Levyaddiktin päiväkirjasta osa 13

mysteerilaatikkoKukaan ei ihmettele ihmistä, joka käy monta kertaa vuodessa pohjoisessa laskemassa mäkeä alas. Tai ulkomailla rantahietikolla makaamassa. Siinä ei ole mitään erikoista, että joku esittelee kissojaan näyttelyissä joka viikonloppu tai istuu kaiken vapaa-aikansa pilkillä.

Vaan annas olla kun joku kuluttaa elämänsä äänilevyjen kanssa vehtaamalla. Mikä sitä riivaa? Eikö aikuisella ihmisellä muuta tekemistä ole? Ihan turhaa hommaa ja vääriä levyjä ja nehän ovat netissä kaikki. Kuunteleeko se noita kaikkia koko ajan? Vain junien bongaaminen herättää enemmän ihmettelyä kuin äänilevyjen keräily.

Hyväksyntää ei tule edes toisilta äänilevyharrastajilla. Väärin ostettu, väärin kuunneltu, väärin säilytetty, väärää musiikkia, väärä painos. Jokaisella meistä on se ainoa oikea tapa harrastaa äänilevyjä. Äänilevyaddiktia ei ymmärrä edes toinen samanlainen.

Olen lomalla, olen sen aikana poistunut kotoani noin kaksi kertaa. Ensin kävin vaihtamassa takakontillisen äänilevyjä äänilevyihin, sitten levykaupassa ja divarissa ostamassa äänilevyjä. Kotona olen lumitöiden välillä kuunnellut äänilevyjä ja tilannut niitä netistä. Olen kirjoittanut blogiini äänilevyistä ja havahtunut siihen, että kehuvat arvostelut herättävät epäilyksiä kirjoitusten tarkoitusperistä. Elämme maailmassa, jossa vain kritisoiminen ymmärretään rehellisyydeksi. Maailmassa, jossa ilkeyttä ja huonokäytöksisyyttä pidetään kunnioitettavana suorapuheisuutena.

Ilman internetiä haja-asutusalueiden äänilevyaddiktit olisivat yksin ongelmansa kanssa. Internetin ansiosta on helppo kuvitella, että äänilevyt kiinnostavat kaikkia ja on lähes normaalia ostella ammoin kuolleeksi julistetussa formaatissa julkaistua musiikkia. Tilanne on sama kuin natseilla ja muilla rasisteilla, jotka uppoutuvat omaan kuplaansa kuvittelemaan olevansa oikeassa. Tai pilkkijöillä. Varmaan pilkkijöiden netissä kaikki pilkkivät väärin, väärillä vehkeillä ja väärissä paikoissa. Tosin eivät kai pilkkijät notku netissä, koska ovat koko ajan pilkillä.

Äänilevyaddikti on onnellinen ollessaan äänilevyjensä parissa. Tai teeskentelee olevansa. Tosiasiassa hän levyhyllyä katsoessaan näkee vain ne levyt, joita siellä ei vielä ole. Jari Tervon sanoin: onni on se mikä puuttuu.

Katsokaa vanhemmat sen verran lapsienne perään, että niistä ei tule äänilevyjen keräilijöitä. Viekää ne vaikka pilkille.

Mainokset

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Huuhaa. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Levyaddiktin päiväkirjasta osa 13

  1. Jyrki Saarimaa sanoo:

    Ihanaa asiaa taas, näin just on hommat.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

w

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s