Levy-yhtiö on vaihtunut, miehistökin pikkuisen, mutta Huojuva Lato on edelleen suomikantrin tämänhetkinen ykkösnimi. 5.6. ilmestyvä Viimeiset vanhat hyvät päivät vahvistaa Huojuvan Ladon paalupaikkaa entisestään.
Valtimon Seiskan jälkeen basistiksi tullutta Teemu Sinkkoa lukuunottamatta Huojuvan ladon kokoonpano on entinen, eli Suonna Kononen, Ilkka Vartiainen ja Keijo Korhonen. Vierailijoina Viimeiset vanhat hyvä päivät -albumilla kuullaan Tapsa Kojoa haitarissa ja Metakasta tuttua Tuire Silvennoista taustalauluissa.
Huojuva Lato petraa levy levyltä, vaikka kaikki oli kohdillaan jo Lättähatulla. Konosen persoonallinen laulu vahvistuu vuosi vuodelta, samoin kitarointi. Biisikynä ei tylsy, seitsemän levyn kymmenestä laulusta on Konosen käsialaa. Viimeiset vanhat hyvät päivät on soitannollisesti, laulullisesti ja soundillisesti Ladon paras levy. Lisäksi se on bändin levyistä ehkä eniten kantri ja rock, iskelmällisyys on tällä kertaa hieman taka-alalla.
Huojuva Lato on uusimman levynsä jälkeen jo siinä tilanteessa, että se voisi julkaista tosi kovan kokoelman. Tupla-lp:n. Tai ehkä tupla-lp ei riitä, huippubiisejä bändillä on kolmattakymmenettä. Tälläkin levyllä viisi. Tai kuusi, koska Ajetaan viittäkymmentä saattaa kolahtaa ikääntyviin suomalaisiin kuin Frederikin Kolmekymppinen aikoinaan.
Levyn aloittavan, ilmiselvän hitin ja häpeämättömän nostalgisen nimibiisin voi ottaa tosissaan, mutta mieluiten hieman huumorilla: ”Ei hyvää päivää” on tarpeellinen kevennys, kun lauletaan Siiri Rantasesta, Simo Häyhästä, autoilta näyttävistä autoista ja oikeista huoltoasemista. Ei Kononen täysin vakavissaan ole, mutta melkein. Oli ennen jotain paremmin.
Singlebiisi Sydänmaantie jatkaa pohjoiskarjalaistetulla amerikanrokillaan hyvää menoa ja hienoa lyriikkaa. Tekijälleen varmasti mieleinen Mun vanha kitara on reipasta kantria, mutta ei levyn parasta materiaalia, vaikka soitto on komeaa. Sitä parasta on kahden aloitusbiisin tavoin Juuret Iijoen törmässä, jossa Tom Russel kohtaa suomalaisista suomalaisimman kirjailijan, Kalle Päätalon. Tuo itsestään ja osaamisestaan jatkuvasti epävarma työhullu metsuri ja rakennusmestari, sotaveteraani ja innokas naistenmies on laulunsa ansainnut. Hyvän laulun, jossa on jotain samaa kuin Syvärin jouluyössä. Vaikka iloisempi ralli onkin. Kallioniemen haamut voivat olla laulustaan ylpeitä.
Jo mainitsemani, väkisin hymyn huulilleni tuova renkutus ja varmasti tuleva karaoke- ja puhelintoivekonserttihitti Ajetaan viittäkymmentä, on ajankohtainen laulu. Sitä kuunnellessa lievä ikäkriisinikin helpottaa. ”Kyllä sitä nuorena hurjasteltiin, nyt ajetaan viittäkymmentä. Millaista kyytiä tahtoo seuralainen?” Eiköhän sellaiselle viidenkympin kyytikin kelpaa, toivon.
Konosen Neil Young -diggailun värittämä Kevään hopeinen virta on levyn parhaimmistoa, jo Folkswagen-ajoilta tekijän pöytälaatikkoon jäänyt laulu. Country- ja bluessymboliikkaa puudeleitten ja vanhan harmaan tamman tavoin mukaeleva Bertta on reipas rokki. Kononen tosin esikuvistaan poiketen oikeasti laulaa eläimestä, lihavasta kissasta. Kai. Auringonläikkä yhdistää popin, kantrin, zydecon ja reggaen, Minna Kettusen tekemässä uupeassa Rakkaustähdessäkin väijyy Neil Young taustalla, Konosen rouheassa kitaroinnissa. The Ozark Mountain Daredevils -cover Vaaran laella päättää levyn melankolisesti ja rauhallisesti.
Huojuva Lato onnistuu taas. Onko Viimeiset vanhat hyvät päivät lopullinen läpimurto kansan tietoisuuteen? Vai onko Lato jo siellä? En tiedä, seuraan huonosti televisiota ja radiota. Omassa kuplassani bändi on ollut hyvin tiedossa jo kahdeksan vuotta. Uudella levyllä on niin ammattimainen ote, että olin alkuun ihmeissäni. Että onko se ihastuttava kotikutoisuus ja amatöörimäinen pehmeys hävinnyt matkalla suurempiin kuvioihin. Ei se ole, on se tallella. Ei ole huono asia, jos levyllä on kaikki kohdallaan.
Huojuva Lato on bändi, jolla on oma ääni, jonka ansioista satunnainenkin kuulija sen tunnistaa.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 