Levyaddiktin päiväkirjasta, osa 15

davEn ollut nähnyt rakkaita lapsiani puoleentoista viikkoon, ikävä oli kova. Kun eilen heidät sitten hain kotiin, oli minuutissa täysimittainen sota käynnissä. Verenpaineeni kieppui hengenvaarallisissa lukemissa, tytär itki ja huusi, poika rupesi mököttämään.

Onneksi olen aikuinen mies. Pystyn käsittelemään tällaiset tilanteet analyyttisen rauhallisesti. Aluksi kerroin, että

-minun ja mummon maksamat ulkomaanmatkarahat peritään takaisin viimeistä penniä myöten
-jatkossa on kummankaan kelvottoman kakaran aivan turha odottaa enää koskaan ikinä saavansa hyvistä koenumeroista tai todistuksista yhtään rahaa yhtään keneltäkään
-aivan turha kuvitella yhtään mitään etuisuuksia vastedes, etenkään sinun, rakas tyttäreni
-netti on sitten poikki koko viikonlopun, mahdollisesti koko loppuvuoden
-pleikkariin ei tänä viikonloppuna kosketa, luultavasti ei enää ikinä.

Koska konflikti alkoi niinkin tärkeästä asiasta kuin mansikoiden siivoamisesta, niin ilmoitin vielä, että tähän taloon ei enää ikinä osteta yhtään mansikkaa tai jos ostetaan, niin kumpikaan teistä ei syö niistä ensimmäistäkään. Onko nyt kiva, kun kaikilla on paha mieli? Sen jälkeen takavarikoin nuoremman yksilön puhelimen, sammutin wi-fi:n ja sulkeuduin ovet paukkuen omaan huoneeseeni kuuntelemaan äänilevyjä.

Divarista samana päivänä löytämäni Demonin Taking the world by storm osoittautui yllättäen heavyksi. Yllättäen, koska parilla aiemmalla levyllä bändin ote oli melko progressiivinen. No, ei se oikeastaan yllättänyt, osasin sentään kansikuvasta jotain päätellä. Oikein mainio alansa levy on Taking the world by storm. Demon on pätevä bändi.

Demonin jälkeen kuuntelin päivän toista löytöä, eli Fastwayn Trick or treatia. Sen arvasin kasariheavyksi, mutta ostin silti. Bändin eka lp on meinaan mainiota jytää ja Dave King hieno genrensä laulaja. Muunkin genren. Valitettavasti Fastwayn myöhempi tuotanto ei pärjää debyytille. Jaksoin kuunnella Trick or treatin ensimmäisen puoliskon, sitten alkoi omatunto soimata. Oli pakko miettiä murrosikäistä käyttäytymistäni äskeisessä yhteenotossa.

Poika oli jo lopettanut mököttämisen. Kävin koputtelemassa tyttäreni huoneen ovelle:

-Avaa nyt, en ole enää vihanen. Miulla on vaan asiaa.
-Laita viestiä!

Eihän siinä mikä, pakko nöyrtyä ja avata Whatsapp:

-Anteeksi. Olin liian jyrkkä. Minulla oli niin ikävä teitä, kun ei olla 2 vkoon nähty, ja se ikävä kärjistyi typeräksi riitelyksi, kun viimein nähtiin. Näin se välillä menee. Pitkään aikaan ei ollakaan riidelty.

Puolen tunnin kuluttua tuli vastaus:

-Aha. Ihmettelen että ite huomasit.

Se siitä, rauha maassa, katotaanko tänään Maze runnerin kolmas osa, katotaan vaan. En ymmärtänyt elokuvasta mitään ja lapset huokailivat, kun kyselin mitä milloinkin oikein tapahtuu. Oikea elämä jo on dystopiaa, miksi sitä enää elokuvassa pitää katsoa?

Mitä opin tästä? En mitään. Olisin kyllä lähes 48-vuotisen elämäni aikana jo oppinut, jos olisin. Kannattaa kuunnella Demonia, jos joutuu ottamaan yhteen raivoavan teinipirulaisen kanssa. Se rauhoittaa.

Olen ajatellut kirjoittaa lastenkasvatusoppaan, koska olen aiheen asiantuntija kuitenkin. Lisäksi odottelen isänpäivän kieppeissä postia MLL:lta tai joltain valtiolliselta instanssilta, sillä on kai minun joskus saatava se vuoden isä -palkinto!

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s