Pedro’s Heavy Gentlemen

Viisisataa haitaria joen pohjassa, mitä se on? Se on hyvä alku. Mikä on herrasmiehen määritelmä? Herrasmies osaa soittaa haitaria, mutta ei soita.

Haitari, harmonikka, hanuri, sirmakka, kurttu, pirunkeuhkot. Rakkalla lapsella on monta nimeä, vähemmän rakkaalla vielä useampi. Luterilaisen helvetillä pelottelun aiheuttamasta huonosta maineestaan huolimatta haitari kuuluu suomalaiseen mielenmaisemaan koivulavasteisen tanssilavan, juhannuskokon ja ruisrääkän tavoin. Pale Saarinen, Veli-Matti Järvenpää, Maria Kalaniemi ja Kimmo Pohjonen ovat onnistuneesti tuoneet haitaria viime vuosikymmeninä myös rockväen tietoisuuteen. On sitä tosin aikaisemminkin osattu, olihan Brian Jones ilmeisen kuuluisa rockyhtyeen haitaristi: Suosikissa 7/64 äijän soittimen kerrottiin olevan harmonikka… Charlie Wattsin soittimeksi oli merkitty trumpetti.

Yksi edelläkävijöistä haitarin ja enemmän tai vähemmän rockmusiikin yhdistämisessä on Pedro Hietanen. Rekisteröin Hietasen ensimmäisiä kertoja kymmenvuotiaana pojannaskalina Heli-serkkuni kasetille äänittämältä Tuomari Nurmion laulamalta Daytonin apinajuttu -biisiltä. Ensimmäisen Pedro’s Heavy Gentlemanin lp:ni Tango moderato (1982) ostin kuitenkin vasta vuonna 2004, sinä päivänä jolloin esikoiseni syntyi. Pedro Hietaseen liittyy hyviä muistoja. Kun männäviikolla huomasin Suman laarissa nipun Pedro’s Heavy Gentlemenin älppäreitä, ostin Daytonin apinajutun takia nostalgiamielessä debyyttialbumin vuodelta 1980 pois. Pari päivää Kirjastopäivillä asiaa pohdittuani kävin hakemassa matkaani myös Doing, Where is Boris? ja Naivismia-lp:t.

Hietanen soitti aikanaan Wigwamissa. Pedro’s Heavy Gentlemanin levyjen soittajistosta löytyvät Ronnie Österberg, Pave Maijanen, Jim Pembroke ja Pekka Pohjola, eli Wigwamin henki on vahvasti läsnä. Krediitit ovat muutenkin komeaa luettavaa: Reiska Laine, Jani Uhlenius, Häkä Virtanen, Antero Jakoila, Dave Lindholm, Jukka Orma, Kojo, Vicky, T.T. Oksala, Harri Marstio, Markku Blomqvist, Otto Donner, Hasse Walli, Janne Louhivuori, Jukka Tolonen, Veikko Lavi ja tietenkin M.A. Numminen, tutuimpia mainitakseni.

Debyyttialbumi on kahta Jim Pembroken orkkisbiisiä lukuunottamatta covereita, mutta se ei haittaa. Ensinnäkään biisit eivät edelleen pelottavan ajankohtaista Daytoin apinajuttua ja Chuck Berryn Promised landia lukuunottamatta ole minulle alkuperäisversioina tuttuja, ja meininki levyllä on niin mukaansatempaava, että on ihan yks hailee kuka biisit on tehnyt. Nurmion laulaman Apinajutun lisäksi Dave Lindholmin tähdittämä Mean town blues on yksi levyn huippukohtia, samoin Pembroken Beyond the waves. M.A. Nummisen laulmaa Kangastusta-jatsihumppa oli tietenkin ennestään tuttu. Kerrassaan erinomainen albumi.

Toinen albumi Doing (1981) jatkaa debyytin linjoilla, tosin nyt mukana on neljä originaalia biisiä. Kaksi niistä on Hietasen itsensä kirjoittamia instrumentaaleja (Tango Abessinia ja Ocaso marino), yksi M.A. Nummisen railakas rock’n’roll-repäisy (Iltaisin lasten nukkuessa), kolmas Pembroken. Paperilla niistä mielenkiintoisin on Pembroken Nuclear dustman’s ball Wigwam-viitteensä takia, mutta ei se järin ihmeellinen renkutus ole. Peps Perssonin huonolla suomella laulama Huopikkaat-reggae ei jaksa naurattaa, vaikka hyvällä tahdolla sitä voi pitää Piirpauken tyylisenä monikulttuurisena teoksena. Hietanen itse laulaa nimibiisin, mutta onneksi hän tajuaa rajoitteensa ja on hommannut levyilleen myös oikeita laulajia. Ja myös Mauri Anteron. Pembroken laulama What is it that tastes like a gravy tuo mieleen Hot Thumbs O’Rileyn ja Kojon Fine fine fine on kerrassaan erinomainen versio kaikille tutusta klassikosta. Ei kai siitä huonoa versiota edes pysty tekemään. Ihan samanlaiseen lentoon Doing ei pääse kuin debyytti, mutta mukava tätäkin kuunnella on. Eteläisillä rytmeillä varustettu Ocaso marino antaa hyvän kuvan levyn tunnelmasta.

En tiedä mitä tangodiggarit ovat Tango moderatosta sen ilmestymisaikaan ajatelleet. Pidettiinkö sitä pyhäinhäväistyksenä, kuten Hietasen myöhemmin tuottamaa Topi Sorsakosken ensimmäistä soololevyä Hurmio taittiin pitää. Toivottavasti ei, sillä Tango moderato on erinomainen levy. Ei pelkästään nostalgiasyistä, ja Hietasen liki Mauri Anteron kaltaisiin laulusuorituksellisiin sfääreihin kohoavasta aloituskappaleesta huolimatta.

Tango moderato on hienoa kulttuurityötä, se näyttää tangon olevan muutakin kuin hiihtämistä pitkin tanssilavan jauhotettua lattiaa, enemmän kuin lievässä nousuhumalassa ja epätoivoisessa naisenkaipuussa. Harri Marstion laulama Romany violin on levyn hitti, Markku Blomqvistin venäjäksi laulama Yksinäisyys slaavilaisen vaikuttava ja Otto Donnerin Tango frisk komea taide-tango, vaikka se taitaa olla lievää irvailua Tango pelargonian tapaan. Marketta Saarinen tulkitsee Aamun koitteessa niin persoonallisen komeasti, että se nousee levyn parhaimmistoon. Tällä kertaa Pembroke on tehnyt levylle kolme biisiä, niistä paras on Tango in space. Kojo laulaa jännittävän chanson-version Toivo Kärjen kappaleesta Tule hiljaa.

1983 ilmestyneellä Where’s Boris? sisältää bändin ehkä suurimman hitin, eli Pembroken laulaman Matuškan. Kuten levyn nimestä ja suurimmasta hitistä voi päätellä, on meininki nyt lähes kokonaan kallellaan Venäjälle tai muuten itään. 80-luvun alussa maailma oli kovasti toisenlainen kuin nykyisin, oli UKK, YYA sekä Imatran Voima. UKK oli kyllä 1983 jo päässyt eli joutunut vallasta pois, mutta kuitenkin. Ei tämä poliittinen levy ole, Veikko Lavin laulamasta Warsovasta huolimatta, mutta jotenkin vaikealta sen kuunteleminen nykytilanteessa tuntuu. Kai se vuosikymmenien takainen kauhun tasapaino idän ja lännen välillä oli kuitenkin parempi kuin nykytilanne diktaattoreineen ja erikoisoperaatioiksi nimettyine sotineen. Ydinsotaa silloinkin tosin pelättiin.

Naivismia-levyyn (1984) suhtauduin etukäteen eniten epäillen, enkä ollut epäilyksissäni ihan väärässä. Vuosikymmenen soundimaailma kuuluu hieman liikaa, biisit ovat lähinnä kupletteja tai lastenlauluja ja Hietanen laulaa ne. Onneksi kuitenkin ihan hyvin, en minä sillä. Pahimmillaan tuntuu silti kuin kuuntelisi Pirkka-Pekka Peteliuksen levyä. Ei meiksin musaa ollenkaan sillä tavalla kuin neljä aiempaa, tämä on huumorintajuisten ihmisten tavaraa. Levyn nimi ei ole sattumaa, mutta on tässä kuitenkin Pekka Pohjola mukana.

Jos Pedro’s Heavy Gentlemenin levyjä pitäisi arvoida yhdellä sanalla, voi niitä kutsua hyväntuulisiksi. Kahdella sanalla kaihoisan hyväntuulisiksi, vaikka Where’s Boris? on luonnollisesti slaavilaisen surumielinen. Musiikki on paitsi äärimmäisen taidokasta, myös humoristista, enimmäkseen kuitenkin olematta väkisin väännettyä hahhah-hauskaa. Välillä huumori menee laulusuoritusten takia överiksi, mutta sen voi laskea zappailuksi, ei virheeksi. Kaikista bändin levyistä paistaa rakkaus musiikkia ja sen monipuolisuutta ja -muotoisuutta kohtaan. Itse pidän näistä parhaina debyyttiä ja Tango moderatoa, mutta vähintään neljä ensimmäistä albumia ovat ehdottomasti kuuntelemisen arvoisia kaikki. Pedro Hietanen on kaikessa monipuolisuudessaan ja osaamisessaan M.A. Nummisen veroinen kansallisaarre.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Pedro’s Heavy Gentlemen

  1. HK sanoo:

    Areenasta löytyy reilun puolen tunnin mittainen Pedro’s Heavy Gentlemen:in konsertti vuodelta 1982. Jos en ole ihan väärässä, eivät tainneet kovin ahkerasti keikkailla? https://areena.yle.fi/1-4212415

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s