Huojuva Lato – Valtimon Seiska

huojuva_lato_valtimon_seiskaTeininä pidin tuplaliveä äänitetyn musiikin kuningasformaattina. Kaikki kovat bändit tekivät uransa kulminaatiopisteessä siihen astisen tuotantonsa paketoivan tuplaliven. Niissä oli mielestäni rahalle enemmän vastinetta kuin normi-lp:ssä. Made in Japan, The song remains the same, One more from the road, Live & dangerous, On stage, Live evil, Live after death. Sitä teininä kuvittelee kaikenlaista.

Huojuvan Ladon live-cd Valtimon Seiska olisi vinyyliformaatissa tupla. Valtimon Seiska paketoi bändin tähänastisen uran, miehistönvaihdoksen takia se on myös uran kulminaatiopiste. Ehkä muutenkin, sillä kiirettä on orkesterilla pitänyt. 2016 ilmestyi bändin toistaiseksi paras albumi Lättähattu, sen jälkeen suomikantrin historiaa kartoittava tribuuttialbumi Takkulan baari, viime kesänä tämä konserttitaltionti ja tänä syksynä bändin solistin Suonna Konosen kirjoittama kirja Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt. Epäilen orkesterin olevan muutosvaiheessa, ja Konosen burn-outissa. Vaan tuskin Lato radikaalisti muuttuu. Ehjää ei kannata korjata.

Huojuvan Ladon pohjoiskarjalainen kantri on isänmaallista musiikkia rautalangan tavoin. Tai isänmaalaista, maaseutumusiikkia kun on. Ladon isänmaalaisuus ei ole uhoavaa tai tuhoavaa, se on nostalgista, vaatimatonta ja rakastavaa. Ei väliä mistä kantri on kotoisin, tai kenen biisejä Lato milloinkin esittää: silloin kun Kononen laulaa hevonkuusikoista, keskiolutkuppiloista ja rantasaunasta, silloin ollaan suomalaisia. Sellaisia suomalaisia, joita kuvitelmissamme olemme. Huojuvan Ladon musiikissa on lämpöä ja haikeutta, baari-illan päättymisen ja kesäisen tanssilavan surumielistä tunnelmaa.

Huojuvan Ladon soittajat ovat ammattimiehiä. Kononen, Ilkka Vartiainen, Yrjö Vähäkallio ja Keijo Korhonen. Kilometrejä on takana, se kuuluu. Valtimon Seiskan livesoundi on täyteläinen, fiilis hyvä. Taltiointi on tyylikäs ja tasapainoinen, soundi mainio. Keikan alkupuoli on rauhallista, osittain akustista meininkiä. Rokki alkoi soida juuri siinä vaiheessa, kun ajattelin jaksaako baariyleisö koko illan keskittyä kantriherkistelyyn. Levy on tosin koottu kahden illan keikoista, joten en tiedä millainen alkuperäinen setti on ollut.

Ilokseni Valtimon Seiskalla on biisejä, joita Lato ei aiemmin ole levyttänyt. Esimerkiksi aina hämmentävä Heart of gold -suomennos Ihmeihminen, joka sopii Konosen youngmaiselle äänelle kuin nappi rakseen, Kuoppa-Urkki -nimisen trubaduurin tekemä Ilari Ainialan Popeda-laulemat mieleen tuova kotiseutuhaikailu Karhunpää ja Hank Williamsin I’m so lonesome I could cry, eli Minkä kaipuullensa voi.

Valtimon Seiska (Perusarvot kunniaan), Rakkaus ja juuret, Lieksan tyttö, Tuuli puita taivuttaa, Syntymässä säikähtäneet. Tutut hitit toimivat kuten aina. Norwegian wood -intro Mammas don’t let your babies grow up to be cowboysiin hymyilyttää. Keikan päättää itseoikeutetusti Suomenhevonen. Se on Huojuvan Ladon Free bird, se pitää kuulla aina.

Huojuvan Ladon soidessa ei päätäni vaivaa digiloikka, ei työelämän muutokset, ei elämän kaikinpuolinen vaikeus. Hetken jopa mietin, että ehkä landella asuminen ei ole niin kurjaa miltä se tuntuu. Huojuvaa Latoa kuunnellessani uskon johonkin, jota ei ole. Huojuva Lato on eskapistista musiikkia.

Valtimon Seiska on baari jossain Pohjois-Karjalan ja Kainuun rajamaastossa. Tai oli? Jos se vielä olemassa on, niin pyhiinvaellus sinne on tehtävä. Jos siellä soittaisi vaikka Ile and The Boys tai Huojuva Lato. Korhonenkin olisi kiva tavata.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s