Joonas Holmén + The Lossy Codecs – Sterner stuff

sterner_stuff”Terve, Mika. Julkaisen uuden levyn ensi kuussa. Kiinnostaisiko sinua kirjoittaa siitä? Saatat hyvinkin tykätä musiikistani, kun näemmä tykkäät esimerkiksi Scars on Brodwaysta.”

Tyrmäävä aloitus Joonas Holménin lähettämässä viestissä. Hän ei ehkä ymmärtänyt, että pidän Scars on Broadwayn debyyttiä tämän vuosituhannen kovimpana rockalbumina. Hän nosti oman rimansa korkealle, kun kirjeensä noin aloitti. Jos posti nyt olisi tuonut minulle levyllisen suomi-iskelmää särökitaroilla, olisin ottanut yhteyttä kuluttaja-asiamieheen.

Ei tuonut. Toi Sterner stuff -nimisen 90-lukulaisen rockalbumin. Minulle 90-lukulaisen. Ehkä muillekin. 90-luku meni itseltäni ohi. Opettelin aikuisuutta. Musiikki esitti elämässäni pienempää roolia kuin koskaan aikaisemmin tai koskaan myöhemmin. Ehkä siksi aina kuulen itselleni ei-niin-tutunkuuloisessa musiikissa 90-lukua.

Joonas Holmén + The Lossy Codecsin Sterner stuff tuo mieleeni 90-luvun brittipopparit, grungen, Neil Young -kitaroinnilla varustetun 22-pistepirkkomaisen herkkyyden. Sterner stuff on myös funk. Vaikka lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että funk ja rock pitää pitää erillään toisistaan, niin Sterner stuffin tiukan tehokas Red Hot Chili Peppers -funk toimii. Se on rock, se on groove.

Holménin kitarointi on rajua, se on rock. Vaikka biiseissä on kauniita melodioita, niin iskelmän hetteiköllä ei tarvota. Holménin lauluääni on brittipopmaisen venyttelevä. Ja kova. Holmén on laulaja-lauluntekijä, Sterner stuff on soololevy. Aloituskappale My fellow men sitä akustisuudessaan korostaa. Vaikka musiikki on paikoin äärimmäisen rankkaa (Acid) ja paikoin vaikeaa (Solitary), niin lähtökohta on lauluissa. Ne toimisivat myös leirinuotiolla, Landolalla rämpyttäen. On kuitenkin parempi, ja etenkin virkistävää, että Holmén on ottanut lähtökohdaksi kovan rokin. Se ei vuonna 2018 ole niin ilmiselvä valinta kuin neljännesvuosisata sitten oli.

Holmén sanoo pohtivansa lyriikoissaan elämän tragikoomisuutta. Sen lohduttomuutta ja lohdullisuutta. Uskon näin olevan, koska myös musiikki on sekä lohdullista, että lohdutonta. Itselleni rocklyriikaksi riittää a-wop-bop-a-loom-bop. Harvoin sanoihin keskityn. Nytkään ei tarvitse, koska Holmén välittää tunteensa musiikissa. Promokuvassa hän näyttää Knucklebone Oscarilta. Pikkuisen leppoisammalta, mutta psykoottiselta kuitenkin.

Yksi levyn parhaista biiseistä, eli The loneliest guys, tuo nimellään System of a Downin mieleen. Hypnotize/Mezmerize -paketti on Scars on Broadwayn debyytin ohella eniten kuuntelemani rockalbumi tällä vuosituhannella, joten olen hyvilläni. Ei SoaD Sterner stuffilla sen kummemmin kuulu kuin Scarskaan, mutta muutamien hetkien takia haluan ajatella, että henki on sama. Jyrkkyyden ja omaehtoisuuden henki.

Hehkutanko liikaa? Tämä ei kuitenkaan ole ihan ominta musiikkiani. Tämä on nuorten miesten musiikkia. Minä en sellainen ole. Nuori mies. Me jämähtäneet keski-ikäiset setämiehet ja käppäukkelit kuitenkin pidämme rockmusiikista. Saatamme innostua uusista tuulista hetkeksi, mutta loppujen lopuksi palaamme aina ymmärrettävän rockmusiikin ja sähkökitaran pariin. Sterner stuff ei ole teinivuosiemme musiikkia, mutta se on oikeasti rock.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s