Bob Dylan – Together through life

Psykoakustiikan voima on vahva. Bob Dylanin vuoden 2009 albumi Together through life on ollut minulle vähän semmoinen just another Dylan-record, vaikka se on saanut paljon kehuja ja vaikka se jatkaa selkeästi kolmen edellisen albumin juurevaa meininkiä. Juureva Dylan on toki aina ollut, heti ensimmäisestä albumistaan lähtien, mutta jostain syystä Together through life tuntui minusta pettymykseltä ja se jäi hyllyyn pölyyntymään. Vaan kun viimein viime viikolla sattui eteeni lp-versio, se kuulostaakin liki mestariteokselta.

Jotkut levyt vaativat vinyyliformaatin. Esimerkiksi The Clashin London calling avautui minulle ihan toisella tavalla tupla-lp:nä. Olin 70-luvun lopussa liian nuori punkkariksi – tai punkiksi, kuten virallinen termi kuuluu Pauli Kallion sarjakuvan mukaan – joten tutustuin levyyn vasta aikuisena, cd-formaatissa. Joskus musiikki vaatii sen pienen tauon, joka puolien kääntämisestä tulee. Hengähdystauon, spekulointiajan. London calling kuuluu siihen kastiin, samoin Together through life.

Tuskin pelkkä vinyyliformaatti Together through lifea paransi. Monesti käy niin, että jos joku levy jää pettymyksenä uutuuttaan hyllyyn pölyyntymään, kuulostaa se vuosien tauon jälkeen hyvältä. Sen suhteen ei ole enää liian suuria odotuksia, kuten ehkä ilmestymisaikaan oli. Ensimmäisen tunnekuohun jälkeen sitä osaa kuunnella paremmin.

Together through life on turhaan levitetty kahdelle lp:lle, 45 minuuttia olisi saatu yhdellekin vinyylille puristettua. Mutta en valita, pois se minusta. Tuleepahan puolia vaihdellessa laiskalle miehelle liikuntaa. Together through life on hyvin blues, David Hidalgon haitari tuo mukaan cajun-fiilistä. Tunnelma on enimmäkseen rauhallinen, tai ainakin rento. Joskus mietin, että olisiko Dylanilla hyvä olla joku muu tuottaja kuin Dylan itse, mutta turhaahan se olisi, tämäkin levy kuulostaa tällaisenaan täydelliseltä. Laulultaankin.

Minulla on kaikki Dylanin varsinaiset albumit hyllyssäni ja joitain Bootleg series -sarjaan kuuluviakin. Pitkään taistelin Christmas in the heartia ja Triplicatea vastaan, mutta lankesin niihinkin. Cd-versioihin. Ehkä otan kesälomaprojektiksi kaikkien hänen levyjensä kuuntelun, samalla Raamatun paksuista Sanat 1961-2012 -kirjaa seuraten. Kaltaiselleni ei järin tekstipainotteiselle kuuntelijalle se tulisi tarpeen.

Tunnustan, että Triplicatea en ole vielä edes kuunnellut. Vaan huomenna, jos Luoja suo, saan sen 3-lp -versiona. Sehän on silloin automaattisesti hyvä.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s