Ennakkotilasin Faarao Pirttikangas & Nubialaisten uuden albumin heti, kun se oli mahdollista. Ennakkotilasin, vaikka olin hieman epäileväinen, että vieläkö homma kantaa. Pirttikangas eri kokoonpanoineen on vääntänyt omanlaistansa meininkiä jo 20 vuotta, liekö enää mitään sanottavaa.
Syvä Sawo osoittaa, että on. Sitä sanottavaa. Se lähde, josta Pirttikangas ammentaa, se ei vähällä tyhjene. Hän nimittäin ammentaa kaikesta. Nyt entistä enemmän itäisiltä mailta. Egyptistä, Intiasta? Jostain sieltä, olen huono maantiedossa. Albumi esimerkiksi alkaa zeppeliinimäisen funkisti Kingston Wallin mieleentuovalla riffillä, ja jostain itämailta zeppelinit ja wallitkin ideoitaan hakivat. Syvä Sawo on malliesimerkki kulttuurien onnistuneesta sekoittamisesta: itämainen rakkaus kohtaa savolaisen hulluuden, afroamerikkalaisen jumalanpalveluksen kiihko rekilaulut. Pirttikankaan aiempi synkkä luterilaisuus loistaa poissaolollaan Syvällä Sawolla. Nubialaiset ovat nyt iloisia, viulut soivat ja rock’n’roll raikaa.
Katsoin ennen levyn saapumista nimibiisin musiikkivideon. Säikähdin, että nyt ne tekevät huumorimusiikkia! Siitä en pidä, mutta pidän musiikista, jossa on huumoria. Sitä on rock’n’rollissa, sitä on bluesissa, sitä on gospelissa. Ja sitä on Pirttikankaassa, Syvällä Sawolla enemmän kuin aiemmin. Huumori ja monimerkitykselliset tekstit ovat aina olleet osa mustaa musiikkia. Tietenkin ne silloin ovat osa myös savolaista mustaa musiikkia. Huumorimusiikkia Syvä Sawo ei silti ole.
Parhaina esimerkkinä Syvän Sawon huumorista ja hyvästä mielestä ovat nimibiisi, loppuaan kohti saksofonin johdattamaksi iloiseksi rock’n’roll-kohkaukseksi muuttuva raaka blues Paha hattara, sekä iloisella pelimanni- ja havaiji-meiningillä varustettu Henki höyryää. Pirttikankaan aiemmin ehkä kiero ja synkähkö huumori on nyt reipasta. Silti tämä on selkeää paholaisen musiikkia. Silti tai siksi. Sen todistaa parhaiten Tanssi hohtava mamma, joka on tekstiltään hauska, musiikiltaan aavemainen.
Välillä savolainen itämaisuus yhdistyy Mississippi John Hurtin näppäilyyn ja vuoristomusiikilla maustettuun viihdeiskelmään, välillä suomalaiseen kansanmusiikkiin, jopa virsimäiseen kuorolaulantaan. Vesterisen raato markkinahenkisenä kuplettirallina on levyn ainoa hieman heikompi kokeilu.
Syvä Sawo on yleisöystävällisintä Faaraota ikinä. Lähes radiokelpoista. Silti se ei ole menettänyt omaperäisyyttään ja vakuuttavuuttaan. Kansitaiteeltaan albumi on parasta Pirttikangasta, tutkimista ja lukemista riittää monen kuuntelun ajaksi. Soittajatiedoissa olisi tosin tarpeen, että kerrottaisiin kuka on tehnyt mitä. Nyt en esimerkiksi tiedä kuka on toinen solisti kappaleella Henki höyrytköön. Ehkä se vielä kansiteksteistä löytyy, kun aikani tutkin.
Pyrintöni äänilevytetyn uuden musiikin suhteen keskittyvät nykyisin pitkälti kotimaisiin artisteihin. Ehkä se on tervettä itsesuojeluvaistoa: en epäile, etteikö maailmalla tehtäisi jatkuvasti yhtä hyvää musiikkia kuin Suomessa, mutta ei kenenkään aika eivätkä rahat riitä kaikkien maailman äänilevyjen ostamiseen. Faarao Pirttikangas & Nubialaiset vastaa kymmentä ulkomaalaista orkesteria, joten en kanna asiasta murhetta.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 