Phil Collins – Omaelämäkerta

phil_collins_face_valuePari kuukautta sitten minulla ei ollut yhtään Phil Collinsin soololevyä. Olin yrittänyt kytätä Face valueta kirppiksiltä, mutta täältä provinssista Collinsin soolot sekä Genesiksen kasarilevyt ovat kadonneet. Kaiken järjen mukaan tämän miljoonia myyneen miehen äänilevyjä pitäisi olla alelaarit pullollaan, mutta ei. Joko Suomessa on enemmän Collins-faneja kuin kuvittelinkaan, tai sitten trokarit valmistautuvat kohta väistämättä tapahtuvaan Phil Collinsin rehabilitointiin ja hänen levyjensä rahallisen arvon nousuun.

Lehtisen Markun levystöstä Savonlinnasta Face valuen sitten löysin. Pääsin fiilistelemään In the air tonightin kummittelevia rumpuja ja komeita kasarisoundeja. Ajattelin Face valuen jäävän ainoaksi Collinsin soololevyksi hyllyssäni, mutta sitten kävin lukemaan hänen omaelämäkertaansa. Jo muutaman kymmenen sivun jälkeen iski pakonomainen tarve hankkia lisää Collinsin levyjä. Huijasin perilliseni Savonlinnaan muka Jurassic worldia katsomaan, perimmäisenä tavoitteenani hakea samalla Markulta Hello, I must be going, No jacket required, …but seriously ja ja Serious hits live. Onnistuin. Elokuvakin oli hyvä.

Collins on yksi vihatuimpia artisteja viiksihipstereiden keskuudessa. Itsekään en täysin syytön hänen inhoamiseensa ole, sen verran paljon Another day in paradisen pakkosyöttö aikanaan inhotti. Vaikka Collins tuntui 80-luvulla olevan koko ajan joka paikassa, ei hän sen vuosikymmenen jälkeen järin mediaseksikäs julkkis ole ollut. Mukavat ihmiset eivät nykymaailmassa pärjää, menestyäkseen pitää olla narsistinen mulkku. Collins on aina ollut kaikkien kaveri. Mukava tyyppi, joka tulee pyydettäessä paikalle ja hoitaa homman. Sellainen ei enää ole muotia.

In the air tonightin jälkeen Collinsin musa ei ole ollut millään tavalla vallankumouksellista. Vain hyvin tehtyä, ajanmukaista ja avoimen kaupallista. Ei yhtään vaarallista. Face valuella ja Hello, I must be goingilla on vielä progressiivista otetta, myöhemmät levyt ovat vähemmän innovatiivisia. Kaikkein kevyimpien biisien kestäminen vaatii kuulijalta hiukan skarppaamista. Pääsääntöisesti Collinsilla on taiteellisuus ja kaupallisuus aika onnistuneessa balanssissa. Tällaisen hyväsoundisen ja laadukkaan hittimusiikin kuuntelu on helppoa ja mukavaa. Ymmärrän silti myös niitä, jotka pelkästään musiikillisin perustein jättävät nämä levyt kuuntelematta. Ei näissä rock’n’rollin tiukimpaan ytimeen porauduta.

Ilman typeriä ennakkoluulojani olisin voinut ostaa nämä levyt jo paljon aiemmin. Joudun jälleen muistuttamaan itseäni, että en antaisi artistin suosion, julkisuuskuvan tai minkään ulkomusiikillisen asian vaikuttaa kuuntelutottumuksiini. Musa musana, muulla ei ole väliä.

Collinsin omaelämäkerta on kerännyt kehuja. Eikä syyttä. Kirjassaan Collins käy elämäänsä ja uraansa läpi surumielisen humoristisesti. Hän ei vähättele arvoaan ja tekemisiään, mutta paikoin raa’an rehellisyyden ja itseironian takana hänellä on ilmeisesti vääristynyt käsitys omasta merkityksestään. Collinsilla olisi täysi oikeus kulkea takki auki pitkin katuja omaa erinomaisuuttaan kuuluttamassa ja kyllä hän on ylpeä aikaansaannoksistaan. Silti hän vatvoo epäonnistumisiaan urallaan ja elämässään, jopa keikoilla tekemiään virheitä. Sanomisiaan ja sanomatta jättämisiään. Humoristisuus ei kokonaan onnistu peittämään sitä, että nuo asiat oikeasti vaivaavat häntä. Koomikon kyyneleet ovat totta Collinsinkin kohdalla.

Ehkä Collins kärsii alkoholismin lisäksi jonkinasteisesta huijarisyndroomasta. Ei täysin ymmärrä osaamistaan. Masentunut hän on ainakin. Silti kirja on hauska. Yksi sen hauskimpia tarinoita on muistelus All things must pass -studiosessiosta ja sen jälkipyykistä. George Harrison onnistui tekemään Collinsille komean aiheeseen liittyvän jäynän kolmekymmentä vuotta sessioiden jälkeen.

Olen kyllästynyt musiikkikirjohin, mutta Collinsin omaelämäkerran luin mielelläni. Collins on niin rehellinen kuin voi. Hän myöntää monesti, että tämä on hänen versionsa tapahtuneista, muut muistavat ehkä toisella tavalla. Noin se menee meillä tavallisillakin ihmisillä. Pidän Collinsin kirjasta, pidän hänen musiikistaan. En tiedä pitäisikö olla huolissani itsestäni, kuulostan melkein Amerikan psykon Patrick Batemanilta. Hänetkin Collins kirjassaan mainitsee.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista, Lukemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s