Lumberjacks, Dave Forestfield ja SaraLee

Vaikka taas kerran yritän valehdella itselleni, ja väittää vähentäneeni äänilevyjen ostelua, niin hämmentävästi on lattialle kasautunut iso nippu älppäreitä ja hyllyn reunalle laserlevypinoja. Ei sille mitään mahda, addikti on addikti ja elämäntapa on elämäntapa. Kiva niitä on kuunnella ja kiva niistä on täällä intterneettissä saarnata. lumberjacks2

Olin Lumberjacksin Shake ’em rootsin kanssa vähän kahden vaiheilla, että kirjoitanko siitä mitään. Ensikuuntelulla tuli vaikutelma, että tämä on ammattitaitoisten muusikoiden tekemää laadukasta, mutta ei millään tavalla jännittävää suomibluesia. Levyn puolessa välissä This ain’t the way kuitenkin viritti korvani oikealle taajuudelle. Musiikin kuuntelu on fiilispohjaista toimintaa, ja kuuntelijan tunnelma saattaa vaihtua hetkessä, nyt se vaihtui tässä kohtaa. This ain’t the way yhdistelee onnistuneesti synkähköä poppia bluesiin. Se alkaa surumielisen hämyisesti, ja paisuttelee itsensä toiveikkaisiin korkeuksiin, jälleen hiljentyen. Upea kappale.

Tarkemmin ajateltuani ja levyä toista kertaa kuunnellessani huomasin, että heti aloitusbiisi Friend on aivan pirun ankaraa boogievääntöä. Big Hand Niemen lauluäänessä on samaa rosoa kuin hänen kitarassaan. Googlettelemalla selvisi, että Niemi on oikeasti metsuri. Se lisäsi kiinnostavuusastetta huomattavasti, kotitarvemetsuri (evp.) kun olen, ja kyseistä ammattikuntaa kovasti arvostan.

Ihan mainio albumi. Ei klassikko, mutta ei tämän takia kenenkään tarvitse bluesia tylsäksi musiikiksi noitua. Palaset ovat mukavasti kohdallaan.

forestfieldDave Forestfield kuulostaa Footsetps in the snow -albumillaan ikäistään vanhemmalta. Hän on kuitenkin vielä nuori mies, ikäiseni. Jepjep. Minulle tulee Forestfieldistä mieleen kotimainen John & Jason -duo. Lisäksi hänen lauluäänensä kuulostaa myöhempien aikojen Dylanilta, musiikissa on Love and theft -fiilistä. Hänellä vaikuttaisi olevan myös haluja samanlaiseksi entertaineriksi kuin Dylanilla nyt vanhoilla päivillään: osassa biiseistä on perinteistä viihdemusiikkifiilistä. Irtoaa Forestfieldiltä rajumpikin kama, sen todistaa esimerkiksi rhythm’n’blues-klassikko Ting a ling.

Forestfield on perinteinen singer-songwriter, hyvä soittajakin vielä. Puolet levyn biiseistä on kuitenkin covereita, niistä yllättävin on jonkinlaiseksi kantrikupletiksi käännetty Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Band. Levyn päättää upeasti ja liikuttavasti Hank Williamsin You win again.

Footsteps in the snow on rennonletkeää americanaa. Sitä on mukava kuunnella, vaikka se ei genreä uudista, eikä hurraahuutoja herätä. Tällaista musiikkia tarvitaan, kun väestö ikääntyy ja askel lyhenee. Forestfield on muuten ihan suomalainen, Tatu Metsäpelto siviilinimeltään.saralee

Saara ”SaraLee” Lehtomäen Heart of stone on komeaa ja kulkevaa rhyhtm’n’bluesia, sekä jossain määrin rockabillya. SaraLee on orkesterin laulaja ja saksofonisti. Wau! Molemmat hommat sujuvat häneltä hienosti. Lauluääni on viettelevän seksikäs, siinä on kirkkautta, voimaa ja särmää.

Levyn kaikki biisit ovat Lehtomäen ja kitaristi Markus Tiiron käsialaa. Enimmäkseen ne ovat vauhdikkaita rokkeja, mutta mukaan mahtuu slovareita, kuten Wasting time ja Let me love you. Bändi on taidokas, ei tällaisen solistin kanssa huono kelpaisikaan. Musa on keinuvaa ja ilmavaa, mutta jytisee vanhan ajan rhythm’n’bluesin malliin. Erittäin onnistunut albumi genressään, ja siinä genressä kilpailu on kovempaa ja kestänyt kauemmin kuin lähes missään muussa.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s