The Post – Broken sky

1990-luku meni minulta musiikillisesti hieman ohi, oli kiire opiskella, tehdä töitä, suorittaa useita muuttoja ja opetella olemaan aikuinen. Viimeksi mainittu ei oikein onnistunut, en ole kunnon aikuinen vielä nyt 30 vuotta myöhemminkään. Jonkinlaista vuosikymmenen taustamusiikkia 90-luvulla oli tietenkin grunge, mutta siitä en Nirvanaa ja Soundgardenia lukuunottamatta ihmeemmin innostunut.

Aikansa brittipop oli sekin väkisin tuon ajan ääniraitaa. Oasis, Verve, Pulp, Blur. Niitä kuullessani lähinnä kuitenkin vain mietin, että Revolver on jo tehty ja The Kinks hoiti kyynisen jollottelun iskevämmin. Manic Street Preachers oli ainoa sen tyylisuunnan bändi, joka reaaliaikana kolahti, mutta olen myöhemmin hommannut levyhyllyyni myös noiden edellämainittujen orkesterien levyjä, vaikka niissä jossain määrin on karsastamiani älykköpopin ominaisuuksia. Vähän vaikea tietysti esimerkiksi Gallagherin veljesten toilailuja seuratessa on minkäänlaiseen älykkyyteen uskoa.

Olen vuosien myötä tietenkin lämmennyt tuon ajan popille, ja on ollut mukava kuulla Heikki & Haukat -yhtyeen keikoilla Bittersweet symphonya ja etenkin Design for lifea. Jollottava brittipop oli 90-luvulla teineyttään viettäville varmasti yhtä tärkeää oman aikansa musiikkia kuin Duran Duran ja Twisted Sister minulle edellisellä vuosikymmenellä.

Erittäin laadukasta 1990-luvun kotimaista brittipoppia esittää The Post pari viikkoa sitten ilmestyneellä suoratoistojulkaisullaan Broken sky. The Postin laulaja Oiva Ristimäki on minulle sen verran ennestään tuttu, että hän oli mukana Joonas Holménin Sterner stuff -levyllä ja Ristimäki pitää Holménia ilmeisesti jonkinlaisena mentorinaan. En tiedä onko The Postin yhdeksänkymmentälukulaisuus tietoinen valinta, jo äidinmaidosta peritty bändin luonnollinen olotila vai vain omien korvieni välissä vellova harhaluulo, mutta 90-luvulta Broken sky minulle kuulostaa.

The Post ei tee ankarasti diggailemaani boogiejyrää tai bluespohjaista rokkia, niistä ei levyllä löydy jälkeäkään, mutta silti Broken sky iski johonkin sisälläni piilottelemaani popsuoneen kerrasta. Broken sky on täynnänsä melankolisia ja taiteellisia lauluja, hienoja melodioita ja koukkuja. Vauhdikkaiden, reippaiden ja iloistenkin biisen taustalla väijyy sopivasti haikeutta. The Post on tiukan ammattimainen orkesteri, joka on kaikesta teknisestä taituruudestaan huolimatta sisäistänyt sen popmusiikin oleellisimman asian, eli biisit. Ilman hyviä biisejä ei ole mitään, ja Broken sky on täynnä hyviä biisejä.

Broken sky on rätväkkää kitararokkia (Unorganized, Erupting), smithsmäistä helinää (Hurry on, Adeline), harrasta jylhyyttä (nimibiisi, The talk) ja rauhallisempaa rokkausta (In a few years, We can’t fall back tonight). Levyn parhaimmistoon kuuluva For the dying man yhdistää kaiken edellämainitun ja All else a waste komeine lauluineen ja melodioineen niputtaa paketin juhlallisen rauhallisesti päätökseensä.

Broken sky on The Postin toinen ns. albumi. En tiedä onko kumpaakaan niistä julkaistu oikeana levynä, mutta pitäisi olla. Ei tällaista musiikkia pidä jättää pelkästään suoratoiston varaan, koskaan ei tiedä milloin joku Elon Muskin kaltainen pösilö ostaa koko Internetin ja huvikseen lakkautaa sen. Ihan vain siksi, koska voi. Broken sky on erinomainen julkaisu, ja sen innoittamana aion pitää keskenäni 90-luku -viikonlopun kuunnellen paitsi sitä, myös kaikkia tässä mainitsemiani brittipoporkestereja.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s