Trick Bag – Fistful of rocks

Kun levy alkaa moottoripyörän ärjähdyksellä, ensimmäisen biisin nimi on Panhead on the road ja kansikuvassa on keski-ikäisiä ukkoja nahkatakeissaan ja aurinkolaseissaan, ei tarvitse arvailla minkälaista musiikkia bändi soittaa. Se soittaa hyvää musiikkia. Kovaa rock’n’rollia.

Orkesterin nimi on Trick Bag. Ensivaikutelma musiikista on, että bändi operoi perinteisellä Hurriganes-Peer Günt-Backsliders -linjalla. Ilahduttavasti Fistful of rocks -albumi kuitenkin kaivautuu kauemmas kuin 70-luvun ankarimpaan kitarabluesiin ja Motörheadiin. Se ottaa vaikutteensa niistä samoista 50- ja 60-lukujen rokkareista ja poppareista kuin Hurriganes aikanaan. Fistful of rocks ei ole pelkkää junttausta, vaan perinnetietoista, pyöreää ja rullaavaa rock’n’rollia ankaralla boogiella höystettynä.

Trick Bagissa soittavat laulaja-kitaristi Big Pjotr, eli Petteri Ehrstedt, kitaristi Roy Fish Loikala, basisti Juuso Haapasalo ja rumpali Mane Kovero. Ainoastaan Koveron nimi soitti jotain kelloja, olin aivan varma, että minulla on joku hänen levynsä hyllyssäni. En sieltä semmoista kuitenkaan löytänyt…
Fistful of rocks on Trick Bagin kolmas levy, ne aiemmat ovat menneet minulta täysin ohi. Periaatteessa en tarvitsisi niitä, koska tällaista musiikkia on levyhyllyssäni jo liikaa. Vaan ei tarpeeksi, koskaan. Levyostoksille, siis.

Vaikka Trick Bagin lähtökohta on kova perusboogie, luovat esimerkiksi kappaleet Outlaw mother-in-law ja Prime crime popillaan siihen mukavaa kontrastia. Juuri tällainen tunnelmien vaihtelu tekee Trick Bagin rock’n’rollista aitoa ja mielenkiintoista. Jytäytetyltä 60-luvun alun teiniballadilta kuulostava Don’t turn around voisi olla suoraan myöhempien aikojen Hurriganesin levyltä, samoin Ain’t that thing too cool for you. Tsugu Waylta peräisin oleva Baby got your note varmistaa, ettei keneltäkään jää Trick Bagin suurin esikuva huomaamatta.

Vaikutteiden bongaaminen on väistämätöntä tällaisen orkesterin kohdalla, vaikka namedroppailu välillä ärsyttää jopa itseäni. Trick Bagin edustama musiikki on sellaista, että on loppujen lopuksi ihan sama kuka biisit on tehnyt ja keneltä bändi kuulostaa, hyvä meininki on kaiken A & O. It’s the singer not the song. Old times good timesin räväkkä rockabilly tuo Melrosen mieleen, Who’s gonna drive on silkkaa Dr. Feelgoodia. Estonian sweet dessertilla Big Pjotrin kuulostaa Danny Joe Brownilta. Ärinässä yhdistyy suomi- ja southern rock. L.A. Womanin versiointi on riskialtis yritys, vaikka Morrisonin aikaisen The Doorsin viimeiseksi jäänyt albumi olikin bluesrokkia. Hyvin Trick Bag hommasta suoriutuu. Niinkin kulunut Jimmy Reed -klassikko kuin I ain’t got you menee hyvin jonon jatkona.

Trick Bag on jo ajat sitten kadonnutta nuoruuttaan ikuisesti elävien keski-ikäisten setien rock’n’roll-bändi, ja se on sitä vallan onnistuneesti. Backslidersin kaltaista vaaran tunnetta Trick Bagissa ei ehkä ole, mutta päin naamaa en näitä äijiä seditellä uskaltaisi. Olen arka mies, turpakeikka ei kiinnosta. Minulla ei ole ikinä ollut edes mopoa, vaikka joskus Harley Davidsonista haaveilenkin. Trick Bag on sen verran kova bändi, että Remu voisi viimeinkin jäädä hyvin ansaitsemalleen eläkkeelle, nämä opetuslapset hoitavat perinteen jatkamisen kyllä.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s