Nastolan bluespojat – Suomibluesin historiaa ja sivuraiteita

Blues News teki Risto Pesosen ja Hara Järvisen uutuuskirjasta Nastolan bluespojat niin syväluotaavan kuuden sivun jutun tuoreimpaan numeroonsa, että kirjaa koskevan blogikirjoituksen aloittaminen tuntui vaikealta. Jopa turhalta. No, kaikki on turhaa muutenkin ja Blues Newsin juttu oli arvostelun lisäksi myös haastattelu, raportti ja referaatti, joten annan mennä. Kyllä maailma ääntä vetää, ja Internet tekstiä.

Nastolan bluespojat on Päijät-Hämeen blueshistorian syväluotaus. Se on myös paljon muuta. Se on paikallishistoriaa, se antaa kokonaiskuvaa Suomen musiikkimaailmasta vuosikymmenien ajalta ja se valottaa bluesin merkitystä Suomessa menneinä vuosikymmeninä. Nastolan bluespojat on merkittävä kulttuurityö. Se perustuu haastatteluihin, arkistolähteisiin ja kirjoittajien omiin kokemuksiin. Sen henkilöhakemisto on valtaisa, Pesonen ja Järvinen ovat tehneet onnistuneen suururakan.

Miksi juuri Nastola? Kysymys esitetään kirjassakin. Mikä Nastolasta teki sellaisen bluespaikkakunnan, että siitä pystyi kirjoittamaan liki 500 sivuisen kirjan? Nastola ei sano meille toispaikkakuntalaisille mitään. Lahti sentään jotain, ja nykyisin Nastola on osa Lahtea. Vastaus kysymykseen on Charlies ja Chicago Overcoat. Ilman niitä ei alueelle olisi syntynyt sellaista blueskeskittymää, josta voi tehdä liki 500-sivuisen kirjan.

Charlies, Chicago Overcoat ja Pepe Ahlqvist eri kokoonpanoineen ovat kansallisesti merkittävimmät alueen blues- tai bluespohjaisen musiikin edustajat ja edelläkävijät. Ahlqvistin ja ehkä myös Chicago Overcoatin tuntevat kaikki, Cream-pohjaista jytää soittanut Charlies on legenda sekin. Onneksi Charliesin hankalasti saatavista levyistä on otettu uusia painoksia, viimeisimpänä Ainoan julkaisema Buttocks. Charlies on huima orkesteri, ja valokuvien perusteella äärimmäisen tyylikäskin vielä. Vaikka kirjan lähtökohtana on Charlies ja Chicago Overcoat, paljastuu alueelta olevan kotoisin muitakin enemmän tai vähemmän bluesmaailmasta tuttuja nimiä, kuten Baby Boy Varhama ja J. Leino & Blues Guys.

Nastolan bluespojat pääsee vauhtiin heti prologissa. Jukka Kuikan vuonna 1978 Helsingin Sanomiin kirjoittama bluesessee saa kaipaamaan aikoja, jolloin päivälehtien kolumnit käsittelivät muutakin kuin avautumista kirjoittajien tunteista. Kuikka ei ole ainoa kirjallinen suuruus, jota kirjassa siteerataan – ääneen pääsee myös itse Frans Emil Sillanpää.

Prologin jälkeen käydään läpi Nastolan historiaa. Se on tämän kirjan kohdalla oleellista ja etenkin itselleni tarpeen, Nastola ja sen ympäristö on minulle aivan tuntematonta seutua. Jonkinlaista Suomen syvää etelää. Kirjan rakenteen ansiosta paikallis- ja kulttuurihistoriallista tietoa löytyy myös kautta koko teoksen.

Yksi mielenkiintoinen yksityiskohta kirjassa on Nastolan poikien tutustuminen alkuperäiseen mustaan bluesiin. Itse olen 1970 syntyneenä heidän kanssaan eri sukupolvea, ja minulle lopullinen bluesherätys tapahtui, kun löysin deltabluesin ja muun maailmansotien välillä levytetyn juurimusan. Nastolalaiset sen sijaan heräsivät brittibluesin jälkeen sähköiseen Chicago-bluesiin. Sonny Boy kakkoseen, Muddyyn ja vastaaviin. Paul Oliverin kirjan pohjalta tehty The story of the blues -kokoelma oli heille hieman vanhanaikainen, minulle se oli aikanaan uusinta uutta. Chicago-blueisista innostuminen on loogista, kysehän on tosiaan Lahdesta. Tuohon aikaan Suomessa järjestettiin järjettömän kovia konsertteja, joissa esiintyivät nämä alkuperäiset bluesukot, ja Nastolan äijät kävivät tietysti heitä katsomassa. Kirjasta löytyy kuvia näiltäkin keikoilta ja itse keikkoja on nyt mahdollista kuunnella Yle Areenasta Lekaa otsaan! -ohjelmasarjassa.

Kirjan tyyli on jutusteleva, tarinallinen ja tarinallistava. Valinta on onnistunut, kirjan lukeminen on kuin istuisi baarin nurkkapöydässä kuuntelemassa veteraanien muisteluksia. Tyylivalinnan takia teos pitää otteessaan, vaikka siinä on paljon sellaista paikallishistoriallista asiaa, johon en ikimaailmassa ilman tätä kirjaa olisi tutustunut. Lahtikin on minulle ennestään tuttu lähinnä Sleepy Sleepersistä, Tehosekoittimesta ja ravintola Torvesta. Pelkkää esihistoriaa Nastolan bluespojat ei ole, vaan tarina kulkee aina nykyaikaan ja kitarataituri Paavo Pesoseen asti.

Kirjan huikea kuvitus vaatii erityismaininnan. Tekijät ovat saaneet käyttöönsä artistien kotialbumeiden aarteet, kuvia löytyy treenikämpiltä, keikoilta ja kotioloista. Yksi hienoimmista kuvista on potretti basisti Pitkä Lehtisestä, kun hän poseeraa Eero Ravin huoneessa Ravin Burns Black Bison -kitara sylissään.

Kirjan lukeminen aiheutti sukelluksen omaan levyhyllyyni. Tietenkin sieltä löytyy Charliesia, Chicago Overcoatia ja Pepe Ahlqvistia. Myös Baby Boy Varhamaa, J. Leinoa ja Paavo Pesosta. Löysin sieltä myös puoliunohduksissa olleen, kirjassa mainitun Kymijokibeats 1965-1991 -kokoelman, jolla on Charliesin lisäksi muun muassa Peer Güntin alkuaikojen biisejä. Lukeminen kannattaa aina.

Hieno kirja, kiitos tekijöille. Bluesdiggareille kovasti tutunoloisen kannen on piirtänyt itse Pertti Jarla, Nastolan poikia hänkin.

Päijät-Hämeen seudusta kirjan ansiosta innostuneena heitän Blues Newsille vinkkinä, että Sleepy Sleepersistä voisi tehdä bluesklassikoiden jäljillä -jutun, jossa paneudutaan bändin bluespohjaisiin biiseihin. Keskiyön aikaan, Rapula pluusi, Repa löysä, mitä näitä nyt on. Lahen rokut eivät olleet pelkästään raggareita, vaan myös blues.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista, Lukemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta artikkeliin: Nastolan bluespojat – Suomibluesin historiaa ja sivuraiteita

  1. Jarmo Keränen sanoo:

    Tuo vaikuttaisi mielenkiintoiselta ja ostamisen arvoiselta. 70-luvulla tuli ostettua jonkin verran Blues News-lehteä, mutta sitten koko lehti unohtui kokonaan. Muutama vuosi sitten sain kaveriltani 2000-luvun alun lehtiä ja mielenkiinto heräsi uudestaan. Aikanaan ostamani lehdet olivat edelleen tallessa ja nyt olen kerännyt vuosien 1968-2001 lehdistä lähes kaikki. Vielä puuttuu vuosikerrat 1993 ja 1995 ja 13 lehteä 70-luvun alusta. Ihme, jos noita vanhempia löydän koskaa. Jossain vaiheessa olisi tarkoitus kerätä myös loput 2000-luvun lehdistä. Jälleen kerran kiitokset mielenkiintoisista pakinoista!

    • Mika sanoo:

      Kiitoksia. Minäkin olen jonkun verran Blues Newseja keräillyt, mutta noin huimaa kokoelmaa minulla ei sentään ole.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s