Colter Wall – s/t

colterHurjaa, kun lähinnä Raidin Ratsumieheltä näyttävä parikymppinen kanadalainen pikkupoika laulaa Johnny Cashin ja vanhan teksasilaisen äijän mieleentuovalla äänellä viskistä, huonoista naisista, vankilasta, ryöväreistä ja murhamiehistä, lännenelokuvalta kuulostaen. Näin tekee laulaja-lauluntekijä Colter Wall omaa nimeään kantavalla lp:llä.

Sen verran olen setämies, että ensikuulemalta ajattelin pojan esittävän ikäistään vanhempaa ja kokeneempaa. Matalan murinan alkaessa piti melkein käydä tarkistamassa soiko levy väärällä nopeudella. Sitten tajusin olevani hölmö. Samanlaisia nuoria miehiä olivat townesit, guyt, johnnyt, waylonit ja muut mestarit aikanaan ja vakuuttavaa musiikkia tekivät. Ylpeitä saavat nuo edesmenneet oppipojastaan ja perinteenjatkajasta olla. Colter tekee komeaa jälkeä risuparrassaan ja stetsonissaan, tupakki huulessa.

Colter ei ole tehnyt musiikissaan kompromisseja. Hän ei pakonomaisesti yritä striimauslistoille, ei seuraa ajan henkeä. Ajaton musiikki nojautuu vankasti kantri- ja folkperinteeseen. Yhtä traditionaalia ja yhtä Townes Van Zandtin kappaletta lukuunottamatta kaikki laulut kuitenkin ovat Colterin itsensä käsialaa. Ja millaiset laulut! Viinanjuonti, pettäminen, kaipuu ja lähteminen ovat alan musiikin peruskauraa, samoista aiheista ovat laulaneet miljoonat muut ennen Colteria. Silti vetää hiljaiseksi Codeine dreamin ja Kate McCannonin aikana, menojalka vipattaa Thirteen silver dollarsia kuunnellessa, aika pysähtyy Me and Big Daven, You look to yoursin ja Bald Butten soidessa. Suuta vetää hymyyn Arlo Guthrielle kumartavan Motorcyclen ansiosta.

Jotain Colterin laulujen tasosta kertoo se, että Townesin Snake mountain blues on kuin tälle albumille tehty. Nuoren miehen on täytynyt ja täytyy elää ja hengittää vanhojen mestareiden musiikkia, pystyäkseen tiivistämään siitä näin täysipainoisen, aidon ja omannäköisensä paketin. En tiedä onko Colter elänyt esikuviensa mallin mukaan, mutta ainakin heidän musiikillinen perinteensä hänellä on hallussa.

Äänekkäitä kantrinvihaajia tuntuu riittävän vähintään yhtä paljon, kuin kantrista diggaavia. Minulle kantri parhaimmillaan on niin hienoa ja liikuttavaa musiikkia, että en ymmärrä miten sen parempaa voisi mikään olla. Ja Colter Wall sitä on, kantria parhaimmillaan.

Mainokset
Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Kalpea Hevonen – Kalpea ratsastaja

kalpea_hevonen_kalpea_ratsastajaMaailma on täynnä lahjakkaita muusikoita. Tässäkin maassa niitä riittää, aivan sadoittain. Ei vain riitä aktiivisuus ottamaan niistä selvää, vaikka uuteen musiikkiin tutustuminen on helpompaa kuin koskaan. En koskaan muista kuulleeni esimerkiksi Ville Linnasta tai Teemu Ojalasta.

Ennenkuin nyt, kun he tekivät yhdessä Pekka Pirttikankaan kanssa nimellä Kalpea Hevonen Kalpea ratsastaja -nimisen levyn, jolla soi kolme sähkökitaraa. Ei muuta. Sähkökitarat ja laulu. Kappaleet on tehnyt Ville Linna, joka myös laulaa.

Kalpea Hevonen on hengellistä musiikkia. Teksteissä lauletaan armosta ja taivaan porteista, viitataan ikuisuudessa soiviin kanteleihin. Maa on niin kaunis, Luojaakin pyydetään auttamaan. Ei kannata silti säikähtää. Vaikka Kalpean Hevosen musiikki on armorikasta, on se maallista gospelia ilman opinkappaleita, ilman järjestäytyneen kirkon painolastia. Uskonnollista musiikkia ilman uskontoa.

Aikuisiällä kuultu musiikki harvoin aiheuttaa samanlaisia tunnereaktioita, kuin nuorena diggailtu. Nuorena kuultuun musiikkiin liittyy niin paljon muutakin, kuin itse musiikki. Siihen liittyvät ahistukset ja ilonaiheet, bileet ja yksinäiset hetket, panemiset ja panematta jättämiset. Vanhemmiten musiikki on enimmäkseen pelkkää musiikkia. Keski-ikäisen miehen mancavessa harvoin suuria tunnemyrskyjä koetaan. Kalpeassa Hevosessa on jotain sellaista vakuuttavuutta, että jos tämä olisi julkaistu 35 vuotta sitten, olisi sillä saattanut olla suuri vaikutus kehittymiseeni. Tai sitten ei. Ehkä tämä olisi ollut minulle yhtä merkityksetön kuin moni muukin sen ajan orkestereista, joiden hienouden olen tajunnut vasta vuosikymmeniä myöhemmin.

Vaikka Kalpean Hevosen musiikin juuret löytää aina 1930-luvulta asti, vie se kuitenkin ajatukseni lapsuuteen 70-luvulla ja nuoruuteen 80-luvulla. Kalpea ratsastaja sisältää kantri-iskelmää uuden aallon melodioilla. Se on kuin feedbackiin innostunut Neil Young kohtaisi Pekka Strengin ja he kuuntelisivat Tuomari Nurmion debyyttialbumia. Välillä orkesterissa on dingomaista nuoruuden hehkua; Kaukaa kanteleet soivat on kaunis ja haikea kuin Levoton tuhkimo. Välillä tekstit ovat hämäriä kuin Dave Lindholmilla.

Kolme sähkökitaraa luo melodista ja raakaa räminää. Kalpea ratsastaja on kaunista musiikkia. Siinä on riittävästi juurimusiikkia yksinkertaiselle kuulijalle ja sopivasti taiteellisuutta älyköille. Musiikkia niille, joilla on tunteet ja jotka haluavat musiikin tuntuvan.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Levyaddiktin päiväkirjasta osa 8

bravosYstävät ja kylänmiehet välillä ihmettelevät, että eikö minulla ole muuta elämää, kuin nämä iänikuiset äänilevyt. On minulla. Lapset, Nainen, vanhukset ja työ. Siinä on yhdelle miehelle ihan tarpeeksi. Harrastuksia ei ole, eikä luottamustoimia. Ei päämäärää, tavoitteita tai viisivuotissuunnitelmaa.

Neljä vuotta sitten tein päätöksen, että teen elämässäni pakollisten velvollisuuksien ja toimeentulon hankkimisen lisäksi vain mukavia asioita. En halua tehdä vallankumousta tai remonttia, en aio rassata autoja tai ajaa traktoria, en yritä pelastaa maailmaa tai nälkäänäkeviä, en aloita sotia tai liity ääriryhmään. Antaa innokkaampien hoitaa tuollaiset asiat. Pistän pääni pensaaseen ja ainoa toiveeni on, että osaltani auttaisin lapsiani kasvamaan täyspäisiksi aikuisiksi.

Haluan olla kaikessa rauhassa, puuhastellen just sitä mitä haluan. Ilman, että kukaan käskee mihinkään.

Jos kaikki ajattelisivat samalla tavalla, ei kehitystä tapahtuisi. Nuotiolla istuttaisiin, aktiivisimmat uuninpankolla. Elettäisiin arpajaisvoitoilla ja onkikaloilla. Mutta so what. Ei kuulu mulle. Kunhan minut jätetään rauhaan, niin minä jätän muut rauhaan. Jos jotain ideologiaa on pakko kannattaa, kannatan hedonismi-humanismia: itsellä pitää olla kivaa ja muille ei saa tehdä pahaa.

Ei tuo haaveeni täysin ole toteutunut, sen verran syvässä synkän luterilainen kasvatus ja velvollisuudentunto on. Suurelta osaltaan kuitenkin. Ruohonleikkuusta ja lumitöistä kun vielä pääsisi ja sosiaalisen median kyttäämisen jättäisi pois, olisi elämä mallillaan.

Nouskoot nuoremmat ja aktiivisemmat barrikadeille. Perätkööt oikeuksiaan, muuttakoot maailmaa ja kielioppia. Minä käppäydyn rauhassa. Vehtaan vaan näitten äänilevyjeni kanssa, luen Veikko Huovista ja kerään sieniä.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Asiaa aakkostamisesta, osa 1

aakkosetSiinä vaiheessa kun äänilevyaddiktilla alkaa olla satoja levyjä, on ne pakko pitää jonkinlaisessa järjestyksessä. Itse pidin alkuun levyni mystisessä arvostus- ja sukulaisuusjärjestyksessä. Ensimmäisenä oli The Beatles ja beatlejen soolotuotanto. Sen jälkeen Deep Purple. Purplen jälkeen Purple-johdannaiset arvostusjärjestyksessä.

Jo tässä vaiheessa homma meni sekaisin. Miten voi arvottaa kumpi on parempi, Whitesnake vai Rainbow? Tuleeko Gillanin soolotuotanto ennen Paice, Ashton & Lordia tai pitääkö ne Ian Paicen rumpaloimat Gary Mooren levyt liittää Purple-johdannaisten jatkoksi? Brittiläinen jytämusiikki on niin sisäsiittoista, että sukulaisuussuhteiden perusteella tehty järjestely osoittautui mahdottomaksi.

Viimeistään sitten, kun levyjä on tuhansia, on pakko siirtyä aakkosjärjestykseen. Muuten ei hyllystä löydä mitään. Ainakaan kukaan muu kuin levyaddikti itse. Välttämättä ei löydä hänkään, jos kalsarikänni-illan jälkeen on tuikannut levyjä vääriin kohtiin. Muutamat levyni ovat olleet kuukausia kateissa. Lapseni eivät edes korvausta vastaan suostuneet niitä etsimään. Aina ne ovat kuitenkin löytyneet, vaikka välillä on tuntunut siltä, että ne on teleportattu jonkun muun levyhyllyyn.

Olen suorittanut omassa levyhyllyssäni kevyttä genretystä. Klassinen erikseen, ulkolainen ja kotimainen kevyt musiikki erikseen. Kevyt musiikki sisältää popit, rockit, jatsit, bluesit, soulit, gospelit, kantrit, viihteet, iskelmät. Mitä näitä nyt on. Neljäs käyttämäni genre on heavy. Ja se on ongelma.

Jokainen raskaan musiikin ystävä lienee törmännyt siihen, miten vaikeaa heavy rock on määritellä. Jokaisella on siitä oma käsityksensä ja jokainen on omasta mielestään oikeassa. Minulle, J-V. Sappisen Heavy rock -kirjasta sekä Juho Juntusen Suosikissa olleesta kolmiosaisesta heavyhistoriikista oppini imeneelle, heavyyn kuuluvat ihan muut bändit, kuin kymmenen vuotta itseäni nuoremmille. Sappisen ja Juntusen neuvojen lisäksi genret opittiin 80-luvulla Soundissa mainostaneen Original recordsin levylistoilta. Siellä oli heavya Venom siinä missä Marillion, Led Zeppelin siinä missä Survivor. Hieman ihmettelin noita listoja jo reaaliaikana, mutta kompetenssini ei riittänyt niitä kyseenalaistamaan.

Minulle heavy on jytää. Bluespohjaista jytää. Jos heavyssa ei ole bluesia, silloin se on metallia. Whitesnake on jytää, Judas Priest ei. Thin Lizzy on jytää, Iron Maiden ei. Niin yksinkertaista se on. Minulle.

Lp-hyllyni heavyosastolla on kaksi metriä tilaa. Viimeisimmän Suuren Uudelleenjärjestelyn aikana jouduin tilanpuutteen takia siirtämään sieltä pois Deep Purplet ja sen johdannaiset, Nazarethit ja Blue Öyster Cultit. Sydän verta valuen sen tein. Jo aiemmissa mylläyksissä sieltä on joutunut siirtymään Motörhead, Rush, Molly Hatchet, Blackfoot, Thin Lizzy ja Gary Moore. Aluksi harmitti vietävästi, mutta nyt olen tottunut ajatukseen. On parempi, että edellämainitut eivät ole samassa hyllyssä kuin kaikkein kornein, lähinnä camp-arvoa omaava kasariheavy. Olisi noloa, jos Thin Lizzyn levyt olisivat Twisted Sisterin vieressä, Whitesnake Van Campin. Joku roti.

Paljon siellä heavyhyllyssä on hyvääkin tavaraa. Enemmistö. Sitä paitsi huonotkin kasariheavyt ovat yleensä hyviä.

Hullun hommaa tämä on. Tai ainakin tässä tulee hulluksi. Viisaammat ovat asian tajunneet ja pitävät musiikkinsa järjestyksessä kovalevyllä tai Spotifyssa. On se varmaan ihan toista, kun hakutoiminnolla löytää juuri haluamansa biisin. Ei tarvitse etsiä, ei tehdä ilahduttavia löytöjä levyistä, joita ei muista ikinä nähneensäkään. Saati ostaneensa tai kuunnelleensa.

Kategoria(t): Huuhaa | 2 kommenttia

Lisää historiallisia twiittejä

Jos aina olisi ollut Twitter, osa 2:

@buddyholly: Karmee keli, mutta päästään onneksi lentsikkaan! @richievalens @bigbopper

@samcooke: Ei muuten kannata ikinä mennä Hacienda motelliin. Sen omistaja on ihan seko.

@brianjones: Nyt tämä poika lähtee uimaan!

@mamacass: Ostin ihan sairaan hyvää pullaa leipomosta äsken!

@ronnievanzant: Baton Rouge, Louisiana, here we come! #haslynyrdskynyrdlandedyet

@elvispresley: Hiton hyvä kirja tämä Face of Jesus. Mutta nyt mää meen huussiin.

@johnlennon: Joo joo, taas näitä, johan minä tälle aamulla nimmarin kirj

@johnbonham: Vittu että oon kännissä…

@marvingaye: Iskä osti hienon pistoolin eilen! #NRA

@stivbators: On nää aika holtittomia nää taksikuskit täällä Pariisissa.

@euronymous: Varg on varsinainen pölvästi. Ei niitä sen tappojuttuja enää kukaan ota tosissaan. Tr00 my ass.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Levyhyllyn siivousta

vysotskyOlen siivonnut levyhyllystäni tarpeettomia levyjä pois. Vein niitä kolme kassillista jengimme vuositapaamiseen. Toin sieltä kolme kassillista muiden vastaavia takaisin. Lose-lose situation. Kukaan ei ollut tyytyväinen. Vähiten varmaan tapaamisen isäntä, jonka autoon piilotimme ne levyt, jotka eivät kenellekään kelvanneet. En tiedä, onko hän jo löytänyt ne.

Totta puhuen jo menomatkalla ostin nipun levyjä. Mm. Vysotsky-kokoelmani sai mukavasti täydennystä. Ja suureksi riemukseni löysin Tavaramarkkinoiden Tilikirja-lp:n. Riemuani hälvensi se, että kotiuduttuani huomasin sen olevan hyllyssäni jo ennestään.

Moni kysyy onko hyllyssäni huonoja levyjä. On. Mutta huonous ei ole poistoperuste. Poistan tarpeettomia. Huono ei välttämättä ole tarpeeton, eikä hyvä tarpeellinen. On olemassa hyvää huonoa musiikkia ja ei enää itselleni tarpeellista hyvää musiikkia. Mielummin jätän hyllyyni hyvän huonon levyn, kuin sellaisen hyvän levyn, johon minulla ei enää ole tunnesidettä. Melkein kaikkiin kuitenkin on.

Sain silti hämmentävän flow-tilan päälle siivotessani. Tähän asti olen aina vienyt poistamani levyt parin tunnin päästä takaisin hyllyyn. Katumusvara. Nyt heivasin hymy huulilla suuret määrät eri formaatissa olevia äänilevyjä kokonaan pois. Suorastaan riemuitsin, kun taas löysin jonkun tarpeettoman lp:n. Tai singlen, jota oli kaksi kappaletta. Hus, pois silmistäni! Tunsin eläväni.

Toki jätin osan poistolevyistä välivarastoon. Jos niitä kuitenkin joskus tarvitsen…

Huolestuin, kun huomasin olevani tyytyväinen aina poistettavan levyn löydettyäni. Entä jos tämä tunne voimistuu? Jos suurella vaivalla, yli kolmenkymmenen vuoden aikana keräämäni kokoelma rupeaa tuntumaan tarpeettomalta? Jos haluan elää loppuelämäni ilman tavaraa? Koko elämäntyöni menee hukkaan?

Sen verran ajatukseni järkyttivät, että tilasin lisää levyjä. Robert Plant ja Fishfaces ennakkotilaukseen, laatikollinen singlejä varaukseen.

Hetkittäisestä konmareilustani huolimatta tosiasia on, että tulen loppuikäni kuulumaan suurten levykokoelmien miehiin. En olisi enää minä, jos luopuisin levyistäni. Eikä lapsilleni jäisi mitään, mitä heivata kaatopaikalle, kun isästä aika jättää.

Kategoria(t): Huuhaa | 2 kommenttia

Muistio työtehotyöryhmää valmistelevan ennakkotyötehotyöryhmän valmistelevasta suunnittelupalaverista

PALAVERIMUISTIO

Aika: 8.-10.9.2017
Paikka: salainen
Läsnä: Teijo P. (pj.), Marko V., Lauri K., Jarmo K., Kimmo K., Mika K. (siht.) + liuta äänettömiä työtehotyöryhmää valmistelevan ennakkotyötehotyöryhmän valmistelevaan suunnittelupalaveriin osallistujia

Työtehotyöryhmää valmistelevan ennakkotyötehotyöryhmän valmistelevassa suunnittelupalaverissa työtehotyöryhmää valmisteleva ennakkotyötehotyöryhmä päätyi ehdottamaan tulevalle työtehotyöryhmälle seuraavia teesejä, joiden mukaan työpaikoilla tulee työtehoa tehostaa:

Työteho-ohjeistus keskijohdolle sekä suorittavaan portaaseen kuuluvalle työväestölle:

Jos olet tyhmä, älä ole ahkera.

Jos työ tuntuu sinusta turhalta, se todennäköisesti on.

Vältä turhaa työtä.

Turhaa työtä määriteltäessä tulee työpaikoilla käyttää turhan työn mittayksikkönä termiä ”palaveri”. Esimerkki: ”Tämän turhan työn tekeminen vastaa kahden tunnin palaveria.”

Älä kysy organisaatiosta mitään, jos ei ole pakko: pahimmillaan saamastasi vastauksesta tulee linjaus.

Jos linjaus on väärä, tee asiat järkevästi ja ole hiljaa.

Tee niin kuin on hyvä, ja kuuntele haukut jälkeenpäin.

On helpompi saada anteeksi, kuin lupa.

Työskentelyä helpottaa, jos esimiehesi ei ymmärrä mitä teet.

Jos työhösi kuuluu salassapitovelvollisuuden piiriin kuuluvia tehtäviä, on tehokkainta ettet itsekään tiedä mitä teet.

Jos joku ei erikseen kysy, niin älä kerro.

Jos teet nopeasti, niin varmista, että virheiden korjaaminen jäkeenpäin vie vähemmän aikaa, kuin jos olisit tehnyt kerralla kunnolla.

Osa työtehotyöryhmää valmistelevan ennakkotyötehotyöryhmän jäsenistä oli sitä mieltä, että tällaisen työtehotyöryhmän kokoaminen ja sille ehdotusten tekeminen on tarpeetonta, eikä lisää työtehoa, koska mikään ei koskaan kuitenkaan muutu. Tämä kirjataan tulevalle työtehotyöryhmälle lähetettävään pöytäkirjaan tiedoksi. Lisäksi tulevalle työtehoryhmälle lähetettävään muistioon kirjataan selvennys termistä ”turha työ”. Esimerkkinä turhasta työstä mainitaan niin sanottu kehityskeskustelu: keskustelun ja kehityskeskustelun ero on kutakuinkin sama, kuin maan ja kehitysmaan.

Seuraava työtehotyöryhmää valmistelevan ennakkotyötehotyöryhmän valmisteleva suunnittelupalaveri pidettäneen 2018-2020.

Kirjasi, MK

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi