Kissa – Vaarallinen bändi

Kirjasto taitaa olla vastaava poppareiden apurahoittaja kuin posti aikoinaan, yhdellä jos toisella levylaulajalla ja muulla muusikolla on kirjastoammatillista pohjaa. Kirjastohoitaja Tuula Amberla on tietenkin kaikille tuttu, muita kirjastolähtöisiä sooloartisteja ovat muun muassa (proto)Torvinen, Jaakko Laitinen ja Lau Nau. Kirjastojengiä löytyy tai on löytynyt esimerkiksi Lasten Hautausmaasta, Juggling Jugularsista, Flo Leather Jacketista, Sweatmastersista, Devilstompista, Hundred Million Martiansista ja Turun Romantiikasta, ihan vain muutamia mainitakseni. Legendaarisen HC-bändi Kiiman laulaja Tumppi on erikoiskirjastomiehiä ja Kissajoraa-bändin rumpali on ylennyt jopa Suomen kirjastoseuran johtoportaaseen asti. Eikä unohtaa voi nykyistä Vuoromies-Kimmoa, Oscar H.O.T. Quartetin mikroaaltouunin soittajaa.

Vuoden ensimmäisen Kirjastolehden kannessa oli 70-luvun glamrokkarin, 80-luvun korneimman tukkaheavyshouterin ja norjalaisen tr00-evilin ristisiitoksen näköinen kirjastonhoitaja Günter Kivioja. Kissa. Rokkari Kirjastolehden kannessa on minulle sama kuin Jussi Niemen tai Pekka Laineen antama viisi tähteä Soundissa, eli ostin välittömästi Kissan debyyttialbumin Vaarallinen bändi.

Olin aiemmin sivuuttanut Kissan ulkonäön aiheuttaman epäilyksen takia. En ole pelleilyn ystävä. Musiikissaan Kissa ei kuitenkaan pelleile. Ainakaan sen enempää kuin glam- ja tukkaheavyorkesterit silloin aikanaan. Kissa tekee hommaa vakavissaan, mutta iloisella mielellä. Jos tulkitsen kansiteksit ja Kirjastolehden jutun oikein, Kivioja on Kissa ja hänen bändillään on sama nimi kuin albumilla. Homma toimii sen verran komeasti, että Kissa voisi yhtä hyvin olla bändin nimi.

Vaarallinen bändi tärähtää käyntiin vanhakantaisella jytällä. Rock’n’roll sotilas on 70-lukulaista heavya Räjäyttäjät-twistillä, Valonnopeudella tuo väistämättä mieleen Jukka & Jytämimmit. A-puolen päättävä jopa psykedeelisiä sävyjä saava Teiniunelma on popissa boogiessaan ihan Kissiä. Rankimmillaan Kissa on lp:n nimibiisissä ja melodisimmillaan Thin Lizzy -kitaroilla varustetussa biisissä Mikset sä huomaa mua. Levyn päättävä hämyisen utuinen Unissapuhuja meinaa muodostua antikliimaksiksi, mutta kitarasoolo pelastaa tilanteen.

Pidän Kissan levystä kovasti, enkä pelkästään ammattini puolesta. Tutunkuuloisuudestaan huolimatta Kissa ei tee pastisseja, vaan omaa uusivanhajuttuaan, kuten hän Kirjastolehden haastattelussa asian ilmaisee. Vaikutteet kuuluvat tarkoituksella, taiteellisia ambitioita tärkeämpää on hyvä meininki. Olen kuitenkin vakavahenkinen mies, joten mielessäni käy, että peittääkö Kissa pellepuvullaan jotain. Pelkääkö hän, että kaikesta nillitävät popsnobit nauravat tällaiselle ”kevyelle” musiikille, ja tekee itsensä varmuuden vuoksi naurettavaksi jo valmiiksi. Hehkuttaisinko Vaarallista bändiä vuosikymmenen jytälevyksi, jos pääjehulla olisi farkut ja nahkatakki?

En tiedä. Iloa ei maailmassa koskaan ole liikaa, joten ihassama. Panen levyn uudestaan pyörimään ja diggaan ilman analyseeraamista. Miehellä, joka töissään pukeutuu koirapukuun, ei ole vara arvostella yhdenkään poppparin garderobia.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kirjasto, Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s