Maaseutumusiikkia vol. III

Maaseutumusiikkia.fi on jo toistakymmentä vuotta pyyteettömästi levittänyt ja levyttänyt enimmäkseen hyvin marginaalissa olevaa provinssikeskeistä musiikkia. ”Enämpi asenne kuin genre – sitä on maaseutumusiikki”, lukee tuoreimman kokoelmalevyn Maaseutumusikkia vol. III:n kannessa. Hyvin sanonta levyä kuvaa, vaikka kaikilla esittäjillä jonkinlainen juuri- tai maaseutumusiikkipohja teoksissaan on. Tämän kolmannen kokoelman kannessa on hieno kuva Yleisradion äänitysautosta ja lippahattupäisestä karvanaamasta kannelta soittamassa. Ilmeisesti kuvan tapahtumassa on kyse samanlaisesta kenttä-äänityksin tallennetusta kansanperinteestä, jota Alan Lomax ja kumppanit taltioivat omilla maillaan aikanaan.

Tykkäsin Maaseutumusiikkia vol. I:stä ja tykkäsin Maaseutumusiikkia vol. II:sta, mutta kolmonen on ykkönen: uskallan väittää Maaseutumusiikkia vol. III:n olevan sarjan tähän mennessä laadukkain kokonaisuus. Aiemmilla levyillä muistelen huumorirenkutuksia olleen enemmän, ja huumori musiikissa ei minua innosta. Kolmoseltakin löytyy niin renkutuksia kuin huumoria, mutta ei häiritsevissä määrin. Kolmonen on tasapainoinen, siinä on laadukkaita biisejä. Aiempiin kokoelmiin verrattuna siltä puuttuvat ne muutamat suuret nimet (Pekka Myllykoski, Suonna Kononen ja Huojuva Lato), jotka jossain määrin jättivät muut tekijät varjoonsa. Nyt voi kuunnellessa keskittyä kappaleisiin, ei kuuluisiin esittäjiin. Kaikki kolme Maaseutumusiikkia-kokoelmaa kuuluvat joka tapauksessa jokaisen vakava- tai vähän vähemmänkin vakavahenkisen marginaalimusadiggarin kokoelmaan.

Maaseutumusiikkkia vol. III alkaa Topi Suuronen & Rodeon Eagles-fiiliksiä mieleen tuovalla kappaleella Lea, muistatko?, sen kevyen rennolla ja silti syvällisellä americanalla. Hirvosen Tästäkin me selvitään on perinteistä viulukantria. Se menee hieman huumorin puolelle, vaikka asia on vakava. Perusrenkutusta edustaa Byman & Hippn Kai sen kestän, jolla on mukana myös Arto Pajukallio. Mika Byman & Kovat Otteet -yhtyeen Syvään etelään-levyyn tykästyin taannoin kovasti.

Hannu Sainion Haapojan rappusilla on maalaisnostalginen, hyvällä tavalla iskelmällinen bluesrock. Janttersin Siunattu hulluus on kohottavan reipas ja silti melankolinen, se tuo stilikastaan huolimatta mieleen jopa Agentsin. Ei tarvinne kertoa kuka stilikkaa soittaa. Bändissä laulaa Janne Kaunisto, jolta ilmestyi viime vuonna mainio soololevy Eilistä vain. Siunattu hulluus -nimi toi mieleeni erinomaisen Blessed Lunacy -orkesterin, jolta on uusi levy tuloillaan. Dortmunder feat. Kari Jonesin Rock-ottein on juuri sitä mitä nimi antaa olettaa, ja olisi kelvannut Juliet Jonesin Sydämellekin. Masa & Iilimarot -orkesterin Pomminpurkajien pikkujoulu on hyvin kulkeva perusboogie.

Suurin yllätys kokoelmalla on virolaisen bluesmuusikko Andres Rootsin mukanaolo. Hyllyyni on päätynyt useita Rootsin levyjä, pidän häntä suuressa arvossa. Roots ei ole mihinkään bluesin genreen jämähtänyt reliikki, vaan aidosti uutta etsivä innovatiivinen muusikko. Andres Roots & Red Mouth feat. Jantso Jokelinin Minor gripesiin on yhdistetty palasia niin monesta pakasta, että en osaa kuvailla mitä musiikkityyliä se edustaa. Kantrilla silattua laulelmallista bluespohjaista taidemusiikkia? Hienoa kamaa joka tapauksessa.

Jyrki Härkösen Every dayssa on sellaista elämänkokemusta ja tyyntä rauhallisuutta, että se tuo mieleeni John & Jason -duon. Erinomainen esitys, levyn parhaimmistoa. Kanadan Matin The tree song menee eksoottisine soittimineen jo hyvinkin syvälle alkukantaiseen juurimusiikkiin, toki sitä modernisoiden. Parhaimmistoa tämäkin. Jouni Lavian Joutsalainen juomalaulu ei komean surumielisen b-osansa takia ole pelkkää viinanjuomisen iloa ylistävää renkutusta, vaan hyvinkin herkkä kappale. Bizzarron ja Jukka Nissisen Jätkien kesken jatkaa samaa onnistunutta linjaa kuin heidän yhteinen pitkäsoittonsa. Kanteletarta ja vanhakantaista heavy rockia yhdistelevä Kimmo Rauhamäki & Painava Sanan Juomalaulu/Avatkame aitoamme on erinomaisen jykevä biisi, ja Rootsin ohella levyn yllättävintä materiaalia.

Artturi Ketola Trion Naiset ja koirat palauttaa levyn laulemallisiin kantrifiiliksiin ja Tuomas Hirvosen Guldstadeniin reippaiseen kantrirokkiin. Guldstadeniin voisi olla Janttersin Siunatun hulluuden ohella levyn radiohitti. Marijätkiä luulin nimensä perusteella jonkinlaiseksi huumehuumoriksi, mutta nimi tuleekin todennäköisesti laulaja Mari Kemppaisesta ja Soratie on mukavan kuuloinen ja onnistunut, hieman amatöörihenkinen kappale. Levyn jo kolmas juomalaulu Alli and the Gatorsin Taas aloin juomaan on perinteistä FME&J -meininkiä.

Maaseutumusiikkia vol 3. on onnistunut, tasapainoinen kokonaisuus. Siitä huokuu koko ajan pieni surumielisyys, iloisissakin kappaleissa. Se sopii, semmoinen fiilis täällä landella on. Aina on ikävä. Ikävä jotain entistä miljöötä, jota ei enää ole tai ikävä jonnekin muualle. Tai tunne, että kohta jotain taas loppuu. Tai mikä pahinta: pelko ettei mitään koskaan tapahdu. Maaseutumusiikista saan itselleni vertaistukea.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s