Costello Jones – A little bit crazy

costello_jones_little_bit_of_crazyJos jompi kumpi blogini lukijoista ihmettelee miksi jauhan nykyisin vain vanhoista levyistä, niin kerron, että tämän vuoden levybudjetti on syöty. En siis osta uusia levyjä. Syöty on myös ensi vuoden budjetti. Pakko keskittyä kuuntelemiseen.

Olen puhut paljon Popedasta. Esimerkiksi siitä miten bändi muuttui, kun Costello Hautamäki siihen liittyi. Vanhojen jäärien mielestä Popeda muuttui liíkaa. Boogie vaihtui heavyksi. Totta toinen puoli. Mutta ilman Costelloa ei Popedaa enää olisi. Costello on ollut Popedan musiikillinen johtaja yli 30 vuotta ja Costellon ansiosta Popeda on viimeiset yli 30 vuotta ollut se mikä on. Ja siitä mitä Popeda on, on turha urputtaa. Popeda on Popeda. Se on luonnonvoima. Sille ei mahda mitään, se on hyväksyttävä sellaisena kuin se on.

Joskus se on raskasta, jopa kaltaiselleni fanipojalle. Ei ole ylentävää kertoa kavereille, että suosikkibändilläni on sellaisia biisejä kuin Hilipatipippaa, Oodi makkaralle, Bebobbahobbin’, Lämmää päähän, Erotomania, Optinen O ja Rutatuta. Mutta sillä nyt vaan on.

Costello on ainoa Pate Mustajärven kyydissä kestänyt. Melartinkin otti välillä lomaa. Välillä Costellosta on varmasti tuntunut, että hänen lahjansa menevät Popedassa hukkaan. Kun aina pitää vääntää junttaboogieta, manserokkia. Varmaan osittain sen takia hän teki vuonna 1988 A little bit crazy -nimisen soolo-lp:n nimellä Costello Jones.

A little bit crazy sai tylyn tuomion kriitikoilta. ”Mitäänsanomaton lällätys” oli Soundin tuomio. Popeda oli muuttunut ja siitä oli tullut suosittu. Se harmitti sen aikaisia hipstereitä. Ehkä Costellon levyn haukkumiseen kanavoitiin Popedaa kohtaan tunnettua pettymystä. Tuohon aikaan ei ollut internettiä, oli uskottava levyarvosteluihin. Uskoin Waldemar Walleniukseen. Levyarvostelun takia ostin Costellon lp:n vasta 20 vuotta myöhemmin.

A little bit crazy alkaa Mozartin Pienellä yösoitolla. En yleensä lämpene tällaisille hooked on classics –versioinneille, mutta hauska tätä on kuunnella. Neoklassismi oli tuolloin kitaroinnissa muotia ja Pieni yösoitto antoi odottaa, että Costellon soololevy on villiä ja nopeaa tilutusta. Viimeisen päälle kitarasankarialbumi. Levyllä ei kuitenkaan ole kuin neljä instrumentaalia ja niistäkin Bachin Toccata ja fuugaa lainaava Smash that radio toimii vain introna (I’m in need of that) Beautiful girl -poppikselle.

Suurin osa levyn biiseistä on vauhdikkaita rokinrenkutuksia. Ränttätäntän, rootsimman kasarihevin ja purkkapopin välimaastossa pyöriviä perusrunttauksia. Sandy ja Do you love me ovat ne pakolliset slovarit, joita tuohon aikaan oli rokkilevyille vähintään yksi työnnettävä.

Eniten yllätyin siitä miten hyvin Costellon laulu toimii. Popedan levyillä en voi sietää hänen laulamiaan kappaleita, mutta kun hän laulaa ulkomaaksi, ei häiritse yhtään. Ei tule vertailtua Pateen. Monet levyn biiseistä olisivat sopineet Popedalle. Se ihmetyttää. Miksi Costello teki soololevystään samanlaisen bile- ja rokkilevyn kuin tuon aikaiset Popedatkin? Olisi luullut hänen irrottelevan ankaran heavytilutusalbumin tai taiteellisen proge-eepoksen tai jotain. Totaalisen irtioton Popedasta.

A little bit crazy on bile- ja rokkilevy, ihan ok sellainen. Ehkä Costellolle riiti, että sai toimia oman levynsä solistina. Hän ei tarvinnut muuta irtiottoa. Eikä siinä mitä. Costello varmasti teki mitä halusi, onhan hän popedalainen. Costellolla lienee happy rock’n’roll niin verissä, että sitä tulee kuin sudelta kuraa.

Luulen Costellon A little bit crazyn jälkeen huomanneen, että hän on Popeda siinä missä Pate ja Popeda riittää elämäntehtäväksi. Popedassa Costello saa tehdä aivan tarpeeksi, eli mitä tahansa. En usko, että kellään on siihen mitään sanomista. Ei edes Patella.

Mainokset
Kategoria(t): Kuuntelemista | 2 kommenttia

Popeda – Hullut koirat

hullut_koiratOlen kuunnellut Popedan 1981 ilmestynyttä Hullut koirat -lp:tä perin vähän. Hommasin sen vasta 20 vuotta ilmestymisensä jälkeen. Siihen ei liity samanlaista nuoruuteni painolastia kuin kuin albumeilla Raswaa koneeseen, Mustat enkelit, Kaasua ja Harasoo. Hulluja koiria ei tule niiden tavoin kaivettua levyhyllystä nostalgiamielessä, kalsarikännäillessä.

Hullujen koirien ilmestyessä Popeda oli minulle tuttu serkkulikan kasetilta kuunnellun Raswaa koneeseen -albumin verran. Olin innostunut Duran Duranista. Vasta Mustat enkelit aiheutti Popeda-herätyksen. Hullut koirat jäi Duran Duranin ja Mustien enkeleiden väliin.

Hullut koirat on ensimmäisen aikakauden Popedan viimeinen studiolevy. Sen jälkeen Popeda muuttui amatööriorkesterista ammattilaiseksi. Tehokas ja tyylikäs komppipari Ari Puukka ja Eebo Lehtinen vaihtui Jyrki Melartiniin ja Costello Hautamäkeen. Safka liittyi bändiin. Bändin kemia, balanssi ja musiikki muuttuivat. Myös toimintaympäristö muuttui; suomirock koki suuren nousun. Popedasta tuli maamme kovin rokkikone, valtavirtaa ja huippusuosittu.

Hullujen koirien soundeja haukutaan, eivätkä ne niin hyvät olekaan kuin edeltäjällään. Hulluilla koirilla on kuitenkin se Popedan alkuaikojen raaka soundi, se kaikkein popedamaisin soundi. Se, jonka opin lapsena tuntemaan. Se ei ole hifistelymielessä bändin paras soundi, mutta omaperäisin se on.

Popeda ei ole tunnettu tyylikkäästä kansitaiteesta, mutta Hullujen koirien kansi on onnistunut. Ei pelkästään Pokon yleiseen tasoon verrattuna, vaan muutenkin. Kansi kuvastaa levyn kaupunkimaisen modernia, raakaa yleisilmettä. Se on rock’n’roll. Sound of the city. Olkoonkin, että Tampere ei mikään suurkaupunki tuolloin ollut. Liekö vieläkään.

Albumi alkaa kunnianhimoisella, lievästi progehtavalla kappaleella Onnenpyörä. Kunnon rokkia, vaikka taiteellishenkistä kamaa onkin. Seuraava biisi Läpi unen seinän on riffiltään eppunormaalimainen, mainio rokkipala sekin. Nimibiisissä on jytäriffi, josta moni doombändi olisi ylpeä. Muuten kappale on jokseenkin omituinen. Lievä omituisuus jatkuu Korpissa, joka on huilulla varustettu akustinen, kansanlaulumainen renkutus. Hyvä sellainen. Yhteiskunnallista asiaa ja tuolloin muodikasta ydinsodanpelkoa sisältävä Taivaanrannan maalari on kova rock ja sitä seuraava Uni kelvollinen rokkibiisi sekin.

B-puoli alkaa komeasti: ”On hikinen ilta, on tunnelmaa”. Melkein yhtä hyvä aloituslause kuin ”kato beibe tarkkaan, tästä lähtee rock’n’roll”. Blues on levyn kovin jytäpala, bändin parhaimmistoa suorastaan. Älä koske! on kuin suoraan edelliseltä albumilta, samantyyppinen biisi kuin Nukke.

Ilpo Ainialan Vankilalaulu kuuluu tavallaan Popedan vitsibiisien sarjaan, tavallaan ei. Jos ei välitä Paten ylitulkinnasta ja tekstin lievästä huumoriaspektista, on Vankilalaulu synkkä ja koskettava, hienosti esitetty tarina. Suomalainen murhaballadi.

Ellu on hempeä ja kaunis poplaulu, mutta teksti kertoo turhan tutun ja masentavan tarinan nuorison illanvietosta. Levyn päättää äärimmäisen tyhmällä tekstillä varustettu Avaruusseikkailu, joka on sinänsä muuten ihan ok rokkibiisi, alun renkutusosiota lukuunottamatta.

Hulluilla koirilla on viisi kovaa rokkia, kaksi onnistunutta akustista renkutusta, kaksi hyvää poppia ja vain kaksi vähän kehnompaa rykäystä. Epe Helenius ei levystä pitänyt, mutta Hullut koirat on melkein yhtä hyvä levy kuin Raswaa koneeseen. Ymmärrän silti Epeä. Hänen vaistonsa osui oikeaan, kun säästi markkinointimarkkansa bändin seuraavaan studioalbumiin, jolla Popeda nousi seuraavalle tasolle. Hullut koirat on kuitenkin yhdessä Raakaa voimaa -liven kanssa komea päätös Popedan ensimmäiselle aikakaudelle. Lapsuuden loppu, huikeiden nuoruusvuosien alku. Edessä oli suursuosiota, iloa, surua, ahistusta ja paljon viinaa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 4 kommenttia

Tommy Bolin – Teaser

tommy_bolin_teaserTommy Bolinin 1975 ilmestyneen Teaser-lp:n kannessa on tarra, jossa lukee ”guitarist of Deep Purple”. Sitä Tommy Bolin kaikista meriiteistään huolimatta useimmille meistä on. Tai oli. Bolin kuoli jo vuosi Teaserin ja Purplen Come taste the bandin julkaisun jälkeen. 25 vuotiaana, huumeisiin.

Ostin Teaserin aikoinaan Purple-kytkennän takia, tietenkin. Todennäköisesti olisin ostanut sen muutenkin. Pitkätukkainen kitaristi 70-luvulta kannessa ja levyltä löytyvä kappale Savannah woman olisi varmasti aiheuttanut ostoreaktion. Savannah woman on meille suomalaisille tietenkin tuttu Harri Marstion versiona.

Teaser on loistavien soittajien tekemää kulkevaa ja sielukasta musiikkia. Se taiteilee onnistuneesti jytäävän southern rockin, fuusiojazzin, soulin, reaggen ja silkan viihdemusiikin hetteiköllä. Bolinin kitaroinnissa on riittävästi selkeää roots-pohjaa meiksin makuun. Sielukkuutta. Fuusiojatsarina Bolin on Jeff Beckin luokkaa. Vaikka Bolin ei mikään varsinainen Caruso ole, on hän yllättävän sielukas myös laulajana.

Purple-fania kiinnostaa tietysti jytä ja Teaserilla varsinaista jytää ovat nimibiisi, levyn aloittava The grind ja vähän hämärämpi, loureedmäinen syntikkataiteilu Wild dogs. Lisäksi Homeward strut on selkeästi fuusiojazzjytää…

Erittäin hieno Savannah woman on kuin Carlos Santanalla vahvistettu Steely Dan soittamassa loungejazzia. Pianoballadi Dreamer muuttuu lennokkaksi ja hieman The grindin tavoin southern rock -henkiseksi vingutteluksi. People, people on soulreaggaeta, Marching powder komeasti saksofonilla varustettua fuusiojazzia ja levyn päättävä Lotus kuulaan kauniina balladina alkava jyräysbiisi. Valoa ja varjoa, onnistuneita nyansseja.

Teaserilla soittaa Bolinin lisäksi mm. Jeff Porcaro, Jan Hammer ja Phil Collins. Muita soittajia en tunne, mutta oletan heidän olevan kovia studiomuusikoita. Sen verran taidokasta ja kulkevaa soittoa Teaser sisältää.

Teaser on monipuolinen, mutta hyvin kasassa pysyvä, hieno albumi. Tuomitsen tällaisen kaman helposti ”muusikkomusaksi”, jota ymmärtääkseen pitäisi osata soittaa, mutta sitä tämä ei ole. Tästä pystyy täysipainoisesti nauttimaan nuotiokitaristikin. Pitäisin Teaserista kovasti ilman Deep Purple -tasoitustakin, mutta ei siitä haittaakaan ole.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Levyaddiktin päiväkirjasta osa 10

Sosiaalinen media on mahdollistanut sen, että äänilevyä kuunnellessani voin postata sen kansikuvan Facebookiin, Instagramiin, WhatsAppiin tai johonkin muuhun vastaavaan palveluun. Siellä sitten muut äänilevyihin höyrähtäneet kertovat miten surkea levy on kyseessä ja vielä väärää painostakin, liian kalliilla ostettu, väärällä soittimella ja väärällä neulapainolla kuunneltu ja antiskating luistaa, levyä ei ole pesty ultraäänipesurilla eikä näytä suojamuovejakaan olevan, ei edes pehmustettua sisäpussia.

Sitten ärsyynnyn, kyllästyn ja lopetan palstojen ja ryhmien seuraamisen. Minulla on kuitenkin niin paljon parempi musiikkimaku ja paremmat mielipiteet kuin kellään muulla. En ymmärrä miten olen vuosikymmeniä pystynyt kuuntelemaan äänilevyjä, kun se on kerran niin vaikeaa ja vaatii hirmuisesti osaamista.

Tässä muutamia ajatuksia, joita päässäni pyörii äänilevyryhmiä selatessani:

Taas tuollainen levy, joka itsellänikin on hyllyssä. Esittelisivät jotain erikoisempaa.
Todella ärsyttävää esitellä tuollaista, jota minulla ei ole hyllyssä.
Taas joku tyhmä kokoelma! Luulisi nyt jonkun vähän spesiaalimman levynkin hyllystään löytyvän.
Ihan ihme levy tuommoinen, ikinä kuullutkaan. Piruako moista esittelet, silkkaa erikoisuudentavoittelua.
Kyllä rassaa tuo ensipainosten esittely.
Miten joku viitsii jotain kälyisiä uusintapainoksia näytellä.
Taas väärä mielipide! Ikinä kellään oikeita mielipiteitä!
Aina tuo yksi on samaa mieltä kaikesta.
Mitä ihmeen järkeä on kommentoida levyjään yhdellä sanalla. Kirjoittaisivat pitempiä juttuja.
Kukaan ei jaksa lukea tuollaisia pitkiä jaaritteluja ja analyyseja, älytöntä hommaa.
Ryhmässä on kauhiasti jäseniä, mutta suurin osa niistä ei ikinä postaa mitään. Typerää.
Eikö noilla aktiivipostaajilla ole mitään muuta elämää kuin äänilevyt? Ärsyttävää.
Ihme rimpuloilla ja muovihärveleillä typerykset pilaavat levyjään.
Aina tulevat herrat hifistit diivailemaan soittimillaan ja haukkumaan muiden vehkeitä.
Ei vinyylissä pienet rahinat haittaa, se on hyvän levyn merkki.
Miten joku voi kuunnella muita kuin MINT-kuntoisia levyjä?
Tuotakaan trokaria ei kiinnosta kuin levyjen arvonnousu.
Miksi en voi ostaa tuota keräilyharvinaisuutta vitosella?
Taas on saatu kirpparilta liian halvalla hyvää!
Taas on ihan hirveitä hintoja maksettu kirpparilla!
Aina ne vetoavat Discogseen pyyntihintojensa suhteen, ei niissä Discogsen hinnoissa ole mitään järkeä.
Hiittäkö tuokin täällä levyn arvoaan kyselee, katsoisi Discogsesta.
Oliko pakko tulla tänne sanomaan, että Deep Purplelta ilmestyi uusi livelevy!? Ei minulla ole nyt varaa ostaa sitä.
Miksei kukaan kertonut, että Purplelta ilmestyi uusi livelevy? Mitään hyötyä tästäkään ryhmästä.

Äänilevyharrastus on iloinen asia. Ei muuta kuin happy rock’n’roll!

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Deep Purple – Come taste the band

cometastethebandTärkeintä on asenne. Ainakin musiikinkuuntelussa. Jos ajattelee, että vanhojen bändien uudet tai miehistönvaihdoksia tehneiden bändien levyt tai muu kuin oman suosikkigenren musiikki ovat automaagisesti paskaa, niin silloin ne ovat. Muutosta ei tapahdu. Juoksuhautoihin jumiutuminen ei vaadi mitään, avoimesti asioihin suhtautuminen vaatii. Kuplassa on helppo olla, mutta kehitys tapahtuu sen ulkopuolella. Omia asenteitaan kannattaa välillä haastaa.

Olen tehnyt tätä suosikkibändini Deep Purplen suhteen ja kuunnellut niitä levyjä, joista en aikanaan ole innostunut. The house of blue light osoittautui mainettaan paremmaksi ja Slaves and mastersillakin on hetkensä. Nyt päätin tarttua Come taste the bandiin.

Olen Deep Purple -fanipoika. En ole pitänyt Come taste the bandia huonona, mutta funk-elementtien ja Glenn Hughesin takia kuuntelu on jäänyt vähiin. Funkissa ei ole mitään vikaa, mutta funkin ja jytämusiikin yhdistelmä ei uppoa. Jytä on jytää ja tanssimusa tanssimusaa. Hughesiin suhtauduin negatiivisesti hänen livelevyillä harrastamansa päättömän – tai kokkelipäisen – kiljumisen takia. En näin vanhemmiten jaksa tosin Gillaninkaan kiljumisia livelevyillä. Pääsin Hughes-kammostani eroon Tony Iommin The seventh starin ja Black Country Communionin ansiosta.

Tämä on lähtökohta. Selvitän itselleni, voinko nostaa Come taste the bandin Deep Purplen klassikkolevyksi. Edellisestä blogimerkinnästä palautetta saaneena muistutan, että mielipiteeni eivät ole globaaleja faktoja. Ne ovat omia näkemyksiäni, omia ongelmiani.

Levy soimaan. Bändistä ei voi erehtyä Comin’ homen alkaessa. Deep Purple tässä soittaa. Paice-Hughes -akseli groovaa kuin hirvi, Lord vetää komeasti, samoin Coverdale. Blackmorea ei tule ikävä. Hänet korvannut Tommy Bolin osaa asiansa ja on Blackmoren tavoin innokas slidekitaristi. Lordilla on edelleen iso rooli bändissä. Ilman sitä seuraava kappale, Lady Luck, voisi olla suoraan Whitesnaken levyltä. Whitesnakessa Lord oli rivimuusikko, Purplessa kantava voima.

Hughesin laulamalla Gettin’ tighterilla alkaa funk. Hughesin ongelma laulajana on yliyrittäminen. Hänen on koko ajan näytettävä osaamistaan. Kiljumista, murinaa, ulinaa, kiemurtelua. Laulaisi perkele ihan suoraan vaan, välillä. Hyvä biisi, en minä sillä, mutta Hughesista tulee mieleen modernin ulina-R&B:n laulajattaret, jotka venyttävät ja värisyttävät ja kiemurtavat jokaisen laulamansa nuotin. Tehokeinosta tulee itsetarkoitus ja siten sietämätöntä kuunneltavaa.

Funk jatkuu Dealerilla ja I need lovella. Jälkimmäinen on aika whitesnakea, edellinen kelvollinen perusrenkutus. B-puolen aloittava Drifter menee samaan kastiin. Love child kuuluu levyn parhaimmistoon, mutta puolenvälin syntikkasekoilu ja rytmittely hieman vähentää sen hienoutta.

This time around/Owed to ’G’ on hämmentävä. Hughesin ja Lordin pianovetoinen, Stevie Wonder -henkinen soulballadi, joka muuttuu Bolinin kitarasooloiluksi. On Purplella ennenkin ollut yllättäviä vetoja levyillään, kuten mainio Anyone’s daughter Fireballilla. Ei tälläista kuitenkaan vielä Stormbringerilläkään olisi odottanut kuulevansa. This time around on selkein esimerkki, että olen nyt 47-vuotiaana päässyt yli siitä, että Deep Purplen levyllä soi funk ja soul; soolo-osuus on komeaa kuultavaa, mutta soulballadikin on hyvä.

No, ylihienolla bassokuviolla hitaasti käynnistyvä You keep on moving lopettaa levyn hieman perinteisemmin. Kaltaiseni jytäurpo ei sentään totaalisesti hämmenny.

Come taste the band on erinomainen levy, kunhan hyväksyn sen, että se ei ole In rock. Se on David Coverdalen, Tommy Bolinin ja Glenn Hughesin näkemys Deep Purplesta, Deep Purplen loppu ja Whitesnaken alku. En jaksanut enää riehaantua funkrytmittelystä, Hugheskaan ei ärsyttänyt kuin Gettin’ tighterin verran. Olen keski-ikäinen, en kapinallinen. Aiemmat ärsytyksen aiheet lähinnä vain naurattavat.

Itseni haastaminen ja levyn uudelleenarviointi kannatti. En tietenkään ole synnitön kuplassa elämisen suhteen. Syyllistyn asennevammaisuuten, monesti en ennakkoluulojeni takia jaksa kiinnostua minulle suositellusta musiikista edes tutustumisen vertaa. Siihen kuitenkin pyrin, että jauhan blogissani enemmän hyvästä kuin huonosta musiikista. Ivallisia ja kyynisiä levyarvosteluja voi lukea muualta. Come taste the band on hyvää musiikkia.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 2 kommenttia

Deep Purple – Slaves and masters

deep_purple_slaves_mastersJ-V. Sappinen kirjoitti nelisenkymmentä vuotta sitten Heavy rock -kirjassa, että Deep Purple ”ei selvinnyt perustajajäsenensä ja yhden henkisen voimansa tukipylvään poistumisesta.” Ritchie Blackmoren lähdöstä, siis. Siitä yhtye kuitenkin selvisi, kun tämä henkisen voiman tukipylväs kahdeksantoista vuotta ensimmäisen eroamisen jälkeen uudelleen erosi comebackin tehneestä Purplesta, annettuaan ennen eroamistaan toisen kerran kenkää Ian Gillanille vain huomatakseen, että Gillan oli kohta jo kolmatta kertaa hänen bändinsä solistina.

Sekavaako? On se. Brittiläisen heavyrockin jäsentenväliset juonenkäänteet ovat sekavuudeltaan Kauniiden ja rohkeiden tasoa.

Sekavuuden huipensi se, että hetken aikaa Gillania Deep Purplen solistina tuurasi Rainbowsta tuttu Joe Lynn Turner. Hän lauloi vuoden 1990 Slaves and masters -lp:llä. Se on comebackin jälkeisistä Purplen albumeista ainoa, jota en ostanut heti sen ilmestyttyä. Tuolloin ei äänilevyjen kanssa vehtaaminen ollut ykkösprioriteettini ja Turner Purplessa oli pyhäinhäväistys.

Ostin levyn tietysti myöhemmin, nyt se on hyllyssäni cd:nä ja lp:nä. En tiedä pyhäinhäväistyksestä, mutta edelleenkään Slaves and masters ei ole oikea Deep Purplen levy. On väärin, että Rainbown keskinkertainen laulaja sai kunnian olla osa Purplen loppumatonta saagaa. Tämä on julmasti sanottu, sillä jos Slaves and mastersin kannessa lukisi mikä tahansa muu kuin Deep Purple, olisin tyytyväinen. Hehkuttaisin Slaves and mastersia parhaaksi albumiksi millä Turner ikinä on laulanut. Pitää vissiin itse vetää tussilla tuohon kanteen, että ”Yngwie J. Blackmore & Purple Rainbows” tai jotain. Ehkä kuuntelu olisi sitten helpompaa.

Albumi alkaa King of dreamsillä, jonka intro on kuin yhdistelmä Perfect strangersia ja The house of blue lightia. Sitten Turner avaa suunsa ja totuus paljastuu; hyvä biisi minkä tahansa aikansa jytäbändin esittämänä, mutta Deep Purplea se ei ole. Ei, vaikka siinä on Purpleksi tunnistettavaa melodiaa, kitarointia ja urkusoundia.

Samat sanat pätevät melkein kaikkiin Slaves and mastersin kappaleisiin. Kannessa olisi voinut olla tarra: ”Melkein kuin aito Deep Purple!” The cut runs deep on vauhtipala, Fire in the basementilla koputellaan etu- ja takaovillesi, painetaan nappulaasi, soitetaan kelloasi ja kuulija vaivaantuu tekstin typeryydestä. Biisi sinällään on ihan ok ja riffissä kaikuja 70-luvulta, mutta Gillan veti tällaiset runot paljon paremmin. Fortunetellerillä Turnerilla on hitunen David Coverdalea soundissaan.

B-puolen avaa etäisesti perfectstrangersmainen Truth hurts. Love conquers all on häpeämätön hempeily, levyn komein kappale. Breakfast in bed on mitäänsanomaton ja vielä suurempaan mitäänsanomattomuuteen bändi yltää Too much is not enoughilla. Siinä ei ole enää häivähdystäkään Deep Purplesta, sen on kirjoittanut Turner ja kaksi muuta ulkopuolista. Wicked ways päättää levyn rivakasti.

Historia toistaa vitsejään. Blackmoren ja Gillanin välistä vitsiä kerrottiin kolmella eri vuosikymmenellä ja jonkinlainen punchline oli Gillanin korvaaminen Turnerilla. Onneksi Blackmore painostettiin Slaves and mastersin jälkeen ottamaan Gillan jälleen bändiin. Siitä riemastuneena Blackmore otti toisen ja viimeisen kerran hatkat Jon Lordin kanssa perustamastaan bändistä ja sen ansiosta Deep Purple on edelleen kasassa, hyvää musiikkia tehden.

Tapanani ei ole kirjoittaa huonoista levyistä. En tee sitä nytkään. Slaves and masters on ok, mutta se ei ole ok Deep Purplen levy. ”Mitä väliä sillä on mitä kannessa lukee, jos musiikki on kerran hyvää”, kysyy insinööri tai järki-ihminen. On sillä väliä. Itselleni rakkaaseen popmusiikkiin sisältyy niin paljon tunteita, että siinä on järki vain tiellä. Jos levyn kannessa lukee Deep Purple, niin ei siinä voi Joe Lynn Turner olla laulamassa.

 

Kategoria(t): Kuuntelemista | Yksi kommentti

Mean Mary

mean_maryTurun Jukka kysyy Facebookissa, että tiedänkö artistin nimeltään Mean Mary.
En tiedä.
Jukka lähettää Youtube-linkin.
Tykästyn.
Rauman Ari tykästyy myös. Ilmoittaa tilaavansa Mean Maryn levyt artistilta itseltään. Kysyy, että tilaako myös minulle.
Pyydän tilaamaan.
Ari tilaa, ilmoittaa pyytäneensä Marya kirjoittamaan rakkaat terveiset kaikkiin levyihin.
Muutaman viikon päästä Ari ilmoittaa, että levyt jäivät tulliin, tulee ylimääräisiä kustannuksia.
Eihän siinä mikä, mikäs siinä. Maksetaan.
Ari lähettää Mean Maryn levyt samalla kuin noin sata häneltä ostamaani singlelevyä.
Valehtelen Naiselleni postipaketissa olevan muumimukeja. Ei usko.
Ihastelen aikani ”love, Mean Mary” –kirjoituksia levyjen kansissa ja aloitan kuuntelun.

Kalliiksi tuli se, että kaverini kysyi Facessa tunnenko Mean Maryn. Niin se käy. Mutta nyt minulla on kolme Mean Maryn cd:tä. Walk a little ways with me, Year of the sparrow ja Sweet.

Mean Mary, eli Mary James, on kaksijakoinen artisti. Välillä hän tekee amerikkalaiseen maaseutuperinteeseen nojautuvia banjovetoisia hillbilly-renkutuksia, välillä syvää ja herkkää, mutta silti americanamaista taidepoppia. Mean Mary on Joni Mitchellin, Gillian Welchin, Alison Kraussin, Lucinda Williamsin ja irlantilaisen kansanmusiikkibändin ristisiitos. Vaikka Mean Maryssa on ripaus bluesia, on hän selkeästi valkoisen eurooppalais-amerikkalaisen perinnemusiikin perinteenjatkaja. Irlanti on Mean Maryn musiikissa runsaasti läsnä, siinä missä Appalakkien vuoristokin.

Kuunnelkaapa kappaleet Born to be that woman, Voice from a dream, Brand new day, Death and a maiden ja Rough road ahead. Ihan mahtavaa! Huvituin suuresti, kun Death and a maidenia kuunnellessani rupesin miettimään Mikko Alataloa ja aikani naureskeltuani tajusin Mean Maryn kuunnelleen enemmän kuin tarpeeksi Dylanin Song to Woodya.

Mean Maryn ongelma on se, että hän operoi alalla, jolta löytyy ties kuinka monta järkyttävän hyvää artistia. Amerikkalaisia naispuolisia singer-songwritereita, siis. On sattuman kauppaa, kehen heistä esimerkiksi suomalainen kuulija sattuu tutustumaan. Onneksi satuin tutustumaan Mean Maryyn.

Näistä kolmesta nyt kuuntelemastani Mean Maryn levystä saisi koottua kaksi aivan mahtavaa ja täysin erilaista levyä. Toinen sisältäisi perinnehenkistä banjorenkutusta ameriikan malliin, toinen syvää ja sydämeenkäyvää taidepoppia.

Maailmassa on älyttömän paljon sellaista hyvää musiikkia, josta kukaan ei tiedä mitään. Kuten nyt Mean Mary.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi