Petri Tamminen – Suomen historia

petri_tamminen_suomen_historiaKun kävin lukemaan Petri Tammisen kirjaa Suomen historia, oli ensireaktioni suuttumus. Tämmöisellä saatanan läpyskällä saadaan kustannussopimus ja kaikki kehuvat. Mokomia pikkujuttuja pystyy kirjoittamaan kuka tahansa.

Aina Tammisen kirjat ovat olleet ohuita. Juuri sellaisia, joita voisi koululaisilla luettaa, jos niillä ei olisi kiire tutustua Kauppa-Lopoon ja Kärpästen herraan. Enon opetukset on mainio, samoin Muita hyviä ominaisuuksia. Mitä onni on -kirjassa päähenkilön saamattomuus alkoi ahistaa ja jätin sen kesken. Paksu ei sekään ole. Elämiä ja Muistelmat ovat hienoja. Rikosromaani on hieman outo, vaikka jokainen tuntee jonkun, joka on kirjan rikollisen kaltainen. Meriromaania en saanut luettua alkua pidemmälle. Vielä.

Mutta Suomen historia. Juha Seppälän taannoinen samanniminen teos on rienaavuudessaan loistava. Tammisen kirjan perusidea on sama, kuin Seppälän teoksen loppuosassa ja Hotakaisen Finnhitsissä. Lyhyitä kuvauksia yksittäisten ihmisten kokemuksista. Sillä erolla, että Tammisen kuvaukset ovat tosia. Tosia, tai muistikuvia.

Jutuista muodostuu kiehtova, jännittävä, järkyttävä, liikuttava ja hauska tarina suomalaisuudesta. Juha Miedon sadasosan tappio Lake Placidissa ei tunnu maailmanlopulta, kun sitä vertaa lahtarin kiväärinpiipulla suorittamaan raskaana olevan naisen pahoinpitelyyn. Elämä vuonna 1980 oli toisenlaista, kuin 1918. Suuttumukseni kirjaa kohtaan hälveni sivu sivulta. Kun loppuun päästessäni tajusin, että jutut eivät olekaan kirjailijan keksimiä, parantui kirja entisestään.

Tarina etenee kronologisesti. Lopussa Tamminen tekee kuitenkin siirtymän 1950-luvulle ja lukija huomaa, että juuri mikään ei ole maailmassa muuttunut.

Tamminen on tiiviin ilmaisun mestari. Tämän kirja-arvostelun mittaan hän saa mahdutettua neljä elämäntarinaa.

Kategoria(t): Lukemista | Kommentoi

Detour 33 – Tamed by fear

detour_33_tamed_by_fearSlideputki on maailmanhistorian hienoin keksintö. Kuuntelen vaikka suomenruotsalaisia juomalauluja, jos ne soitetaan slidekitaralla. Slideputken hienoutta korostaa, että sen voi tehdä melkein mistä tahansa. Sen ei tarvitse edes olla putki. Linkkuveitsi, pullo, pätkä sääriluuta, pistoolin piippu. Kaikki käy.

Detour 33 -nimisen orkesterin debyyttialbumilla Tamed by fear slidekitara soi mukavasti. Yhtye tekee nykyaikaista bluespohjaista musiikkia. Tyylillä. Ei pakonomaisesti uudistaen, vaan kunnioittavasti. Ry Cooder, Daniel Lanois. Esa Kuloniemen The legend of Bicycle Bronson. Tällaiset nimet pyörivät mielessäni levyä kuunnellessani. The legend of Bicycle Bronsonia voinee pitää Tamed by fearin veljeslevynä, vaikka Detour 33 ei niin utuisissa sisäavaruuden sfääreissä liidäkään kuin Kuloniemi.

Tamed by fear kuulostaa elokuvamusiikilta. Ainahan instrumentaalimusiikki luo kuulijan mieleen erilaisia näkyjä, mutta tämän levyn voisi tällaisenaan sijoittaa amerikkalaisen indieleffan soundtrackiksi. Menisi ihan täydestä.

Ainoa minulle ennestään tuttu soittaja levyllä on Jarkka Rissanen. Oletan bändin muidenkin pelimannien (Jussi Kolho, Markus Väisänen, Janne Mathlin, Olli Puolakka) olevan pitkän linjan pelimanneja. Sen verran hyvin heillä on tyyli ja sisältö hallussa. Tyylistä pitää mainita myös levyn komea kansikuva. Harmi, että itse kotelo on pelkkä pahviläpyskä, joka meillä suurten levykokoelmien miehillä helposti häviää jonnekin, josta sitä ei enää ikinä löydy.

Levyn aloitusbiisissä, Back home, on rujonkaunis popmelodia, josta tulee mieleen joku Steve Morsen aikainen Deep Purplen kappale. Never a word, ehkä? Hyvän mielen musiikkia, joka tapauksessa. Ballad of stabbed girl on kaunis myös, melankolisesti. Drifters waltz vertautuu The Bandin Last waltzin teemaan. Paitsi valssina, myös siksi, että Detour 33 ammentaa varmasti inspiraatiota The Bandista tai The Bandin vaikutteista.

Sleeping with .44:ssa on syvän etelän tunnelmaa, joka muuttuu rytmikkääksi jammailuiksi. Rolling Stonesin tapaan. Jammailun jälkeen bändi siirtyy pelottaviin tunnelmiin The barnin myötä. En tiedä mitä kappaleen säveltäjä on ajatellut, mutta tämä on kuin kauhuelokuvan soundtrackia. Joku mielipuoli siellä ladossa vaanii… Nimibiisi Tamed by fear henkii spagettiwesterntunnelmaa ja Royal sorrow päättää levyn cooderisti, taidemusiikin oloisesti. Kappaleessa on samaa fiilistä kuin Drifters waltzissa.

Tamed by fearin on julkaissut – tai tarkemmin sanottuna helmikuun loppupuolella julkaisee – Humu Records. Kyseisen firman levyjä ja toimintaa olen sen verran paljon kehunut, että kohta kukaan ei usko, että en saa tästä rahaa… En kuitenkaan saa. Tuskin sitä saa levy-yhtiökään: ei kai näitä levyjä kukaan osta, vaikka kaikkien pitäisi. Semmoisella mallilla on maailma. Humu Recordsin artisteja ovat ainakin Country Dark, Jonas and I, Cheese Finger Brown ja Black Peider. Helppo niitä on kehua. Detour 33 sopii hyvin samaan joukkoon.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Graeme Thomson – George Harrison

harrison”Isä, mikset ole kertonut minulle, että olit Beatlesissa.”
”Ai, anteeksi. Olisi varmaan pitänyt kertoa.”

Tämä George Harrisonin ja poikansa Dhanin käymä keskustelu kertoo paljon Georgen suhtautumisesta uraansa The Beatlesin jäsenenä. Beatlena oleminen ei tehnyt ihmiselle hyvää. Tällä kertaa yhtyeen turmiollisen vaikutuksen jäsentensä ruumiilliseen ja henkiseen terveyteen, sekä etenkin ihmissuhdetaitoihin, todistaa Graeme Thomson.

Thomsonin Harrison-elämäkerta kuuluu alan kirjallisuuden kärkikastiin. Kirja keskittyy päähenkilöönsä. Siinä ei tuhlata aikaa Beatlesin historian läpikäymiseen, koska se on varmasti jokaiselle tämän kirjan lukijalle ennestään tuttu. Beatles oli vain osa Harrisonin elämää.

Thomsonin suhtautuminen Harrisoniin on neutraali. Kirjaa ei ole kirjoitettu fanilasit silmillä, mutta ei se ole albertgoldmanmainen luonnemurhakaan. Harrisonin hyvät ja huonot puolet kerrotaan uskottavasti. Harrison on vielä kirjan lukemisen jälkeenkin suosikkibeatleni. Huumorintajuinen, tyly, sanavalmis, ajattelematon, lämminhenkinen, mukava ja  vittumainen mies.

Harrison oli hiljainen, salaperäinen ja järkevä beatle. Näin meille on kerrottu. Thomsonin kirjan perusteella Harrison oli salaperäisyydestä ja henkisyydestään huolimatta just yhtä huono ihminen, kuin me taviksetkin. Koska hän vietti hehkeimmän nuoruutensa maailman suosituimmassa rockyhtyeessä, kaikki tapahtui hänelle kuitenkin koko loppuelämänsä ajan potenssiin sata. Esimerkiksi Harrisonin parisuhdekiemurat olivat omituisia jopa Beatles-mittakaavassa. Lennonkin paheksui niitä, vaikka hän jos kuka kuuluu ryhmään ”paraskin puhuja”.

Harrison taiteili uskonnollisuuden, henkisen kehittymisen ja huumehöyryisen irstailun välillä. Lähipiiri ei koskaan voinut tietää ”onko hänellä käsi papupussissa vai kokaiinipussissa”. Harrison koki paljon aitoa ystävyyttä, mutta joutui myös liikemiesten ja harekrishna-jengin hyväksikäyttämäksi. Kaikesta epäluuloisuudestaan huolimatta häntä oli helppo jymäyttää.

Thomson on julman kriittinen Harrisonin taitojen ja laulujen suhteen. Näin fanipojan näkökulmasta liiankin kriittinen. En silti väitä Thomsonille vastaan. Paitsi Cloud 9:n kohdalla vähän: se on vielä parempi, mitä hän antaa ymmärtää. Mielipiteeseeni toki vaikuttaa, että olin otollisessa iässä levyn ilmestyessä. 17-vuotias. Muistan, kun kävin sen koulun jälkeen polkupyörällä Radioapajasta ostamassa ja miten hyvältä se heti kuulosti. All things must pass -albumia kuuntelen tämän elämäkerran luettuani toisella korvalla kuin ennen. Nyt osaan paremmin arvostaa sitä, vaikka osa siitä on upotettu niin massiivisen äänivallin taakse, että kuunteleminen on vaikeaa.

Jääräpäisellä Beatles-vastenmielisyydellään Harrison vaikeutti uraansa. Hän kieltäytyi esittämästä Beatlesin aikaista materiaalia, tai jos esitti, muokkasi kappaleet alkuperäistä huonommiksi. Vasta Cloud 9:n myötä hän pääsi melko sinuiksi entisen yhtyeensä aiheuttamien traumojen kanssa. Tosin kirjassa kerrotut tapahtumat Anthology-projektin ajalta kielivät armottomasti, että lopullista puhdistautumista aiheen suhteen ei koskaan tapahtunut.

Jos Harrison olisi hyväksynyt historiansa beatlena aiemmin, olisi hänen koko soolotuotantonsa saattanut olla All things must passin, Cloud 9:n ja postuumisti julkaistun Brainwashedin tasoa.

Beatles jätti jälkeensä ainakin kolme vihaista ja katkeraa miestä. Ringo on pysynyt sen verran joviaalina, että hänestä on vaikea sanoa mitään. Toivottavasti hänestä kirjoitetaan joskus laadukas elämäkerta. Ehkä sellainen jo on, mutta ulkomaankielellä en enää jaksa kirjoja lukea. Paitsi Mark Lewisohnin massiivisen Beatles-trilogian. Ostin sen ensimmäisen osan itselleni isänpäivälahjaksi reilut kolme vuotta sitten. Olen nyt sivulla 32 ja pikkuhiljaa kirjassa aletaan siirtyä 1900-luvulle. Oletettavasti Love me don ilmestymiseen päästessä ollaan sivulla 2563.

Beatlena oleminen ja Beatlesin lähipiiriin kuuluminen oli vaarallista. Lennon ammuttiin, Harrisonia puukotettiin. Stuart Sutcliffe kuoli nuorena, Brian Epstein teki itsemurhan ja Mal Evans ammuttiin. Tarina on traaginen, kirjoja aiheesta riittää. Nyt meinaan aloittaa Philip Normanin McCartney-elämäkerran, vaikka edelleen suhtaudun Normaniin epäluuloisesti surkean Shout! -tekeleen takia. Äijän Lennon-elämäkerta muutaman vuoden takaa oli onneksi jo sitä parempi. Harmittaa silti jo etukäteen, että taas pitää lukea McCartneyn sekoiluista Lindan kuoleman jälkeen. Eivät ne ikinä oppineet olemaan, beatlet.

Kategoria(t): Lukemista | Kommentoi

Progorava – Laitakaupungin kasvot

progorava_laitakaupungin_kasvotMantelikalasta, 70-luvun Vihanneksista ja ties mistä tuttu partakarpaasi  Michka lähetti minulle Progoravan cd:n Laitakaupungin kasvot. Michka on sen verran hurjan näköinen äijä, että päätin suosiolla vääntää levystä blogimerkinnän. Michka ei levyllä soita, mutta kaiken levyltä löytyvän säveltänyt, sanoittanut, sovittanut, äänittänyt, miksannut sekä rumpuja lukuun ottamatta soittanut Markus Rantala on Michkan bändikaveri Mantelikalasta. Rantala on ilmeisen monipuolinen ja lahjakas multi-instrumentalisti ja Progorava on siis hänen sooloprojektinsa.

Progoravasta tulee mieleen kehittyvästä musiikista diggaava tuuheahäntäinen jyrsijä. Liekö nimellä joku mystisempi etymologia? Levyn lähettäjän takia oletin Laitakaupungin kasvojen sisältävän ramopoppia tai muuta punkahtavaa musaa. Se on kuitenkin funkia jytää yhdistettynä 90-lukulaiseen kotimaiseen Don Huonot kohtaa Radiopuhelimet -tyyliseen indieräminään.

Biisien raskaimmat ja kulkevimmat riffittelyt ovat kuin ajalta, jolloin Deep Purple ja Led Zeppelinkin flirttailivat funkin kanssa. Hyvin ne sen silloin tekivät, vaikka mieluiten pidän rokin rokkina ja funkin funkina. Lievä epäluuloni tällaista yhdistelyä kohtaan johtuu jossain vaiheessa suosiossa olleesta pomppumetallista. Jota Progorava ei tosiaan ole. Voin kuvitella, että Rantala hehkuu pyhää vihaa, koska edes ajattelen moista. Mutta koska tämä on jonkinlaista vaihtoehtorokkia, niin otettakoon nämä kirjoitukseni vaikka vaihtoehtoisina faktoina…

Purplemaisuuksista ja ysärifiiliksistä huolimatta Progorava ei ole retrobändi. Musiikki on tätä päivää, vaikka mukana on juuria kunnioittava ja hymyilyttävä Sly & The Family Stone -vihjaus. Myös levyn aloitus hymyilytti, koska sanaparin ”hei mies” ansiosta luulin ensimmäisen biisin olevan versio Eppujen Viimeisestä funkista… Koko levy on tasavahvaa materiaalia, mutta viimeiset biisit Olemme kuin yksi ja Toinen maailma nousevat selkeimmiksi iskusävelmiksi. Jos aika olisi toinen, nämä soisivat radiossa.

Laitakaupungin kasvot ei kuulosta siltä, että yksi mies on soittanut lähes kaiken. Mikäs se on tehdessä, kun osaa. Ilman kansitekstejä olisin ollut varma, että kyseessä on oikea bändi.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit – Tapaus Patsaspuisto ja joukkorahoitus

-Hei Mika.

-Hei.

-Nyt menee liian pitkälle.

-Häh? Ai niinku mikä?

-Addiktiosi. Enää ei riitä, että ennakkotilaat äänilevyjä viikkoja, jopa kuukausia ennen julkaisupäivää. Nyt olet työntänyt rahasi levyyn, jonka julkaisusta ei edes ole mitään takeita!

-Ai jaa, tarkoitat sitä Tony Gerberin Secret garden -lp:tä? Sitä joukkorahoituksella valmistuvaa. Tai yhteisörahoituksella. Kuulostaa hienommalta siten.

-Just sitä. Parikkalan Patsaspuiston innoittamana tehtyä ambient-lp:tä. Lokkien kirkunaa ja tuulen suhinaa, pelkän pitkän intron sisältävää äänilevyä.

-Ei ei ei. Ei se ole semmoinen. Gerberin levy on kuulemma enemmän jotain krautrockin tapaista. Kosmista maalailua. Ei maailmanmusiikkia, vaan maailmankaikkeuden musiikkia.

-Maailmankaikkeuden musiikkia? Kuulemma? Voi hyvän tähden. Miten joku voi olla noin vietävissä?

-Tää on kuule hieno juttu. Ajattele nyt. Joku Nashvilleläinen pitkätukkahippi ja partaradikaali innostuu tekemään musiikkia Parikkalasta. Ja osa rahoista menee Patsaspuiston ylläpitämiseen. Kyllä nyt jumalauta sen verran pitää kotiseuturakkautta olla, että noin hienon idean kustannuksiin osallistuu.

-Just joo. Tuo on taas yksi hyvä tekosyy ostaa levy. ”Kotiseuturakkaus”. Ei tästä pitkä aika ole, kun blogissasi sanoit, ettet tunne minkäänlaista kotiseuturakkautta Parikkalaa kohtaan.

-Joo joo, mutta kun tätä hommaa masinoi Patsaspuiston pehtoori Heikkilä. Se on sukua, nääs.

-Suku on pahin, sitä olet aina sanonut.

-Velat muuttuvat saataviksi ja sukulaiset ystäviksi. Niin näissä levyhommissa helposti käy…

-On siinä meillä varsinainen mesenaatti. Ensin se elättää kaikki lähiseutujen levykauppiaat ja jobbarit ja ties mitkä sinkkujenmyyjät ja nyt sitten tunkee viimeiset euronsa johonkin hyvin epämääräiseen, tuskin koskaan julkaistavaan äänilevyyn. Ne taiteilijat, hipit ja puunhalaajat palestiinalaishuiveineen kusettavat sinulta rahat ja naureskelevat risupartaansa koko matkan pankkiin.

-Ei todellakaan noin. Mitä useampi antaa niille rahansa, sen varmemmin levy ilmestyy.

-Ai sen takia pakotit myös lapsesi ja vanhempasi osallistumaan tähän projektiin?

-Juu juu. Pakko varmistaa, että saan sen levyn varmasti. Mene vaan sinäkin äkkiä tuonne ja osta lp, cd tai kirja: http://mesenaatti.me/pelastetaanpatsaspuisto

-Että paskat Patsaspuistosta ja sen ylläpitämisestä. Kunhan sinä vain saat levyn?

-Raivasin jo hyllystä tilaa sille, tuonne G:n kohdalle.

Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista | Kommentoi

Ohjeita äänilevyn hankkimista varten

opetuslevytVinyylibuumi ei osoita laantumisen merkkejä. Ei, vaikka kaikki tajuavat, miten epäkäytännöllisestä, haavoittuvasta ja aikaa vievästä musiikinkuuntelutavasta on kyse.

Vinyyliharrastukseen hurahtaneet nuoret eivät välttämättä heti ymmärrä, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Edes kaikki vuosikymmeniä äänilevyjen kanssa vehdanneet vanhukset eivät tajua harrastuksen perusperiaatteita, eivätkä suhtaudu siihen riittävällä vakavuudella ja asiaankuuluvalla hartaudella.

Aiemmissa blogimerkinnöissäni kerroin harrastuksen aiheuttamista loputtomista pettymyksistä (30.7.2015), sekä äänilevyjen kuntoluokituksesta (11.6.2015). Nyt aiheena on toimenpiteet sen jälkeen, kun olet tehnyt ostopäätöksen ja hankkinut äänilevyn itsellesi.

Kun löydät mieleisesi äänilevyn, ei riitä, että ostat sen. Sinun on ostettava niitä vähintään kaksi. Toinen säilytetään alkuperäisessä kutistemuovissa. Muovia ei saa missään tapauksessa poistaa, ei edes avata. Näin käsiteltynä levyn arvo säilyy ja voit 40 vuoden kuluttua myydä sen jopa kymmenien prosenttien voitolla. Olettaen, että levy ei ole kutistemuovin ansiosta vääntynyt pilalle. Todennäköisesti on. Sinänsä se ei haittaa, koska ainoa, jolle voit levyn 40 vuoden kuluttua kalliilla myydä, on kaltaisesi keräilijä, joka ei ikinä muoveja poista. Jotkut keräilijät ovat kuitenkin niin nirsoja, että kiero levy ei kelpaa. Vaikka sitä ei ole tarkoitus ostaa kuunteluun.

Toinen ostamasi levy on kuuntelukappale. Ei tietenkään arkikuunteluun. Siitä nautitaan vain juhlapyhinä. Mutta ei vappuna, eikä juhannuksena. Levyn kansia peittävään suojamuoviin tehdään varovasti partakoneen terällä viilto ja sisäpussi ujutetaan ulos kotelosta. Levy poistetaan pulverittomia kirurginkäsineitä käyttäen sisäpussista. Jotkut käyttävät levyä sisäpussista poistaessaan nukkaamattomia valkoisia puuvillahansikkaita, mutta niistä mahdollisesti irtoava mikropöly saattaa vahingoittaa äänilevyn uraa.

Sisäpussista poistettu levy siirretään välittömästi ultraäänipesuriin. Levyn uriin on jäänyt tehtaan jäljiltä jos jonkinlaista saastaa, joka ilman poistamista häiritsee maksimaalista kuuntelukokemusta ja pilaa soittimesi neulan. Pesun jälkeen levy siirretään uuteen, mikroaaltouunissa desinfioituun pehmustettuun sisäpussiin. Edelleen kutistemuoveissa olevat kannet peitetään mahdollisimman tukevalla suojamuovilla. Alkuperäistä sisäpussia ja uudessa pehmustetussa pussissa olevaa levyä ei saa sijoittaa levyn kansien sisälle, vaan kansien ja suojamuovin väliin. Sen jälkeen koko paketti siirretään pystyasennossa levyhyllyyn.

Jos levystä on ilmestynyt rajattuja erikoispainoksia, tai jos se on julkaistu myös värivinyylinä, on sinun hommattava kaikki versiot. Erikoispainokset saattavat tehdä ison loven budjettiisi, mutta pienten painosmäärien takia niiden arvo nousee kohisten jo muutamassa päivässä. Erivärisissä vinyyleissä on kaikissa oma soundinsa, joten kaikki väriversiot on hankittava. Erikoispainoksia ja värivinyyleitä ei saa kuunnella, eikä poistaa muoveista. Muuten arvo laskee.

Vinyylibuumista huolimatta kannattaa haluamastasi levystä hankkia myös cd-versio. Viimeistään kolmen vuoden kuluttua cd on jälleen muotia ja hipsterit esittelevät niitä viikset väpättäen sosiaalisissa medioissa. Suuretkin voitot ovat siinä vaiheessa mahdollisia, kun nyt c-levyjään roskikseen heittävät ryhtyvät keräämään hävittämäänsä kokoelmaa uudestaan. Erityisesti kannattaa keskittyä 1980-luvun ns. ensimmäisen polven c-levyihin, joissa on nyanssirikas ja riemastuttavan tunkkainen, analogiselta kuulostava soundi.

Jos sinun on aivan pakko kuunnella kuuntelukappaleeksi ostamasi versio, niin merkitse aina kuuntelupäivämäärä tekemääsi excel-taulukkoon. Taulukossa mainitset myös millä soittimella ja miten paljon soitetulla neulalla levyn kuuntelit. Tällä taulukolla pystyt levyä myöhemmin realisoidessasi todistamaan, miten monta kertaa levy on kuunneltu ja onko siitä oikeus käyttää kuntoluokitusta EX. Ehdottomasti järkevämpää on kuitenkin säilöä myös kuuntelukappale korkkaamattomana hyllyyn ja kuunnella sisältö suoratoistopalvelusta. Parempi kuuntelematon NEAR MINT hyllyssä, kuin kertakuuntelulla ikuisesti arvonsa menettänyt VG soittimessa.

Näin. Ei tämä sinänsä hankala harrastus ole, mutta kaikki rahat se vie.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 45. istunto

jack_white_lazaretto-Hei Mika.

-Hei.

-Olet ärtyneen näköinen. Mistä kenkä puristaa?

-Ihan vaan äänilevyjuttuja tässä. Ei sen kummempaa.

-Olet taas ostanut niitä liikaa, eikä riitä rahat ruokaan?

-Ei ei ei. Vietän levytöntä tammikuuta. Mitään en ole ostanut.

-Et mitään?

-No Anssi Kelan ja Beatlesin livet tulivat alkuviikosta ja Mara Ballsin debyytti-lp. Mutta niitä ei lasketa, koska tilasin ne jo viime vuonna.

-Anssi Kelako se sitten nyppii?

-Ei tosiaan! Anssin Parasta aikaa -tuplalive on mainio paketti. 80-luvun puolivälissä tuplalive oli minulle äänitetyn musiikin korkein muoto. Mutta jossain vaiheessa ne päämäärättömät jammailut rupesivat kyllästyttämään. Anssi palautti tällä levyllä uskoni tuplaliveen. Tämä on kuin yhdistelmä Dylanin, Springsteenin ja Deep Purplen parhaita liveominaisuuksia. Biisit eivät ole pelkkiä studioversioiden toistoja, mutta ei niitä ole pilattu turhanpäiväisellä jammailullakaan. Hieno bändi, Anssi laulaa hienosti, mahtava tunnelma.

-Anssi, Beatles ja Mara. Mitä muuta olet ostellut?

-En oikeastaan muuta. Ihan vaan muutama kilo singlejä on vielä tulossa. Mutta niitä ei lasketa, koska ne ovat vasta tulossa. Niin ja pari-kolme lp:tä on tosiaan vielä kuljetuksessa. Meinasi unohtua, heh heh. Mutta nekin vasta tulossa, eli mitään en ole ostanut.

-No mikä sitten nyppii, jos ei ostaminen? Äänilevyjen pitää olla iloinen asia, ei niistä saa ärtyä.

-Tätä Jack Whiten Lazaretto-lp:tä pitkästä aikaa vaan kuuntelin.

-Jahas. Jos se on huono ja sen kuuntelusta tulee paha mieli, niin älä kuuntele.

-Eeeeei se huono ole. Sitä on vain niin vaikea kuunnella.

-Vaikea kuunnella? Miten levyä voi olla vaikea kuunnella?

-No kun tämä on tämmöinen multimegahybridi-lp.

-Ööö… Anteeksi mikä?

-No joku semmoinen superkultaturbo-lp. Se soi lopusta alkuun tai sitten toiselta puolta ei soi tai sitten se jostain kohtaa soi tai jos neula osuu toiseen kohtaan, niin soi joku toinen biisi ja sitten sen etiketissä on vissiin 78 rpm soitettava osuus, mutta enhän minä sitä saa soitettua, koska Philipsini lopettaa pyörimisen, kun menee äänivarsi sinne asti ja Sonyssä ei riitä kierrokset, että voisin kaikki hienoudet sillä kuunnella.

-Jo on melkoista erikoisuudentavoittelua.

-Kyllä ei tällaista Kekkosen aikaan ollut. Oli selkeästi 33 1/3 rpm pyöriviä mustia lp-levyjä ja neljävitosia singlejä. Ne pantiin soimaan ja silmät ummessa, kädet hartaasti ristissä, kuunneltiin alusta loppuun. Kerran puolivälissä käännettiin puolta. Kyllä ei ollut hybrideitä. Ei rajoitettuja painoksia. Ei ollut splättereitä, oli rehellisiä, mustia äänilevyjä. Ei ollut suojamuoveja, ei pehmustettuja sisäpusseja. Levyt tehtiin kuunneltaviksi, ei sijoituskohteiksi. Ei kannettu huolta kuntoluokituksesta. Mukavaa oli silloin musiikin kuuntelu.

-Sinun on aika vaihtaa harrastusta, kun on noin vaikeaksi mennyt äänilevyjen kanssa vehtaaminen.

-No ei tie-ten-kään ole! Tähän on olemassa ihan helppo ratkaisu.

-Mikähän se mahtaa olla?

-Ostan Lazaretton tämän hybridi-lp:n lisäksi myös normaalina versiona ja c-levynä.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi