Vehje – Freelancer

Maailma palaa, mutta elämä hymyilee: Vehkeeltä ilmestyy uutta musaa! Kolmen biisin digisingle Freelancer julkaistaan 6. toukokuuta, mutta maailman kovimpana Vehje-fanina sain kuunnella biisit etukäteen. Ehkä meille Vehje-faneille pitäisi keksiä toisiamme yhdistävä nimi. Vehettäjä, vehkeestäjä, vehkeilijä? Tai ehkä pitäisi perustaa Vehje-kerho ja sille alajaostoja, jäsenille Vehje-passi? ”Olen perustanut Vehje-kerhon alajaoston Melkoniemeen, sen nimi on Vehkeestä. Olen sen ainoa jäsen.”

Viime vuonna Vehje tuli tyhjästä ja otti Terveisiä-ep:llään suvereenisti vuoden levyn tittelin listallani. Terveisiä oli kaikessa metelöinnissään ja hauskuudessaan raikas tuulahdus jostain kaukaa, ajalta jolloin kesäpäivät olivat aina aurinkoisia ja talvet lumisia. Se antoi äänen uudelle sukupolvelle savo-karjalaisia, Heikki Turusen, Jaakko Tepon ja Sakari Kuosmasen vaikutuspiirissä kasvaneille.

Vehje ei ole uudistunut eikä korjannut ehjää, uusi single on sitä samaa laadukasta ja tiukasti soitettua möykkää kuin Terveisiä. HC, heavy, metalli, laulelma. Niistä on Vehje tehty. Soundit ovat hemmetin hyvät, kitarat kuulostavat metalliriffeistä huolimatta lämpimiltä ja Niko Taskinen huutaa aggressiivisesti, muttei pelottavasti.

Vehje tiivistää taiteilijoiden tunnot kahdelta viimeiseltä surkealta vuodelta sinkun nimibiisillä: ”Minä mielummin myyn ihteni kuin jatkan tätä ihteni myymistä!” Mahotonta meininkiä kertoo varmaan kaikille lapsuudesta tutusta markkinameklarista: ”Mitä lähtee kahteen kymppiin”, ja sen jälkeen lyödään karkkipussin päälle toinen karkkipussi ja jos jonkinsorttista patukkaa ja Fazerin parhaita samaan hintaan. Kolmas biisi Palkinto on verrannollinen Jukka Nissisen hittiin Suomalaiset keittää kahvit, se tiivistää samalla tavalla jotain olleellista suomalaisesta mentaliteetista. Nauroin vielä kymmenennelläkin kuuntelulla.

Vehje on kova! Vehje on rules! Jos maailma ensi syksynä on vielä radallaan, saamme nauttia tätä herkkua albumimuodossa. Siihen asti voimaannun näillä kolmella biisillä, ja jos maailma ennen sitä räjähtää, aion taivaan portilla sanoa jumalten nektraria tervetuliaismaljaksi tarjoavalle Pietarille: ”No pane puol kuppia.”

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Maustetytöt x Agents

Ihastuin taannoin Maustetyttöihin kuultuani kappaleen Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään, ja ostin sen innoittamana bändin debyyttialbumin. Kyseistä biisiä ei sitten sillä levyllä ollutkaan, mutta se on silti hyvä. Seuraavalta albumilta kappale myöhemmin löytyi, ja nyt uutena versiona Maustetyttöjen ja Agentsien yhteiseltä neljän biisin mini-lp:ltä.

Maustetyttöjen ja Agentsin kombinaatio ärsyttää varmasti rautalankapuristeja ja tanssilavoilla sinisiä huiveja heiluttavaa humppakansaa. Mimmit yleisössä käyvät ehkä kuumina, mutta eri tavalla kuin Jorma Kääriäisen aikaan. Myönnän itsekin Salatun surun ensimmäistä kertaa soidessa olleeni hieman hämilläni. Että nyt ei oikein toimi, Maustetyttöjen flegmaattisuus ei tähän biisiin sovi. Vaan jo toista kertaa levyn pyöräytettyäni muutin mieleni. Lopullisesti version erinomaisuus asettui kontekstiinsa siitä tehdyn hienon Ilkka Koivulan tähdittämän videon myötä. Biisi on tietenkin liian tuttu, mutta koska Esa Pulliaisen tapa on kierrättää biisejä, on tietenkin järkevintä kierrättää parhaita biisejä.

Levyn loput kolme biisiä toimivat hienosti jo ensimmäisellä kuuntelulla. Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään on saatu hyvin tuunattua agentsiksi, ja se tuo biisille tarvittavaa lisäarvoa, alkuperäisen hyvyydestä huolimatta. Biisissä Tein kai lottorivini väärin Agents joutuu haastamaan itseään epämukavuusalueella, mutta selviytyy siitä puhtain paperin. Ehkä biisi olisi kaivannut hitusen enemmän agentsia, mutta hyvä näinkin. Kirje toimii täysin heti, se ei tarvitse Salatun surun tavoin mietintäaikaa.

Kaikenlaista parranpärinää Maustetyttöjen ja Agentsin yhteistyö on saanut aikaan. Vaan jo Topi Sorsakoski Baddingin seuraajana aiheutti kuohuntaa. Itse olin pettynyt Jorma Kääriäisen tullessa Sorsakosken jälkeen mukaan, vaikka myöhemmin myönsin, että valinta oli onnistunut. Vesa Haajan aikaiset levyt ovat jääneet itselleni vieraiksi, Ville Valon kanssa tehtyä levyä useammin tulee palattua Sorsakosken aikaisiin, mutta Maustetytöt x Agents on hyvä, onnistunut ja raikas yhdistelmä. Toivottavasti combo tekisi myös lp:n, ominaisuuksiensa yhdistelemistä syventäen.

Nautin ajatuksesta, että tämä kokoonpano esiintyy kesällä tanssilavalla humppakansan edessä. Maustetytöt ei todellakaan ole yhtä hymyä oleva ja yleisöä mielistelevä iskelmätähti, kontrasti perinteiseen tanssilavahelveteissä leipäänsä tienaavaan tv:stä tuttuun koko kansan Tanja-Tuulikkiin tai Esko-Pekkaan on melkoinen. Siskosten laiskuuden energia ei välttämättä tanssikurssit käyneille tempoja kellottaville tangontaivuttajille kerrasta välity.

Minulla on kaikki Agentsin levyt ja molemmat Maustetyttöjen levyt ja tämä mini-lp tekee kunniaa molemmille bändeille. Levy on tehty tosissaan ja arvokkuudella, toisiaan kunnioittaen. Täydet pisteet Pulliaiselle ja Agentsille siitä, että Maustetytöt on levyllä pääosassa, vaikka Agentsin kilometreillä homma olisi voinut olla toisinkin. Esa Pulliainen on nero, ainakin valitessaan orkesterilleen solisteja.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 3 kommenttia

Roku Rousu & The I.O.N.S. – The imaginary one-night stands

Vaikka on vasta huhtikuu, kilpa vuoden 2022 parhaasta äänilevystä käy kuumana. Sain nimittäin käsiini Roku Rousu & The I.O.N.S:n 6.5. ilmestyvän levyn The imaginary one-night stands, ja se on k-o-v-a. Bändin nimi ei sanonut minulle mitään, mutta soittajien nimet paljastivat kokoonpanon olevan melkein Moses Hazy! Ilmankos The I.O.N.S:lta rock’n’roll käy, soitosta kuuluu vuosikymmenien patinoima osaaminen.

Vaikka laulaja-kitaristi Roku Rousu näyttää stereotyyppiseltä rock’n’roll-idolilta, onnistuu bändi välttämänään perinteisen bootsit-stetson-revityt farkut -boogievääntöimagon ollen laajalla skaalalla ja lennokkaasti eri vuosikymmeniä keskenään sotkeva painekattila. Tavallaan Roku Rousu & The I.O.N.S. operoi samalla alueella kuin The Mike Bell Cartel, mutta vähemmän puhdasoppisesti. The I.O.N.S. uponnee niin liekkipaitajengille kuin lootusasennossa suitsukkeita poltteleville pitkätukkahämyille.

Rousun lisäksi bändissä soittavat Joo Karjalainen rumpuja, Mikko Siven bassoa ja Sussu Ketola koskettimia. Ketolan urut ovat bändin sielu. Mukana on myös kunnon klaanityyliin vierailijoita. Ensimmäinen kuulemani bändin biisi oli digisinglenä julkaistu Video games & heroin, innostuin siitä heti. Se osoittaa uudistuvassa perinnetietoisuudessaan vuosikymmenestä toiseen toistuvan totuuden: rock’n’roll ei kuole koskaan. Ei, vaikka jokainen sukupolvi sen kuolemaa julistaa. Video games & heroin tuo perinnetietoiseen rokkiin onnistuneesti mukaan nykyaikaisia elementtejä. Ei liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että retroilu pysyy maltillisena.

Trauma free käynnistää levyn selkeän rollingstonesisti ja 60-lukulaisin kukkaisviboin, kuuluu George Harrison ja Grateful Dead. Kun My dreams ’95 paisuttelee meiningin 90-luvun kovimpien 60-luvulta vaikutteensa ottaneiden brittipoppareiden malliseksi, on homma selvä: tällä bändillä on vuosikymmenien juuret hallussa. Meininki vaihtelee iloisesta powerpopista (Same old song) vitsikkään kantrin kautta (Truckin’ love) pistepirkkomaiseen nuggets-menoon (Hoofs of the roof). Velvet Undergrounimaiseti käynnistyvä I wanna grow up on silkkaa pistepirkotettua hippipoppia, vaikka siirtyy lopustaan takaisin ysärille. Wheelchair päättää levyn rauhallisen kantristi, tosin sen jälkeen tulee vielä jo unohdetuksi kansanperinteeksi luulemani piilobiisi, jossa bändi irroittelee kuin garage-Hawkwind.

The imaginary one-night stands on musiikkia, jossa perinne yhdistyy nykyaikaan. Se nykyaika ei välttämättä ole 2000-lukua, mutta maailmankierto on nykysin niin nopea, että The I.O.N.S:n ja itseni edustamalle ikäluokalle 90-luku oli vasta toissapäivänä. The imaginary one-night stands on joka tapauksessa ihan saatanan kovaa rokkia. Se on paitsi The Soundtrack of Our Livesiä, on se myös minulle kuuntelijana oman elämäni ääniraitaa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Jaa Ei Tyhjää Poissa

Miltä kuulostaa bändi, jota voisi kuvailla valtakunnallisen ramopop-järjestön HC-osaston heavy rock -kerhon Kolmas Nainen -alajaostoksi? Orkesteri, joka on niin selkeää suomirokkia, että varmasti kuulostaa tutulta jokaiselle yli neljäkymppiselle? Sellaiselta kuulostaa Jaa Ei Tyhjää Poissa -niminen bändi.

Vaikka JETPn debyyttialbumi on hengeltään ja tunnelmaltaan perinteistä suomirokkia, on se kehittänyt tutuista aineksista hyvinkin monipuolisen sopan. Esimerkiksi aloitusbiisi Tavallinen ihminen on kovaa heavyriffi-jytinää ja Guernican intro vie ajatukset Pitkä kuuma kesä -elokuvan 80-lukulaisiin tunnelmiin. Fantastista on silkkaa paulihanhiniemeä ja punk sekä uusi aalto kurkkivat jatkuvasti biisien taustalla. Mikään Ne Luumäet -tyylinen hauskanpito-orkesteri JETP ei selkeästä ramopop-pohjasta huolimatta ole. Tunnelma on hyvinkin vakava, ja esimerkiksi Täysikuussa kumarretaan jopa Dead Kennedysin suuntaan, Poltetun maan taktiikassa mennään hämmentävän funkisti. Heavy, metalli ja jopa hard core kuuluvat biiseissä, mutta musiikin perusta on kuitenkin The Undertones-Stiff Little Fingers-The Jam -akselilla.

JETPn biisintekijä ja kitaristi Jyrki Rinne-Nirva on minulle tuntematon suuruus, samoin rumpali Niko Tammisto ja basisti Tomi Liias. Laulaja Michka Hoffrén sen sijaan on tuttu 70-luvun Vihannesten kitaristina ja Mantelikalan pääjehuna. JETPssa hän on ”vain” laulaja, ja mikä on ollessa, sillä jo Mantelikalan edellinen fyysinen julkaisu Karpolla oli asiaa osoitti, että Hoffrén on kehittynyt vakuuttavaksi ja persoonalliseksi tulkitsijaksi. Tämä levy lisää hänen uskottavuuspisteitään entisestään. Sen verran tiukka ja tehokas orkesteri JETP on, että bändihistoriaa on varmasti kaikilla soittajilla runsaasti takana.

Ei JETPn debyyttilevy mikään veret seisauttava klassikko ole, mutta onpahan perhanan mainiota kuunneltavaa. Autossa, illanistujaisissa, kotisohvalla maatessa. Hyviä melodioita, hyviä riffejä, hyvä meno. Soundit ovat kirkkaat, terävät ja selkeät. JETP on omalla sarallaan verrattavissa perinteisiin Pirates, Hurriganes ja Peer Günt -tyylisiin perusrockbändeihin, joita jokainen uusi sukupolvi tarvitsee. Koskaan ne eivät ole muodissa, mutta aina niille löytyy diggareita.

Jaa Ei Tyhjää Poissa esittää musiikkia, joka on 2020-luvun viisikymppiselle samanlaista peruskauraa ja selkäytimeen tatuoitua oman elämän ääniraitaa kuin The Beatles ja The Rolling Stones 60-luvun teineille.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Mysteerilevyjä ja komerolöytöjä

Varmaan kaikille äänilevyaddikteille kertyy kaappien ja komeroiden perukoille kaikenlaisia kummallisia levyjä. Kaupanpäällisiä, mysteerilaatikko-ostoja, promoja, musiikkilehtien kylkiäisiä ja sen sellaisia. Jotain sellaisia, jotka ovat joko unohtuneet, tai joita ei ole viitsinyt tai ilennyt panna kiertoon. Erästä kadonnutta levyä etsiessäni löysin laatikollisen pahviläpysköihin pakattuja cd-sinkkuja ja vastaavia, poimin sieltä mielenkiintoisimman näköisiä kuunteluun.

Five years with Mike Bell & the Belltones -sampleri (2013) oli mukava löytö, koska juuri viime viikolla tykästyin suuresti The Mike Bell Cartelin debyyttialbumiin. Tämän promon olen viskannut laatikonpohjalle kuuntelematta, koska kansi näytti muka liikaa rockabillyltä, ja rockabilly on minulle vähän arka aihe. Pidän siitä, mutta en varauksetta. Tämä on kuitenkin erinomainen kokonaisuus, jossa yhdistyy kantri ja rockabilly, aloitusbiisi Dark side of the moon on ihan The Coffinshakersia. Varmasti poimin bändin pitkäsoiton mukaani, jahka semmoinen vastaan tulee. Eikä tuo kansi sitä paitsi miltään rockabillyltä näytä, muuten vaan hölmöltä.

Traveling Jonesin Light on me -ep (2019) on perinteistä kitararokkia. 70-lukulaista southern rock -jyräystä, jota koristellaan mukavasti Hammond-tyyppisellä urulla. Meno on autenttista, hyviä biisejä ja soittoa. Hyvä laulaja. Soundeissa on parantamisen varaa. Tästäkin orkesterista voisin ottaa tarkemmin selvää, eli nimi jää ostan kun tulee vastaan -listalle.

Pelkkä Pirttisen promo-ep (2015) on raakaa bluesia R.L. Burnsiden, Junior Kimbroughin, The Black Keysin ja Faarao Pirttikankaan malliin, suomen kielellä esitettynä. Meno on melkoista jytää, vaikka on bluesia. Tässä taitaa olla vain kitara, laulu ja rummut. Livenä toimisi varmasti kybällä, kyllä tätä levyäkin kuuntelee.

Free Electric Blues Bandin nimi on osuva, sillä bändin musisointia on vaikea määritellä, vaikka se bluesrokkia on. Mukana on kuitenkin aikamoista freejazz-kitarointia ja -huuliharppuilua. Hetkittäin tulee jopa Captain Beefheart mieleen, mutta se on vähän liikaa sanottu. Laulaja-harpisti Tero Pulkkinen on enemmän rock kuin blues. Ei mikään Caruso, mutta jotain sympaattista hänen ääntelyssään on. Zäng, zäng, zäng -ep (2019) on melkoista remellystä, tulin siitä hyvälle tuulelle. Free Electric Blues Band on nimensä veroinen.

Ja kappas! Kasasta löytyi myös toinen saman bändin ep, We are free, samalta vuodelta. Aloitusbiisi Revenge on ihan progea, muutenkin kuin kuuden minuutin pituudeltaan. Hieno eepos, köyhän miehen King Crimson. Melkein. Tai enemmän tämä kuulostaa kotimaiselta 70-luvun alun kehittyvältä musiikilta. Kuten myös toinen biisi Afraid of angry women. Kari Torvinen on kunnon kitarasankari. Oikein mainio ep, vaikka mukaan mahtuu humoristinen kantribiisikin. Bändin progekaan ei ole liian vakavailmeistä meininkiä, vaan hauskanpitoa. Siirrän ilman muuta Free Electric Blues Bandin ep:t laatikosta levyhyllyyni ja ostan täyspitkän, jos tulee vastaan.

Hard Roadin cd-single Burn/Aniwa (2019) on melko mainiota bluesia. Hieman tulee Rytmi Urbano mieleen, mutta samaan ammattimaisuuteen ei Hard Road pääse. Mervi Rääpysjärvi on amatöörimäisyydessään persoonallisen kiehtova laulaja, ja mieluummin kuulisin hänen laulavan suomeksi. Hard Roadissa on sellaista otetta, että pitää selvittää löytyykö bändiltä muita julkaisuja. Tuottajan kohdalla lukee muuten Markojuhani Rautavaara.

Olipas tämä onnistunut iltapuhde, näköjään kaappien koluaminen kannattaa. Kalliiksi tällainen tietenkin tulee, parempi olisi jättää unohtuneet levyt sinne missä ne ovat. Mutta äänilevyt tykkäävät siitä, että niitä kuunnellaan. Ei kukaan halua olla komerossa tai seinäruusuna.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

The Mike Bell Cartel – Cartel & I

The Mike Bell Cartel on aikamatka. Se on kuin britti-invaasion ansiosta maansa omasta rock’n’roll-kulttuurista innostunut amerikkalainen bändi 1960-luvulta. Bändin debyyttialbumi The Cartel & I vie sille vuosikymmenelle, jolla rockmusiikki oli innovatiivisimmillaan, niin studioissa kuin autotalleissa ja koulujen konventeissakin. Silloin kaikki oli uutta.

The Mike Bell Cartel on suomalainen bändi, vaikkei siltä kuulostakaan. Laulaja-kitaristi ja päällimmäinen biisintekijä Mike Bell on siviilinimeltään Miikka Siira, ja toinen kitaristi on kaikille tuttu Pekka Laine. Laineen mukanaolo on aina laadun, osaamisen ja tyylikkyyden tae. Tässä bändissä Laine on omimmalla alueellaan, hän melkein jopa hymyilee takakannen kuvassa. Muut kartellilaiset ovat urkuri Samuel Abaijón, rumpali Ville Särmä ja Kissasta tuttu basisti Ari-Pekka Heinonen.

The Cartel & I -lp vie kuulijansa USAn länsirannikolle. Ei hippiharhoihin, vaan Nuggets-kokoelman garagefiiliksiin, folkrockin heliseviin kitaroihin ja biisikeskeiseen esipsykedeliaan. Bändin esikuvat kuuluvat selvästi, mutta niitä on vaikea paikallistaa. Esimerkiksi Summer’s gonen lähde pitäisi tietää, mutta en saa mieleeni. Singlebiisi Wait! on velkaa The Byrdsille, Million yearsin ja Shadowin surinakitarat ovat silkkaa The Electric Prunesia. Syvimpänä kumarruksena levy päättyy Bo Diddley -kompilla varustettuun Black catiin.

The Cartel & I -levyä ei kuitenkaan kannata kuunnella vaikutteita bongaten, vaan hyvistä biiseistä, upeasta soitosta ja hyvästä meiningistä nauttien. Bändin iloisestakin remellyksestä kuuluu surumielisyys, valon ja varjon taju. Farfisa-urut ovat oleellinen osa pistepirkkomaista autotallisoundia, kaikesta kuuluu syvä ymmärräys länsimaisen populaarimusiikin historiasta.

Tällaista musiikkia on tehty aina, Suomessakin. Yhtenä tuoreena esimerkkinä Sky Dee & The Demons. Tällaista musiikkia tekevät ne, joille musiikki on elämä. Tätä pidettäneen pyhäinhäväistyksenä kummassakin päädyssä, mutta tavallaan The Mike Bell Cartel on kuin Ghost. Bändit tekevät omaa musaa, historiaa kunnioittaen. Kunniaa tehdään siten, että välillä kaltaiseni keskivertokuulijakin huomaa kenelle kumarretaan, useimmiten vaikutteet on poimittu niin ovelasti, että tarkempi paikallistaminen ei onnistu. The Mike Bell Cartel kumartaa kunnioittavasti, ei pirullisesti virnuillen. Ghostista en ole varma.

1960-luku, lievä psykedelia, melankolia. Farfisa, surinakitara ja syvällinen historian ymmärrys. Loistavat biisit ja soitto. Niistä on The Mike Bell Cartel tehty. Jos joskus rupean levyjen keräilijäksi – en tietenkään sitä ole – rupean keräämään 60-luvun rämisevää garagerokkia. Niin hyvä mieli tällaisesta aina tulee. Toisaalta pääsen helpommalla, kun ryhdyn The Mike Bell Cartel -keräilijäksi. Se on koonnut yhteen alan parhaat piirteet.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Lasten Hautausmaa – Kevät

Annoin Lasten Hautausmaalle jo vuonna 2016 korkeimman mahdollisimman arvonimen: Suomen Noitalinna Huraa! Olen ostanut kaikki bändin viisi albumia, sekä yhden kymppituumaisen. Pidän Lasten Hautausmaasta suuresti, mutta jostain syystä levyt ovat muutaman kuuntelun jälkeen jääneet lähinnä kalsarikänni-iltojen ääniraidoiksi. Jo toisen lp:n jälkeen ajattelin, että nämä kaksi riittävät minulle. Vaan liha on heikko.

Lasten Hautausmaa oli valmis bändi heti ensimmäisellä albumillaan. Ehkä sen takia myöhemmät julkaisut jäivät vähemmälle kuuntelulle, ne olivat pelkkiä jatko-osia. Soitto oli upeaa ja biisit hyviä, mutta homma tehtiin niin selväksi kahdella ensimmäisellä albumilla, että bändin ei tarvinnut enää kehittyä.

Orkesterin tuoretta albumia Kevät en enää heti tuoreeltaan hommannut, mutta ostin sen kuitenkin taannoin, kun jotain oli saatava. Ja onneksi ostin. Keväällä Lasten Hautausmaa on noussut kaipaamalleni seuraavalle tasolle. Vaikka bändin kaikki levyt ovat hyviä, on Kevät selkästi paras. Jotain on tapahtunut, joku on nyt naksahtanut paikoilleen. 70-lukulaisen Lumiukon tärähtäessä soimaan olen myyty mies. Pilvipoutaa saa jo melkein hurraamaan.

Lasten Hautausmaa on Keväällä siinä huikeassa hetkessä, jossa kaikki toimii. Sävelkynä on terävöitynyt, soittoon on tullut lisää voimaa ja laulaja Kristiina Vaaralle päällekäyvää itseluottamusta. Kosketinsoittimet ovat saaneet kitaroiden rinnalla entistä enemmän tilaa, soundi on tasapainossa. Kaikki on nyt lite bättre. Tai mycket. Paras esimerkki tästä on rajusti rokkaava Puiset nuket. Lauri Viita -viittaus on aina rautaa: ”Hei Kukunor, Hei Kalahari!”

Uudesta vaihteestaan, suorastaan uudelleensyntymästään huolimatta Lasten Hautausmaa ei ole menettänyt tippaakaan siitä lapsenomaisuudestaan ja hellyyttävästä amatöörimäisyydestään, joka sillä aina on ollut. Hyvä esimerkki tästä on herkkä Suovilla ja lähes pelottava pianoballadi Koti. Ja esimerkiksi Unenmusta voisi olla miltä tahansa aiemmalta albumilta. Kaikki on nyt vain enemmän kohdallaan. Bändi ei myöskään pelkää tehdä Laatikon kaltaista outoilua kaikkien hittivetoisten biisien väliin.

Hieno levy, bändi varmasti itsekin tietää sen. Mahtavaa, että edelleen löytyy orkestereja, jotka antavat itselleen aikaa kehittyä ja kasvaa. Liian moni laittaa pillit pussiin jo ensimmäisen levynsä jälkeen, kun mitään uutta annettavaa ei enää ole. Lasten Hautausmaa on nyt niin kova orkesteri, että se taistelee tasaväkisesti ja rakkaudella Amurin kanssa Suomen iskelmäkuninkuudesta. Tällaista on musiikki silloin, kun sitä tehdään suoraan sydämestä.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Jarkka Rissanen Tonal Box feat. Kalle Fält – Bones

Hey-baba-re-bop! Jarkka Rissanen Tonal Boxeineen on saanut uudelle Bones-levylleen mukaansa saksofonisti Kalle Fältin, ja heidän yhteinen levynsä Bones on ihastuttavaa kuultavaa! Heti ChickenHawkin ensimmäisistä tahdeista huomasin, että tämä on just meiksin musaa. Jazzia ja bluesia ja vaikka mitä, instrumentaalisesti. Rissasella on rytmimusiikki hallussa laajalla skaalalla, eikä tämä musiikki kaipaa laulua. Soitto riittää, se puhuu ja näyttää.

Sekä Rissanen että Fält ovat aloittaneet levytysuransa jo 70-luvulla, eilisen teeren poikia he eivät ole. Rissasen ja Fältin lisäksi bändissä soittavat minulle ennestään tuntematon Jussi Kettunen rumpuja ja Ville Lehtovaaran erinomaiselta soololevyltä tuttu Jorma Välimäki tuubaa ja bassoa. Tuuba hoitaa basson virkaa useimmissa biiseissä.

Rissasen CVstä löytyy nimiä Rauli Somerjoesta Remu Aaltoseen ja Matti Oilingista Eero Raittiseen, vain muutamia mainitakseni. Fältin levytetty tuotanto ei ole niin laaja kuin Rissasella, mutta hän on toiminut paitsi sooloartistina, myös muun muassa Pepe & Paradisessa ja Albert Järvinen Quipsissa. Onnistuin taannoin löytämään Fältin Hey-baba-re-bop -lp:n divarista, ja se on vallan erinomainen rhythm’n’blues-albumi. Bonesin takia minulle tuli pakottava tarve hankkia myös keräilyharvinaisuudeksi muodostunut Pohjantahti-lp, jolla Fält on mukana. Kenelle voin lähettää laskun?

Bonesilla Rissasen maukas kitara ja Fältin saksofoni sopivat yhteen täydellisesti. Soundi on yhtä aikaa paitsi alkukantaisen raaka Chessin tai Sunin hurjimpien levytyksien tapaan, myös korvia hivelevän täyteläinen ja jazz, New Orleansin tyylisesti. Yhtä Dr. John lainaa (Della) lukuunottamatta kaikki biisit ovat Rissasen tai Rissanen/Fältin käsialaa, ja niistä huokuu suunnattoman osaamisen lisäksi myös lämmin humoristisuus, kuten hawaijimaisessa Heydayssa ja remeltävässä Down the roadissa.

Bones on musiikkia, jota voisi kuunnella sekä tunnelmallisen hämyisessä baarissa drinkkilasi nenän alla meditatiivisesti että ikiaikaisessa juke joint -hökkelissä lempeästi bailaten. Vaikka musiikki on osittain rajua ja raakaa, ei se missään kohtaa räyhää. Viimeinen biisi Sun Ra oikeastaan vain hiipuu pois, jättäen kuulijan sekä tyytyväiseksi että nälkäiseksi. Bones on musiikkia aikuisille, olematta silti hetkeäkään tylsää.

Kategoria(t): Kuuntelemista | 3 kommenttia

Mika Kivelä – Ja kahdeksantena päivänä

Tiesitkö, että Gene Simmons jätti Kissin ja muutti Ouluun vuonna 1983? En tiennyt minäkään, mutta Mika Kivelän Ja kahdeksantena päivänä (2019) luettuani uskon siihen yhtä vakaasti kuin Urho Kekkosen vaihtamiseen nuorempaan mieheen vuonna 1969.

Kirjastonhoitajana ja entisenä himolukijana on ollut hirvittävä huomata, että lukeminen on muuttunut työksi. Luen vain pakosta: kirjavinkkauksia, lukupiiriä ja erilaisia tapahtumia varten. Aiemmin luin kaiken sen ajan, jolloin en kuunnellut äänilevyjä. Nyt luppoaika menee päämäärättömään somen selailuun tai suoratoistotelevision katsomiseen. Olen jo pelännyt kadottaneeni kyvyn nauttia lukemisesta ja kirjoista. Onneksi aina silloin tällöin löytyy kirja, joka vie mennessään ja jota lukiessa ei tule mieleen, että on pakko käydä katsomassa mitä idioottimaista joku yliopiston desantti tai joutsenolainen kansanedustaja on somessa möläyttänyt. Ja kahdeksantena päivänä on juuri sellainen kirja.

Ja kahdeksantena päivänä on sukupolviromaani juuri minulle. Päähenkilö on ikäiseni, 12-vuotiaana Kissin Creatures of the nightin kuultuaan rockmusiikkiin valaistunut. Itselleni valaistumista ei aiheuttanut Kiss, vaan Elvis, Whitesnake ja Rainbow, mutta idea on sama. Kirja on jonkinlainen autofiktion, slapstick-komedian, vaihtoehtohistorian ja Kiss-historiikin välimuoto, outoudessaan kuin Magnus Millsin Ei mitään uutta idän pikajunasta. Välillä kirjoittaja hieman eksyy ja romaani tuntuu pidennetyltä novellilta, mutta mielenkiinto säilyy.

Kirja on paitsi hyvä ja hauska, myös ikäiselleni suorastaan pelottavan omakohtainen. Kirjan päähenkilöllä Jarkko Kivistöllä on jopa polvi paskana, kuten minullakin… Kivistö jää työttömäksi, ja kuvittelee vapaalla ollessaan tekevänsä kaikenlaista hienoa ja mukavaa. Raaka totuus lyö kuitenkin kasvoille heti: työttömyys ei ole lomaa, vaan lamaantumista ja masentavaa arkea. Olen omat työttömyysaikani kokenut ja henkiset arvet niistä ajoista ovat edelleen jäljellä.

Musiikki on kirjassa tärkeässä osassa, pääosassa. Lukemisen ääniraidalla ei ole yhtään huonoa biisiä, Kissin lisäksi kirjassa soi kova rokki Popedasta Black Sabbathiin, Beatlesista Iggy Popiin. Tarinan Popeda-sivujuonne on kaltaiselleni fanille hersyvä. Päähenkilön koko elämä tuntuu suodattuvan Kiss-filtterin läpi vielä aikuisenakin, voin vakavana äänilevyaddiktina hyvin siihen samaistua. Yksi Jarkon elämän suuria hetkiä oli Kissin konsertti vuonna 1997, itselleni vastaava kokemus oli The Rolling Stones Olympiastadionilla -95.

Kivelän kirja oli helppo lukea. Hetkittäisestä hapuilustaan huolimatta Ja kahdeksantena päivänä pitää lukijan mielenkiinnon koko ajan yllä. Rockromaanin tekeminen ei ole helppoa, itse olen tätä ennen varauksettomasti ihastunut oikeastaan vain Sami Lopakan Marrakseen. Kivelän teos päätyy romaanimuodostaan huolimatta kirjahyllyyni tietopuolisten musiikkikirjojen joukkoon, eikä se ole siellä yhtään väärässä paikassa.

Kategoria(t): Kirjasto, Kuuntelemista, Lukemista | Yksi kommentti

Kissa – Vaarallinen bändi

Kirjasto taitaa olla vastaava poppareiden apurahoittaja kuin posti aikoinaan, yhdellä jos toisella levylaulajalla ja muulla muusikolla on kirjastoammatillista pohjaa. Kirjastohoitaja Tuula Amberla on tietenkin kaikille tuttu, muita kirjastolähtöisiä sooloartisteja ovat muun muassa (proto)Torvinen, Jaakko Laitinen ja Lau Nau. Kirjastojengiä löytyy tai on löytynyt esimerkiksi Lasten Hautausmaasta, Juggling Jugularsista, Flo Leather Jacketista, Sweatmastersista, Devilstompista, Hundred Million Martiansista ja Turun Romantiikasta, ihan vain muutamia mainitakseni. Legendaarisen HC-bändi Kiiman laulaja Tumppi on erikoiskirjastomiehiä ja Kissajoraa-bändin rumpali on ylennyt jopa Suomen kirjastoseuran johtoportaaseen asti. Eikä unohtaa voi nykyistä Vuoromies-Kimmoa, Oscar H.O.T. Quartetin mikroaaltouunin soittajaa.

Vuoden ensimmäisen Kirjastolehden kannessa oli 70-luvun glamrokkarin, 80-luvun korneimman tukkaheavyshouterin ja norjalaisen tr00-evilin ristisiitoksen näköinen kirjastonhoitaja Günter Kivioja. Kissa. Rokkari Kirjastolehden kannessa on minulle sama kuin Jussi Niemen tai Pekka Laineen antama viisi tähteä Soundissa, eli ostin välittömästi Kissan debyyttialbumin Vaarallinen bändi.

Olin aiemmin sivuuttanut Kissan ulkonäön aiheuttaman epäilyksen takia. En ole pelleilyn ystävä. Musiikissaan Kissa ei kuitenkaan pelleile. Ainakaan sen enempää kuin glam- ja tukkaheavyorkesterit silloin aikanaan. Kissa tekee hommaa vakavissaan, mutta iloisella mielellä. Jos tulkitsen kansiteksit ja Kirjastolehden jutun oikein, Kivioja on Kissa ja hänen bändillään on sama nimi kuin albumilla. Homma toimii sen verran komeasti, että Kissa voisi yhtä hyvin olla bändin nimi.

Vaarallinen bändi tärähtää käyntiin vanhakantaisella jytällä. Rock’n’roll sotilas on 70-lukulaista heavya Räjäyttäjät-twistillä, Valonnopeudella tuo väistämättä mieleen Jukka & Jytämimmit. A-puolen päättävä jopa psykedeelisiä sävyjä saava Teiniunelma on popissa boogiessaan ihan Kissiä. Rankimmillaan Kissa on lp:n nimibiisissä ja melodisimmillaan Thin Lizzy -kitaroilla varustetussa biisissä Mikset sä huomaa mua. Levyn päättävä hämyisen utuinen Unissapuhuja meinaa muodostua antikliimaksiksi, mutta kitarasoolo pelastaa tilanteen.

Pidän Kissan levystä kovasti, enkä pelkästään ammattini puolesta. Tutunkuuloisuudestaan huolimatta Kissa ei tee pastisseja, vaan omaa uusivanhajuttuaan, kuten hän Kirjastolehden haastattelussa asian ilmaisee. Vaikutteet kuuluvat tarkoituksella, taiteellisia ambitioita tärkeämpää on hyvä meininki. Olen kuitenkin vakavahenkinen mies, joten mielessäni käy, että peittääkö Kissa pellepuvullaan jotain. Pelkääkö hän, että kaikesta nillitävät popsnobit nauravat tällaiselle ”kevyelle” musiikille, ja tekee itsensä varmuuden vuoksi naurettavaksi jo valmiiksi. Hehkuttaisinko Vaarallista bändiä vuosikymmenen jytälevyksi, jos pääjehulla olisi farkut ja nahkatakki?

En tiedä. Iloa ei maailmassa koskaan ole liikaa, joten ihassama. Panen levyn uudestaan pyörimään ja diggaan ilman analyseeraamista. Miehellä, joka töissään pukeutuu koirapukuun, ei ole vara arvostella yhdenkään poppparin garderobia.

Kategoria(t): Kirjasto, Kuuntelemista | Kommentoi