Mika Kivelä – Ja kahdeksantena päivänä

Tiesitkö, että Gene Simmons jätti Kissin ja muutti Ouluun vuonna 1983? En tiennyt minäkään, mutta Mika Kivelän Ja kahdeksantena päivänä (2019) luettuani uskon siihen yhtä vakaasti kuin Urho Kekkosen vaihtamiseen nuorempaan mieheen vuonna 1969.

Kirjastonhoitajana ja entisenä himolukijana on ollut hirvittävä huomata, että lukeminen on muuttunut työksi. Luen vain pakosta: kirjavinkkauksia, lukupiiriä ja erilaisia tapahtumia varten. Aiemmin luin kaiken sen ajan, jolloin en kuunnellut äänilevyjä. Nyt luppoaika menee päämäärättömään somen selailuun tai suoratoistotelevision katsomiseen. Olen jo pelännyt kadottaneeni kyvyn nauttia lukemisesta ja kirjoista. Onneksi aina silloin tällöin löytyy kirja, joka vie mennessään ja jota lukiessa ei tule mieleen, että on pakko käydä katsomassa mitä idioottimaista joku yliopiston desantti tai joutsenolainen kansanedustaja on somessa möläyttänyt. Ja kahdeksantena päivänä on juuri sellainen kirja.

Ja kahdeksantena päivänä on sukupolviromaani juuri minulle. Päähenkilö on ikäiseni, 12-vuotiaana Kissin Creatures of the nightin kuultuaan rockmusiikkiin valaistunut. Itselleni valaistumista ei aiheuttanut Kiss, vaan Elvis, Whitesnake ja Rainbow, mutta idea on sama. Kirja on jonkinlainen autofiktion, slapstick-komedian, vaihtoehtohistorian ja Kiss-historiikin välimuoto, outoudessaan kuin Magnus Millsin Ei mitään uutta idän pikajunasta. Välillä kirjoittaja hieman eksyy ja romaani tuntuu pidennetyltä novellilta, mutta mielenkiinto säilyy.

Kirja on paitsi hyvä ja hauska, myös ikäiselleni suorastaan pelottavan omakohtainen. Kirjan päähenkilöllä Jarkko Kivistöllä on jopa polvi paskana, kuten minullakin… Kivistö jää työttömäksi, ja kuvittelee vapaalla ollessaan tekevänsä kaikenlaista hienoa ja mukavaa. Raaka totuus lyö kuitenkin kasvoille heti: työttömyys ei ole lomaa, vaan lamaantumista ja masentavaa arkea. Olen omat työttömyysaikani kokenut ja henkiset arvet niistä ajoista ovat edelleen jäljellä.

Musiikki on kirjassa tärkeässä osassa, pääosassa. Lukemisen ääniraidalla ei ole yhtään huonoa biisiä, Kissin lisäksi kirjassa soi kova rokki Popedasta Black Sabbathiin, Beatlesista Iggy Popiin. Tarinan Popeda-sivujuonne on kaltaiselleni fanille hersyvä. Päähenkilön koko elämä tuntuu suodattuvan Kiss-filtterin läpi vielä aikuisenakin, voin vakavana äänilevyaddiktina hyvin siihen samaistua. Yksi Jarkon elämän suuria hetkiä oli Kissin konsertti vuonna 1997, itselleni vastaava kokemus oli The Rolling Stones Olympiastadionilla -95.

Kivelän kirja oli helppo lukea. Hetkittäisestä hapuilustaan huolimatta Ja kahdeksantena päivänä pitää lukijan mielenkiinnon koko ajan yllä. Rockromaanin tekeminen ei ole helppoa, itse olen tätä ennen varauksettomasti ihastunut oikeastaan vain Sami Lopakan Marrakseen. Kivelän teos päätyy romaanimuodostaan huolimatta kirjahyllyyni tietopuolisten musiikkikirjojen joukkoon, eikä se ole siellä yhtään väärässä paikassa.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kirjasto, Kuuntelemista, Lukemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Mika Kivelä – Ja kahdeksantena päivänä

  1. Paluuviite: Rajatapauksia | MIKA KIVELÄ

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s