Erja Lyytinen – Waiting for the daylight

Jostain syystä Erja Lyytisen musiikki ei ole räpäyttänyt sisimpäni ripseä, vaikka sen pitäisi olla juuri sellaista, jota mielelläni kuuntelen. Myönnän, että lopetin aikanaan yrittämisen jo parin levyn jälkeen, eli en tiedä hänen musiikistaan paljoakaan. Nyt kuitenkin monen vuoden tauon jälkeen innostuin ostamaan hänen uusimman levynsä Waiting for the daylight. Ihan vain kansikuvan takia. Siitä huokui niin vahvasti sellainen ”tämän on pakko olla Mika Anteron musiikkia” -fiilis, että en miettinyt ostopäätöstä levyn nähtyäni hetkeäkään.

Eikä vaistoni pettänyt, näillä kilometreillä ja levymäärillä kansikuva kertoo paljon: Waiting for the daylight on hemmetin kova levy! Se meinaan jytää. Jytää ja jyrää vanhakantaisesti, heavyrockin malliin. Jotenkin Waiting for the daylight assosioituu päässäni Black Country Communioniin. Luultavasti osittain siksi, että minulla on ollut Joe Bonamassan kanssa sama ongelma kuin Lyytisen, eli Black Country Communionia lukuunottamatta Bonamassan musiikki ei ole innostanut.

Waiting for the daylight on tiukka ja napakka, mutta vapautunut levy. Aivan kuin Lyytinen joukkoineen (Harri Taittonen, Tatu Back, Iiro Laitinen) olisi huomannut, että aina ei tarvitse veivata bluesia ja puristaa mailaa. Voi olla, että Lyytisen musiikki on ollut tällaista jo pitkään, en ole sitä Wildflowerin jälkeen kuunnellut. Jotenkin tästä vain huokuu sellainen tuoreus ja innostus asiaan, että kuvittelen hänen ja orkesterinsa muuttaneen tyyliään. Uudistuneen tai jopa syntyneen uudelleen.

Vaikka Lyytisen ja orkesterin musiikki jytää, ei siitä puutu nyansseja ja monipuolisuutta. Esimerkiksi Run away voisi olla vaikka The Outer Sonicsin levyltä, Lyytinen jopa hieman kuulostaa Nina Hiironniemeltä. Lyytisen lauluääni on monipuolinen, se taipuu moneksi ja toimii biisissä kuin biisissä. Beth Hart tulee väistämättä mieleen. Hurjimmillaan Waiting for the daylight liitelee Deep Purplen ja Led Zeppelinin sfääreissä ja musiikki rullaa ja groovaa, kuten vanhan liiton heavyn pitää. Blues kuuluu paljonkin, mutta se ei ole itsetarkoitus, vaan osa musiikillista pohjaa ja jatkumoa. Lyytisen slidesoittaminen sopii tällaiseen musiikkiin täydellisesti ja tuo siihen juuri tarpeellisen määrän juurevuutta. Soulkin musiikissa tietenkin myös kuuluu, lopullisesti se tehdään selväksi päätösbiisillä The end of music.

Wau! Olen niin iloinen Waiting for the daylightista. Olen tuntenut hieman huonoa omaatuntoa, koska en bluesdiggailustani huolimatta ole aiemmin saanut otetta Lyytisen kaltaisen kansainvälistä mainetta ja arvostusta saaneen huippukitaristin musiikista. Kaikki on nyt toisin, ja tästä on hyvä lähteä takaisin päin tutkimaan missä vaiheessa Erja Lyytisestä ja hänen bändistään rupesi muotoutumaan näin kova jytäbändi. Waiting for the daylight on minulle ehdottomasti vuoden 2022 yllättäjä.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s