Aching Hands – Heavy hearts

Aching Handsin kolmas albumi. Heavy hearts. Vaikea kolmas albumi? Ei siltä vaikuta. Heti ensikuulemalta ajattelin bändin siirtyneen aiempaa popimmille linjoille, tänään sain asialle vahvistuksen paikallislehden haastattelusta. Tai siirtyneen ja siirtyneen, Aching Hands on koko olemassaolonsa ajan taiteillut 80-lukulaisen progen ja kunnianhimoisen popin rajamaastossa.

Heavy hearts on Aching Handsin paras levy. Edellisen levyn kohdalla narisin kitarasoundista, nyt ei tarvitse. Nyt on rouheutta, nyt on kaikki kohdallaan. Soitot, laulut ja soundit. Älkääkä pelätkö: vaikka Heavy heartsin biisit ovat enimmäkseen keskimittaisia, eivätkä edes liian vaikeaselkoisia, on bändi edelleen kehittyvän musiikin edustaja.

Pätilän veljesten, kitaristi Jarin ja rumpali Jannen lisäksi bändissä on edelleen mukana aina yhtä loistavat laulaja-kitaristi Heikki Pöyhiä ja basisti Pekka Ranta. Koskettimissa on tällä kertaa Lauri Kuosa, tosin mukana on vierailijana myös edellisellä levyllä soittanut Harri Nevalainen. Viulua soittaa George Cloudysta tuttu Hanna Kaskela. Biisintekovastuu lienee sama kuin aiemmin, eli Jari säveltää, Janne sanoittaa. Sanoittava rumpali on bändille luonnollisesti plussaa ja levy on omistettu Neil Peartille.

Heavy hearts lähtee käyntiin kauniin rauhallisesti upean kitarasoolon omaavalla Sleep at the wheelillä, Catch the full moon lisää hiljaisen alkunsa jälkeen kierroksia. Olen kuulevinani sen hämyilyosassa kaikuja John Lennonilta. Iskevä Flying blind ja levyn popeinta osastoa edustava Guidelines yhdistelevät 80-luvun Yesiä ja Rushia. Jälkimmäisessä kuullaan Pätilän ja Pöyhiän hienoa vuorosooloilua. Hitherto (Pt. 3 of Hope) vääntää potikat raskaaseen progeasentoon ja Pöyhiä laulaa tavanomaista raaemmin.

T-7 on onnistunut taidonnäyte-instrumentaali, jossa on ilokseni Rannan bassosoolo. Salaa toivoin Rannan käyttävän kulkutautiajan soololevyn työstämiseen, mutta hyvä näinkin. Levyn parhaimmistoa edustava Glorious blaze on kaunis ja voimakas laulelma, Neil Peartille kunniaa tekevä NEP sitä mitä Neil Peartille kunniaa tekevän kappaleen pitää olla.

Slow grooving on levyn outo lintu. Se on viuluineen kuin tärähtänyt tanssibändi, joka keksii ruveta soittamaan metallista progea. Hieno, jopa humoristinen kappale. Kitarointi on kautta linjan yhtä taidokasta kuin ennenkin, ja biisissä WWW (What went wrong) räimitään hieman tyylistä poikkeava, mieleiseni soolo. En uskalla arvailla kumpi sen soittaa, Pätilä vai Pöyhiä. Liikaa ei voi tämänkään levyn kohdalla korostaa saumatonta kitaroiden ja kosketinsoittimien symbioosia. Kuosa on yhtä merkittävässä osassa kuin Nevalainen edellisellä albumilla. Levyn päättävä proge-eepos The fast miracle train alleviivaa sitä, että bändistä irtoaa vaikea ja moniosainen musa yhtä helposti kuin radioystävällinenkin.

Heavy hearts on komea levy ja Aching Hands hieno bändi. Imatralta ja Etelä-Karjalasta löytyy laaja progen ja muun vaikean musiikin joukkue, jossa miehet välillä vaihtuvat, välillä pysyvät samoina. Aching Hands, Avaruusasema, Underground Evolution ja Solar Apparatus – toivottavasti vielä myös Riverdog Samson – pitävät soittotaidon kunniassa, ja ovat kaikki sukua toisilleen. Ehkä progen suosio kulmakunnalla johtuu siitä, että täällä tehdään kaikki muutkin asiat monimutkaisesti. Vaikeimman jälkeen.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s