Soundi 7/2020

soundiKirjoitin taannoin Soundista numero 8/1977. Nyt palaan nykyaikaan, tutkin Soundia 7/2020. Numerosta voisi päätellä, että kyseessä on heinäkuun lehti. Ilmestymispäivästä 28.8. sen luulisi olevan elokuulta. Tämä on kuitenkin syyskuun numero. Kaukana ovat ajat, jolloin kuukausittain ilmestyvästä lehdestä ilmestyi vuodessa 12 numeroa ja viikkolehdestä 52.

Hieman pitkin hampain uuteen Soundiin tartun. Panin lehden aiikanaan boikottiin syistä, jotka voitte lukea aiemmista blogimerkinnöistäni. Silti minun on heti kättelyssä sanottava, että jos Soundi jatkaa samaan malliin kuin tässä lehdessä, saatan lopettaa boikottini ja ruveta taas irtonumero-ostajaksi.

Syyskuun lehdessä on vahvasti huomioitu meidät keski-ikäiset musadiggarit. Nuorisoakaan ei kai ole unohdettu, koska lehden kannessa on kuva laumasta hipsteripartaisia hiphoppareita. Enkä tosin tiedä onko Lähiöbotox nuorisomusiikkia. Omat teini-ikäiset lapseni kuuntelevat kaikenmaailman pinkfloydeja, ironmaideneita, nirvanoita, beatlesejä ja zeppelinejä, joten en tunne perusteinien suosikkimusiikkia.

Uusimman Soundin kansikuvana ja pääotsikkona on siis Lähiöbotox. Muut kannesta löytyvät nimet ovat Plutonium 74ää lukuunottamatta tuttuja: Jarkko Martikainen, Rosita Luu, Costello Hautamäki ja Blues Pills.

Pääkirjoituksessa kommentoidaan asiallisesti biisiä The night they drow old Dixie down. Se on yksi kaikkien aikojen suosikkibiiseistäni, vaikka olen suvakki, vihervasemmistolainen ja kommunisti. Kuulemma. Omasta mielestäni olen tosin isänmaallinen, maanpuolustushenkinen ihminen, mutta haittaisänmaalliset ovat toista mieltä. Mikko Meriläinen käsittelee kirjoituksessaan Early Jamesin tekemää muokattua versiota biisistä asiallisen ympäripyöreästi. Tolkun ihmisen tavoin. The night they drove old Dixie down kertoo Yhdysvaltain historiasta, ja se on opettanut siitä minulle enemmän kuin mitä laiskuuteni takia koulussa ikinä opin. Kirjoitus on hyvä. Harmittaa, että tolkun ihmisestä on tehty kirosana. Musta ei toimi, valkoinen ei toimi, harmaan eri sävyt ovat ne, joilla maailma pyörii.

Seuraavalla aukeamalla on Pekka Laineen kirjoittama ja koko Soundin toimituksen allekirjoittama muistokirjoitus Peter Greenistä. Kiitos siitä.

Uutissivustolla kerrotaan koronan aiheuttaneen superkokoonpanon nimeltä Red Wolf. Tunnen tästä superkokoonpanosta vain Janne Joutsenniemen. Sam Shingler julkaisee sooloalbuminsa. Se on varmasti hyvä uutinen niille, jotka artistin tuntevat. Samoja suunnitelmia on myös Noora Louhimolla, joka jutun luettuani paljastuu Battle Beastin laulajaksi. Näin Battle Beastin toissa kesänä livenä Olavinlinnassa. Hieno show, tuli Harald Hirmuisen Helga-vaimo mieleen. Maustetytöiltä on tulossa uusi albumi, ostan sen. Jarkko Vehniäinen ja Marja Lappalainen tekevät upeaa Kamala luonto -sarjakuvaa, valitettavasti heidän Soundissa ilmestyvä pilakuvansa ei ole samaa tasoa.

Elämäni soundit -sarjassa omista suosikkilevyistään kertoo jazzmies Antti Lötjönen. Omasta levyhyllystäni löytyy kaksi hänen esittelemäänsä albumia. Voisi löytyä enemmänkin. Olen ilahtunut, että jutun on kirjoittanut Asko Alanen. Hänen nimensä olen nähnyt Soundissa aina siitä lähtien, kun rupesin sitä lukemaan.

Seuraavalla sivulla on Tarkkailuluokka-sarja, siinä puhutaan Arpasta. Skippaan jutun suosiolla. Seuraavalla aukeamalla on ihan mainio Niko Peltosen kolumni Kolmannen Naisen biisistä Paskanhajua. Sitä seuraa Arttu Seppäsen kolumni, jossa heitetään hyvästit laulaville urheilijoille. Juttu on varmasti hyvä, mutta skippaan sen, koska kirjoittaja on pipopäinen partamies. Luen jutun kuitenkin joskus myöhemmin, koska Seppänen ei kai ole pahin mahdollinen hipsteri. Saisi mennä parturiin kuitenkin.

Sitten seuraa kuuden sivun juttu Costello Hautamäestä. Se on Popeda-diggarille yhtä juhlaa! Kansikuvabändistä Lähiöbotox on Timo Isoaho kirjoittanut seitsemän sivua, mutta se ei setämiestä kiinnosta. Jos olisin ostanut tämän lehden, lukisin jutun myöhemmin. Tutkimani lehti on kuitenkin kirjaston omaisuutta. Henkilökunnan etuoikeudella pihistin sen viikonlopuksi, vaikka se on uusin numero. Minun on siis palautettava lehti maanantaina ennen kuin kirjasto aukeaa.

Sitten seuraa taas minua kiinnostavaa asiaa jopa 12 sivun verran! Jarkko Martikainen, Merita Berg, Blues Pills ja kaiken kruununa Jussi Niemen kirjoittama artikkeli loistavasta Emola-Hatsina String Bandista! Jussi Niemi on yksi suosikkitoimittajistani ja on upeaa, että hänen annetaan edelleen kirjoittaa Soundiin. Vaikka varmasti on jo eläkeukko.

Jo nämä kaksitoista sivua olisivat riittäneet Soundin rehabilitointiin, mutta kahden sivun Plutonium 74 -jutun jälkeen tulee vielä Niemen vuonna 1992 tekemä, mutta silloin julkaisematta jäänyt Jeffery Lee Piercen haastattelu. Uskomatonta! Onko tämä se sama lehti, joka kuusi vuotta siten haistatti paskat minulle ja kaltaisilleni ja yritti hankkia itselleen nuoria lukijoita?

Sitten alkavat levyarviot. Heti ensimmäisellä aukeamalla on meille sedille jä tädeille suunnatut Amurin, Bob Dylanin ja Jarvis Cockerin levyjen arvostelut. Levyarvosteluja on yli viisikymmentä. Tähän mennessä olen ostanut arvostelluista levyistä neljä (Amuri, Dylan, Blues Pills, Deep Purple). Tulen todennäköisesti ostamaan vielä kaksi (Jarkko Martikainen, Aaltonen Kullhammar jne.) ja jos markalla saan, niin yhden vähemmän kiinnostavan vielä (Zakk Sabbath).

Lehden lopussa on vielä meille vanhuksille suunnatut yhden sivun jutut Napalm Deathista ja Phil Anselmosta. Vanhuksille on varmaan suunnatu myös Silentiumista kertova juttu, itse en bändiä kuitenkaan tunne. Toiseksi viimeisllä aukeamalla itselleni tuntematon Matti Nives kirjoittaa jatsista, mutta ei onnistu herättämään kaltaiseni wanna-be jatsidiggarin mielenkiintoa. Sitten on aukeaman verran kirja- ja elokuva-asiaa, mutta koska kirjoittaja ei ole Asko Alanen, vain silmäilen sivut läpi.

Viimeiset sanat saavat päätoimittaja Meriläinen ja itselleni tuntematon Lasse Luhta. Molemmat jutut ovat mielenkiintoisia.

Näin. Tämä on paras selailemani uusi Soundi moneen vuoteen. Parempi kuin elokuun -77 lehti. Silti minua vituttaa. En tykkää yhtään, että suuri osa kirjoittajista on itselleni täysin tuntemattomia nuorison edustajia. Haluan Juho Juntusen, Timo Kanervan ja Waldemar Walleniuksen. Jos Pop media haluaa myydä paperilehtiä, sen pitää muuttaa Soundi entistä enemmän Classic rockin ja Mojon tapaiseksi nostalgialehdeksi. Jos Pop media haluaa meidän keski-ikäisten ostavan Soundia, siinä pitää kirjoittakaa vanhoista bändeistä sekä pienten itsenäisten levy-yhtiöiden julkaisuista. Unohtakaa nuoriso. Ei se lehtiä osta.

Pinja Sorvalin ansiosta tulen tulen ostamaan Merita Bergin soololevyn, enkä enää vihaa Mikko Meriläistä. Ei siis huono Soundi.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Lukemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s