Deep Purple – The house of blue light

thehouseofbluelightKolmekymmentä vuotta sitten äänilevyt ja kasetit ostettiin maaseudulla kodinkoneliikkeestä, osuuskaupasta tai Epeksen postimyynnistä. Deep Purplen The house of blue lightin ostin vuonna 1987 Radio Apajasta. Kodinkoneliikkeestä. Kaverin kanssa se sinne tilattiin. Molemmille omat kappaleet. Radio Apajan Sepe haetutti meillä firmansa levypaketin linja-autoasemalta, kun ei itse kerinnyt. Emmekä malttaneet odottaa seuraavaan päivään.

Kansikuva nosti odotukset korkealle. Hieman tosin harmitti, kun takakannessa luki ”kirjapaino E. Kuronen”. Että mitä tämä tämmöinen, ulkomaan bändi ja Suomessa painetut kannet? Se tuntui väärältä.

Odotukset olivat kovat muutenkin kuin kansikuvan ansiosta. Olihan Perfect strangers ollut loistava comeback. Vanhat, lähes eläkeikäiset miehet pystyivät ammoin hajonneen bändin kanssa tekemään 70-luvun klassikoiden veroisen albumin. Nuo vanhat miehet olivat tuolloin neljäkymppisiä ja Purple hajonnut kahdeksan vuotta aiemmin. Teininä käsitys ajasta ja iästä oli toisenlainen.

80-luvulla levyjen ostaminen oli itselleni harvinaista – vaikkakaan ei vanhempieni mielestä – ja oli tiukka paikka myöntää, että The house of blue light oli pettymys. En sitä oikeastaan edes myöntänyt. En edes itselleni. Diggasin hampaat irvessä. Levy oli liian nykyaikainen. Purplen olisi pitänyt kuulostaa samalta kuin 70-luvulla, samalta kuin Perfect strangersilla.

Vuonna 2017 kuunneltuna The house of blue light ei ole pettymys. Levy on parantunut hyllyssä maatessaan. -87 ei ole enää nykyaikaa, eikä The house of blue light kuulosta liikaa tuolta vuosikymmeneltä, vaikka siinä ajan henkeä onkin.

Jylhällä urkuintrolla käynnistyvä albumi alkaa jämäkästi Bad attitudella ja Unwritten lawlla. Komea aloitus. Melodinen ja progressiivinen Unwritten law sinetöi levyn linjan: taidejytä yhdistyy poppiin. Taiteellisimmillaan bändi on Strangewaysilla, popimmillaan aikanaan eniten pettymystä aiheuttanella Call of the wildilla. Nyt Call of the wild kuulostaa ihan mukavalta. Ehkä musiikkimakuni on huonontunut. Tai kuulo.

The house of blue light on vauhdikas levy. Yhtään balladia ei ole mukaan tungettu. Iskevän melodinen Mad dog, purplemainen näkemys progebluesista, eli Black & white, nimellään menneisyyteen kumartava Hard lovin’ woman ja päätöskappale Dead or alive kaahaavaat lujaa. Levyn ainoa vähän hitaampi kappale on Mitzi Dupree, jota jostain syystä pidin teininä albumin parhaana kappaleena. Syynä ehkä blueselementit tai se, että opettelin soittamaan sen kitaralla. Huonosti.

Spanish archer nousee ehkä levyn upeimmaksi teokseksi. Siinä on kaikuja menneisyydestä, se on kunnianosoitus bändille itselleen. Tai jos ei Purplelle, niin ainakin Blackmorelle. Sen verran rainbowmainen se on.

Turhaan olin aikanaan pettynyt. The house of blue light on mainio Deep Purple -albumi. Olen tosin fanipoika, joten mielipiteeni on puolueellinen. Deep Purple ei ole merkittävyydeltään samaa luokkaa kuin Black Sabbath, eikä yhtä innovatiivinen kuin Led Zeppelin, mutta minulle se on oman kuunteluhistoriani huomioiden näistä kolmesta suuresta suurin.

Advertisement

Tietoja Mika

Keski-ikäinen teini-ikäinen, jota kiinnostaa jaaritella levyistä, kirjoista ja välillä muustakin tarpeellisesta.
Kategoria(t): Kuuntelemista. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Yksi vastaus artikkeliin: Deep Purple – The house of blue light

  1. Erkki sanoo:

    Aina kun kuulen Mitzi Dupreen, mieleni halajaa Thaimaahan….

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s