Anonyymit addiktit, 53. istunto

psyket-Hei Mika.

-Hei.

-Kävit sitten Simpeleen antiikki- ja keräilymessuilla.

-Juu-u, niin tein.

-Olet ruvennut harrastamaan antiikkia?

-No ei, en varsinaisesti.

-Ai jaa? Menit silti messuille?

-Niin no, juu.

-Menit antiikki- ja keräilymessuille, vaikka et harrasta antiikkia ja vaikka olet aina väittänyt, että et keräile mitään. En ymmärrä käytöstäsi.

-Siinä nyt oli kaikkee. Lapset halusivat käydä. Ja Nainen.

-Sinut siis pakotettiin mukaan?

-Joo. Tai ei. Ei varsinaisesti. Ei.

-Sano suoraan, että menit sinne vain ja ainoastaan siksi, koska tiesit siellä olevan Keltaisen jäänsärkijän myyntipisteen?

-Ei ei ei ei. Teimme me siellä kaikkea muutakin.

-Eli mitä?

-Söimme muikut. Nainen osti sikakalliin koltun. Maksoin siitä osan, perherauhan nimissä.

-Niinpä niin. Ne eivät kuitenkaan olleet pelkät myyntimessut. Siellä oli mielenkiintoisia näyttelyitä. Mitä pidit niistä?

-Näyttelyitä?

-Niin. Sota-ajoista, puhelimista. Sellaista.

-Tuota noin.

-Niin? Väitätkö, että et käynyt katsomassa niitä? Maksoit pääsymaksun, mutta et käynyt katsomassa yhtään näyttelyä?

-Eeeei siellä oikein. Hirveesti porukkaa. Jalkakin kipee ja kaikkee.

-Eli menit antiikkimessuille vain ostaaksesi sieltä äänilevyjä.

-Ei ei ei. En pelkästään levyjen takia. Olihan siellä tunnelmaa. Välillä pitää osallistua johonkin.

-No, löytyikö niitä? Levyjä?

-Kyllä! Katsos tätä, yhdeksän osaa mahtavaa Love, peace & poetry -sarjaa! Yhdeksän levyllistä psykedeelistä poppia eri puolilta maailmaa!

-Yhdeksän levyä?!

-Juu. Yksi jäi puuttumaan. Meksiko-osa. Jäi vielä jotain tavoiteltavaa tässä elämässä.

-Ostit yhdeksän levyä, ihan tuosta vaan?

-Ei ei ei. Ostin myös Mika Järvisen Crazy Worldilta kaksi tupla-lp:tä, Small Facesin debyytti-lp:n ja Soft pop Nuggets from the WEA vaults -tuplan.

-13 lp:tä, joista kolme tuplaa. Minkä verran ne yhteensä maksoivat?

-Sain hyvän alennuksen.

-No, ovathan ne antiikkia kuitenkin. Äänilevytkin.

-Uusintapainoksia nämä kyllä ovat.

-Oletko nyt onnellinen, kun sait tuon kauan himoitsemasi sarjan?

-Olen! Ihan varmasti olen. Tai siis tällä kertaa ostotilanteen jälkeinen onnentunne kesti huomattavasti pidempään kuin normaalisti. Meni melkein kuusi tuntia, ennenkuin rupesin selvittelemään mistä saan helpoiten sen sarjan puuttuvan osan.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Kurjien Kappeli

kurjien_kappeliMotto: Kyllä ihmisellä voi olla periaatteita, vaikkei niiden mukaan eläisikään.

Tuota loistavaa aforismia olen yrittänyt elämässäni noudattaa. Periaatteista kannattaa pitää kiinni vain niin pitkään, kun se on järkevää. Yksi periaatteistani on ollut, että kirjoitan blogissani ainoastaan fyysisistä levyistä. Ei minulla mitään suoratoistoa vastaan ole, se ei vain ole minun juttuni. Vaikka katson elokuvat Areenasta tai Netflixistä ja vaikka toisinaan luen e-kirjoja. Mutta musiikki. Sen pitää olla paitsi kuunneltavaa, myös käsinkosketeltavaa.

Vaan kun nätisti pyydetään, teen mitä vaan. Kurjien Kappeli -nimisen orkesterin rumpali Jyrki Saarimaa niin teki ja siksi kirjoitan arviota toistaiseksi vain suoratoistopalvelussa julkaistuista kahdesta singlestä. Jos Saarimaa ei olisi ollut ennestään tuttu Maanvaiva-nimisestä orkesterista, olisin jättänyt tämän merkinnän tekemättä. Tietenkin haluaisin bändiltä fyysisen levyn, mutta eihän näin marginaalisella musiikilla saa levystä millään edes omiaan pois.

Kurjien Kappeli on konkareiden orkesteri. Siinä soittaa elämää monelta kantilta nähneitä miehiä. Kurjien Kappelin nimi juontaa juurensa Helsingin ensimmäisestä, edelleen toimivasta, asunnottomien yömajasta. Bändi ei valinnut nimeään sattumalta, vaan kokemuspohjaisesti.

Jyrki Saarimaa on siis bändin rumpali. Laulaja-lauluntekijä Jan Norrgrann ja kitaristi Matti Rossi ovat minulle tuntemattomia. Rossi ei ole se vastikään menehtynyt Matti Rossi, tietenkään. Bändillä on uusi basisti, Marko Ylikoski, mutta hän ei ilmeisesti vielä näillä julkaisuilla soita. Basson hoitaa Norrgrann.

Kurjien Kappeli on vanhojen punkkien musiikkia. Uutta aaltoa. Tai tosi vanhaa aaltoa, nykyisin. Kurjien Kappeli ei pogoa, ei räyhää. Siinä on kuitenkin punkin ideaa, sen tehokasta voimaa. Ei tietenkään nuoruuden energiaa, vaan hyvällä tavalla vanhenemisen tuomaa seesteisyyttä. Ei hiipumista, ei väljähtyneisyyttä, vaan nimenomaan seesteisyyttä. Bändi ei yritäkään olla moderni, vaan tekee sitä minkä osaa ja mitä rakastaa. Ja hyvin Kurjien Kappeli osaa. Huomaa, että kyse on kokeneista soittajista, niin hyvin bändi toimii.

Pidän punkista, mutta se ei ole minulle uskonto. Sitä se kaikkein puristisimmille vanhoille punkeille tuntuu edelleen olevan. Kaikkea musiikkia verrataan punkkiin, eikä mikään vedä sille vertoja. Minulle punk on lapsuuden kesien musiikkia, tyylisuunta muiden joukossa. Ei ideologia.

Kurjien Kappelin voimavara on hyvät biisit. Sanoitukset ovat onnistuneita, samoin sävelet. Melodiat ovat kyllä melko samantyyppisiä kautta linjan, mutta so what. Vaikka Kurjien Kappeli on rankka kitarabändi, on biiseissä herkkyyttä. Rakkauden jäämeri on häpeilemättömän melankolinen ja nostalginen, rauhallinen ja mieleenjäävä voimaballadi. Maailmaan hukkuneet kuin joku Pelle Miljoonan hempeilybiisi rankennettuna. Siinä on sellaista Hyvää yötä maailma -fiilistä, omakohtaista tilitystä. Norrgrannin lauluääni on raaka, mutta hyvin se hempeilyynkin sopii. Mikään balladi Maailmaan hukkuneet ei kuitenkaan ole. Se on muuten vain herkkä. Mielen uhrijuhla on vähän rankempaa räimimistä ja Maailmankaikkeus tämän nelikon reippain rock’n’roll-biisi.

Hyvä bändi, levyä kehiin. Minä lupaan sen ostaa, varmaan bändiläisten kaverit ja sukulaisetkin. Vanhat punkit eivät välttämättä kuole tai muutu karikatyyreiksi itsestään. Ne voivat myös vanheta tyylikkäästi. Näin tekevät Kurjien Kappelin pelimannit.

Kategoria(t): Kuuntelemista | Kommentoi

Anonyymit addiktit – Tapaus Van Camp

vancamp-Hei Mika.

-Hei.

-Miksi olet noin vakava taas?

-Miksikö? Juuri kun luulin päässeeni irti, minut vedettiin takaisin. Siksi.

-Kerropa lisää.

-Kerran jo päätin, etten enää ikinä kirjoita blogiini kasariheavysta.

-Mutta?

-Löysin hyllystäni Van Campin levyn.

-Van Campin levyn?

-Van Camp featuring ”Shorty”. Too wild to tame.

-Niin. Tämä on ilmeisesti taas sellainen levy, jonka olet joskus ostanut, mutta jättänyt kuuntelmatta?

-Kyllä.

-Kai tajuat, että tuollainen toiminta on sairasta. Ostat levyn, työnnät sen kuuntelematta hyllyyn ja joskus vuosia myöhemmin kaivat sen sieltä esiin. Jos kaivat.

-Mutta jollema huomenna taas saakkan! Pitää varautua tulevaan. Jos käy niin, että keräilijät vievät kaiken. Hinnat karkaavat käsistä. Ei enää ole mitä ostaa. On sitten uutta kunneltavaa kuitenkin.

-Voi hyvä tavaton noita selityksiäsi. Mutta miksi blogiasi murehdit? Jos olet päättänyt, ettet enää kirjoita sen tyyppisestä musiikista, niin et kirjoita. Sillä selvä.

-Pakko kirjoittaa! Van Camp on niin mahtava, että on pakko jakaa ilosanomaa kaikille!

-Mikä siinä niin erinomaista on?

-Kaikki. Ihan kaikki. Katso tätä kansikuvaa. Viiksekäs, keski-ikäisen oloinen mies soittaa kitaraa. Tavallinen mies. Ei malli, ei urosmissi. Tavallinen kaveri. Ja tämä nimi: Van Camp featuring ”Shorty”. Loistavaa!

-Ei tuossa mielestäni mitään loistavaa ole.

-Mutta kun tämä kannen äijä on se Shorty. Shorty Van Camp. Bändi on nimetty hänen mukaansa. Silti se on ”featuring Shorty”. Vähän niinkuin Van Halen featuring Eddie. Tai Pelle Miljoona Oy featuring Pelle. Silkkaa neroutta!

-Jaahas. Että nimi ja kansikuva näin riemastuttivat?

-Takakansi myös. Katso tätä basistia. Apachea. Kuin suoraan Tarotin debyyttilevyltä. Leopardikuosi, nahkahousut. Kuutioittain tukkaa. Ja viikset! Viiksi-asteikollakin bändi on loistava.

-Sel-vä. Ulkomusiikilliset puitteet ovat kunnossa. Varmaan myös kuuntelit levyn? Et pelkkiä kansia ihastellut?

-Kyllä. Kyllä kuuntelin. En muista vähään aikaan nauraneeni niin makeasti, kuin tätä kuunnellessani.

-Ahaa. Huumorimusiikkia, siis?

-Ei ei ei. Tämä on taiteellisesti korkeatasoista kamaa. Ainakin tekijöiden itsensä mielestä, luulen.

-Se on siis niin huono, että naurattaa?

-Päinvastoin! Tämä on vaan niin upea. Levy alkaa juhlallisella, taiteellisella introlla. Sitten räjähtää! Hirmuinen tilutus, raaka soundi. Laulajat vetävät kuin HC-bändissä. Ei todellakaan kevyttä, radiokelpoista särökitaraiskelmää, vaan karua mättämistä. Ja vauhtia. Ihan mahoton meno. Pakollisella balladilla ei Too wild to tamea pilata.

-Mihin miljoonista heavy rockin alajaostoista Van Camp mielestäsi kuuluu?

-Jonkun arvostelun mukaan Van Camp on speed metallia, heavy metallia ja progressiivista metallia. Van Camp on siis kaikkea mahdollista. Tästä pitää ehkä käyttää termiä ”van camp metal”.

-Jahas. Miltä vuodelta levy on?

-1988.

-Olet aina väittänyt, että kunnollista heavy rockia ei ole tehty 28.6.1986 alkuiltapäivän jälkeen. Että silloin tapahtui romahdus.

-Tämä on se säännön vahvistava poikkeus. Van Camp ei hienostele, Van Camp räimii. Vaikka levyllä on jopa klassista.

-Klassista?

-Beethoven-cover. Jos Ludvig van pyörähti haudassaan Rainbown Difficult to curen kuultuaan, niin Van Campin From nine to fiven kuultuaan hän heitti siellä volttia.

-Sinä et nyt taida olla ihan tosissasi kehujesi kanssa?

-No jaa. Jos kuulija nauraa koko levyn läpi, niin ei se silloin voi olla huono.

-Jonkinlaisesta camp-huumorista on kuitenkin kyse?

-On ja ei. Ilmeisen vakavissaan Van Camp on ja vakavissaan minäkin tästä diggaan. Too wild to tame ei ole sellaista koko perheen viihdettä, mitä alan musiikki nykyisin usein on. Sen kuuntelemisesta tulee hyvä mieli.

-Se on aina hienoa, jos sinulle tulee jostain hyvä mieli. Hienoa ja harvinaista. Tässä kannessa lukee näköjään ”ex Killer”. Mitä se tarkoittaa?

-Tarkoittaa sitä, että Shorty Van Camp soitti aiemmin belgialaisessa Killer-nimisessä yhtyeessä.

-Sinulla on tietysti kaikki niiden levyt?

-No kun ei ole! Mutta kohta on.

 

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Lyhyitä lauselmia levyhyllyni eri aloilta

suvilevytSuomen kesä eroaa muista vuodenajoista siten, että yleensä ei sada lunta tai räntää. Näin runon ja suven päivänä, leivinuunia lämmittäessäni ja ruisrääkän laulua korviini odotellen, on hyvä kaivella levyhyllystä kaikenlaista mukavaa kuultavaa. Ulkona kun ei tarkene olla.

Vuoden 1989 todistetusti paras metallialbumi oli Jethro Tullin Crest of a knave. Se voitti tuolloin parhaan metallialbumin Grammyn. Koska levy itse asiassa ilmestyi 1987, niin sitä voinee pitää paitsi vuoden 1989, myös koko 80-luvun jälkipuoliskon parhaana metallialbumina. ”Huilu on raskas, metallinen instrumentti”, kommentoi Ian Andersson palkintoa. Ennakkosuosikkina palkinnon saajaksi oli joku Metallica jollain …and justice for all -levyllään, mutta ei moisella aloittelevalla orkesterilla ollut kisassa mitään mahdollisuuksia.

Hyvä levy Crest of a knave onkin. Parhaat hetket ovat Farm on the freeway ja Budapest. Aika paljon Andersson kuulostaa Mark Knopflerilta. Mutta että metallia? No, ajat olivat tuolloin toiset. Metalli ei ollut samanlaista koko kansan viihdettä kuin nykyisin. Aika pihalla palkintoraati kuitenkin oli.

Minulle metalli on täysin eri asia kuin heavy. Heavy on jytää, jossa on groove ja Jethro Tull on tehnyt monia hyviä jytäbiisejä. Waldemar Wallenius tosin loihe joskus lausumaan, että ”en minä esimerkiksi Jethro Tullia halventaisi kutsumalla sitä jytäbändiksi, enkä myöskään Sladea ylentäisi.” Pidettäköön tätä lopullisena totuutena asiasta.

Metallista puheenollen. Muutama päivä sitten tein uroteon ja kuuntelin Iron Maidenin The book of soulsin ensimmäistä kertaa yhteen menoon kokonaan. Oli se urakka, kolme lp:tä. Bändi, joka 80-luvulla teki lukuisia kerrasta mieleenjääviä iskusävelmiä, on jo parikymmentä vuotta tehnyt enimmäkseen hitaita, pitkiä proge-eepoksia. Toisinaan tuntuu, että bändi tekee vain musiikkia, ei biisejä. Mutta sen kun tekevät. Iron Maiden on sen tason bändi, että tehköön vaikka sketsiviihdettä, jos siltä tuntuu. Siihen ei kenelläkään ole nokan koputtamista. Eikä The book of soulsin progeilustakaan auta valittaa, koska levyn paras biisi on sen pisin ja vähiten ironmaidenmainen Empire of the clouds.

Välillä tuntuu, että perinteisellä, vanhakantaisella ja kovaäänisellä rockmusiikilla ei ole enää mitään annettavaa kenellekään. Ei annettavaa, ei tarvetta, ei kysyntää. Silti aina tulee nuoria, jotka sellaisen musan löytävät ja omakseen ottavat. Blues Pills yhtenä esimerkkinä. Blues Pills, joka toisella albumillaan, Lady in gold, löysi itsensä. Jytäävään hämyrokkiin on tullut mukaan nyansseja sekä ihastuttavia soul-elementtejä, jotka kruunaavaat 70-lukulaisen jytä- ja hämyrokin.

On aina komeaa kuultavaa, kun nuori bändi tajuaa olevansa hyvä ja painaa menemään hurjalla innolla. Lady in gold on Blues Pillsin momentum, se hetki, jossa kaikki tuntuu onnistuvan. Tai no, kaikki ja kaikki. Levyn soundit ovat kehnot. Vaan kun väntää stereoiden nupit kaakkoon ja unohtaa nihkeilyn, niin kyllä meinaan toimii! Hienoa, että nuoriso tekee myös sellaista musiikkia, josta me vanhukset tykkäämme.

Sitten lisäämään puita kamiinaan ja etsimään villasukkia, kesäyön onni omanain.

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi

Levyaddiktin päiväkirjasta osa 6

talmud_beachOlen viimeiset pari viikkoa tehnyt sitä, mitä kaikkein mieluiten teen: En mitään. Polvioperaation takia olen maannut sohvalla äänilevyjä kuunnellen. Laiskotellut hyvin omintunnoin.

Olen kaivellut hyllystäni 80-luvun heavylevyjä. Niille ei yleensä ole aikaa. Olen ajatellut, että lyhyt elämä pitää käyttää kasariheavya vakavahenkisemmän musiikin kuunteluun. Mutta kun Dion Dream evil pyörähti soimaan, en voinut kuin ihmetellä hölmöjä ajatuksiani.

Koska muutuin vanhaa musiikkia diggaavaksi muinaisjäänteeksi jo teininä, ostin Dream evilin vasta aikamiehenä. Tällä vuosituhannella. Kuten 90 % muistakin hyllystäni löytyvistä kasariheavylevyistä. Osan olen hommannut pelkästään tyylikkään kansitaiteen takia. En ole edes kuunnellut niitä kaikkia. Loistavaa toimintaa!

Mutta nyt on aikaa. Pidin Y&T -maratonin. Ihmettelin Vinnie Vincent Invasionia. Ihastelin Warlockin Doron blackielawlessmaista lauluääntä. Nauroin Saxonin äijien vaatteille. En vieläkään tajunnut Def Leppardin Hysterian suosiota. Operation Mindcrime on edelleen vain yksi keskivertolevy muiden keskivertolevyjen joukossa. Stay hungry on vieläkin loistava albumi. Vieläkin ihmettelen, miksi levyarvosteluissa kehuttiin Shout at the devilin soundeja. Acceptin Metal heart sykähdyttää edelleen.

Ja niin edelleen. Ei näitä 80-luvulla missään kuullut. Radiosta tuli hevirokkia harvoin, levyjä ei ollut varaa ostaa kuin silloin tällöin. Taivaskanavista ei ollut tietoakaan. Hittimittari sentään näkyi. Nyt näitä teininä kuuntelematta jääneitä levyjä on helppo hankkia. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada onnellinen nuoruus.

En minä tosin koko kahta viikkoa ole heavya kuunnellut. Olen kuunnellut muun muassa suomalaista mäkimaaston maalaisbluesia. Talmud Beachia. Bändin molempia pitkäsoittoja. Talmud Beachin hypnoottinen blues on omalla tavallaan täydellistä musiikkia. Alkukantaista, mutta sofistikoitunutta. Meditatiivisen tanssittavaa. Pidäteltyä voimaa ja suunnatonta haurautta uhkuvaa suurta pienimuotoista musiikkia. Persoonallista. Pilke silmäkulmassa tosissaan tehtyä, runsaan ja laajalle levinneen juurakon omaavaa perinnemusiikkia.

Talmud Beach kuuluu siihen jatkuvasti kasvavaan, loistavaan kotimaiseen afroamerikkalaista perinnemusiikkia ja suomalaisuutta yhdistävään joukkoon, jota ilman elämä olisi paljon tylsempää.

Tässä tämä kesä menee, mitään tekemättä. Kunhan muistan heittää riittävästi nappeja naamariin. Enkä minä nyt ihan laiskana ole ollut. Tilasin nääs muutaman levyn.

Kategoria(t): Huuhaa, Kuuntelemista | Kommentoi

Fiktiivinen keskustelu levykaupassa

-Päivää.

-Päivää. Haluaisin ostaa Roger Watersin tupla-lp:n Amused to death.

-Kiitos, kyllä se meiltä löytyy. Pieni hetki.

-Kiitos.

-Kas tässä, ole hyvä.

-Loistavaa! Tykästyin Is this the life we really wantiin ja päätin hommata myös tämän. Tätä kun on kehuttu.

-Hyvä levy se on. Saako olla muuta?

-Ei tällä kertaa, kiitos.

-Jaahas, hetkinen. Se tekee sitten 63,95 euroa.

-Ööö… Anteeksi?

-Niin, 63,95 on hinta. Pankki vai luotto?

-63,95? Euroa? Äänilevystä? Mitä infernaalista vittua? Melkein 400 markkaa äänilevystä?

-Niin, tämä on tupla-lp.

-Se on silti 200 markkaa per levy. Eihän tässä ole mitään järkeä! Ei ole edes mistään keräilyharvinaisuudesta kyse. Ihan vaan uusintajulkaisusta.

-Tässä on 200 gramman vinyylit ja avattavat kannet.

-Olkoon vaikka kymmenen kilon! Kuuden lp:n boksi pitää 400 markalla jo saada.

-Tällä hinnalla tätä kuitenkin myydään.

-Ja joku on ihan ostanut?

-Tietenkin on. Monikin. Eivät kaikki ole köyhiä.

-Kyllä jumalauta pian ovat, jos muutaman levyn ostavat tuolla hinnalla.

-Se on ihan normaalia, että hyödyke maksaa. Artistin pitää saada vähäsen, levy-yhtiön pitää saada paljon. Välissä on monta toimijaa, ennenkuin levy on kaupassa. Tuotantokustannukset ovat kovat. Kauppiaankin olisi jotain saatava.

-Mutta yli kuusikymmentä euroa? Minkä takia muut uudet tupla-lp:t ovat kolmekymppiä? Amused to death ei edes ole uutuus.

-Sitä painettiin vinyylinä niin vähän silloin julkaisuaikaan. Siitä tuli keräilyharvinaisuus.

-Mutta tämä on uusintapainos! Ilmestynyt kaksi vuotta sitten. Ei originaali versio.

-Se nyt vaan on näin. Jos sinun on kysyttävä levykaupassa hintaa, niin sinulla ei ole varaa ostaa. Niin se käy.

-Voi Luoja. Helevetin vinyylibuumi ja hipsterit. Ovat pilanneet tämän maailman. Tämä alkaa olla kuin teininä 80-luvulla. Silloin oli pakko säästää kuukausitolkulla rahaa, jos halusi ostaa yhden äänilevyn.

-Onko minun nyt ymmärrettävä, että emme suorita tätä kauppa-aktia loppuun?

-Olet ymmärtänyt aivan oikein.

-Kiitos ja tervetuloa uudelleen. Tuossa on naapurissa kirpputori. Siellä on vinyyliä. Francis Goyaa ja Richard Claydermania.

-Niin. Kävin siellä jo. 20 € luki naarmuisen, kannettoman Summernight dreamsin hintalapussa.

Kategoria(t): Huuhaa | 3 kommenttia

Anonyymit addiktit, 51. istunto

-Hei Mika.

-Hei.

-Olet viimein päässyt tavoitteeseesi.

-Häh?

-Olet nyt viikon pelkästään maannut sohvalla ja kuunnellut levyjä. Et ole tehnyt mitään muuta.

-Niin joo. Tämä on pakon sanelema juttu. Olin polvileikkauksessa.

-Ahaa! Nyt varmasti harmittaa. Et pääse leikkaamaan nurmikkoa, siivoamaan, etkä tekemään metsätöitä? Joudut päätyöksesi kuuntelemaan levyjä.

-Niin no, tota noin. On tämä aika kipee tämä polvi.

-Toisaalta, ei tuo eroa normaalista olotilastasi. Makaat sohvalla, kuuntelet levyjä ja jätät kaikki asialliset hommat tekemättä.

-Äläs nyt, kyllä minä välillä.

-Otteesi alkaa lipsua jopa kuunteluhuoneesi suhteen.

-Ote? Mikä ote?

-Katso nyt tätä sekamelskaa. Sinun pitäisi pystyä pitämään tavarasi järjestyksessä. Olet kuitenkin kirjastossa töissä.

-Niin joo. Juu. Tässä on ollut kaikenlaista.

-Kaikenlaista, tosiaan. Olet ostanut levyjä sellaisella volyymilla, että et pysty enää järjestelemään niitä.

-Päinvastoin! Olen levynostolakossa.

-Jaahas. Kuinka pitkään olet jo ollut?

-Viikon. Tai no melkein.

-Hyvä. Nyt et osta ensimmäistäkään levyä, ennenkuin olet saanut nämä kaikki sekavat vinyylipinot lattialta pois ja epämääräisissä kasoissa olevat cd:t järjestykseen.

-Mutta kun tila on loppu! Kirjahyllyä on pitänyt karsia liikaa jo nyt. En minä voi kaikista kirjoista luopua, en edes äänilevyjen tähden.

-Sitten sinun on vähennettävä äänilevyjä.

-Mutta just vähensin!

-Ai ne kaksi mitkä annoit serkullesi, Pohjola ja KOM-teatteri?

-Juu, ne.

-Niitä ei lasketa. Niitä oli hyllyssäsi tuplakappaleet.

-Vähennys se silti oli.

-Naisesi valittaa, kun ei saa avata makuuhuoneen verhoja. Auringonvalo kuulemma tekee pahaa sinkuillesi.

-No niihän se tekee, herra jestas.

-Tajuatko ollenkaan, että eläminen äänilevyjen ehdoilla on todella sairasta?

-Ööö…

-Lomamatkat yrität suunnitella sen mukaan mistä saa parhaiten levyjä.

-Enkä, en…

-Työpaikan koulutuksiin suostut menemään vain sellaisiin kaupunkeihin, joissa on levykauppa.

-Ei se nyt ihan…

-Et osta vaatteita ja ruokakaupassa ostat halvinta mahdollista, että jää rahaa levyihin.

-Vasta haettiin pitsat.

-Olen keskustellut asiasta lähiomaistesi kanssa. Sinulta katkaistaan nettiyhteys kolmeksi kuukaudeksi. Autonavaimet takavarikoidaan. Puhelinta saat käyttää vain soittamiseen.

-Ei, ei, ei! Ei noin voi tehdä!

-Tämä on itsesi parhaaksi. Kolmen kuukauden kuluttua aloitat asteittaisen äänilevyistä luopumisen. Ensimmäiseksi valitset hyllystäsi kolme lp:tä, jotka poistat.

-Ei!

-No yhden edes.

-Huh, no yhden.

-Saa jopa olla tuplakappale.

-Ok. Los Paraguayos saa mennä.

-No niin, kyllä tämä tästä. Tervehtyminen alkaa pikku hiljaa.

-Nytkö saan taas ostaa lisää?

Kategoria(t): Huuhaa | Kommentoi