Ohjeita äänilevyn hankkimista varten

opetuslevytVinyylibuumi ei osoita laantumisen merkkejä. Ei, vaikka kaikki tajuavat, miten epäkäytännöllisestä, haavoittuvasta ja aikaa vievästä musiikinkuuntelutavasta on kyse.

Vinyyliharrastukseen hurahtaneet nuoret eivät välttämättä heti ymmärrä, kuinka vakavasta asiasta on kyse. Edes kaikki vuosikymmeniä äänilevyjen kanssa vehdanneet vanhukset eivät tajua harrastuksen perusperiaatteita, eivätkä suhtaudu siihen riittävällä vakavuudella ja asiaankuuluvalla hartaudella.

Aiemmissa blogimerkinnöissäni kerroin harrastuksen aiheuttamista loputtomista pettymyksistä (30.7.2015), sekä äänilevyjen kuntoluokituksesta (11.6.2015). Nyt aiheena on toimenpiteet sen jälkeen, kun olet tehnyt ostopäätöksen ja hankkinut äänilevyn itsellesi.

Kun löydät mieleisesi äänilevyn, ei riitä, että ostat sen. Sinun on ostettava niitä vähintään kaksi. Toinen säilytetään alkuperäisessä kutistemuovissa. Muovia ei saa missään tapauksessa poistaa, ei edes avata. Näin käsiteltynä levyn arvo säilyy ja voit 40 vuoden kuluttua myydä sen jopa kymmenien prosenttien voitolla. Olettaen, että levy ei ole kutistemuovin ansiosta vääntynyt pilalle. Todennäköisesti on. Sinänsä se ei haittaa, koska ainoa, jolle voit levyn 40 vuoden kuluttua kalliilla myydä, on kaltaisesi keräilijä, joka ei ikinä muoveja poista. Jotkut keräilijät ovat kuitenkin niin nirsoja, että kiero levy ei kelpaa. Vaikka sitä ei ole tarkoitus ostaa kuunteluun.

Toinen ostamasi levy on kuuntelukappale. Ei tietenkään arkikuunteluun. Siitä nautitaan vain juhlapyhinä. Mutta ei vappuna, eikä juhannuksena. Levyn kansia peittävään suojamuoviin tehdään varovasti partakoneen terällä viilto ja sisäpussi ujutetaan ulos kotelosta. Levy poistetaan pulverittomia kirurginkäsineitä käyttäen sisäpussista. Jotkut käyttävät levyä sisäpussista poistaessaan nukkaamattomia valkoisia puuvillahansikkaita, mutta niistä mahdollisesti irtoava mikropöly saattaa vahingoittaa äänilevyn uraa.

Sisäpussista poistettu levy siirretään välittömästi ultraäänipesuriin. Levyn uriin on jäänyt tehtaan jäljiltä jos jonkinlaista saastaa, joka ilman poistamista häiritsee maksimaalista kuuntelukokemusta ja pilaa soittimesi neulan. Pesun jälkeen levy siirretään uuteen, mikroaaltouunissa desinfioituun pehmustettuun sisäpussiin. Edelleen kutistemuoveissa olevat kannet peitetään mahdollisimman tukevalla suojamuovilla. Alkuperäistä sisäpussia ja uudessa pehmustetussa pussissa olevaa levyä ei saa sijoittaa levyn kansien sisälle, vaan kansien ja suojamuovin väliin. Sen jälkeen koko paketti siirretään pystyasennossa levyhyllyyn.

Jos levystä on ilmestynyt rajattuja erikoispainoksia, tai jos se on julkaistu myös värivinyylinä, on sinun hommattava kaikki versiot. Erikoispainokset saattavat tehdä ison loven budjettiisi, mutta pienten painosmäärien takia niiden arvo nousee kohisten jo muutamassa päivässä. Erivärisissä vinyyleissä on kaikissa oma soundinsa, joten kaikki väriversiot on hankittava. Erikoispainoksia ja värivinyyleitä ei saa kuunnella, eikä poistaa muoveista. Muuten arvo laskee.

Vinyylibuumista huolimatta kannattaa haluamastasi levystä hankkia myös cd-versio. Viimeistään kolmen vuoden kuluttua cd on jälleen muotia ja hipsterit esittelevät niitä viikset väpättäen sosiaalisissa medioissa. Suuretkin voitot ovat siinä vaiheessa mahdollisia, kun nyt c-levyjään roskikseen heittävät ryhtyvät keräämään hävittämäänsä kokoelmaa uudestaan. Erityisesti kannattaa keskittyä 1980-luvun ns. ensimmäisen polven c-levyihin, joissa on nyanssirikas ja riemastuttavan tunkkainen, analogiselta kuulostava soundi.

Jos sinun on aivan pakko kuunnella kuuntelukappaleeksi ostamasi versio, niin merkitse aina kuuntelupäivämäärä tekemääsi excel-taulukkoon. Taulukossa mainitset myös millä soittimella ja miten paljon soitetulla neulalla levyn kuuntelit. Tällä taulukolla pystyt levyä myöhemmin realisoidessasi todistamaan, miten monta kertaa levy on kuunneltu ja onko siitä oikeus käyttää kuntoluokitusta EX. Ehdottomasti järkevämpää on kuitenkin säilöä myös kuuntelukappale korkkaamattomana hyllyyn ja kuunnella sisältö suoratoistopalvelusta. Parempi kuuntelematon NEAR MINT hyllyssä, kuin kertakuuntelulla ikuisesti arvonsa menettänyt VG soittimessa.

Näin. Ei tämä sinänsä hankala harrastus ole, mutta kaikki rahat se vie.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Anonyymit addiktit, 45. istunto

jack_white_lazaretto-Hei Mika.

-Hei.

-Olet ärtyneen näköinen. Mistä kenkä puristaa?

-Ihan vaan äänilevyjuttuja tässä. Ei sen kummempaa.

-Olet taas ostanut niitä liikaa, eikä riitä rahat ruokaan?

-Ei ei ei. Vietän levytöntä tammikuuta. Mitään en ole ostanut.

-Et mitään?

-No Anssi Kelan ja Beatlesin livet tulivat alkuviikosta ja Mara Ballsin debyytti-lp. Mutta niitä ei lasketa, koska tilasin ne jo viime vuonna.

-Anssi Kelako se sitten nyppii?

-Ei tosiaan! Anssin Parasta aikaa -tuplalive on mainio paketti. 80-luvun puolivälissä tuplalive oli minulle äänitetyn musiikin korkein muoto. Mutta jossain vaiheessa ne päämäärättömät jammailut rupesivat kyllästyttämään. Anssi palautti tällä levyllä uskoni tuplaliveen. Tämä on kuin yhdistelmä Dylanin, Springsteenin ja Deep Purplen parhaita liveominaisuuksia. Biisit eivät ole pelkkiä studioversioiden toistoja, mutta ei niitä ole pilattu turhanpäiväisellä jammailullakaan. Hieno bändi, Anssi laulaa hienosti, mahtava tunnelma.

-Anssi, Beatles ja Mara. Mitä muuta olet ostellut?

-En oikeastaan muuta. Ihan vaan muutama kilo singlejä on vielä tulossa. Mutta niitä ei lasketa, koska ne ovat vasta tulossa. Niin ja pari-kolme lp:tä on tosiaan vielä kuljetuksessa. Meinasi unohtua, heh heh. Mutta nekin vasta tulossa, eli mitään en ole ostanut.

-No mikä sitten nyppii, jos ei ostaminen? Äänilevyjen pitää olla iloinen asia, ei niistä saa ärtyä.

-Tätä Jack Whiten Lazaretto-lp:tä pitkästä aikaa vaan kuuntelin.

-Jahas. Jos se on huono ja sen kuuntelusta tulee paha mieli, niin älä kuuntele.

-Eeeeei se huono ole. Sitä on vain niin vaikea kuunnella.

-Vaikea kuunnella? Miten levyä voi olla vaikea kuunnella?

-No kun tämä on tämmöinen multimegahybridi-lp.

-Ööö… Anteeksi mikä?

-No joku semmoinen superkultaturbo-lp. Se soi lopusta alkuun tai sitten toiselta puolta ei soi tai sitten se jostain kohtaa soi tai jos neula osuu toiseen kohtaan, niin soi joku toinen biisi ja sitten sen etiketissä on vissiin 78 rpm soitettava osuus, mutta enhän minä sitä saa soitettua, koska Philipsini lopettaa pyörimisen, kun menee äänivarsi sinne asti ja Sonyssä ei riitä kierrokset, että voisin kaikki hienoudet sillä kuunnella.

-Jo on melkoista erikoisuudentavoittelua.

-Kyllä ei tällaista Kekkosen aikaan ollut. Oli selkeästi 33 1/3 rpm pyöriviä mustia lp-levyjä ja neljävitosia singlejä. Ne pantiin soimaan ja silmät ummessa, kädet hartaasti ristissä, kuunneltiin alusta loppuun. Kerran puolivälissä käännettiin puolta. Kyllä ei ollut hybrideitä. Ei rajoitettuja painoksia. Ei ollut splättereitä, oli rehellisiä, mustia äänilevyjä. Ei ollut suojamuoveja, ei pehmustettuja sisäpusseja. Levyt tehtiin kuunneltaviksi, ei sijoituskohteiksi. Ei kannettu huolta kuntoluokituksesta. Mukavaa oli silloin musiikin kuuntelu.

-Sinun on aika vaihtaa harrastusta, kun on noin vaikeaksi mennyt äänilevyjen kanssa vehtaaminen.

-No ei tie-ten-kään ole! Tähän on olemassa ihan helppo ratkaisu.

-Mikähän se mahtaa olla?

-Ostan Lazaretton tämän hybridi-lp:n lisäksi myös normaalina versiona ja c-levynä.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Mara Balls – Vuorten taa

mara_ballsAina kun stereot jyrisevät jytäriffejä apokalyptisella äänenpaineella, on maailmani mallillaan. Mara Ballsin debyyttialbumia kuunnellessa se on.

Mara Balls, eli Maria Mattila, oli Jukka & Jytämimmit -orkesterin basisti. Nyt Mara Balls soittaa kitaraa ja laulaa. Muu bändi – jonka nimi muuten on Mara Balls – koostuu basisti Aapo Palosesta ja rumpali Antti Palmusta. Kahdella biisillä rumpuja soittaa Lassi Valtonen ja mukana on muitakin muusikoita.

Epäsosiaalisen meedion välittämien tietojen mukaan Mara Ballsin debyyttialbumin nimi on Vuorten taa. Tutkin kansitekstejä ja etikettejä kirkasvalolampun ja suurennuslasin avulla, mutta en löytänyt väitteelle todisteita. Samaa väitetään myös bändin kotisivuilla, joten olkoon niin.

Heti aloitusbiisi Mitä sä odotat? kertoo missä mennään. Mara Balls on psykejytää. Tuhtia musaa. Niin tuhtia, ettei sen läpi näe. Tuhtia ja tiukkaa, mutta leijuvaa. Se on kuin Blue Cheerilla vahvistettu Hawkwind soittamassa Hendrixin huuruisimpien konserttien äänekkäimpiä viisuja Queens of the Stone Agen otteella. Musassa on kovasta metelistä huolimatta se groove, se roll, joka erottaa heavyn metallista ja tekee siitä jytää. Mara Balls ottaa tehtävänsä Jukka & Jytämimmejä vakavammin. Ilman huumoriaspektia, ilman sleepysleepersiä.

Oo mun oma ja Keltaiseen taloon jatkavat samalla linjalla. Mieleeni tulevat Jack Whiten rajuimmat jutut. Ui on levyn pakollinen taidepläjäys. Tyylillä toteutettu. Vivika haiskahtaa Flaming Sideburnsilta ja B-puolen avaavalla Time to testifylla Fleimarit kohtaavat Motörheadin.

Better future kasvaa niin huimavauhtiseksi paahdoksi, että en viitsi urputtaa kahden englanninkielisen biisin mukanaolosta muuten suomeksi lauletulla levyllä. Älä muuta mitään kääntää kertosäkeessä rollaririffittelyn melodiseksi popiksi ja tässä vaiheessa hieman kevyempi kappale piristää.

Elämän jälkeen on muihin biiseihin verrattuna junnaavuudessaan ideaköyhää leijailua, mutta Vuorten taa onnistuu hämyisessä raukeudessaan päättämään levyn juhlavasti. Urkuharmooni tekee aina hyvää!

Namedroppailustani huolimatta kuulostaa Mara Balls Mara Ballsilta. Uutta luodaan yhdistelemällä vanhaa. Levyllä on ilmavan rento ote, silti se on tiukka paketti. Olen niin tyytyväinen! Tämä on juuri minun musiikkiani. Mara Balls on sellaista nuorta ja pidättelemätöntä alkuvoimaa ja -kaltaisuutta, joka pitää keski-ikäisille suunnatun rockmusiikin hengissä tulevaisuudessakin. Enää en sure Jukka & Jytämimmien lyhyttä elinkaarta. Toivottavasti Maria Mattila ei ole yhtä levoton kuin Jukka Nousiainen ja Mara Ballsin debyytti saa joskus jatkoa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Eput-elokuva

eput_elokuva_julisteOli mielenkiintoista, kun oma elämä lipui filminauhana silmieni editse. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus. No, enemmän se lipui ääniraitana, kuin kuvina. Kävin poikani kanssa katselemassa ja kuuntelemassa Eput-elokuvan.

Eppu Normaalia pidetään jonkinlaisena regressiivisenä musiikkina. Kekkosen ajan pysähtyneisyyden jäänteenä, joka ei koskaan muutu. Bändi on museo, joka soittaa vuodesta toiseen vanhoja hittejään, elää nostalgialla. Uutta materiaalia se ei julkaise ja jos välillä julkaiseekin, niin se on väistämättä pettymys, koska meille Eppu Normaalin parissa kasvaneille ei mikään riitä.

Bändi on kuitenkin muuttunut. Se muuttui vuoteen 1986 asti joka levyllään. Raa’asta punkbändistä tuli energinen rockyhtye, joka progeilun ja boogiejyrän kautta pikkuhiljaa löysi lopullisen iskelmällisen ja silti jossain määrin anarkistisena pysyneen lopullisen itsenä, jota se ei ole sen koommin enää pyrkinyt muuttamaan miksikään. Ehjää ei kannata korjata. Irtiottoja tietysti on myöhemminkin. Kukaan tuskin pitää esimerkiksi Arkussa vainaan -kappaletta perinteisenä Eppu-biisinä. Hipit rautaa ei sekään ole ihan helpoimmasta päästä hittibiisejä. Eppu Normaalia ei kuulemma voinut laulattaa Tammerkosken sillalla -tv-ohjelmassa, koska biisit ovat niin vaikeita.

Yhtään täysin huonoa levyä bändi ei ole julkaissut, vaikka Syvään päähän liippaa aika läheltä. Eräs nyt jo kuollut ystäväni sanoi joskus, että hulluhan se on, joka ei Eppu Normaalista diggaa. Hän oli oikeassa. Ainakin jos on sattunut syntymään 1960 tai -70 luvulla, niin ei Eppu Normaalista voi olla pitämättä. Eppu Normaali on kuin Iron Maiden. Niihin kasvettiin kiinni. Molemmat ovat vuosikymmenten myötä muuttuneet  rajuista räyhäbändeistä aikuisrokiksi, eikä se haittaa mitään.

Mutta se elokuva. En ehkä olisi mennyt katsomaan, mutta poikani pyysi. Kymmenvuotias poikani, joka joskus neljävuotiaana leikki huoneessaan autoilla ja lauloi: ”systeeminvartija se poliisin on työ, poliisi hippejä pampulla lyö”. Kysyin, muistaako hän sen. Ei muista. Minä muistan.

Elokuva oli ihan ok. Bändin jäsenten lisäksi ainoastaan Epe Helenius pääsi lyhyesti ääneen. Ehkä ratkaisu oli hyvä, vaikka Jouko Karppasen kommentit olisi ollut asiallista esittää. Tietenkin tiesin, että bändillä oli ongelmia alkoholin suhteen, mutta en tajunnut miten pahoja.

Minulle Eppu Normaali on lähes koko elämäni ääniraitaa. Olin kahdeksanvuotias, kun Aknepop ilmestyi. Henkinen siskoni altisti minut kymmenvuotiaana Akun tehtaalle, myöhemmin Aku & Köyhille Pojille. Pääsin ripille, kun Kahdeksas ihme ilmestyi ja muutin Helsinkiin, kun Studio etana ilmestyi. Kun tyttäreni syntyi, ilmestyi Suolaista sadetta -single. ”Pitäisi mennä nukkumaan.” Sitä laulelin niinä lukemattomina öinä, joina hän ei nukkunut.

Pantsen ja Martin keskinäistä dialogia voisin kuunnella muutaman tunnin tuosta vaan. Samoin Santtu Rouvalin vetämiä treenejä orkesterin kanssa. Torvinen nosti rutkasti pisteitään silmissäni rehellisenoloisella ja kieroilemattomalla tarinoinnillaan. Olen aina jostain syystä haastattelujen perusteella pitänyt häntä salaivaisena keljuilijana. Toivottavasti elokuvasta ilmestyy joskus parinkymmenen tunnin director’s cut -versio.

Ei Eppu Normaalista tarvitse pitää, mutta älkää jumalauta tulko minulle kertomaan, että se on turha tai huono bändi. Mielipiteitä saa olla, mutta ei saa olla tyhmä.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Scum – Garden of shadows

scum_garden_of_shadowsKolme vuotta sitten Suomen mielenkiintoisin orkesteri oli Ghost Ship Navigators. Tarkoituksenani oli kirjoittaa heistä juttu Colossukseen. Haastattelin bändin laulajaa Pete Askolaa ja aioin haastatella myös orkesterin taiteellista johtajaa, kitaristi Tomi Pitkäjärveä. Bändi kuitenkin -saatana- meni hajoamaan musiikillisiin ja henkilökohtaisiin erimielisyyksiin. Tämä on suuri harmi. Pääsin kuuntelemaan bändin julkaisematta jääneen albumin Cabinet of curiosityn ja se oli loistava. En tiedä onko sitä enää olemassa, vai onko Pitkäjärvi tuhonnut sen. Toivottavasti ei ja toivottavasti se joskus jossain muodossa julkaistaan. Kolme vuotta sitten tilanne vaikutti vielä jossain määrin toiveikkaalta, ainakin Askolan mukaan:

Pitkäjärvi on pomo! Meikä tekee vain lyriikat ja Tomi lähes kaiken muun ja muut luovii uppoavaa venettä, hah hah! Eteenpäin ollaan kuitenkin menty ja nyt alkaa näyttää siltä, että tietty etappi on selätetty lukuisten kompastuskivien kautta.

Meikällä on paha tapa psyykata Tomia negaation kautta ja se aiheuttaa skismaa vähän liikaakin. Kummatkin olemme semmoisia taiteilijoita, mutta Tomissa on pitkäjänteisyyttä ja perfektionismia n. 90 % enemmän kuin minussa. Se tuottaa välillä ongelmia meikeläisen temperamenttiselle ja tyhmälle luonteelle. Nuo musiikilliset lähtökohdat vaikuttavat myös koko systeemin tasapainotteluun. Henkinen puoli myös, maanis-depressiivinen ihminen kun olen. Ajattelen musiikkia lähinnä kuuntelijatasolla siihen tyyliin, että ei kaiken tarvitse aina olla niin perkeleen pikkutarkkaa. Normaali musiikkia kuunteleva pallontallaaja ei kaikkia hienouksia huomaa. Meikä on tämmöinen huithapeli punk, Tomi on enempi pro-tyyppinen muusikko monessakin asiassa. Tietyllä tavalla ylpeys käy lankeemuksen edellä meillä kummallakin, semmoinen turha periksiantamattomuus.

Vaikka Pitkäjärven haastattelu jäi tekemättä bändin hajoamisen takia, niin yhden kommentin onnistuin häneltä sentään nyhtämään:

Peten kanssa työskentely on varmaan samanlaista, kuin muilla pinkfloydilaisilla oli Syd Barretin kanssa.

Ghost Ship Navigatorsin levy jäi julkaisematta, mutta nyt arkistojen kätköistä on löytynyt Askolan aikaisemman bändin, Scumin, Garden of shadows -lp, vuodelta 1996. Blood Music julkaisi levyn Black Mark recordsin myöntämällä lisenssillä nyt, A.D. 2016.

80-90 -luvun taitteessa vaikutin Scum -nimisessä bändissä. Se oli alussa jonkinlaista metalpunkkia, josta se kehittyi deathmetallin suuntaan. Tehtiin joskus -91 paikkeilla omakustanteinen seiskatuumainen ja saatiin diili ruotsalais-saksalaisen Black Mark Productionsin kanssa. Ne julkaisivat kaksi cd:tä, Mother nature ja Purple dreams & magic poems. Viimeisen ja julkaisematta jääneen Garden of the shadowsin aikaan aloimme kyllästyä kaikki. Mukaan tuli progevaikutteita ja biisien työstäminen kaikkine visioineen ja äänimaisemineen paisui tähtitieteellisiin mittasuhteisiin… Vuosi sitten yksi saksalainen lafka olisi halunnut vielä julkaista sen, vinyylinä, ja meikä oli tietysti ihan liekeissä siitä. Mutta sitten tuli taas tämä perus kitaristiperfektionismi kehiin, eli alkoi hirveä vääntö mitä biisejä levylle saa laittaa ja mitä ei. Projekti on siis jäissä. Ellen ota sitä riskiä, että se julkaistaan ja lähden sitten käräjöimään, heh heh.

En tiedä käräjöinnistä, mutta nyt Garden of shadows on kuitenkin julkaistu. Levy on komeaa kuultavaa. Death’n’rollia, kuten Askola sisäpussin tekstissä kertoo. Tämä on tosiaan melko groovaavaa metallia. Iso kiitos siitä kuuluu rumpali Toni Peijulle, tuolle myöhempien aikojen managerisuuruudelle. Askolan murina on myös sellaista, että tällainen örinänvastustajakin pystyy sitä helposti kuuntelemaan. Kontrasti nuoren, viattoman näköisen kultakutrin ja miehekkään murinan välillä on melkoinen.

Garden on shadowsilla kuuluu se ah niin ihastuttava slaavilaisen alakuloinen melankolia. Askola mainitsee vaikuttajanaan muun muassa Unto Monosen, joka ei ihan ensimmäiseksi tule death metallista mieleen. Venom ja Unto Mononen, sanoo Askola. Mikäs siinä, eihän siinä mikä. Just näin hyvä musiikki syntyy. Sisäpussin kiitoslistassa mainitaan muun muassa Kauko Röyhkä, Rainbow, Läjä Äijälä, Uuno Kailas ja Amorphis. Noista aineksista on tämä soppa keitetty.

Petellä – kuten myös itselläni – kun on tietty perversio 80-luvun hevibändejä kohtaan, niin pakko oli kysyä mistä se juontaa juurensa:

No niin, nyt päästiin asiaan! 1982, kun olin kymmenvuotias, silloin lähti mopo käsistä. Mikko Alatalon ja Stray Catsin jälkeen piti löytää sisältöä elämään populaarikulttuurin hämäristä onkaloista. Veikkaan, että vanhempieni ero ja vapaa kasvatus vaikutti nuoren pojan elämänkatsomukseen. Tuli nämä farkkuliivit ja takatukka ja selkäliput ja hihamerkit ynnä muu oheistuotanto. Se varsinainen korneimman kasarihevin palvonta nykypäivänä johtuu varmaan samasta syystä, kuin meikän jo 70-80 -luvun taitteessa näkemien 50-60 -luvun scifi-/horrorleffojen suosio. Eli se tahaton komiikka kummassakin kulttuurissa miellyttää ja nimenomaan se, että ne jätkäthän olivat silloin 80-luvun alussa niin vitun tosissaan! Jos joku ahdasmielinen progetosikko haluaa heittäytyä alasti ja hurvitella kesäisellä kukkaniityllä votkan tai rommin voimalla, niin tässä muutama suosikkilevyni tuosta genrestä. Eiköhän näillä paatuneinkin progediggari menetä neitsyytensä ja saa lieviä pahoinvointikohtauksia…:

Thor – Only the strong
Thor – Unchained
Stryper – To hell with the Devil
Vinnie Vincent Invasion – All systems go
Tokyo Blade – s/t
Mad Axeman – s/t
Oz – 3rd warning
Metallic bunnys, Heavy metal heroes, Metal over America, Metal warriors ja Dutch steel -kokoelmat.

En voi kuin hiljetä ja hämmästellä Askolan valtavan 80-luvun heavyrockin tietämyksen edessä. Sen verran olen Peten levykokoelmaan tutustunut, että se on harvinaisen laadukas, 80-lukufiksaatiosta huolimatta. Noin muuten voin sanoa, että kaikista mahdollisista maanisdepressiivisistä ominaisuuksistaan huolimatta Pete on erittäin hyvä ihminen. Hänen rauhallinen, punnittu puheensa saa kaltaiseni huithapelin ja hätäisen mesoajan tuntemaan olonsa rauhalliseksi.

Pohjoinen mieli kaipaa pimeimpinä talven öinä jotain melankolisen positiivista musiikkia ja viskin kyytipojaksi sen rapakaljan, jota rakas esi-isäni nimitti ruunan- kuseksi. Me itärajan asukit olemme kaikki jollain tasolla maanisdepressiivisiä. Osa enempi, osa vähempi ja musiikki antaa kipinän josta syntyy sieluun, jos sellaista edes on, ikuinen palo.

Ei muuta kuin rauhaa, rakkautta, anarkiaa ja tasa-arvoa kaikille tasapuolisesti! Ja pyllyä myös!

Garden of shadows on nyt postuumisti julkaistu. Suuresti toivon, että sama tapahtuu Ghost Ship Navigatorsin Cabinet of curiositylle.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Lauri Ainala – Orpokotijuhlat Saarella

orpokotijuhlat_saarellaEn ylpeile synnyintanhuvillani, en ole kotiseuturakas ihminen. Juuret on kuitenkin tunnustettava. Phil Lynott ilmaisi asian hienosti: ”Kun olen Englannissa, kerron olevani Irlannista. Irlannissa sanon olevani Dublinista. Dublinissa sanon olevani Crumlinista, Crumlinissa Leighlin Roadilta. Leighlin Roadilla olen Lynott.”

Ostin Lauri Ainalan lp:n Orpokotijuhlat Saarella, koska olen Parikkalasta. Ehkä hieman myös siksi, että viime kesänä kävin Naiseni kanssa Oronmyllyllä katsomassa orpokotijuhliin liittyvän näytelmän.

Orpokotijuhlat Saarella saa Lou Reedin Metal machine musicin kuulostamaan iskelmämusiikilta. Jos joku orpokotijuhlien kävijä erehtyy Ainalan levyn ostamaan, niin varmasti on tunnelma pilalla ja paha mieli.

Tiesin levyä ostaessani, mitä tuleman pitää. Virrenveisuuta, jonka päälle on liimattu kolinaa ja naksahtelua. Kaikilla ikäisilläni on muistoja virrenveisuusta. Hyviä muistoja, ahistavia muistoja. Mitä kenelläkin. En tiedä merkitsevätkö virret nykylapsille mitään. Toivottavasti merkitsevät. Harmittaa, jos synkkä perinne katkeaa.

Vaikka ääriluterilainen puoleni meinaa pitää Ainalan teosta irvailuna, niin pidän siitä. Persoonallista ambientia. Lokkien ääntely ja tuulen suhina on korvattu kristillisellä synkkyydellä. Kerettiläinen puoleni ajattelee, että laahaavalle virrenveisuulle sietääkin irvailla. Ambient, jos mikä, on kansainvälistä. Siinä genressä ei musiikin kotimaalla luulisi olevan mitään merkitystä. Silti epäilen, että vain suomalainen voi ymmärtää mistä tässä levyssä on kyse.

Onko tämä sitten rienausta vai kunnianosoitus perinteikkäille orpokotijuhlille? Luultavasti molempia. Itse pidän levyä kuitenkin uskonnollisena, en uskonnon pilkkana. Tosin takakannen ylösalaisin oleva öylätti häiritsee. Onko tämä vakavissaan tehtyä taidetta vai artistin ja levy-yhtiön vitsi? Oletan, että taidetta. Taiteen tehtävä on herättää tunteita. Orpokotijuhlat Saarella herättää.

Äänilevyjä sijoitusmielessä hankkivien kannattaa levy ostaa. Tätä ei montaa kymmentä kappaletta myydä, eli tulevasta keräilyharvinaisuudesta on kyse. Ja tämä lp on helppo säilyttää near mint-kuntoisena, koska kuuntelukerrat pysyvät varmasti maltillisina.

Oikeasti Saari ei edes ole kotiseutuani. Saaren kunta liitettiin Parikkalaan vasta muutama vuosi sitten. Silti Orpokotijuhlat Saarella pysyy hyllyssäni. Olemattomasta kotiseuturakkaudestani huolimatta.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Kiila – Näköpiirin rajoilla

kiilaKun miehellä on tietty maine, niin ilman äänilevyä ei pääse pois edes hautajaisista. Eikä ammattikorkeakoulun päättäjäistilaisuudesta. Vastavalmistunut tradenomikollega löi juhlissa käteeni Kiila-yhtyeen lp:n Näköpiirin rajoilla. ”Ei maksa mitään.” No kiitos. Ei kollegani levyä siksi pois antanut, että se huono on. Bändin basistina hän vain oli valmis luopumaan tekijänkappaleestaan, koska kauniisti pyysin.

Ikinä kuullutkaan mistään Kiilasta. Siksi hämmästyin, kun kansilehtisestä löytyi Pekko Käpin nimi. Joka paikkaan se kerkiää. Jouhikonsoittajia ei liene tarjolla yhtä paljon kuin kitaristeja. Joka tapauksessa mielenkiintoni levyä kohtaan nousi Käpin ansiosta suuresti. Hämmästyin myös sitä, että Kiilan ensimmäiset julkaisut ovat jo 1990-luvulta. Ikinä kuullutkaan jne.

Kiilaa kuvaillaan termillä free-folk. Onnistunut kuvaus. Kansanperinneprogea tämä voi myös olla. Suomalaiskansallista tietenkin, mutta vaikutteita myös muista maista löytyy. En tosin saanut paikallistettua mistä maista. Jonkinlainen Afrikka/Oseania-fiilis tuli välillä. Mitään autenttista perinnemusiikkia Kiila ei ole, vaan hyvinkin modernia perinteen uudistamista.

Näköpiirin rajoilla on hypnoottista musiikkia. Rituaalimusiikkia. Ei syntisen hekumallista, kuten Käpin soolotuotanto tai Faarao Pirttikankaan hurjimmat messut, vaan enimmäkseen meditatiivista. Sellaisenaan hetkittäin jopa pelottavaa. Lähinnä kappaleessa Valkea hevonen. Ainoastaan Salmentekijät ja Rikkaruohot -biisejä voi pitää tanssimusiikkina, eikä niitäkään kovin lihallisina sellaisina.

Minussa tällainen musiikki herättää uskonnollisia tunteita. Historia tulee lähelle, oma pienuus, vähäpätöisyys ja elämän lyhyys konkretisoituvat. Tuskin kodissa, jurtissa ja savupirteissä tällaista musiikkia ja tällaisia lauluja esitettiin, mutta menneisyys tässä on silti läsnä. Kenties kuviteltu menneisyys, mutta sillä ei ole mitään väliä. Ihminen on ihminen mielikuvituksensa ansiosta.

Hyvä, tunteita herättävä äänilevy. Olisin kaivannut levynkansiin enemmän tietoa soittajista ja soittimista. Jos jonkinlaista hilavitkutinta on kuitenkin mukana. Ja biisien tekijätkin olisi mukava tietää. Kai ne netistä löytyisivät, mutta en jaksa vapaa-ajalla paneutua tiedonhakuun. Ilmeisesti Kiila haluaa pysyä kollektiivina, jossa kukaan ei ole tähti. Käpin nimikin on kannessa vain nimi muiden joukossa. Jääköön tiedot pimentoon. Pääasia, että musiikki saa ajatukset liikkeelle.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi