Jo’ Buddy & Down Home King III feat. Nieminen – Soul ’n’ roll jubilee

Jo’ Buddy on taas kerran tehnyt uransa parhaan levyn. Hän on tehnyt sen jo ties kuinka monta kertaa aiemminkin. Tällä kertaa tämä uran paras levy, Soul ’n’ roll jubilee, on tehty yhdessä Down Home King III:n ja Niemisen kanssa. Se, että Jo’ Buddy tekee lähes joka kerran musiikkia julkaistessaan uransa parhaan levyn, ei enää yllätä. Kuten joskus aiemmin kirjoitin, Jo’ Buddy, eli Jussi Raulamo, osaa seikkailla afroamerikkalaisen rytmimusiikin hetteikössä niin suvereenisti, että uudistuminen ja yllätyksellisyys laadun ja omaleimaisuuden säilyttäen on hänelle yhtä luonnollista kuin hengittäminen. Tämän levyn hyvyyttä lisää urkuri Sami Niemisen mukana olo: Niemisen nimi kannessa on väistämätön merkki siitä, että laatua on luvassa.

Vaikka Jo’ Buddyn levyt ovat lähtökohtaisesti aina sitä samaa, sitä hänen sisintä ja ominta musiikkiaan, ovat ne aina erilaisia. Tällä kertaa Raulamo seikkailee sielun syvissä syövereissä, kuten levyn nimi jo kertoo. Soul ’n’ roll jubilee käynnistyy hienolla instrumentaalilla Preachin’ high. Urut ovat pääosassa, mutta Jo’ Buddy loistaa kitaroinnillaan. Meininki on sielukasta ja rullaavaa. Väistämättä tulee Booker T. & the MG’s mieleen, mutta silti tämä on silkkaa JB & DHKIII featuring Niemistä. C’mon! Y’all! C’mon! on perinteinen Jo’ Buddy -julistus, joka päätyy lievän latinalaisiin rytmeihin Lauri Vartolan trumpetin maustamana. Pelkkä trio tämä ei siis ole, vaan mukana vierailijoina ovat Vartola ja Juho Hurskainen puhaltimissa, sekä Mika Hiironniemi ja Tapio Lepistö kolisuttelemassa kuka mitäkin.

Willie’s shrimp soup on silkkaa soulia, instrumentaali-sellaista. Kaunista, menevää ja haikeaa. Doorsmaisesti alkava You better be G-O-O-D on suorastaan katurockmaiseen hurjuuteen yltyvää raa’an selkeää rhythm’n’bluesia Stax-twistillä. Meno jatkuu I don’t knowlla ja herkistyy sitten So gladissa. At all on balladi, jonka voisi kuvitella vaikka Joe Texin repertuaariin, rauhallisesti jatkaa myös bluesahtava That’s alright. Meno kiihtyy taas tanssittavaksi Rock-a-bossalla ja Ain’t gonna hurry my timella, kunnes levyn päättää levollisesti Niemisen yökerhojatsi Driftin’ at midnight, jota tähdittää saksofonillaan Hurskainen.

Soul ’n’ roll jubileen kuuntelu on yhtä aikaa sekä iloinen, että henkinen kokemus. Siinä on sielua ja siinä on rullausta, se rokkaa ja se herkistää. Jo’ Buddyn julkaisema tai tähdittämä uusi levy on aina Tapaus, ja Soul ’n’ roll jubilee on vähintään yhtä suuri Tapaus kuin Tuberadio broadcast, Grits & rattles, Everything’s gonna be alright, Inside out ja Rhythm ’n’ roll rumble. Se on siis parasta mahdollista afroamerikkalais-pohjaista juurimusiikkia, ei pelkästään Suomessa, vaan ihan missä vaan.

Soul ’n’ roll jubileeta on tehty pätkissä viiden vuoden aikana, mutta se ei lopputuloksesta ainakaan huonolla tavalla kuulu. Trio on toiminut jo vuodesta 2014 asti, ja tämä on kolmikon ensimmäinen yhteinen julkaisu. Pari vuotta sitten Raulamo lupasi julkaista vuosien 2020 ja 2021 aikana useita äänilevyjä, Soul ’n’ roll jubilee on kuitenkin ensimmäinen fyysinen julkaisu sitten vuoden 2019. Mites tässä nyt näin kävi? Miljoonat fanit odottivat kieli pitkällä koko viime vuoden uusia levyjä, ja ihan turhaan. Ei tämmöinen peli vetele, kuulkaas! Ei pidä antaa ymmärtää, jos ei ymmärrä antaa…

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s