Getšemane – Viimaa

Huomasin Popdivari Vuoromiehen laarissa juhlavan näköisen Getšemane-nimisen orkesterin lp:n Viimaa. Mainostarrassa mainittiin Haikara ja Tabula Rasa, sen tarkemmin sitä lukematta oletin kyseessä olevan jonkun 70-luvun never heard progebändin, jonka levyn Svart on nyt uusintajulkaissut. Kiikutin sen saman tien kassalle.

Kun kotona panin levyn soimaan, oli ensimmäinen ajatukseni, että kyllä silloin 70-luvulla osattiin tiedostavaa progea tehdä. On niin ajalleen tyypillistä, hienoa kamaa. Sitten tutkin kansitekstejä, ja huomasin Anna Pesosen ja Sami Sippolan nimet. Tämähän on uusi bändi! Ja niin hyvä uusi bändi, että mieleni tekee panna taas kerran liian aikaisin tekemäni vuoden parhaat levyt -listaus uusiksi. Viimaa on tosin jo Getšemanen toinen albumi, eli ihan uudesta orkesterista ei voi puhua. Uusi minulle kuitenkin.

Getšemane on leimallisesti progea, mutta kaikesta teknisestä osaamisestaan huolimatta biisi- ja kokonaisuuskeskeistä progea. Viimaa on tiukkaa soittoa täynnä tavaraa ja koukeroita, mutta se elää ja hengittää, siinä on tilaa ja avaruuden tuntua. Saksofonisti Sippola, kitaristi Sami Koivisto, rumpali Markus Nokelainen ja laulaja-basisti Juha Pekuri ovat huippuluokkaa. Jokainen pääsee esittelemään osaamistaan, mutta ei kertaakaan kokonaisuuden kustannuksella: tällaista on bändisoitto parhaimmillaan. Pekuri on sisäistänyt kotimaisen progen laulumaneerit oivallisesti, sortumatta silti olemaan kopioija tai pastissi. Pesosen lisäksi levyllä ovat vierailijoina myös Kusti Vuorinen Hammondissa ja Timi Härkönen congissa.

Levyn introna toimiva ja sen ainoa alle kuusiminuuttinen biisi Taustamusiikkia matelijoille on alkukantaista free jazz -tuuttausta, jolle Sippolan saksofoni ja Pesosen Rhodes luovat 70-lukulaista, suomalaiskansallista tunnelmaa. Ankarasti jytäävä Varma kuolema vie ajatukset selkeästi kohti Haikaraa, Apolloa ja King Crimsonia, Sippolan ansiosta myös Piirpaukea. Kaikesta kuulee, että bändillä on juuret ja perinne hallussa. Niitä kunnioitetaan, niistä ammennetaan ja niiden avulla tehdään uutta ja omaa. Nimibiisi jatkaa samaa linjaa, kovaa jytää ja suorastaan pelottavaa usvaista Riders of the storm -henkistä himmailua. In the court of the Crimson King ja In the wake of Poseidon ovat varmasti olleet bändillä ankarassa kuuntelussa. Raskaan sarjan viheltäjä on lainannut muotoaan Fleetwood Macin Oh wellistä ja sitä voi pitää bluespohjaisena heavyrokkina.

Kuilun partaalla tuo alun slovariuden, saksofonin ja kitarakuvioiden ansiosta paikoin Kingston Wallin Shine on men mieleen. Myös levyn päättävä lähes varttitunnin kestävä kaksiosainen ja eeppinen Lemminkäisen temppeli vie ajatukset Ior Bock -yhteydensä takia Kingston ja Petri Walliin. Uskallan pitää teosta jopa kunnianosoituksena Petri Wallille. Lemminkäisen temppeli on huikaiseva musiikillinen matka, joka kumartaa kaikkiin jo mainitsemiini suuntiin, ollen siitä huolimatta silkkaa Getšemanea eikä mitään muuta. Sitä samaa huikaisevaa musiikillista matkaa on koko levy.

Ilman kansitekstejä pitäisin Getšemanen Viimaa kadotettuna 70-luvun kotimaisen progen klassikkona, kansitekstit luettuani pidän sitä yhtenä kaikkien aikojen kotimaisena progeklassikkona. 2022 oli kova kotimaisen progen vuosi. Kuusamo, Sammal ja Tavat julkaisivat hienot levyt, joista yksikään ei kalpene aiempien vuosikymmenen parhaimmistolle, ja vuoden lopuksi löytyi vielä tämä Getšemane. Uskallan jo melkein nostaa sen Wigwamin, Tasavallan Presidentin ja Kingston Wallin rinnalle maamme uudeksi kansallisaarteeksi.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s