Pitkän työmatkan, omaishoidon, yleisen väsymisen ja milloin minkäkin muun tekosyyn varjolla en jaksa harrastaa mitään missä pitäisi poistua kotoa, mutta katson kadehtien sometuttavieni päivityksiä soittamisesta, laulamisesta, hiihtämisestä, ulkomaan matkoista. Tai vaikka melomisesta.
En ole koskaan melonut, saamattomuuteni tuntien en varmaan tule koskaan melomaankaan. Voin kuitenkin mielessäni kuvitella, miten rauhoittavaa äänetön, rauhallinen lipuminen pitkin rantakaislikkoa on. Varmasti siinä sielu lepää. Tästä tunteesta on Suonna Kononen kirjoittanut kirjansa Jokisaarnat – Kirjallisia melontoja.
Jo Konosen esikoisromaanissa Tie päättyy meren rannalle melominen on tärkeässä osassa, loppujen lopuksi pääosassa. Jokisaarnat on matkakirja, kirjastoluokituksen mukaan maantietoa. En muista milloin olen viimeksi matkakirjan lukenut, saattaa olla jopa nuorena lukemani Olavi Paavolaisen Kolmannen valtakunnan vieraana tuorein sellainen. Melonnasta, matkailusta ja maantieteestä huolimatta Jokisaarnat on kuitenkin kaikkein eniten suomalaisen kulttuurin ylistys.
Konosen laveasta, kuvailevasta ja hetkittäin jopa mahtipontisesta tekstistä tulee Heikki Turunen mieleen. Tunnetta ei vähennä Konosen savokarjalaisuus. Pelkkään Savoon ja Pohjois-Karjalaan Konosen matkat eivät ole jääneet, vaan Anssi Tikanmäen ja Kalle Päätalon innoittamana hän on melonut muun muassa Koillismaan alueella. Tai Kainuun, olen huono maantiedossa.
Kirjassa saarnataan tietenkin paljon musiikista, onhan Kononen kaikkien muiden toimiensa ohella muusikko. Maininnan saavat monet, muun muassa Eppu Normaali, CCR, Miljoonasade, Mana Mana, tietenkin Huojuva Lato. Ja lukemattomat muut. Juankoski-luku keskittyy Juice Leskiseen, kuten pitääkin. Yhdessä luvussa käydään enemmänkin läpi joki-aiheisia lauluja, Mikko Alatalo saa niistä ansaitsemaansa kunniaa.
Musiikkiakin enemmän Jokisaarnoissa puhutaan kirjallisuudesta, kirjailijoista. Runoista, Lampaansyöjistä, F.E. Sillanpäästä. Tunnetuista savokarjalan kuvaajista Turunen ja Simo Hämäläinen saavat runsaasti huomoita. Kononen muistelee tapaamiaan kirjailijoita ja muita kulttuuri-ihmisiä lämpimästi, muun muassa Matti Mäkelää ja Heikki A. Reenpäätä. Arkkitehtuuriakaan, yhtä intohimoistaan, Kononen ei unohda.
Samastun Konosen tekstiin jopa liian usein, koska itseni tavoin hän tunnustaa maailman muutoksen realiteetit, mutta haikailee silti niitä viimeisiä vanhoja hyviä päiviä. ”Tiesin häviäväni yhden miehen viivytystaisteluni uudelle ajalle varmasti, mutta sitä ennen voisin yrittää järjestää oloni siedettäväksi.” Tosiasiat on tunnustettava. Olen samaa ikäluokkaa Konosen kanssa, yhteinen kokemus maailman muutoksesta luo siteen.
Tekstin lisäksi minua miellyttää suuresti kirjan rehellinen kuvitus. Konosen ottamat kuvat ovat kauniita, mutta eivät kaunisteltuja. Välillä ne ovat kuin postikortteja, välillä juuri sitä ryteikköä miltä Suomi pääsääntöisesti näyttää. Esikoisromaanin tapaan kirjan lopusta löytyy lähteitä ja lisäluettavaa -osio, johon Kononen on koonnut saarnoissaan mainitsemiaan kirjoja ja lauluja. Hienoa!
Vaikka Suonna Kononen on kirjassa kuvatuilla retkillään ollut välillä murheellinen ja masentunut, on Jokisaarnat hyvän mielen ja rauhoittumisen kirja. Elämä on kaunista ja hienoa, vaikka se välillä koettelee. Kirjan luettuani olin liki valmis lähtemään kajakkikaupoille. Sitten tajusin, että sen hinnalla saan runsaasti kirjoja ja äänilevyjä.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 