Wentus Blues Band

Olen pitkään suunnitellut pitäväni Wentus Blues Band -maratonin, ja nyt sen tein. Pitkien vapaiden ansioista on aikaa. Ei sillä, että minulla bändin levyjä hirmuisen paljon olisi, mutta muutamia kuitenkin.

Minulle tulee Wentus Blues Bandista ensimmäiseksi mieleen Family meeting -konserttielokuva lukuisine legendaarisine vieraineen, Niko Riipan ja Robban Hagnäsin mainio soolotuotanto sekä Kokkola. En siis tiedä bändistä paljoakaan. Olen kuitenkin poiminut Wentuksen ja Wentuksen klaanin levyjä mukaani aina kun niitä on vastaan tullut ja minulla on orkesterista ihan lämmin mielikuva.

Bändin debyyttialbumi vuodelta -89 on mallikelpoista perinnebluesia, soulia ja rock’n’rollia. Hagnäsin Dr. Feelgood -tyylistä Total abstainer boogieta lukuunottamatta biisit ovat coverita, jotka melkein kaikki ovat jopa kaltaiselleni sunnuntaibluesmiehelle tuttuja. Esimerkkeinä Evil is going on, Baby please don’t go ja Love in vain sieltä bluesimmasta päästä, Hallelujah I love her so ja When a man loves a woman soulimmasta. Dr. Feelgoodin henki kulkee levyn yllä, kuten Sonny Boy kakkosen Don’t start me to talkingissa, Jimmy McCracklin The walkissa ja John Lee Hookerin Think twice before you gossa. Otis Rushin Violent love poikkeaa jatsahtavassa laulelmallisuudessaan levyn linjasta.

Hyvin Wentuksella on homma jo tässä vaiheessa hallussa, vaikka he olivat ilmeisen nuoria poikia vielä. Suoraviivaisuus ja vauhdikkuus on homman nimi. Wentus Blues Band on ollut kasassa 35 vuotta, kitaristit Niko Riippa ja Kim Wikman sekä basisti Robban Hagnäs ovat ymmärtääkseni vaikuttaneet orkesterissa lähes koko sen olemassaolon ajan, rumpali ja laulaja ovat vaihtuneet ja kosketinsoittaja on myöhemmin tullut mukaan.

Debyyttialbumin jälkeen levyhyllyssäni hypätään viisitoista vuotta ajassa eteenpäin. Family album oli ensimmäinen ostamani bändin levy, siinä soittavat jo vanhat, meritoituneet tekijät. Laulajaksi on vaihtunut jossain vaiheessa Juho Kinaret, vaikka tällä levyllä solisteja löytyy muitakin: Kim Wilson, Carey Bell, Louisiana Red, Omar Dykes, Sven Zetterberg, Eddie Kirkland, Eero Raittinen ja itselleni ennestään tuntematon Gary Primich. Jo nuo nimet paljastavat sen, että Wentus Blues Band nauttii kansainvälistä arvostusta, nämä äijät eivät ihan minkä tahansa amatööripoppoon kanssa lähtisi keikalle tahi levyntekoon. Myös Pepe Ahlqvist ja Pekka Gröhn vierailevat levyllä, kansitekstit on kirjoittanut itseoikeutetusti bluesministeri Kuloniemi. Gröhnistä on myöhemmin tullut orkesterin vakijäsen.

Kuten arvata saattaa, on Family album kerrassaan erinomainen paketti. Siltä ei heikkoa kohtaa löydy, konkarit ovat onnistuneesti pääosassa ja Wentus on vieraitaan kunnioittava isäntä. Isännyys ja vieraiden kunnioitus välittyvät myös Family meeting -elokuvassa ja siitä tehdyllä äänilevyllä. Family album on ehdottomasti yksi Wentus Blues Bandin uran huippukohtia. Sitä voi pitää yhtä lailla pääteoksena kuin välityönäkin. Kyse on coveralbumista, vanhojen mestarien kunnioittamisesta. Pidän tätä yhdessä Family meeting -elokuvan ja livealbumin kanssa tilinpäätöksenä, lopullisena aikuistumisena ja kodista irtautumisena. Ehkä olen väärässä, en ole kuullut debyytin ja Family albumin välissä olevia neljää albumia, joten en tiedä miten bändin kehityskaari on kulkenut.

Seuraava hyllystäni löytyvä Wentus-albumi on Woodstock vuodelta 2011. Levyn nimi tulee tietenkin siitä, että se on äänitetty Levon Helmin kyseisellä paikkakunnalla sijaitsevassa studiossa. Siellä ramppaa suomalaisia muusikkoja yhtenään ja aina he poistuvat sieltä hyvää musiikkia mukanaan. Niin tekee Wentuskin. Jonkinlainen amerikkalaiseen juurimusaan uutta henkeä sytyttävää taikaa Helmin studiossa on. Yhtä lukuunottamtta Woodstockin biisit ovat bändin omaa käsialaa, ja se yksikin on tuottaja Clas Yngströmin käsialaa. Woodstock on juuri sellaista juurevaa, rullaavaa ja lämmintä americanaa, jota kuuntelen aina mielelläni, se toimii tilanteessa kuin tilanteessa. Woodstock ei ole hiilipaperikopiota mistään vanhasta, se on selkeästi uutta musiikkia. Wentus Blues Band on Woodstockilla kotonaan.

Sarjakuvamaisella kannella varustettu Lucky Strike mama vuodelta 2015 on kansikuvansa tavoin raju levy. Woodstockin rennonletkeä perinnemusiikki on muuttunut kovaksi bluesiksi. Ei Lucky Strike mama pelkkää mättämistä ole, mutta pari ensimmäistä biisiä määrittää otteen selkeästi aiempaa ankarammaksi. Liekö orastava keski-iän kriisi jo painanut mieltä. Eikä siinä mikä, Wentukselta sujuu luontevasti ja taitavasti niin eteenpäin vievä rentous kuin raskas ja jämäkkä paahtaminen. Lucky Strike mamasta voisivat helposti innostua Hurriganes-Peer Günt-Devil Dog Road -osaston jytinäbluesista diggailevat nahkatakkisedätkin. Toki Lucky Strike mamalta löytyy esimerkiksi funkia (Saints & sinners) ja j.j. calemaista rullausta (hauska Mean green machine), mutta raaka Chicago-blues on levyn sydän ja sielu. Woodstockia voi helposti soittaa bluesiin nihkeästikin suhtautuvalle kuulijalle, Lucky Strike mama vaatii perinteisen kitarabluesin perusteiden osaamisen, hyväksymisen ja kunnioittamisen.

Lucky Strike mamalla alkuperäinen rumpali Mikael Axelqvist on vaihtunut Daniel Hjerppeen eikä Kim Wikmanin nimeä näy kansiteksteissä, vaikka hän ymmärtääkseni vielä nykyäänkin on bändin jäsen. Liekö ollut sapattivapaalla.

Robban Hagnäs on kova Bob Dylan -diggari ja hän masinoi 2016 Wentus Blues Bandin isännöimään erinomaista Dylan Suomessa -tribuuttilevyä. Kotimaiset huippuartistit versioivat nobelistin tuotantoa onnistuneesti ja Wentus säestää juuri kuten säestää täytyy. Erityisen onnistuneita versioita tekevät muun muassa Anssi Kela, Paleface, Eero Raittinen ja tietysti Juho Kinaret, mutta yhtään huonoa esitystä ei levyltä löydy. Toki Pelle Miljoonan Enää itkeä voit on hänelle liian ilmiselvä valinta, mutta komeasti hän sen vetää. Is your love in vain on yksi suosikkibiiseistäni ja Jukka Gustavson tekee siitä loistavan version. Erityismaininta Esa Kuloniemen ja Aija Puurtisen It takes a lot to laugh, it takes a train to cry -suomennokselle Nauru ottaa joogaa, H-molli tsugen. Siis niin että miten?

Vuoden 2017 Throwback on taas kunniaa tekevä coverlevy. Biisit on valittu tekijöiltä, joiden kanssa Wentus on tehnyt yhteistyötä. Lista on komea. Louisiana Red, Canned Heat, Carey Bell, Eddie Kirkland, sekä joitain jotka ovat minulle korkeintaan nimenä tuttuja. Levy on luonnollisesti erinomainen ja se on laulaja Juho Kinaretin juhlaa. Hän pääsee todella oikeuksiinsa sankareidensa biisejä tulkitessaan. Throwback on vähän kuin Family album ilman vierailijoita ja siinä mielessä parempi, erinomainen bändilevy.

Nämä Wentus Blues Bandin levyt hyllystäni löytyvät, nyt pitää ruveta haalimaan niitä muita. Mutta ei siinä vielä kaikki, orkesterin jäsenet ovat tehneet myös soolo- ja muita projekteja. Robban Hagnäsin ja Niko Riipan soolotuotannosta kirjoitin jo aiemmin, mutta myös Juho Kinaretilla on ollut bändin ulkopuolista toimintaa. 2014 ilmestynyt The Kinaret Brothers Bandin levy on jonkinlaista kellaribändin garage-henkistä, mutta monipuolista/sekavaa rokkia. Siinä on minun makuuni liikaa funkia, toisaalta siinä hienoa amatöörimäiseltä kuulostavaa bluespohjaista jytää (Miranda), hienoja hitureita (Song birds, Die and suffer) ja folk-helinää (Three stars). Ja bluesia tietenkin. En silti ymmärrä miksi levy on tehty, kai tämä on veljesten vapaa-ajan harrastustoimintaa. Eikä siinä mitä, kyllä nuo mainitsemani kappaleet ovat ansainneet tulla levytetyksi. Bändissä on kahden Kinaretin lisäksi Riippa ja Gröhn, mutta musiikki on kaukana Wentuksesta.

Kinaret-nimellä 2017 ilmestynyt Himanka on sekin puolikas Wentus Blues Band, sillä mukana ovat Juhon lisäksi Gröhn ja Hjerppe. Tämä onkin sitten hieno levy! Kinaret laulaa suomeksi, on itse tehnyt kaikki biisit (tekstit yhdessä Mika Niemelän kanssa), musiikki on hyvää ja tuotanto laadukasta. Tunnustan, että kuuntelen levyä vasta ensimmäistä kertaa, koska olen työntänyt sen levyhyllyyni Wentusten jatkoksi kuuntelematta sillä ajatuksella, että onpahan nyt tämäkin kokoelmaa kartuttamassa. Tyhmä päätös, erinomainen albumi. Tämä sopii bluesdiggarille, Radio Suomen kuuntelijalle, syvällistä, laadukasta poppia ja rokkia kaipaavalle laaja-alaiselle musiikinharrastajalle. Erittäin onnistunut crossover-albumi, jonka takia Kinaretin ei ole tarvinnut piiruakaan livetä blueshenkisyydestään ja -periaatteistaan.

Mikä on tämän maratonin perustella mielipiteeni Wentus Blues Bandista? Käsittämättömän kovalla ammattitaidollaan se on omalla tavallaan kuulijalle samanlainen rytmimusiikin korkeakoulu kuin John Mayallin Bluesbreakers ja Jussi Raittisen The Boys soittajille. Wentus Blues Bandilla ei ole kaiken kansan hittibiisejä, sen funktio on muussa kuin uusien klassikoiden luomisessa. Wentus Blues Bandin tehtävänä on julkituoda bluesin ilosanomaa, Wentuksen soittajat ovat saarnamiehiä ja valistajia.

Omaa kotimaisen erittäin korkeatasoisen afroamerikkalaisen musiikin kuplaani dominoivat innovaattorimielessä Esa Kuloniemi, Pekka Pirttikangas ja Jussi Raulamo kaikkine bändeineen, projekteineen ja hankkeineen. He etsivät koko ajan uutta, Wentus Blues Band on soihdunkantaja, perinteen ylläpitäjä ja sananjulistaja. Sen tehtävä on soittaa, soittaa ja soittaa. Se voi omana itsenään ja sellaisenaan esiintyä missä vaan, milloin vaan ja kenen kanssa vaan.

Jos luit tämän kirjoitukseni kokonaan, olet ansainnut palkkion. Voit noutaa sen lähimmästä postitoimipaikasta sodan jälkeen kello kuusi illalla tai vaihtoehtoisesti voit käydä hyvinvarustetusta levykaupasta ostamassa itsellesi vaikka Wentus Blues Bandin Woodstock-cd:n. Onneksi olkoon!

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s