Deep Purple – Slaves and masters

deep_purple_slaves_mastersJ-V. Sappinen kirjoitti nelisenkymmentä vuotta sitten Heavy rock -kirjassa, että Deep Purple ”ei selvinnyt perustajajäsenensä ja yhden henkisen voimansa tukipylvään poistumisesta.” Ritchie Blackmoren lähdöstä, siis. Siitä yhtye kuitenkin selvisi, kun tämä henkisen voiman tukipylväs kahdeksantoista vuotta ensimmäisen eroamisen jälkeen uudelleen erosi comebackin tehneestä Purplesta, annettuaan ennen eroamistaan toisen kerran kenkää Ian Gillanille vain huomatakseen, että Gillan oli kohta jo kolmatta kertaa hänen bändinsä solistina.

Sekavaako? On se. Brittiläisen heavyrockin jäsentenväliset juonenkäänteet ovat sekavuudeltaan Kauniiden ja rohkeiden tasoa.

Sekavuuden huipensi se, että hetken aikaa Gillania Deep Purplen solistina tuurasi Rainbowsta tuttu Joe Lynn Turner. Hän lauloi vuoden 1990 Slaves and masters -lp:llä. Se on comebackin jälkeisistä Purplen albumeista ainoa, jota en ostanut heti sen ilmestyttyä. Tuolloin ei äänilevyjen kanssa vehtaaminen ollut ykkösprioriteettini ja Turner Purplessa oli pyhäinhäväistys.

Ostin levyn tietysti myöhemmin, nyt se on hyllyssäni cd:nä ja lp:nä. En tiedä pyhäinhäväistyksestä, mutta edelleenkään Slaves and masters ei ole oikea Deep Purplen levy. On väärin, että Rainbown keskinkertainen laulaja sai kunnian olla osa Purplen loppumatonta saagaa. Tämä on julmasti sanottu, sillä jos Slaves and mastersin kannessa lukisi mikä tahansa muu kuin Deep Purple, olisin tyytyväinen. Hehkuttaisin Slaves and mastersia parhaaksi albumiksi millä Turner ikinä on laulanut. Pitää vissiin itse vetää tussilla tuohon kanteen, että ”Yngwie J. Blackmore & Purple Rainbows” tai jotain. Ehkä kuuntelu olisi sitten helpompaa.

Albumi alkaa King of dreamsillä, jonka intro on kuin yhdistelmä Perfect strangersia ja The house of blue lightia. Sitten Turner avaa suunsa ja totuus paljastuu; hyvä biisi minkä tahansa aikansa jytäbändin esittämänä, mutta Deep Purplea se ei ole. Ei, vaikka siinä on Purpleksi tunnistettavaa melodiaa, kitarointia ja urkusoundia.

Samat sanat pätevät melkein kaikkiin Slaves and mastersin kappaleisiin. Kannessa olisi voinut olla tarra: ”Melkein kuin aito Deep Purple!” The cut runs deep on vauhtipala, Fire in the basementilla koputellaan etu- ja takaovillesi, painetaan nappulaasi, soitetaan kelloasi ja kuulija vaivaantuu tekstin typeryydestä. Biisi sinällään on ihan ok ja riffissä kaikuja 70-luvulta, mutta Gillan veti tällaiset runot paljon paremmin. Fortunetellerillä Turnerilla on hitunen David Coverdalea soundissaan.

B-puolen avaa etäisesti perfectstrangersmainen Truth hurts. Love conquers all on häpeämätön hempeily, levyn komein kappale. Breakfast in bed on mitäänsanomaton ja vielä suurempaan mitäänsanomattomuuteen bändi yltää Too much is not enoughilla. Siinä ei ole enää häivähdystäkään Deep Purplesta, sen on kirjoittanut Turner ja kaksi muuta ulkopuolista. Wicked ways päättää levyn rivakasti.

Historia toistaa vitsejään. Blackmoren ja Gillanin välistä vitsiä kerrottiin kolmella eri vuosikymmenellä ja jonkinlainen punchline oli Gillanin korvaaminen Turnerilla. Onneksi Blackmore painostettiin Slaves and mastersin jälkeen ottamaan Gillan jälleen bändiin. Siitä riemastuneena Blackmore otti toisen ja viimeisen kerran hatkat Jon Lordin kanssa perustamastaan bändistä ja sen ansiosta Deep Purple on edelleen kasassa, hyvää musiikkia tehden.

Tapanani ei ole kirjoittaa huonoista levyistä. En tee sitä nytkään. Slaves and masters on ok, mutta se ei ole ok Deep Purplen levy. ”Mitä väliä sillä on mitä kannessa lukee, jos musiikki on kerran hyvää”, kysyy insinööri tai järki-ihminen. On sillä väliä. Itselleni rakkaaseen popmusiikkiin sisältyy niin paljon tunteita, että siinä on järki vain tiellä. Jos levyn kannessa lukee Deep Purple, niin ei siinä voi Joe Lynn Turner olla laulamassa.

 

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Deep Purple – Slaves and masters

  1. Michka sanoo:

    Itsehän en ole insinööri, enkä uskoakseni järki-ihminenkään, mutta minua tämä Deep Rainbow ei ole koskaan häirinnyt. Hyvä levy. Parempi kuin House of Blue Light ainakin.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s