Riff Raff

Kaikki haluamani levyt tulevat vastaan ennemmin tai myöhemmin, yleensä sen kummemmin metsästämättä. Ei tosin ihan aina. Oululaisen Riff Raffin kohdalla kävi niin, että No law ’n’ order löytyi normaalisti divarin laarista joskus aikanaan, mutta Give the dead man some water piti tilata isolta kirkolta, isolla rahalla. Robot studia en ole vinyyliformaatissa tainnut koskaan edes nähdä, joten annoin periksi ja tilasin cd:n.

Riff Raff oli suomiheavyn pioneereja parhaasta päästä Zero Ninen ja Hard Rock Sallisen kanssa. Sen debyyttialbumi No law ’n’ order ilmestyi tammikuussa -82. Bändillä oli jo sillä paketti selkeästi kasassa. Se oli tiukka ja jämäkkä, sillä oli muoto ja sisältö hallussa. Kitarointi taitavaa, rumpalilla vanha kunnon groove, enkä usko basistissakaan mitään vikaa olleen. Immu Ilmarisen pikkuisen kireä Udo Dirkschneiderista muistuttava lauluääni toimii hyvin.

No law ’n’ order on nuorekkaan vauhdikas, se on first wave of finnish heavy metallia. Valitettavasti levyn soundit ovat myöhempiin levyihin verrattuna huonot. Kitarat eivät jyrää, ne ovat kilisevän diskanttiset. Kärsineet korvani onneksi tottuvat helposti ja levyn loppupuolella Eye for eye ja Rock’n’roll star rupesivat tuntumaan jo kunnon jytältä.

Aitoa suomirokkia -kirjassa Epe Helenius kertoo, että bändin lähipiirissä vaikutti joku liikemiesverinen manageri, jotka sotki asioita, ja yhteistyö Pokon kanssa päättyi heti alkuunsa. Liekö tässä ollut osasyy siihen, että bändin ura ei lähtenyt kunnolla lentoon. Vai oliko homma niin, että Suomeen vielä 80-luvun alussa mahtui vain yksi kunnon heavyorkesteri kerrallaan, ja sen paikan vei Zero Nine.

Debyyttialbumille tuli onnistunutta jatkoa jo samana vuonna. Robot stud. Tuohon aikaan ei studiossa nysvätty, julkaisujen välillä ei mennyt vuosia tai vuosikymmeniä. Robot stud on todella heavy. Siinä on riittävästi jytinää, tarpeeksi vauhtia ja sopivasti pikkuisen melankolista melodiaa. Robot stud ei anna yhtä lyhyttä introa lukuunottamatta hengähdysaikaa, se painaa eteenpäin kuin pitkänmatkan juoksija: ilman spurtteja, ilman hidastuksia. Kaikki on sillä paremmin kuin edeltäjällään.

Ehkä biiseissä voisi olla enemmän vaihtelua, cd:llä bonuksena oleva iloisesti popahtava I’ll be gone olisi mukavasti maustanut alkuperäisenkin julkaisun. It’s all over nown olisi voinut jättää versiomatta, vaikka se on ihan hauska. Se kuulostaa kuitenkin enemmän Popedalta kuin heavylta. Popeda kummitteli jo No law ’n’ orderilla, sen päätösbiisi Light my wayn riffin Popeda lainasi myöhemmin samana vuonna ilmestyneelle Mustat enkelit -albumilleen. Voi tietysti olla, että molemmat bändit ammensivat samasta Motörhead-kaivosta, toisistaan tietämättä.

Näistä kahdesta pikkuviasta huolimatta Robot stud on hienosti onnistunut ja jykevä heavylevy, pelkkää päällekäyvää jyrää. Suomiheavyn klassikko ilman muuta. Ilmarisen laulu on entistä enemmän Udoa, soundit ovat tuhdit ja kitarat möyryävät kunnolla. Robot stud on vanhakantaisen raskas. Kun tehdään heavya, tehdään heavya, ei lällyjä balladeja. Levyn kansikuva on Markus Heikkerön omaperäiseen tyyliinsä taiteilema, en osaa sanoa onko se hieno vai huono.

1983 ilmestyneellä Give the dead man some waterilla hyvä meininki jatkuu. On vauhtia, on jykevyyttä, biisit ovat edeltäjäänsä iskevämpiä. Se on raskaampi kuin No law ’n’ order ja monipuolisempi kuin Robot stud. Nimibiisi täräyttää levyn käyntiin sellaisella turpaanvedolla, että tukka lähtee. Levyn etukannessa haetaankin väkivaltaista heavyuskottavuutta ja takakannessa on ilmeisesti otettu mallia Black Sabbathin Heaven and hellistä. Yritys oli kova, ja levy on onnistunut. Vain covervalinta menee tälläkin kertaa pieleen. Kaikki biisit eivät vaan taivu heavyversioiksi, ja The Whon Baba O’Riley on yksi niistä. Kannatan edelleen lakia, että ainakin kaikkien rock’n’roll-biisien ja muiden kanonisoitujen klassikoiden versioiminen pitäisi heavybändeiltä kieltää.

Mutta turhaan narisen, meno on kova. Robot stud ja Give the dead man some water ovat suomiheavyn ja -metallin ehdottomia klassikkoja ja Riff Raff yksi kovimpia suomalaisia heavybändejä. Siinä missä Zero Nine edusti Deep Purplen ja Whitesnaken koulukuntaa, otti Riff Raff vaikutteensa tuoreemmasta tavarasta, etenkin Acceptista. Riff Raff oli edeltäjä Tarotille, polku perinteisestä jytämusiikista kohti metallisempaa ilmaisua. Immu, Kassler, Korsberg, Mokkeri ja ”El Pasadena” ansaitsevat kaikkien meidän headbangerien vilpittömän arvostuksen, ja palkintopaikan suomalaisen heavy rockin kunniagalleriassa.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s