Deep Purple – Abandon

Ostin Deep Purplen Abandon-cd:n vuonna 1999 Imatran Prismasta. Siihen aikaan marketit olivat ihan relevanetteja äänilevykauppoja, eikä uusia julkaisuja tarvinnut painoksen loppumisen pelossa ennakkotilata kuukausia etukäteen. Ne vain poimittiin mukaan samalla reissulla, kun ostettiin kaljaa ja makkaraa.

Abandon on myöhempien aikojen Deep Purplen toinen albumi. Se on reipasta elämäniloa hehkuvaa Purpendicularia tummasävyisempi ja raskaampi. Sen tunnelma on raa’an väkivaltainen ja surumielisen haikea. Roger Glover on kertonut Abandonin tekemisen Purpendicularin jälkeen olleen hankalaa. Jos Purpendicular oli Morsea, on Abandon Lordia. Urku pauhaa kuin Perfect strangersilla konsanaan. Abandon jäi eläköityvän Lordin viimeiseksi Purple-levyksi, vaikka asiaa tuskin tiesi tuolloin edes kosketinsoittaja itse. Ehkä hän ja bändi tekivät tietämättään jo ennakoivaa surutyötä asian johdosta.

Abandonin aloittava Any fule kno that peesaa liikaa Purpendicularin Vavoomia. Se on raa’empi ja suorastaan pelottavampi ja Lord on urkuineen enemmän äänessä, mutta muoto on sama. Gillanin puhelaulu korostaa sitä. Avausraita on yksi syy sille, että suhtauduin Abandoniin pitkään negatiivisesti. Toinen syy oli Purplelle harvinainen kulmikkuus, musiikki nykii pomppumetallin malliin. Almost human jatkaa aggressiivista linjaa, ei tosin yhtä tummasti kuin Any fule kno that. Upea ja surullinen Don’t make me happy on hevitettyä brittibluesia, Seventh heaven kauniin kitaramelodian kautta lähes metalliseen raskauteen vajoava Purple-jytä. Seventh heavenia voinee pitää tämän levyn hämyilyhetkenä. Watching the sky on liki progemetallia.

Levyn huippuhetki on Fingers to the bone. Se onnistuu olemaan jotain uutta ja silti ”vanhaa kunnon” Deep Purplea. Fingers to the bonella kuuluu ilmeisesti Morsesta lähtöisin oleva kaunis kansanmusiikkihenkisyys ja lämmin, kaunis melodisuus. Silti siinä on myös kovaa jytää, jopa sitä bluesia. Ja Gillanin juuri oikeassa kohdassa kaukaisuudesta soiva huuliharppu. Fingers to the bone on yksi Deep Purplen uran monista huippuhetkistä.

Jos Abandon olisi vinyyli, olisi sen a-puoli loistava. B-puolelle on rätkäisty ne ei niin loistavat tekeleet. Jack Ruby taisi olla levyn singlebiisi, sitä ihmettelen. Perus albumiraita, liki täytebiisi. Ei hitin aineksia. Mutta Gillan kirkaisee kerran ihan seitkytlulaisesti! Se lämmittää sydäntä, niin tuttu tuo ääni on. She was ei ole kaksinen sekään, mutta kevyessä ufoilussaan se jaksaa säilyttää mielenkiinnon. Whatsername on ihan perus, onneksi Lordin ja Morsen soolo-osuudet ovat mielenkiintoisia. Oikeastaan hyvä biisi.

Jonkun kirjallisuusihmisen pitäisi paneutua Gillanin sanoituksiin. Ne ovat monesti todella hienoja. Gillanilta irotaa paitsi perinteinen rock’n’roll-älämölö ja hersyvä hauskuus, myös syvällisen filosofinen pohdinta. Vauhdikas ja onnistunut ’69 lienee ensinmainittua, en ymmärrä lauletaanko siinä vuodesta vai mistä. Hyvä valinta tähän väliin, johan noita progeiluita tuossa tulikin. Evil Louie alkaa liian tutusti, mutta kertosäe pelastaa biisin. Levyn päättävä, jo In rockilta tuttu riffi-iloittelu Bludsucker on tietenkin turha. Aina uusioversiot ovat. Ei se silti huono ole. Voi olla, että vuonna 1999 Deep Purple sai vielä sellaisia uusia kuulijoita, jotka eivät olleet tutustuneet bändin jo vuosikymmeniä aiemmin ilmestyneeseen tuotantoon.

Mitä Abandonista jää käteen? Ainakin kaltaiselleni fanipojalle hyvinkin paljon. Bändi ei todellakaan jäänyt vellomaan menneisyyteen Blackmoren lähdettyä. Reippaan Purpendicularin jälkeen orkesteri rupesi ruoppaamaan sielunsa pimeämpiä puolia ja teki uransa synkimmän ja metallisimman levyn. Tavallaan tätä voisi verrata Come taste the bandiin, sen verran eri meininki tässä on kuin muilla bändin levyillä. Come taste the bandilla soul ja funk ottivat vallan, Abandonilla aikansa metalli.

Olin Abandonin ilmestyessä 29-vuotias. Painiskelin tulevaisuuteni kanssa. Olin toiveikkaana muuttanut Helsingistä takaisin kotiseudulleni, mutta yks kaks huomasin, että asiat menevät pieleen. En saakaan havittelemaani työpaikkaa, kukaan ei tarvitse minua. Tunsin itseni tyhmäksi ja tarpeettomaksi. Ei ihme, että Abandonin synkkyys jätti kylmäksi. Nyt viisikymppisenä, elämää jonkun verran enemmän nähneenä, synkkyys ei haittaa. Abandon on hyvä lisä Deep Purplen katalogiin. Bändillä oli edessään toisen perustajajäsenensä poistuminen kuvioista, ja siitäkin se selvisi voittajana. On hienoa, että Jon Lordin testamentiksi Deep Purplessa jäi näin urkuvetoinen albumi.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s