Panssarijuna – Voiko tähän kuolla

panssarijuna_voiko_tahan_kuollaPanssarijunaa on minulle monesti suositeltu. Vänkäsin pitkään vastaan. Ei tartte auttaa, löydän itse kuuntelemiseni. Nyt kuitenkin sain eräältä diileriltäni Voiko tähän kuolla -cd:n halvalla. Kalliilla ei c-levyjä enää kannata ostaa.

Suosittelijat ovat äänilevyaddiktin siunaus ja kirous. Suosittelujen takia menee rahaa, tai ystävyys: on vaikea kertoa suosittelijalle nätisti, että minulla nyt vaan on niin paljon parempi musiikkimaku kuin sinulla.

Panssarijuna soittaa rehellistä kitararokkia. Niin rehellistä, että siinä on mukana bluesia. Kirosanoja kai molemmat, kitararock ja blues. Rehellisyyskin. Panssarijunan musiikkia kutsutaan traumabluesiksi, mutta sitä ei pidä alentaman tai ylentämän bluesbändiksi. Traumablues-nimitys juontunee teksteistä, musiikillisesti tämä on ihan normaalia tavaraa.

Panssarijuna on iloinen sekametelisoppa liki ramopopmaista räimettä (Perusturva), 80-luvun uuden aallon aikaista ja jälkeistä hempeän vauhdikasta suomirokkia (Suklaata & ruusuja, Sä vaihdoit sun nimee), kantri-punk-folk-blues-laulelmaa (nimibiisi, Räjäytän keisarin pankin, Julkaisujärjestelmästä), jytäriffejä (Paula), hämybluesia (Mä en tunne ketään) ja taiteellisempaa outoilua sekä kosmista hempeilyä (Koittaa yö ja Väärennän taivaan).

Popimmillaan ja melodisimmillaan bändissä on fiilistasolla jotain samaa kuin Nuorisopalatsissa, vaikka Nuorisopalatsi on vakavahenkinen orkesteri. Panssarijunassa on humoristisuutta. Traumaattisimmillaan orkesteri on Paulassa. Siinä on samaa ahistavutta kuin Stephen Kingin Piinassa: ”Paula on kypsä nainen, jolle ei ikinä sanota vastaan.” Laulun ja soiton epäsymmetrisyys aiheuttaa siihen klaustrofobisen tunnelman. Paula on levyn oudoin biisi.

Albumin äänimaailma on onnistuneen rouhea ja selkeä, siinä on voimaa. Kitarat murisevat rokkibiiseissä kunnolla, yhteissoitto toimii. Laulajan yliselkeä artikulointi vaatii totuttelua, laulumelodioissa on komeaa iskevyyttä. Levyllä soi Hammond, se on aina plussaa. Hammond pitäisi määrätä osaksi kaikkien rokkibändien soitinarsenaalia. Saksofoni myös. Voiko tähän kuolla on kaikkiaan komeaa bändisoittoa.

Ihan mainio, oikeastaan erittäin hyvä rokkialbumi. Pidän eniten bändin hienoja melodioita sisältävästä suomirock-osastosta, mutta osa levyn viehätystä on sen hieman skitsofreeninen monipuolisuus. Pakko tähän bändiin on ainakin toisen levyn verran tutustua.

Voiko tähän kuolla -albumin nimi sopii hyvin päivän tunnelmaan, saimme nääs työpaikalla kuulla uutiset yt-neuvottelujen alkamisesta.

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s