Jos musiikissa ulvahtaa slidekitara ja huuliharppu tai rämähtää banjo, olen myyty mies. Country, bluegrass, blues. Tai jos iso musta mies tai nainen huutaa kovaa. Gospel, soul, rhythm & blues. Jos olisi pakko valita musiikkityyli, jota kuuntelisin autiolla saarella, valitsisin sellaisen jolla on edes jonkinlainen afro- tai muuten vaan amerikkalainen rootspohja. Vaikka miten kaukainen ja häilyvä, kunhan se vaan on. Kaikki käy. Jatsikin.
Kirjastossamme esiintyi taannoin lahtelainen kitarataituri Paavo Pesonen. Hänen esittämässään musiikissa ei amerikkalaisen ja muun perinnemusiikin pohja ollut kaukaista ja häilyvää. Se oli sitä itseään. Amerikkaa, Eurooppaa, Afrikkaa. Pesosen on täytynyt joko käydä keskiyöllä tienristeyksessä tai viettää pelottavan iso osa elämästään alan levyjä kuunnellen, soittotyylejä tutkien, kitarastaan osan itseään tehden. Niin huikealla ammattitaidolla ja esittämänsä musiikin hengen sisäistäneenä hän irrottaa kitarastaan slidet ja fingerpickingit, piedmontit ja ragtimet, string- ja jugbandit, maalaisbluesit ja spirituaalit ja folkit ja mitä niitä onkaan. Pesosen kitara soi kuin orkesteri.
Kyselin tuolloin Pesoselta äänilevyn perään: ”Ostan, ostan, heti tänne semmoinen!” Varovasti tämä nuori herrasmies lupaili, että ehkä joskus. Että hän ei oikein ole kauppamies ja kun sitä myydäkin pitäisi ja eihän sitä kukaan osta ja jos vaikka ilmaiseksi jakelisi. Nyt on kuitenkin kädessäni Pesosen cd nimeltään Past comes back to haunt you.
Past comes back to haunt you on monenlaisen perinnemusiikin ja musiikkikulttuurin pesostettu, instrumentaalinen sulautuma. Levyn olisi voinut varustaa nimellä The rough guide to traditional european-american folk guitar music by Paavo Pesonen. Albumilla soi vain Pesosen akustinen kitara. Kuusi- ja kaksitoistakielinen sekä resonaattori. Blues Newsin haastattelun mukaan laulaminen edellyttäisi soiton suhteen sellaisia kompromisseja, joihin Pesonen ei ole valmis.
Past comes back to haunt youn teema on irtonainen, lennokas ja hivelevän kaunis pikkaus. Alkukantaista deltabluesia tai modernia kitaranvingutusta ei siltä löydy. Keikalla kuultu Charley Patton ja Son House -osasto on jätetty pois. Musiikissa on silti raakuutta ja voimaa. Pelkkää hempeilyä se ei todellakaan ole. Oikeastaan ollenkaan.
Past comes back to haunt you alkaa kappaleella Maythorn. Se on reipas sekoitus eri tyylejä. ”Sekamelska”, sanoo taiteilija itse, eikä osannut kertoa mihin genreen biisin voisi asettaa. Kyseessä on Pesosen kunnianosoitus vanhoille kenttä-äänityksille. Maythorn näyttää heti kättelyssä mistä albumissa on kyse: huikean taiturimaisesta akustisen kitaran soitosta ja esitetyn musiikin syvällisestä tuntemisesta. Soitto on raakaa, mutta kaunista.
Where deep waters flow on bluesmainen folkballadi, Coon can blues taasen taiteilijan itsensä mukaan monien tyylien sekoittama murhaballadi. Maallikkokuuntelijan on vaikea mieltää näin reipasta renkutusta murhaballadiksi… Hra Tradin säveltämää Cripple creekiä Pesonen kuvailee imitaatioksi stringbandista ja se kuulostaakin kuin mukana olisi useampia soittajia. Tulee mieleen juttu siitä, kun Keith Richards kuuli ensimmäistä kertaa Robert Johnsonia: ”Kuka tuo toinen kitaristi on?”
Guitar ragin on säveltänyt 1920-luvulla vaikuttanut ja 60-luvun bluesrevivalista unohdettu Sylvester Weaver. Pesosen sliden värittämä vauhtibiisi on sen verran loistava, että on pakko hommata Weaveria levyhyllyyni. When the soil is soft again on blues, josta minulle tulee mieleen Reverend Gary Davisin kitarasaarnat. Mahtavan hengellinen fiilis!
Amazing graceen Pesonen kertoo etsineensä kitarallaan irlantilaisen säkkipillin tunnelmaa. Ihastuttava versio, joka on paljon muutakin kuin ulkoluenta tästä kaikille tutusta virrestä. Laulun kosketus on pyhä. Progemaiseen pituuteen yltävässä Till morning clearissa Britteinsaaret kohtaavat Appalakit ja minun korviini fiilis on hyvinkin blues. Mielenkiinto säilyy koko kappaleen ajan. A man ain’t nothing but a man perustuu lähes kaikkien esittämään John Henryyn ja on reipas ja omaperäinen kiertely tutun melodian ympärillä.
Albumin huipentaa Blind Willie Johnsonin Dark was the night, cold was the ground. Se on yksi maailmankaikkeuden hienoimpia kappaleita ja Pesonen versioi sen kunnioittavasti. Slide ja resonaattori on yhdistelmä, joka tunkeutuu sieluni syvyyksiin ja parantaa haavoja. Aamen.
Yli puolet levyn kappaleista on Pesosen sävellyksiä. Sävellyksiä, mukaelmia. Niissä on teemoja ja vaikutteita vanhoista lauluista, mutta silti ne ovat Pesosen omia. Kunnianosoituksia, perinteen jatkamisia. Covereistakin hän tekee omiaan. Pesosen kitaran iso soundi ei lakkaa ihmetyttämästä. Yksi mies, yksi kitara. Ja tällainen täyteläisyys. Ei pärjää toivelaulukitaristi, ei.
Instrumentaalimusiikki ei myy. Ei tosin taida nykyisin myydä mikään muukaan musiikki. Mutta tarvitsisiko Pesonen rinnalleen laulajan? Kirjastokeikan yleisön mukaan ei. Yleisö istui paikallaan kuin hypnotisoituna, pelkkään soittoon keskittyen ja monet tulivat jälkeenpäin kehumaan tilaisuutta. Ihmettelemään soiton kauneutta ja helppoutta. Pesonen saa kitaransa soimaan niin isosti ja täyteläisesti, että se toimii sellaisenaan. Myös näin äänilevyltä kuunneltuna.
Silti kuulisin Pesosen rinnalla mielellään ainakin välillä laulajan. Naislaulajan. Olisi komeaa kuulla vaikka Death letterin mörinä tai Dark was the nightin hyräily naisen versioimana, Pesosen autenttisesti säestämänä. Memphis Minnien, Joan Baezin ja Marjo Leinosen yhdistelmä olisi sopiva tulkitsemaan näitä lauluja.
Past comes back to haunt you on joka tapauksessa huima albumi. Tällaista musiikkia voin kuunnella koko loppuikäni kyllästymättä. Toivottavasti loppuikäni on vielä pitkä. Paavo Pesosen musiikki kuulostaa aidolta ja alkuperäiseltä. Se on aitoa ja alkuperäistä. Se myös innostaa kaivautumaan yhä syvemmälle tämän musiikin juuriin. Itse olen liikaakin jämähtänyt Mississippin suistomaalle, mutta Past comes back to haunt youn ansiosta aloitan uuden tutkimusmatkan, muihin osavaltioihin ja toisille mantereille. Kiitos, Paavo!
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 