Deep Purple – The battle rages on

davOlen hiljalleen käynyt blogissani läpi Deep Purplen albumeja. Niitä vähemmälle huomiolle jääneitä, myöhempien aikojen tekeleitä. Olen samalla uudelleenkirjoittanut omaa musiikillista historiaani. Huomaan olleeni nuorempana monesti väärässä aliarvostaessani niitä. Etenkin Come taste the band ja The house of blue light osoittautuivat muistikuviani paremmiksi kokonaisuuksiksi. Tällä kertaa tutkailen vuonna -93 ilmestynyttä The battle rages on -albumia.

Dinosaurusbändien kvartaali on 25 vuotta. Purplen legendaarisimman kokoonpanon viimeiseksi jäänyt studioalbumi The battle rages on ilmestyi siis edellisen kvartaalin lopussa. Albumi tuli itselleni aivan puskista. Hylkäsin bändin seuraamisen, kun Joe Lynn Turner korvasi Gillanin. Vaan kun näin Rumbassa mainoksen Mark II:n uudesta albumista, hommasin cd:n heti. Myöhemmin tietysti myös lp:n.

Virallisen laskentatavan mukaan tuolloinen Deep Purple oli järjestykseltään Mark II c. Kokoonpano Blackmore-Lord-Gillan-Glover-Paice oli koossa kolmatta kertaa. Viimeistä. Blackmore vihasi Gillania, kaikki vihasivat Blackmorea. Gillania vitutti laulaa Turnerille tehtyjä biisejä, Blackmorea vitutti kaikki. Normaali työyhteisö, siis.

The battle rages on tuntui silloin aikanaan ihan mainiolta albumilta. Paremmalta kuin The house of blue light. Slaves & mastersia en tuolloin ollut kuullut. Hyvältä The battle rages on kuulostaa edelleen. Nimibiisi on kaikessa nykivyydessään tapporiffinsä ansiosta Purple-klassikko. Muistan miten hieno fiilis siitä tuli levyä ensimmäistä kertaa kuunnellessani. Siinä on Perfect strangersin tunnelmaa, toisin kuin modernimmalla The house of blue lightilla.

Nimibiisiä seuraava Lick it up on perusjyrä, josta ei paljon kerrottavaa jälkipolville jää. Mikä ei tarkoita sitä, että se huono olisi, ei. Keskinkertainen vain. Onneksi olen huono ulkomaankielissä, joten en ole ihan varma mistä biisi kertoo. Lick it upin jälkeen tärähtää toinen Purple-klassikko: Anya. Pelkästään tämän biisin takia bändin kannatti vielä kerran kärsiä kaikki ne tuskat, jotka Gillanin ja Blackmoren vihanpito aiheutti. Anya edustaa samaa juhlallista linjaa kuin Perfect strangersin ja Rapture of the deepin nimibiisit.

Talk about love on sekin vahvaa perusjyrää, jossa Blackmore loistaa. Olen huomaavinani lieviä zeppelinmäisyyksiä. Time to kill tuo poppiudessaan mieleen The house of blue lightin keveimmän osaston. Oikein mainio välipala, ja a-puolen päätös. Blackmore luonnollisesti vihasi biisiä. Time to kill on albumin ainoa keveähkö hetki, muuten koko levy on jykevää jytää.

B-puoli alkaa bluesilla, Purplen näkemyksellä siitä: Purple on aina ollut kolmesta suuresta vähiten blues. Ramshackle man toimii siihen nähden mainiosti. Siinä on samaa voimaa ja aggressiivisuutta kuin levyllä muutenkin kautta linjan. Lordkin pääsee viimein kunnolla esiin. Vauhdikas A twist in the tale on pakollinen Rainbow-muistelus. Voin kuvitella miten Gillan on purrut hammasta riffin kuultuaan. Tosin tuskin hän on järjestelmällisesti Rainbown tuotantoa levyhyllyynsä haalinut…

Nasty piece of work on kelvollista junnaavaa jyystöä, joka tuo riffitelyllään mieleeni Gillanin soolotuotannon. Solitaire ei ole perinteisen purplemainen, mutta on silti liki klassikko. Aavemainen, hieman moderni taiderock. Siihen olisi ollut levy hyvä lopettaa, koska sitä seuraava One man’s meat on levyn turhin biisi.

The battle rages on oli hyvä levy vuonna 1993, ja se on hyvä levy vuonna 2018. Siinä ei ole samaa kohtalonomaisuutta kuin Perfect strangersilla, eikä samaa rentoa letkeyttä kuin Morsen aikaisilla levyillä, mutta se on onnistunut yhden aikakauden loppu. The battle rages onilla bändi ei enää yrittänyt uudistua The house of blue lightin malliin, vaan teki sitä mikä heille oli luonnollista. Joku ilkeämielinen sanoisi, että taantui. Minä en.

Näin neljännesvuosisata myöhemmin on helppo sanoa, että Blackmoren irtisanoutuminen oli parasta mitä Deep Purplelle tuolloin voi tapahtua. Sen ansiosta meillä on edelleen ilonamme papparokkia soittava onnellinen bändi, joka tekee kiertueita, ja levyttää harvakseltaan mainioita albumeita. Ne eivät tuo mitään uutta länsimaiseen populaarimusiikkiin, mutta niitä on mukava kuunnella, niistä tulee hyvälle mielelle, ja ne jatkavat Deep Purplen kunniakasta perinnettä orkesterin vanhaa mainetta pilaamatta.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s