Deep Purple – Whoosh!

whooshUutisvuoksen tai Parikkalan-Rautjärven Sanomien etusivu ei mene uusiksi siitä, että kehun Deep Purplen uusimman levyn. Olen kehunut ne kaikki aiemmatkin. Eivät kaikki Deep Purplen 52 vuoden aikana tekemät albumit täydellisiä ole, mutta kelvottomia levyjä se ei ole tehnyt koskaan. Muutaman kerran on liipannut läheltä, kerran oli riman putoaminen liian lähellä.

Jotkut luulivat Infiniten olevan Deep Purplen viimeinen studiolevy. Levyn mukana olleen dvd:n perusteella ainakin Steve Morse. Whooshin toiseksi viimeinen biisi on uusioversio Shades of Deep Purplen avausraidasta And the address. Jos And the address olisi levyllä viimeisenä, voisin tällä kertaa viimeisen levyn teoriaan jopa uskoa. Ympyrä sulkeutuisi. Mutta koska ei ole, niin ei ole. Viimeinen.

Olen nyt Whooshin muutamaan kertaan kuunneltuani suosikkibändistäni iloinen, ylpeä ja hieman hämmentynyt.  Whoosh! jatkaa sitä tasaista laatua ja sitä tyyliä, jota bändi on Purpendicularista tai viimeistään Bananasista lähtien suorittanut. Ja uskomatonta kyllä, koko ajan parantanut. Hionut kohti täydellisyyttä. Se tyyli ei ole sitä, mitä bändi edellisillä vuosikymmenillä soitti, se on omansa. Iloinen ja ylpeä olen, koska levy on taas kerran näin hiton hyvä, hämmentynyt, koska bändi on vanhoilla päivillään löytänyt itsestään näin paljon uusia puolia.

Whoosh! on suoraa jatkoa Now whatin ja Infiniten loistavuudelle. Kehittyvää jatkoa, sitä on progeksi haukuttu. Mikäs siinä, aina Purplessa on proge-elementtejä ollut. Puolet levyn biiseistä voi helposti laskea progressiivisen rockin kategoriaan. Throw my bones, Step by step, The long way round, The power of the moon ja etenkin levyn hämyisin biisi Man alive, sekä sille introna toimiva Remission possible. Synkkää Man alivea ei pilaa edes väkisin The Spinal Tapiin ajatukset vievä puheosuus: In ancient times, hundreds of years before the dawn of history… Kun näiden lisäksi Nothing at all vielä yhdistää progeilun 60-lukulaiseen poppiin, en voi kuin hurrata! Jos bändin soittajat olisivat nuorempia, juhlittaisiin Whooshia paitsi progen mestariteoksena, synkkien ja hypnoottisten Man aliven ja Step by stepin takia myös angstisen brittiläisen taidepopin pelastajana.

Loputkaan biisit eivät ole huonoja, ne ovat Morsen ja Aireyn aikaista perus-Purplea: surumielinen Drop the weapon, iskevä We’re all the same in the dark, ihanalla hammondin murahduksella alkava ja Morsen ja Aireyn jopa poikkeuksellisen komeilla sooloilla varustettu No need to shout sekä ensimmäisellä tahdillaan Highway staria odottamaan saava What the what. And the address on juuri niin tarpeellinen kuin uusioversiot aina ovat ja sen jälkeen tuleva Dancing in my sleep on ilmeisesti jonkinlainen bonusbiisi, joka kuulostaa lähinnä Gillanin soolotuotannolta. Mitään lisäarvoa se ei albumille tuo.

Olen tyytyväinen. Urku soi kuten se on aina soinut, Morse on oma tyylikäs itsensä, kuten on ollut aina siitä lähtien, kun sai pahimmat tilutuskarstat kitarastaan muutaman Purple-levyn jälkeen poltettua. Glover ja Paice hoitavat homman groovesti ja Gillan on Gillan. Gillanissa on aina taikaa.

Tekisi mieleni sanoa, että Whoosh! on paitsi kahden viimeisimmän kokoonpanon paras Purple-levy, myös innovatiivinen ja uusia ovia avaava tulevaisuuden klassikko. En näillä kuuntelukerroilla kuitenkaan uskalla noin radikaalia lausuntoa esittää. Palaan asiaan sitten, kun olen kuunnellut Whooshin yhtä monta kertaa kuin In rockin.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s