Särö

Minun on pitänyt kirjoittaa Säröstä jo pitkään. Tykästyin taannoin kovasti bändin 2014 ilmestyneeseen Nosturi-albumiin, ja etenkin pari vuotta aikaisemmin ilmestyneeseen Särö on ystävämme -cd-ep:hen. En ole kuitenkaan saanut orkesterista kirjoitusta aikaan, koska olen tyhmä, laiska ja saamaton. Nyt kun Särön rumpali Hemmo Päivärinne on tullut tutuksi loistavasta El Primitivo -duosta, päätin parantaa tapani ja ottaa Särön levyt käsittelyyn.

Särö ei ole yhtään kuin El Primitivo, ei. Särö on ysäri-inidietä. Musiikkia josta vanhempamme ja oikeinsoittajat eivät pidä. Särö ei ole musiikkia kaikille. Särö on musiikkia raa’asta rockista pitäville, Bad Vugumin aikanaan julkaisemiin levyihin ihastuneille, enemmän tunnetta kuin virtuositeettia arvostaville. En yritäkään väittää, että virtuositeetti vesittäisi tunteen, mutta jos pidätte Särön kaltaisesta musiikista, tiedätte mitä tarkoitan. Fiilis määrää, ei tekniikka.

Särön molemmat jukaisut, Särö on ystävämme -ep ja Nosturi-cd, ne ovat mainioita rokkilevyjä. Enemmän pidän ensinmainitusta. Se on pop, siinä on hienoa melodiaa ja perinteistä suomirock-fiilistä. Heti avausbiisi Tuuli on loistava 80-luvun mieleen tuova biisi. Purkka on suorastaan funk, se groovaa kunnolla ja siinä on laulaja-kitaristi Jari Mannisen upeita kitarafillejä. Lasinsirpaleet on Tuulen kaltainen suomirock-klassikko ja levyn päättävä En osaa on onnistunut ysärihenkinen taidepläjäys. Pidän kovasti Mannisen äänestä ja melodiantajusta. Basisti, tunnettu high-end -mies Kari Karlsson, hoitaa hommansa tyylikkäästi ja levyllä on vierailijoina – yllätys yllätys – Aija Puurtinen ja Esa Kuloniemi.

Nosturilla popmeininki on väistynyt kovemman rokin tieltä. Karlssonin basso on vaihtunut Riku Keräsen baritonikitaraan. Ensimmäistä kertaa Nosturia kuunnellessani biisien melodisuus ja popmaisuus jäivät metelöinnin varjoon, mutta myöhemmin tajusin, että ihan sitä samaa Särö on ystävämme -meininkiä siinä on. Se on vain piilotettu kovemman äänen taa. Esimerkiksi Unihiekkaa olisi toisenlaisessa todellisuudessa voinut olla täydellinen radiohitti. Ihan selkeää 80-lukulaista Sielun Veljet-Raine Salo-Keba -meininkiä se on.

Särö on hieno bändi. Se taisi kuitenkin tulla toistakymmentä vuotta liian myöhään. Se olisi hyvin pärjännyt 90-luvulle tultaessa, YUPn, CMXn, Circlen ja Deep Turtlen kaltaisessa musiikkimaailmassa. Nyt 20 vuotta myöhemmin se on jäänyt marginaalin marginaaliin, mutta luultavasti tilanne taas jossain vaiheessa muuttu. Raaka rock’n’roll ei kuole koskaan.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s