Äänilevyaddiktin päiväkirjasta, osa 36

Olen 52-vuotias. Tässä iässä sitä alkaa miettiä mitä tehdä loppuelämällään ja minkälaisen muiston ja perinnön jätän itsestäni lapsilleni. On siis aika päättää suuren levykokoelmani kohtalosta.

Olen jo useaan kertaan perannut levyhyllyjäni, olen poistanut niistä kaiken turhan. Sitä turhaa kertyi lähinnä aikaan ennen vinyylibuumia, jolloin lp-levyjä sai puoli-ilmaiseksi ja halusin kertätä itselleni mahdollisimman monipuolisesti erilaista musiikkia. Rakensin tuolloin itselleni keinotekoisesti onnellista nuoruutta ostelemalla sellaisia levyjä, joita olisin 80-luvulla halunnut ostella.

Viimeksi poistin cd-hyllystäni suurimman osan sellaisista levyistä, jotka ovat minulla myös vinyylinä: autossa ei enää ole cd-soitinta, en voi perustella tuplakappaleiden olemassaoloa työmatkakuuntelulla. Nyt on tullut aika päättää, haluanko karsia hyllyistä myös niin sanottuja tarpeellisia levyjä, joita en kuitenkaan todennäköisesti enää koskaan kuuntele. Hyviä levyjä, jopa klassikkolevyjä. Onko minun säästettävä esimerkiksi sellaista 80-luvun indiekamaa, joka on sinällään hyvää, mutta jonka sijaan kuitenkin yleensä kuuntelen Biitlesii, Stonesii, Hendrixii ja Purplee. Tarvitsenko välttämättä kakkosdivarin amerikkalaista alt.countrya, ruotsalaista postpunkkia, klassista mutta tylsää jenkki-AORia tai kotimaisia rock-SM -voittajia, jotka seisovat hyllyssäni vain siksi, koska ne seisovat hyllyssäni. Kaikkein kehnoimmat kasariheavyt olen jo poistanut, samoin tylsimmän/vaikeimman taidemusiikin.

Se päivä, jolloin ehkä muutan omakotitalosta jonnekin muualle, se lähestyy. Se saattaa viedä vielä vuosia, mutta saattaa tapahtua äkkiäkin. Siinä vaiheessa olisi helpompaa, jos en joutuisi ottamaan mukaani sellaisia levyjä, joita en enää kuuntele.

On tiettyjä bändejä ja artisteja, joilta en ikinä tule poistamaan yhtään levyä. The Beatles, The Rolling Stones, Deep Purple, Led Zeppelin, Jimi Hendrix, Bob Dylan. Olen suurimpien suosikkieni suhteen kovin konservatiivinen. Jazzia ja bluesia en tule ikinä poistamaan. Tämän ja viime vuosikymmenen uljasta pienten levy-yhtiöiden suomirokkia en poista, enkä nuoruusvuosieni suurimpia suosikkeja. Enkä sitä enkä tätä enkä tuota. Kohta huomaan taas päätyneeni siihen, että en ole poistanut mitään.

Olen kymmeniä kertoja päättänyt, että en enää osta levyjä. Pärjään näillä mitä on. Se on tyhjää puhetta. Niin pitkään kun tilillä on yhtään rahaa, ostan levyjä. Äänilevyaddikti on kuin alkoholisti, aina löytyy syy juoda. Jos on hyvä mieli, jos on paha mieli, jos on aurinkoinen päivä, jos on sadepäivä, jos tympii töissäkäynti, jos on kivaa olla lomalla. Aina on syy ostaa äänilevy.

Hyvä on, eihän tätä filosofointia kukaan usko. Ei ikuinen poistojen pohtiminen keski-iän kriisistä, konmarituksesta tai kuolinsiivouksesta johdu: minun on vain pakko raivata hyllyyni lisää tilaa tulevia Deep Purplen ja Jimi Hendrixin livelevyjä ja The Beatlesin juhlapainoksia varten.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s