Deep Purple – Perfect strangers

Syksyllä 1984 olin peruskoulun kahdeksannella luokalla. Vuotta aikaisemmin olin löytänyt Deep Purplen, siitä oli In rockin ansiosta tullut suurin suosikkini Rainbown ja Whitesnaken ohella. Jostain – ilmeisesti OK-lehdestä – luin jo keväällä, että bändi on tehnyt comebackin ja uusi levy on tuloillaan. Parin kaverini kanssa pohdimme Purplen paluuta pohjalta uhka vai mahdollisuus. Etenkin Revon Kimmon kanssa asiaa vatvottiin, olihan hän äänittänyt minulle c-kasetille In rockin ja monta muuta klassikkoa, ja oli silmissäni ylivertainen tietopankki kaikessa jytämusiikkiin liittyvässä. Kuulostaako uusi levy Rainbowlta vai Deep Purplelta? Jaksavatko nuo lähes eläkeikäiset ukot vielä rokata? 14-vuotiaasta neljäkymppiset olivat armotta eläkeläisiä.

Deep Purplen 60- ja 70-lukujen toiminta oli tiedossa J-V. Sappisen Heavy rock -kirjan ansiosta, vaikka vasta In rock ja muutama muu biisi olivat tuttuja. Nyt huvittaa, että tuolla kokemuspohjalla analyseerasimme tulevaa julkaisua. Olimme toiveikkaita, vaikka myös hieman huolissamme. Kun pitkän odotuksen jälkeen sain viimein Perfect strangers -kasetin käteeni, olin onnellinen. Siihen aikaan olin yhdestä kasetista onnellinen pitkään, nykyisin olen onnellinen kassillisesta lp-levyjä viisitoista minuuttia. Kun kuunneltavaa oli vähän, niihin vähiin tuli keskityttyä eri tavalla kuin nykyisin mihinkään. Asettelin ghettoblasterini irrotettavat kaiuttimet kirjoituspöytäni molemmin puolin, asetuin tuolille eteenpäin nojaten kasettia kuuntelemaan, otsa kiinni pöydässä ja korvat kaiuttimissa. Välillä kuuntelin kokonaisuutta, välillä keskityin esimerkiksi rumpuihin tai bassoon. Nykyisin ei aika eikä keskittymiskyky niin yksityiskohtaiseen ja niin moneen kuunteluun riitä.

Nimibiisistä tehtiin video, joka näytettiin Suomenkin televisiossa. Oli mahtavaa nähdä nuo vanhat ukot studiossa, jalkapalloa potkimassa ja naureskelemassa. Siinä oli jotain ylimaallista. Jopa Ritchie Blackmore hymyili. Blackmore oli minulle tuohon aikaan niin suuri sankari, että erään bändikuvan pohjalta opettelin pitämään käsiäni samassa asennossa kuin hän. Taidan itse asiassa pitää edelleen, niin veriin hänen matkimisensa meni. Olisinpa senkin ajan harjoitellut kitaransoittoa.

Perfect strangers -kasetilla oli yhdeksän biisiä, niistä Not responsible oli bonus. Myöhemmällä re-mestaroidulla cd:llä oli bonuksena myös Perfect strangers– maksisinkun b-puoli Son of Alerik, se pitkä versio. Alkuperäisellä lp:llä, jota nykyisin kuuntelen, biisejä on kahdeksan, ja niistä viisi on ehdottomia Deep Purple -klassikoita.

Tappajahain tunnelmiin vievällä introlla käynnistyvä Knocking at your back door on heti täyttä Purplea. Ei vanhaa, mutta ei liian uuttakaan. Jon Lord jäi Whitesnakessa hieman paitsioon, nyt hän otti tärkeän roolinsa komeasti takaisin ja piti sen kautta koko levyn ollen tasaveroinen Blackmoren kanssa. Näin 38 vuotta myöhemmin Ian Paicen edellistä vuosikymmentä kulmikkaampi rumpalointi kiinnittää huomion. Reaaliaikana se ei häirinnyt, nyt se herättää ihmetystä. Missä on entinen ilmavuus, missä se mieletön groove? Ilmeisesti Paice seurasi aikaansa ja halusi olla heavy. Se oli ajan henki. Under the gun on asetetta vauhdikkaampi perusjytä selkeillä Purple-elementeillä. Toinen perusjytä Nobody’s home alkaa rainbowmaisesti, mutta heti Ian Gillanin aukaistessa suun meininki muuttuu Purpleksi. Mean streak jatkaa samalla linjalla, eli vauhtia on sen verran kuin ”vanhoilla ukoilla” olla voi. Blackmore soittaa hienot soolot hienoilla soundeilla kaikissa biiseissä, sekoilu pysyy aisoissa. Hänellä on selkeästi hyvä fiilis, innostus päällä. Eipä se innostus pitkään kestänyt, mutta tämän yhden levyn verran kuitenkin.

A-puolen kolme Knocking at your back doorin jälkeistä biisiä jäävät kaikessa erinomaisuudessaan vain perushyviksi, sillä b-puolen neljä huikeaa klassikkoa ovat silkkaa Deep Purple -juhlaa. Nimibiisi on kaikessa jylhyydessään yksi bändin hienoimpia teoksia ja levyn vauhdikkaimmalla biisillä, upealla neoklassisella kitarasoololla varustetulla A gypsy’s kissillä Paicekin pääsee 70-luvun vireeseensä. Wasted sunsets on Purplen onnistunut näkemys bluesista. On, vaikka Purple on kolmesta suuresta Zeppelinin ja Sabbathin ohella vähiten blues. Aikanaan pidin Hungry dazea jollain tavalla Space truckin’in kaltaisena kappaleena, mutta se taisi olla vain omaa mielikuvitustani. Sanoituksiensa takia se vertautuu tietysti Smoke on the wateriin. Päätösbiisi Hungry daze on katsaus orkesterin menneisyyteen. Nuoruuteen ja kunnian päiviin. Nuoruus on lahja, vanheneminen vain taidetta. Sen vanhenemisen Deep Purple on seuraavien neljän vuosikymmenen aikana tehnyt muutamaa harha-askelta lukuunottamatta tyylikkäästi. Nuoret miehet tekevät nuorten miesten musiikkia, aikamiehet aikamiesten.

Perfect strangers on yksi kaikkien aikojen comeback-levyistä, sitä ei voi kukaan kiistää. Paitsi ehkä David Coverdale: Levyä mainostettiin lauseella ”kohtalo saattoi heidät yhteen”, Coverdale väänsi sen muotoon ”pankkitilin ylitykset saattoivat heidät yhteen”. Aikaa Purplen ensimmäisen toimintakauden aikaisesta viimeisestä levystä oli tuossa vaiheessa kulunut vasta kahdeksan vuotta, mutta peruskoulun kahdeksasluokkalaiselle se on ihmisikä. Come taste the bandin ilmestyessä en ollut vielä edes koulussa ja 70-luku oli lähinnä vain muistoja kuralätäköistä ja pikkuautoista.

Hauska sattuma, että Perfect strangersin kanssa samalla päivämäärällä 29.10.1984 julkaistiin myös Popedan Harašoo. Myös sitä odotin kuumeisesti, koska Mustat enkelit ja Kaasua… olivat mullistaneet maailmani In rockin malliin. Oli se hienoa ja surutonta nuoruusaikaa, kun kaikki musiikki oli uutta, oli se uutta tai vanhaa. In rock oli yhtä tuoretta ja relevanttia kamaa kuin Eppu Normaalin Rupisia riimejä, karmeita tarinoita ja Sielun Veljien Hei soturit. Tuoreudesta en enää tiedä, mutta ihan yhtä relevanttia musaa ne kaikki ovat minulle vielä tänäkin päivänä.

Piimättelin Perfect strangersista kirjoittamista pitkään, koska se on minulle niin merkittävä. En oikeastaan edes halunnut kirjoittaa siitä, vaikka aina silloin tällöin sitä kuuntelen. Nyt se on kuitenkin tehty, ja nyt olen ”arvostellut” kaikki Deep Purplen studiolevyt vuosien 1984-2021 väliltä, muistellen samalla omaa elämääni. Vanhenin noiden vuosien aikana pojankollista 51-vuotiaaksi äijänkäppyräksi, paljon on asioita sillä välillä tapahtunut. Hyviä ja huonoja. Deep Purple on pysynyt matkassani koko sen ajan ja se on minulle edelleen Yksi Suurista. Deep Purple ei ehkä ole paras tai merkittävin oman alansa bändi, mutta minulle se on niistä tärkein.

Aiemmat avautumiseni bändin uudelleentulemisen jälkeisistä levyistä löytyvät näiden linkkien takaa:

The house of blue light
Slaves and masters
The battle rages on
Purpendicular
Abandon
Bananas
Rapture of the deep
Now what?!
Infinite
Whoosh!

Turning to crime

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Deep Purple – Perfect strangers

  1. Mikko 52v sanoo:

    Kauniisti kirjoitettu.

  2. Ari Hinkkanen sanoo:

    On se bändi, isolla b:llä. Ollu itselle koko elämän. Ykkönen . Pikkupoikana kuullu eka kerran ”isompien” poikien kelanauhurilta. Radiosta nauhoitetun ..muistaakseni Black Nightin? Se lähti siitä…eikä mieli ole muuttunut vuosienkaan myötä. Monasti livenä käyny kattomassa. Siinä vanhentunu esittäjät kuin kuuntelijakin. Yhteys ei vaan katkea…ennnenkuin haudassa🙂👍!!! Arska

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s