Me ukkoina jo syntyneet aina välillä huolestumme kitararockin tulevaisuudesta. Sitten RuoTo tulee ja julkaisee vuoden 2019 alkajaisiksi levyn, jonka riffit rouhivat sydänalaa, ja jonka viimeisen biisin aikana kehon läpi kulkevat kylmät väreet. Voimme nukkua yömme rauhassa, me tulevaisuudenmurehtijat.
RuoTon edellinen albumi, Talvenselkä, oli progen ja jytän marinoimaa folkrokkia, sielunveljet-suomalaista ankaraa kansanmusiikkia. Se oli omaperäinen, kansiaan myöten omanäköisensä paketti pohjoista hulluutta ja herkkyyttä. Hieno, aikaa kestänyt albumi, aika on sitä jopa entisestään parantanut.
Nyt RuoTo on Alisessa salissa -albumillaan uudistunut. Uudistuminen on vaarallista, joskus vaarallisempaa kuin olla uudistumatta. Talvenselän lapsenomaisuus ja viattomuus on jäänyt taa. Onnistuneesti. Viattomuuden tilalla on rankkuus. Rankkuus ja synkkyys. Edellisen levyn proge-elementit ovat vaihtuneet murskaaviin heavyriffeihin, kitara ja basso möyryävät kuin muinaiset hirviöt helvetin syövereistä. Alisessa salissa on miehekästä, vahvaa, lähes pelottavaa jytää. Turhaan ei kansiteksteissä lue ”tämä on kova paikka.” RuoTon musiikki on nyt niin kovaa, että siitä ei pääse läpi.
Alisessa salissa on kuin historiallista jatkumoa viiden ensimmäisen albumin Black Sabbathille. Master of realityn aikainen Sabbath nai Wolfmotherin, ja kohtaa groovaavaksi heitäytyneen Kotiteollisuuden. Välillä piti kansiteksteistä tarkistaa, että lukeeko soittajatietojen kohdalla Butler – Iommi – Ward. Perttu – Oinas-Panuma – Vähkyrä siellä kuitenkin lukee.
Kaikki biisit ovat kitaristi-laulaja Ossi Oinas-Panuman käsialaa. Sydänalaa puristavan jykevien kitara- ja bassosoundien rinnalla Oinas-Panuman herkkä lauluääni on oleellinen osa bändiä. Se luo kontrastia, valoa ja varjoa. Pelkkää jyräystä Alisessa salissa ei ole, hiljaisia hetkiä on myös. Nekin säälimättömän pelottavia, hengähdystaukoa ei anneta. RuoTon soitto on päällekäyvää, mutta ei nyanssitonta. Siinä on elävää rumpalointia myöten samaa vapautta, ilmavuutta ja tilaa kuin alan esi-isillä. Ja mikä tärkeintä, RuoTo kuulostaa edelleen itseltään.
Alisessa salissa jatkaa kansiltaan samaa tyylikästä linjaa kuin Talvenselkä. Kannen kuvassa Ossi Oinas-Panuma leikkii pikkupoikana lätäkössä poroaidan vieressä, sisäkannessa hän bändikavereidensa kanssa nostaa käsillään poronsarvia järvestä. Etukannen alakulmassa on Samuli Paulaharjun tallentama painajaisristi. Jotakuinkin täydellisesti levyn sisältöä kuvastavat kannet. Mystiset, pohjoiset, pelottavat, silti lämpimät.
Albumin aloittava nimibiisi vetää hiljaiseksi. Jykevääkin jykevämpi basso tuntuu vatsanpohjassa, mytologinen teksti vie jonnekin syvälle. RuoTo on paitsi maanläheinen bändi, myös maanalainen. En väitä ymmärtäväni kaikkia Oinas-Panuman kansanperinteen yöpuolelta ammentavia tekstejä, mutta komealta ne kuulostavat. Ne olisivat asiantuntevan analyysin väärtit.
Jykevä jytä jatkuu Immigrant songin kompilla lähtevälla Ruumiinsyöjillä, joka yhdistää Sabbath-jyräykseen modernimpaa riffittelyä. Kutsu jatkaa samoilla linjoilla, herkemmällä tatsilla tosin. Seuraavat kaksi biisiä ovat osittain hiljaisempia (Tässä valossa, Huomen), mutta vakuuttavia yhtä kaikki. Mielessäni kävivät nimet Kuusumun Profeetta ja Jukka Nousiainen. Myös kuulaan kirkkaasti alkava Kaiku, joka… tuo etäisesti mieleeni kaikuja Kuusumusta.
Siunatussa on lahkolais-kristillistä synkkyyttä, päässäni takoo ”have you ever tought about your soul, can it be saved…” Haamukipu liikkuu jo melkein liian pelottavan rajalla, onneksi popahtava kertosäe rauhoittaa. Surutyössä on jonkinlaista ysäri-indie -fiilistä, senkin kertosäkeessä popmelodiaa. Kai minun viimeistään Surutyön kohdalla on CMX:n nimi mainittava. RuoToa pystyy tosin diggailemaan ihan boogiepohjalta, ilman munkkilatinan ja esoteerisen kirjallisuuden sen syvempää tuntemusta.
Levyn päättää Kuolinnaamio, kauniisti ja rauhallisesti. Ja synkästi. ”Ovat kiitokseni sanat tyhjää tekojesi rinnalla.” Iho kananlihalla sitä ensimmäisellä kerralla kuuntelin.
Kaikista tiputtelemistani nimistä huolimatta RuoTo on RuoTo, sillä on oma äänensä. Alisessa salissa on uudenlaista RuoToa. Tavallaan. Enemmän rock, kuten kliseinen ilmaisu kuuluu. Toivottavasti kukaan ei sen takia jätä levyä kuuntelematta, sillä RuoTo on edelleen sama bändi mitä se oli Talvenselkä-albumilla. Kenties hieman aikuisempi, kenties maailman murjomana vähän surullisempi. Alisessa salissa on Talvenselän kaltainen ainakin siinä, että se kuulostaa viiden vuoden kuluttua varmasti ihan yhtä tuoreelta, ajattomalta ja hyvältä kuin nyt.
Talvinen, torstainen ehtoopuoli. Tammikuun viimeinen päivä. En vielä uskalla julistaa Alisessa salissa –albumia vuoden 2019 parhaaksi levyksi. Vuoden heavylevy se ainakin on.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 