HXA – Smoke trails

Mitä kaltaiseni bluesiin, jytänderi-Berryyn ja pappaheavyyn jämähtänyt reliikki voi sanoa HXA:n albumista Smoke trails? En edes tiedä mitä genreä se edustaa. Alternative dancea ehkä. Näin minulle kerrottiin.

HXA esittää kunnianhimoista ja taiteellista tanssimusiikkia. Sen juuret juontavat kasarin syntikkapoppiin ja ysärin triphoppiin portisheadeineen ja massive attackeineen. Smoke trails on kuin suoraan suunnattu niille 90-luvun nuorille, jotka eivät ole jämähtäneet pelkkään nostalgiaan, vaan etsivät edelleen uutta musiikkia.

HXA on yhtä kuin Heikki Meriranta, jonka historiasta löytyy muun muassa juurevaa rokkia soittanut Slideshaker. Tarkkaavainen kuulija huomaa, että Smoke trailsilla kuuluu Merirannan menneisyys. Rootsit. HXA tekee laadukasta musiikkia, ja voin sanoa siitä samaa kuin sanon Portisheadista ja Massive Attackista: ymmärrän arvon, jossain määrin jopa diggaan, mutta niiden jälkeen sieluni huutaa Uriah Heepiä.

Smoke trailsin on julkaissut Humu Records, jonka olen oppinut pitämään modernia perinnemusiikkia ja ankaraa rock’n’rollia julkaisevana levy-yhtiönä. Sitä se toki on, mutta bluesin ja räminärokin lisäksi Humun katalogista löytyy jo nyt muun muassa Jonas and I:n iki-ihanaa kitarapoppia, joku iiriksen kipeää turbaduurimusiikkia, Anis Kiitun folkahtavaa taidepoppia ja jopa Aivokuolleiden räppiä. HXA on osa levy-yhtiön luonnollista jatkumoa ja kasvua.

Smoke trails on erinomaisen kuuloinen lp, siinä on upeat kannet ja uskokaa tai älkää: sen biisit ovat hyviä. Esimerkiksi Evil eyes olisi pelkillä perinnesoittimillakin esitettynä hieno kappale, ja Fountain of the hip voisi hyvin olla vaikka Jack Whiten käsialaa. Rainbow haze on kantria, johon yhdistetään heavya ja hitaahkoja reivibileitä, Quicksand on silkkaa taidepoppia ja Wild child of minessa kumarretaan ehkä Kraftwerkille. Tarkkaavainen kuulija löytää Smoke trailsilta paljon tuttuja elementtejä, vaikka tanssimusiikki ei sydäntä lähellä olisikaan. Kitarakin levyllä soi, paljonkin, se helpottaa meitä jämähtäneitä.

Kuten olen monesti sanonut, en ole kriitikko. Olen musadiggari. En halua kirjoittaa levyistä, joista en pidä. Smoke trailista voin kirjoittaa, koska pidän siitä. Se ei ole mielimusiikkiani, mutta löysin siitä paljon hyvää. Ehkä joskus taas kaivan Smoke trailsin hyllystäni, järjestän kalsarireivit ja tanssia rytkytän pää märkänä aamuun asti. Tai ainakin iltayhdeksään.

Hole in Tone & Heikki Pöyhiä – Tyttö keinussa

En ole keräilijä, mutta pyrin mahdollisuuksien mukaan hommaamaan ne äänilevyt, joilla soittaa ja laulaa Etelä-Karjalan ja etenkin Parikkala-Imatra -akselin muusikoita. Lähinnä toki vain hyvät levyt, joita voin vapaaehtoisesti ja mielikseni kuunnella. Lappeenrantalaislähtöisen Hole in Tonen kolmen biisin ep:tä Tyttö keinussa voin. Enkä pelkästään olemattomasta kotiseuturakkaudestani.

Hole in Tone on kosketinsoittaja Mika Kokkosen ja kitaristi Topo Björnin duo, johon he ovat saaneet tuekseen hired handit ja local heroesit Heikki Pöyhiä (laulu, kitara), Janne Pätilä (rummut) ja Pekka Ranta (basso). Saatekirjeessä Kokkonen mainitsee tehneensä Pöyhiän kanssa yhteistyötä jo aiemmin. Pöyhiä-Pätilä-Ranta on sellainen kolmikko, että heidän tähdittämät levyt hankin jo pelkän kannatuksenkin vuoksi, vaikka sitten tekisivät ulkomongolialaista kurkkulaulua reggaekompilla.

Hole in Tonen ep:n nimibiisi on pikkuisen Popedaa. Eikä ihan pikkuisenkaan. Sitä 80-luvun puolivälin jälkeistä Popedaa, kun Costellosta tuli bändin pomo. Kitara soi kasariheavya alkuperäiseen malliin. Jos Popeda ja iskelmällinen, radiohakuinen kasariheavyhenkinen rockmusiikki yhtään sisimpäsi ripseä räpäyttää, suosittelen kuuntelemaan. Vaan jos suosikkimusiikkiasi on vain The Stooges, Lama ja Burzum, et ole kohderyhmää. Itse musiikin sekakäyttäjänä kuuntelen sujuvasti niin noita kuin Hole in Toneakin.

Naapurin reipas, urkuvetoinen ja komeasti kitaroitu bluespohjaisuus tuo mieleen Heikki Silvennoisen soolotuotannon kaltaisen ”muusikkomusan”. Ottakaa tämä kehuna. Naapuri on Kokkosen käsialaa, mutta siinä on jotain hyvin pöyhiämäistä. Oikein mainio tekele, jossa on Palefacelta kuulostava räppiosuus. Tyttö keinussa on tietenkin levyn hitti, mutta yhtä paljon tykkäsin täysin erilaisesta päätösbiisistä Antaa sataa. Pöyhiän sävellyksenä se tuo mieleen erinomaisen Heikki & Haukat -orkesterin taiteellisemman osaston. Heikki & Haukkoja pääsen muuten viikon päästä (20.4.2024) kuulemaan taas livenä, jos tähdet ovat kohdillaan. Bar Q, here we come!

Kaikessa monipuolisuudessaan Hole in Tonen Tyttö keinussa -ep miellytti minua. Kaikki kolme biisiä ovat erilaisia, mutta sopivat hyvin samalle levylle. Tyttö keinussa on ammattimiesten tekemää taidokasta, komeasti soundaavaa musiikkia, jolla ei tehdä historiaa, mutta jota on mukava kuunnella ja joka sopii radioon. Niin sen päivittäiseen ja tyhjänpäiväiseen tajunnanvirtaan kuin ammattitaitoisesti toimitettuihin iltaohjelmiinkin. Sikäli kuin sellaisia enää on.

Poni – EP

Nyt on kova. Ponin viiden biisin ep. Poni soittaa räväkkää ja melodista kitararokkia. Ponissa yhdistyy garage- ja taiderock. Ponissa on kauneutta, hurjuutta ja anarkiaa. Ponin kitarat surisevat kuin The Jesus and Mary Chainilla konsanaan. Poni ei ole tv:stä tuttu mediakonsernin luomus, Poni on perinteisellä tavalla tyvestä puuhun nouseva oikea rock’n’roll-bändi.

Ponin 12.4. ilmestyvä ep käynnistyy kuusikymmentälukulaisen surfisti rullaavalla rumpukompilla ja ankaralla feedbackilla kappaleessa Vietä mun kaa. Ponin laulajan lähin vertailukohta on Maria Mattila, jonka paikka yhtenä maamme johtavista rokkareista on nyt uhattuna, jos hän ei kohta aktivoidu. Vietä mun kaa on täydellinen rockbiisi, jossa kuuluu historia: surf, punk, The Velvet Underground, The Jesus and Mary Chain ja kotimaisen rokin 2020-luku.

Avausbiisiäkin enemmän velvettiä – tai kaukoröyhkämäistä velvettiä – on Kevät, joka on täydellistä kauneuden ja rumuuden yhdistelmää. Kuunnelkaa tuota kitarariffiä! Siinä soi The Troggs, siinä soi The Kingsmen, siinä soi kaikki se upea nuggets-garage-mitälie -rock, josta jokaisen ikäluokan rokkia rakastava parhaimmisto vuosikymmenestä toiseen innostuu. Samoja latuja kulkee voimakkain bassokuvioin varustettu voimapop Mitä katuja, jossa kitaroiden surinat yhdistyvät silmittömän kauniiksi kakofoniaksi. Sama levy päällä on iloinen teinipop edellä mainituin vaikuttein, ja raisua poppia on myös päätösbiisi Vauvoin. Siitä tulee Kristiina ja Tamara Luonto mieleen.

Kun panin Ponin ep:n ensimmäistä kertaa soimaan, parani elämänlaatuni välittömästi. En ole varma olenko nähnyt rock’n’rollin tulevaisuuden, mutta vähintään yhden suuren tarinan alun olen. Juuri tällaisten julkaisujen takia vanhakin jaksaa elää musiikkia. Ponissa on kaikki kohdallaan.

Aston Kalmari – Mammanpojat

Musiikkikuplassa todellisuus hämärtyy. Omassa kuplassani Aston Kalmari on huippusuosittu orkesteri. Sen nimi ja mainokset tulevat eteen päivittäin, keikoilla on hurmos päällä. Kaikki bändin ympärillä tapahtuva on ammattimaisesti ja päämäärätietoisesti tehty. Aston Kalmari luo itsestään tähteä, ja tähti siitä tulee. Olen huono ennustaja, mutta Aston Kalmarista tulee suomirokin suuri nimi. Sillä on kaikki menestymisen eväät, aina omituista nimeä myöten.

Nyt Aston Kalmarilta on ilmestynyt sen toinen levy. Mammanpojat. Tykkäsin bändin debyytistä kovasti, Mammanpojista tykkään vielä enemmän. Vaikutteet kuuluvat vieläkin, eniten Mammanpojilla kuuluu kuitenkin bändin oma ääni. Aston Kalmari on kaikessa entistä omempi ja parempi.

Aston Kalmari on punk ja rock, sen se tekee selväksi heti Mammanpoikien kahdella ensimmäisellä biisillä. Albumi on varman päälle vedettyä radiopunkkia, huudatuskertsejä ja hienoja melodioita. Kevyttä flirttailua metallin kanssa, Lanka palaa sisältää jopa ska-osion. Menevien huudatusten lisäksi Mammanpojissa on riittävästi herkkyyttä, slovareitakin. Kaiken soittamisen riemun taustalla väijyy se suomalaiseen makuun ah niin tarpeellinen melankolia. Jos haluaa yhdellä biisillä kuvan Aston Kalmarista, kannattaa kuunnella kappale Pihlajakadulla. Se ei kerro kaikkea, mutta paljon.

Soitto toimii loistavasti ja soundit ovat erinomaiset. Kuuntelin Mammanpoikia aluksi suoratoistosta, mutta oikeuksiinsa sen äänimaailma pääsee vasta oikealta levyltä oikeilla stereoilla kuunneltuna. Voi kuinka paljosta puhelmistakuuntelijat jäävätkään paitsi. Tosin kai rahalla saisi kelvolliset suoratoistovehkeetkin.

Aston Kalmari ei ole vaarallinen bändi, tuskin haluaakaan olla. Onko sellaisia enää edes? Aston Kalmari tekee radiokelpoista punkrokkia, josta tytöt tykkäävät ja jota äidit eivät pelkää. Ja jota isätkin voivat häpeilemättä kuunnella. Aston Kalmari on kuin Pahat pojat -elokuvan veljessarja. Pikkuisen kelmejä, mutta hyväsydämisiä herrasmiehiä, vaikka on tatuointeja ja kamat lujilla. Eikä siinä mikä, naapurinpoikina The Beatleskin myytiin. Aston Kalmarissa on tarpeeksi särmää ja voimaa takana. Sillä on uskottavuutta.

Vaikka diggaan Mammanpojista, takaraivossani takoo olenko liian vanha tämmöiseen? Aston Kalmari on niin leimallisesti nuorisomusiikkia kuin perinteinen kitararock vain olla voi. Ainakin itseäni nuorempien musiikkia joka tapauksessa. Äh, saatana. Ikäkriisi hiiteen: yli viisikymppinenkin saa fanittaa, huutaa kertsiä ja lyödä nyrkkiä ilmaan, jos siltä tuntuu! Aston Kalmarin voi ihan yhtä hyvin määritellä aikuistuneeksi ramopopiksi kuin nuorisomusiikiksi. Elämä on tylsää ja kaikki on turhaa, jos pitää koko ajan elää ikänsä mukaan. Mammanpojat soimaan ja arjesta irti.

Jos edellisen blogimerkintäni Roll Over Peuhkurinen on alkuaikojen The Rolling Stones, Aston Kalmari on kuin The Beatles hetkeä ennen britti-invaasiota.

Roll Over Peuhkurinen – II

Roll Over Peuhkurinen. Suuri yleisö ei tiedä kuka tai mikä Roll Over Peuhkurinen on. Ei tiedä, eikä tule koskaan tietämäänkään. Nykyisin ei tehdä hyvää musiikkia, sanotaan. Tätä mantraa kaikki sukupolvet jaksavat jauhaa, ja aina kaikki nämä sukupolvet ovat väärässä. Tätä jaksetaan jauhaa, vaikka koskaan ihmiskunnan historiassa ei ole ole ollut niin helppo tutustua uuteen musiikkiin kuin nyt.

Roll Over Peuhkurisen toista pitkäsoittoa kuunnellessani mietin, miten nämä Anssi Peuhkurisen kaltaiset marginaalin marginaalissa toimivat jääräpäät jaksavat vuodesta toiseen tehdä ja julkaista musiikkiaan. Vaikka ketään ei kiinnosta. Levyn ensimmäistä kertaa kuunneltuani tajusin: he jaksavat, koska he tekevät musiikkiaan pakosta. Pakosta, tekemisen halusta, rakkaudesta lajiin. Onneksi edes meitä kylähulluja kiinnostaa.

Roll Over Peuhkurisessa on vaaran tunnetta. Sitä tunnetta, joka muodostuu, kun soitetaan osaamisen äärirajoilla, ja hieman sen yli. Niin hienosti ja rajusti kuin pystyy. Olen kirjoittanut Roll Over Peuhkuriseta jo aiemmin ja peruskattaus bändin kakkoslevyllä on sama kuin sen ensimmäisellä: https://rajatapauksia.wordpress.com/2021/12/04/roll-over-peuhkurinen-i/
”Roll Over Peuhkurisessa yhdistyy kotikutoisuus tiukkaan rocksoitantaan.” Näin se käy, näin on hyvä. Monien nykyisten artistien ongelma on se, että kuulija ei voi olla varma, vetääkö bändi tosissaan vai vetääkö se vitsillä. Roll Over Peuhkurisella ei tätä ongelmaa ole: se on tosissaan. Roll Over Peuhkurinen on vilpitön, Roll Over Peuhkurinen ei pelleile. Anssi Peuhkurisen tosissaan olemisesta tulee Pelle Miljoonan paatos mieleen. Ja pelkästään hyvällä. Peuhkurinen ei pelleile. Peuhkurinen laulaa ja kirjoittaa sydämestään.

Roll Over Peuhkurinen oli valmis jo ensimmäisellä julkaisullaan, mutta bändin toinen albumi ei ole vain sitä samaa. Uusinsa elementteinä ovat runsaat bluesvaikutteet. Sitä ei heti huomaa, sillä levy käynnistyy Mana Manan jyrkältä synkkyydeltä kuulostavalla kappaleella Myrskyunien kynäniekka. Laulut ovat lauluja, mutta Myrskyistä kynäniekkaa kuunnellessani mietin, tarvitsisiko Anssi Peuhkurinen ammattiauttajaa. Luultavasti ei. Laulut ovat lauluja, todennäköisesti Peuhkurinen pysyy terveenä ja toimintakykyisenä juuri laulujensa takia.

Blues kuluu biiseissä Aarnimetsä ja Olosuhteet. Aarniometsän riffi on silkkaa Zeppeliniä. Sitä vanhaa bluesia, jota Led Zeppelin varasti nimiinsä. Aarniometsän soolo on southern rockia, The Allman Brothersia. On, vaikka kitaristi Timo Jokinen kertoo sen olevan kumarrus Brian Maylle. Peuhkurinen ei tunnusta Zeppelin-vaikutteita, biisiä tehdessään hän on ajatellut Talking Headsia. Silti slidekitara soi, ja meininki on 70-luvun jytää. Tätä korostaa Einari Ailasmaan ja Veli Porsakkan tanakka rytmiryhmä.

Slide soi myös kappaleessa Nauloja arkkuuni. En olisi ikinä voinut kuvitella, että Roll Over Peuhkurisessa soisi Black Sabbath, mutta niin se Aivojen mysteeritanssin riffissä tekee. Muuten biisi on 80-luvun uutta aaltoa. Vielä enemmän Sabbathia on biisisssä Harmaata taustaa vasten, se ahistaa ja painostaa. Sylkykuppi on leimallisesti sitä punkkia ja uutta aaltoa, jota Roll Over Peuhkurinen ja myös Maaginen Teatteri ovat aina edustaneet. Päätösbiisi Totuus on synkkä balladi, jolle en keksi vertailukohtaa. Sen erikoinen kitarasoolo korostaa Timo Jokisen roolia bändissä. Peuhkurinen sanoo Jokisen olevan Roll Over Peuhkurisessa korvaamaton.Näin varmasti on.

Miten voin tämän levyn tunnelman ja merkityksen tiivistää? Diggaan siitä kybällä, erinomainen levy ja se siitä. En ikinä olisi arvannut, että Roll Over Peuhkurisesa soi blues. Blues, Led Zeppelin, Black Sabbath, The Allman Brothers. Anssi Peuhkurinen on paitsi runoilija, myös jytämies. Tajuaakohan tai hyväksyyköhän hän sen itse.

Avaruusasema – Kilonova

Kosmista funkjazzprogea soittava Avaruusasema on eteläkarjalaislähtöisten muusikoiden bändi tai kollektiivi, jossa soittavat ne, jotka kulloinkin kerkiävät. Roy Heino, Heikki Pöyhiä ja Mikko Kupiainen ovat olleet mukana kaikilla kolmella bändin levyllä, muuten jengiä on tullut ja mennyt tarpeen mukaan.

Kun Kuosan Lauri toi kirjastooni Avaruusaseman uuden levyn Kilonova, kysyin ketkä siinä tällä kertaa ovat mukana. ”Kaikki”, vastasi Lauri. Kaikki. Avaruusasema on aina ollut all stars -kokoonpano. Edellisellä levyllä mukana olleet Ville Wallenius ja Juho Hurskainen ovat nyt joukosta poissa, uutena on mukana herkän päätösbiisin Universum laulava Heli Valkama. Heino lienee Avaruuseman primus motor, mutta kaikkien kulloinkin paikalla olevien osuus on tärkeä. Esimerkiksi Kuosa ja Juuso Partanen ovat niitä maan hiljaisia, jotka osaavat kaiken ja ovat uskomattoman lahjakkaita aloillaan, mutta jotka eivät pidä meteliä itsestään. Jos itselläni olisi edes pieni osa heidän osaamisestaan, kulkisin työkseni kylillä takki auki huutelemassa.

Avaruusaseman debyyttialbumi Ensimmäinen oli melkoinen sekamelska, vaikka sen linjattomuus muodosti yhtenäisen kokonaisuuden. Toisella albumillaan Alkusoitto bändi löysi itsensä ja Kilonovalla se löytää itseään lisää. Kilonova on soittamisen juhlaa. Musiikki on yhtä aikaa selkeää ja tietoisen sekavaa, kuin skarpit streittarit tekemässä huumemusaa. Avaruusasema ei synkistele, se on elämäniloinen bändi. Tuskin pahinkaan rokkipoliisi voi tämän bändin keikalla näyttää nyrpeää naamaa. Tai no, aina voi. Ankeuttajat ovat loputon luonnonvara. Avaruusasema saa jopa yleensä niin kornit puheosuudet soljumaan sujuvasti osaksi musiikkia.

En vieläkään pysty kirjoittamaan Avaruusasemasta mainitsematta Riverdog Samsonia. Kilonovan kohdalla kuitenkin mietin, että voisin sen unohtaa. Vaan kun jo heti aloitusbiisi Kohti tuntematonta alkaa Riverdogilta kuulostavalla riffillä. Riffin jälkeen biisi muuttuu ihan muuksi, mietin pääni puhki mistä alun upeat maalailut ovat saaneet vaikutteensa. En keksinyt. Riverdogin lisäksi meinasin tehdä vertailuja The Solar Apparatusin liki vuosikymmenen takaiseen debyyttialbumiin, jolla soittivat Kuosa ja Partanen. Tavallaan Avaruusasema on jatkoa sille, folkvaikutteet ovat vain vaihtuneet kaikkeen muuhun. Yksi historian kiinnekohta The Solar Apparatus joka tapauksessa Avaruusasemalle on.

Partanen on Avaruusaseman päävokalisti ja välillä hän laulaa kuin Jon Andersonin veli. Tai vähintään serkkupoika. Joissain biiseissä on muutenkin kevyitä Yes-viboja. Kupiaisen jykevä ja selkeä rumpalointi pitää taas erikseen kehua. Ammattimies. Pekka Ranta on ollut tekemässä levyn biiseistä kolmea, mutta ei soita niistä kuin Palavalla auringolla. Kitarointi on levyllä komeaa, ja olen tunnistavinani kumpi kitaristeista soittaa mitkäkin soolot. Pöyhiällä on persoonallinen, lennokas tyylinsä ja Heino diggaa varmasti Gilmourista. Myöhempien aikojen Pink Floyd soi levyllä leimallisimmin Palavalla auringolla. Sinänsä tarpeetonta miettiä kuka soittaa mitäkin, Avaruusasema on Bändi.

Kilonova on mietitty ja onnistunut kokonaisuus, draaman kaari toimii. Kilonovalla on musiikillista huumoria, etenkin Kuosan jatsisoolo kappalleessaa Yläkannella hymyilytti. Huumori ei ole päälleliimattua, vaan oleellinen osa soittamisen riemua ja muusikoiden ylpeyttä osaamisestaan. Tällaista se on, kun soittaminen on luonnollista ja helppoa. Yritän päästä katsomaan tuota soiton helppoutta levynjulkaisukeikalle työpaikalleni Kulttuuritalo Virtaan pitkäperjantaina 29.3.

Kilonova on hippihommia, Kilonova on funk. Se on jazz, se on tanssittavaa progea. Siinä kuuluu soittajien pitkä historia, se on herkkää ja kaunista. Moninaiset vaikutteet kuuluvat Avaruusasemassa selvästi, mutta hankala niitä on maallikon paikallistaa. Niistä huolimatta Avaruusasema on vain ja ainoastaan Avaruusasemaa, ja Kilonova on Avaruusaseman paras levy.

The Country Dark – Our crimes 2007-2018

Maailman neljänneksi törkein orkesteri The Country Dark julkaisee kokoelmalevyn. Our crimes 2007-2018. Ennen tätä kokoelmaa bändiltä on ilmestynyt ep ja neljä pitkäsoittoa:

Deliriumic sounds from life´s other side (EP) 2007
Slaughterhouse party (CD) 2012
Deadman´s handjob (LP) 2013
Hypnic jerk (CD) 2016
Cookie trail (CD) 2018

Debyytti-ep:tä lukuunottamatta minulla on nuo kaikki, onneksi Our crimesilla on kaksi biisiä siltä. The Country Darkin kokoonpanossa ovat sen kieron historian aikana vaikuttaneet laulaja Mika Sollas, kitaristit Marko Lukkarinen ja Henri Keinänen, basistit Torsti Tuovinen ja Lassi Kauppinen, rumpalit Antti Alvasto, JP-Hautalampi, Sampsa Väätäinen, Jani Korhonen sekä saksofonisti Tomi Kosonen. Ryhmän menneisyydestä ja nykyisyydestä löytyy muun muassa sellaisia nimiä kuin Chop Suey, Paha-Viitanen, Cosmo Jones Beat Machine, Aavikko, Astro Can Caravan, Rubik, Jonas and I ja mitä kaikkea muuta löytyneekään. Savo-indien all stars -kokoonpano suorastaan.

Koska Our crimes on kokoelma, ja koska olen kirjoittanut aiemmin Slaughterhouse partya lukuunottamatta kaikista bändin täyspitkistä julkaisuista, julkaisen minäkin laiskuuttani koosteen aiemmista kirjoituksistani. Mitään uutta sanottavaa minulla ei ole, eikä tämä kokoelma mielipidettäni The Country Darkista – tuosta kantrimusiikin The Mentorsista – muuta.

”The Country Dark. Hieno nimi bändillä. Lienee Kellopeliappelsiinista peräisin: And soon it was trees and dark, my brothers, with real country dark. Savolaiset jotain maalaispimeydestä tietävät. Levyn nimi, Dead man’s handjob, on yhtä törkeä kuin kansi ja biisien nimet: Buttplug, Truckstop whore, Cock teasing chick, Wank alone. Ei tämmöinen levy voi olla huono. Dead man’s handjobin tekstit käsittelevät sellaisia aina ajankohtaisia aiheita kuten masturboiminen, huorat, anaalitapit ja ennenaikainen siemensyöksy.

Oikein mainio äänite ja kansitaide ansaitsee täydet pisteet. Ehkä tekstitikin: ’Well maybe she ain’t so pretty and she ain’t got no teeth, but she got big booty and that’s all I need.’ Silkkaa runoutta. Ja taas yksi semmoinen lisä levyhyllyyni, jota pitää piilotella lapsiltani. Ja myös taas yksi sellainen levy, jota kannattaa suositella niille, joiden mielestä nykyisin ei tehdä hyvää musiikkia.”

”Rockmusiikki otetaan usein liian tosissaan. Niin esittäjien kuin kuulijoiden taholta. Tahallista huumoria ei ymmärretä, tahatonta vielä vähemmän. Suosikkimusiikkiin suhtaudutaan fundamentalistisesti, vahvassa uskossa ei kyetä objektiiviseen tarkasteluun. Mikä on tietysti oikein. Musiikki on vakava asia. The Country Dark on hauska. Ei vitsi-hauska, vaan rock’n’roll-hauska. Se saarnaa irstasta ilosanomaansa vailla turhaa romantiikaa. Kiimaisesti. Bändin musiikissa on 50-luvun kauhuelokuvan tunnelma, The Country Dark on suohirviö ajamassa takaa rietasta pinup-sutturaa Mustalla laguunilla. The Country Darkilla on populaarikulttuurin pimeämpi puoli hallussa.

Omien sanojensa mukaan The Country Dark on nyt 80 % rock’n’rollia ja 20 % kantria. Aiemmin tilanne oli päinvastoin. Hypnic jerk joka tapauksessa kulkee, svengaa, groovaa. Se on lähellä rockmusiikin tiukkaa ydintä. Välillä The Country Dark junnaa hypnoottisesti, välillä kauhuelokuvafiilistellään. Koko ajan meno on räävittömän vauhdikas. En väitä, että äijät ovat Hypnic jerkillä seestyneet, mutta hieman siistimmiltä biisien nimet vaikuttavat. Toki mukana on Skank assin ja Two dicks in one holen kaltaisia taidonnäytteitä edelleen, joten huolestua ei kannata. Myönnän, että huonon kielipääni takia en ole varma mitä missäkin biisissä lauletaan. Rakkaudesta vissiin, enimmäkseen…

The Country Dark ei ole kaikille sopivaa musiikkia. Se ei sovellu kädet puuskassa jurottaville rokkipoliiseille, ei progehörhöille, ei liian sofistikoituneen huumorintajun omaaville. Se soveltuu rock’n’roll-uskovaisille, stetsonpäisille autonrassaajille ja pärinäpojille sekä sellaisille nutturapäisille jakkupukunaisille, joista illan pimetessä ja rock’n’rollin kovetessa kuoriutuu minihameinen surinasussu. Pikkuisen perverssi pitää olla, jos meinaa The Country Darkia kuunnella.”

”Olin ennen The Country Darkin uuden levyn ensikuuntelua huolissani. Pelkäsin orkesterin aikuistuneen. Vanhenneen, ruvenneen himmailemaan, alkaneen salonkikelpoiseksi. Cookie trailin puolessa välissä alkoi soida herkkä ja kaunis balladi. Herkkä ja kaunis The Country Darkin kriteereillä. Vilkaisin biisin nimeä: Beauty queen sodomized. Nauroin. Ei, ei ole The Country Dark aikuistunut. Ei edes seestynyt, vaikka edellisen levyn kohdalla sellaista väitin.

Cookie trail on kiehtovan perverssiä viihdettä rock’n’rollin ystäville. Se on avaruus-rockabillyä, b-elokuvan soundtrackia, hillitöntä rock’n’rollia ja sairasta kantria. Se on Cramps, punk, gospel ja blues. Country Darkin biisit ovat taidonnäytteitä rock’n’rollin yksinkertaisesta ja kovasta, mutta kulkevasta ytimestä. Soitto on enemmän elävää kuin tiukkaa, se on rajua ja aitoa. Rock ja roll. Yksinkertainen kuulostaa helpolta, mutta sen tekeminen on monimutkaista vaikeampaa. Musiikillisesti Cookie traililla otetaan askel taaksepäin, Dead man’s handjobin suuntaan. Palataan sinne mistä ei olla poistuttukaan.

Savolaisäijät ovat sisäistäneet musiikkinsa. Löytäneet sen sielun. Kitara, basso ja rummut soivat perinteen ymmärtäen, vailla nostalgian painolastia.”

Että semmosta. Kiitos komeasta urasta, kovasta meiningistä ja lukuisista hillittömistä naurunpyrskähdyksistä. Pikkuisen kuitenkin häpeilevistä naurunpyrskähdyksistä. Että saako yli viisikymppinen setä tai täti digata tällaisesta.

Äänilevyaddiktin päiväkirjasta : bändipaitaproblematiikkaa

Jos menet jonkun bändin keikalle, et saa pukea yllesi sen jonkun bändin paitaa. Jos puet, olet juntti.
Jos pidät bändipaitaa, tulee sinun osata nimetä vähintään kolme bändin biisiä. Ne pitää osata, vaikka sinut herätettäisiin keskellä yötä sikeästä unesta.
Et voi ostaa bändipaitaa Prismasta, Citymarketista tai Lidlistä, et etenkään alennusmyynnistä. Ainoa oikea tapa ostaa bändipaita, on ostaa se ylihintaan bändin keikalta.

Tyylinmukainen pukeutuminen tai heimotunnusten kantaminen ei ole kiinnostanut minua koskaan. Ihmetellen olen seurannut sitä, miten tärkeää toisille on oikean merkkisten ja oikealla leikkauksella varustettujen farkkujen hankkiminen, oikeanlaisen avainkettingin oikealla tavalla taskusta roikuttaminen ja pikkutakin alanapin auki pitäminen. Vaatteet ovat vaatteita. Niiden tarkoitus on peittää alaston vartalo ja tarpeen mukaan lämmittää. Plussaa on, jos ne tuntuvat mukavalta päällä. Ei niiden käyttämistä pidä ihmeellisillä säännöillä vaikeuttaa.

Teininä minulla oli kaksi bändipaitaa: Holy diver- ja Swan Song -colleget. Kun jälkimmäisestä jäivät hihat lyhyiksi, tein siitä hihattoman. Yläasteella uskonnontuntia pitänyt kirkkoherra tuli läheltä katsomaan Dio-paitaani, ja huudahti järkyttyneenä saatanallisen hukuttamiskuvan nähtyään: Sehän on pappi! Se on semmoinen paha pappi vaan, vastasin ihmettelyyn. Kaikesta huolimatta kuvaa ihmetellyt pappi vihki minut toistakymmentä vuotta myöhemmin.

Kimmo-serkultani sain joskus 2000-luvun alkuvuosina upean Atom heart mother -kauluspaidan. Pidin sitä kaikissa juhlatilaisuuksissa aina häistä hautajaisiin 20 vuoden ajan, kunnes jäädytin sen hapertuneena ja repaleisena kunniapaikalle musaosastoni seinälle. Ensimmäinen ihan itse ostamani bändipaita oli Astro Can Carvanin. Ostin sen bändin erinomaiselta Patsaspuiston keikalta viisi vuotta sitten, ja pidin sitä päälläni niin pitkään, kun se päällä pysyi. Astro Can Caravan on upea bändi, mutta en pysty nimeämään siltä kolmea biisiä. Viime vuodet musiikkimakuni tunteva puolisoni on pitänyt minut paidoissa. Upein niistä on Tuomas Holopaisen The life and times of Scrooge, mutta hänen Citymarketista alennusmyynnistä ostamaansa AC/DC-paitaa en voi päälläni pitää. Hyökkää vielä joku rokkipoliisi kimppuun.

Järkytyin, kun Helsingin Sanomia lukiessani tajusin, etten saisi Deep Purplen keikalla pitää Deep Purple -paitaa. Käärijän paitako sinne on pantava, saatana. Jos luulit, että äänilevyjen oikeaoppinen kuunteleminen on vaikeaa, yritäpä pitää bändipaitaa.

Blues osa 2 : Pitkä tie bluesdiggariksi

Neljätoista vuotta sitten kirjoitin blogiini Blues osa 1 -nimisen jutun. Jo nyt on toisen osa aika. Kirjoitan itsestäni, olenhan miehistä parhain. Hoochie coochie man. Hoodoo man. Tai ehkä kuitenkin a man of constant sorrow. Kirjoitan siitä, miten minusta tuli bluesdiggari.

En innostunut bluesista vielä vuonna 1966, ensi kertaa John Mayall & Bluesbreakersin Clapton -lp:tä kuunnellessani. Enkä vielä vuotta myöhemminkään, Jimi Hendrixin Kulttuuritalon keikalla. Koin vakavan bluesherätyksen vasta kolmekymppisenä, vuosituhannen vaihteessa. Olen siis myöhäisherännäinen.

Minulle, kuten monille aiemmillekin ikäluokille, ensitutustuminen bluesiin tapahtui brittibluesin kautta. J-V. Sappisen Heavy rock -kirjan innoittamana tilasin Epeksestä joskus 80-luvun puolivälissä tuon mainitsemani Mayallin lp:n, sekä Five live Yardbirdsin. Ihmeissäni pohdin niiden ja heavy rockin yhteyttä. Elvis Presleyn Arthur Crudup -versioinnit olivat jo ennen noita totuttaneet korvani aiheeseen, samoin 70-luvun jytämusiikin kuuntelu. Yardbirds ja Mayall eivät aiheuttaneet valaistumista. Toki Hideaway ja Steppin’ out tekivät nippa nappa Blowin’ in the windin soinnut osaavaan amatöörikitaristiin suuren vaikutuksen, mutta sieluni ei vielä ollut valmis sinisten sävelten syleilyyn. Yardbirdsiltä diggasin enemmän For your lovea ja A heart full of soulia. Nyt pidän koulupoikamaisen riehakkaasta Five live Yardbirdsistä ja Mayallin tyylipuhtaasta levystä enemmän kuin teininä.

B.B. King oli ensimmäinen afroamerikkalainen bluesartisti, johon tutustuin. Samoihin aikoihin, kun ostin nuo edellä mainitut levyt, sain joululahjaksi Kingin 14 great r&b hits -lp:n. King oli Waldemar Walleniuksen suuri suosikki, ja osittain ehkä siksi King räpäytti sisimpäni ripseä hiukan brittejä enemmän. Mieluummin silti kuuntelin Rock me babya Hendrixin versiona, mutta Hendrix onkin Jumala. Minulle oli kerrottu, että blues on yksinkertaista musiikkia, joten Kingin levyä kuunnellessani yritin soittaa sen biisejä kitaralla. Siitä mitään tullut. Blues ei ollut minulle yksinkertaista musiikkia silloin, eikä ole sitä vieläkään.

80-luvun loppupuolella ostin Savonlinnan antikvariaatista Billie Holidayn erinomaisen Billie’s blues -lp:n, ja se oli ensiaskeleeni kohti jazzia. Seuraavan varsinaisen blueslevyni ostin vasta 90-luvun alussa, cd-soittimen hankittuani. Joensuun Anttilasta löytyi puoli-ilmaiseksi Howlin’ Wolfin kokoelma. Se oli raakaa tavaraa. Vaikka olin turruttanut korvani Kiiman, Radiopuhelimien, YUPn ja CMXn mökämusiikilla, en ollut valmis ottamaan vastaan Suden ulvontaa. Pysyvän jäljen Wolfin päällekäyvä voima kuitenkin jätti, vaikka vaati vielä monta vuotta, että lopullisesti valaistuin. Valaistumisen aiheuttivat Fennica Recordsista ostamani Robert Johnsonin King of the Delta blues singers, Lappeenrannan Levymusiikista ostamani Muddy Watersin Rollin’ Stone – The golden anniversary collection ja Buddy Guyn vuoden 2002 keikka Imatra Big Band -festivaaleilla. Etenkin keikan akustinen osuus. Olin lopullisesti myyty mies: kaikkein raaimmasta ja yksinkertaisimmasta maalais- ja Chicago-bluesista tuli minulle joksikin aikaa lähes uskonto ja Fennicasta taivas.

Samoihin aikoihin tutustuin musiikkiaiheisella keskustelupalstalla erääseen hämeenlinnalaiseen mustan musiikin asiantuntijaan. Hänen mentoroimanaan rupesin porautumaan aina vain syvemmälle ja syvemmälle alan historiaan. Bukka White, Skip James, Tommy Johnson, Henry Thomas, Mississippi John Hurt, Willie Brown ja John Lee Hooker. Bessie Smith, Ma Rainey ja Memphis Minnie. Nimilista on loputon. Delta blues, Chicago blues, Mississippi Hill country blues, Piedmont blues, Memphis blues, Texas blues, Louisiana blues. Paikkakunta- ja tyylisuuntalista on melkein loputon.

Bluesinnostuksestani saivat kärsiä silloinen vaimoni ja esikoislapseni, joka jo ennen syntymäänsä pääsi runsain mitoin tutustumaan Mississippin suistomaan uljaaseen musiikkiperintöön. Edelleen jatkuneet yritykseni soittaa kitaralla bluesia olivat lähimmäisilleni hirvittävää kuultavaa. Asiaan kuului luonnollisesti myös se, että ostin slideputken ja huuliharpun. Voi kamala.

Hamstrasin Anttilasta edullisia blueslevyjä, Fennicasta kalliimpiakin. Erinomainen When the sun goes down : The secret history of rock’n’roll -kokoelmasarja laajensi katsantokantaa moniin eri tyyleihin ja toi esiin mustan musiikin yhteiskunnallista luonnetta. Ymmärrystä lisätäkseni hommasin kirjahyllyyni Paul Oliverin legendaarisen Bluesin tarina -kirjan, ja siihen perustuvat The story of the blues -lp:t. Pienikin perehtyminen afroamerikkalaisen musiikin juuriin opettaa paljon Amerikan historian pahimmista kipupisteistä, jotka ovat vielä nyt 2020-luvullakin arkipäivää. Tästä saa hyvän kuvan kuuntelemalla YLE Areenasta Esa Kuloniemen kymmenosaisen Mustan musiikin sosiaalihistoria -sarjan. Kuloniemi on yksi tärkeimmistä bluesin sanansaattajista tässä maassa Blues News -lehden ohella. Josta tulikin mieleeni, että tavoitteenani on kirjoittaa blogiini Blues osa 3 -jakso vuoteen 2038 mennessä. Se saattaa kertoa härmäbluesista.

Bluesinnostuksen myötä sekosin myös souliin, soulin juuriin tutustuessani kvartettigospeliin. 80-luvulla pidin soulia sietämättömänä torvisoittona. Liian iloisena ja aurinkoisena musiikkina. Onneksi ihmisellä on oikeus muuttaa mieltään ja oppia: kukaan ei ole teininä fiksuimmillaan. Minulle on usein käynyt niin, että en muka diggaa jostain musiikkityylistä, mutta mielenkiinnosta rupean siihen tutustumaan ja muutan mieleni. Sitten lähtee mopo käsistä.

Tuoreena käännynnäisenä kärsin jonkin aikaa bluesdiggareille tyypillisestä purismivaiheesta. Meni monta vuotta, että tunsin tekeväni syntiä, jos kuuntelin muuta kuin mustaa musaa. Onneksi tunne meni ohi, vaikka afroamerikkalaisen ja muunkin amerikkalaisen juurimusan diggailu ei. Nykyisin suoritan bluesin kuuntelua kaiken muun musiikin ohella, enkä enää kiusaa lähimmäisiäni tulikivenkatkuisilla saarnoilla siitä, miten blues on kaiken A ja O – vai pitäisikö sanoa M & O – ja miten kaikkien pitää ymmärtää miten täydellisiä ja täynnä historiaa ovat Son Housen Death letter ja Charley Pattonin High water everywhere ja miten upeaa on kuunnella CeDell Davisin epävireistä slidekitaraa. Olen antanut muille uskonrauhan, vaikka välillä edelleen lipsahtaa saarnaamisen puolelle.

Suosikkimusiikkiani on kaikki sellainen, jossa on jonkinlainen bluespohja. Termin ”bluespohjainen musiikki” alle voi niputtaa niin paljon niin monenlaista musiikkia, että varmasti löytyy jokaiselle jotain. Jos joku väittää, ettei tykkää bluesista tai että blues on tylsää musikkia, johtuu se vain siitä, että hän ei ole kuunnellut sitä tarpeeksi.

Bluestuntemukseni on vuosien myötä kasvanut samaa tahtia levykokoelmani kanssa, tutkimusmatka jatkuu edelleen. Yksi asia pysyy kuitenkin jatkuvasti samana: kitaralla soitan edelleen vain niitä kolmea osaamaani sointua. Erona aiempaan on se, että enää en edes kuvittele oppivani soittamaan niitä hyvin.

Nuorisopalatsi – Lauluja avaruudesta

Kansa soitteli – veteraanit kertovat. 1980-luvulla aloittaneita muusikoita voi kutsua veteraaneiksi. 80-luvun rockveteraanit eivät ole vanhoja, he ovat vain vahvasti aikuisia. Rock’n’roll on nykyään vankasti vahvasti aikuisten musiikkia. Nuorisopalatsin uusin levy Lauluja avaruudesta on aikuisten aikuisille tekemää rockmusiikkia.

Koska kaikki eivät tiedä mikä Nuorisopalatsi on, lainaan vanhaa blogikirjoitustani: ”Nuorisopalatsi on aikuisten miesten bändi. Siinä soittavat Alice in Wasteland -veteraanit kitaristi-laulaja Kari Smolander, basisti Mika Remes ja rumpali JP Rainio. Historiankirjoituksen mukaan Nuorisopalatsi oli olemassa jo ennen Alice in Wastelandia.” En lakkaa hämmästelemästä Nuorisopalatsin tuotteliaisuutta. Energiaa ja ideoita riittää, laadukkaita biisejä ja levyjä julkaistaan jatkuvasti. Itse en muutamaa vuotta heitä nuorempana saa aikaiseksi mitään. Sohva ja torkkupeitto vetävät puoleensa, kun pitäisi jotain tehdä tai jonnekin lähteä.

Nuorisopalatsin pääsääntöinen biisintekijä Kari Smolander on löytänyt jonkinlaisen biisinteon nuoruuden lähteen, josta hän vuodesta toiseen ammentaa iskusävelmiä. Olen verrannut Smolanderia säveltäjänä jopa Andy McCoyhin. Vertaus on lennokas, mutta ei väärä. Laulajana Smolander on osa suomirockin suurta kaanonia, eli hän ei ole mikään Freddie Mercury, mutta hän on juuri oikea mies laulamaan omat biisinsä. Lauluja avaruudesta -levyn sinkkubiisin Haikeus on kuitenkin säveltänyt Mika Remes. Haikeus iskee kerrasta, siinä tiivistyy melodisesti orkesteriin sisäänrakennettu melankolinen nostalgisuus. Se ei ahista, vaan saa mielen hyväksi ja hymyn huulille. Se on liki iskelmä. Myös ihastuttavan karu ja selkeä Viimeinen biisi on Remeksen sävellys, sinkkuainesta sekin. Nuorisopalatsi on bändi.

Uuden levyn levyn biisit ovat kaikki taattua ja tasaisen varmaa Nuorisopalatsia. Ne vaihtelevat reippaasta punkista (Väärä paikka) hissutteluun (Savua ohjaamossa), kotiteollisuusmaiseen kertosäkeilyyn ja liki funkkiin (Kuun pimeä puoli) ja herkistelyyn (Tyhjyyttä kohti). Bändillä on kaikessa kahdeksankymmentälukulaisessa kitaravetoisuudessaan selkeää vetoa jopa discomusiikin suuntaan kappaleella Ääretön piste, jossa mennään Peura-levyn Ottakaa mut kyytiin -fiiliksellä ja joka on selkeä hitti sekin perinteisine Nuorisopalatsi-kertosäkeineen.

Smolanderin kitaroinnissa on tuttuja kaikuja, en vain pysty paikallistamaan mistä. Näin esimerkiksi biisissä Mustan aukon takaa. Ja muuallakin. The Edge ehkä kuuluu jossain hieman. Hieman. Nuorisopalatsi on löytänyt tyylinsä ja olemuksensa jo ajat sitten. Se kuulostaa aina itseltään, vaikka flirttailee musiikissaan moneen suuntaan. OIen hokenut kahdeksankymmentälukua milloin minkäkin nykyorkesterin kohdalla. Myös Nuorisopalatsin. Esimerkiksi juuri Ääretön piste on täynnänsä 80-lukulaista kitarointia ja bassottelua, tuoden rajuudessaan mieleen Sielun Veljet tai Röyhkän lp:n Maa on voimaa.

Smolanderin teksteissä on sanomaa, ne poikkeavat perinteisestä rocklyriikasta. Teen vääryyttä, jos en niitä kommentoi, koska kunnioitan Smolanderin sanomisia ja osaamista muutenkin kuin musiikin saralla. Oma tietotaitoni vain ei riitä hänen tekstiensä anlyseeraamiseen. Siksi lainaan häntä itseään: ”Oikeastaan Lauluja avaruudesta on teemalevy, mutta avaruus taitaakin olla allegoria elämästä tai elämisestä. Tyhjyyttä kohti saattaisi olla avainbiisi. Ehkä se ei ole sävellyksenä kovin kummoinen, mutta se syntyi ensimmäisenä ja sen jälkeen teema oli selvä. Monia biisejä yhdistää ihmiskunnan ainutlaatuinen kyky tuhota ympäristöään ja olla havaitsematta sitä.”

Lauluja avaruudesta on hyvä levy, kaikki Nuorisopalatsin levyt ovat. Neljäs pitkäsoitto ei tuo bändin olemukseen mitään varsinaisesti uutta, muttei se ole pelkkää vanhaakaan. Kulutin levyä kuunnellessani kohtuuttoman pitkään miettien kansikuvan arvoitusta. Että kuka kommunistisen puolueen pääsihteereistä siinä makaa, vai onko se Kyösti Kallio. Ei ole Kallio, ei ole pääsihteeri. Ehkä joku tietää vastauksen.

Huomaan kirjoittaneeni levyä kuunnellessani ikääntymisestä. Se ei johdu vetreästä, virkeästä ja vauhdikkaasta levystä, vaan omasta ikäkriisistäni. Nuoruudeltani kuulostava melankolinen musiikki aikaansaa nostalgisia tunteita. Täytän tänä vuonna 54. Lapset ovat jo aikuisia. Ajan kohtuuttoman pitkää työmatkaa, työpaikallani olen urani lakipisteessä, ylenemismahdollisuuksia ei ole. Eikä haluja. Hoitovelvollisuuksieni takia olen kiinnisidottu kotiini, työpaikan vaihtaminen ei onnistu. Ehkä en edes uskaltaisi. Käytän ikääni tekosyynä minkään tekemättömyydelleni.

Onneksi kaiken ikävän arjen vastapainona on musiikki. Se tarpeen mukaan lohduttaa, piristää tai tarvittaessa vie entistä syvemmälle murheiden syövereihin. Ihmisen pitää aina joskus riutua. Lauluja avaruudesta sopii siihen. Se pakottaa kaikessa iskevyydessään ja rokkaavuudessan kuulijan pysähtymään ja ajattelemaan. Ajattelu ei nykyisin ole itsestäänselvyys.

—
PS: Lauluja avaruudesta -cd ilmestyy 23.2.2024.