Henkilökuvia äänilevyjen keräilijöistä, osa 3

Kirjoitin muutama vuosi sitten blogiini henkilökuvia äänilevyjen keräilijöistä osat yksi ja kaksi, ja niille toivottiin jatkoa. Kävi niin mukavasti, että olen nyt tutustunut muutamaan uuteen äänilevypersoonaan, joten tässä osa kolme.

Maisa, ikä ei tiedossa, terveydenhoitoalan ammattilainen

Maisa tietää kaiken Acceptista. Hänellä on kaikki maailman Accept-levyt kaikissa väreissä ja kaikkina painoksina, kaikki Acceptissa joskus soittaneiden muusikoiden soololevyt ja levyt, joilla joku joskus Acceptissa soittanut on vieraillut. Maisalla on jopa se pelkästään Arnæsissa Schleswig-Flensburgissa julkaistu ja ennen bändin ensimmäistä lp:tä nauhoitettu demo, jonka rahallista arvoa ei pysty määrittämään ja jonka on kuullut maailmassa ehkä 14 ihmistä. Bändin jäsenet mukaan lukien. Maisa säilyttää tätä Graalin maljaa kassakaapissa, jonka numeroyhdistelmää hän ei kerro edes miehelleen, ja on testamentannut sen Solingenin taidemuseolle. Maisan mies on rakentanut Maisalle Accept-alttarin, Accept-huvimajan ja Accept-grillikatoksen, mutta siitä huolimatta hän ei ole saanut edes nähdä kyseistä kasettia. Maisalla on kaikki kirjat ja lehtijutut, jotka Acceptista on kirjoitettu, hänen elämäntehtävänsä on kirjoittaa Acceptista Perhe-Raamatun paksuinen hakuteos, jota tulevaisuuden Accept-tutkijat siteeraavat vielä satojen vuosien kuluttua. Maisa on kaikkien Acceptin jäsenten perhetuttu ja uskottu, luultavasti hän on kaikkien Wolf Hoffmannin lasten kummi. Ihme kyllä Maisa on edelleen aivan tervejärkinen, tasapainoinen ja työssäkäyvä ihminen, vaikka hänestä jopa Eat the heat on hieno levy.

Petri, 50 v., tehdastyöntekijä ja muusikko

Petri on undergroundmies. Viimeisen päälle undergroundmies, hän on kaivautunut syvemmälle kuin kukaan koskaan ikinä. Petri kuuntelee kaikki työpäivänsä kuulokkeilla suoratoistosta mitä ihmeellisimpiä 60-90-lukujen protoheavy-, psych-, jytä-, garage-, kraut-, thrash-, stoner- ja mitä ikinä lieneekään -levyjä, ja valvoo sitten yöt etsien nettikaupoista niiden vinyyliversioita. Petrille parasta on löytää yhden levyn norjalaiselle pienlevy-yhtiölle vuonna -70 levyttäneen jytäbändin debyytti-lp, josta ei ole tehty kuin testiprässi, ja jolla soittaa 60-luvulla yhden sinkun levyttäneen tanskalaisen psykebändin rumpali. Tätä levyä Petri sitten hehkuttaa maasta taivaisiin, tutkii netistä kaiken mahdolliset tiedon kyseisestä orkesterista (tietoja ei löydy) ja kertoo mihin kaikkiin muihin täysin tuntemattomiin alan bändeihin se on vaikuttanut ja mikä sen merkitys on genrensä kehityksessä. Petri ottaa yhteyttä kyseiseen rumpaliin ja kyselee häneltä tarkemmat tiedot sekä suositukset muista vastaavista bändeistä, joista kukaan muu ei ole koskaan kuullutkaan, ja rupeaa sitten metsästämään niiden levyjä. Petri paneutuu asiaan kuin asiaan tosissaan.

Sedu, 88 v., eläkeläinen

Sedu on erikoismies. Kukaan ei tiedä mistä musiikista Sedu tykkää, kukaan ei tiedä onko hänellä edes äänilevyjä tai levysoitinta. Sedun erityisominaisuus on kiertää erilaisilla äänilevyaiheisilla keskustelualustoilla arvostelemassa muiden kuuntelemia ja ostamia levyjä ja halveksimassa muiden levykokoelmia. Sedun elämän tarkoitus on olla ilkeä ja pahoittaa itselleen tuntemattomien äänilevyharrastajien mielet. Sedu tietää kaiken musiikista, äänentoistosta ja äänilevyteollisuudesta, hän on omasta mielestään ollut genressä sisällä jo 60-luvulta asti ja tuntee kaikki muusikot, tuottajat ja levykauppiaat. Hän saa suurta tyydytystä päästessään irvailemaan etenkin nuoremmilleen kaikesta mahdollisesta äänilevyihin liittyvästä, ja kaikki tietysti jo ovat häntä nuorempia. Sedu pystyy yhdestä rakeisesta levyhyllystä otetusta valokuvasta päättelemään, että pelkkää kirpparipaskaa on tuokin tyyppi hyllyynsä hordannut saadakseen suuren levykokoelman. Kaikista sosiaalisen median harrasteryhmistä löytyy aina vähintään yksi Sedu, yleensä useampi.

Antero, 52 v., haaveilee eläkkeestä

Antero on mestari valehtelemaan itselleen. Hän uskottelee lopettavansa äänilevyjen oston huomenna, ensi viikolla, ennen joulua ja heti tammikuussa. Hän on lopettanut äänilevyjen oston jo 387 kertaa, silti hänen puhelimensa kilahtaa saapumisilmoituksen merkiksi vähintään kaksi kertaa viikossa ja joka kerta kotoa poistuessaan hän luotaa, löytääkö matkanvarrelta divareja tai levykauppoja. Antero valehtelee paitsi itselleen myös kaikille muille, ettei hän kerää levyjä. Vielä ostaessaan 64:nnen Deep Purple -livelevynsä, hän kivenkovaan väittää ettei ole keräilijä. Levyjen keräily on kuitenkin ainoa asia jota hän edes jollain tavalla osaa tehdä, vaikka tekee senkin väärin. Kun Antero käy R-kioskilla, ovat myyjät äärimmäisen hämmästyneitä, jos hän ei tullutkaan sinne noutamaan levypakettia. Jos Anterolle tulee paketti, joka ei ole lp-levyn kokoinen, eivät myyjät meinaa antaa sitä hänelle. Luulevat väärinkäsitykseksi. Antero väittää kaikille, että äänilevyt ovat hänen elämänsä suola ja musiikin kuuntelu mukavinta hommaa maailmassa. Tosiasiassa Antero ei pysty nauttimaan levyjensä kuuntelusta, koska joka kerta jotain kuunnellessaan hän huomaa, että tältäkin artistilta puuttuu se ja se levy ja että eihän hänellä ole edes tämän orkesterin basistin kolmatta soololevyä. Sitä huonointa niistä. Sitten on taas kuuntelukokemus pilalla siihen asti, kunnes puuttuvat levyt on tilattu ja ruljanssi alkaa alusta. Anteron läheiset eivät jaksa enää olla edes huolissaan, kaikki toivo on mennyttä.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s