The Backkick

”Kato beibe tarkkaan, tästä lähtee rock’n’roll.”

Tällä kertaa rock’n’rollin ilosanomaa julistaa The Backkick. Ja voin kertoa teille veljet ja siskot, että julistaa komeasti! The Backkick on kovaa rock’n’rollia. Rock’n’rollia, rockabillyä, rhythm’n’bluesia. Tyylikästä, oman arvonsa tuntevaa, röyhkeää. Tykästyin muutama vuosi sitten ankarasti Sultans of Junglen levyyn Punchlines ja The Backkickissä on kaksi samaa äijää, kitaristi Kola Pietiläinen ja rumpali Jupe Litmanen. The Backkick on hengeltään sitä samaa kuin Sultans of Jungle, mutta vielä perinteisemmin ja alkukantaisemmin.

Pietiläisen ja Litmasen lisäksi The Backkickissä vaikuttavat laulaja Juho Uusihakala, kitaristi Petteri Littu ja basisti Tomi Valasvuo. The Backkick ei ole nuoriso-orkesteri, vaan se tekee nyt liki 40 vuotta perustamisensa jälkeen toista tulemistaan. Ja mikä on tehdessä, koska viriileillä miehillä näyttää jalka tamppaavaan kuin nuorella oriilla. The Backkickillä on kojo mollukassa. Minulla on semmoinen tunne, että 70-luvun lopun rockabilly-revival tekee kohta uuden revivalin. The Backkickin lisäksi sitä valmistelee muun muassa loistava The Hip-shooters, jolta vähän aikaa sitten ilmestyi mainio kymppituumainen.

Minulla oli ilo ja kunnia kuulla etukäteen osa The Backkickin tulevan levyn kappaleista, enkä malta olla kirjoittamatta blogimerkintää jo niiden perusteella. Tällaisesta roc’n’roll-juhlasta pitää sauhuta, vaikka se ei vielä lopullisessa muodossa olisikaan. Osa biiseistä on covereita, osa Pietiläisen tekemiä. Coverit eivät haittaa, en edes tunne kaikkien alkuperäisversioita. Maailmassa on niin paljon hienoja rock’n’roll-biisejä, että yksi elämä ei riitä kaikkien niiden kuuntelemiseen, ja niitä kannattaa tehdä maailmalle tutuksi. The Backkick on malliesimerkki ”singer not the song” -mentaliteetista, eli meininki on tärkeämpää kuin se kuka biisit on tehnyt.

Spotifystakin löytyvä The worrying kind on kuin teinityttöjen suosikkipojan laulamaa Eddie Cochrania. Uusihakalan hunajainen ääni sopii tähän ja muihin biiseihin loistavasti. Se pehmentää muuten rajua musiikkia, selkeimmin ikivanhalla Til’ I walz againilla. Beatlesinkin Hampurin aikoina soittama Nothin’ shakin’ rullaa komeasti ja sen autotallisoundi on ihana. Big time on rauhallisen groovaava rockabilly ja Pietiläisen kirjoittamat So many times ja Under your feet voisivat hyvinkin olla alkuperäistä 50-luvun kamaa. So many times on kunnon rocka- ja hillbilly-meininkiä, Under your feet boogieta samoin vivahtein.

The Backkick elää ja hengittää rock’n’rollia, se on esittämänsä musiikin sisäistänyt. Se rullaa, ja vaikka se on rankkaa, on se kevyttä. Ilmavaa. Juuri sitä, mitä rock’n’roll alunperin oli ja parhaimmillaan on. The Backkick on autenttista kamaa. Kaikesta kuulee, että nämä äijät ovat rakastamansa musiikin parissa nyt.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s