Deep Purple – Purpendicular

En vuonna 1996 odottanut Deep Purplen uutta levyä. Ehkä en edes tiennyt, että sellainen on tulossa. En muista. Tiesinkö Steve Morsen olevan bändin uusi kitaristi? Luultavasti tiesin, ostin kuitenkin Soundin ja Rumban jokaisen numeron tuolloin.

Levyjä ostin 1996 harvakseltaan. Olin päivät töissä ja illat koulussa, puolisoni oli päätoiminen opiskelija. Äänilevyorgioihin ei ollut rahaa eikä aikaa. Purpendicularin ilmestymispäivänä menin kuitenkin töiden jälkeen kuin johdatuksesta lähimpään levykauppaan, Keltaiseen Jäänsärkijään. Siellä soi levy, jonka heti tunnistin uudeksi Deep Purpleksi. Ostin sen.

Illalla, punaviinipullon korkattuani, istuuduin jännittyneenä ja toiveikkaana luurit korvilla lattialle ja panin Purpendicularin soimaan. Kuuntelin sitä sellaisella keskittyneisyydellä, josta nykyisin voin vain haaveilla. Liikutuin hieman, niin hyvältä levy kuulosti. Bändin energiataso oli korkeampi kuin vuosikymmeneen, musiikista kuului innostus ja ilo. Tuo sama innostus ja ilo on Deep Purplella sen jälkeen jatkunut, nyt jo neljännesvuosisadan. Ritchie Blackmoren eroaminen vuonna 1993 oli parasta, mitä Deep Purplelle siinä vaiheessa voi tapahtua. Ilman Blackmoren lähtöä Deep Purplea ei enää olisi.

Deep Purple on The Beatlesin ohella itselleni kenties merkittävin rockyhtye emotionaalisesti. Se herätti niin paljoon, se on minulle niin paljon muutakin kuin musiikkia. Se on lapsuus, poikaikä ja nuoruus, se on aikuisuus ja keski-ikä, toivottavasti myös vanhuus. Se on brittijytän sekavinta saippuaoopperaa, nykyisin jo tosin rauhallista sellaista. Olen kiinnostunut siitä mitä orkesterin jäsenille tapahtuu, mitä heille kuuluu. He ovat kavereitani siinä missä John, Paul, Geroge ja Ringo, ja olen iloinen, kun kavereillani menee nyt hyvin. Heillä on kivaa.

Purpendicular on alkuinnostukseni jälkeen jäänyt vähemmälle kuuntelulle kuin moni muu bändin levy. En pitänyt pari vuotta myöhemmin ilmestyneestä Abandonista, siitä pettymyksestä kärsi myös Purpendicular, ja levyt jäivät vuosiksi hyllynlämmittäjiksi. Myöhemmin mielipiteeni Abandonista muuttui. Se on hieno levy. Avoimin mielin rupesin nyt pitkästä aikaa kuuntelemaan Purpendicularia, valmiina tarvittaessa palaamaan 25 vuoden takaiseen innostuneisuuteeni.

Vuodesta 1996 poiketen kuuntelin Purpendicularin nyt tupla-lp:nä. Aloitusbiisi Vavoom: Ted the Mechanic esittelee uuden kitaristin. Se on toisenlainen kuin aiempi. Hienosti Morse hommansa hoitaa, vaikka koko ajan hieman pelottaa, että kohta se hänelle ominainen tiluttaminen taas alkaa. Monta kertaa alkaakin, sittemmin hän on onneksi rauhoittunut. Vavoom on nopea, hieman bluesmainen ja Gillanin ”puhelaulama” jyräys. Hyvä aloitusbiisi, jonka kaavaa toistettiin vähemmän onnistuneesti myös seuraavan levyn aloitusbiisissä.

Loosen my strings on levyn parhaimmistoa. Se on melodinen, vahva ja rauhallinen. Hieman eppunormaalimainen, ja taas yllättäen hieman blues. Purple on aina ollut kolmesta suuresta jytäbändistä vähiten blues, mutta ikä tekee tehtävänsä. Äijäthän olivat Purplendicularin aikaan jo viisissäkymmenissään, ja selkeästi siirtyneet hyvällä tavalla aikuisen musiikin pariin. Loosen my stringsissä Morse näyttää, että hänellä on tyylitajua, vaikka kaukana väijyy tilutuksia. Koko ajan. Lordin uruilla ja Morsen vingutuksella käynnistyvä Soon forgotten on kokeellisempaa Purplea. Sitä ufoilua, jota bändin lähes jokaiselta levyltä löytyy. Soon forgotten on sellaisena vallan kelvollinen. Sitten kääntyy levy.

B-puolen avaa Purple-klassikoksi nimetty Sometimes I feel like screaming. Sitä se on, mutta ei se ainoa sellainen viimeisen neljännesvuosisadan ajalta ole. Albumin kärkibiisejä joka tapauksessa. Huono ei ole seuraavakaan, Cascades: I’m not your lover. Se on kova rock, joka kruunataan komeilla soolo-osuuksilla. Ykköslevyn päättää onnistuneesti kelttihenkinen The aviator.

Toinen levy. Rosa’s cantina on ihan kiva, Gillanin huuliharpun koristelema renkutus. Kokonaisuuden kannalta turha biisi, ei järin ihmeellinen muutenkaan. A castle full of rascals on reipas riffirokki, joka olisi voinut soida vaikka A house of blue lightilla tai The battle rages onilla. Siinä on sopivasti hämyilyä joukossa. Ja mikä parasta, Paicen oivaltava kunnianosoitus Charles Connorille ja John Bonhamille. Kolmospuolen päättävä A touch away on vaikea tapaus. Hieman se vertautuu The aviatoriin, ja yksi kansanmusiikkibiisi Purplen levyllä on periaatteessa tarpeeksi. A touch awayssa on kuitenkin kevyt progressiivinen ilme, siksi se nousee jopa levyn parhaimmistoon.

Nelospuolen aloittava Hey Cisco on nopea, hurja ja tylsä. Sitä seuraava Somebody stole my guitar perus-Purple. Jopa liian perus. Kokonaisuudessaan biisi jää kuitenkin voiton puolelle. Varsinaisen levyn päättää hieman erikoinen The purpendicular waltz. Sinänsä ovela lopetus, ainakaan ei liian helppo. Vinyyliversiolla soi vielä bonusbiisinä Don’t hold your breath, joka on yhtä tarpeeton kuin Purplen bonusbiisit aina.

Näin. En selvästikään ole yhtä innostunut kuin ensikuuntelulla vuonna -96. Olen 25 vuotta vanhempi, en enää innostu mistään. Ei Purpendicular huono ole, päinvastoin, se on vain liian pitkä. On, vaikka alkuperäinen cd kestää vain 62 minuuttia, eikä se moneen muuhun aikansa julkaisuun verrattuna ole paljon. Tuossa pituudessaan Purpendicular on Purple-kaanonissa hyvä levy. Kolme biisiä lyhyempänä sen olisi saanut mahdutettua yhdelle lp:lle, silloin se olisi erinomainen. Harmi, etteivät kutsuneet minua tuottajaksi. Rosa’s cantina pois, Hey Cisco pois. Ja… ja… Hmm. Sitten menee vaikeaksi. En millään keksi mikä olisi se kolmas poisjätettävä. Ehkä Somebody stole my guitar. Tai ehkä Vavoom, mutta sitten olisi vaikea valita aloitusbiisiä.

Purpendicularilla Purple on parhaimmillaan rokatessa vähiten. Rauhallisissa, mutta täynnä voimaa olevissa balladinomaisissa kappaleissa. Purpendicular on myöhempien aikojen Purplen ensimmäinen, mutta ei välttämättä paras albumi. Se oli alku, jonka jälkeen on ilmestynyt kuusi studioalbumia lisää. Enimmäkseen erinomaista studioalbumia. Kolme niistä olen blogissani jo käsitellyt, pakko kai käsitellä ne muutkin. Halusivat hyvät ystäväni Ian, Roger, Ian, Steve ja Don niin tahi eivät.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s