Anonyymit addiktit äänentoiston syövereissä

-Hei Mika.

-Hei.

-Olet ostanut uudet stereot.

-Juu, näin tein. Tai en oikeastaan uusia. Vanhoja romuja. Enkä ostanut kuin vahvistimen. Loput löytyivät varastoistani.

-Sinähän olet täysin tumpelo kaikessa äänentoistoon liittyvässä. Mistäs nyt tuulee?

-Niin joo. Kakrut ovat vallanneet kuunteluhuoneeni. En pysty siellä viikonloppuisin kuuntelemaan. Ja niin hyvä kuin musaosastoni Philips 504 -matkasoitin onkin, niin ei sillä oikein viitsi mitään taideprogeiluja kuunnella. Piti saada vähän järeämpää rautaa, että voi pinkfloydeja kuunnella.

-Miksi et siirtänyt vanhoja stereoitasi musaosastolle? Se olisi ollut helpompi ratkaisu.

-Helpompi? Hirvee homma olisi ollut siinä. Hiki ja paha mieli olisi vaan tullut.

-Laiskuuttasi ostit siis uudet?

-Voi sen noinkin ajatella, jos on pakko olla ilkeä.

-Sinänsä tietysti hienoa, että olet viimein innostunut myös äänentoistosta, levyjen ohella.

-Innostunut? Minä? En ole. Inhoan piuhoja, töpseleitä, kaapeleita ja säätämistä. Pakon sanelema juttu tämä on.

-Kuitenkin. Kaikki jännittävä tapahtuu epämukavuusalueella. Siksi on tervehdyttävää, että kerrankin poikkeat siellä. Epämukavuusalueellasi.

-En minä jännityksestäkään pidä.

-Minkälaiset vehkeet sinä nyt hommasit?

-Technics SA-100K -viritinvahvistimen. Vuodelta -79. Varastosta löytyivät siskoni taannoin lahjoittama Dual CS 505-3 -levysoitin ja serkkulikan vanhat Pioneerin CS-595 -kaiuttimet. 80-luvulta lienevät molemmat.

-Ja ihan itse osasit koota paketin?

-Dualin säätäminen oli melkoista taikuutta. Katselin Youtubesta jonkun videon ja yritin sen pohjalta saada jotain aikaan. Tarkistin vatupassilla, että soitin on kutakuinkin suorassa ja pyörittelin namiskoita ohjeen mukaan.

-Mites ne piuhat, kaapelit ja muut töpselit?

-Niin. Levysoittimen säätämisen jälkeen pidin viikon tauon.

-Eli keräsit rohkeutta.

-Juuri niin. Sitten kasasin romut lattialle ja rupesin yhdistelemään piuhoja. Sörkin niitä kutakuinkin sopiviin reikiin ja toivoin parasta. Virta päälle, levy pyörimään. Ihme kyllä onnistuin. Kovin kuului kauniisti Emmylou Harrisin ääni.

-Hienoa! Todella yllättävää, tekniset taitosi tuntien, mutta hienoa yhtä kaikki.

– Onnistumisestani riemastuneena siirsin vahvistimen ja levysoittimen varovasti oikeille paikoilleen. Hetken aikaa kätteni töitä ihasteltuani vaihdoin levyn. Virta päälle, levy pyörimään. Oikeasta kaiuttimesta rupesi kuulumaan saatanallinen hurina.

-Auts! Mitäs sitten?

-Huilasin viikon.

-Luovutit, siis?

-En luovuttanut. Ajattelin, että jos vika korjaantuisi itsestään.

-Ei korjaantunut?

-Ei. Tänään sitten taas aktivoiduin. Heiluttelin piuhoja ja kääntelin vahvistinta. Heiluttelin piuhoja lisää. Jossain vaiheessa levysoittimen maajohto sitten vissiin meni oikeaan asentoon ja hurina lakkasi.

-Wau! Korjasit vian ihan ite?

-Kyllä. Aikamoinen sähkömies olen, kyllä.

-Huimaa. Yleensähän sinä olet sellainen näprääjä. Kaikki jää puolitiehen. Oletko nyt tyytyväinen?

-Olen. Tosi tyytyväinen. Hyvältä kuulostaa. Lämmin soundi.

-Minkälainen neula ja äänirasia soittimessa on?

-Häh? En minä tiedä. Mikä se semmoinen äänirasia on? Joku neula siellä töröttää. Kai se kunnossa on, kun kerran levy soi. Ei siskoni tuolla ole paljoa kuunnellut. Taidan kuitenkin varmuuden vuoksi ostaa uuden. Kunhan tästä suoriudun. Kirjaan neulanoston viisivuotissuunnitelmaani.

-Sitähän minäkin. Tavallaan olen helpottunut, että olet entiselläsi. Ettet ole muuttunut hifistiksi. Sähkölaitteet ja sinä on liian vaarallinen yhdistelmä harrastusmielessä.

-Yksi pikku ongelma tässä kyllä nyt on.

-Jaahas, pahoin pelkään, että arvaan mikä se ongelma on.

-Aivan, juuri niin. Eihän minulla ole mitään mitä kuunnella uusilla stereoillani!

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

YUP – Helppoa muisteltavaa

YUP_helppoa_muisteltavaaVeti mielen melko haikeaksi, kun luin Hippo Taatilan kirjan YUP – Helppoa muisteltavaa. YUP:n soittajat ovat kanssani samaa ikäluokkaa. He jakavat kanssani niitä kollektiivisia kokemuksia, joita pari-kolme vuosikymmentä sitten vielä oli. Vaikka en heidän tavoin taidepiireissä liikkunutkaan, on kirjan ajankuva tuttua. Sivuilta löytyi tuttuja nimiä, tuttuja paikkoja. Kaksi kertaa onnistuin näkemään bändin livenä. Vesikauhurockissa ja Kaivopuistossa.

Haikeaksi mielen veti se, että kirjaa lukiessa nuoruuteni vilisti silmieni editse. Nuoruus ja nuori aikuisuus. Olisi elämän voinut toisellakin tapaa elää, mutta näillä mennään. Onneksi niistä vuosista jäi hyviä musiikillisia muistoja. Toki muitakin.

Olin kova YUP-fani Whlap-zap ninja -ep:stä lähtien. Oli hauskaa, kun Kiiman ep:llä oli Jarkko Martikaiselle omistettu laulu. Siihen aikaan tutkin tarkasti Rumban ja Soundin pikkuilmot ja tilailin maakuntasarjan bändien levyjä. YUP:n Minä olen myyrä -ep:n laitoin tilaukseen heti ilmoituksen nähtyäni. Tuolloin homma meni niin, että rahat lähetettiin kirjekuoressa myyjälle ja myyjä lähetti levyn.

Jos lähetti. Pari viikkoa odoteltuani kirjoitin myyjälle ystävällisen kirjeen, että levyä ei ole näkynyt. Se ei auttanut. Suututti. Käydessäni Savonlinnan Levymestassa, urputin myyjälle, että tilasin yhdeltä huijarilta YUP:n levyn, mutta se ei ikinä lähettänyt sitä. ”Mä oon se huijari”, sanoi myyjä. Hän oli Myyrä-ep:n julkaisija. Levyltä löytyvän Keittoruokaa-coverin kanssa oli tullut tekijänoikeudellisia ongelmia ja julkaisu viivästyi. ”Ootas hetki”, myyjä sanoi ja kävi hakemassa kotoaan kyseisen ep:n, joka sitten kaupassa kuunneltiin. Oli se kova. Ongelmien ratkettua hän tietenkin lähetti levyn minulle.

Muistan tarkalleen mistä ja milloin ostin levyt Toppatakkeja ja Toledon terästä, Homo sapiens ja Yövieraat. Lehtisen Markulta, asematunnelin Anttilasta, Oskun divarista. Toppatakkeja räjäytti tajunnan ja Homo sapiensia pidän suomirockin ehdottomana klassikkona. Bändi itse ei sitä kirjan mukaan tee. Yövieraiden jälkeen innostukseni hiipui, mutta tunnollisesti hommasin kaikki bändin levyt hyllyyni.

Hippo Taatila on erikoinen nimi. Luulin sen olevan esipuheen kirjoittaneen Antti Eerolan pseudonyymi. Onneksi ei ollut, poden edelleen lievää Rumba-antipatiaa. Helppoa muisteltavaa rakentuu suurelta osaltaan bändin ja sen lähipiirin haastatteluista, suorista lainauksista. Niistä on koottu jäntevä, juonellinen tarina. Kirjassa ei jumiuduta lapsuusmuistoihin, vaan mennään suoraan asiaan. Kaikki saavat suunvuoron. Hyyrystä olisin mielelläni kuunnellut enemmänkin.

Helppoa muisteltavaa on kuvaus paitsi rokkibändistä, myös naseva kuvaus työyhteisöstä ja sen ongelmista. Tynkkystä jurppi, kun Hyyrystä ei kiinnostanut ja Tynkkystä jurppi, kun Martikaista kiinnosti. Tiainen loukkaantui Martikaiselle ja Mannosesta oli ihan sama. Noin se tuppaa välillä menemään, työpaikoilla. Alkuinnostuksen laannuttua ja suosion vakiinnuttua YUP edusti samaa synkän jurotuksen kulttuuria, kuin Nightwish ja Sentenced kirjojensa perusteella. Ongelmista ei puhuttu, koska niistä voitiin vaieta. YUP koostui herrasmiehistä, joten he eivät huutaneet eivätkä tapelleet. He olivat hiljaa. Ja hiljaisuus tappaa. Oli kyse sitten bändistä, työpaikasta tai parisuhteesta.

Hyvä kirja. Helppoa luettavaa, bändihistoriikkien parhaimmistoa. Paljon minulle uutta tietoa. En ole tajunnut miten paljon Riku Mattila vaikutti YUP:n tuotantoon. Kirjan innoittamana otan Yövieraiden jälkeiset levyt tarkkaan uudelleenkuunteluun. Sen suurempaa kiitosta ei kirjalle voi antaa.

YUP:n levytysura kesti parikymmentä vuotta. Se on rokkibändille paljon. Monille jopa liikaa. Minulle YUP:n uran alkupään levyt olivat nuoruuden ja itsenäistymisen musiikkia. Kun tänään kotimatkalla kuuntelin 1990-1992 –kokoelmaa, tyttäreni loihe lausumaan: ”Yleensä siun kuuntelema musiikki on ihan hyvää. Tää ei.” Näin se menee ja näin sen pitää mennä.

Kategoria(t): Lukemista | Kommentoi

Kahdeksan tapaa harrastaa äänilevyjä

hifitOn useita tapoja harrastaa vinyylisiä äänilevyjä. Vain yksi tapa on kuitenkin oikea. Se on se tapa, jolla sinä itse harrastat. Kaikkien muiden tavat ovat vääriä. Tätä totuutta tulee sinun aina julistaman, jos joku toisella tapaa äänilevyjä harrastaa.

Erilaiset äänilevyharrastustavat voidaan jakaa kahdeksaan pääluokkaan:

Tapa 1
Harrastaa musiikkia

Mitä se on?
Millään muulla ei ole merkitystä kuin musiikilla.

(Hah! Jos näin muka on, niin miksi et kuuntele musiikkia suoratoistona tai c-levyltä? Häh? Jos ostat vinyylilevyn, niin turha selittää, että ”musiikki on tärkeintä, musiikki ratkaisee”. Olet säälittävä vinyylifetisisti, selitä mitä selität. Miksi et voi myöntää olevasi keräilijä?)

Tapa 2
Harrastaa keräilyä

Mitä se on?
Musiikki ei merkitse mitään. Ainoastaan painokset ja kokoelman täydellisyys merkitsevät.

(Entä jos keräisit postimerkkejä? Ne mahtuvat pienempään tilaan.)

Tapa 3
Harrastaa musiikkia ja keräilyä

Mitä se on?
Paneudutaan intohimoisesti paitsi musiikkiin, myös siihen, että levyhyllystä löytyvät kokoelmat ovat diskografisesti täydellisiä. Kaikki painokset kaikista julkaisuista pitää olla hyllyssä.

(Sinun on parempi tunnustaa hyvissä ajoin, että et tule koskaan olemaan onnellinen. Aina löytyy uusia, hyviä artisteja, joilta on julkaistu äänilevyjä. Olet ikuisesti koukussa, menetetty tapaus.)

Tapa 4
Harrastaa sijoittamista

Mitä se on?
Ei kiinnosta musiikki, ei kiinnosta keräily, ei kiinnosta äänentoisto. Kiinnostaa vain sijoituksen arvonnousu, maksimaalisen voiton tavoittelu. Levyjä ei koskaan avata alkuperäisistä pakkauksistaan.

(Eikö kannattaisi ennemmin ostaa vaikka Talvivaaraa?)

Tapa 5
Harrastaa hamstraamista

Mitä se on?
Kaikki äänilevymuodossa oleva musiikki kiinnostaa. Ostaa ihan mitä vaan, koska omaa laajan musiikkimaun.

(Höpö höpö laajoine musiikkimakuinesi. Sinulle kelpaavat vaikka mainossinglet tai kuuntelukelvottomaksi naarmutetut 80-luvun suomi-iskelmät. Sinua kiinnostaa ainoastaan hyllymetrit, koska ns. levykokoelmasi on ainoa asia maailmassa, jonka olet saanut aikaan. Ja senkin vain ostamalla kirpputoreilta sen tauhkan, josta normaalit ihmiset eivät ilkeä vääntää edes kulhoja.)

Tapa 6
Harrastaa äänentoistoa

Mitä se on?
Tärkeintä on se, millä ja miten musiikki soi. Ei se, mikä musiikki soi.

(Onko kiva kuunnella testilevyjä ja pelkkää Dire Straitsin Love over goldia koko elämä? Kysyn vaan.)

Tapa 7
Harrastaa musiikkia ja äänentoistoa

Mitä se on?
Hyvää musiikkia, hyvillä laitteistoilla.

(Joo joo. Myönnä pois: et pysty ikinä kunnolla nauttimaan musiikista, koska aina kuuluu viimeistään kolmannella raidalla rahinaa tai napsua tai rannekellon lasi resonoi.)

Tapa 8
Harrastaa musiikkia, keräilyä ja äänentoistoa

Mitä se on?
Musiikkidiggari, joka haluaa täydellisen kokoelman kuuntelemiensa artistien kaikista julkaisuista ja niille parhaan mahdollisen kuuntelukokemuksen.

(Kaikkein hirviömäisin tapa, siis. Olet tuhon tiellä. Olet säälittävä, pakkomielteiden vallassa kohti katastrofia kulkeva onnettomuusriski. Sinulta menee ihan kohta rahat ja mielenterveys, maat ja metsät, kivitalot ja parisuhteet. Oletko valmis kestämään kaiken sen?)

On mahdollista, että jonkinlaista liikehdintää tapojen välillä tapahtuu. Pääluokat ovat kuitenkin nämä ja niistä on sinun puolesi valitseman. Kun sen olet tehnyt, niin pidä aina mielessäsi: Se on ainoa oikea tapa harrastaa, mikäli mielit autuaaksi tulla.

 

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Isänä olemisen vaikeudesta

venlan_mangakissaOlen ollut isä 13 vuotta. Kahden lapsen isä toistakymmentä. Joskus oli aika, jolloin isä oli sankari ja aina oikeassa. Sitten ne oppivat puhumaan. Lapset.

Oli kuitenkin aika, jolloin lapset kuuntelivat isäänsä. Olivat kiinnostuneita samoista asioista kuin isänsä. Äänilevyistä. Istuivat kiltisti kuuntelemassa niitä, kommentoivat ja tutkivat niitä. ”Näytä iskä taas niitä tuhmii kuvii.” On siinä ollut päiväkodin tädeillä ihmettelemistä, että mitä ihmettä siellä kotona opetetaan. Kyse oli kuitenkin vain Iron Maidenista.

Kohta puhumaan opittuaan tyttäreni kertoi, että ”kyllä blueskin voi olla hyvää musiikkia, kyllä blueskin voi olla rokkia”. Poika kantoi jo ennen kouluikää eteeni kirjasta löytämänsä kuvan Mount Rushmoresta: ”Iskä, onks tutun näköinen!” Good golly said little miss Molly! Päiväkodissa hän sai tahtonsa läpi ja siellä järjestettiin levypäivä.

Tilanne on noista ajoista hieman muuttunut. Levykokoelmani saa osakseen lähinnä sääliviä katseita. Kun elokuvaa katsoessamme kuuluu joku hyvä biisi, tulee kommentti: ”Joo joo, tiedetään, siulla on tuo levy.” Kun Bart Simpson sanoo isälleen, että ”dad, no one cares about your stupid dinosaur bands”, särkee naurunrähäkkä korvia.

Oma käytöksenikin on muuttunut. Pelottavinta on se, että olen muutaman kerran löytänyt itseni huutamasta tyttärelle, että ”nyt se toosa hiljemmalle!” En vain voinut sietää Robinia. Vuosi sitten hiihtolomalla meinasin epähuomiossa sanoa hänelle, että ei ole mitään järkeä ostaa Adelen uutta levyä, koska sen voi kuunnella netistä. Onneksi tajusin olla hiljaa. Kun hän kuunteluttaa minulla K-poppia, täytyy hirveästi skarpata, että en rupea haukkumaan nykynuorison surkeaa musiikkimakua. En halua kuulua samaan jengiin, joka aikanaan piti Pat Boonea Little Richardia merkittävämpänä muusikkona.

Pitää olla ylpeä. Tytär piirtää mangaa ja opiskelee japania. Poika tietää paljon mitä ihmeellisimmistä asioista ja englannintaito parempi kuin isällään. Näin hän ainakin luulee. Salaliittoteorioista on turha hänen kanssaan väitellä. Joskus meinasin ärähtää, että tuo on ihan turhaa nippelitietoa. Sitten mietin, että onko Deep Purplen ja Popedan jokaisen kokoonpanon tunteminen yhtään sen tarpeellisempaa.

Lapseni eivät enää tarvitse mielipiteitäni. Päivä päivältä ymmärrän paremmin niitä vanhempia, jotka kuumeisesti odottavat saavansa lastenlapsia.

Kategoria(t): Huuhaa | 2 kommenttia

Utunen – s/t

utunenSelasin useasti kehumani Humu Recordsin katalogia ja huomasin, että Utunen-nimisen orkesterin debyyttialbumi puuttuu hyllystäni. Kyllä mies kivun kestää, mutta ei häpeää. Eli ei puutu enää.

Utunen ei ole ihan sellaista musiikkia, jota olen Humun julkaisemilta levyiltä tottunut kuulemaan. Humu Records on julkaissut esimerkiksi The Country Darkin kipeää kantria, Cheese Finger Brownin rujoa bluesia ja Jonas And I:n sekä Detour 33:n juurevaa tyylittelyä. Tyylittelyä on Utunenkin, mutta enemmän Massive Attackin ja Portisheadin tapaan. Ei siis varsinaisesti juurimusaa.

Vaan hyvä näin. On asiallista kuunnella muutakin, kuin tuttua ja turvallista perinnemusiikkia. Hyllystäni löytyy myös Massive Attackia ja Portisheadia. Vaikka olen juntti ja vaikka ne ovat hipstereille suunnattua ”viis tähteä Rumbassa” –kamaa… Välillä on hyvä elää ajassa.

Tosin, jos nyt oikein laskin, niin Utusen jollain tapaa edustaman triphop-genren kulta-ajoista on 25 vuotta. 25 vuotta. 25 vuotta sitten 25 vuotta sitten tarkoitti vuotta 1967. Karua.

Mutta Utunen ei ole karua, vaikka se on viileää, sisäänpäinkääntynyttä musiikkia. Siinä ole kyse nostalgiatrippailusta. Se on kaikessa 90-lukulaisessa modernisuudessaan tätä päivää. Utunen poimii elementtejä eri tyyleistä. Folkista, progesta, jatsista. Luo uutta yhdistelemällä vanhaa.

Levy-yhtiön sivuilla mainitaan vaikutteina virret. Kappaleissa Puolinainen ja Usva on jotain modernisti virsimäistä ja Keskus-biisin alkaessa mennään hetki vanhassa kunnon ”vaivainen oon, mato matkamies maan” -laahauksessa… Tunnen helpotusta tunnistaessani virsimäisyydet. Voin kuitenkin puhua Utusesta juurimusiikkina!

Utunen vaatii kuuntelua avautuakseen. Keskittymistä. Kuulostaa hurjalta tässä hektisessä internetmaailmassa, mutta maksaa vaivan. Levyn päättää yli kymmenminuuttinen Valon kaupunki, joka kasvaa levyn usvaisimmaksi tripiksi. Slidekitaraa, utuista laulua, modernia biittiä, hypnoottisuutta, itämaista henkeä, fuusiojazzia. Se on niitä biisejä, jotka naulaavat kuulijan sohvaan. Sen aikana ei tule mieleen päivittää facebookia tai twiitata.

Utunen on tunnelmointimusiikkia. Tätä kuunnellaan yksin, pimeässä. Joskus ennen vanhaan tätä olisi kuunneltu suitsukkeiden palaessa, risti-istunnassa huojuen, hippitukka leveitä lahkeita hipoen. Sisäavaruutta ja vesimiehen aikaa pohdiskellen.

Asiakaspalveluhenkisesti tämän 2015 julkaistun lp:n mukana tuli myös cd. Sillä näyttää olevan kaksi biisiä enemmän kuin lp:llä, mutta niitä en vielä saanut kuunnelluksi. Autoilumusiikkia Utunen ei ole, mutta luultavasti panen cd-version soimaan jonain unettomana yönä.

Kuuntelen Utusta täällä korven keskellä, kaukana katuvalojen loisteesta. Kuvittelen itseni helsinkiläiseen kahvilaan. Tunnen niskassani ne ihailevat katseet, joita nuoret uusvinylistit heittävät suuntaani, kun näkevät minun caffè e lattea lasista hörppiessäni tutkivan Utunen -lp:n tyylikästä kansikuvaa. Olen trendikäs.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Janne Westerlund – There’s a passage

westerlund_passageJanne Westerlundin Marshland oli vuoden 2015 hienoimpia levyjä. Minut se pääsi täysin yllättämään, koska en osannut odottaa itselleni vain Sweetheartista ja Riitaojasta tutun äijän tekevän niin syvän blueslevyn.

Blues ja blues. Ei Marshland pelkkää bluesia ole, mutta syvää, suomalaistettua afroamerikkalaisen perinnemusiikin liepeillä tyylikkäästi liikkuvaa soitantaa ja laulantaa kuitenkin. En tiedä, onko se tai tämä uusin, There’s a passage, arvosteltu Blues Newsissa, mutta ehdottomasti tuon mainion lehden repertuaariin kuuluvaa musiikkia Westerlund tekee. Komeasti omanlaistaan juurimusiikkia.

There’s a passage käynnistyy accapellana. So messed up yhdistää taide- ja perinnemusiikin sekä indierockin hämmentävän kauniisti. Kauniisti ja painostavasti. Painostavuus ja hypnoottisuus ovat Westerlundin tunnusmerkkejä. Naiseni kysyi levyä ensimmäistä kertaa kuunnellessani, että ”mitä huumemusiikkia tämä on?” No, en tiedä. Ei tässä ainakaan pervitiiniä ole vedetty, musiikki on synkkää ahistusta.

There’s a passagella Westerlund on entistä enemmän alkukantaisen, ritualistisen musiikin jäljillä. Vertasin Marshlandia Junior Kimbroughin hill country bluesiin. There’s a passage menee vielä syvemmälle. Tällaista tunnelmaa on voinut olla alkuihmisten juhlissa, kun he yöllä nuotion loisteessa kertoivat tarinoita ja lauloivat esi-isistään. Sick child, Oh wind ja jo Jukka Nousiaisen kanssa tehdyltä yhteissingleltä tuttu Kuoleman lautturin tytär, Days of love. Silkkaa luolamiesten kansanmusiikkia.

Run no morella ja Ydinaukiolla Westerlund rokkaa hillitysti. Voimaa on ja vaikka etenkin Run no more kasvaa loppuaan kohti, ei voimaa täysin päästetä valloilleen. Ei tarvitse, kun muutenkin käy selväksi, että on sitä ja osaamista takana.

Jylhän ja pelottavan kokonaisuuden on Janne Westerlund taas tehnyt. Yhtään huonoa kappaletta ei levyllä ole. Edes yhtään Marshlandin nimibiisin kaltaista höyryisempää taideteosta ei ole mukana. Westerlund on syvällä tuntemansa ja rakastamansa alkulähteillä. Esitystapa on karu kuin levyn kansi, mutta synkästä harmaudesta syntyy mielikuvitusta kiehtova paletti.

Westerlundin CV on pitkä ja mieleni tekisi hommata hyllyyni kaikki äänitteet, joilla hän esiintyy. Lienee tekemätön paikka kuitenkin. Painokset ovat pieniä ja levyjen hinnat muutenkin tolkuttomia nykyisin. Riitaoja on kai tekemässä uutta albumia. Sitä odotellessa tulee Marshland ja There’s a passage pyörimään soittimessani säännöllisesti, Riitaojan debyyttialbumin ohessa.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Kirjastolevy. 1, 78.8911, musiikki, CD

kirjastolevyMaailman surullisin näky on vanheneva kirjastosetä. Hailakoin silmin, huonoryhtisenä ja tyylittömästi pukeutuneena hän vaeltelee hyllyjen välissä. Hänen jo ennestään koholla oleva verenpaineensa nousee, kun hän ei löydä hakemaansa kirjaa oikealta paikalta.  Tätäkö on elämäni? Vielä toiset 25 vuotta vaellan hyllyjen välissä, etsien? Salaa hän on kuitenkin ylpeä ammattitaidostaan, koska arvaa jo ennalta mihin väärään välikköön työharjoittelija on kirjan hyllyttäessään työntänyt.

Vanheneva kirjastosetä ei voi jämähtää paikoilleen, vaikka ehkä haluaisi. Nurkumatta hän opettelee aina vain uusia työtehtäviä. Hän seuraa aikaansa. Tekee mitä alan gurut häneltä vaativat. Hän digitalisoituu, opettelee käyttämään adaptereja ja porakonetta, tutkii oikeat liikeradat kahvakuulaharjoitteluun. Hän opiskelee RFID:tä, FRBR:ää ja RDA:ta. Hän käy esiintymistaidon kursseilla suoriutuakseen aina vain vaikeammaksi käyvistä luennoimistehtävistään. Hän soittaa, tanssii ja laulaa. Varmaan hän esiintyisi tankotanssijanakin, jos yleisten kirjastojen keskuskirjasto käskisi. Vapaa-ajat hän lukee, että pystyy vinkkaamaan kirjoja kirjallisuuskerholle.

Joskus harvoin hän kiroaa helvetin alimpiin syövereihin palautuksista urputtajat, myöhästymismaksuista valittajat ja viittä vaille sulkemisajan kaukopalveluasiakkaat. Enimmäkseen hän asiakkaista ilahtuu. Hänen pelottava olemuksensa muuttuu lempeän isälliseksi, kun joku reipas lapsi uskaltautuu kysymään neuvoa. Tutun eläkeläisrouvan silmien pilke tuo hymyn huulille. Kuuliaisesti hän yrittää kirjoja etsiessään keskustella suuria ajatuksia hautovan filosofin kanssa. Pilkkisaaliit ja polven kolotukset tulevat hänelle tutuiksi.

Heikkoina hetkinään kirjastosetä ajattelee, että olisipa kirjastotyö pelkkää lainaamista ja palauttamista. Niin kuin useimmat luulevat sen olevan. Kirjastosetä ei enää jaksa puolustella työtään. Kysyjille hän vastaa työpäiviensä kuluvan lähinnä kahvia juodessa ja romaaneita lukien. Tästä on todisteena orastava vatsahaava ja alati huononeva näkö.

Silti aina välillä hän tuntee valtavaa tyytyväisyyttä saadessaan työskennellä niin hienossa instituutiossa. Kuten nyt, kun hän heimostaan ylpeänä kuuntelee upouutta Kirjastolevyä, Pirkanmaalaisten kirjastoammattilaisten masinoimaa äänilevyä. Ylpeänä, mutta myös hieman kateellisena. Olisinpa itse keksinyt, olisipa meilläkin mahdollisuuksia tällaiseen. Äänilevy, jota ei voi mistään ostaa. Ainoastaan lainata kirjastosta.

Kirjastosetä ihastelee levyn ideoijien musiikkimakua, sillä useiden levyllä esiintyvien artistien tuotantoa löytyy hänen omasta levyhyllystään. Kauhistuen hän tajuaa, että Maritta Kuulaa ei sieltä löydy. Hetkeksi se vähentää levyn viehätystä.

Edelleen hieman julkaisijoille kateellisena kirjastosetä ajattelee, että onneksi levy julkaistiin cd-formaatissa. Lp:nä se heti varastettaisiin ja trokarit myisivät sitä Discogsessa sadalla eurolla. Semmoiseksi on maailma mennyt.

Levyn kuunneltuaan kirjastosetä myhäilee tyytyväisenä. Hän tekee kuvitteellisia kumarruksia artistien suuntaan. Tämän hienommin he eivät olisi voineet osoittaa tukeaan mahtavalle kirjastoverkostollemme. Ja hienoa, että levyn ovat julkaisseet juuri Tampereen seudun toimijat. Kirjastosetä ei voisi edes kuvitella, millaista hänen elämänsä olisi ollut ilman manserokkia.

Vaan kyllä meilläkin. Kyllä meilläkin yritetään. Syksyllä on Paavo Pesosen blueskonsertti ja Palefacen luento. Keväällä ehkä paikallisten muusikkojen protestilaulukonsertti. Viikon päästä runonlaulantaa. Ennen vuoden loppua meillä on suunnilleen viitisentoistatuhatta isompaa tai pienempää tapahtumaa.

Silti kohta tulee joku asiakas tai päättäjä, joka ehdottaa, että ”eikö kirjasto voisi järjestää tapahtumia.” Silloin tarvitaan ammattitaitoa, ettei kirjastosedän hymy hyydy.

Kategoria(t): Kirjasto | 3 kommenttia