Kun ensimmäisen kerran kuuntelin Ville Lehtovaaran albumin Regroovable, jouduin googlettamaan. Että mikä mies. Pakko olla joku rytmimusiikin guru, yleisesti tunnustettu alan mestari. Sen verran hyvältä levy kuulosti. Kun tajusin, että Lehtovaara tunnetaan myös nimellä Kingfish Willie, alkoi homma avautua. Että se mies. Jo’ Buddyn, Willie Cousinsin ja Eero Raittisen kanssa soittanut rumpali. Ilmankos.
Regroovable jatkaa Humu Recordsin laadukkaiden julkaisujen sarjaa. Ei rahasta, vaan rakkaudesta lajiin. Sen totuuden aistii kaikista yhtiön julkaisusta. Tosin ei kukaan nykyisin tienatakseen levyjä tee. Meitä äänilevyistä rahaa maksavia ei enää montaa ole.
Regroovable on siis rumpalin soololevy. Kuten rumpaleiden soololevyillä aina, on Regroovablellakin mukana runsas joukko vierailevia muusikoita. Pelkkää rumpusooloa albumi ei siis Luojan kiitos ole. Mukana on kuitenkin kolme lähes rumpuinstrumentaaliksi kutsuttavaa kappaletta. Silti levy on hyvä. Lehtovaara on sisäistänyt viidakkorytmin niin hienosti, että esimerkiksi albumin pelkkä lyömäsoittimilla toteutettu nimibiisi on kuin räppiä ilman räppiä ja toimii komeasti.
Albumi keinahtaa käyntiin reggaehtavalla Jekyll and Clydella. Se vie groovellaan, Lehtovaaran narisevan laiskalla laululla ja Tommi Laineen kitaroinnilla ajatukseni Louisianan rämeikölle, Tony Joe Whiteen. Jekyll and Clyde kertoo selkeästi mistä Regroovablella jatkossakin on kyse.
Kun ei-aivan-ilmiselvin covervalinta, Dixie Cupsin Iko iko, lähtee soimaan, tunnistaa kaltaiseni puukorvakin heti Jo’ Buddyn. Jussi Raulamon tatsi on niin omansa, että se kuuluu jopa banjossa. Hyviä soittajia on maailma täynnänsä, mutta niitä joiden tyylin tunnistaa, niitä on vähemmän.
Reelin’ and rockin’illa mennään New Orleansiin. Biisi on Fats Domino -cover, ei Chuck Berry. Wiley Cousins laulaa tyylikkäästi, Jarkka Rissanen kitaroi osaavasti ja Masa Orpanan karu saksofoni osuu fiiliksen ytimeen. Space funk on industrial jazz-funkia, Sami Sippolan saksofonin ollessa rytmin ohella pääosassa. Biisin lopussa on hieno Maisemakuvia Suomesta -tyylinen maalaileva hetki. Remixed messagessa Sympathy for the devil kohtaa hiphopin, se on kuin syntikkapoppia ilman syntikota.
Tanssiminen ei minua kiinnosta, ei ainakaan alle puolentoista promillen, ja silloinkin vain parittelutarkoituksessa, mutta hyvää tangoa kuuntelen mielikseni. Pekko Käpin viululla maustettu romanihenkinen Tango de la muerte on sellaista. Maaginen tunnelma.
Kitaristi Tommi Laine ansaitsee erityismaininnan. Hänen soittonsa on tyylikästä ja raa’an juurevaa kautta koko albumin. Hänen soittonsa kruunaa useimmat biiseistä ja nostaa myös hieman keskinkertaisemmat kappaleet Long long shadow ja Crawfish mielenkiintoisiksi. Jälkimmäinen on tietysti Elvis-cover. Ensikuulemalta olin olevinani vähän närkästynyt. Että joku roti, ei nyt sentään Elvistä. Hienosti versio kuitenkin toimii, Dave Forestfield tulkitsee biisin ankarasti. Long long shadowista voi Laineen kitaroinnin lisäksi mainita myös Jarkka Rissasen lämpimän herkän laulutulkinnan. Ja vaikka biisi vähän edeltäjiensä jalkoihin jääkin, niin siinä on nimestään huolimatta ihastuttavan elämäniloinen ja hyväntuulinen tunnelma.
Blind Willie Johnsonin tutuksi tekemä traditionaali Nobody’s fault but minesta olisi pienellä puristamisella ja lisäkolinalla saanut vielä komeamman version Tom Waitsin ja Tuomari Nurmion malliin. Jorma Välimäen epätoivoinen tuuba tuo biisiin jylhän tunnelman, mutta Lehtovaaran laulu jää pintapuoliseksi. Laine loistaa tässäkin, erittäin hieno soittaja on hän. Viimeiset biisit Mechanical man ja V8 ovat vitsinomaisia kuriositeetteja, albumin olisi voinut päättää Nobody’s fault but mineen.
Ville Lehtovaaralla on juuret syvällä ja homma hallussa. Kun näin on, voi tehdä mitä haluaa. Niin Lehtovaara tekee. Vaikka levyllä on paljon vierailijoita, ja vaikka kaikki vierailijat kuulostavat itseltään, on Regroovable yhtenäinen kokonaisuus. Se ei ole vain sattumanvaraisten tyyppien esittämä kokoelma lauluja. Omaperäinen soundi on sekä moderni, että juureva. Se on pidetty yksinkertaisena aikaa kestääkseen. Lehtovaara on uskaliaasti tehnyt omannäköisensä rytmimusiikkialbumin, joka kaikista vierailijoistaan huolimatta on selkeästi soololevy.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 