Blues, osa 1

Jollekin blues on hampaaton jalkapuoli neekeri liu’uttamassa taskuveistä kitarankielillä, jollekin Armanin puvussa puolen tunnin sooloja vinguttava yläluokan britti. Jollekin blues on poppamies puhaltamassa ruokopilliin, jollekin Avanti soittamassa jatsia. Jollekin blues ”rakentuu toonika-subdominantti-dominantti-perustaisesta sointukierrosta, toistuvien ostinato-kuvioiden varioinnista ja hypnoottisesesta rytmiikasta” (Blues News 4/2003), jollekin tunnetta, fiilis. Yhteinen nimittäjä eri tulkinnoille on lähinnä se, että yksikään bluesdiggari ei anna omasta bluesin määritelmästään milliäkään periksi. Blues on yksinkertaista musiikkia jääräpäisille ihmisille.

Minulle blues on myyttejä, legendoja, kansanperinnettä, historiaa ja hyvää musiikkia. Hyvänä musiikkina blues avautuu sitä paremmin mitä enemmän perehtyy sen juuriin, alkuperään ja historiaan. Bluesin synty afrikkalaisen ja eurooppalaisen musiikkiperinteen amerikkalaisessa törmäyksessä, bluesin tekstien monet tasot, bluesin omalla tavallaan sekä kurinalainen että täysin kuriton muoto, bluesin taistelu uskonnollisen ja maallisen elämän ristitulessa, bluesin olemus silkkana hauskanpitomusiikkina. Niistä se koostuu, se blues joka minulle eniten kolahtaa. Aidoimmillaan se minulle näyttäytyy Blind Willie Johnsonin uskonnollisissa katulauluissa, Charley Pattonin, Son Housen, Johnsonien Tommy ja Robert raa’assa deltabluesissa, John Lee Williamsonin ja Arthur Crudupin ehkä sofistikoituneemmassa ”bluebirdbluesissa”, Muddy Watersin ja Howlin’ Wolfin maalaisbluesin sähköisessä ja kaupunkilaistuneessa versiossa, John Lee Hookerin boogiessa, Robert Pete Williamsin alkukantaisessa ulvomisessa, R.L. Burnsiden ja Junior Kimbroughin jukejoint-remellyksissä ja nykypäivänä aika yllättäen Jussi Raulamon alias Jo’Buddyn ties mistä juurimusiikin lajeista koostuvassa omaperäisessä sopassa. Tiivistettynä ja rajusti rajattuna noin.

Innostumiseni bluesiin ei tapahtunut hetkessä, vaan pikku hiljaa, teini-iästä ja brittibluesista alkaen. Lopullinen hurahtaminen tapahtui vasta kolmenkympin rajapyykin jo ylitettyäni, Son Houseen ja muihin kaikkein karuimpiin bluesmiehiin tutustuttuani. Tämä on tietysti väärin, sillä ainoa oikea tapa afroamerikkalaiseksi syntymättömällä ymmärtää blues on, että on jo teini-iässä kuunnellut sitä vähintään 40 vuotta ja aloittanut sen kuuntelun viimeistään 60-luvun bluesrevivalin aikoihin. Siltä ainakin välillä tuntuu, kun alan lehtiä tai keskustelupalstoja seuraa…

Advertisements

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Blues, osa 1

  1. Mika sanoo:

    Mitäpä sitä asiasta jauhamaan, kun asiaa voi myös kuunnella. Esim. täältä:

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s