Anonyymit addiktit, tapaus Martin Motnik

-Hei Mika.

-Hei.

-Ostit sitten taiteellista kitaranvingutusmusiikkia.

-En ostanut.

-Ai et vai?

-En, koska a) tämä on basistimusiikkia ja b) en ostanut tätä, vaan sain.

-Niinkö? Keneltä?

-Hirvosen Maisalta.

-Siltä Accept-entusiastilta? Luulin, että hän on Kaisa.

-Niin juu, Kaisalta. Taisin joskus muistaa nimen väärin…

-Vai basistimusiikkia. Kansikuvassa on kuitenkin hirvee kuusikielinen mylly.

-Bassossa ei voi koskaan olla liian paljon kieliä. Tai liian vähän.

-Miksi Kaisa antoi sinulle Martin Motnikin levyn?

-No kun pyysin.

-Mikä Martin Motnikin Dream chaserista tekee niin tärkeän, että oikein pyysit sen?

-Kaisan nimi löytyy kansiteksteistä, ja hän on tässä execution producerina.

-Execution?

-No joku sellainen, ei tuo ulkomaankieli ole parhaita puoliani.

-Eli siis executive producer?

-No niinhän se oli.

-Nimi levyn kannessa on aina hieno asia. Sehän on sinunkin suurin toiveesi, saada nimesi äänilevyn krediitteihin tai kiitoslistaan.

-Oli.

-Miten niin oli?

-Sain jo. Blessed Lunacyn Wreck of humankindiin.

-Millä perusteella? Olitko mukana levyn tuotantoprosessissa?

-En.

-Miksi sitten?

-Olin kuulemma haukkunut bändin edellisen levyn soundit.

-Sait nimesi Blessed Lunacyn uuden levyn kiitoslistaan, koska haukuit edellistä levyä?

-Oululaiset ovat vähän semmoisia.

-Paska kaupunni.

-Ei ole, koska sain nimeni levyn kanteen.

-Minkälaista musiikkia tämä Dream chaser on?

-Kaunista.

-Se ei paljon kerro, selitä tarkemmin.

-Tämä on eniten ehkä fuusiojatsia tai paremminkin jazzrokkia. Mausteena hieman heavya, jopa kevyttä soulvivahdetta puhaltimien ansiosta. Paikoin tämä on kuin Herb Alpert & The Tijuana Brassin viihdettä, etenkin Take a breathilla ja hetkittäin Something I don’t knowlla.

-Aikamoista sillisalaattia siis?

-Ei, ei, ei. Dream chaser on tasapainoinen, yhtenäinen ja biisikeskeinen instrumentaalilevy monipuolisuudestaan huolimatta. Departuressa on jopa sitä kitaranvingutusta Steve Vain ansiosta, ja santanamaisessa Ensenadassa soittaa – yllätys yllätys – Wolf Hoffman.

-No nyt selvisi tämän Hirvos-connectionin syy.

-Jep, ja Motnik on nykyisin Acceptin basisti. Bruce Kulickin tähdittämä Attitude of gratitude on kaunista popmusiikkia, samoin jatsahtava Do not open that door. Siitä tulee jopa Steely Dan mieleen.

-Oho. Sinähän tykkäät Steely Danista kovasti, vaikka et muka ole muusikkomusan ystävä.

-Olen minä, jos se kulkee ja groovaa hyvillä biiseillä, kuten Steely Danilla. Ja Motnikilla. Tässä on jopa taidemusiikkia, Bachia bassolla. 175 proof rumin fuusiojatsissa vierailee Steve Lukatherin poika.

-Studiomuusikkous kulkee suvussa.

-Ilmeisesti. Joka biisissä, tuota Bachia lukuunottamatta, on vierailijoita, mutta nimet ovat jo mainitsemiani lukuunottamatta minulle tuntemattomia.

-Basistin soololevy kuulostaa aina ajatuksena pelottavalta.

-Ehkä hieman, mutta on se joku McCartneykin tehnyt ihan mallikelpoisia levyjä, ja John Paul Jones. Pekka Pohjolakaan ei ihan huono ole.

-No ei.

-Eikä basso ole levyllä pääosassa, vaan musiikki ja biisit. Toki basso kovasti solistisessa roolissa on, mutta se soololevylle sallittakoon. Dream chaser on sanan parhaassa merkityksessään viihdemusiikkia laajan musiikkimaun omaaville musadiggareille.

-Eli se ei ärsytä ketään?

-Varmasti ärsyttää. Ei sellaista musiikkia olekaan, joka ei ketään ärsytä. Somen perusteella suurin osa musiikista ärsyttää suurinta osaa ihmisistä.

-Ei mennä nyt tähän, ettet rupea taas hyperventiloimaan.

-Ei mennä, ei.

-Ihan hyvin siis alkoi tämä uusi musiikillinen vuotesi?

-Kyllä. Ei paremmin voi vuosi alkaa kuin saadulla levyllä.