Utopia, Texas on Huojuvan Ladon kahdeksas albumi, jos Valtimon Seiska -live lasketaan mukaan. Yhtään huonoa levyä tuohon määrään ei mahdu, eli sellainen ei ole tämä uusinkaan. Olen aiemmin kirjoittanut Huojuvan Ladon olevan bändi, jolla on oma ääni, ja satunnainenkin kuulija sen äänen tunnistaa. Ja että Huojuvan Ladon soidessa eivät päätäni vaivaa digiloikka, työelämän muutokset eikä elämän kaikinpuolinen vaikeus. Huojuva Lato on häikäilemättömän ja häpeämättömän nostalginen. Se muistelee maailmaa, jota ei enää ole.
Kaikki tämä pätee edelleen. Utopia, Texas on hienoa jatkumoa Huojuvan Ladon jo toistakymmentä vuotta jatkuneeseen levytysuraan. Harva bändi nykysin tekee kahdessatoista vuodessa kahdeksan albumia ja pienemmät julkaisut päälle. Niiden päälle bändin primus motor Suonna Konosen soololevy ja julkaisut Arto Pajukallion kanssa. Kunnollista vanhan liiton meininkiä tuommoinen.
Utopia, Texas alkaa loistavalla rokkibiisillä Pyhä Severi. Stilikka soi juurimusasta muistuttaen ja laulu on kuin road movie. Kantri väijyy taustalla, stetson heiluu. Täydellinen levynaloitus. Kaukaisiin saariin edustaa itselleni vierasta veneily- ja saaristolaiskaihoa, mutta on onnistuneesti melankolisen reipas ralli. Radiolaulu on ensimmäinen levyn kolmesta coverista, onnistunut perusrenkutus reissumiehen työstä. Kaihoisan upealla introlla varustettu nimibiisi on matkakertomus sekin, siinä on amerikantunnelmaa. Näin luulen, en ole tuossa unelmien ihmemaassa käynyt, eikä huvita mennäkään. Se veisi levyrahat, nautin maan hyvät puolet mielummin äänilevyiltä. A-puolen päättävä Ava-hotelli on tarinnallisuudessan leimallisen konosmainen laulu, onnistunut sellainen. Laulussa mainitaan Pajukallio, hän myös soittaa siinä kauniin kitarasoolon. Vaikka asuin aikanaan Hermannissa, eli samoilla hoodeilla, en ole moisesta hotellista ikinä kuullutkaan.
B-puolen avaava Mia yhdella i:llä (Roosa kahdella o:lla) on vauhdikas ja nykivyydessään poikkeuksellinen Lato-biisi. Ei levyn parhaimmistoa. Sen sijaan Konosen Tuire Silvennoisen kanssa duetoima ihastuttava balladi Kesä komeine kitaroineen kuuluu. Savolaista verta on cover ja otsikon mukaisesti Kononen siinä rohkeasti tunnustaa osittaisen savolaisuutensa. Ei se synti ole, ja biisi on covereista onnistunein. Alkuperäistä en tunne. Kolmas cover Manta on herkkä kantrivalssi, se jatkaa perinteistä soittajan nainen -tarinaa, vanhenevan kantristaran näkökulmasta. Levyn viimeinen biisi Tie päättyy meren rannalle on komea ”proge-eepos”, soundtrackia Konosen samannimiseen romaaniin. Se alkaa perinteisesti, mutta kasvaa huikeaksi instrumentaali-ilotteluksi southern rockin malliin ja sen myötä levyn parhaaksi biisiksi, loistavaksi päätöskappaleeksi.
Päätösbiisistään huolimatta Huojuva Lato on Utopia, Texasilla kaivautunut entistä syvemmälle juurilleen, Suomeen ja Teksasiin. Banjo, mandoliini ja haitari soi, stilikka tietenkin. Ihan samanlaista hittikimaraa Utopia, Texas ei ole kuin Rakkaus ja juuret, Lättähattu ja Viimeiset vanhat hyvät päivät. Ehkä kolme coveria ja yksi keskinkertaisempi biisi kertoo, että materiaalia ei aivan entiseen malliin syntynyt. Tosin ainahan Lato on covereita tehnyt, kuuluu sivistystyöhön ja perinteeseen. Utopia, Texas on joka tapauksessa levy, joka jo Pyhän Severin, Kesän, Tie päättyy meren rannalle ja nimibiisin ansiosta nostaa Huojuvan Ladon seuraavalle tasolle, koko kansan suosikiksi. Sitä paitsi The Band -henkinen kansikuva kuittaa pikkuviat.
Huojuva Lato on hyvien puolella, vastakkainasettelua vastaan. Utopia, Texasilla lauletaan sekä maaseudusta että kaupungista. Siitä minä pidän. Jos ja kun joskus muutan kaupunkiin, kyllä se on Huojuva Lato jota kerrostaloasunnossa kuuntelen ja mietin, että oli siellä maalla kai joskus ihan mukavaa.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 