Bikinï – Vihollisen narrijuonia

Bikinï on sellainen yhtye, että sitä ei ihan tuosta vaan mihinkään genreen sijoiteta. Siinä soi proget ja rokit, reggaet, folkit ja lastenlaulut. Tangokin. Henkisellä tasolla se on kuin Absoluuttinen Nollapiste kohtaisi Noitalinna Huraan. Löytyy soitto- ja biisintekotaitoa, leikillisyyttä ja omaperäisyyttä. Joku voisi pitää bändiä sekavana tai skitsofreenisenä, minä pidän laaja-alaisena.

Hieman minullakin oli vaikeuksia sulattaa Vihollisen narrijuonia -levyn loppupuolen karhu-satua. Vaan olihan Passion playnkin puolivälissä tarina silmälasinsa hukanneesta jäniksestä ja Passion play on maailman neljänneksi paras levy. Ruotsalainen ylitöoptimistisuus Sommaren kommer -reggaen muodossa tekee kaltaisellleni kunnniapuolankalaiselle pelkästään hyvää.

Bikinïn uusin albumi Vihollisen narrijuonia on laaja-alaisuudestaan huolimatta yhtenäinen kokonaisuus. Sitä korostaa kolmen ensimmäisen sekä kahden viimeisen biisin – Bikinit päällä, Kylmä kesä, Neulo taas (niin saat oluen), Piittaanko ollenkaan, lopun pitkä piilobiisi – yhtenäinen progeote, samoin Joulupukki kesällä ja Ei luoja puolellasi ollutkaan taidelaulelmien 70-lukulaisuus ja vuokkohovattamaisuus. Muutenkin levyn fiilis on ihme kyllä yhtenäinen. Suuri syy siihen on varmasti Mervi Luoman haaveileva lauluääni, joka tekee bändin soundista erityisen. Luoma pesee herkkyydellään ja lapsenomaisuudellaan monet itseään kuuluisammat nykylaulajat.

Bikinï on tekijöilleen harrastus, vaikka se ihan oikealta bändiltä kuulostaakin. Ei ammattilaisuutta, vaan ammattitaitoa. Yhdellä biisillä mukana oleva Sir Mr Taf on ilmeisesti jonkinlainen Pieksämäki-undergroundin vaiettu kansallissankari, joka on mukana varmaan lähinnä kotiseutuylpeydestä. Bikinï tekee mitä haluaa.

Vihollisen narrijuonia on onnistunut levy, hyvä levy. Kuuntelin verrokiksi suoratoistosta bändin edellisen albumin Kosketan sinua koskettimilla, ja sekin on oikein hyvä. Tiedotteen mukaan Bikinï on saanut ihan mukavasti radiosoittoa. Se hämmästyttää minua. Bändin musa ei ole vaikeaa, mutta ei myöskään hihittelevien juontajien taustahälyä ja tapettia, ei todellakaan. Ehkä radio ei olekaan niin huono media, miltä se satunnaiskäyttäjän näkökulmasta kuulostaa.

Ja se alussa mainitsemani Karhu. Se satu. Ei sen mukana olo haittaa. Se tuo lapsuuden tv-ohjelmat mieleen. Siitä tulee hyvä ja lämmin fiilis. Bikinï on hyvä ja lämmin bändi.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Nastolan bluespojat – Suomibluesin historiaa ja sivuraiteita

Blues News teki Risto Pesosen ja Hara Järvisen uutuuskirjasta Nastolan bluespojat niin syväluotaavan kuuden sivun jutun tuoreimpaan numeroonsa, että kirjaa koskevan blogikirjoituksen aloittaminen tuntui vaikealta. Jopa turhalta. No, kaikki on turhaa muutenkin ja Blues Newsin juttu oli arvostelun lisäksi myös haastattelu, raportti ja referaatti, joten annan mennä. Kyllä maailma ääntä vetää, ja Internet tekstiä.

Nastolan bluespojat on Päijät-Hämeen blueshistorian syväluotaus. Se on myös paljon muuta. Se on paikallishistoriaa, se antaa kokonaiskuvaa Suomen musiikkimaailmasta vuosikymmenien ajalta ja se valottaa bluesin merkitystä Suomessa menneinä vuosikymmeninä. Nastolan bluespojat on merkittävä kulttuurityö. Se perustuu haastatteluihin, arkistolähteisiin ja kirjoittajien omiin kokemuksiin. Sen henkilöhakemisto on valtaisa, Pesonen ja Järvinen ovat tehneet onnistuneen suururakan.

Miksi juuri Nastola? Kysymys esitetään kirjassakin. Mikä Nastolasta teki sellaisen bluespaikkakunnan, että siitä pystyi kirjoittamaan liki 500 sivuisen kirjan? Nastola ei sano meille toispaikkakuntalaisille mitään. Lahti sentään jotain, ja nykyisin Nastola on osa Lahtea. Vastaus kysymykseen on Charlies ja Chicago Overcoat. Ilman niitä ei alueelle olisi syntynyt sellaista blueskeskittymää, josta voi tehdä liki 500-sivuisen kirjan.

Charlies, Chicago Overcoat ja Pepe Ahlqvist eri kokoonpanoineen ovat kansallisesti merkittävimmät alueen blues- tai bluespohjaisen musiikin edustajat ja edelläkävijät. Ahlqvistin ja ehkä myös Chicago Overcoatin tuntevat kaikki, Cream-pohjaista jytää soittanut Charlies on legenda sekin. Onneksi Charliesin hankalasti saatavista levyistä on otettu uusia painoksia, viimeisimpänä Ainoan julkaisema Buttocks. Charlies on huima orkesteri, ja valokuvien perusteella äärimmäisen tyylikäskin vielä. Vaikka kirjan lähtökohtana on Charlies ja Chicago Overcoat, paljastuu alueelta olevan kotoisin muitakin enemmän tai vähemmän bluesmaailmasta tuttuja nimiä, kuten Baby Boy Varhama ja J. Leino & Blues Guys.

Nastolan bluespojat pääsee vauhtiin heti prologissa. Jukka Kuikan vuonna 1978 Helsingin Sanomiin kirjoittama bluesessee saa kaipaamaan aikoja, jolloin päivälehtien kolumnit käsittelivät muutakin kuin avautumista kirjoittajien tunteista. Kuikka ei ole ainoa kirjallinen suuruus, jota kirjassa siteerataan – ääneen pääsee myös itse Frans Emil Sillanpää.

Prologin jälkeen käydään läpi Nastolan historiaa. Se on tämän kirjan kohdalla oleellista ja etenkin itselleni tarpeen, Nastola ja sen ympäristö on minulle aivan tuntematonta seutua. Jonkinlaista Suomen syvää etelää. Kirjan rakenteen ansiosta paikallis- ja kulttuurihistoriallista tietoa löytyy myös kautta koko teoksen.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on Nastolan poikien tutustuminen alkuperäiseen mustaan bluesiin. Itse olen 1970 syntyneenä heidän kanssaan eri sukupolvea, ja minulle lopullinen bluesherätys tapahtui, kun löysin deltabluesin ja muun maailmansotien välillä levytetyn juurimusan. Nastolalaiset sen sijaan heräsivät brittibluesin jälkeen sähköiseen Chicago-bluesiin. Sonny Boy kakkoseen, Muddyyn ja vastaaviin. Paul Oliverin kirjan pohjalta tehty The story of the blues -kokoelma oli heille hieman vanhanaikainen, minulle se oli aikanaan uusinta uutta. Chicago-blueisista innostuminen on loogista, kysehän on tosiaan Lahdesta. Tuohon aikaan Suomessa järjestettiin järjettömän kovia konsertteja, joissa esiintyivät nämä alkuperäiset bluesukot, ja Nastolan äijät kävivät tietysti heitä katsomassa. Kirjasta löytyy kuvia näiltäkin keikoilta ja itse keikkoja on nyt mahdollista kuunnella Yle Areenasta Lekaa otsaan! -ohjelmasarjassa.

Kirjan tyyli on jutusteleva, tarinallinen ja tarinallistava. Valinta on onnistunut, kirjan lukeminen on kuin istuisi baarin nurkkapöydässä kuuntelemassa veteraanien muisteluksia. Tyylivalinnan takia teos pitää otteessaan, vaikka siinä on paljon sellaista paikallishistoriallista asiaa, johon en ikimaailmassa ilman tätä kirjaa olisi tutustunut. Lahtikin on minulle ennestään tuttu lähinnä Sleepy Sleepersistä, Tehosekoittimesta ja ravintola Torvesta. Pelkkää esihistoriaa Nastolan bluespojat ei ole, vaan tarina kulkee aina nykyaikaan ja kitarataituri Paavo Pesoseen asti.

Kirjan huikea kuvitus vaatii erityismaininnan. Tekijät ovat saaneet käyttöönsä artistien kotialbumeiden aarteet, kuvia löytyy treenikämpiltä, keikoilta ja kotioloista. Yksi hienoimmista kuvista on potretti basisti Pitkä Lehtisestä, kun hän poseeraa Eero Ravin huoneessa Ravin Burns Black Bison -kitara sylissään.

Kirjan lukeminen aiheutti sukelluksen omaan levyhyllyyni. Tietenkin sieltä löytyy Charliesia, Chicago Overcoatia ja Pepe Ahlqvistia. Myös Baby Boy Varhamaa, J. Leinoa ja Paavo Pesosta. Löysin sieltä myös puoliunohduksissa olleen, kirjassa mainitun Kymijokibeats 1965-1991 -kokoelman, jolla on Charliesin lisäksi muun muassa Peer Güntin alkuaikojen biisejä. Lukeminen kannattaa aina.

Hieno kirja, kiitos tekijöille. Bluesdiggareille kovasti tutunoloisen kannen on piirtänyt itse Pertti Jarla, Nastolan poikia hänkin.

Päijät-Hämeen seudusta kirjan ansiosta innostuneena heitän Blues Newsille vinkkinä, että Sleepy Sleepersistä voisi tehdä bluesklassikoiden jäljillä -jutun, jossa paneudutaan bändin bluespohjaisiin biiseihin. Keskiyön aikaan, Rapula pluusi, Repa löysä, mitä näitä nyt on. Lahen rokut eivät olleet pelkästään raggareita, vaan myös blues.

Kategoria(t): Kuuntelemista, Lukemista | 2 kommenttia

Ajospään HiFi – Maalaispimeää

Ajospään HiFin Maalaispimeää on keski-ikäisten levy. Siinä soi nuoruus- ja kotiseutunostalgia, vanhenemisen ja kuoleman odotus, haikeus. Keski-ikäiset ajatukset. Ennen kaikkea siinä soi kova rock, ja kova rock on keski-ikäisten hommaa.

Jos Maalaispimeää kuulostaa tutulta, on siihen syynsä: Ajospään HiFissä soittavat laulaja-kitaristi Manne Ikonen, kitaristi Mikko Karjalainen, basisti Tapani Lehtonen ja rumpali Tero Pekkarinen. Ajospään HiFi on siis BetoniHank uudella nimellä. En tiedä miksi nimi on vaihtunut, kai sille joku järkiperuste on. Ehkä Ajospään HiFin musiikki on parempaa, sillä en muista BetoniHankista juuri mitään, vaikka heidän ainoa albuminsa levyhyllystäni löytyykin.

Maalaispimeää tärähtää käyntiin levyn tunnelmaa kuvastavalla biisillä Puhutaan hetki kuolemasta. Se kertoo missä mennään, rajussa ja melodisessa suomirockissa. Paino sanalla rock. Kitarointi hivelee korvia, Ikonen laulaa hienosti, hienostelematta. Bändi rokkaa, mättää ja kulkee. Musiikki vaihtelee liekkipaitaisen katurokin, kieron ysäri-indien ja instrumentaalisurfin kautta suoraan perusrokkiin ja jopa heavyriffailuun. Iskelmä loistaa poissaolollaan, vaikka Karjalaisella on historiaa myös siltä alalta.

Nuoruus- ja kotiseutunostalgia ilmenee esimerkiksi biiseissä Ettei tarvitse kysyä (”meidän pitäisi puhua niillä lapsuuden murteilla joilla puhumme jälleen, kun dementia iskee”), Hiitolanjoki (”roikutaan rautatiesillalla, katsellaan virran pyörteisiin, pelataan ystävyysotteluja Parikkalaa vastaan”) ja valitettavasti myös edelleen ja aina ajankohtaisessa punaniskakuvauksessa Pahaa sanottavaa (”jätkät saapuu, niil’ on vakava mieli, ne ei hymyile, ne murjottaa, niil’ on maiharit ja terävä kieli, ei kannata jututtaa). Se on sitä todellista maalaispimeyttä se. Vanhenemista ja kuolemaa käsitellään Uudessa testamentissa lasten silmin (”ja me aitassa kuunnellaan, kun ne laskee ryijyjään”).

Ajospään HiFin musiikki on rajua, kaunista ja haikeaa. Siinä kuuluu soittajien aiemmat vaiheet, he ovat tyylinsä löytäneet ja pitävät siitä kiinni. Tällainen musiikki on ääniraitaa X-sukupolvelle ja se edustaa omalla tavallaan samanlaista pysyvyyttä kuin Hurriganes, Lynyrd Skynyrd ja AC/DC, eli kuulijoita löytyy vuosikymmenestä toiseen.

Olen iloinen tästä levystä. Aina odotan musiikkia, jonka tekemisessä on mukana Mikko Karjalainen. Karjalainen kävi 80-luvulla samaa lukiota kuin minä. Katsoin häntä salaa ja arasti ylöspäin, koska hän oli jo tuolloin huikea muusikko, soitti bändeissä (Kiima, Porsaanreikä, Twilight Dzouns and the Full Moon Shiners, myöhemmin Fridge) ja teki biisejä. Hän on tehnyt musiikkia koko ikänsä, vaikka ei koskaan ole pyörinyt parrasvaloissa. Maalaispimeän sävellykset on merkitty koko bändin nimiin, Karjalainen on tehnyt kaikki sanoitukset. Musiikki kuulostaa siltä mitä muistan kuulleeni Karjalaisen c-kaseteilta jo yli kolmekymmentä vuotta sitten. Ajospään HiFi on ajaton.

On hienoa, että keski-ikäiset miehet jatkavat ikuista nuoruuttaan rokkia soittamalla, on ilo kuulla ikätoverieni tekemää komeaa rockmusiikkia. Se lohduttaa, kun välillä tunnen itseni jälkeenjääneeksi kylähulluksi äänilevyjen kanssa vehdatessani: kyllä jotkut muutkin ovat edelleen sekaisin rock’n’rollista.

Muuten olen sitä mieltä, että kun kerran on jonkun murteen oppinut, mitä sitä elämän kaltaisen pienen välivaiheen takia joksikin muuksi muuttamaan.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Jukka Nissinen – III

”Kohta viisitoista miljoonaa ihmistä diggaa vain Jukka Nissistä.”

Vieremän kuplettikeisari valmistautuu maailmanvalloitukseen, kansiteksteissäkin on avattu biisien taustat ulkomaankielellä. Ja mikäs on valmistautuessa, Jukka Nissisen kolmas soololevy on miehen paras sellainen.

Minulla otti aikansa ymmärtää Nissisen musiikin ja tekstien olemus. Nissinen on jotenkin niin tavallinen. Sitten tajusin, että hän on kansanlaulaja. Juuri sen tavallisuutensa takia. Nissisen ei ole sottiisia ja polkkaa -tyylistä kansanmusiikkia, vaan musiikkia kansalle. Meille, minulle. Hän on mies, johon melkoniemeläinen 50+ -rokkidiggari pystyy samaistumaan. Näin vuosi sitten Nissisen baarissa Kuopiossa, Humu-klubilla. En esiintymässä, vaan asiakkaana. Onneksi en mennyt hänelle mitään höpöttämään. Muistaakseni… Olin iloinen, kun näin Nissisen polttavan pikkusikaria. Nissinen ei siis ole mikään terveysintoilija ja meitä tasamaan tallaajia parempi, vaan parransängessä ja kumisaappaissa kulkeva suomalainen mies. Kansan mies. Varmasti juo kaljaakin. Ihan kuin me muutkin huonot ihmiset, jotka emme saa epäterveellisiä elämäntapojamme kuriin.

Nissinen laulaa asioista, jotka ovat läheisiä suomalaisille. Keski-ikäisille suomalaisille. Hänen laulunsa eivät kuitenkaan ole perinteistä melankolista miesjollotusta, vaan tavallista asiaa tavallisista asioista tavallisille ihmisille. Hän laulaa kahvinjuonnista, kenkien riisumisesta kylään mennessä, perunasta. Masentuneesta runkkarista ja aikuisten ihmisten välisestä seksistä. Rakkaudesta ja kuolemasta. Jos nyt joskus vähän jostain kirkonpolttajasta tai stalkkerista, niin senkin ymmärtäen.

Perinteiseen suomalaiseen tapaan Nissinen käsittelee arkisia laulunaiheitaan humoristisesti, olematta kuitenkaan kertakäyttövitsailua. En ole huumorimusiikin ystävä, mutta jos kuuntelee suomirokkia, jos on elänyt lapsuutensa ja kasvanut aikuiseksi Juicen, Popedan ja Eppujen tahdittamana, on humoristisuus pakko hyväksyä. Nissisen tyyli on ihan omansa, en osaa verrata häntä edes kupleteista ensimmäiseksi mieleeni tuleviin Veikko Laviin tai Jaakko Teppoon. Tai Leskiseen. Nissinen on syvällinen yrittämättä olla liian viisas.

Nissinen kolmas, jälleen kerran komeisiin kansiin pakattu, soololevy on täynnänsä hittibiisejä. (Vittu jes) Tää on mahtavaa, Kaikkien aikojen darrojen darra, Peruna on perusruokaa ja Electric susimies. Hyttysestä voisi tulla peruskoulun musiikkituntien hitti vanhan ”saaliiksi sain hyttysen” -renkutuksen tilalle: ”kova bändi Kuyss on, kovempi kuin QOTSA.” Se on sitten eri asia tulevatko nämä potentiaaliset hitit Radio Suomessa soimaan. Jukka Nissinen on maamme arkisin rokkitähti, häntä on aikea kuvitella kekkuloimassa television viihdeohjelmissa tai Iltapaskan lööpeissä julkisuutta saadakseen. Ja julkisuus se kai saa biisit radiossa soimaan, luulen ma.

Kansan laulaja Nissinen on rillumarei-perinteen jatkumoa rock’n’roll-twistillä. Alan terminologia on hallussa, tekstit eivät ole mitään hellyys-iskelmää: ”Se oli panoteetä, se häivytti estot, tuntiviisarilla mitattiin aktin kesto.” Silkkaa sixty minute mania, kuten olla pitää. Ei kansa kaipaa turhia hienosteluja, kysykää vaikka Gösta Sundqvistilta.

Vaikka Nissisen kolmas on julkaistu hänen omalla nimellään, on se selkästi myös bändilevy. Nissinen ei vättämättä tarvitsisi bändiä, hänen ensimmäinen yksin tehty soololeynsä toimi komeasti, mutta JN Band on kerrassaan erinomainen ja muutos trubaduurihommiin verrattuna on suunnilleen sama kuin Dylanilla silloin aikanaan: molempi parempi, mutta sähkökitara on aina sähkökitara.

Nissisellä on vauhti päällä. Vuosi sitten ilmestyi erinomainen yhteislevy Bizzarron kanssa, keväällä loistava single Black Peiderin kanssa ja nyt tämä. Tämä upea kolmas soololevy. On niitä jotka meinaavat, ja sitten on niitä jotka tekevät.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Sukellus – Lennän sokkona/Jätit avaimen

Hyvä musiikki syntyy intohimosta. Intohimo on rakkautta. Rakastaa on latinaksi amare, ja siitä on johdettu sana amatööri. Taloudellisesti järjetön indiemusiikkikenttä pyörii intohimolla ja rakkaudella, vaikka jotkut saavat siitä elantonsakin. Jyrki Saarimaa ilmoitti, että hän soittaa nykyisin sellaisessakin bändissä kuin Sukellus, ja heiltä ilmestyi juuri suoratoistosingle. Saarimaa on hyvä esimerkki intohimoisesta musiikinrakastajasta.

Sukelluksessa soittavat rumpali Saarimaan lisäksi Pekka Gröhn koskettimia, Marko Ylikoski bassoa ja Sami Sivil kitaraa. Sivil myös laulaa. Gröhn on tuttu monesta orkesterista, muun muassa Wentus Blues Bandista, Saarimaa on tullut tutuksi Kurjien Kappelista ja Maanvaivasta, jossa myös Gröhn soittaa. Ylikoski vaikuttaa myös Kurjien Kappelissa, Sivil on minulle ennestään tuntematon.

Sukellus soittaa Saarimaan mukaan kenkiintuijottelumusiikkia, ja kun Wikipediasta katsoin termin määritelmää, voi se hyvinkin pitää paikkansa. Sukelluksen musiikissa on ujelluskitaraa, toiseutta ja synkkyyttä. Siinä on Sielun Veljiä, siinä on Mana Manaa soittamassa iskelmää, Kotiteollisuus-vivahdettakin on. Näitä löytyy etenkin surullisessa erobiisissä Jätit avaimen. ”Rakkaus on sana vain, se hiljaa nielaistaan. Kun se muuttuu sen maistaa, saa öisin valvomaan.” Päällisin puolin iloisemmassa Lennän sokkona -laulussa on selviä The Jesus and Mary Chain -vaikutteita.

Sukelluksesta huokuu ammattimiehistä huolimatta amatöörimäisyys, rakkaus tekemiseen. Saarimaa lupailee oikean levynkin tekemistä. Jo vain se minulle käy! Ihan on meiksin musaa, vaikka siinä itsessäni yleensä lievää kauhua herättävä taideaspektikin on. Onneksi se vain väijyy taustalla.

Toivottavasi Kurjien Kappelikin tekisi taas uutta musaa, ja Maanvaivan luulisi saavan uutta nostetta, koska Jouko Hohko & Jukka Orman Taivaallinen Sotajoukko vasta heidän biisinsä komeasti versioi. Sukellus on hyvässä seurassa ja osa hienoa jatkumoa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 112. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Mikä sinua tällä kertaa vaivaa?

-No, minua sekä itkettää, että naurattaa.

-Karjalaineha sie oot. Mutta mikä sen nyt aiheuttaa?

-Warrant.

-Warrant?

-Niin.

-Mikä se on?

-Se oli 80-luvun pikkuisen nolo ja liian myöhään pinnalle päässyt tukkaheavybändi, jonka laulajan kohtalo oli hirmuisen karu.

-Ja se sinua nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin itkettää ja naurattaa?

-Se.

-Miksi?

-Siksi, koska taannoin ostin sekä Cherry pien, että Dog eat dogin Askolta 50’s divarista.

-Niin?

-Enää minulla ei niitä ole.

-Entäs sitten?

-Sitä sitten, että nyt ne ovat nyt arvokkaita keräilyharvinaisuuksia.

-Hah. Sehän on ihan ihan normijuttu, että kaikista hävittämistäsi levyistä tulee keräilyharvinaisuuksia.

-Aina se silti harmittaa. Olen kirottu tai jotain.

-No, kerro nyt tarkemmin näiden Warrantien kohtalo.

-Ostin ne siis joskus vuosikausia sitten Askolta.

-Mutta?

-Ne olivat ihan paskoja. Molemmat. Kelvotonta tai ainakin keskinkertasta tukkaheavya. Cherry pien kannet olivat jopa 80-luvun kriteereillä törkeät. Niin seksistiset, että jopa minua hävetti.

-No sitten on kyllä melkoista meininkiä ollut niissä, olet aika setä kuitenkin.

-Niinpä.

-Eli huonot levyt, törkeät kansikuvat. Silti harmittelet?

-Niin. Ne kun ne menivät Markulle vaihtareina osana isompaa könttää. Eli puoli-ilmaiseksi. Ja nyt niistä saisi Discogsesta hirmuiset rahat.

-Niin sinulle aina käy, etkö ole jo tottunut?

-Olen olen, siksi osaan tälle vähän nauraakin.

-Se on kyllä erikoista, että sinua naurattaa. Avaapa tätä hieman.

-Kerroin addiktitoverilleni Villelle, että tyhmänä ihmisenä annoin Cherry pien ja Dog eat dogin Markulle puoli-ilmaiseksi.

-Niin?

-Ville nauroi, ja kertoi ostaneensa ne Markulta.

-Kalliillla?

-Ei, vaan puoli-ilmaiseksi.

-Oikein.

-Niinpä.

-Nyt Markkuakin siis harmittaa.

-Kyllä. Eikä siinä vielä kaikki.

-Vaan?

-Villekään ei tykännyt niistä.

-Ja?

-Hän välitti Warrantit Kimmolle. Edelleen puoli-ilmaiseksi.

-Heh. Eli nyt Villeäkin vituttaa?

-Kyllä.

-Eli kellään ei ole kivaa?

-Semmoista tämä äänilevyjen kanssa vehtaaminen on.

-Piiri pieni pyörii, levyt vaihtavat omistajaa, mutta kukaan ei ole tyytyväinen.

-Juuri näin. Paitsi tällä kertaa Kimmo on. Hän saa Cherry piesta ja Dog eat dogista eläkerahat, kun tajuaa niiden arvon ja myy hirmu hinnalla eteenpäin.

-Sittenhän tämä päättyi hyvin. Sinä, Markku ja Ville pääsitte eroon huonoista levyistä, ja Kimmo takoo niillä ehdottomasti ansaitsemansa isot rahat.

-Kyllä. Ja nyt me kaikki kolme muuta voimme jatkossa vaatia Kimmolta tämän takia hirmuiset alennukset aina, kun ostamme häneltä levyjä.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Kauriinpää – Pitkä soitto

Siitä on lähdettävä, että tähän on tultu: minulla on Spotify Premium. ”Ikinä en tule maksamaan aineettomasta musiikista.” Niin taas. Kyllä ihmisellä voi olla periaatteita, vaikka ei niiden mukaan eläisikään.

Koska minulla on Spotify, voin kuunnella Kauriinpään uuden albumin Pitkä soitto. Voin, vaikka minulla on suuria vaikeuksia puhua suoratoistojulkaisusta albumina. Vaan paljon muitakin uusia käyttäytymismalleja meidän setämiesten on nykymaailmassa onneksi opittava. En olisi ottanut maksullista Spotifyta vieläkään, mutta poikani lietsoma autokuume on kova ja hänen havittelemassaan Snobillacissa ei cd-soitinta ole. Nykyisessä Rutinoffissani on, mutta pojan mukaan vain ääliöt ajavat Rutinoffilla. Kukaan ei halua olla poikansa silmissä ääliö. Vaikka joka tapauksessa on, autosta riippumatta.

Kirjoitin Kauriinpäästä jo aiemmin. Silloin toiveeni oli, että enemmän kantria. Nyt sitä on. Pitkä soitto osoittaa, että bändi on kehittynyt ja löytänyt oman äänensä. Se ääni muodostuu kantrista, ripauksesta bluesia ja hyvästä iskelmästä. Sammuneen auringon rollingstonesmaisuudesta sekä liki eppunormaalimaisista ulottuvuuksista ja Vuolaan virran syvästä, blueshenkisestä herkistelystä, Parhaiden päivien menneitä haikailevasta outlaw-kantrista ja Flanellin haitarilla silatusta heinälatomeiningistä. Kantrihenkisellä modernisoidulla ja sopivasti iskelmällisellä perinnemusiikkilinjalla bändi tiukasti pysyy, siis. Ruutupaita, Rickenbacker, polku kaita.

Maan alle multiin on lohduttavan surullinen kantrivalssi, ja reipas rokki Seiskatuumainen vie ajatukseni Pohjanmaalle. Lauri Tähkä voisi esittää Seiskatuumaisen, jos malttaisi huutamiseltaan laulaa. Pohjanmaalta Kauriinpää ei kuitenkaan ole, vaan Suomi-neidon miehustasta, Vantaanjoen suistomaalta, kuten kotiseutuylpeyttä hehkuva akustinen balladi Niin kaunista kertoo. Samaa suistomaata mainostaa levyllään myös Lauri Arno Ankerman, ja samoista rantamaisemista on ainakin henkisesti kotoisin nuori ja lupaava kitaristi Mika Salonranta, joten joko Suomen juurimusiikkivaltikka on siirtymässä Savosta ja Varpaisjärveltä takaisin pääkaupunkiseudulle…?

Legenda huokuu lännenelokuvien tunnelmaa ja En tiedä on levyn rokeinta kamaa. Intron kitarasoundista tulee mieleeni jopa Steve Morse ja myöhempien aikojen pyhien Deep Purple. Kaukaisella kunnalla Kauriinpää filirttailee hieman modernimman rytmin parissa, mutta onneksi lievästi. Tavallaan Kaukainen kunta on ihan jännä ja rauhallisuudessaan hyvä päätös levylle, mutta itse olisin valinnut viimeiseksi biisiksi jonkun muun. Kun vertaa vaikka Dave Forestfieldin Skull-levyn päätösbiisiin, joka kohotti levyn ihan uusiin sfääreihin. Vaan hissuttelu lienee tietoinen valinta.

Kuuntelin Pitkä soittoa paitsi kotona tabletilta, myös autossa. Kitarasoundit ovat mehevät ja maukkaat, kuten juurimusassa olla pitää. Muutenkin äänimaailma on onnistunut. Selkeä, kirkas ja erotteleva. Laulaja Jocke on miellyttävä, radioystävällinen tulkitsija. Hänessä on ripaus samaa kahdeksankymmentälukulaisuutta kuin Maagisen Teatterin Simo Hyvösessä. Koko levy on kuin tehty Radio Suomen lähetysvirtaan. Toivottavasti ymmärtävät Ylellä soittaa uutta musiikkia myös päiväsaikaan, ettei Kauriinpää jää vain kuriositeetiksi Kantritohtorissa.

Pitkä soitto on tasaisen hyvä albumi. Se ei missään tapauksessa ole valokopiota jostain tietystä tyylistä, vaan monen tekijän onnistunut soppa. Jos on pakko muutama biisi erikseen nostaa, niin Vuolas virta, Maan alle multiin ja Niin kaunista voivat olla ne. Ne eivät kuitenkaan anna kokonaiskuvaa albumista, ne ovat vain levyn herkintä ja syvintä materiaalia. Ja minä olen herkkä ja syvällinen mies.

Olen minä ennenkin Spotifyta kuunnellut, mutta Kauriinpään Pitkä soitto oli ensikohtaamiseni Premiumin kanssa. Nyt loppui äänilevyjen osto! Turha enää tyrkyttää minulle fyysisiä tallenteita, se on ohi nyt.

Hah.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Hyllylöytöjä

Perinteisen lomatoimintani, eli Suuren Uudelleenjärjestelyn, ansiosta löysin laserlevyhyllystäni aika paljon kuuntelemattomia tahi kertakuuntelun jälkeen hyllyyn jääneitä levyjä. Kuuntelemattomuus johtuu ensimmäkseen parista suuremmasta kertaostoksesta, osa levyistä on jäänyt odottamaan aikoja parempia. Toisin sanoen en ole muistanut tai kerinnyt tai huonon järjestyksen takia jaksanut niitä hyllystäni kaivaa.

Nyt korjaan tilannetta pikku hiljaa ja poimin mielenkiintoisimman oloisia yksilöitä tutkittavaksi. Nämä pikatuomiot ja mielikuvat on kirjoitettu yhden kuuntelun perusteella, joten niihin ei kannata suhtautua hirveän vakavasti.

Petri Matero Group. Hieman epäillen tartuin Dead weightiin. Tässä on ihan varmasti taas setämiesten Koff-rokkia, käydään treenikämpällä leikkimässä Albert Järvistä. Erehdyin. Triorokkia PMG on, mutta ei sitä kaikkein kuluneinta rytinäbluesia, vaan mukavalla tavalla jopa pop-elementtejä omaavaa rockmusiikkia. Bändillä on oma tyyli, biisit ovat hyviä ja meno on tehokasta. Oikein hieno levy.

Retro Kingsin Over the moon ja Time jumping ovat ihastuttavaa, täysveristen ammattimiesten tekemää loungemusiikkia. Viihdettä jossain bluesin, rhythm’n’bluesin, rockabillyn, jazzin ja silkan yökerhomuzakin rajapinnassa. Kerrassaan oivallista hyvän mielen musiikkia, jota olisi upea kuunnella jonkin hienon hotellin baarissa. Pikkutakki päällä, vaikka se ei omalta vaatteelta tunnukaan, kravatti kaulassa, drinkkejä siemaillen.

Devil Dog Roadista on lounge kaukana. Se on perinteistä bluesrokkia, kunnon boogieta. Ei mitään uutta auringon alla, mutta aina toimii, kun slidekitara vinkuu ja meno on rouheaa. ZZ Top, Peer Günt, mitä näitä nyt on. Sitä kamaa, jota hyllyssäni on ihan liikaa, mutta ei läheskään tarpeeksi. Devil Dog Road tekee perinteisen homman tyylikkäästi, kiinnostavasti ja uskottavasti. Tämä on rock and roll.

Big Buddy playing with friendsin Bad luck hoodoo on perinteistä bluesia eri tyyleillä, aina deltabluesista funkahtaviin rytmeihin asti. Helppoa kuunneltavaa, hyvää soittoa, jengillä on homma hallussa. Kitarasoundit eivät aina tosin miellytä. Naisääntä kuullaan muutamalla biisillä, se on aina plussaa. Kaupallista potentiaalia tällaiseella kotikutoisella levyllä ei tietenkään ole, mutta harrastustoimintaahan tämä on ja perinteenjatkajia ja livenä soittavia bluesbändejä tarvitaan aina. Ja niitä tässä maassa riittää. Onneksi. Big Buddy eli Hemmo Hirvonen on bluesinsa sisäistänyt ja nyt se on tällä levyllä osoitettu. Muun muassa Blues News kehui levyä ankarasti. Minä olen vähän nihkeämpi ja olisi hienoa kuulla Hemmolta hieman yhtenäisempi levy, jossa osaaminen kunnolla tiivistyisi. Nyt tavaraa on liian laajalla skaalalla.

Wolfskin Trion The banks of the muddy water on sekin perinteistä bluesia sen eri osa-alueilta. Erityisesti minua miellytti dobro ja Shake ’em & bake ’emin gospelmaisuus. Hyvin äijät vetävät, mutta niin tälle kuin Big Buddyllekin olisi tehnyt hyvää juurevammat soundit ja ulkopuolinen tuottaja. Hyviä hetkiä on, mutta kokonaisuus jää tavanomaiseksi. Jos olisin kuunnellut tämän erikseen, enkä tällaisen maratonin osana, olisin varmasti innostuneempi.

Bluesberriesin Juke joint blues – hieno ja kuvaava nimi niin bändillä kuin levylläkin – on juuri minulle täsmäsuunnattua musiikkia. Alkukantaisia versioita alkuperäisistä bluesklassikoista. Tätä olisi niin mahtavaa kuunnella baarin nurkassa olutta kitaten, mutta miten tässä keski-ikäisen kirjastoihmisen oravanpyörässä, johon kuuluvat myös teini-ikäiset lapset ja iäkkäät vanhemmat, missään kerkiää käymään. Juke joint blues, kuten nuo kaksi edellistä, on tehty tekijöiden ja kaltaisteni bluesille sielunsa myyneiden iloksi. Eivät tämmöiset levyt muita kiinnosta. Mutta Bluesberries tekee arvokasta työtä saarnaajina ja sananlevittäjinä. Aina sieltä baarinnurkasta löytyy joka, joka höristää korviaan ja rupeaa kaivelemaan suoratoiston syövereistä selvitystä, että mitä tämä tämmöinen musa oikein on. Teen Bluesberriesille kunniaa!

Että näin. Voi olla, että palaan asiaan vielä. Levyt eivät meinaan lopu.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 111. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Miten se on ensimmäinen lomaviikko mennyt?

-Mikäpä tässä, eihän tässä mikä.

-Olet tehnyt kaikenlaisia rästihommia ja muita urakoita, retkeillyt teiniesi kanssa siellä sun täällä?

-Juu-u, kyllähän sitä. Yhtä sun toista.

-Eli et ole tehnyt muuta kuin tilaillut levyjä.

-Eeei, ei. En ole tilaillut. En.

-Etkö?

-No vähän tietysti. Muutaman. Hectoria ja sen semmoista. Kaikkea. Dingoa.

-Dingoa?

-Juu! Viimein löytyi Via Finlandia, sitä ei koskaan näe missään.

-Onko se niin paska, että kukaan ei ostanut sitä?

-Ei. Yllättävän hyvä. Luulen, että kun vuonna 1994 alkuperäiset Dingo-fanit ovat lähestyneet jo täysi-ikää, ovat he ostivat Via Finlandin lapsuusvuosiaan muistellen ja säilyttävät sitä nyt suurena aarteena holveissaan. Siksi se ei liiku.

-Sel-vä. Olet siis tilaillut levyjä ja kuunnellut levyjä.

-Kuunnellut enemmän, mutta en koko aikaa.

-Mitä muuta olet muka tehnyt?

-Aakkostin laserlevyni.

-Oho! Ihan oikeasti?

-Kyllä. Eilisiltana sain urakan päätökseen.

-Hieno homma. Ei siinä pitkään mennytkään. Kolme vuotta tai jotain.

-Höpsis. Ei mennyt kuin vajaa kymmenen kuukautta, vaikka kirjasin tehtävän viisivuotissuunnitelmaani. Rajusti ennakoimaani nopeammin toimin.

-Upea suoritus!

-Kyllä. Se oli lokakuuta, kun kävin Lehmon Levy & Leivonnaisesta hakemassa lisää Lundiaa, ja heinäkuun viimeisen päivän iltana sain homman pakettiin.

-Tuliko paljon hyllylöytöjä?

-Aika vähän, toki ihmeen paljon löytyi sellaisia, joita en muista kuunnelleeni.

-Ethän sinä niitä kuunneltavaksi ostakaan, vaan katseltavaksi.

-Jep. Vähän samalla tavalla kuin käyn levykaupoissa vain katselemassa levyjä.

-Minkä verran löytyi tuplakappaleita?

-Ne olen onnistunut hävittämään jo aikaisemmin, pari kolme vain löytyi. Ja kuuntelemattomista tein muistiinpanot, aloitan niiden läpikäymisen heti tänään.

-Siinä sitä onkin. Lapset tykkäävät, kun saavat olla rauhassa. Iskä vaan kuuntelee musaa.

-Juu. Win-win situation, niinku. Sieniäkin on kuivan kesän takia huonosti.

-Tuliko muita yllätyksiä?

-Joo, tuli. Levyjen määrä yllätti.

-Häh? Miten se on mahdollista? Kai nyt itsekin tajuat, että ostelusi on ollut maanista.

-Joo joo, mutta jotenkin elin menneisyydessä, ja kuvittelin omistavani vain pari tuhatta laserlevyä.

-Minkäverran niitä loppujen lopuksi on?

-Olen huono matematiikassa, en ole varma.

-Niin?

-Noin 36 hyllymetriä ja yhdelle metrille niitä menee satakunta.

-Aika vaikea tuota on tosiaan laskea. Ilmeisen paljon kuitenkin.

-Ilmeisen.

-Olet varmasti tyytyväinen nyt, kun ne ovat aakkosissa Sinun ei tarvitse päivätolkulla etsiä haluamaasi levyä sieltä.

-Tyytyväinen? En varsinaisesti.

-Miksi et?

-Vaikka poistojen ja järjestelyn jälkeen hyllyyn jäi melkein 30 cm tyhjää, joudun kohta keksimään mihin sijoitan mahdolliset tulevat laserlevyostokseni.

-Mahdolliset. Heh.

-No tulevat. Siinä sitä on taas miettimistä ja se vetää mielen matalaksi.

-Niin. Tyytyväinen äänilevyaddikti lienee samanlainen taruolento kuin iloinen polkupyöräilijä.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Janne Kaunisto – Eilistä vain

Janne Kaunisto. En tunne miestä, vaikka hän on aiemmin tehnyt englanninkielistä kantria nimellä Johnny B.D. & The Gasoline Guys. Eilistä vain on hänen ensimmäinen suomenkielinen albuminsa. Sen biisit ovat käännöksiä kantriklassikoista. Ainakin luulen, että klassikoista: vaikka kantrista diggaankin, en tunne sen klassikoistakaan kuin pienen osan ja suurin osa levyn levyn biiseistä on minulle ennestään tuntemattomia. Tekijät ovat tietenkin tuttuja – kuten Haggard, Nelson, Cash, Krisoffersson, Jennings – mutta ilmiselvimpiä biisejä Kaunisto ei ole heiltä valinnut.

Kaunisto on itse suomentanut kaikki biisit. Siksi, ja koska levyllä on biisi Tekiks Freukkaritkin näin, on pakko suorittaa se pakollinen Freud Marx Engels & Jung -vertaus. Kaunisto ammentaa samalta lainsuojattomien osastolta kuin Freukkarit, mutta ehkä sofistikoituneemmin, ei yhtä rujosti. Ei tämä silti viihdegaalakantria ole, vaan särkyneistä sydämistä ja viinanjuonnista kertovaa aitoa tavaraa.

Kauniston taustabändinä soittaa Tuomas Metsberg & His Strangers. Kukaan ei ylläty, että siinä soittaa stilikkaa Olli Haavisto. Ilman häntä ei tällaista musiikkia voi Suomessa tehdä. Vierailijoina levyllä kuullaan muun muassa Charlotta Krebsiä ja biisillä Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen Emilia Siscoa ja Marko Haavistoa. Haavisto on viimein saavuttanut mielessäni sellaisen aseman, että hänen mukanaolonsa tuo biisiin kuin biisiin jonkinlaista ikiaikaista taikaa.

Kaunistolla on kaunis, vahva ääni. Väkisin hän vertautuu Kari Tapioon ja Matti Eskoon, noihin kantriakin tehneisiin iskelmälaulajiin. Ammattimies, sellainen Kaunisto on. Jos nämä biisit rupeavat soimaan radiossa, tulee Kaunistosta varmasti tanssilavojen kestotähti. Ennen kaikkea hänestä voi tulla kestotähti juuri tällä musiikilla, hänen ei tarvitse ”myydä itseään” höttöiskelmälle. Kantri on valkoisen miehen soulia ja suomalainen kantri on muokannut itsensä sellaiseksi, että se toimii sekä iskelmäjengille, että meille rokkareille. Kaiho, kauniit melodiat ja särkyneet sydämet ovat tehneet amerikkalaisesta kantrista suomalaista perinnemusiikkia.

Kuten arvata saattaa, ovat biisit kauttaaltaan hyviä. Enemmistö lauluista on kauniita ja melankolisia, ja nimenomaan countrya. Vain kaksi viimeistä biisiä iskee rokkivaihteen silmään ja Poreilevaan tuoppiin tuijotan on cajun-henkinen, muuten meininki on joko nostalgista ja surumielisen kohottavaa tai latotanssimaisen menevää. Juuri kuten kantrissa pitää olla. Tätä ei pidä ymmärtää siten, että Eilistä vain olisi surullinen levy, ei se ole. Suru ja ikävä ovat voimavara. Lähtökohta, josta syntyy suurta taidetta. Slaavilainen kaiho toimii ympäri maailman.

Eilistä vain on hieno, tunteellisen reipas levy. Se tulee olemaan minulle kesäloman 2021 soundtrack. Tällaista musikkia kuuntelen mieluusti autossa, kyydissäolijatkin tällaisesta tykkäävät. Kantri on nääs musiikkia, jota monet muka vihaavat, mutta kun heillä kuunteluttaa oikeanlaista sellaista, he muuttavat mielensä. Janne Kauniston Eilistä vain on juuri sellaista. Oikeanlaista.

Kansikuvan perusteella Kaunisto on vielä nuori mies, joten voimme odottaa häneltä suuria tekoja edustamansa musiikin saralla.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi