Soundi 8/1977

dav

Alkavan sadonkorjuukauden kunniaksi teen ajankohtaiskatsauksen musiikkilehti Soundin nykytilaan ja tutkin lehden elokuun numeroa vuodelta 1977.

Elokuussa -77 täytin seitsemän vuotta ja aloitin peruskoulussa joukko-opin opiskelun. Samana päivänä, kun menin kouluun, kuoli Elvis Presley. Se oli enne. Sen jälkeen on kaikki mennyt päin persettä.

Vuonna -77 punk rynni voimalla yleiseen tietoisuuteen, mutta omat suosikkibiisini olivat tuolloin Jussi Raittisen Metsämökin tonttu, Silhuettien Jos mulle sydämesi annat ja Erkki Liikasen Evakkoreki sekä Kolmen konstin timpermanni. En siis ehtinyt mukaan rajuimpaan punk-aaltoon ja sen takia punk on minulle vain yksi musiikkityyli monien muiden rinnalla. Ei elämäntapa tai ideologia, johon olisin loppuikäksi jämähtänyt ja arvottanut kaiken tulevan musiikin sen kriteerein. Hieno musiikkityyyli se kuitenkin oli. Tai on.

Vuonna -77 Soundi oli punkin soihdunkantaja, vaikka tomittajien taholta kuultiin myös soraääniä. Esimerkiksi Juho Juntunen oli toisinaan hyvinkin kriittinen punkin kaupallistumista kohtaan. Elokuussa lehden kansikuvajuttuna oli Sex Pistols. Kannessa mainitaan myös The Jam ja John Miles sekä Moody Blues. Hämyjäkään ei siis punkista huolimatta unohdettu.

Heti alkuun kerrotaan, että sää ei tänä vuonna suosinut Pori Jazzeja ja tappiota tuli. John Milesin haastattelulla ennakoidaan äijän tulevaa Ruisrockin keikkaa. Samoilla festareilla esiintyy myös Thin Lizzy. Milesista kertovan jutun otsikossa kysytään osaako tämä mies Gallagher-tempun. Klikkiotsikointi ei ole internet-ajan keksintö. Pakko minun on juttu lukea, että saan tietää mistä on kysymys. Ilmeisesti Gallagher-tempulla tarkoitetaan sitä, onnistuuko vielä tuntematon Miles lyömään itsensä Ruisrockissa läpi samalla tavalla kuin Gallagher pari vuotta aikaisemmin.

Seuraava aukeama on omistettu Moody Bluesille. Otsikko ”Moody Blues, eli erään ihailijan muistelot” kertoo heti millä asenteella Mikko Montonen on juttunsa kirjottanut. Seuraavalla sivulla on Arto Pajukallion lennokkaaseen tyyliinsä kirjoittama juttu Tiitta Spoutista. Vuonna -77 ja vielä myöhemminkin Soundissa oli selkeä fanzine-ote, eli jutut olivat rentoja ja usein puhekielisiä.

Seuraavan sivun punk news -ajankohtaiskatsaus alkaa yllättäen uutisella Tom Petty & The Heartbreakersista. Pettyn kerrotaan olevan ilmetty rock’n’rollin ruumiillistuma. Sitten päästään itse asiaan, ja Boomtown Ratsin Bob Geldofin kerrotaan muistuttavan kovasti John Rottenia. The Saints nimetään Australian punk-pyhimyksiksi ja I’m stranded saa ansaitsemansa kehut. Generation X on Lontoon maineikkain vielä ilman levytyssopimusta oleva punkbändi ja Boysilta on ilmestynyt jo yksi single. 999-niminen orkesteri saa maininnan ja Policen kerrotaan olevan malliesimerkki siitä, miten punkin perässä siivestetään puhtaasti rahan kiilto silmissä. Keskiaukeamalla on suuren Sex Pistols -tarinan toinen osa, seuraavalla sivulla laaja The Jam -haastattelu.

Sitten päästään levyarvosteluihin. -77 ilmestyi hurjasti klassikoiksi päätyneitä albumeita, mutta myös paljon muuta. Iso osa lehdessä arvostelluista artisteista on sellaisia, jotka ovat minulle vain etäisesti nimenä tuttuja tai eivät edes sitä. Glenn Phillips, Alphonso Johnson, John Greaves, Peter Blegvad, Lisa Herman, Eddie Quansah, Janne Schaffer, Deniece Williams, Syreeta ja Junior Murvin. Olen joko liian nuori tai liian sivistymätön tietääkseni näistä mitään. Luultavasti jälkimmäistä.

Minulle tutuimmat lehdessä arvostellut artistit ovat Neil Young (American stars ’n bars), Amanda Lear (I am a photograph), Bob Marley and The Wailers (Exodus), The Shirelles (The very best of), James Brown (Bodyheat), Thin Lizzy (Remembering part 1), Royals (Out) ja Peter Tosh (Equal rights). Montonen antaa ajankohdan huomioonottaen Royalsin Outille runsaasti kehuja, vaikka saman vuoden myöhemmässä lehdessä olevassa haastattelussa bändi tuntuu olevan arvostelusta jollain tapaa närkästynyt. Jussi Niemi kehuu Exodusta ansaitusti ja J-V Sappinen on alkuhämmennyksen jälkeen suuresti ihastunut American stars ’n barsiin. Waldemar Wallenius kehuu tutulla tyylillään Thin Lizzyn kokoelman ja Montonen tykkää Toshin Equal rightsista, vaikka se ei samanlainen mestariteos olekaan kuin Exodus.

Juhon Juntusen legendaarisessa sarjakuvassa Poikamme musisoivat sekoillaan tällä kertaa festivaaleilla. Mama Wet Deckin festivaalikeikka ei mene ihan putkeen, koska kukaan ei taputtanut. Sarapaltio sentään heristi nyrkkiä. Ilmeisesti bändi ei yleisön toiveesta huolimatta soittanut biisiä Tahdon olla sulle hyvin hellä.

Vuonna -77 äänilevyjä sai ostettua maitokaupoista ja kodinkoneliikkeistä ja vaikka mistä, mutta kunnon musiikkia saadakseen piti silloinkin turvautua postimyyntiin. Legendaarinen Epe’s Music Shop oli koko olemassaoloaikansa Soundin aktiivisin mainostaja ja nytkin firman ilmoituksia on kokonaisen aukeaman verran. Levyjen hinnat ovat numeraalisesti suunnilleen samaa tasoa kuin vuonna 2020, ainoastaan valuutta on eri. Olisinpa älynnyt ostaa The Saintsin I’m stranded -sinkun kahdeksalla markalla tuolloin. Nyt siitä saa maksaa huomattavasti enemmän.

Vaikka Soundin vuoden 1977 elokuun numero on hieman aneeminen, on siinä paljon asiallista asiaa ja hyvää musiikkia. Kirjoitustyyli ei ole niin lennokasta kuin se lehdessä parhaimmillaan ja pahimmillaan oli, liekö punk vielä hieman hämmentänyt tuossa vaiheessa kuitenkin jo vuosikausia musiikin parissa puuhailleita toimittajia. Lehden tabloidi-formaatti on sillä tavalla hölmö, että nyt 43 vuotta myöhemmin sitä alkaa olla paperin haurauden ja lehden kuluneisuuden takia hankala lukea. Lisäksi teksti on niin pirun pientä, että yhtään ei ole ajateltu viisikymppisiä setiä ja tätejä. Eli Soundin nykylukijoita.

Vaikka lehden levyarvosteluissa on minulle tuntemattomia nimiä, on lähes koko muu sisältö tuttua tavaraa. Samaa en voi sanoa, kun tutkin vuoden 2020 Soundia. Harvoin edes tutkin, koska olen edelleen vihainen taannoisen omistajanvaihdoksen yhteydessä tapahtuneista tyylittömistä irtisanomisista. Vaikka Soundi yritti suurta nuorennusleikkausta, näyttää lehdessä edelleen olevan myös meitä möhiksiä kiinnostavia juttuja ikälopuista artisteista. Se on pieni pakko, ei nuoriso paperilehtiä osta. Hengissäpysyäkseen Soundin pitäisi ankarasti keski-ikäistyä, ei nuorentua.

Elokuu -77 oli jonkinlainen taitekohta paitsi Soundille, myös Suomen nuorisolle. Koulujen alkaessa sana punkista alkoi levitä ja muutamaa kuukautta myöhemmin ilmestyivät ensimmäiset kotimaiset punksinglet. Vastapainona punkille alkoi myös rockabilly-buumi ja valitettavasti sen myötä vastakkainasettelu punkkien ja teddyjen välillä. Tämä kärjistyi ainakin pääkaupunkiseudulla täysin järjettömästi jopa väkivaltaisuuksiksi asti. Koska ihminen ei opi, olemme kohta vastaavassa tilanteessa haittaisänmaallisten öyhöttäjien ansiosta. Jee jee. Punkit, kommarit ja pitkätukat hirteen vaan, samaan puuhun maahanmuuttajien kanssa. ”Ennen oli häät, niin aidaksilla tappeli klopit, nyt on pyssyt pätkikkäät ja karatekurssilta opit.”

Itse olin tuolloin lapsi ja maalainen, joten en noista ajoista muista kuin sen, että meidän kylän ala-asteella ei punkkeja näkynyt. Enemmistö niistä harvoista, jotka musiikkia diggailivat, diggasivat rockabillyä. Itse olin jo tuolloin ajastani jäljessä ja rupesin kuuntelemaan Elvistä. Elviksen takia vielä heinäkuussa 2020 kirjoitan Internettiin elokuusta 1977. Kannattiko? Kysyn vaan.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

4 vastausta artikkeliin: Soundi 8/1977

  1. Apulaissheriffi sanoo:

    Kannatti. Ehtottomasti kannatti.

  2. Ganz Unten sanoo:

    Kyllä se kannatti joo

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s