Musiikki pelasti minut urheilulta. Soittajaksi en silti oppinut ja liikunnanpuutteen takia yleiskunto on nyt romuna. Alle viisikymppisenä. Että semmoinen pelastus se Elvis Presleystä innostuminen vuonna -79 oli.
Ehdin kuitenkin saavuttaa urheilussa paljon. Hiihdossa. Päiväkerhossa hopeaa, ala-asteen kuudennella pronssia. Jälkimmäisen mitalin hohtoa hieman himmensi kisaan osallistuneiden määrä: neljä. Armeijan kilpailussa olin neljäs, kun komppaniasta valittiin partiohiihtokisoihin osallistujat. Kolme ensimmäistä joutuivat kisoihin, joten neljäs sija oli voitto.
Urheilun seuraamisen lopetin 7.5.2003.
No, en täysin. Islannin ja Englannin välinen taannoinen jalkapallon MM-kisaottelu oli säännön vahvistava poikkeus. Sitä jännitin. Olen Englannin kannattaja, mutta en siinä ottelussa. Englanti on ollut surkea kaikissa kisoissaan sitten vuoden -66. Englannin kannattaminen on yksi masokismin muoto.
Yleltä tullutta Urheilu-Suomi -dokumenttia seurasin muutaman jakson verran. Tunnusmusiikin tehneen Saimaan ja Pekka Laineen takia. Sarjan soundtrack oli tietenkin pakko ostaa, sen verran hyviä Saimaan edelliset albumit ovat olleet. Urheilu-Suomesta pystyy tuskin Lainekaan kertomaan mitä tyylisuunta se edustaa. Loungeprogea, huoltsikkatrancea, b-elokuvan soundtrackia, särökitaraiskelmää 80-lukulaisen heavysti. Lienee helpointa sanoa, että kirkasta Saimaata.
Saimaan ote aiheeseensa on humoristinen, mutta kunnioittava. Albumin musiikki liitää, liitää, liitää ja liitää pitkälle. Se on kuin mitalikahvit, joita on juotu vuosikymmeniä kautta koko Suomen niemen. Aina uutta, silti tuttua. Osa levyn biiseistä on omistettu puheosuuksin eri urheilijoille. Saksa on paska maa on kuin traagisin kotimainen elokuva 50-luvulta, Kuningas eeppinen jumaltaru. Marja-Liisa on tietenkin levyn herkintä tunnelmointia. Surullisimmillaan albumi on Mika Myllylää muistellessaan. Seppo voisi kommentoida Ajolähtöä sanomalla: ”Paskapalloa viskelee moni sellainen lahjakkuus, jolla olisi parempaa tekemistä keihään kanssa.” Monaco grand prixissä ajetaan ympyrää modernin säksätyksen tahtiin, ralliautoilun Pikataipaleelle pyrähdetään 70-lukulaisen takaa-ajoelokuvan hengessä, blaxbloitaatio-funkisti. Sataprosenttinen suoritus treenataan kornin heavyrockin kliseiseen tahtiin.
Ilman tv-sarjan tunnusmelodiaa sekä selostajien kommentteja ja muita repliikkejä levyn teemaksi olisi voinut kanteen kirjoittaa mitä tahansa. Biisit ovat kuitenkin kaikessa monipuolisuudessaan yhtenäisiä, joten selkeä teemalevy tämä on. Vaikka Urheilu-Suomi flirttailee monenlaisen haastavan rock- ja viihdemusiikin saralla, on sitä helppo kuunnella. Se on kuin Pekka Laineen radio-ohjelma: tehty rakkaudesta musiikkiin. Ei kyynisesti, ei provosoivasti, vaan sydämellä. Aihetta kunnioittaen.
Yksi biisi Urheilu-Suomi -lp:ltä puuttuu. Sen nimi olisi ollut 5-1 johtoaseman sössiminen 5-6 tappioksi. Ehkä on hyvä, että puuttuu. Se olisi ollut traaginen tarina. Tärkeintä ei ole voitto, mutta joku tolkku häviämisessäkin.
Rajatapauksia - Punnitsematonta puhetta 