Roku Rousu & The I.O.N.S. – The imaginary one-night stands

Vaikka on vasta huhtikuu, kilpa vuoden 2022 parhaasta äänilevystä käy kuumana. Sain nimittäin käsiini Roku Rousu & The I.O.N.S:n 6.5. ilmestyvän levyn The imaginary one-night stands, ja se on k-o-v-a. Bändin nimi ei sanonut minulle mitään, mutta soittajien nimet paljastivat kokoonpanon olevan melkein Moses Hazy! Ilmankos The I.O.N.S:lta rock’n’roll käy, soitosta kuuluu vuosikymmenien patinoima osaaminen.

Vaikka laulaja-kitaristi Roku Rousu näyttää stereotyyppiseltä rock’n’roll-idolilta, onnistuu bändi välttämänään perinteisen bootsit-stetson-revityt farkut -boogievääntöimagon ollen laajalla skaalalla ja lennokkaasti eri vuosikymmeniä keskenään sotkeva painekattila. Tavallaan Roku Rousu & The I.O.N.S. operoi samalla alueella kuin The Mike Bell Cartel, mutta vähemmän puhdasoppisesti. The I.O.N.S. uponnee niin liekkipaitajengille kuin lootusasennossa suitsukkeita poltteleville pitkätukkahämyille.

Rousun lisäksi bändissä soittavat Joo Karjalainen rumpuja, Mikko Siven bassoa ja Sussu Ketola koskettimia. Ketolan urut ovat bändin sielu. Mukana on myös kunnon klaanityyliin vierailijoita. Ensimmäinen kuulemani bändin biisi oli digisinglenä julkaistu Video games & heroin, innostuin siitä heti. Se osoittaa uudistuvassa perinnetietoisuudessaan vuosikymmenestä toiseen toistuvan totuuden: rock’n’roll ei kuole koskaan. Ei, vaikka jokainen sukupolvi sen kuolemaa julistaa. Video games & heroin tuo perinnetietoiseen rokkiin onnistuneesti mukaan nykyaikaisia elementtejä. Ei liikaa, mutta kuitenkin sen verran, että retroilu pysyy maltillisena.

Trauma free käynnistää levyn selkeän rollingstonesisti ja 60-lukulaisin kukkaisviboin, kuuluu George Harrison ja Grateful Dead. Kun My dreams ’95 paisuttelee meiningin 90-luvun kovimpien 60-luvulta vaikutteensa ottaneiden brittipoppareiden malliseksi, on homma selvä: tällä bändillä on vuosikymmenien juuret hallussa. Meininki vaihtelee iloisesta powerpopista (Same old song) vitsikkään kantrin kautta (Truckin’ love) pistepirkkomaiseen nuggets-menoon (Hoofs of the roof). Velvet Undergrounimaiseti käynnistyvä I wanna grow up on silkkaa pistepirkotettua hippipoppia, vaikka siirtyy lopustaan takaisin ysärille. Wheelchair päättää levyn rauhallisen kantristi, tosin sen jälkeen tulee vielä jo unohdetuksi kansanperinteeksi luulemani piilobiisi, jossa bändi irroittelee kuin garage-Hawkwind.

The imaginary one-night stands on musiikkia, jossa perinne yhdistyy nykyaikaan. Se nykyaika ei välttämättä ole 2000-lukua, mutta maailmankierto on nykysin niin nopea, että The I.O.N.S:n ja itseni edustamalle ikäluokalle 90-luku oli vasta toissapäivänä. The imaginary one-night stands on joka tapauksessa ihan saatanan kovaa rokkia. Se on paitsi The Soundtrack of Our Livesiä, on se myös minulle kuuntelijana oman elämäni ääniraitaa.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s