Colter Wall – Imaginary Appalachia

colter_wall_imaginary_appalachiaÄänilevyjen ostaminen on loputon sarja pettymyksiä ja kuoltuasi perillisesi kärräävät kokoelmasi kaatopaikalle. Luulin ostavani Colter Wallin uuden Imaginary Appalachia -lp:n, mutta se paljastuikin jo 2015 alunperin cd:nä julkaistuksi mini-lp:ksi. Mistä voin hakea korvauksia?

No, en oikeasti ole pettynyt. Uutta musiikkia tämä minulle on. Harmi vaan, että kyseessä ei ollut pitkäsoitto, Colterin upeita tarinoita kuuntelisin mielelläni pidempään. Olisi pitänyt lukea tuoteseloste, mutta painoin osta-nappia heti kun levyn verkkokaupassa näin.

Pitäisi muuten hankkia jonkinlaiset estot nettikauppoihin, alkaa meinaan autonosto kiinnostaa enemmän kuin levyjen. Vaikka tämä talvi on ollut mitä on, niin Nissani – saatana – hyytyi eilen, heti ensimmäisillä pakkasilla. Muu ei toiminut kuin kaikki mahdolliset varoitusvalot. Uudenkarhea perheauto, luottettava pitäisi olla. Siinä sitä oli vähemmän kuvitteellista vitutusta yhden viikonlopun tarpeisiin. Lisää vaan digiturhakkeita autoihin, niin ei tartte talvella ajaa ollenkaan.

Se siitä. Pidän Imaginary Appalachia -nimestä. Kuvitteellista perinnemusiikin ja sen tarinoiden esittäminen enimmäkseen on. Harvat murhaballadeja nykyään laulavat ovat tappaneet ketään tai puuvillapelloista laulavat orjina olleet. Hyvä niin. Colter ei ainakaan, hän on Imaginary Appalachian ilmestyessä ollut vasta nippa nappa kaksikymppinen. Hän ei kuulostakaan vielä aivan niin vanhalta kuin pari vuotta myöhemmin ilmestyneellä loistavalla debyyttipitkäsoitollaan.

Tällekään levylle ei ole eksynyt yhtään huonoa biisiä. Aloitusbiisi Sleeping on the blacktopissa yhdistyy alkukantainen blues Johnny Cashin American recordings -sarjalta kuulostavaan rockmusiikkiin. Hieno, syvä meinkini. Päätöskappale The devil wears a suit and tie on samantyyppinen ja sulkee pienen ympyrän komeasti.

Noiden väliin jää viisi muuta tarinaa. Johnny Boy’s bones alkaa lähes field hollerina ja jatkuu banjovetoisena, surumielisenä latotanssina. Caroline on kaunis kunnes kuolema meidät erottaa -rakkaustarina. Living on the sand karu sähkökitaroin koristeltu balladi elämän turhuudesta, Ballad of law abiding sophisticate hirttokertomus. Levyn ainoa cover on tietenkin Townes Van Zandtia; Nothin’ sujahtaa hienosti Colterin omien biisien joukkoon.

Imaginary Appalachia on yhtä ajatonta kuin myöhemmin ilmestynyt debyyttialbumi. Suurta eroa niillä ei musiikillisesti ole, vaikka Colter on parissa vuodessa parissa vuodessa onnistunut sukeltamaan entistä syvemmälle edustamansa musiikin syövereihin. Colter Wall on tarinankertoja ja hänen tarinansa ovat paikoin karuista aiheistaan huolimatta täynnä lämpöä ja uskomatonta kyllä myös elämänkokemusta. Joko hän on hyvä näyttelijä tai ikäistään vanhempi. Kantrimiehillä on tapana olla molempia.

Pidän siitä, että bluesia ja kantria uudistetaan. Colter Wallin ei kuitenkaan tarvitse sitä tehdä. Hänen musiikkinsa on tarpeeksi uutta, vaikka on vanhaa. Toivottavasti häneltä ilmestyy tänä vuonna kokonainen uusi albumi.

Mainokset
Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Antti Roihu & Retkut – Uuteen kaupunkiin

antti_roihu_retkutVastareaktio tulee aina. Vielä joskus erikoistehosteilla tärvellyt toimintaelokuvat vaihtuvat tarinankerrontaan, kebab kotiruokaan, kaupungistuminen haja-asutukseen, somemölymystön elämöinti järkevään ja perusteltuun ajatustenvaihtoon. Kotimaisessa rockmusiikissa vastareaktio on jo alkanut. Jälleen kerran.

Hyvää musiikkia on tehty aina, mutta nyt siitä taas puhutaan. Hullu Ruusu, Lasten Hautausmaa, Litku Klemetti, Jukka Nousiainen, Mara Balls. Nuoria tai keski-ikäistyviä omaperäisiä, omaa tietään kulkevia lauluntekijöitä putkahtaa marginaalista valtavirtaan jatkuvalla syötöllä. Niin valtavirtaan, että me vanhat jäärätkin ne huomaamme ja niistä innostumme. Rock ei ole ollut nuorisomusiikkia enää kymmeniin vuosiin.

Mikäli pop- ja rockmusiikista kiinnostuneita teinejä vielä on, he elävät musiikillisesti yhtä mielenkiintoista aikaa kuin vanhempansa tai isovanhempansa 60-70 ja 70-80 -lukujen vaihteessa. Suomen musiikkimaailma on eteenpäinvievässä murroksessa, menneisyydestä vauhtia ottaen. 2010-luku on uusi 1970-luku. Ei siksi, että se kuulostaisi samalta, vaan siksi, että monipuolinen, genrerajoja rikkova omaehtoinen musiikki on taas in. Tyhjänpäiväinen renkutus tosi-tv -formaatteineen on saavuttanut lakipisteensä. Nyt luodaan uutta. Love recordsin kaltaista lahjakkuuksia keräävää suurta sulatusuunia ei enää ole, mutta on paljon pienlevy-yhtiöitä ja innokkaita, omatoimisia julkaisijoita.

Savolais-jyväskyläläinen muusikko Antti Roihu on omalla tavallaan osa tätä vastareaktiota. Roihu on marginaalissa oleva monipuolinen ja ammattitaitoinen muusikko, joka tekee musiikkiaan taidokkaasti ja vakavasti. Omassa marginaalissaan Roihu operoi erilaiselta pohjalta kuin nuo alussa mainitsemani artistit: siinä missä ne ovat joko aidosti tai opetellusti amatöörimäisiä, on Roihu selvästi ja ylpeästi pro. Aikuinen. Jos Mara Balls on Hurriganes, niin Antti Roihu & Retkut on Royals.

Antti Roihu & Retkut -nimellä julkaistu Uuteen kaupunkiin -cd perustuu biisien tekstittäjän Jaakko Saarelaisen kirjoittamaan kirjaan Neljä sinistä aurinkoa. Uuteen kaupunkiin on tavallaan kirjan soundtrack. Vaikka levy on julkaistu Retkut-nimen alla ja vaikka tekstittäjä on Saarelainen, on kyse kuitenkin Roihun soololevystä.

Roihun musiikki on häpeämätöntä, aikuisille suunnattua suomirokkia. Iskelmällistä, taitavaa, nostalgisoivaa hyvän mielen musiikkia. Uuteen kaupunkiin on kuin Kolmas Nainen coveroimassa Anssi Kelaa ja siinä on samaa kirkkautta ja selkeyttä kuin vuonna -87 rockin SM-kisat voittaneessa Kultakuumeessa. Kauniin rauhallinen Hiekkaranta tuo myös mielleyhtymiä Sir Elwoodin Hiljaisiin Väreihin.

Komeasti pakatun cd:n soundi on ilmava ja nyanssirikas, erotteleva. Jostain syystä Roihu ei itse ole ollut soundeihin tyytyväinen, vaan on julkaissut levyn suoratoistopalveluissa uudelleenmasteroituna. En osaa hifistellä, joten en tehnyt versioiden välillä vertailevaa tutkimusta. Cd kuulostaa hienolta.

Nimibiisi rokkaa jykevästi ja pehmeästi, samoin Kylmää pizzaa. Jälkimmäisellä on mukana myös puhaltimia, mikä on aina hienoa! Biisi groovaa mainiosti, mutta se olisi kaivannut rosoisempaa laulusoundia. Roihun laulu on herkän runopojan hempeilyä, joka toimii loistavasti esimerkiksi Hiekkarannassa ja jousin koristellussa Stadin juhannuksessa, mutta ei välttämättä rokkibiiseissä. Provinssiin on myös mallikas ja vauhdikas suomirock.

Levyn kaikki biisit ovat hyviä, mutta paketin selkein 80-lukubiisi Going nowhere nousee komeimmaksi teokseksi. Nimestään huolimatta se lauletaan suomeksi ja se on takuuvarma hitti, jos vain radiosoittoa saa. Going nowherellä Roihu on omimmalla alueellaan.

Roihun ja Saarelaisen laulut kertovat tarinoita. Ei Saarelainen Pauli Hanhiniemen kaltaiseen pysäyttävään sanataiteiluun tai Kelan selkeisiin tilannekuvauksiin yllä, mutta jollain tavalla nämä nuoruuden ja nuoren aikuisuuden kuvaukset viehättävät. Tarinat ovat toiveikkaita, keski-ikäisestä vinkkelistä katsottuna hieman naiiveja, mutta ah niin nostalgisia retkiä aikaan, joka ehkä on joskus ollut. Tai sitten ei. Uuteen kaupunkiin on sekä teksteiltään, että musiikiltaan matka kesäiseen Suomeen, jossa nuorilla miehillä on kaikki uutta ja tie auki taivasta myöten.

Levyllä kuuluu kaikessa ammattilaisuus ja osaaminen. Laulussa, soitossa, soundeissa. Täysin valmista ja radiokelpoista tavaraa. Toivottavasti Radio Suomi levyn huomaa, sillä sen kuuntelijat eivät enää ole pelkkiä mummoja. Uuteen kaupunkiin on riittävän rokkia, riittävän iskelmää ja ennen kaikkea kaikin puolin riittävän laadukasta pitääkseen eri ikäluokat ja eri musiikkimaun omaavat kuulijat kanavalla.

Levyä kuunnellessani ajattelin, että Roihun sävellykset toimisivat vielä paremmin pienimuotoisempina, riisutumpina versioina. Hienosti kulkee näinkin, mutta karisma ei ehkä vielä riitä erottuakseen massasta tällaisenaan. Karummalla ilmaisulla erottuminen olisi helpompaa, vähemmän on enemmän -mentaliteetilla tekijän omaperäisyys pääsisi paremmin esiin. Ilmeisesti taiteilija itsekin on tämän tajunnut, sillä hänen uusi Youtubesta löytyvä kappaleensa Niin kauan on selkeästi askel juuri tuohon suuntaan. Jännittyneenä odotan tulevia julkaisuja.

Uuteen kaupunkiin on miellyttävä, elämäniloa ja tulevaisuudenuskoa henkivä hyvän tuulen levy. Antti Roihusta voi kehittyä vielä vaikka minkälainen laulaja-lauluntekijä. Homma on hallussa ja kun hän vielä ottaa itse sanoitusvastuun biiseissänsä, niin hyvä  tulee. Ja hyvä tämä on jo nyt.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Toivo Susi – Yölaulu

toivo_susi_yolaulu-Mikä teidän nimenne on?
-Sus. Sotamies Susha mie olen.
-Siis Susi.

Toivo Susi ei ole tuo kaikkien suomalaisten tuntema sotamies Susi, vaan hän on juuri Yölaulu-nimisen cd:n julkaissut laulaja-lauluntekijä. Susi esittää pehmeän miehekkäällä äänellään musiikkia aikuisille ihmisille. Susi sanoo ettei välitä genreistä, mutta uskallan väittää levyn johtavana teemana olevan kantrin. Juuri tämän kantrihenkisyytensä takia hän onnistuu voittamaan minut puolelleen heti Yölaulun ensitahdeista lähtien: Pyörivä orava on levyn onnistuneimpia kappaleita ja se oikeutetusti avaa albumin.

Yölaulu ei ole pelkkää kantria. Siinä on myös jyräävää riffirokkia, anssikelamaista discobiittiä, indiepoppia ja folkia. Kantri on kuitenkin jotain, joka uinuu pinnan alla koko ajan. Linjattomaksi levyä ei sen monipuolisuudestaan huolimatta voi sanoa. Suden lämmin ääni ja omannäköisensä jäntevät biisit pitävät homman kasassa.

Susi ei ole lähtenyt iskelmälinjalle, vaikka hänen äänellään sellainen mahdollistaisi radiosoiton. Sellaista hän tosin saattaa saada nykyiselläkin tyylillään, etenkin niillä kantribiiseillä. Kantri on Suomessa suosittua ja iskelmälaulajatkin sitä esittävät. Jollain tavalla pidän Yölaulun perusteella Sutta Veeti Kallion tapaisena monitoimimiehenä, joka kulkee tyylikkäästi omalla linjallaan. Kansantajuisesti, rockjuuriaan unohtamatta.

Suden biisit ovat slaavilaisen melankolisia. Esimerkiksi reipas Lähdenkö yksin on lievästä iloisuudestaan huolimatta kesäisen tanssilavayksinäisyyden ja naisenkaipuun kuvaus. Skotti, sinä ja mä on surullinen kertomus illanvietosta suomalaiseen malliin, painostavine avautumisineen. Rajuimmillaan Susi on kappaleessa Vanha rauta. Se on jyräävää, hieman Kauko Röyhkän mieleentuovaa kovaa rokkia.

Yölaulu on lämmin levy. Toivo Susi vaikuttaa lauluntekijänä tasapainoiselta, rehelliseltä, itsensä hyvin tuntevalta mieheltä. Hänen musiikistaan huokuu ymmärrys elämää ja sen rajallisuutta kohtaan. Se ei nostalgisuudestaan huolimatta märehdi menneisyyttä, vaan uskoo huomiseen. Yölaulu on täynnä Toivoa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Vanhenemisen merkkejä

Kasper Strömman luetteli blogissaan vanhenemisen merkkejä. Yksi merkeistä hänen mukaansa oli se, että laatii blogiinsa listoja vanhenemisen merkeistä. Ei kai tässä sitten muukaan auta.

Tiedät olevasti vanha kun:

1) Puhut uusista heavybändeistä ja tarkoitat Iron Maidenia ja Saxonia.

2) Et voi käsittää miten viime vuonna juhlittiin Sgt. Pepperin 50-vuotispäivää, vaikka vasta vähän aikaa sitten juhlittiin kyseisen levyn 20-vuotispäivää.

3) Ihmettelet nuorison tarvetta käyttää keikoilla korvatulppia ja olla selvinpäin, vaikka kuurous ja järkyttävä humalatila ovat olennainen osa rockmusiikkia ja keikoillakäymistä.

4) Kehut The Whon uuden levyn olevan yllättävän hyvä ja tajuat, että se ilmestyi toistakymmentä vuotta sitten.

5) Muistelet -95 näkemääsi Rolling Stonesin keikkaa ja tajuat, että oikeastaan näit bändin sen ollessa vielä nuoruuden voimissaan.

6) Järkytyt tajutessasi, että Peer Güntin debyyttialbumi julkaistiin 33 vuotta sitten ja tuolloin 33 vuotta sitten tarkoitti sitä, että Elvis Presley ei ollut vielä levyttänyt ensimmäistäkään singleä.

7) Ärsyynnyt nuorison retrohuumasta vinyylilevyjen suhteen, koska vinyylilevy on sinusta aina ollut normaalein musiikinkuuntelumuoto.

8) Kerrot Jamppa Tuomisen Aamu toi, ilta vei -biisin olevan sinusta ihan mahtava, etkä ole millään tavalla ironinen.

9) Pasi Kauniston Lakeuden kutsu tuo sinulle tipan silmään, vaikka et edes kannata Lapuan liikettä.

10) Et käsitä miten lapsesi voivat pitää K-poppia tai anime-soundtrackeja Hurriganesia parempana musiikkina.

Vaikka tunnistaisit itsesi näitä väitteistä, niin ei elämäsi välttämättä vielä ohi ole. Ihminen voi viettää onnellista ja monimuotoista elämää, vaikka kaikki jännittävä olisi jo takanapäin. Vanhainkodissa voi olla ihan mukavaa. Pallonheitto ja pitsinnypläys ovat hyviä harrastuksia.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Anonyymit addiktit, tapaus The Beatles

20_golden_hits-Hei Mika.

-Hei.

-Mikä nostalgiapuuska nyt on iskenyt? Kuuntelet jotain The Beatlesin kokoelmaa, vaikka sinulla on bändin kaikki mahdolliset julkaisut hyllyssäsi?

-Häh? Kuule, jotkut levyt vain ovat merkittävämpiä kuin toiset.

-Ja tuo 20 golden hits on jotenkin erityisen merkittävä miljoonaan muuhun Beatles-levyysi verrattuna?

-Kyllä. Tämä on jopa tuttu TV:stä!

-Ja siksi se on muita merkittävämpi?

-Ei, vaan siksi, että kuulin sen kesällä -85. Rippikoulukesänä. Oli kaunis, aurinkoinen kesä. Kuten lapsuuden kesät aina.

-Mikä lapsi enää muka olit, rippikoulu käyty ja kaikki.

-Viimeinen onnellinen kesä kuitenkin. Viimeinen ilman epätoivoista kesätöissä räpistelyä.

-No, kerro nyt sitten miten tämä 20 golden hits tuli elämääsi.

-Jonkinlaista johdatusta se oli. Muistan, kun koulussa välitunnilla puhuttiin musiikista ja kaverini sanoi jostain toisesta kaverista, että ”se kuuntelee jotain Beatlesia”. Tämä jäi vaivaamaan mieltäni. Että mikä vika Beatlesissa muka on. Sitten serkkulikka yllättäen äänitti 20 golden hits -kokoelman minulle.

-Ja sitten ratkesi. Käytit kaikki rippilahjarahasi Beatlesin levyihin?

-Ei nyt sentäs. Ensin ostin Deep Purplen Made in Japanin. Ja mitä lie muuta. Vihonviimeisillä rahoilla joskus loppusyksystä Motörheadin No remorsen. Nahkakantisen.

-Käytit siis jo silloin kaikki rahasi äänilevyihin?

-Käytin. Omatuntoni vaikeroi, mutta vaiensin sen äänen.

-Aivan kuten nykyään?

-Aivan kuten nykyään.

-Entä se Beatles?

-Juu. Olin toki kuullut bändiä jo lapsesta asti, tietenkin. Kukapa ei olisi. Mutta tuo kokoelma oli herätys. Ennestään tuttujen kappaleiden lisäksi siltä löytyi mm. Something, We can work it out, Penny Lane, Lady Madonna, Paperback writer, Here comes the sun. Ja etenkin Get back. Olin aivan pähkinöinä. Että miten joku aataminaikuinen bändi voi olla näin hyvä!

-Tuonikäisenä musiikkimaku yleensä alkaa laajentua.

-Jep. Heavy oli kova sana, mutta rinnalle oli tullut She was hotin ansiosta The Rolling Stones, Centerfieldin ansiosta John Fogerty, progekaverini ansiosta Jethro Tull ja niin päin pois.

-Ostit sitten kaikki The Beatlesin levyt?

-Ei se niin helppoa siihen aikaan ollut. Aikani säästettyäni ja Philip Normanin Shoutia luettuani tein päätöksen: tilasin Epekseltä Revolverin, Sgt. Pepperin ja Valkoisen tuplan.

-Ei huonoin mahdollinen aloituspaketti, myönnän.

-Ei ollut, ei. Voi kun joskus vielä kokisi saman tunteen kuin silloin noita levyjä ensimmäistä kertaa kuunnellessani. Sen tunteen, että on jonkun todella suuren äärellä ja vasta matkan alussa. En muista moista tajunnanräjähtämistä sen jälkeen kokeneeni.

-Eikä homma jäänyt siihen?

-Luin kaiken mitä bändistä löysin. John, Paul, George ja Ringo muuttuivat ystävikseni. Tuntui kuin olisin tullut kotiin, kun Beatlesia kuuntelin.

-Entä ne levyt? Ostit niitä kuitenkin?

-Vähän kerrassaan hommasin kaikki bändin viralliset albumit. Tietenkin kehnoina valestereopainoksina, mutta paremmasta ei ollut tietoa ja olen niihin niin tottunut, että kelpaavat edelleen.

-Ai kelpaavat vai?

-No tietenkin olen ostanut rinnalle ensimmäisen polven cd:t, monoboksin, sinkkuja ja kaikenlaista muuta asiaankuuluvaa vuosikymmenien myötä.

-Tietenkin.

-Ainakin kolmeen kertaan olen koko tuotannon hommannut. Osan siitä useamminkin.

-Niin. Mikä levy se semmoinen on, jota ei vähintään kolmeen kertaan osta. Monta ”uutta” Beatlesin levyä aiot ostaa vuonna 2018?

-Jos se joulusinkkuboksi tulisi vaikka juhannuksen tienoilla alennukseen. Ep-boksia odottelen myös. Ei minulla ole lp-boksejakaan yhtään.

-No niin. Tämä tästä tällä kertaa. Oletettavasti sinulla on tämä niin tärkeä 20 golden hits kolmena kappaleena myös?

-No ei tietenkään. En minä ihan ääliö ole. Kahtena vain.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Kirka – Rautaa ja kettinkiä

rautaa_ja_kettinkiäKun tarpeeksi pitkään kipristelee ilman, niin mikä tahansa kelpaa. Aluksi sitä ajattelee, että ei tunnu missään. Mutta jo muutamassa päivässä iskee levottomuus. Päässä nykii. Ajatukset pyörivät vain sen yhden asian ympärillä. Viimeistään parin viikon jälkeen alkavat fyysiset oireet. Kiiluvat silmät, pälyily, ärtymys. Lihaskipu. Alkaa tulla ajatuksia, että kaikki käy.

Sitten joku huomaa kärvistelysi ja käyttää tilaisuutta armotta hyväkseen:
”Moro Mika, osta Kirkan lp.”
Ostan, ostan, ostan! Tänne vaan! Maksan mitä pyydät.

Ei tässä selittely auta. Niin koville levylakko otti, että ostin Kirkan Rautaa ja kettinkiä -lp:n.

En edes pidä Kirkasta. Hänen äänensä oli pahimmillaan melkoista raakkumista. Venkoilu rockin ja iskelmän välillä ärsytti teininä. Turhaan, se on myönnettävä. Ammattilainen on ammattilainen ja ammattilaisen on elätettävä itsensä ammatillaan. Kirka elätti. Silti tuntui, että edes jonkinlainen linjakkuus olisi ollut hänelle tarpeen.

Vaan minusta on tulossa leppoisa, vanha mies. En jaksa inhota mitään. Kaikki on hyvää. Elämä on lyhyt, ei sitä kannata käyttää minkään musiikin inhoamiseen. Ei edes Dannyn.

Varrella virran pelottavine pääkalloineen on minulle ensimmäisiä musiikkimuistoja lapsuudesta. Siksi Kirka on minulle aina iskelmälaulaja, aivan kuten Vesa-Matti Loiri on aina Uuno Turhapuro. En ikinä osannut suhtautua Kirkan 80-luvun heavykauteen. R.O.C.K. ja The spell ovat komeita, huippumuusikoitten tekemiä rocklevyjä, mutta en täysin ymmärrä miksi ne ovat edelleen niin haluttuja. Vastaavaa kamaa on maailma täynnä. Parempi tämä Rautaa ja kettinkiä on. Siinä on iskelmä ja rock sopivassa balanssissa.

Albumilla versioidaan mm. Alice Cooperia, Sladea, Elton Johnia ja Neil Youngia. Ihmeihminen on osa suomalaista sielunmaisemaa. Aikansa rockbiisien coverointi onnistuu Kirkalta paremmin kuin kollega Lipsaselta vuotta aiemmin ilmestyneellä, ainoastaan camp-arvoa omaavalla Käärme-lp:llä. Kirka kuitenkin ihan oikeasti diggasi rokista. Danny segmenteistä.

Äänellisesti ja soitollisesti Rautaa ja kettinkiä on erittäin hyvä. Äänimaisema on 70-lukuisen lämmin. Minulle se on aina paluu lapsuuteen, 70-luvun soundi on ikäiselleni sisäänrakennettu. Soittajaosaston tutuimmista nimistä löytyy mm. Ippe Kätkä, Eero Lupari, Nono Söderberg, Harri Saksala ja Matti Oiling. Kirkakin kuulostaa hyvältä.

Tällaisia levyjä kuunnellessa sitä virheellisesti kuvittelee, että ennen oli paremmin. Ei ollut, en usko. Ainoa mikä 70-luvulla oli Kekkosen lisäksi paremmin oli se, että silloin kaikki oli edessäpäin. Nyt tuntuu siltä, että kaikki mitä tulevaisuudella on tarjota, löytyy menneisyydestä. Vaikka tällaisista äänilevyistä.

Eikä se Dannyn Käärmekään ihan huono ole. Ei mikään missä versioidaan Uriah Heepiä ole. Kirka on kuitenkin uskottavampi. Heti kansikuvasta lähtien.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 2 kommenttia

Wildfire ja Crossfire

crossfireEilisessä blogimerkinnässäni irvailin belgialaiselle Mausoleum Recordsille, joka erikoistui sellaisten divaritason heavylevyjen julkaisemiseen, joissa tylsä junttamusiikki pakattiin tyylittömiin kansiin. Tuli tarve kuunnella sellaista lisää. Löytyi Wildfire ja Crossfire.

Englantilaisen Wildfiren -84 ilmestynyt Summer lightning on ulkoasultaan pettymys: kansikuva on tyylikäs. Takakannessa on juppihenkisiin vermeisiin pukeutuneita siistejä pitkätukkapoikia. Mitä helvettiä? Ei näin saa tehdä! Missä on niitti ja nahka, missä pääkallot ja irvistelyt? Tai edes perinteinen NWOBHM-univormu, farkut ja t-paita? Yritä tässä suhtautua vakavasti heavylevyyn, jossa on tyylikäs kansikuva ja menestyvän näköisiä miehiä soittamassa.

Pettymyksekseni huomasin, että Wildfire on myös musiikillisesti laadukasta. Heti intron jälkeinen The key etenee iskelmällisen, melodisen powermetallin vauhdilla, soundit ovat hyvät, soitto toimii. Paul Mario Day on kelvollinen alansa kiekuja, tuttu ennestään Moren mainiolta Warhead-albumilta. Hän oli muuten jossain vaiheessa hetken Iron Maidenin laulajana.

Summer lightning on ammattimaista, asiallista heavyrokkia. Vain persoonallisuus puuttuu. Hyviä soittajia on maailma täynnänsä, karismaattisia persoonia ei. Wildfire on laadukasta ja juuri niin keskinkertaista kuin Mausoleumilta voi odottaa. Parhaimmillaan bändi on vauhdikkaimmillaan, kuten The keyssä ja rainbowmaisessa Blood moneyssa. Nimibiisi on riffittelyltään kuin aikansa suomirokkia. Wildfiresta puuttuu se tahaton tai tahallinen huumori, jota näissä kakkosdivarin heavybändeissä usein on. Pojjaat ovat vakavissaan. Vaan koska paketti on kokonaisuudessaan laadukas, on sitä tosikkomaisuudesta huolimatta arvostettava. Luulisin tämän uppoavan esim. TNT-diggareille, vaikka Day ei ihan Tony Harnellin veroinen kiljukaula ole.

Sitten vuodelta -85 peräisin olevan belgialaisen Crossfiren Second attackin kimppuun. Kansikuva on Bengalin viidakosta, Pääkalloluolasta. Fantomia ei näy. Takakannesta selviää, että kaikilla soittajilla on viikset. Kaikilla! Yleensä riittää, jos 3/5 soittajista on, mutta näillä on kaikilla! On niittiä, nahkaa ja verkkopaitaa. Toinen kitaristi näyttää äkkiä katsottuna vähän Shorty Van Campilta! Taiteilijat esiintyvät pelkillä etunimillään. En oikeastaan halunnut panna levyä soimaan, sillä kansien nostamien ennakko-odotusten jälkeen se olisi väistämättä pettymys.

Vaan on se kuunneltava. Nimibiisi tärähtää soimaan sairaalla nopeudella. Laulaja huutaa kovaa ja korkealta, tietenkin. Soundi on kirkas ja karu. Olisiko tämä jonkinlainen yhdistelmä Loudnessia, Acceptia ja tuolloin tuoreita spiidibändejä? Thrash/speed on meiksille aika vierasta, joten saatan olla väärässä. Laulaja-Peter on kaikesta karjumisestaan huolimatta enemmän perinteinen jytäshouter kuin silloiset spiidi- ja rässirääkyjät.

Huumorista ei Crossfiressakaan ole kyse. Tällä teutoniuholla lienee yritetty Slayerin ja vastaavien apajille. Wildfireen verrattuna meininki on räkäisempää ja amatöörimäisempää. Soittajat eivät kuitenkaan näytä pikkupojilta, parikymppisten kollien bändistä ei ole kyse. Crossfire oli tai ainakin yritti olla oman aikansa nykyaikainen bändi. Wildfire oli jo vähän ajastaan jäänyt. Jostain syystä minua miellytti eniten levyn junnaavin biisi, Master of evil. Siinä on Spinal Tapia. Levyn kakkospuoli toimii muutenkin paremmin. Korva kerkesi kai tottumaan. Viimeinen biisi Running for love on suorastaan kaunis.

No huh. Eivät nämä huonoja levyjä olleet, vaikka nihkeilen. Crossfire rupesi loppuaan kohti miellyttämään ja luulen, että monet heavydiggarit arvostavat Wildfiren korkeammalle kuin minä. Mutta eiköhän näiden b-luokan heavylevyjen kuuntelu ollut taas vähäksi aikaa tässä. Ei blogin kirjoittaminen työtä ole, tämän pitäisi olla kivaa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi