Vuosikatsaus 2017

Jo joutui armas aika listata tänä vuonna ostamani uutuuslevyt. Toivottavasti en tällä kertaa unohtanut listalta niin monta julkaisua kuin viime vuonna… MeriTuulin toinen levy on tarkoitus tilata ihan lähipäivinä, mutta palaan siihen aiheeseen myöhemmin. Listalla on myös uusintajulkaisuja.

En nyt jaksa mitään esseitä vääntää, osan olen blogissani jo arvostellut. Eli nämä vuonna 2017 julkaistut äänilevyt ovat hyllyyni heti ilmestyttyään päätyneet:

Beatles – Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band 2LP
Beatles – Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band 4CD
Nämä nyt vaan oli hankittava.

Chuck Berry – Chuck LP
Pienellä ikähyvityksellä mainio levy ja hieno testamentti.

Black Country Communion – BCCIV 2LP
Tällaista jytämusiikkia pitää aina silloin tällöin hyllyntäytteeksi saada.

Blondie – Pollinator CD
Ei huono, oikeastaan ihan hyvä. Kerran kuuntelin…

Ray Davies – Americana CD
Vallan kelvollinen albumi.

Deep Purple – All I got is you CDEP
Deep Purple – Infinite 2LP
Deep Purple – Time for bedlam CDEP
Infinite on ehkä jopa paras Morsen aikainen Purple.

Detour 33 – Tamed by fear CD
Hienoa, elokuvallista musiikkia.

Devilstomp – Mechanics of stupidity CDEP
Mainiota rovaniemeläistä jytämusiikkia.

Fishfaces – Lovesongs for hyenas LP
Tämän levyn cd-versiota myytiin 90-luvulla Anttilassa 19 markalla. En ostanut. Ostin sitten vinyyliversion melkein samalla hinnalla, tosin euroissa. Kaikki kunnia Svartille, kun pitävät levyjensä hinnat maltillisena! Tämän edelleen jatkuvan vinyylibuumin aikana se voisi helposti pyytää uusintajulkaisuistaan kympin enemmän mitä nyt.

Tony Gerber – Secret garden CD (deluxe)
Tony Gerber – Secret garden LP (musta)
Tony Gerber – Secret garden LP (värillinen)
Tämä tuli ostettua Parikkalan Patasaspuiston kannatuksen vuoksi kaikissa formaateissa. Olisin kyllä näin hyvän ambientlevyn saattanut ostaa muutenkin.

Honey B. Family – Sings & plays LP
Vallan hyvä perhealbumi.

Huojuva Lato – Takkulan baari CD
Taattua Lato-laatua, kunnianosoitus alan veteraaneille.

Mikko Joensuu – Amen 3 3LP
Trilogian taiteellisin osa.

Juice Normaali – Vuosi ’18 7″
Näiltä hepuilta rokkenrolli käy.

Kalpea Hevonen – Kalpea ratsastaja LP
Hengellistä, armorikasta musiikkia ilman opinkappaleita.

Maija Kauhanen – Raivopyörä LP
Vuoden yllättäjä! Mahtava kantelelevy.

Kelja – Lauluja pienestä huoneesta CD
Aikuisen miehen lämpimiä ja herkkiäkin lauluja, ammattitaidolla esitettynä.

Litku Klemetti – Juna Kainuuseen LP
En tiedä onko vuoden levy, mutta vuoden nimibiisi ainakin.

Eero Koivistoinen – Labyrinth 2LP
Kaikki ostamani Svartin uusintajulkaisut Koivistoiselta ovat olleet upeita.

Kotka Rankki Ohutta Yläpilveä – Merisavua Valassaarilla CD
Suurta pientä musiikkia.

Pekko Käppi & K:H:H:L – Matilda LP
Ei parasta Käppiä. Ihan hyvä silti, aika poppia.

Mara Balls – Elävä kivi LP
Mara Balls on ihan kovinta rokkia tällä hetkellä.

Andy McCoy – Building on tradition 2LP
Itselleni merkittävin McCoyn julkaisu.

Metakka – Greyhound CDEP
Metakka on siirtynyt folkista rokimpaan ilmaisuus.

Noitalinna Huraa! – Roskaprinssi 12″
Tämän levyn hankkiminen oli pienen painoksen takia liian hankalaa. Lopputuloksena huomasin, että niitä päätyi hyllyyni kaksi kappaletta…

Jukka Nousiainen – Pari kaljaa vaan/Aina haisee aina soi 7″
Tämä on Nousiaisen single. Ei tästä oikein muuta voi sanoa.

Robert Plant – Carry fire LP
Plant jatkaa hyvien levyjen tekemistä hamaan loppuun saakka.

Radiopuhelimet – Rokkiräjähdys 2LP
Svartin kulttuurityötä tämäkin. Maailman kovin rokkibändi.

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – Lauluja Suomesta LP
Erittäin onnistunut comeback.

David Rawlings – Poor David’s almanack LP
Rawlings-Welchin paja ei petä. Ei ole pettänyt vielä kertaakaan.

Jarkka Rissanen & Sons of the Desert- Hybrid soul CD
Laadukasta rytmimusiikkia Humu Recordsilta. Instrumentaalimusaa, kuten oli myös Detour 33.

Taival – Niin kuin sade CDS
Tältä joensuulaisbändiltä odotan paljon. Sillä on mahdollisuudet vaikka mihin. Niin kuin sade oli loistava biisi, vain suoratoistona julkaistu Vanha ja kaunis ei ole huono sekään.

Talmud Beach & Faarao Pirttikangas – s/t LP
Superkokoonpano, enemmän Talmud Beachin kuin Pirttikankaan levy.

Them Bird Things – Stephen Crow must die CD
Them Bird Things oli tämän vuoden upeimpia löytöjä. Mahtavaa musiikkia.

Colter Wall – s/t LP
Mahottoman hyvä kantrilevy nuorelta pojjaalta.

Kamasi Washington – Harmony of difference LP
The epic oli hyvä, tämä ei tuo mitään lisäarvoa herran taiteilijakuvaan.

Roger Waters – Is this the life we really want? 2LP
Waters on Waters. Jos Watersista tykkää, tykkää tästäkin.

Hieno levyvuosi oli tämäkin. Sitten odottelemaan palkankorotusta tai lottovoittoa, että pääsisin ostelemaan lisää tänä vuonna julkaistuja äänilevyjä. Ja ensi vuosikin alkaa ihan kohta. First Aid Kit ja Saimaa ovat jo ennakkotilauksessa.

 

Mainokset
Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus – Lauluja Suomesta

lauluja_suomestaPäätin jättää Timo Rautiainen & Trio Niskalaukauksen uuden levyn ostamatta. En uskonut vanhan lämmittelyyn. Sen verran vakuuttavasti Rautiainen aikanaan kertoi, että comebackia ei tule. Lopettaminen Kylmä tila -levyn jälkeen oli järkevä ratkaisu. Bändi sai sanottavansa sanottua loistavalla Rajaportti-levyllään, en uskonut heillä olevan enää mitään annettavaa. Peruin tietysti päätökseni ja ostin uuden lp:n Lauluja Suomesta, kun sitä ei heti myytykään loppuun. Olen heikko ja selkärangaton, huono ihminen.

Ymmärrän niitä, jotka eivät siedä Trio Niskalaukausta. Se on metallista junttamusiikkia, laulaja saarnaa setämäisellä äänellä ja bändin nimi on provosoiva. Inhoajienkin kannattaa kuitenkin arvostaa sitä, että Rautiainen yrittää herättää kansaa. Tehdä maailmasta paremman paikan. Omalla synkällä tavallaan, ilman sietämätöntä naminami-positiivisuutta. Tiukan asiallinen protestilaulaja on hän. Hänellä on sanottavaa.

Ja voi siunattua hulluutta miten komeasti Lauluja Suomesta rävähtää käyntiin! Petosalmen kuin seinään päättyvä intro ja sen jälkeen täysin Trio Niskalaukaukselta kuulostava Väärät profeetat. Ihan kuin tässä välissä ei olisi 13 olematonta vuotta ollutkaan. En ole Trio Niskalaukauksen varsinainen fani, mutta olen oppinut bändistä tykkäämään. Väärien profeettojen aikana olen jo valmis nimittämään itseni faniksi.

Tällä kertaa kaikki kappaleet ovat orkesterin omaa käsialaa. Sanoja myöten. Se on hieno ratkaisu bändin olemassaolon kannalta. Hyvää jälkeä ulkopuoliset kirjoittajat ovat Niskalaukaukselle aina tehneet, mutta on tärkeää, että biisejä tehdään omin voimin. Mitään keskitien radiohittejä levyllä ei ole. Osa kappaleista on melkoista ahtojunttaa, kuten tämän bändin kohdalla aina. Minkäänlaista ikähyvitystä Trio Niskalaukaus ei tarvitse, soitto toimii vähintään yhtä hyvin kuin aina ennenkin. Vauhtia riittää, samoin komeaa riffittelyä. Raskautta on tarpeeksi sitä kaipaaville. Lauluja Suomesta -lp:llä on ihan toinen fiilis kuin edellisellä levyllä, joka kuulosti väsyneeltä ja hieman pakonomaiselta muutoksenhakemiselta. Nyt bändi tekee taas sitä mitä osaa.

Ja sitä sanottavaa, sitä Rautiaisella on. Kunniansa saavat kuulla poliitikot ja historiantajuttomat mukaisänmaalliset hölmöt, suuryritysten johtajat ja tyhjänjauhajat. Uskontoakin sivutaan parissa kappaleessa. Rautiainen kysyy, että miksi on epämuodikasta puhua suoraan. Valitettavasti suoraan puhuminen ymmärretään nykyisin liian usein epäkohteliaisuudeksi. Huonoja käytöstapoja perustellaan suorapuheisuudella. Mitä tahansa paskaa saa suoltaa siihen vetoamalla. Rautiainen onneksi ymmärtää tämän, koska kappaleessa Suunsoittaja hän laulaa ”ottaisit vastuun sananvapaudestasi”.

En väitä, että Lauluja Suomesta on yhtä hyvä kuin Rajaportti. Vielä. Rajaportti on eniten kuuntelemani Niskalaukauksen levy ja ne biisit ovat selkäytimessäni. Tuskin bändi enää koskaan pääsee samaan koskettavuuteen, kuin kappaleessa Jäähyväiset. Mutta on tämä pirun hyvä levy. Rautiainen tietää mitä tekee. Pelkkä nostalgia ei hänelle vanhan bändin lämmittelyksi riitä. Sanottavaa on ja se osataan sanoa tehokkaasti. En tiedä saako bändi Lauluja Suomesta -levyllä uusia faneja. Tuskin nuoriso tällaista pappamusiikkia jaksaa. Mutta vanhoja faneja tämän on pakko miellyttää.

Rautiainen on Trio Niskalaukauksessa selvästi omimmalla alueellaan. Hänen soololevynsä ja Neljäs Sektori eivät päässeet samaan tunnetasoon kuin Niskalaukaus. Hyvä ettei Rautiainen pitänyt sanaansa, vaan kaivoi Niskalaukauksen naftaliinista. Matti Riekki kirjoitti aikanaan Timo Isoahon kanssa hienon kirjan Niskalaukauksesta. Riekki kirjoitti kirjan myös Sentencedistä ja se päättyi lauseeseen: ”Jäljelle jäänyt Sentenced-miehistö ei ole soittanut yhdessä bändin hautajaisten jälkeen. Eikä soita.” Uskon, että se päätös pitää. Onneksi Rautiainen ei ollut yhtä jääräpää.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Litku Klemetti – Horror ’15 & Juna Kainuuseen

litku_klemettiMinulla on omituinen unelma. Haluaisin asua Kainuussa. En tiedä miksi. Ehkä se johtuu liiasta Veikko Huovisen lukemisesta. Kajaani, Sotkamo ja Kuhmo kuulostavat maagisilta paikoilta. Totuus on varmasti toisenlainen. Samanlaisia tuppukyliä lienevät kuin Parikkala tai Imatra.

Sanna Klemetti on kotoisin Kainuusta. Sanna, eli Litku Klemetti on Suomen punkprinsessa. Klemetti on myös Suomen iskelmäprinsessa. Litku Klemetti kuuluu ja ei kuulu nykyaikaan. Klemetin levyt Horror ’15 ja Juna Kainuuseen ovat musiikillisesti ja jopa teksteiltään aikamatka vuosikymmenien taakse. Suomeen, jota ei enää ole. 70-80 -lukujen Suomeen. Vaikka Klemetti ei ollut edes syntynyt tuolloin. Klemetti laulaa vakuuttavasti ajasta, jota ei ole elänyt. Tai ehkä nykynuorison elämä on edelleen samanlaista kuin vuosikymmeniä sitten. Ehkä laulut ovat myös nykyaikaa. En voi tietää.

Olen Klemetin suhteen myöhäisherännäinen. Perinteiseen tapaani ärsyynnyin sekä sosiaalisen, että oikean median hehkutuksesta hänen suhteensa. Ajattelin kyseessä olevan taas jonkun vain nuorisolle kelpaavan, oikeasta rockmusiikista mitään ymmärtämättömän musiikillisesti sivistymättömän popparin. Olin väärässä. Mutta sitten kun tajusin asian, tympäännyin siihen, että hänen levyistään otettiin niin pienet painokset, että en ehtinyt trokareiden ja keräilyharvinaisuuksien metsästäjien apajille. Vinyylilevyjen hankkimisesta on tullut ihmeellistä kilpajuoksua. Onneksi levyistä otettiin uusintapainokset melko pian ja ne hyllyyni sain.

Horror ’15 on musiikkia 80-luvun alusta. Kotimaista uutta aaltoa. Musiikki on lämmintä ja kotikutoista. Soittajat ovat varmasti huimia ammattilaisia, mutta he ovat onnistuneet säilyttämään amatöörimäisen otteen. Osaavat ottaa rennosti. Klemetti kuulostaa vihaiselta nuorelta naiselta, mutta ihastuttavan itseironisesti. Hänen ei tarvitse telaketjufeminismillä tai muulla aatteella korostaa omaa arvoaan. Pelkkä lahjakkuus riittää.

Klemetin tekstit ovat välillä teinimäisen höpsöjä, mutta ne ovat täynnä hienoja lauseita:
”Musta ei pitänyt tulla mitään, en siis pettänyt ketään.”
”Liian hienot kengät kertoo epätasapainoisuudesta ja tunne-elämän rappiosta”.
”Nuorena luulin, että proge on in. Se johtui siitä, että mä asuin landella, ei sinne tullut vaikutteita.”
”Elämä on kai yksinkertaista niille, jotka eivät kulje umpihangessa.”

Mahtavaa! Klemetin tulkinta on niin vahvaa, että kaikki hänen laulamansa kuulostaa vakuuttavalta. Niin vakuuttavalta, että paikottainen laulumelodioiden liika punkmaisuus, eli yksinkertaisuus ja itseääntoistavuus, ei häiritse.

Klemetti on Horror ’15:llä rock. Kuin huippuvuosiensa Kauko Röyhkä. Upeilta soundeiltaan kuin 22-Pistepirkko. Horror ’15 on tuulahdus tanssilavojen kovimmilta rockkeikoilta, kun yleisöä oli paljon ja meno hurjaa. Kaikki tämä tiivistyy kappaleessa Nuori mude:
”Punkkari, teddy ja hämy samaan aikaan, 70-luvun Kuhmo, siinä on taikaa. Nuori mude menee kirkonkylään, 15 km ei tunnu missään.”
En voi uskoa, että Klemetti on syntynyt vasta 1987. Niin hyvin hän vuosikymmenien takaiset tunnelmat esittää.

Olin Horror ’15:n jälkeen olevinani vähän pettynyt Juna Kainuuseen -levyyn. Että liian iskelmää, punk jäänyt pois. Vaan kun nimibiisi rävähti soimaan, muutin mieleni. Vuosikymmenen biisi! Suomi-iskelmä yhdistyy sujuvasti suorastaan southern rock-henkiseen paisutteluun. Vaikka levyn pääpaino on kotimaisessa 70-lukulaisessa discoiskelmässä, niin siinä on riittävästi sitä seuraavan vuosikymmenen uutta aaltoakin.

Olen Klemetistä vaikuttunut ja vakuuttunut. Niin vakuuttunut, että ostin Horror ’15– ja Juna Kainuuseen -vinyylien lisäksi myös jonkun progebändin sinkun, jolla Klemetti ymmärtääkseni esiintyy. Tarkoitukseni oli sanoa siitäkin jotain, mutta unohdin bändin nimen, enkä pikaisesti selailemalla löytänyt sitä sinkkukoreistani… Eli en sitten sano. Tämmöistä tämä äänilevyjen kanssa vehtaaminen välillä on, nykyään.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 4 kommenttia

Underground Evolution – H2O

underground_evolution_h2OOn melkoinen saavutus tehdä kahdenkymmenen minuutin progebiisi, joka ei hetkeäkään kyllästytä, vaikka se yhtä parin-kolmen minuutin suvantokohtaa lukuunottamatta on lähes koko ajan suoraa ja vauhdikasta jytää ilman liian taiteellisia kikkailuja. Vaan kun biisissä on melodiaa, hyviä riffejä ja komeita sooloja toinen toisensa perään, groovaavaa soittoa, riittävästi yhteenkuuluvia osia sekä selkeä jatkumo ja päämäärä, niin näköjään se ainakin Suomen tarkimmin varjellulta progesalaisuudelta, eli imatralaiselta Kiril Georgievilta onnistuu.

Viime vuonna Georgievilta ilmestyi cd-ep nimellä Assai. Se oli tyylikäs ja täyteläinen, jossain määrin vanhoille proge- ja jytäsuuruuksille kumartava kolmen biisin paketti. Nyt Georgievin bändi esiintyy nimellä Underground Evolution. Georgiev soittaa kitarat sekä kosketinsoittimet ja on tietenkin säveltänyt tämän H2O-nimisen teoksen. Rummuissa on Esa Karhula, sekä edelliseltäkin levyltä tuttu Mikko Kupiainen. En tiedä miten miten soittovastuu heillä jakaantuu, mutta rumpua lyödään kovaa ja svengaavasti. Bassoa soittaa Marko Mononen. Mononen ja Karhula ovat myös Georgievin vanhoja soittokumppaneita.

H2O:n soundit ovat taatun laadukkaat, ilmeisesti Music-Bros studiolla ei muunlaisia osata tehdäkään. Syntikka ja urku ujeltaa parhaiden progeperinteiden mukaan, kitarat ulvovat komeasti. Soundi ei ole vanhan- eikä uudenaikainen, vaan ajaton. Tällä kertaa en löydä musiikista selkeitä esikuvia, kuten Assain levyltä. Jonkinlaista kingcrimsonmaisuutta olen huomaavinani ja siellä täällä on joku perinteisen kuuloinen riffi, joiden mahdollista lähdettä en kuitenkaan paikallista. On hyvän musiikin merkki, jos se kuulostaa heti ensikuulemalta tutulta.

Vaikka H2O on pitkä sävellys, on se yhtenäinen. Yksi biisi. Siihen ei ole lyöty satunnaisia osia tai useaa muutaman minuutin biisiä peräkkäin ja uskoteltu kuulijalle, että tämä on kokonainen teos. H2O on kokonaisuutta silmälläpitäen sävelletty ja soitettu. Vaikka olen lähtökohtaisesti kolmen minuutin mies, eli mielestäni singlelevyn mitassa pitää ehtiä sanottavansa sanoa, niin en voi olla ihastelematta tällaista laajaa taideteosta. H2O on pituudestaan ja osistaan huolimatta selkeää rokkia, ei sinfoniaa. Ei itsetarkoituksellista tahtilajeilla kikkailua tai turhia avaruusääniä. H2O on laulu, vaikkakin ilman sanoja.

Täälläkin kertaa pitää jakaa kiitosta levyn paketoinnille. Vaikka kyse on vain ep:stä, niin avattavat pahvikannet sekä komea kansikuva innostavat vielä levyjäostavaa väestöä toisella tavalla kuin pelkkä karu pahvilärpäke. Nyt olisi kuitenkin kahden ep:n jälkeen jo aika pitkäsoitolle. Jos Georgievin biisit ovat jatkossakin tällaisia, niin eihän siihen tarvitse kuin toisen sävellyksen ja homma on siinä…

Levy on hyvä, suorastaan loistava. Mutta kritisoitavaa löytyy. Kuuma merkonominvereni kuohahtaa, kun ajattelen Georgievin levyjen olematonta markkinointia. Tästäkään ep:stä en olisi tiennyt mitään, ellei paikallinen pitkätukkabasisti olisi ottanut asiaa puheeksi. Markkinointi on surkealla tolalla, jos se jää basistin huolehdittavaksi. Ja vielä sellaisen basistin, joka ei levyllä edes soita. Missään en ole nähnyt mainoksia sen kummemmin tästä kuin Assainkaan levystä. Ilmeisesti Georgiev haluaa pitää lahjakkuutensa vain harvojen ja valittujen tiedossa. Ehkä levyistä ei ole tarkoituskaan kertoa kenellekään. Jos näin on, niin pyydän anteeksi tätä ja aiempaa blogimerkintääni.

Ainakin ravintola Buttenhoffista Imatralta Underground Evolutionin levyä saa. Ehkä myös Kukka & kahvila Mamin kulmasta. Mutta ei kerrota sitä kenellekään.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Ohjeita ja neuvoja musiikkikirjojen tekijöille

musiikkikirjat80- ja 90-luvuilla luin suunnilleen kaikki suomeksi julkaistut muusikkoelämäkerrat, kertoivat ne sitten Rolling Stonesista tai Joel Hallikaisesta tai kenestä tahansa. Oli opettavaista lukea esim. Toivo Kärjen ja Esa Pakarisen kirjat. Nykyisin musiikkiaiheisia kirjoja ilmestyy pelkästään suomeksi niin valtavasti, että täytyy olla todella kiinnostavanoloinen opus viitsiäkseni edes aloittaa.

Hyvän musiikkikirjan kirjoittaminen ei ole helppoa. Harvaa kiinnostaa tylsät kertomukset artistin lapsuudesta, ruodinta lauluholistin avioeroprosessista tai millintarkat luettelot bändin koskaan missään ikinä tekemistä keikoista. Urakkaa helpottaakseni listasin muutaman tärkeän ohjeen musiikkikirjojen kirjoittajalle:

1) Mene suoraan asiaan. Kirjoita alkuun vähintään johdanto tai esinäytös bändin huippuvuosista tai nykypäivästä. Ota mallia vaikka Veijo Meren Mannerheim-kirjasta.
2) Alä jaarittele esihistoriasta, soittajien sukutausta ei kiinnosta ketään. Ts. varo ns. Lewisohn-tartuntaa.
3) Kuittaa soittajien lapsuus muutamalla lauseella. Jos on pakko, niin kerro joku oleellinen anekdootti lapsuusvuosilta.
4) Musiikista innostumisesta, esikuvista ja soittamisen opettelusta kerro hieman enemmän.
5) Keskity varsinaiseen muusikonuraan. Sitä varten olet kirjaa kirjoittamassa.
6) Kerro tarkoin levytyksistä. Levytyssessiot, levyn vastaanotto, levyn merkitys artistin tuotannossa jne. ovat oleellisia tietoja.
7) Jos ammattitaito riittää, niin studiotekniikasta ja sessioissa käytetyistä instrumenteista kannattaa kertoa. Suurin osa lukijoista tosin hyppää tällaisten osioiden yli, joten älä piilota mitään juonen kannalta oleellisia tietoja kama-analyysien joukkoon.
8) Bisnespuolesta kerro vain oleellinen. Kirjanpitoasiat eivät kiinnosta ketään. Paitsi jos kirjanpitäjä on Allen Klein tai Liimatainen.
9) Kerro kiertueista ja konserteista, jos niillä on tapahtunut jännittäviä ja/tai merkittäviä asioita. Pelkkä paneminen ei ole jännittävä asia kirjasta luettuna. Paitsi jos partneri on bändikaverin puoliso.
10) Kiertuetekniikasta ja bändin duunariosaston työstä kannattaa myös kertoa. Ensinmainitusta tosin vain hieman ja harkiten.
11) Soittajien väliset suhteet ovat kiinnostava asia, samoin henkilökemiat muiden henkilökunnan edustajien kanssa. Henkilökemia ei tarkoita selostusta kulloinkin käytetyistä huumeista.
12) Perhe- tai muut parisuhteet eivät ole kiinnostava asia (kts. poikkeus kohdasta 9), jos ne eivät oleellisesti liity bänditoimintaan. Yoko Ono liittyy.
13) Älä unohda bändille tärkeitä sisäpiirin henkilöitä, tuottajia, roudareita, managereja, diilereitä jne.
14) Jos bändiin liittyy uusia jäseniä, älä kerro heidän elämäntarinastaan kuin muutamalla lauseella oleellinen. Kuittaa aiemmat bändit maininnalla.
15) Tuo esiin uusia näkökulmia musiikista: analysoi, arvostele, provosoi sopivasti. Älä kuitenkaan väkisin keksi tulkintoja, jos niitä ei ole.
16) Pidä huolta, että faktat ovat kohdallaan. Älä usko kaikkea, mitä humalainen artisti sinulle kertoo.
17) Älä kirjoita kirjaa artistista tai bändistä, jonka levytysura ei ole kestänyt vähintään 20 vuotta. Idols-voittajasta kolmessa päivässä kirjoitettu kirja ei oikeasti kiinnosta ketään.
18) Älä kirjoita kirjaa, jos ainoat lähteesi ovat vanhoista musiikkilehdistä tai aiemmista kirjoista peräisin olevat haastattelut ja kirjoitukset. Alkuperäislähteitä tarvitaan. Faneja ei lasketa alkuperäislähteiksi.
19) Lue tarkasti Philip Normanin kirjat Shout! Beatlesien tarina ja The Rolling Stones, että tiedät millaisia kirjoja ei ainakaan kannata kirjoittaa.

Voilá! Näitä ohjeita noudattamalla saat kirjallesi ainakin yhden lukijan. Kohtaan 19 löyhästi liittyen voisin vielä ehdottaa, että jos olet selkeästi rakastunut johonkin kirjasi kuvaamaan henkilöön, niin yritä jotenkin peittää se. Harvaa lukijaa myöskään kiinnostaa lukea läpi kirjan, sivutolkulla, pohdintoja rakkautesi kohteen mahdollisesta seksuaalisesta suuntaumisesta.

Kategoria(t): Huuhaa, Lukemista | Kommentoi

Sielun Veljet – Softwood music (Under slow pillars)

softwood_musicBlogini kommenttiosiossa esitettiin toive, että kirjoittaisin Sielun Veljien Softwood musicista. Mikäs siinä, eihän siinä mikä. Eli terveisiä sinne jonnekin: sitä saa mitä tilaa.

Ismo Alangolla on ollut pakonomainen tarve uudistua. Se on kuulijalle melkein rasite. Muutos vaikuttaa itseisarvolta ja hänellä on toistuva kaava muutoksissaan. Aina muutaman askeleen jälkeen Alanko on loikannut eteen, sivulle tai taakse. Hassisen kone muuttui parissa vuodessa kevyestä punkpopista progeiluun ja Sielun Veljet äärimetelöinnistä kevyempään ilmaisuun, sitten yks kaks psykedeeliseen etnokilkutteluun. Progeiluun.

Hassisen Kone ja Sielun Veljet olivat minulle lapsuudessa ja nuoruudessa niin tärkeitä bändejä, että etenkin jälkimmäisen kuuntelu on ollut aikuisiällä vaikeaa. Tulee liian eläviä flashbackeja teinivuosiin. Alangon soololevyjä olen ostellut sitä mukaa, kun on tullut halvalla vastaan. Ne ovat kuitenkin jääneet joko vähälle kuuntelulle tai kokonaan kuuntelematta. Paremman musiikkimaun omaavat ovat niitä kehuneet, minä en saa niistä otetta. Olen jämähtänyt Koneeseen ja Veljiin. En siis ole varma, onko hänellä edelleen jatkuva muutoksen tarve. Onneksi olen tajunnut, että ei minun tarvitse hampaat irvessä digata tai ymmärtää kaikkia Alangon tuotoksia.

Softwood music (Under slow pillars) jäi sekin reaaliaikana vähälle kuuntelulle. En oikein ymmärtänyt sitä ja tuolloin oli elämässäni muita kiireitä kuin musiikinkuuntelu. Levyn ottaminen tarkempaan syyniin nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, kannatti. Kun en enää toivo tai kuvittele sen olevan Hei soturit-L’amourha -tyylistä, se kuulostaa hyvältä. Minun ei tarvitse ajatella tätä Sielun Veljinä, vaan musiikkina.

Softwood music kuulosti -89 ilmiselvältä pössyttelylevyltä ja kuulostaa edelleen. Tekstit ovat ulkomaankielisiä, en ole jaksanut selvittää onko niissä sanomaa. Tuskin on. Alangon tekstit ovat Hassisen Koneen Rumia säveliä lukuunottamatta olleet minulle vain osa musiikkia. Eivät runoja, eivät merkittävää lyriikkaa. Kyllä niitä yritettiin serkkupojan kanssa Veljien kulta-aikaan tulkita ja ymmärtää, mutta enää ei kiinnosta. En usko niissä olevan salattuja merkityksiä tai suuria rivienvälisiä ajatuksia.

Itämaisuus, intialaisuus, erottaa Softwood musicin bändin muusta tuotannosta. Intia näkyy jo kansitaiteesta. Albumi on kahdeksankymmentäluvulta kuulostamaton trippi psykedeliaan ja henkisyyteen. Jukka Orma oli innostunut flamencosta, kai sekin levyn akustishenkisyydessä kuuluu. Jos biiseistä kuvittelee kaiken etnon ja kilkuttelun pois, on osa niistä ihan perinteisiä pop- ja rocklauluja. Mushroom moon, Life is a cobra ja Vicious waltz ovat mainoita ralleja, samoin jo valmiiksi riisuttu Living in the twisted world, joka olisi suomalaisin tekstein ollut varma hitti.

I wanna be a frog ja Woe! The maiden of my heart ovat haastavampia, Captain Beefheart -henkisiä outoiluja. Jälkimmäinen on vitsinomainen, kuin Don Van Vliet laulamassa kipeää lastenlaulua. Levyn ainoa aika turha kappale, mielestäni. Etnoimmillaan Softwood music on Immortal blissillä sekä hareharea, itämaista bluesia, zappaa ja huumehöyryistä uskonnollista transsia sisältävässä Evil küblssa, joka on kuin Säkenöivä voima intiaksi. The beast has taken over in my mind on siekkaribluesia ja -iskelmää etnona.

Beatlesia ei kai voi olla mainitsematta tällaisen levyn yhteydessä ja etäisesti Lou Reediltä kuulostavalla Old masterpiecellä voi kuvitella olevan Being for the benefit of mr. Kite -sirkusfiilistä. Hey ho! Red banana on melankolinen, synkkäsävyinen hauskanpitolaulu ja Kerala hypnoottinen, sielunveljeytetty loungejazz, paljonpuhutuin flamencokitaroin ryyditettynä.

Siinä tiivistettynä Softwood music. On vaikea uskoa, että albumi on äänitetty Helsingissä, niin syvä intialainen tunnelma ainakin mielikuvituksen tasolla sillä on. Levy on elävän musiikin juhlaa. Ilmavaa, rentoa soittoa. Sielun Veljet oli enemmän kuin osiensa summa. Sielun Veljet oli perhe.

Kannatti tosiaan ottaa albumi tarkempaan syyniin nyt, melkein 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen. En ole aiemmin hoksannut, että kyse on melko perinteisestä poplevystä, joka on vain kuorrutettu kuulostamaan joltain muulta. Sielun Veljet yritti näihin aikoihin laajentaa reviiriään ulkomaille, mutta olisiko iskenyt suomalaiseen tapaan rimakauhu tai kyllästyminen, koska ensimmäinen kokonaan uutta materiaalia sisältävä englanninkielinen albumi oli tällainen. Itämaisen kuorrutuksensa takia levyä olisi varmaan ollut ihan turha tarjoilla ulkomaalaiselle rockyleisölle ja levy-yhtiö sen ymmärsi. Bändin viimeiseksi varsinaiseksi albumiksi tämä sitten jäi.

 

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Sam Haze – Rock’n’roller

sam_haze_rocknrollerVirtuaalitoverini Michka hämmästeli kirjoitustani Costello Jonesista ja arveli, että minulla on varmaan myös Sam Hazen levy hyllyssäni. On on, tietysti on. Eikö kaikilla ole?

80-luvulla oli Soundissa juttu Sam Hazesta. Tai Sami Hurmerinnasta, en nyt muista kummasta. Haze oli kuitenkin Hurmerinnan taiteilijanimi, jolla levy-yhtiö kai yritti häntä ulkomaan markkinoille. Jutusta kävi ilmi, että Hurmerinta on Hendrix-fani ja että hänellä on valtava kokoelma äijän musiikkia, julkaisematontakin sellaista. Se herätti kiinnostuksen 1985 ilmestynyttä Hazen nimellä julkaistua Rock’n’roller -lp:tä kohtaan. Tosin jostain levyarvostelusta jo ymmärsin, että Rock’n’rollerilla ei ole mitään tekemistä Hendrixin kanssa. Kuitenkin joskus vuosia vuosia myöhemmin poimin levyn talteen, kun se tuli divarissa vastaan. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen nuoruus.

Rock’n’rollerilla soittavat Hazen lisäksi mm. rumpali Jay James ja basisti Ray Zapata. En pikagoogletuksella löytänyt heistä tietoja. Keitä lienevät? Miri Miettinen? Anssi Nykänen? Masa Maijanen? Jaakko Janhunen ja Raimo Savolainen? Taustalaulussa ovat Marit, Mary Sweetheart ja Pepe Willberg. Olen semmoinen salapoliisi, että uskon arvaavani kuka Maritin ja Maryn nimien takaa löytyy. Pepe Willbergin epäilen olevan oikealta nimeltään Pertti.

Kun Sweet rock’n’roller alkaa, ei vuosikymmenestä voi erehtyä. Hifistelymielessä Rock’n’rollerilla on komeat soundit, kuten 80-luvun levyissä yleensä on. Silloin osattiin vinyylilevyn teko. Useimpien mielestä sen vuosikymmenen soundimaailma on tosin noin niinkus kuuntelumielessä hirveä, eivätkä he täysin väärässä ole. Itse olen 80-luvun nuori, enkä jaksa ajan hengestä urputtaa.

Heti aloitusbiisi kertoo levyn ongelman. Tämä on ”hengettömät studiomuusikot irrottelevat” -meininkiä. Hurmerinta laulaa ja soittaa hyvin. Levyllä on ajanmukaiset soundit, taitavaa soittoa kautta linjan ja biisejä, jotka eivät ärsytä ketään. Taidokasta, mutta mitäänsanomatonta musiikkia. Luulen, että muusikot osaavat arvostaa levyä tavan kuulijaa enemmän. Tai sellaiset, jotka eivät lukeneet Soundin juttua ja kuvitelleet kuulevansa jotain ihan muuta.

Joistain levyn biiseistä, kuten A million miles awaysta, tulee mieleen osa Heikki Silvennoisen ja Eric Claptonin soololevyistä: hirmuinen lahjakkuus hukataan keskitien aikuisrokkiin. Mutta eihän siinä mitä, jos semmoisesta tykkää. Rock’n’rollerin paras biisi voisi olla Early morning mist. Siinä on yritystä. Tarttuvalla bassokuviolla varustettu laulu on rehellisesti ja teeskentelemättä aikansa aikuisrokkia. Jostain syystä siitä tuli mielleyhtymä Frank Marinoon. Ehkä laulusoundin takia. Tai siksi, että Hurmerinta on Hendrix-fani ja Hendrixin henki siirtyi Marinoon ja ehkä sitä kautta pikkuisen myös Hurmerintaan…

Rock’n’rollerilla on keskitien riffirokkeja, aavistuksen hiven bluesia ja pari slovaria. Silver trainilla on mukana jonkinlaista skrätsäystä, eli Hurmerinta oli ajassa kiinni. Deserted islandilla pääsee Maarit viimein kunnolla ääneen. Olen hieman rajoittunut Maarit-diggari, koska en oikein jaksa hänen maneereitaan. Parhaimmillaan hän on loistava, kuten albumilla Tuuli ja taivas. Deserted islandille hän sopii kuin nappi rakseen.

Rock’n’roller ei ole huono levy, se ei vain aiheuta mitään tuntemuksia. En ole kohderyhmää. Soittotaito-orientoituneet ovat. Lisäksi ennakko-odotukseni levyä kohtaan olivat kaikista varoituksista huolimatta väärät. Kunpa tässä olisi edes hieman Hurmerinnan Hendrix-fanius kuulunut.

Jos keskinkertaiselle mitättömyydelle pitäisi antaa nimi, se voisi olla Sam Haze. Sami Hurmerinta on sitten asia erikseen. Sam Haze ei ollut Hurmerinnalta onnistunut kokeilu, eikä Rock’n’roller sisimpäni ripseä räpäytä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti