena, Coat of many colours, Mama liked the roses. Äitiä käsitteleviä lauluja on maailma täynnä. Jos yksi pitäisi valita, olisi se Ozzy Osbournen Mama, I’m coming home. ”Times have changed and times are strange. Here I come, but I ain’t the same.” Sanat osuvat, koska olen toiminut vanhempieni omaishoitajana. Virallisesti puolisen vuotta, käytännössä vuosikausia.

Sotaorpo äitini kärsi isän ikävää yli 80 vuotta. Viimeiset vuodet äidin isä oli puheena jos nyt ei päivittäin, vähintään viikottain. Pari päivää sitten kerroin 90-vuotiaalle isälleni äidin viimeisistä, rauhallisista hetkistä. Sanoin hänen nyt viimein päässeen kauan kaipaamansa isänsä luo. Isäni sanoi siihen, että ”siellä hää nyt kirmaa.”

En ole surullinen. Paljoa. Minä ja siskoni saimme pitää äitimme kauan. Parhaat ystäväni menettivät omansa jo pieninä lapsina. Meillä oli hyvä. Äidillä oli lapsia, lastenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Kaikille äiti oli hyvä. Homma on nyt hautajaisia vaille selvä, panen Mama, I’m coming homen soimaan.

Kiitos, äiti.