Bob Dylan – Together through life

Psykoakustiikan voima on vahva. Bob Dylanin vuoden 2009 albumi Together through life on ollut minulle vähän semmoinen just another Dylan-record, vaikka se on saanut paljon kehuja ja vaikka se jatkaa selkeästi kolmen edellisen albumin juurevaa meininkiä. Juureva Dylan on toki aina ollut, heti ensimmäisestä albumistaan lähtien, mutta jostain syystä Together through life tuntui minusta pettymykseltä ja se jäi hyllyyn pölyyntymään. Vaan kun viimein viime viikolla sattui eteeni lp-versio, se kuulostaakin liki mestariteokselta.

Jotkut levyt vaativat vinyyliformaatin. Esimerkiksi The Clashin London calling avautui minulle ihan toisella tavalla tupla-lp:nä. Olin 70-luvun lopussa liian nuori punkkariksi – tai punkiksi, kuten virallinen termi kuuluu Pauli Kallion sarjakuvan mukaan – joten tutustuin levyyn vasta aikuisena, cd-formaatissa. Joskus musiikki vaatii sen pienen tauon, joka puolien kääntämisestä tulee. Hengähdystauon, spekulointiajan. London calling kuuluu siihen kastiin, samoin Together through life.

Tuskin pelkkä vinyyliformaatti Together through lifea paransi. Monesti käy niin, että jos joku levy jää pettymyksenä uutuuttaan hyllyyn pölyyntymään, kuulostaa se vuosien tauon jälkeen hyvältä. Sen suhteen ei ole enää liian suuria odotuksia, kuten ehkä ilmestymisaikaan oli. Ensimmäisen tunnekuohun jälkeen sitä osaa kuunnella paremmin.

Together through life on turhaan levitetty kahdelle lp:lle, 45 minuuttia olisi saatu yhdellekin vinyylille puristettua. Mutta en valita, pois se minusta. Tuleepahan puolia vaihdellessa laiskalle miehelle liikuntaa. Together through life on hyvin blues, David Hidalgon haitari tuo mukaan cajun-fiilistä. Tunnelma on enimmäkseen rauhallinen, tai ainakin rento. Joskus mietin, että olisiko Dylanilla hyvä olla joku muu tuottaja kuin Dylan itse, mutta turhaahan se olisi, tämäkin levy kuulostaa tällaisenaan täydelliseltä. Laulultaankin.

Minulla on kaikki Dylanin varsinaiset albumit hyllyssäni ja joitain Bootleg series -sarjaan kuuluviakin. Pitkään taistelin Christmas in the heartia ja Triplicatea vastaan, mutta lankesin niihinkin. Cd-versioihin. Ehkä otan kesälomaprojektiksi kaikkien hänen levyjensä kuuntelun, samalla Raamatun paksuista Sanat 1961-2012 -kirjaa seuraten. Kaltaiselleni ei järin tekstipainotteiselle kuuntelijalle se tulisi tarpeen.

Tunnustan, että Triplicatea en ole vielä edes kuunnellut. Vaan huomenna, jos Luoja suo, saan sen 3-lp -versiona. Sehän on silloin automaattisesti hyvä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Mara Balls – Maranormaali ilmiö

Mara Ballsin uusin levy Maranormaali ilmiö ei ensimmäisellä kuuntelulla ollut samanlainen tajunnanräjäyttäjä kuin bändin kaksi ensimmäistä, täystyrmäyksen aiheuttanutta albumia. Ei tietenkään. Vuorten taa, Elävä kivi ja Ratina live ’18 ovat semmoista äänivallia ja jyräystä, että sen päällekäyvämmäksi ei pääse. Maranormaalilla ilmiöllä on raskaan jyräyksen lisäksi mukaan tullut kevyempää kamaa. En sano herkempää, koska herkkää Mara Ballsin jyräys on ollut jo aiemmillakin levyillä.

Kun mietiskelin tätä asiaa sosiaalisessa mediassa, itse Maria Mattila osallistui keskusteluun:
”Pari viikkoa sitten laskin vesiliukumäkeä jonka nimi oli Bläck Hole. Kokonaan musta putki, pelkkä pimeys, veden ääni ja kontrollin täydellinen puuttuminen. Eka lasku oli ihan tajunnanpirstaloiva trippi. Toka kerta oli ehkä 20% siitä ja kolmannella laskulla en tuntenu juuri mitään. Se oli raadollista, mutta pakko hyväksyä. Piti keksiä uusi seikkailu. Samalla lailla luovana tekijänä joutuu ja saa ettii koko ajan uusia kiviä joita kääntää ja joista ammentaa. Me ei päästä ikinä taaksepäin. Mutta jollekin tää on ehkä se eka mara-levy ja bläck hole!”

Juuri näin! Mara Balls on rohkeasti aloittanut uuden seikkailun, vanhaa unohtamatta. Meille vanhoille faneille tämä on uuden alku, uudet kuulijat kokevat todennäköisesti samanlaisen herätyksen kuin minä ensin Jukka & Jytämimmien ja sitten Vuorten taa -levyn kanssa. Mara Ballsin kokoonapano – puhun siis Mara Ballsista bändinä – on pysynyt samana koko levytysuran ajan. Se on hieno asia, se edustaa jatkuvuutta. Bändi on välillä viettänyt hiljaiseloa, pakostakin, mutta nyt rokki raikaa taas.

Maranormaalin ilmiön a-puoli on sellaista jytää ja jyrää, josta Blue Cheerkin olisi ylpeä. Siihen on aiempaan verrattuna tullut lisää melodiaa, lisää rakkautta ja boogieta. Aloitusbiisistä Ainoa oikea tulee luultavasti vuoden 2022 soundtrack juuri minulle. Se on rakkauslaulu, mutta perinteisellä Mara Balls -soundilla. A-puoli jatkaa enimmäkseen äänekkäällä linjalla, Valo voittaa pimeän on pieni enne tulevasta. B-puolella alkaa se uusi seikkailu. Pitkin linnunrataa on kaunis, upealla kitarasoololla varustettu herkkis, joka päättyy huikeaan vauhtiin ja nousuun. Isästä kertova Pieni suuri Tellus-planeetta on tällaiselle kahden lapsen isälle mahtava tarina. Levyn krediiteissä lukee ”kitarafillit: isä”. Ihammahtavaa sekin! Kaunis Hiljaa on nimensä veroinen kappale, levyn rauhallisin. Se vertautuu jossain määrin neljän vuoden takaiseen Maailma palaa -seiskatuumaiseen. Levyn päätöskappale Yksi laulu on kuin jatkumoa biiseille Elävä kivi ja Jossain kaukana, mutta nyt ihan oikeana sävellyksenä ja lauluna, entistä kauniimmin. Se on täysin ajaton klassikko, joka niputtaa Maranormaalin ilmiön täydellisesti pakettiin.

Ensikuuntelun hämmennys vaihtui äkkiä ihastukseksi. Mara Balls on bändinä ja luultavasti artistinakin löytänyt itsensä menettämättä mitään aiemmasta itsestään. Bändin musiikissa on aiemminkin ollut runsaasti sävyjä, valon ja varjon vaihtelua, vaikka niitä on peitelty äänivallin taa. Nyt ei peitellä, nyt niistä sävyistä ollaan selkeästi ylpeitä

Luulen, että ajan myötä Maranormaalista ilmiöstä tulee juuri se Mara Balls -levy, joka eniten soittimessani pyörii.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Huojuva Lato – Utopia, Texas

Utopia, Texas on Huojuvan Ladon kahdeksas albumi, jos Valtimon Seiska -live lasketaan mukaan. Yhtään huonoa levyä tuohon määrään ei mahdu, eli sellainen ei ole tämä uusinkaan. Olen aiemmin kirjoittanut Huojuvan Ladon olevan bändi, jolla on oma ääni, ja satunnainenkin kuulija sen äänen tunnistaa. Ja että Huojuvan Ladon soidessa eivät päätäni vaivaa digiloikka, työelämän muutokset eikä elämän kaikinpuolinen vaikeus. Huojuva Lato on häikäilemättömän ja häpeämättömän nostalginen. Se muistelee maailmaa, jota ei enää ole.

Kaikki tämä pätee edelleen. Utopia, Texas on hienoa jatkumoa Huojuvan Ladon jo toistakymmentä vuotta jatkuneeseen levytysuraan. Harva bändi nykysin tekee kahdessatoista vuodessa kahdeksan albumia ja pienemmät julkaisut päälle. Niiden päälle bändin primus motor Suonna Konosen soololevy ja julkaisut Arto Pajukallion kanssa. Kunnollista vanhan liiton meininkiä tuommoinen.

Utopia, Texas alkaa loistavalla rokkibiisillä Pyhä Severi. Stilikka soi juurimusasta muistuttaen ja laulu on kuin road movie. Kantri väijyy taustalla, stetson heiluu. Täydellinen levynaloitus. Kaukaisiin saariin edustaa itselleni vierasta veneily- ja saaristolaiskaihoa, mutta on onnistuneesti melankolisen reipas ralli. Radiolaulu on ensimmäinen levyn kolmesta coverista, onnistunut perusrenkutus reissumiehen työstä. Kaihoisan upealla introlla varustettu nimibiisi on matkakertomus sekin, siinä on amerikantunnelmaa. Näin luulen, en ole tuossa unelmien ihmemaassa käynyt, eikä huvita mennäkään. Se veisi levyrahat, nautin maan hyvät puolet mielummin äänilevyiltä. A-puolen päättävä Ava-hotelli on tarinnallisuudessan leimallisen konosmainen laulu, onnistunut sellainen. Laulussa mainitaan Pajukallio, hän myös soittaa siinä kauniin kitarasoolon. Vaikka asuin aikanaan Hermannissa, eli samoilla hoodeilla, en ole moisesta hotellista ikinä kuullutkaan.

B-puolen avaava Mia yhdella i:llä (Roosa kahdella o:lla) on vauhdikas ja nykivyydessään poikkeuksellinen Lato-biisi. Ei levyn parhaimmistoa. Sen sijaan Konosen Tuire Silvennoisen kanssa duetoima ihastuttava balladi Kesä komeine kitaroineen kuuluu. Savolaista verta on cover ja otsikon mukaisesti Kononen siinä rohkeasti tunnustaa osittaisen savolaisuutensa. Ei se synti ole, ja biisi on covereista onnistunein. Alkuperäistä en tunne. Kolmas cover Manta on herkkä kantrivalssi, se jatkaa perinteistä soittajan nainen -tarinaa, vanhenevan kantristaran näkökulmasta. Levyn viimeinen biisi Tie päättyy meren rannalle on komea ”proge-eepos”, soundtrackia Konosen samannimiseen romaaniin. Se alkaa perinteisesti, mutta kasvaa huikeaksi instrumentaali-ilotteluksi southern rockin malliin ja sen myötä levyn parhaaksi biisiksi, loistavaksi päätöskappaleeksi.

Päätösbiisistään huolimatta Huojuva Lato on Utopia, Texasilla kaivautunut entistä syvemmälle juurilleen, Suomeen ja Teksasiin. Banjo, mandoliini ja haitari soi, stilikka tietenkin. Ihan samanlaista hittikimaraa Utopia, Texas ei ole kuin Rakkaus ja juuret, Lättähattu ja Viimeiset vanhat hyvät päivät. Ehkä kolme coveria ja yksi keskinkertaisempi biisi kertoo, että materiaalia ei aivan entiseen malliin syntynyt. Tosin ainahan Lato on covereita tehnyt, kuuluu sivistystyöhön ja perinteeseen. Utopia, Texas on joka tapauksessa levy, joka jo Pyhän Severin, Kesän, Tie päättyy meren rannalle ja nimibiisin ansiosta nostaa Huojuvan Ladon seuraavalle tasolle, koko kansan suosikiksi. Sitä paitsi The Band -henkinen kansikuva kuittaa pikkuviat.

Huojuva Lato on hyvien puolella, vastakkainasettelua vastaan. Utopia, Texasilla lauletaan sekä maaseudusta että kaupungista. Siitä minä pidän. Jos ja kun joskus muutan kaupunkiin, kyllä se on Huojuva Lato jota kerrostaloasunnossa kuuntelen ja mietin, että oli siellä maalla kai joskus ihan mukavaa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Kaiun – Hiljaisuus

Termi ”taiderock” saa minut aina varpailleen. Se on jotain, jota kaltaiseni lähinnä bluespohjaisesta musiikista diggaava Popeda-fani ei ymmärrä. Ei edes halua ymmärtää. Haluttomuus johtuu taiderockin kuuntelijoista. Niistä, joiden on korostettava omaa erinomaisuuttaan ja snobistisesti irvailtava huonommalle musiikille. Etenkin bluesille ja Popedalle. ”Olen parempi ihminen kuin sinä, koska kuuntelen älykästä ja kyynistä kitarapoppia kukkakimppu perstaskussa.”

Kuuntelin silti itsensä nimenomaan taiderokiksi määrittelevän Kaiun-duon debyyttilevyn Hiljaisuus. Saateteksti kertoo Hiljaisuuden olevan levyllinen lauluja kuolemasta. Duon biisintekijä Jiri Mustajärvi laulaa ja soittaa kitaraa ja rummut, Juuso Keskinen soittaa bassoa ja myöskin kitaraa. En tiedä onko Jiri Mustajärvi sukua, mutta ei hän perus Popeda-fanin musaa tee.

Hiljaisuuden ensimmäiset kolme biisiä ovat sellaista taidehuokailua, jota bändin epäilinkin olevan. Minä tiedän alkaa lupaavasti levollisella urkumatolla, laulajan eteerinen ääni tuo mieleen kahdeksankymmentäluvun, ehkä siinä on pientä Keba-vivahdetta. Introna toimiva biisi antaa mielikuvituksen lentää, eikä laulua lukuunottamatta anna viitettä mitä tuleman pitää. Kitara tulee mukaan kauniilla ja rauhallisella kappaleella Huhuilla. Sen ärsyttävä rumpusäksätys häiritsee, olen allerginen modernille rytmikäsitykselle. Ensikuuntelulla pidin biisiä pituuteensa nähden hieman tapahtumaköyhänä, mutta tämä musiikki vaatii useita kuunteluita ja keskittymistä. Biisi on todella hieno. Unennäköisesti jatkaa samalla linjalla, onneksi vähemmän äryttävällä rytmillä ja viehättävillä kitarakuvioilla.

Harhaa tuo viimein mukaan rokkielementtejä, ensimmäisellä kuuntelulla vasta se herätti minut huomaamaan, että kitarabändihän Kaiun on. Tässäkin biisissä on ärsyttävää säksätystä ja laulu on samantyyppistä huokailua kautta koko levyn, mutta kun lauletaan taiteellisesti kuolemasta, ei siihen rokkihuutaminen sovi. Värinää jatkaa samaa hieman reippaampaa linjaa, ambient-suhinalla varustettu Valomeri on levyn vaikuttavimpia biisejä. Sekin on synkkä ja pitkä kuin viidenkymmenen kilometrin hiihto, mutta kotikoivusta laulaminen tuo siihen lämmintä tunnelmaa. Ambient tulee Hiljaisuudesta muutenkin mieleen: albumikokonaisuus on kuin yhtä, pienimuotoisilla mutta tärkeillä ja kohottavilla vivahteilla varustettua, meditatiivista biisiä.

Auringon toivoin on levyn vauhdikkain kappale, siinä on jopa pientä ilon pilkahdusta. Tosin en ole ihan varma, koska en ole järin tekstipainotteinen kuuntelija. On tietysti väärin jättää näin vakavassa musiikissa tekstit toisarvoiseen asemaan, mutta minkäs teet. Sataa kuolleita lintuja palauttaa albumin kuosiin, liikaa ei iloita. Komea biisi. Hiljaisuudessa päättää levyn folk-henkisesti, tyylikkäästi. Juuri sopiva päätösbiisi.

Näin. Olen väärä mies arvostelemaan tämän levyn, mutta välillä on tarpeen käydä epämukavuusalueellaan. Mainitsemistani ärsytyksenaiheista huolimatta pidin Hiljaisuuden usvaisesta, maalailevasta tunnelmasta, sekä helisevästä kitaroinnista. Jäin kaipaamaan biiseihin ja esityksiin enemmän tai isommin vaihtelua. Tällaisenaan teos jää minulle lähinnä rauhoitusmusiikiksi, jota rumpusäksätys häiritsee. Irtobiiseinä Auringon toivoin ja Sataa kuolleita lintuja erottuvat aluksi massasta, mutta useiden kuunteluiden jälkeen nekin muodostuvat osaksi kokonaisuutta.

Kuuntelin teoksen Spotifysta keskinkertaisen, oikuttelevan bluetooth-kaiuttimen kautta, oikealta levyltä ja oikeilla stereoilla tunnelma olisi varmasti ollut parempi. Kaiun on jo työstämässä toista albumiaan, aion kyllä kuunnella sen. Hiljaisuus avautuu kuuntelu kuuntelulta paremmin.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Wentus Blues Band

Olen pitkään suunnitellut pitäväni Wentus Blues Band -maratonin, ja nyt sen tein. Pitkien vapaiden ansioista on aikaa. Ei sillä, että minulla bändin levyjä hirmuisen paljon olisi, mutta muutamia kuitenkin.

Minulle tulee Wentus Blues Bandista ensimmäiseksi mieleen Family meeting -konserttielokuva lukuisine legendaarisine vieraineen, Niko Riipan ja Robban Hagnäsin mainio soolotuotanto sekä Kokkola. En siis tiedä bändistä paljoakaan. Olen kuitenkin poiminut Wentuksen ja Wentuksen klaanin levyjä mukaani aina kun niitä on vastaan tullut ja minulla on orkesterista ihan lämmin mielikuva.

Bändin debyyttialbumi vuodelta -89 on mallikelpoista perinnebluesia, soulia ja rock’n’rollia. Hagnäsin Dr. Feelgood -tyylistä Total abstainer boogieta lukuunottamatta biisit ovat coverita, jotka melkein kaikki ovat jopa kaltaiselleni sunnuntaibluesmiehelle tuttuja. Esimerkkeinä Evil is going on, Baby please don’t go ja Love in vain sieltä bluesimmasta päästä, Hallelujah I love her so ja When a man loves a woman soulimmasta. Dr. Feelgoodin henki kulkee levyn yllä, kuten Sonny Boy kakkosen Don’t start me to talkingissa, Jimmy McCracklin The walkissa ja John Lee Hookerin Think twice before you gossa. Otis Rushin Violent love poikkeaa jatsahtavassa laulelmallisuudessaan levyn linjasta.

Hyvin Wentuksella on homma jo tässä vaiheessa hallussa, vaikka he olivat ilmeisen nuoria poikia vielä. Suoraviivaisuus ja vauhdikkuus on homman nimi. Wentus Blues Band on ollut kasassa 35 vuotta, kitaristit Niko Riippa ja Kim Wikman sekä basisti Robban Hagnäs ovat ymmärtääkseni vaikuttaneet orkesterissa lähes koko sen olemassaolon ajan, rumpali ja laulaja ovat vaihtuneet ja kosketinsoittaja on myöhemmin tullut mukaan.

Debyyttialbumin jälkeen levyhyllyssäni hypätään viisitoista vuotta ajassa eteenpäin. Family album oli ensimmäinen ostamani bändin levy, siinä soittavat jo vanhat, meritoituneet tekijät. Laulajaksi on vaihtunut jossain vaiheessa Juho Kinaret, vaikka tällä levyllä solisteja löytyy muitakin: Kim Wilson, Carey Bell, Louisiana Red, Omar Dykes, Sven Zetterberg, Eddie Kirkland, Eero Raittinen ja itselleni ennestään tuntematon Gary Primich. Jo nuo nimet paljastavat sen, että Wentus Blues Band nauttii kansainvälistä arvostusta, nämä äijät eivät ihan minkä tahansa amatööripoppoon kanssa lähtisi keikalle tahi levyntekoon. Myös Pepe Ahlqvist ja Pekka Gröhn vierailevat levyllä, kansitekstit on kirjoittanut itseoikeutetusti bluesministeri Kuloniemi. Gröhnistä on myöhemmin tullut orkesterin vakijäsen.

Kuten arvata saattaa, on Family album kerrassaan erinomainen paketti. Siltä ei heikkoa kohtaa löydy, konkarit ovat onnistuneesti pääosassa ja Wentus on vieraitaan kunnioittava isäntä. Isännyys ja vieraiden kunnioitus välittyvät myös Family meeting -elokuvassa ja siitä tehdyllä äänilevyllä. Family album on ehdottomasti yksi Wentus Blues Bandin uran huippukohtia. Sitä voi pitää yhtä lailla pääteoksena kuin välityönäkin. Kyse on coveralbumista, vanhojen mestarien kunnioittamisesta. Pidän tätä yhdessä Family meeting -elokuvan ja livealbumin kanssa tilinpäätöksenä, lopullisena aikuistumisena ja kodista irtautumisena. Ehkä olen väärässä, en ole kuullut debyytin ja Family albumin välissä olevia neljää albumia, joten en tiedä miten bändin kehityskaari on kulkenut.

Seuraava hyllystäni löytyvä Wentus-albumi on Woodstock vuodelta 2011. Levyn nimi tulee tietenkin siitä, että se on äänitetty Levon Helmin kyseisellä paikkakunnalla sijaitsevassa studiossa. Siellä ramppaa suomalaisia muusikkoja yhtenään ja aina he poistuvat sieltä hyvää musiikkia mukanaan. Niin tekee Wentuskin. Jonkinlainen amerikkalaiseen juurimusaan uutta henkeä sytyttävää taikaa Helmin studiossa on. Yhtä lukuunottamtta Woodstockin biisit ovat bändin omaa käsialaa, ja se yksikin on tuottaja Clas Yngströmin käsialaa. Woodstock on juuri sellaista juurevaa, rullaavaa ja lämmintä americanaa, jota kuuntelen aina mielelläni, se toimii tilanteessa kuin tilanteessa. Woodstock ei ole hiilipaperikopiota mistään vanhasta, se on selkeästi uutta musiikkia. Wentus Blues Band on Woodstockilla kotonaan.

Sarjakuvamaisella kannella varustettu Lucky Strike mama vuodelta 2015 on kansikuvansa tavoin raju levy. Woodstockin rennonletkeä perinnemusiikki on muuttunut kovaksi bluesiksi. Ei Lucky Strike mama pelkkää mättämistä ole, mutta pari ensimmäistä biisiä määrittää otteen selkeästi aiempaa ankarammaksi. Liekö orastava keski-iän kriisi jo painanut mieltä. Eikä siinä mikä, Wentukselta sujuu luontevasti ja taitavasti niin eteenpäin vievä rentous kuin raskas ja jämäkkä paahtaminen. Lucky Strike mamasta voisivat helposti innostua Hurriganes-Peer Günt-Devil Dog Road -osaston jytinäbluesista diggailevat nahkatakkisedätkin. Toki Lucky Strike mamalta löytyy esimerkiksi funkia (Saints & sinners) ja j.j. calemaista rullausta (hauska Mean green machine), mutta raaka Chicago-blues on levyn sydän ja sielu. Woodstockia voi helposti soittaa bluesiin nihkeästikin suhtautuvalle kuulijalle, Lucky Strike mama vaatii perinteisen kitarabluesin perusteiden osaamisen, hyväksymisen ja kunnioittamisen.

Lucky Strike mamalla alkuperäinen rumpali Mikael Axelqvist on vaihtunut Daniel Hjerppeen eikä Kim Wikmanin nimeä näy kansiteksteissä, vaikka hän ymmärtääkseni vielä nykyäänkin on bändin jäsen. Liekö ollut sapattivapaalla.

Robban Hagnäs on kova Bob Dylan -diggari ja hän masinoi 2016 Wentus Blues Bandin isännöimään erinomaista Dylan Suomessa -tribuuttilevyä. Kotimaiset huippuartistit versioivat nobelistin tuotantoa onnistuneesti ja Wentus säestää juuri kuten säestää täytyy. Erityisen onnistuneita versioita tekevät muun muassa Anssi Kela, Paleface, Eero Raittinen ja tietysti Juho Kinaret, mutta yhtään huonoa esitystä ei levyltä löydy. Toki Pelle Miljoonan Enää itkeä voit on hänelle liian ilmiselvä valinta, mutta komeasti hän sen vetää. Is your love in vain on yksi suosikkibiiseistäni ja Jukka Gustavson tekee siitä loistavan version. Erityismaininta Esa Kuloniemen ja Aija Puurtisen It takes a lot to laugh, it takes a train to cry -suomennokselle Nauru ottaa joogaa, H-molli tsugen. Siis niin että miten?

Vuoden 2017 Throwback on taas kunniaa tekevä coverlevy. Biisit on valittu tekijöiltä, joiden kanssa Wentus on tehnyt yhteistyötä. Lista on komea. Louisiana Red, Canned Heat, Carey Bell, Eddie Kirkland, sekä joitain jotka ovat minulle korkeintaan nimenä tuttuja. Levy on luonnollisesti erinomainen ja se on laulaja Juho Kinaretin juhlaa. Hän pääsee todella oikeuksiinsa sankareidensa biisejä tulkitessaan. Throwback on vähän kuin Family album ilman vierailijoita ja siinä mielessä parempi, erinomainen bändilevy.

Nämä Wentus Blues Bandin levyt hyllystäni löytyvät, nyt pitää ruveta haalimaan niitä muita. Mutta ei siinä vielä kaikki, orkesterin jäsenet ovat tehneet myös soolo- ja muita projekteja. Robban Hagnäsin ja Niko Riipan soolotuotannosta kirjoitin jo aiemmin, mutta myös Juho Kinaretilla on ollut bändin ulkopuolista toimintaa. 2014 ilmestynyt The Kinaret Brothers Bandin levy on jonkinlaista kellaribändin garage-henkistä, mutta monipuolista/sekavaa rokkia. Siinä on minun makuuni liikaa funkia, toisaalta siinä hienoa amatöörimäiseltä kuulostavaa bluespohjaista jytää (Miranda), hienoja hitureita (Song birds, Die and suffer) ja folk-helinää (Three stars). Ja bluesia tietenkin. En silti ymmärrä miksi levy on tehty, kai tämä on veljesten vapaa-ajan harrastustoimintaa. Eikä siinä mitä, kyllä nuo mainitsemani kappaleet ovat ansainneet tulla levytetyksi. Bändissä on kahden Kinaretin lisäksi Riippa ja Gröhn, mutta musiikki on kaukana Wentuksesta.

Kinaret-nimellä 2017 ilmestynyt Himanka on sekin puolikas Wentus Blues Band, sillä mukana ovat Juhon lisäksi Gröhn ja Hjerppe. Tämä onkin sitten hieno levy! Kinaret laulaa suomeksi, on itse tehnyt kaikki biisit (tekstit yhdessä Mika Niemelän kanssa), musiikki on hyvää ja tuotanto laadukasta. Tunnustan, että kuuntelen levyä vasta ensimmäistä kertaa, koska olen työntänyt sen levyhyllyyni Wentusten jatkoksi kuuntelematta sillä ajatuksella, että onpahan nyt tämäkin kokoelmaa kartuttamassa. Tyhmä päätös, erinomainen albumi. Tämä sopii bluesdiggarille, Radio Suomen kuuntelijalle, syvällistä, laadukasta poppia ja rokkia kaipaavalle laaja-alaiselle musiikinharrastajalle. Erittäin onnistunut crossover-albumi, jonka takia Kinaretin ei ole tarvinnut piiruakaan livetä blueshenkisyydestään ja -periaatteistaan.

Mikä on tämän maratonin perustella mielipiteeni Wentus Blues Bandista? Käsittämättömän kovalla ammattitaidollaan se on omalla tavallaan kuulijalle samanlainen rytmimusiikin korkeakoulu kuin John Mayallin Bluesbreakers ja Jussi Raittisen The Boys soittajille. Wentus Blues Bandilla ei ole kaiken kansan hittibiisejä, sen funktio on muussa kuin uusien klassikoiden luomisessa. Wentus Blues Bandin tehtävänä on julkituoda bluesin ilosanomaa, Wentuksen soittajat ovat saarnamiehiä ja valistajia.

Omaa kotimaisen erittäin korkeatasoisen afroamerikkalaisen musiikin kuplaani dominoivat innovaattorimielessä Esa Kuloniemi, Pekka Pirttikangas ja Jussi Raulamo kaikkine bändeineen, projekteineen ja hankkeineen. He etsivät koko ajan uutta, Wentus Blues Band on soihdunkantaja, perinteen ylläpitäjä ja sananjulistaja. Sen tehtävä on soittaa, soittaa ja soittaa. Se voi omana itsenään ja sellaisenaan esiintyä missä vaan, milloin vaan ja kenen kanssa vaan.

Jos luit tämän kirjoitukseni kokonaan, olet ansainnut palkkion. Voit noutaa sen lähimmästä postitoimipaikasta sodan jälkeen kello kuusi illalla tai vaihtoehtoisesti voit käydä hyvinvarustetusta levykaupasta ostamassa itsellesi vaikka Wentus Blues Bandin Woodstock-cd:n. Onneksi olkoon!

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Samanna – Sinisellä sametilla

Kansanjatsia. Sitä Samanna soittaa. Kansanjatsia, vaikkakin fuusiota, paikoin jopa freetä. Samannan jazz sopii niin laaja-alaiselle jazz-entusiastille kuin baarin nurkassa tuoppiin tuijottavalle ”on silti hyvä ettet näe minua nyt” -sänkinaamalle.

Samanna oli aika valmis jo ensimmäisellä albumillaan, Itsetunnolla se löysi itsensä, nyt Sinisellä sametilla se löytää itseään lisää. Jonkinlainen korkeamman tason valaistuminen on tapahtunut, palikat ovat pikkuisen eri järjestyksessä. Hieman paremmassa. Aiempien levyjen leikillisyys on edelleen mukana, mutta syvämietteisemmällä ja sisäänpäinkääntyvämmällä tavalla. Meditatiivisesti.

Anna Pesosen lapsenomainen laulutapa tekee Samannan jazzista helposti lähestyttävää, vaikka se ehkä karkottaa puhdasoppisimmat jazzdiggarit. Pesosen laulu on kuitenkin juuri sitä, mitä tällainen koti- ja konservatiokutoisuuden yhdistävä jazz kaipaa. Se tuo musiikin lähelle kuulijaa. Pesonen on tehnyt kaikki levyn biisit, kannet myös. Häneltä on juuri ilmestynyt runokirja, runoja hänen laulutekstinsäkin ovat.

Levy alkaa maalailevasti, coolin yökerhoviihteellisellä Kaupungilla, sen keinuvalla Girl from Ipanema -fiiliksellä. Pesosen Rhodes-sähköpiano on oleellinen, lähes määräävä osa Samannaa. Sen ja Sami Sippolan saksofonin vuoropuhelu on nautittavaa kuultavaa kautta koko levyn, jolle basisti Inari Ruonamaa ja rumpali Sebastian Krühn luovat elävän ja monipuolisen pohjan. Bändi on lopullisesti hitsautunut yhteen. Hitsaussauma on lennokas enemmän kuin suora, mutta varmasti kestävä.

Muovipussi on indiehenkistä rock- ja popmusiikkia jatsisti, Samanna ei yritäkään olla traditionaalinen jazz-orkesteri. Kahvikupin pohjalle piirtyvät sydämet on rennon grooven kannattelema rakkauslaulu ja Sinisellä sametilla huokuu avaruudellista tunnelmaa. Piano vie ajatukset väistämättä Riders of the stormiin. B-puolen aloittava Etsit minua on biiseistä eniten free intronsa ansiosta, Aivojumppaa groovaa funkisti. Tuuli leikittelee ja päätösbiisi Muutos ovat levyn tajunnanvirtamaisinta meditaatio-osastoa, puolivaikeaa fiilistelyä. Siis puolivaikeaa sillä tavalla kuin jatsi joidenkin mielestä on vaikeaa.

Samanna tekee musiikkia, jolle kannattaa antaa itsensä. Sen tunnelmaan pitää heittäytyä kuin vapaaseen pudotukseen. Se irrottaa kuulijan ajan ja paikan kahleista, pakottaa ottamaan hetkestä kiinni. Samannan musiikki ja Pesosen laulu rauhoittaa, luo mielikuvia. Se on loungen ja rentoutuskasetin taiteellisesti korkeatasoinen ja mielikuvitusta kiihottava yhdistelmä. Se on parantavaa musiikkia, siinä ei ole kyynisyyden tai ivan hiventäkään.

On harmi, että tällainen musiikki pääsee kaikenlaisten paitsi jazziin, myös uuteen musiikkiin yleensä liittyvien ennakkoluulojen takia vain pienen piirin tietoisuuteen. ”Nykyaikana ei tehdä tehdä hyvää musiikkia, ennen oli paremmin, ei Suomessa tehdä hyvää musiikkia, jatsi on paskaa paitsi Levyraadissa” -mantrojaan kyllästymiseen asti hokeville on turha väittää vastaan, omapa on tappionsa. Uuden oppiminen on rasittavaa, se vaatii työtä. Menneisyydessä on helppo elää, ja levyrahat säästyvät jo kanonisoitujen klassikoiden 70-100-vuotis juhlajulkaisuihin.

Jos Samannan tavoin tuntee menneisyyden, ottaa siitä oppia ja päästää siitä irti, löytyy uusi maailma, joka kuulostaa yhtä hyvältä kuin vanha maailma. Ja paljon samalta.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Emola-Hatsina String Band – Saniaisolento & El Primitivo and the Ant-Men

Kitaramusiikin ystäviä hellitään nyt toukokuussa, sillä sekä Emola-Hatsina String Band että El Primitivo julkaisevat uudet levyt. Emola-Hatsina String Bandin Saniaisolento-cd on Esa Kuloniemen ja Antero Mentun primitiivisen kielisoitinorkesterin toinen julkaisu, El Primitivo and the Ant-Men -kymppituumainen on Esa Kuloniemen ja Hemmo Päivärinteen rautalanka-surf -duon toinen julkaisu sekin. Päivärinteen nimi kummittelee myös Emola-Hatsina String Bandin Saniaisolennon krediiteissä.

Emola-Hatsina String Bandin debyyttialbumi Hobo sapiens ilmestyi pari vuotta sitten, ja osoittautui huikaisevaksi musiikilliseksi matkaksi. Siinä missä se paitsi yllätti ja myös kolahti heti ensikuuntelulla, vaatii Saniaisolento aikaa. Se ei yllätä, se kuulostaa hyvältä heti, mutta vasta kuuntelukertojen myötä sen erinomaisuus kokonaan avautuu. Päällisin puolin Saniaisolento on silti Hobo sapiensia helpompaa musiikkia, koska siltä puuttuu edellisen levyn painajaismaisen raaka teollisuusjunnaus-maalailu. Epäilen silti, että kaikki taikansa Saniaisolento paljastaa vasta vuosien kuuntelun myötä.

Jos Saniaisolentoa pitäisi kuvailla yhdellä sanalla, olisi se kaunis. Onneksi ei tarvitse, sillä se ei kerro koko totuutta. Levyn aloittava kuusiminuuttinen Tähtikehrääjä on alkukantaista ja -voimaista, pienimuotoisen riffin ympärille kerättyä musiikkia, joka koristellaan herkin, väliin voimakkain värein. Musiikki on keveydestään huolimatta vahvaa, tukevaa. Levyn päättää vielä pidempi Toukka-nymfi-aikuinen, joka vie fiilikset debyyttialbumin krautrock-tunnelmiin.

Noiden eeposten väliin mahtuu monelaista meininkiä. Itä- ja länsimaista, sitar on edelleen oleellinen osa bändiä. Vuorenkiipijä ja nimibiisi ovat albumin menopalat, ensin mainittu kasvaa hyvinkin massiiviseksi paisutteluksi ja jälkimmäinen rokkaa tosissaan. Lynnut, lynnut hakeutuu kansanmusiikin pariin, ja levyn ainoan lauletun biisin Kuu vokalisoi Tuulia Pasanen-Finger eteerisen vahvasti. Tästä laulajasta kuullaan vielä. Hienosti nimetty Vipeltäjä on elämäniloinen, lennokas kappale. Nimestä tulee minulle pieni lapsi mieleen, biisistä myös. Muinaiset myyttiset armeijat on nimensä veroinen kappale sekin: jylhä, hieman pelottava, jopa synkkä. Kappaleiden nimet ovat osuvia ja oivaltavia kautta linjan.

El Primitivo and the Ant-Men jatkaa herrojen McCulloch ja Dudehill seikkailuja siinä samassa valtavassa musiikillisessa hetteikössä, jossa Kuloniemi on vaeltanut koko ikänsä: kitaramusiikin menneisyydessä, nykyisyydessä ja tulevaisuudessa. Aivan kuten edeltäjänsä Bigfoot ja aivan kuten Saniaisolento, on El Primitivo and the Ant-Men täysin ajatonta musiikkia.

El Primitivon musiikki on uutta ja omaa, vaikka mukana on lainabiisejäkin. Omatkin biisit kuulostavat tutuilta, traditionaalisilta. Ugi-ugissa on jopa suora viittaus The train kept-a-rollin’iin. El Primitivo ei silti ole mikään retrobändi, ja sen niputtaminen pelkäksi rautalanka-surfiksi ei tee sille oikeutta. El Primitivo on suurta musiikkia, se on rytmimusiikin suuri tehosekoitin, jossa soi sulassa sovussa koivulavasteinen iskelmä, Tyynen valtameren aallot ja hikisen rockklubin kivisten seinien kaiku. El Primitivo on rock’n’roll.

El Primitivossa Kuloniemen kumppanina on Hemmo Päivärinne, tarkkuudessaan jopa rytmikoneeksi luulemani lyömäsoitintaiteilija. Tai itse asiassa luulin rytmikonetta Päivärinteeksi… El Primitivo kertoo instrumentaalimusiikillaan tarinoita. Se kertoo niitä myös kansiteksteissä, mutta välttämättä ei tarvitsisi, niin mielikuvitusta kiihottavaa duon musiikki on. Upea kansitaide antaa musiikille kuitenkin lisäsisältöä ja -arvoa.

Kuloniemi ja Mentu sekä Kuloniemi ja Päivärinne vierailijoineen ovat taas paiskanneet niin komeat levyt ulos, että en voi kuin ihmetellä. Mistä tämä vuosikymmenestä toiseen jatkuva luomisvoima kumpuaa? Kumpusi missä kumpusi, toivottavasti kumpuaa vielä vuosia. Nämä äijät elävät ja hengittävät musiikkia, levittävät perinnettä meille ja myös tuleville sukupolville. Meillä on kaikesta maailmanpalosta huolimatta Suomessa asiat hyvin, koska meillä on Emola-Hatsina String Bandin ja El Primitivon kaltaisia iloa ja elämänuskoa levittäviä orkestereita.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Suoratoistokatsaus : Harmaa, Ceased Sunfire, Maaginen teatteri, Nuorisopalatsi, Jason Rafael Laine

On hienoa olla someinfluensseri! Olen saanut runsaasti vinkkejä uusista orkestereista ja vanhojen tuttujen orkestereiden uusista biiseistä. Nykyaikana niitä on valitettavasti pakko kuunnella suoratoistosta, eikä se edelleenkään ole minulle luonteva tapa nauttia musiikista. Vaan minkäs teet. Dinosaurukset ovat kuolleet ja kivikausikin jo oli ja meni, pakko opetella uusia toimintamalleja.

Yhtye nimeltään Harmaa määrittelee itsensä saatteessaan sludge/doom metalliksi. Putosin kärryiltä eri metallityyleistä jo 80-luvulla ja 90-luvulla enää en edes yrittänyt ymmärtää mikä on mitäkin. Harmaan biisi Rajamailla on joka tapauksessa tehokasta ja jyrkkää junnausta, sekä armotonta karjumista. Menoa pehmennetään ainoastaan heleällä taustakuorolla hetkittäin. Kirjoitin taannoin blogissani, että karkeasti jaotellen populaarimusiikkia on kolmea laatua: sellaista jota kuunnellaan paikallaan istuen ja hiljaa, sellaista jonka tahtiin tanssitaan ja sellaista jonka tahtiin hypitään ja heilutetaan päätä. Harmaan edustama musiikki on hypnoottista transsikamaa, eli sopivaa viimeksi mainittuun tarkoitukseen. Sieluni silmin näen meren rannalle rakennetun nuotion, jonka ympärillä pitkätukat tanssivat Harmaata kuunnellen konsanaan kuin Tarzanin isot apinat bakkanaaleissaan. Harmaassa on jopa black metallin elementtejä, ja koska olen lähiaikoina jonkun verran tutustunut kyseiseen genreen tutustunut, Rajamaa kuulosti korviini helvetin hyvältä.

Hieman samoilla apajilla räimii myös Ceased Sunfire niminen orkesteri, mutta perinteisemmin. Sleepless-ep:n Black Sabbathin mieleen tuova massiivinen riffirock toimii kaltaiselleni 70-luvulle jämähtäneelle jytädiggarille. Kitaristi-laulaja-lauluntekijä Alen ääni on raakaa döddismurinaa, mutta laulua kuitenkin. Brutaalia kyllä, mutta laulua. Stoneriksi minä Ceased Sunfiren määrittelisin, mutta kuten sanottua, olen ollut metalligenreistä pihalla jo vuosikymmeniä. Sleepless on synkkää jynkytystä, murskaavien kitarariffien ja tuhdin kompin alta ei pieninkään valonsäde pääse tunnelmaa pilaamaan. Toimii.

Maagisen Teatterin uutta materiaali olen jo odotellut, vaikka Anssi Peuhkurisen Roll Over Peuhkurinen -julkaisu vähän aikaa sitten nälkää hetkeksi tyydyttikin. Nyt Maagista Teatteria on tarjolla yhden kappaleen verran ja albumikin on tekeillä. Toukokuun silmät on tunnistettavaa Teatteria. Se ei edelleenkään ole helppoa keskitien musaa, vaan kaikessa tutunkuuloisuudessaan haastavaa, ajatuksia herättävää ja keskittymistä vaativaa. Silti reipasta rokkia. Mukana on myös haitari, se on kiva lisä Teatterin suomirokkiin. On, vaikka vanhan vitsin mukaan herrasmies on sellainen, joka osaa soittaa haitaria, mutta ei soita…

Nuorisopalatsi panee jalalla koreasti uudella diskobiisillään Ottakaa mut kyytiin. Ei kannata säikähtää tuota disko-määritelmää, kyseessä on ihan perinteinen Nuoripalatsi-rokki, siinä on vain mukavaa tanssielementtiä mukana. Hieman kuin Juice Leskisen biisissä Nenästä verta, sielusta kultaa, mutta vähemmän päälleliimatusti. Nuorisopalatsin biisikynä ei tylsy, tämä on hyvää jatkoa edellisille julkaisuille ja toivottavasti jo loppukiri kohti tulevaa pitkäsoittoa.

Tämä suoratoistokatsaus on hyvä päättää edellisiin verrattuna aivan toisenlaiseen musiikkiin. John & Jason -duon toinen osapuoli Jason Rafael Laine on julkaissut soolobiisin When the candles are all blown out Siinä soi akustinen kitara ja laulu, siinä kuuluu elämänkokemus ja runsaat kilometrit. Herkällä aikamiehen äänellä laulettu, kaikesta makeudesta ja turhista krumeluureista karsittu kantriballadi on yksinkertaisesti kaunis.

Hyvä musiikki on hyvää musiikkia, vaikka sen kuuntelisi patterivetoisesta monomankasta tai viikko sitten ostetusta, mutta nyt jo vanhanaikaiseksi käyneestä älypuhelimesta. En silti tule koskaan ymmärtämään ihmisiä, jotka eivät osta äänilevyjä. Tiedättekö muuten mikä on someinfluensserin ja blogikirjoittajan ero? Someinfluensseri saa valtavasti rahaa, kun tekee Instagram- tai Twitter-päivityksen, blogikirjoittaja kuluttaa valtavasti rahaa voidakseen kirjoitella juttujaan äänilevyistä. Koska ei suostu tyytymään suoratoistoon.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Trick Bag – Fistful of rocks

Kun levy alkaa moottoripyörän ärjähdyksellä, ensimmäisen biisin nimi on Panhead on the road ja kansikuvassa on keski-ikäisiä ukkoja nahkatakeissaan ja aurinkolaseissaan, ei tarvitse arvailla minkälaista musiikkia bändi soittaa. Se soittaa hyvää musiikkia. Kovaa rock’n’rollia.

Orkesterin nimi on Trick Bag. Ensivaikutelma musiikista on, että bändi operoi perinteisellä Hurriganes-Peer Günt-Backsliders -linjalla. Ilahduttavasti Fistful of rocks -albumi kuitenkin kaivautuu kauemmas kuin 70-luvun ankarimpaan kitarabluesiin ja Motörheadiin. Se ottaa vaikutteensa niistä samoista 50- ja 60-lukujen rokkareista ja poppareista kuin Hurriganes aikanaan. Fistful of rocks ei ole pelkkää junttausta, vaan perinnetietoista, pyöreää ja rullaavaa rock’n’rollia ankaralla boogiella höystettynä.

Trick Bagissa soittavat laulaja-kitaristi Big Pjotr, eli Petteri Ehrstedt, kitaristi Roy Fish Loikala, basisti Juuso Haapasalo ja rumpali Mane Kovero. Ainoastaan Koveron nimi soitti jotain kelloja, olin aivan varma, että minulla on joku hänen levynsä hyllyssäni. En sieltä semmoista kuitenkaan löytänyt…
Fistful of rocks on Trick Bagin kolmas levy, ne aiemmat ovat menneet minulta täysin ohi. Periaatteessa en tarvitsisi niitä, koska tällaista musiikkia on levyhyllyssäni jo liikaa. Vaan ei tarpeeksi, koskaan. Levyostoksille, siis.

Vaikka Trick Bagin lähtökohta on kova perusboogie, luovat esimerkiksi kappaleet Outlaw mother-in-law ja Prime crime popillaan siihen mukavaa kontrastia. Juuri tällainen tunnelmien vaihtelu tekee Trick Bagin rock’n’rollista aitoa ja mielenkiintoista. Jytäytetyltä 60-luvun alun teiniballadilta kuulostava Don’t turn around voisi olla suoraan myöhempien aikojen Hurriganesin levyltä, samoin Ain’t that thing too cool for you. Tsugu Waylta peräisin oleva Baby got your note varmistaa, ettei keneltäkään jää Trick Bagin suurin esikuva huomaamatta.

Vaikutteiden bongaaminen on väistämätöntä tällaisen orkesterin kohdalla, vaikka namedroppailu välillä ärsyttää jopa itseäni. Trick Bagin edustama musiikki on sellaista, että on loppujen lopuksi ihan sama kuka biisit on tehnyt ja keneltä bändi kuulostaa, hyvä meininki on kaiken A & O. It’s the singer not the song. Old times good timesin räväkkä rockabilly tuo Melrosen mieleen, Who’s gonna drive on silkkaa Dr. Feelgoodia. Estonian sweet dessertilla Big Pjotrin kuulostaa Danny Joe Brownilta. Ärinässä yhdistyy suomi- ja southern rock. L.A. Womanin versiointi on riskialtis yritys, vaikka Morrisonin aikaisen The Doorsin viimeiseksi jäänyt albumi olikin bluesrokkia. Hyvin Trick Bag hommasta suoriutuu. Niinkin kulunut Jimmy Reed -klassikko kuin I ain’t got you menee hyvin jonon jatkona.

Trick Bag on jo ajat sitten kadonnutta nuoruuttaan ikuisesti elävien keski-ikäisten setien rock’n’roll-bändi, ja se on sitä vallan onnistuneesti. Backslidersin kaltaista vaaran tunnetta Trick Bagissa ei ehkä ole, mutta päin naamaa en näitä äijiä seditellä uskaltaisi. Olen arka mies, turpakeikka ei kiinnosta. Minulla ei ole ikinä ollut edes mopoa, vaikka joskus Harley Davidsonista haaveilenkin. Trick Bag on sen verran kova bändi, että Remu voisi viimeinkin jäädä hyvin ansaitsemalleen eläkkeelle, nämä opetuslapset hoitavat perinteen jatkamisen kyllä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Vehje – Freelancer

Maailma palaa, mutta elämä hymyilee: Vehkeeltä ilmestyy uutta musaa! Kolmen biisin digisingle Freelancer julkaistaan 6. toukokuuta, mutta maailman kovimpana Vehje-fanina sain kuunnella biisit etukäteen. Ehkä meille Vehje-faneille pitäisi keksiä toisiamme yhdistävä nimi. Vehettäjä, vehkeestäjä, vehkeilijä? Tai ehkä pitäisi perustaa Vehje-kerho ja sille alajaostoja, jäsenille Vehje-passi? ”Olen perustanut Vehje-kerhon alajaoston Melkoniemeen, sen nimi on Vehkeestä. Olen sen ainoa jäsen.”

Viime vuonna Vehje tuli tyhjästä ja otti Terveisiä-ep:llään suvereenisti vuoden levyn tittelin listallani. Terveisiä oli kaikessa metelöinnissään ja hauskuudessaan raikas tuulahdus jostain kaukaa, ajalta jolloin kesäpäivät olivat aina aurinkoisia ja talvet lumisia. Se antoi äänen uudelle sukupolvelle savo-karjalaisia, Heikki Turusen, Jaakko Tepon ja Sakari Kuosmasen vaikutuspiirissä kasvaneille.

Vehje ei ole uudistunut eikä korjannut ehjää, uusi single on sitä samaa laadukasta ja tiukasti soitettua möykkää kuin Terveisiä. HC, heavy, metalli, laulelma. Niistä on Vehje tehty. Soundit ovat hemmetin hyvät, kitarat kuulostavat metalliriffeistä huolimatta lämpimiltä ja Niko Taskinen huutaa aggressiivisesti, muttei pelottavasti.

Vehje tiivistää taiteilijoiden tunnot kahdelta viimeiseltä surkealta vuodelta sinkun nimibiisillä: ”Minä mielummin myyn ihteni kuin jatkan tätä ihteni myymistä!” Mahotonta meininkiä kertoo varmaan kaikille lapsuudesta tutusta markkinameklarista: ”Mitä lähtee kahteen kymppiin”, ja sen jälkeen lyödään karkkipussin päälle toinen karkkipussi ja jos jonkinsorttista patukkaa ja Fazerin parhaita samaan hintaan. Kolmas biisi Palkinto on verrannollinen Jukka Nissisen hittiin Suomalaiset keittää kahvit, se tiivistää samalla tavalla jotain olleellista suomalaisesta mentaliteetista. Nauroin vielä kymmenennelläkin kuuntelulla.

Vehje on kova! Vehje on rules! Jos maailma ensi syksynä on vielä radallaan, saamme nauttia tätä herkkua albumimuodossa. Siihen asti voimaannun näillä kolmella biisillä, ja jos maailma ennen sitä räjähtää, aion taivaan portilla sanoa jumalten nektraria tervetuliaismaljaksi tarjoavalle Pietarille: ”No pane puol kuppia.”

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi